35.osa - Jouluyllätys

25.12.1978

Joulu teki tuloaan nopeammin kuin Lily oli osannut edes odottaa. Ennen kuin hän huomasikaan oli jo jouluaatto ja hän seisoi keittiössä paistamassa viimeisiä korvanlehtiäpurevia piparkakkuja. Olohuoneessa James ja Sirius pystyttivät tuuheaa, havuilta ja talvelta tuoksuvaa joulukuusta huoneen nurkkaan. Heidän veljellinen puheensorinansa kantautui Lilyn korviin vesipannun vihellyksen ylitse.

“Ylemmäs… ei, YLEMMÄS!”
“Sarvihaara, entä jos he huomaavat?” Siriuksen vaimea ääni kyseenalaisti. Lily höristi korviaan. Hän ei ollut täysin varma siitä, että halusiko kuulla, mistä oli kyse. Kelmit tuntien se saattoi olla mitä tahansa kammottavaa aina puolikäristetystä Kalkaroksesta juopuneisiin kotitonttuihin. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut kumpikaan näistä vaihtoehdoista, Lily tuumi kumartuessaan ottamaan pellillisen sotaisia, porsaanmuotoisia piparkakkuja uunista. Hän olisi kyllä aistinut Kalkaroksen läsnäolon asunnossaan, eikä juopuneita kotitonttuja saanut millään ilveellä vaikenemaan.

“Anturajalka, mitä sinä oikein teet?” James parahti kuuluvasti.

“Hysh nyt!”

Pahaa aavistellen Lily hylkäsi piparkakkupellillisen hellan päälle, heitti patakintaat käsistään ja suuntasi keittiön ja olohuoneen väliselle ovelle jääden nojailemaan oviaukkoon. Olohuoneessa häntä kohtasi näky, joka olisi saanut mitä todennäköisimmin jopa Voldemortin nauramaan. James ja Sirius seisoivat huoneen nurkassa yltä päältä koristeellisiin joulukuusennauhoihin kietoutuneina. He olivat saaneet kuusen pystytettyä ja leijuttivat nyt koristeita taikasauvansa avulla joulupuuhun. Kynttilät olivat paikoillaan, samoin värikkäät nauhat ja tähti -

Äkkiä Lily tajusi, miksi James ja Sirius virnistelivät toisilleen kuin kaksi suklaavarkaudesta kiinni jäänyttä pikkupoikaa. Joulukuusen latvassa ei suinkaan ollut tähteä, vaan jokin, joka oli ainakin joskus ollut jouluenkeli. Nyt kuusen kruununa komeili professori McGarmiwan pieni, suippohattuinen, ankarannäköinen näköispatsas.

“Pidätkö siitä?” James kysyi toiveikkaasti irrottaessaan joulunauhoja kaulastaan. Sirius tönäisi poikaa kyynärpäällään kylkeen.

“Varo sanojasi”, nuori Kelmi suhahti vaimeasti, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että Lily pystyi pienin ponnistuksin erottamaan, mitä hän sanoi. “Katso nyt vaimosi ilmettä! Tuo enteilee myrskyä!”
“Tunnet naisia huonommin kuin luulinkaan”, tokaisi Lily. “Koska minulla ei ollut mitään aikomusta työntää teitä uuniin ja paistaa jouluateriaksi, jos sitä kuvittelitte. Haluaisin vain tietää, miksi Grindelwaldin nimeen te menitte tunkemaan meidän joulukuuseemme MCGARMIWAN?”

Sirius virnisti ja käveli huoneen poikki Lilyn luokse. Hän kietoi käsivartensa tuttavallisesti tytön olkapäiden ympärille. “Katsos, pikkusisko - “

“Irti.” Lily ravisti Siriuksen käden irti.

“Hyvä on, kuten haluat. Pikkusisko, tuolle McGarmiwalle on aivan järjellinen syy. Me puhuimme tässä Matohännän kanssa siitä, miten naiset aina valittavat loputtomiin saakka sitä, miten he lihovat jouluna ja sattuneesta syystä kukaan meistä ei jaksa kuunnella sitä, anteeksi nyt vain. Joten ratkaisimme ongelman ripustamalla vanhan kunnon Minervan joulukuuseen.”

Lily kohotti kulmiaan. “Teoriassasi mättää joku, hauvaseni. Miten professori McGarmiwa muka estäisi meitä lihomasta?”

“Ei hän estäkään”, James puuttui puheeseen saatuaan joulukuusennarun irti kaulastaan. “Anturajalka luottaa siihen, että hänen katseensa on niin ankara, että teiltä menee ruokahalut.”

“Miehen logiikkaa.”
“Mutta se toimii”, Sirius huomautti ja oikaisi helakanpunaista tonttulakkia hiuksillaan. Lily oli lahjoittanut lakin hänelle vain kaksi iltaa aiemmin ja hän oli rakastunut siihen ensi silmäyksellä. Se myös puki häntä; huolettomassa paidassaan ja tonttulakki silmillä Sirius näytti lähestulkoon onnelliselta. Ehkä hän olikin sitä, ainakin jossakin mielessä, vaikka varmasti ajatus Ariannasta masensi poikaa edelleen.

Arianna oli ilmoittanut vasta edellisenä iltana, ettei tulisi jouluksi Talvahallankadulle. Hän oli kyllä päässyt lomalle Nälkäkurjesta, mutta kieltäytyi jostakin syystä tapaamasta ystäviään. Lily ei ymmärtänyt, mikä tyttöä sillä kertaa vaivasi. Olkoonkin, että Arianna saattoi olla edelleen vihainen Siriukselle, olisi voinut kuvitella, että tyttö olisi sentään halunnut tavata ystäviään. Toisin kuitenkin oli.

“Hei, pyyhi tuo vakava ilme pois”, James komensi ilmestyessään yllättäen Lilyn taakse. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötärölle ja halasi tätä välittämättä Siriuksen ärsyttävän tietäväisestä virneestä. Sirius saattoi käydä hermoille, mutta se oli pakko antaa pojalle anteeksi olosuhteet huomioon ottaen, Lily pohti kääntyessään ympäri Jamesin sylissä. Hän suuteli poikaa nopeasti.

“Se ilme katosi jo”, Lily vakuutti hymyssä suin. “Mutta se palaa, jos et päästä irti.”
James teeskenteli loukkaantunutta. “Nytkö sinä et pidä minusta?”

“Pidän, totta kai, mutta pidän myös piparkakuista ja ne palavat pian tuhkaksi, jos et anna minun palata keittiöön.”

Lily heräsi joulupäivän aamuna siihen, että James nyki hänen käsivarttaan kärsimättömästi kuin se olisi ollut eloton vieteri. Kiskaisten kätensä irti pojan otteesta Lily nousi istumaan. Kesti hetken, ennen kuin hän muisti, mikä päivä oikein oli. Joulupäivä. Viime päivien kiireiden, epäilyksen ja kaaoksen jälkeen tuntui epätodelliselta ajatella, että todella oli joulu. Varsinkaan työ Vakoiluverkostossa ei ollut ollut erityisen omiaan joulutunnelmaa luomaan, Lily muisteli unisesti. Alessandro oli ollut sitä mieltä, ettei joulu ollut juhlimisen arvoinen tapahtuma, eikä mies mustavalkoisessa ehdottomuudessaan ollut tietenkään suostunut ymmärtämään sitä tosiasiaa, että joku muu voisi itse asiassa haluta valmistella joulua. Usein mies oli pitänyt Lilyä kiusallaan niin myöhään VVV:n töissä, että Lily oli ehtinyt kuvittelemaan, saisiko hän milloinkaan jouluvalmisteluita valmiiksi.

Karistaen Alessandron kaltaiset ikävät ja hermoillekäyvät asiat mielestään Lily otti paremman asennon tyynyllä ja vilkaisi Jamesia silmiään hieroen. Poika näytti yli-innokkaalta koiranpennulta hyppiessään siinä hänen edessään löysissä yöhousuissaan.

“James, paljonko kello on?”

“Mitä väliä sillä on?”

“On vielä pimeää”, Lily vikisi kietoessaan huopia tiukemmin ympärilleen. James oli kuitenkin armoton, nosti hänet syliinsä ja pakotti jaloilleen kylmälle lattialle. Lily kipristeli tuntiessaan viileyden vasten paljaita varpaitaan. Samalla hänen katseensa tuli osuneeksi kelloon. Se oli vartin yli seitsemän aamulla.

“JAMES!” hän moitti. “Sinä olet seonnut!”
“Enkä ole, minä olen ollut valveilla viidestä lähtien, enkä pysty nukkumaan, ennen kuin olen avannut lahjat!” vastusti James.

Lily hymyili ja nojautui väsyneesti pörröttämään Jamesin jo entisestäänkin linnunpesää muistuttavia mustia hiuksia. “Olet kuin mikäkin pikkupoika, James Potter.”

“Minä vain satun pitämään joulusta”, James vastasi hymyillen. Poika liikahti lähemmäs häntä ja kietoi hänet suudelmaan, jonka lämpö levisi aina Lilyn kohmeisiin varpaisiin saakka. “Hyvää Joulua.”

“Hyvää Joulua. Saanko minä nyt mennä takaisin nukkumaan?”

“Älä edes kuvittele!” James kauhistui, nappasi Lilyä kädestä ja lähti johdattamaan häntä makuuhuoneen ovelle. “Nyt mennään avaamaan lahjat.”

“Jameeeessss…”

“Lilyyyy….” James mankui samaan sävyyn. Lily nauroi, antoi periksi ja seurasi poikaa sävyisästi ulos huoneen ovesta. Käytävässä kylmyys iski vasten hänen kasvojaan yhtä vastenmielisenä kuin aina ennenkin ja hän kaipasi välittömästi takaisin vuoteensa lämpöön. Pelkkä yksi vilkaisu Jamesin iloa loistaviin kasvoihin sai kuitenkin Lilyn hautaamaan nukkumisajatuksensa. Olisi tuntunut väärältä pilata Jamesin riemu.

He siirtyivät olohuoneeseen ja istuivat kirkkaankeltaiselle sohvalle. Lilyn suusta karkasi uninen naurahdus, kun hänen katseensa osui huoneen nurkassa odottavaan kuuseen ja sen latvassa sojottavaan pienois-McGarmiwaan. Patsas näytti aamutuimaan suorastaan ärsyttävän ankaralta. Ruokahaluja se ei kuitenkaan vienyt.

“Avataanko kaikki lahjat heti?” James kysyi hyppien ylös ja alas paikallaan.

“Anna mennä. Mitä joulupukki lahjoittaakaan ensimmäisenä?”

James kömpi kurkottamaan lahjapaketteja joulukuusen alta. “Eikö sinun olisi jo aika luopua tuosta joulupukkiharhastasi? Täällä ei ole muita pukkeja kuin minä.”

Lily kikatti. “Pysy mieluummin hirvenä!”

“Kuten rouva Potter haluaa. Tässä - “ James nakkasi Lilylle pienen, pallonmuotoisen paketin. Tyttö tarttui siihen epäröiden ja käänteli sitä käsissään kuin olisi pelännyt saavansa käsiinsä pienoiskokoisen pommin. Jamesin kysyessä asiasta hän sanoi ainoastaan, ettei ollut vielä onnistunut unohtamaan sitä palloa, jonka Red oli aikoinaan pojalle antanut.

“Mitä… ai, sitä?” James näytti yllättyneeltä. “Merlin, en ole ajatellut sitä palloa ikuisuuksiin! Vieläköhän se on minulla tallessa?”

Lilyn suupieliä nyki. “Älä vain kerro tuota Redille.”

“Arvostan henkeäni aivan liikaa tehdäkseni niin. Joka tapauksessa, voin vakuuttaa, ettei tuossa paketissa ole mitään niin inhottavaa… lue kortti ensin.”

Tottelevaisesti Lily käänsi pikkuruisen pakettikortin esille ja luki läpi lyhyen kirjoituksen. ‘Tytölle, joka teki kaikkensa löytääkseen järkeni ja päätyi nappaamaan sydämeni.” Äkkiä Lily oli täysin varma siitä, mitä paketissa oli. Kääriessään auki hopeista käärepaperia hän ei voinut olla muistelematta syksyä. Hän nauroi nähdessään kultasiepin paljastuvan paketista.

“Olisi pitänyt arvata! Onko tämä se pallo, jonka sinä varastit koululta?”

“On”, James vastasi muina miehinä. “Sinä kysyit minulta siitä kerran seitsemännellä, muistatko? Halusit tietää, vieläkö minulla on se.”

“Sinä sanoit antavasi sen häälahjaksi tulevalle vaimollesi”, Lily päätti lauseen miehensä puolesta. Hänen hymynsä leveni entisestään, kunnes hän tunsi virnistävänsä kuin ääliö.

“Niin minä sanoin.”
“Ja niin sinä teit.” Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hän puristi siepin tiukasti nyrkkiinsä kuin olisi pelännyt sen levittävän siipensä ja karkaavan hänen käsistään hetkenä minä hyvänsä. James säteili.

Lahjapaketit paljastivat kätköistään toinen toistaan ihmeellisimpiä asioita. Sirius oli lahjoittanut Jamesille pimeyden voimilta suojautumista esittelevän ensyklopedian, kun taas Lily oli saanut Peteriltä Kestävän Avioliiton oppaan. Eniten Lilyä kuitenkin yllätti joulussa se, ettei Arianna ollut muistanut häntä millään tavalla - ei edes joulukortilla.

“Se ei vain ole Rian tapaista”, Lily mietti kävellessään käsi Jamesin kädessä kohti Kolmen Luudanvarren pubia, missä heidän oli tarkoitus tavata muut Kelmit. He olivat menossa Cinnamonin neuvosta joulumarkkinoille jonnekin Tylyahon lähettyville - Lily ei tiennyt tarkkaa paikkaa itsekään. Oikeastaan hän olisi kaikkein mieluiten vain jäänyt kotiin, mutta toiset halusivat ehdottomasti mukaan joulumarkkinoille, eikä Lilyllä ollut sydäntä kieltäytyä.

“Tai siis, mieti nyt”, Lily jatkoi itsepintaisesti puhettaan, kun James pysyi vaiti. Lumi tuiskusi pehmeänä myrskynä heidän kasvoilleen. “Arianna saattaa kyllä olla vihainen Siriukselle, mutta hän ei koskaan kostaisi sitä meille. Hän on aina ollut sitä mieltä, että ystävät ovat tärkeämpiä kuin miehet.”

James hymähti. “Ehkä hänellä vain on vaikeaa. Kyllä sinä tiedät, hänen huippausuransa on tauolla ja hän itse on parantolassa - “

“Syömishäiriöihin erikoistuneessa laitoksessa!”

“Onko sillä muka väliä?”
Lily oli hetken hiljaa ja hymyili sitten apeasti. “Minulle vain tulee niin syyllinen olo sanasta parantola. Vaikka kyllä minä tiedän, että en - “

“Unohda se”, James komensi tiukasti ja kietaisi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille heidän lähestyessään Kolmea Luudanvartta. Jopa sodan hiljentämä Tylyaho oli joulupäivänä täynnä elämää; lapsiperheet parveilivat kadulla, jästejä pilkkaavat tontut lauloivat ja viskoivat lumipalloja. James erotti tungoksesta myös X:n perheen jäsenet. Jude ja Lucy kävelivät jonkin matkan päässä kadulla pidellen tiukasti kiinni tyttärensä käsistä.

“Voi olla, että Ariannalla vain oli muuta mielessä”, James yritti lohduttaa nähdessään Lilyn murheenmurtaman ilmeen.

“Et usko tuohon itsekään. “

“Yritän, ainakin. Lily, mikä tahansa Ariannaa vaivaakin, sinä et voi korjata sitä ainakaan tänä jouluna. Hän tulee kyllä puhumaan sinulle, kun katsoo pystyvänsä siihen.”
Lily nyökkäsi näyttämättä kovinkaan vakuuttuneelta asiasta. James tiesi, että hänen vaimonsa olisi vain halunnut syöksyä Manchesteriin Ariannaa etsimään. Ei ollut Lilyn tapaista jättää asioita kesken noin vain silloin, kun tyttö epäili jonkun hänen rakkaansa olevan pulassa. Lily oli yksinkertaisesti liian välittävä sellaiseen. Pienen hetken verran James ehti jo pelätä, että tyttö päättäisi luopua joulunvietosta ja karata lepyttelemään Ariannaa tämän murheissa, mutta sitten Lily huokaisi ja nyökkäsi jo varmemmin.

“Olet kai oikeassa. Mikä tahansa häntä vaivaakin, voin aina korjata sen huomenna. Tänään pidetään hauskaa.”

“Siinä on minun tyttöni.”

Lily nauroi ja halasi Jamesia. Tottelevaisesti hän karkotti Ariannan mielestään ja keskittyi juttelemaan Jamesin kanssa niitä näitä, kunnes he löysivät tiensä Kolmen Luudanvarren eteen. Remus, Peter, Cinnamon ja Admire seisoivat siellä jo odottamassa. Admire oli hautautunut korviaan myöten vaaleanpunaiseen takkiin ja samansävyiseen turkislakkiin, kun taas pojat näyttivät lähinnä kärsiviltä.

“Te kävelette hitaasti”, Peter syytti hyväntuulisesti, kun Lily ja James ehtivät kuuloetäisyydelle saakka. “Seurasimme teidän lähestymistänne varmaan kymmenen minuuttia!”

“Hyvää Joulua vain sinullekin, Matohäntä”, James virnisti ja halasi ystäväänsä. “Miten suuri juhla on sujunut tähän mennessä?”

“Oikein hyvin”, Peter hymyili. Puhuessaan poika raotti mustaa päällystakkiaan paljastaen sen alla komeilevan vaaleanpunaisen villapaidan, jonka etumukseen oli kirjailtu kirjaimet A ja O. Lily kohotti kulmiaan.

“Mistä nuo kirjaimet tulevat?”

“Ne tarkoittavat aitoa ja oikeaa”, Remus sanoi.

“Eivätpäs”; korjasi Cinnamon. “Vaan Admiren Omaisuutta.”

Peterin korvannipukat helottivat punaisina, kun taas Admire suorastaan kehräsi. Nauruaan pidättelevä Lily käänsi puheenaiheen muihin asioihin ja uteli, missä Sirius mahtoi olla. Remus pärskähti.

“Ei aavistustakaan! Hän katosi jonnekin heti aamusta, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen.”

“Ehkä hän meni potkimaan kiviä”, Peter ehdotti. “Kun ei kerran voi potkia Ariannaa.”
“Tai ehkä hän meni vain etsimään miesseuraa itselleen”, Siriuksen ääni paukautti vähän matkan päästä. Lily kiepsahti ympäri yhtä yllättyneenä kuin loputkin Kelmit. Hän tunsi suunsa loksahtavan auki, kun hän näki Siriuksen ilmestyvän näkökenttäänsä. Pojalla oli päässään tonttulakki ja hänen tukkansa sojotti joka suuntaan. Hän oli kietonut käsivartensa tiukasti ärtyisältä vaikuttavan Red Stronin olkapäiden ympärille.

“Hyvä herrasväki”, Sirius tervehti ja kumarsi ystävilleen. “Haluan esitellä teille uuden poikaystäväni, Mildred Stronin. Hän tarttui hihaani matkalla.”

“Tarttui ja tarttui”, Red murisi pyristellessään irti Siriuksen rautaisessa otteessa. Siriuksen sormet kaivautuivat kuitenkin hänen olkapäihinsä ilmeisen kipeästi, sillä hän irvisti ja jäi paikoilleen kesken liikkeen. “Teidän yliaktiivinen ystävänne hyökkäsi kimppuuni, kun olin ostamassa kermakaljaa. Ei puhettakaan siitä, että olisin päässyt lähtemään noin vain, ei - minun pitää kuulemma lähteä hänen seurakseen joulumarkkinoille.”

“Se vaikutti vain käytännölliseltä”, Sirius perusteli olkapäitään kohauttaen ja hymyili niin, että silmätkin säteilivät. “Olemme molemmat sinkkuja olosuhteiden pakosta. Tottahan sellainen nyt yhdistää?”
“Ehkä joulutontun mielestä. Minne hemmetin markkinoille me edes olemme menossa?”

Redin vastahakoisuus huvitti Lilyä, mutta samalla se teki tytön myös surulliseksi. Ei ollut vaikeaa kuvitella, miten toisenlainen joulu nuorella aurorilla olisi voinut olla, jos asiat olisivat sujuneet hieman toisella - inhimillisemmällä - tavalla.

“Emme tiedä turhan tarkasti”, Remus puuttui puheeseen miellyttävä hymy huulillaan. “Cinnamon on hengellinen johtajamme tässä asiassa. Hänen kämppäkaverinsa on kuulemma antanut hänelle ohjeet markkinoille menemiseen.”

Cinnamon tuhahti. “Niin, jos pikku-Heidin aivoituksiin nyt voi luottaa.”

“Cinnamon!” Admire huudahti. “Eikö sinulla ole lainkaan joulumieltä?”
“Hän ei ehdi ajattelemaan joulunpunaisia asioita nyt, kun hän on MUSTASUKKAINEN”, painotti Sirius. Cinnamon mulkaisi poikaa pahasti.

“Antakaa minun yksityiselämäni olla rauhassa. Ei ole minun vikani, jos en satu pitämään Tinkasta. Se tyttö on niin säntillinen, että hän saisi vuoretkin laulamaan lastenlauluja, jos vain tekisi tarpeeksi diagrammeja sen eteen.”

“Silti”, Remus intti. “Minusta sinä olet tuominnut hänet liian nopeasti. Mieti nyt sitä - sinä olet parantaja ja hän valmistaa lääkkeitä. Teillä voisi olla paljonkin puhuttavaa, jos vain voisit antaa hänelle mahdollisuuden!”

Cinnamon puristi huulensa tiukasti yhteen. “Annetaan sen asian nyt olla. En halua pilata joulua Tinka Schmittilla.”

Lumi rahisi jalkojen alla ja kerrostui kengänpohjiin. Lily antoi ajatustensa harhailla siellä täällä, kun hän tarpoi Cinnamonin jäljessä Tylyahoa reunustavassa metsässä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minne hän oli menossa; tuntui joka tapauksessa kummalliselta ajatella, että keskellä sitä aavemaista, melkein kuollutta metsää saattoi olla kokonainen joulumarkkinoiden, naurun ja laulun täyttämä maailma.

“Onko vielä pitkästi?” Redin ääni nurisi jostakin Lilyn selän takaa.

“Liikuntaa, Mildred, liikuntaa!” Admire napautti äidillisesti. “Se pitää miehen kunnossa!”

Red kuulosti siltä kuin olisi ollut tukehtumaisillaan kutsumanimitykseensä. Lily ja James vaihtoivat merkitseviä katseita keskenään. Suunnitellessaan joulunviettoa ystäviensä kanssa he eivät olleet kuvitelleet mitään aivan sen kaltaista; oli helppo jättää Admiren ja Redin kaltaiset häiriötekijät huomiotta.

“Mitä jos vain karkaisimme ja jättäisimme tuon lauman tänne harhailemaan?” James supisi Lilyn korvaan. Pienen hetken verran ajatus tuntui houkuttelevalta, suorastaan vastustamattomalta. Sitten Lily kuitenkin karkotti idean pois mielestään. Joulu oli perhejuhla ja sitä olisi ollut omituista viettää ilman hänen ystäviään. Hän olisi vain tuntenut olonsa autioksi ilman vanhempiaan.

Vanhemmat… Lily pidätti huokauksen ja painoi leukansa vasten Jamesin karheaa talvitakkia. Hän ei olisi halunnut ajatella perhettään, mutta isän ja äidin hautaaminen mielen taka-alalle jouluna olisi tuntunut kiittämättömältä ja väärältä.

“Cinnamon, joko me olemme pian perillä?” James kääntyi kysymään edessään kävelevältä tytöltä, jonka vaalea poninhäntä heilahteli puolelta toiselle. Tyttö kiepsahti ympäri näyttäen syvästi ärtyneeltä.

“Miten minä sen muka voisin tietää? Näytänkö minä kompassilta?”

“No, sinä olet meistä se, jolla on tarkoitus olla ohjeet - “
“Joten? En ole ikinä ymmärtänyt mitään sen Tinkan puheista. Hän on aivan liian älykkö minun makuuni.”

James vilkaisi Lilyä ymmällään. Oli selvää, että Cinnamonia vaivasi jokin muukin kuin vain Tinka Schmitt, mutta mikä, siitä hänen ystävillään ei ollut aavistustakaan. Lily oli monta kertaa yrittänyt ottaa asian puheeksi Cinnamonin kanssa, mutta siihen hänellä ei ollut koskaan tarpeeksi aikaa. Hän oli aina ollut töissä, tai tehnyt jouluvalmisteluja, kun taas Cinnamon oli niin hiljaa, ettei tytöstä saanut otetta.

“Tuolla näkyy valoa”, Remus totesi lähinnä katkaistakseen painostavan hiljaisuuden. “Olemme kai pian perillä.”

“Tai sitten kyseessä on haiskujen joulujuhla”, Sirius virnisti.

“Haiskut eivät - “ Admire aloitti kiivaasti tavalla, joka enteili vähintäänkin pahimmanlaatuista trombia. Peter kuitenkin pelasti Siriuksen vaaleanpunakyntisen naisen hyökkäykseltä ryhtymälle virittelemään tyttöystävänsä kanssa keskustelua metsän lumisista puista. Toiset ottivat neuvosta vaarin ja taivalsivat eteenpäin hiljaisina.

Joulumarkkinat alkoivat epäilyttää Lilyä yhä enemmän ja enemmän. Hän tunsi olonsa typeräksi kahlatessaan eteenpäin polveen ulottuvassa hangessa ja häntä paleli. Jälleen kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi joku haluaisi pitää joulujuhlat sellaisessa paikassa. Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta siinä vaiheessa matkantekoa se olisi tuntunut vähintäänkin typerältä.

“Lily.”

Tyttö havahtui siihen, että James nykäisi häntä hihasta ja osoitti eteenpäin. He seisoivat nyt lumisella kukkulalla; katsoessaan alaspäin Lily saattoi helposti nähdä puiden suojassa paistavan valomeren. Siellä, lumen ja korkeiden puidenlatvojen seassa oli kokonaan toinen, kojujen ja hassujen pikku lyhtyjen täyttämä maailma.

Lily ei ollut koskaan nähnyt mitään senkaltaista. Seitsemän kouluvuotensa aikana hän oli tottunut pitämään Tylypahkan Suurta Salia oikeana ihmemaana. Nyt, kävellessään käsi Jamesin kädessä pitkin joulumarkkinoiden maailmaa hän sai huomata olleensa mitä sokeimmin väärässä. Joulumarkkinat olivat jotakin, mikä ei yksinkertaisesti kuulunut Englantiin. Siellä täällä oli pieniä kojuja, tilapäisiä makeispuoteja ja ennustajien telttoja. Kaduilla metsinkäiset jakelivat makeisia lapsille. Kääntäessään päätään vasemmalle Lily näki pastellinvärisen kojun, jonka katolla luki: “ELÄMÄSI ROMANTTISIN JOULU - PIKAPORTTIAVAIMIA PARIISIIN, AMSTERDAMIIN JA NEW YORKIIN. HUOM: OMALLA VASTUULLA, EI TAIKAMINISTERIÖN HYVÄKSYNTÄÄ”. Kojun takana sokea, kovaa vauhtia kaljuuntuva mies myi onnea tuovia talismaaneja.

“Hei, täällä on naisiakin!” Siriuksen iloinen ääni hihkaisi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi katsomaan pojan osoittamaan suuntaan. Vähän matkan päässä lumen keskellä oli korkea lava, missä seitsemän punaisiin pukuihin pukeutunutta naista soitti joululauluja sellolla.

“Luulin sinun olevan varattu”, Lily huomioi hienotunteisesti.

“Ei hän ole, hän on mielihäiriöleski. Se on kokonaan eri asia”, Red kommentoi. Katsoessaan miestä Lily ei voinut olla huomaamatta, kuinka tämä sormeili puhuessaan kaulassaan roikkuvaa ketjua. Se oli hopeasta tai hopeanvärisestä metallista valmistettu ohut ketju, jonka päässä roikkui yksi hailakanvihreä kivi. Se näytti melkein läpinäkyvältä ja jollakin tapaa taianomaiselta.

“Mikä tuo on?” Lily kysyi pystymättä kätkemään uteliaisuuttaan.

Red hätkähti valveille transsistaan ja hymyili karusti. “Etkö ole nähnyt näitä ennen?”
“Kysyisinkö minä silloin?”

“Naisista ei koskaan tiedä. Se on kutsuketju”, Red selitti sitten vakavoituen. “Se alkaa polttaa ihoa, jos sen parin omistaja on pulassa. En oikeastaan tarvitse sitä enää, mutta… no, mihinpä koira karvoistaan pääsisi.”
“Sitä sinun pitäisi kysyä Siriukselta”, Remus virnisti.

“Onko Siriuksella koira?” Admire kiinnostui. Peter alkoi kakoa.

“Ei. Ei hänellä ole. Tai oli hänellä, kauan sitten. Sen nimi oli Murre - “

“Se jäi Joulupukin vaunujen alle”, Sirius lopetti nopeasti mulkaisten samalla vihaisesti Peteriä. Oli mahdotonta sanoa, kumpi seikka kismitti poikaa enemmän: se, että Peter oli niin huono valehtelemaan vai se, että Peter oli mennyt väittämään, että hän voisi mahdollisesti nimetä lemmikkinsä Murreksi.

“Mennään käymään kädestäennustajan teltassa”, Cinnamon ehdotti nopeasti, ennen kuin kukaan ehtisi esittämään lisäkysymyksiä Siriuksen oletetusta koiranpennusta. Sirius ei kuitenkaan vaikuttanut olevan kovinkaan kiitollinen pelastuksensa johdosta.

“Onko pakko?” poika valitti kuin pikkulapsi. “Kädestäennustajilla ei ole minulle ikinä mitään muuta sanottavaa kuin se, että minulla on naistenmiehen taitavat kädet.”

Joulumarkkinoilla oli hauskempaa kuin Lily oli osannut edes kuvitella. Jos hän olikin alun perin harmitellut lähtöpäätöstä, ei hän nyt enää edes muistanut koko asiaa; hän oli liian keskittynyt turhanpäiväiseen hullutteluun. Hän oli syönyt siirapissa kastettuja kuumia kastanjoita ja kurpitsanmakuista hattaraa, tanssinut vanhanajan velhotansseja yhdessä Jamesin kanssa ja pyörinyt aivan liian monta kierrosta karusellissa, jonka ratsut oli lumottu lentämään itsestään. Viimeisin kierros oli jättänyt Lilyn heikoksi ja hieman pahoinvoivaksikin. Hän arveli, että joku, kuten Sirius tai Red oli saattanut käydä langettamassa lisälumouksia karuselliin, sillä viimeiset kierrokset olivat kulkeneet suorastaan epäinhimillisen nopeasti.

“Minne sitten?” Lily uteli Cinnamonilta pujottaessaan kätensä tytön käsikoukkuun. Hän oli jäänyt yksin Cinnamonin, Admiren ja Redin kanssa; Kelmit olivat karanneet omille teilleen verukkeenaan lyhyt kokous joulun kunniaksi. Lily ei oikeastaan halunnut tietää, mitä Kelmeillä oli tekeillä, mutta hän arvasi jo, ettei se ollut mitään hyvää. Kuten Red oli sanonut, koirat eivät päässeet noin vain eroon karvoistaan.

“Säärtenvahauttajalle?” Admire ehdotti toiveikkaasti.

Red teeskenteli oksentavansa. “Olen aurori, en mikään ihokarvojaan keräävä pikku villakoira!” mies puuskahti loukkaantuneena.

“Mitä? Minun mielestäni jokaisen miehen - “
“Kuulehan nyt, muru”, Red keskeytti jokseenkin tylysti. Lily ja Cinnamon vetäytyivät taka-alalle haluamatta ottaa vastuuta Admiren mahdollisesta nyyhkytyskohtauksesta. “Olet varmaan oikein mukava ja niin edespäin, mutta minä en oikeastaan halua kuulla, mitä odotat kunnollisen miehen tekevän puolestasi. Itse asiassa taidan nyt lähteä muualle, että te voitte jatkaa juttujanne säärikarvoista ja hyvännäköisistä auroreista - “

“Puhutko nyt itsestäsi?” Cinnamonin kohotti kulmiaan ivallisesti.

“Älä huoli, Bellini”, Red vastasi leveästi virnistäen. “En erehtyisi ikinä kuvittelemaan, että olisin mielestäsi hyvännäköinen. Tiedän kyllä, että olet suhtautunut vaarallisempiin miehiin.”

Cinnamon punastui. “Miten sinä olet jo siitäkin kuullut?”
“Et kai ole unohtanut? Olen Red Stron ja tiedän kaiken.”

“Tiedä tai ole tietämättä”, Lily puuttui puheeseen. “Ei sinun tarvitse vielä lähteä. Olemme ihan kiltisti ja menemme vaikka ostamaan tikareita, jos sinä sitä haluat.”

Red pudisti päätään ironisesti hymyillen. “Ei kiitos. Minun täytyy lähteä nyt, minulla on ihan oikeasti tekemistä - “ mies vaikeni ja hänen sammaleenvihreisiin silmiinsä kohosi outo ilme. Hetken ajan hän näytti lähestulkoon pelottavalta, ei lainkaan siltä tutulta, huvittuneelta Rediltä, jonka Lily oli tottunut tuntemaan. Lily vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin. Sitten hetki meni ohi ja tuttu, kuivakka virne kohosi taas Redin kasvoille.

“Sanokaa rakkaillenne hyvää joulua minun puolestani. Ja kieltäkää heitä juomasta liikaa punssia”, Red kehotti vielä korjatessaan laukkunsa asentoa olkapäällään. “Uskokaa asiantuntijaa, se ei tee hyvää.”

Niine hyvineen mies kääntyi ja lähti harppomaan toiseen suuntaan. Yltyvässä lumisateessa oli mahdotonta sanoa, katosiko Red kulman taakse vai kaikkoontuiko hän tiehensä; joka tapauksessa Lilyä kylmäsi, kun hän vain ajattelikin, mitä Red oli mahtanut lähteä tekemään.

 

Remus pakkasi Hyllyvän HevoskotkanmunuaisHirvityksen huolellisesti muovikääröön ja ojensi lemuavan paketin Peterille, joka työnsi sen laukkuunsa nenäänsä irvistäen. Lähettyvillä seisoskeleva Sirius tunki muutaman sirpin myyjän kouraan ja Kelmit lähtivät suunnistamaan kauemmas pikku kojulta, joka mainosti myyvänsä “hirveistä hirveimpiä joululahjoja”. Sitä hevoskotkanmunuaiset ehdottomasti olivat, Remus tuumi katsellessaan, kuinka Peter roikotti laukkuaan mahdollisimman kaukana itsestään. Kukaan tervejärkinen ei olisi ikinä antanut mitään niin kammottavalta löyhkäävää lahjaa kenellekään. Sirius oli kuitenkin eri mieltä.

“Anteeksi nyt vain, Anturajalka, mutta minun mielestäni sinä olet himpun verran sairas”, Jameskin sanoi heidän harhaillessaan nelisin ympäri joulumarkkinoiden viihtyisää kaaosta. “Olkoonkin, että sinulla on kieroutunut huumorintaju, mutta - “

“Älä viitsi, Sarvihaara!” Sirius älähti ja nauroi koiramaisesti. “Tiedän, että olet tossun alla, mutta että NOIN pahasti - “

“En vain ymmärrä, miksi haluaisit lähettää vanhalle kunnon Ruikulille. Tai tiedän minä, että sinä halusit kostaa, mutta - no, suoraan sanottuna kuvittelin sinun unohtaneen sen. Siitä on jo ikuisuus, kun Kalkaros hyökkäsi kimppuusi?”
“Joten? Luuletko sinä, että aika merkitsee jotakin?” Sirius kysyi uhmakkaasti puristaen kätensä nyrkkiin taikasauvansa ympärille. Remus katsahti Peteriin apea hymy suupielissään. Kumpikin tiesi, että heidän oli parempi pysytellä kauempana Siriuksen ja Jamesin väittelystä. He voisivat aina yrittää puhua Siriukselle järkeä ja käyttää kaikkein kaunopuheisimmat perustelunsa ikinä, mutta silti ainoa, joka voisi todella saada Siriuksen ajattelemaan asioita, oli James Potter.

James kohautti olkapäitään. “Arvelin sinun unohtaneen koko kostosuunnitelman.”
“Kun kyse on takaisinmaksusta, Sirius Black ei ikinä unohda”, Sirius vastasi tiukasti.

“Mutta silti”, Peter pisti arasti väliin. “Onko hevoskotkanmunuainen muka paras mahdollinen kosto?”

“Kunnes anteeksiantamattomista kirouksista tehdään laillisia, kyllä.”

“Itse asiassa ne ovat olleet laillisia jo melkoisen pitkän ajan”, ilmoitti ääni Siriuksen selän takaa. Sirius kiepsahti yllättyneenä ympäri ja sai huomata tuijottavansa Cinnamonin tummatukkaista kämppäkaveria, joka seisoi paikoillaan pörröiseen pipoon ja paksuun kaulaliinaan kätkeytyneenä. Vain tiukat palmikot ja pisamien täyttämä nenänpää pistivät esiin Tinka Schmittin vaatteisiin hautautuneesta olemuksesta.

“Kas vain”, Sirius totesi yllättyneenä keksimättä mitään sen parempaa sanottavaa. Hän ei ollut koskaan tullut tutustuneeksi paremmin Cinnamonin uuteen asuinkumppaniin, vaikka olikin ainakin aluksi tehnyt parhaansa. Tinka ei vain ollut niitä ihmisiä, jotka tekivät tutustumisen jotenkin helpoksi. Hän saattoi olla pohjimmiltaan mukava ja järkevä tyttö, mutta heidän siihenastisen tapaamistensa pohjalta Sirius oli saanut sen mielikuvan, että Tinka piti häntä jollakin tapaa lapsellisena, ‘nättipoikana’.

“Löysitte näköjään tienne perille”, Tinka totesi tyynesti. Tyttö loi halveksuvan katseen Peterin kädessä olevaan haisevaan laukkuun. “Ja löysitte hevoskotkanmunuaisiakin.”
“Sinä tunnistat hajun?” Remus ihmetteli.

Tinka hymyili tyynesti. “Niitä käytetään toisinaan lääkkeidenvalmistukseen, totta kai minä tunnistan sen.”
“Hienoa”, jupisi James. “Tästä lähtien minä en IKINÄ syö lääkkeitä.”

“Sarvihaara”, Remus sanoi varoittavaan sävyyn. Toiset Kelmit vaikenivat heti odottaen, että heidän ystävällään oli jotakin järkevää sanottavaa Tinka Schmittille. Remus kuitenkin pysyi vaiti. Hän ei tiennyt tarkkaan ottaen, miten olisi Tinkaan suhtautunut. Hän oli tavannut tytön muutaman kerran, eivätkä ne tapaamiset olleet olleet mitenkään lämpöisiä. Hän ei ollut varma, olisiko asiasta pitänyt kiittää Tinkan raivostuttavan rauhallista luonnetta, vai Cinnamonin läsnäolon luomaa painostavaa ilmapiiriä. Nyt Cinnamonia ei kuitenkaan näkynyt mailla halmeilla, ja silti Remus sai huomata olevansa sanaton.

Myös Tinka näytti ajattelevan Cinnamonia, sillä tyttö hymyili äkkiä heleästi, ravisti palmikoitaan ja otti askeleen lähemmäs Remusta.

“Onko sinulla mitään järkevää sanottavaa, Remus Lupin?”

“Ei oikeastaan”, Remus vastasi hämillään.

Tinka näytti tyytyväiseltä. “Hyvä. Pysy vaiti, minä haluan katsoa sinua tarkemmin.”

“MITÄ?”
“Hysh nyt!” Sen enempää selittelemättä Tinka tarttui Remuksen leukaan ja käänsi hänen päätään kuin hän olisi ollut pelkkä nukke, eikä mikään elävä ihminen. Hänen sormensa juoksivat Remuksen poskipäillä ja leukojen luilla. Ne tutkivat korvanlehtiä ja hiusrajaa. Remus tunsi punastuvansa.

“Mitä sinä teet?”

“Katson sinua, johan minä sanoin. Cinnamon on niin mustasukkainen sinusta, että sinun on pakko olla jotakin todella erikoista. En tosin tiedä... onhan sinulla kauniit kasvot... i-has-tut-ta-vat poskiluut… ja nuo hampaat…”

“Hän on ihminen, eikä mikään kaakki!” ärsyyntynyt Sirius ärähti.

Tinka räpytti hämmentyneenä pähkinänruskeita silmiään. “Anteeksi kuinka?”
“Etkö ole kuullut sitä sanontaa, että lahjahevosen suuhun ei ole katsomista?”

“Minä tulen Itävallasta, herra Black”, tiuskaisi Tinka. “Meilläpäin ei käytetä tuollaisia sanontoja! Kun taas jos puhut ilmaisesta vuohesta - “

“Minä en ole ilmainen”, Remus oikaisi kiireesti välttääkseen väärinkäsityksiä. Hän tarttui tiukasti Tinkan ranteeseen ja väänsi tytön käden pois poskeltaan. Hänen poskiaan poltteli.

“Etkä mitä ilmeisimmin myöskään vuohi”, Tinka hymisi katsellen edelleen tiiviisti Remusta. “Ei, sinussa ei ole mitään vuohimaista. Pikemminkin sinä olet... susi.”

Remuksen silmät laajenivat. Hän laski kiireesti katseensa käsiinsä pystymättä katsomaan Tinkaan silmiin. Tytön tarkkanäköisyys oli hämmentävää. Totta kyllä, Remuksen ulkomuodossa ei ollut mitään susimaista, korkeintaan tietty kärsimyksen sädekehä. Muutos näkyi ainoastaan hänen silmissään - haaleissa, välttelevissä silmissä, joista paistoi lukemattomien täysikuuöiden muistot. Silti oli yllättävää, että Tinka oli huomannut mitään. Tyttö oli ilmeisesti vaarallisempi tapaus kuin Remus oli uskonutkaan, hän kun oli alunperin ajatellut, ettei Tinkasta olisi jodlausta ja äkkipikaisuutta lukuunottamatta mitään haittaa.

Remus havahtui takaisin todellisuuteen tajutessaan Tinkan uteliaan katseen porautuvan suoraan kasvoihinsa. Hän hymyili epävarmasti.

“Jos minun käsketään valita suden ja vuohen välillä, olen mieluummin se vuohi.”

“Turnipsi sinä olet jos joku”, nauroi James.

“Voi Potter-parkaa”, Tinka huomaisi ivallisesti. “Ei vieläkään tiedä, että turnipsi kuuluu kasvi-, eikä eläinkuntaan!”

“Minä en sitten pidä pikku-Heidistä”, Peter julisti myöhemmin samana iltana, kun Kelmit olivat kerääntyneet jouluaterialle Jamesin ja Lilyn asunnolle. He istuivat keittiössä taikakeinoin pidennetyn ruokapöydän ääressä ja nauttivat jouluillan kynttilöiden värjäämästä hämärästä. Lily rakasti joulun rauhaa. Hän oli varma siitä, että jos hän olisi vain sulkenut silmänsä ja keskittynyt, hän olisi hyvinkin saattanut kuulla, kuinka ulkona satoi lunta. Kuten lapsena, kun hän oli istunut olohuoneen ikkunalaudalla, painanut kasvonsa vasten ikkunalasia ja antanut hengityksensä huurruttaa näkökenttänsä. Silloin hän oli tuntenut itsensä kokonaisemmaksi kuin koskaan aiemmin.

“Hänellä on nimikin”, Remus korjasi kärsivään sävyyn.

“Nimi se on pikku-Heidikin”, muistutti Cinnamon.

“Joten? Tuskin sinäkään ilahtuisit, jos minä kutsuisin sinua Hänen Maustepurkkiudekseen?” Remus kysyi purevammin kuin oli aikonutkaan. Cinnamon tuhahti, nakkeli niskojaan ja laski katseensa takaisin jouluruoan täyttämään lautaseensa. Lily nieli huokauksensa ja tarttui Jamesin käteen pöydän alla. Hän tiesi, että joulun oli tarkoitus olla iloinen juhla, mutta silti hän tunsi olonsa vaillinaiseksi. Jokin ei ollut oikein, eikä tunne johtunut vain Ariannan poissaolosta tai siitä, että hänen vanhempansa olivat kuolleet. Hänestä vain tuntui, että hän oli jättänyt jotakin tärkeää tekemättä.

“Kaikki hyvin?” James nojautui kuiskaamaan Lilyn korvaan. Lily kohotti katseensa ja hymyili kiitollisena pojalle.

“Luulisin…”

“Mitä te siellä supisette?” Sirius tivasi mustasukkaisesti. “Ei jouluna saa olla salaisuuksia!”

“Anturajalka, lahjat on jaettu jo”, James huomautti. “Mitä me muka vielä voisimme sinulta salata?”

“Ehkä sen, että te saatte lapsen”, Peter ehdotti suupielet nykien.

Lilyn silmät laajenivat ja hänen haarukkansa putosi lattialle kovan kolinan seurauksena. “Pahus”, hän manasi ryhtyessään noukkimaan teräasettaan pöydän alta. “Oliko pakko?”
“Mitä?” säikähti Remus. “Ei kai se ole totta?”

“Niin, Lily”, James säesti vapisevalla äänellä. Noustessaan takaisin tuolilleen Lily näki pojan olevan lakananvalkea kasvoiltaan. “Ei kai se ole totta?”

“Tietenkään se ei ole totta”, Lily kivahti kasvot kuumottaen. “Kyllä kai minä nyt tietäisin, jos olisin raskaana!”

“Koskaan ei voi olla liian varma”, Sirius tuumasi asiantuntevasti pilkkoessaan kalkkunasiivuaan pienemmiksi palasiksi.

“Sanoo luutakomeron vakiokaluste”; letkautti Cinnamon. “Vakavissaan, voisit kirjoittaa kokemuksistasi oikean kirjan. ‘Sirius Black - elämäni luutakomerossa’. Pahinta siinä on, että se menisi itse asiassa kaupaksikin.”
“Täytyy laittaa harkintaan”, Sirius totesi leukaansa hieroen. “Ehkä minä vielä joskus…”

“Jos et nyt kuitenkaan. Arianna ei ilahtuisi.”

Kuten odottaa saattoi, puhe kääntyi Ariannaan ja tytön omituiseen poissaoloon. Lily oli kuvitellut olevansa ainoa, jota Arianna ei ollut muistanut jouluna, mutta pian kävi ilmi, ettei kukaan muukaan ollut kuullut tytöstä sanallakaan. Cinnamon oli jopa mennyt niinkin pitkälle, että oli mennyt käymään Ariannan kotona Manchesterissa, mutta tyttö oli ollut silloin nukkumassa - tai ainakin väittänyt olevansa. Lily toivoi, että olisi vain voinut puhua Ariannan kanssa ja selvittää, mikä tätä oikein vaivasi.

Lily huokaisi. Hän ei osannut tarkalleen sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta jokin oli vialla, siitä hän oli varma. Koko päivän häntä oli vaivannut selittämättömän levoton olo, ikään kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin, tai jättänyt jotakin elintärkeää tekemättä. Yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan saanut mieleensä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.

“Ariannan vanhemmat olivat tosi outoja aamulla”, Cinnamon sanoi parhaillaan, kun Lily yritti jälleen keskittyä käynnissä olevaan keskusteluun. “Eivät suostuneet päästämään minua sisään. He sanoivat vain, ettei Ariannaa saa herättää.”

“Ehkä se on vain osa vanhempien luonnetta”, Admire arveli poikkeuksellisen selväjärkisellä tavalla. “Ylisuojelu ja niin poispäin. Minun äitini - “

Lily ei enää kuunnellut. Vanhemmista puhuminen oli saanut kipeän palan kohoamaan hänen kurkkuunsa ja äkkiä hän tajusi täsmälleen, miten kammottava joulu Cinnamonilla oli ollut edellisenä vuonna, kun tyttö oli surrut vanhempiensa ja veljensä kuolemaa. Lilyllä oli sentään yhä sisarensa, ainakin jossakin mielessä - Petuniahan oli sanonut, etteivät he kaksi olleet enää siskoksia. Verisiteitä ei kuitenkaan voinut katkaista, vaikkeivät ne pidemmän päälle mitään merkinneetkään.

Yllättäen Lily ymmärsi, miksi hänen olonsa tuntui niin kammottavalta. Se ei johtunut hänen vanhempiensa kuolemasta, tai ei ainakaan kokonaan. Koko päivän hän oli murehtinut vanhempiaan ja sitä, miten hän olisi halunnut olla heidän luonaan sillä hetkellä. Silti hän ei ollut tehnyt elettäkään itse asiassa tavatakseen vanhempiaan, hän oli vain surrut. Äkillisen ymmärryksen vallassa Lily antoi haarukan pudota lautaselleen ja nousi ylös pöydästä kesken ruokailun.

“Minne matka?” yllättyneeltä näyttävä James uteli.

“Anteeksi, minun täytyy nyt vain mennä”, puuskahti Lily. “En voi syödä enää palaakaan, ennen kuin olen käynyt hautausmaalla viemässä kynttilän - “

Hän ei pystynyt lopettamaan lausettaan, eikä siihen ollut tarvettakaan. Pahoittelevien nyökkäysten kera toiset keskeyttivät ateriointinsa ja tarjoutuivat lähtemään hänen mukaansa. Lily kuitenkin torjui pyynnöt yksitellen.

“Ei siinä ole mitään mieltä”, hän selitti, kun Remus oli aikeissa väittää vastaan. “Teillä on ruokailu kesken, yhtä hyvin te voitte syödä loppuun. Ei minulla edes mene kauan.”

“Minä lähden sinun mukaasi, Lily”, Cinnamon ilmoitti nousten ylös. Hän huitaisi Lilyn vastaväitteet syrjään, ennen kuin tyttö ehti edes avaamaan suutaan. “Minulla ei ole nälkä ja voisin hyödyntää hieman raitista ilmaa.”

Lily nyökkäsi kiitollisena ja ryhtyi pakkaamaan kynttilöitä laukkuunsa.

Christopher ja Velma Evans lepäsivät obeliskinmuotoisen hautakiven alla. Kivi oli kylmä, eloton ja lohduton; Lily tunsi surun muurin vyöryvän ylitseen, kun hän kävi polvilleen lumihankeen ja kumartui sytyttämään kynttilän vanhempiensa haudalle. Hän oli käynyt siellä vain muutaman kerran hautajaisten jälkeen ja tilanne tuntui yhtä raskaalta kuin aina ennenkin. Lily ei yksinkertaisesti pystynyt kestämään ajatusta siitä, että hänen vanhempansa olivat siinä - tavoittamattomissa, maan alla - ja niinpä hän oli mieluummin pysynyt poissa, vaikka pitkät tauot käyntien välillä herättivätkin hänessä aina syyllisyydentuntoja, jotka pahimmillaan saattoivat kasvaa melkein fyysiseksi kivuksi.

Lily pyyhki kiivaasti kyyneleitään lapasensa reunaan. Villalankaa meni silmiin ja häntä itketti enemmän; hänen kätensä vapisivat, kun hän yritti turhaan raapaista liekkiä tulitikkuunsa.

“Anna minä”, Cinnamon tarjoutui ja otti tulitikkurasian Lilyltä, ennen kuin tyttö ehti vastustelemaan. Hän nappasi käteensä yhden tulitikun, raapaisi sitä muutaman kerran vasten askin kylkeä ja sai kuin saikin tikun syttymään. Lily tarjosi kynttilää tytön sytytettäväksi.

Hän arveli olevansa jollakin tapaa lapsellinen, mutta kynttilän liekin katseleminen rauhoitti häntä. Nojautuessaan tekemään kynttilälle paikkaa hautakiveä verhoavaan lumeen Lily tunsi pääsevänsä lähemmäs vanhempiaan, ikään kuin nämä olisivat voineet aistia routakerroksen lävitsekin hänen läsnäolonsa. Ainakin hänen hermostuneisuutensa jätti hänet viimein rauhaan ja hän pystyi taas hengittämään. Unohtaen kokonaan Cinnamonin mukanaolon Lily riisui lapasensa ja siveli paljain, kohmeisin sormin hautakiven hyistä pintaa.

“Äiti ja isä”, hän aloitti katkonaisella äänellä. “Anteeksi, että en tullut aikaisemmin. Minun olisi pitänyt tulla jo paljon aiemmin. Enkä puhu vain tästä joulusta. Vaan kesästä. Jos olisin tullut aiemmin kotiin, olisin ehtinyt olla teidän kanssanne enemmän…”

Lilyn sanat tukahtuivat itkuun, kun kesästä asti vaaninut ikävä otti taas vallan hänen vartalossaan ja puristi hänen sydämensä kasaan. Hän tunsi vain hämärästi Cinnamonin käsivarret ympärillään, kun tyttö polvistui hänen vierelleen hankeen ja veti hänet syliinsä. Oli kovin helppoa painaa pää vasten Cinnamonin olkaa ja takertua tytön takin hihaan, puristaa sitä kuin se olisi ollut koko elämä. Lily olisi halunnut sanoa niin paljon. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta, oliko tällä ollut edellisenä jouluna yhtä vaikea. Sanat eivät kuitenkaan koskaan jättäneet hänen kurkkuaan; hän pystyi ainoastaan irrottautumaan Cinnamonin otteesta ja kietomaan käsivartensa vasten sielutonta hautakiveä kuin olisi sillä tavoin voinut syleillä vanhempiaan. Karhea kivi hankautui kipeästi vasten hänen poskeaan, kun hän painoi päänsä sitä vasten ja itki.

“Hyvää Joulua”, Lily änkytti takellellen kyyneltensä välissä. “Hyvää Joulua…”

Cinnamon seurasi kohtausta vaitonaisena sivusta. Hän muisti yhä elävästi edellisen joulun ja kaiken sen tuskan, jonka hän oli joutunut silloin käymään lävitse. Hän ei ollut unohtanut, kuinka oli silloin ikävöinyt vanhempiaan ja kaivannut näitä lähelleen. Ikävä oli yhä olemassa, samoin suru, mutta nyt ne olivat ottaneet toisen, inhimillisemmän muodon. Nykyään Cinnamon pystyi jo elämään tunteidensa kanssa. Hän tiesi, että myös Lily pääsisi joskus asioista ylitse. Se vain veisi aikaa.

Syyllisyydentuntoisesti Cinnamon käänsi katseensa pois Lilystä. Pimeä, kynttilöiden valaisema hautausmaa oli kauniimpi kuin mikään, mitä hän oli nähnyt aiemmin. Tuhannet pienet tuikut loistivat joka puolella kuin yksi suuri, kultainen valomeri. Ihmiset näyttivät varjomaisilta enkeleiltä hautakivien välissä. Tuolla oli vanha nainen, joka jaksoi hädin tuskin raapia liekkiä tulitikkuun… ja tuolla hevosenkaulainen olento puristi käsilaukkuaan kuin henkensä hädässä…

Hetkinen, Cinnamon tajusi ja katsoi hevosmaista naista tarkemmin. Äkkiä hän oli täysin varma näkemästään. Siellä oli Petunia, Petunia mustissa hautajaisvaatteissa ja luisevat kasvot vastenmielisinä ja luotaantyöntävinä. Jos Cinnamon ei olisi tuntenut ystävänsä isosiskoa tarkemmin, hän olisi jopa saattanut epäillä tämän olevan pahoillaan kaikesta. Ainakin Petunian kasvoilla oli kovin omituinen ilme, kun nainen katsoi Lilyä. Pienen hetken ajan Cinnamon ehti kuvitella, että Petunia liikahtaisi paikaltaan tammen varjosta ja tulisi puhumaan Lilylle, korjaisi sen kaiken, mitä heidän välillään oli ehtinyt tapahtua. Siihen naisesta ei kuitenkaan ollut. Hän ainoastaan tuijotti Lilyä kuin olisi halunnut imeä itseensä kaiken sen, mitä tyttö oli ja mitä he molemmat olivat joskus toisilleen merkinneet. Sitten Petunia vilkaisi Cinnamonia mitäännäkemättömin silmin, kuivasi olemattoman kyyneleen poskeltaan ja kääntyi poispäin. Huono ryhti sai hänen olkapäänsä pistämään ikävästi esille takin alta, kun hän käveli hautausmaan portille, missä Vernon Dursley jo odotti häntä.

Cinnamon empi katsellessaan naisen lähtöä. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt kertoa Petunian läsnäolosta Lilylle ja auttaa Lilyä pääsemään asian ylitse. Ehkä Petunian näkeminen olisi jollakin tapaa lohduttanutkin Lilyä. Silti Cinnamonilla ei ollut sydäntä kertoa asiasta ääneen. Hän ei halunnut repiä uudelleen auki vanhoja haavoja. Hiljaisena hän katseli, kuinka Petunia kääntyi kulman taakse ja katosi näkyvistä.

Palatessaan takaisin Kelmien asunnolle Lily oli jo pirteämmällä mielellä. Hän antoi itsensä hautautua olohuoneen sohvalle ja yritti unohtaa kaiken vanhempiinsa liittyvän. Se sujui jo paljon helpommin kuin aiempina kuukausina, minkä täytyi tarkoittaa sitä, että haavat alkoivat vähitellen parantua. Lily ei tiennyt, pitäisikö hänen olla helpottunut vai hävetä omaa itseään.

James kietaisi molemmat käsivartensa Lilyn ympärille ja hymyili tytölle rauhoittavasti katsellessaan, kuinka Peter viskeli lattialla kyhjöttävälle Siriukselle pähkinöitä ja rusinoita. Sirius nappasi niitä yhden toisensa jälkeen suuhunsa taidokkaasti kuin kunnon koira ainakin, eikä Lily voinut olla nauramatta pojan touhuille. Hän toivoi sillä hetkellä koko sydämestään, että myös Arianna olisi ollut paikalla. Mitähän tyttö mahtoi sillä hetkellä tehdä?

“Tämä on ollut oikeastaan aika hyvä joulu”, Lily totesi katsellessaan, kuinka Remus ja Cinnamon keskustelivat vaimealla äänellä keskenään viereisellä sohvalla. Siitä oli jo aikaa, kun kaksikko oli pystynyt puhumaan toisilleen sillä tavoin, kuten ystävät nyt yleensä puhuivat.

James nyökkäsi mietteliäästi. “Jos ei oteta huomioon sitä, että meinasin joutua jonkin kammottavan syöjättären uhriksi joulumarkkinoilla, niin sitten.”

“Syöjättären? Pitäisikö minun olla mustasukkainen?” Lily virnisti.

“Ei sentään. Jos sillä naisella ei olisi ollut tekokynsiä, olisin saattanut luulla häntä Kalkarokseksi.”

“Varsinainen Bellatrixin limaisempi versio siis…”
“Mitä Bellatrixista?” Sirius haukahti unohtaen keskittyä pähkinöiden pyydystämiseen sillä seurauksella, että yksi niistä iskeytyi varsin kipeästi vasten hänen nenäänsä.

James pudisti päätään hymyillen. “Ei mitään niin tärkeää, että sinun kannattaisi tukehduttaa itsesi joulupäivänä.”

“Ihan kuin kukaan antaisi Bellatrixille sitä iloa muutenkaan”, tuhahti Sirius.

“Hei, onko meidän pakko puhua Lestrangesta?” Peter aneli ahdistuneella äänellä. “Nyt on sentään joulu!”
Kukaan ei keksinyt mitään kunnollista vastausta Peterin kommenttiin. Niinpä he istuivat hiljaisuudessa ja katselivat, kuinka joulu kulki heidän ohitseen tiukujen lailla helisevien lumihiutaleiden muodossa. Pitkästä aikaa Lily tunsi olonsa todella onnelliseksi.

Lily havahtui varhain Tapaninpäivän aamuna siihen, että joku ravisteli häntä hartioista nyyhkyttäen samalla valtavalla voimalla. Hänen olkapäihinsä kaivautuvat sormet puristivat häntä pihtien lailla ja pakottivat hänet nopeasti jokseenkin istuvaan asentoon sängyn laidalle. Vilkaistessaan sängyn toiselle reunalle hän näki Jamesin harovan hiuksiaan väsyneesti - poika oli siis joutunut yhtäläisen herätyksen kohteeksi. Sitten hillitön itku täytti taas Lilyn korvat ja hän kääntyi katsomaan herättäjäänsä. Hän imi nopeasti tajuntaansa tummat kiharat, laihan olemuksen ja järkyttyneet, lähes hysteeriset siniset silmät.

“Arianna”, Lily aloitti yllättyneenä. “Mitä sinä tää - “

“Katso!” Arianna keskeytti hysteerisesti ja heristi kädessään olevaa Päivän Profeettaa. “Katso tätä!”

Tyttö viskasi sanomalehden vasten Lilyn kasvoja ja purskahti entistäkin katkerampaan itkuun. Lily katsahti varovasti Jamesiin, ennen kuin tarttui Päivän Profeettaan ja alkoi kääriä sitä auki. Toinen toistaan pahemmat kauhukuvat vilistivät hänen silmiensä edessä. Mitä oli tapahtunut? Olivatko Ariannan vanhemmat kuolleet? Oliko Voldemort suorittanut jonkin erityisen suuren hyökkäyksen? Kaikki ajatukset kuitenkin kaikkosivat Lilyn mielestä, kun hän käänsi sanomalehden etusivun esille ja näki aivan liian tuttua miestä esittävän valokuvan. Kuvan yläpuolella oleva kirjoitus sai sanomalehden kirpoamaan hänen otteestaan lattialle.

“ENSIMMÄINEN LAILLINEN AURORIMURHA SUORITETTU: HUIPPUAURORI STRON TAPPÓI KYLMÄVERISESTI KUOLONSYÖJÄ PISKUILANIN!”