39.osa - Pimeän Piirto

4.1.1978

Peter havahtui keskellä yötä siihen, että kylmä hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Huone oli pilkkopimeä ja tunkkainen ja hengittäminen tuntui vaivalloiselta. Poika avasi yöpaitansa ylimmät napit ja nousi kyynärpäidensä varaan sängyllä saadakseen lisää happea. Hänen käsivartensa vapisivat kuin hän olisi puristanut jotakin hyvin tiukasti unessaan. Vilkaistessaan sivulleen hän sai helpotuksekseen huomata, ettei kyseessä ollut ainakaan Admire - tyttö nukkui hänen vierellään siistillä kerällä kuin koriin käpertynyt kissanpentu. Admiren kasvot olivat sileät ja onnelliset heijastaen niin entisestäänkin Peterin omaa raadollisuutta ja itsepetosta vasten pojan kasvoja. Redin kuoleman jälkeiset päivät kuluivat, eikä Admire vieläkään tiennyt totuutta.

Peter kohottautui istumaan sängyllä ja työnsi hien kostuttamia otsahiuksia sivuun silmiltään, vaikka ei huoneessa oikeastaan ollut mitään nähtävää. Pelkkä sysimusta tyhjyys. Silti Peteristä tuntui kuin huone olisi puhutellut häntä, puhutellut tavalla, jonka vain hän saattoi ymmärtää, sillä mitään korvin kuultavia ääniä ei ollut. Ainoastaan vesi kohisi hiljaa yläkerran putkistoissa.

"Menisit nyt nukkumaan, Piskuilan", Peter aneli itseään niin hiljaisella äänellä, ettei Admire varmasti heräisi. Hän vilkaisi vaaleanpunaisten lakanoiden täyttämää sänkyään. Se näytti kutsuvalta ja silti ahdistavalta. Unohtuessaan katsomaan ryppyisiä peitteitään hänestä tuntui kuin ne olisivat voineet kuristaa hänet, jos hän vain uskaltautuisi käymään uudelleen pitkälleen. Ja painajaiset - ne olivat pahempia kuin yksikään mielen pimeimmissä sopukoissa kuviteltu valhekuolema. Niissä sormet kurkottivat hänen suuntaansa ja ojensivat paperinpalasia ja osoitteita, niissä kimeät äänet kutsuivat hänet nimeään tavalla, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä huolimatta siitä, että hän oli unessa.

Paperinpalaset. Peter tiesi kyllä, miksi tuo nimenomainen uni vainosi häntä kuin selkään köydellä kiinnitetty veitsenterä. Unen paperinpalanen oli todellinen valve-elämässäkin, se odotti Peterin tyynyn alla koskemattomana ja silti aivan liian terävänä, ikään kuin sen ohuet reunat olisivat voineet tyynyn lävitsekin pistää piikkejään takaraivoon ja sotkea peitteet viattomaan vereen. Tai ei enää niin kovin viattomaan. Bellatrix oli ollut oikeassa - Peter ansaitsi paikkansa kuolonsyöjien joukossa. Mutta entä jos hän ei halunnut sitä?
Admire äännähti unessaan ja Peter käännähti tytön puoleen peläten tämän heräävän. Hän tiesi, ettei voisi milloinkaan kertoa näistä huolistaan tyttöystävälleen. Admire oli siihen liian nuori ja liian viaton. Olisi ollut väärin tuhota tytön elämä näin varhaisessa vaiheessa, Admirehan oli jättänyt koulunsakin kesken hänen vuokseen.

Peter murahti itsekseen ja heittäytyi takaisin kylmille lakanoilleen. Bellatrixin tarjous kuolonsyöjiin liittymisestä enemmänkin inhotti kuin kiehtoi häntä, joten miksi hän ei siis saanut sitä mielestään?

Aamu valkeni kylmänä ja kuulaana Langenneidenkujan kivitalojen lomaan. Peter tunsi itsensä nukkuneen rukoukseksi valmistautuessaan lähtemään Viistokujalle syödäkseen aamiaista yhdessä Remuksen kanssa. Valvottuaan yli puolet yöstä hän ei tuntenut olevansa varsinaisesti puhetuulella, mutta Remus oli vaatimalla vaatinut, että hän suostuisi pojan seuraksi Vuotavaan Noidankattilaan. Pojalla oli ilmeisesti jotakin sydämellään, Peter arveli vetäessään lapasia käsiinsä, tai sitten tämä oli vain uskomattoman huolissaan hänestä. Sekään ei olisi ollut mikään ihme. Unenomaisessa syyllisyydentuskien värittämässä tilassaankin Peter oli tarpeeksi lähellä todellisuutta käsittääkseen, kuinka epäluonteenomaisesti oikein käyttäytyi. Hänen ystävänsä kuitenkin tuntuivat laskevan kaiken vaiteliaisuuden ja hermostuneisuuden isän kuoleman jättämän varjon piikkiin, tai ehkä he vain eivät uskaltaneet kysyä. Kukaan heistä ei ollut ollut täysin ennallaan Redin kuoleman jälkeen, eikä se ollut oikeastaan mikään ihme - haavojen parantamiseen meni aikaa.

Peter suuteli Admirea nopeasti poskelle hyvästiksi ja kaikkoontui Langenneidenkujalta. Saapuessaan Viistokujalle hän onnistui ilmiintymään suoraan vasten Iskunkiertokujan ja Viistokujan kulmauksessa olevaa kovaa tiilimuuria. Ilmiintyminen hajamielisenä ei selvästikään ollut hyvä ajatus, poika tuumi hieroessaan tiiliä vasten hankautunutta poskeaan lapasellaan. Hän mulkaisi tiilimuuria vielä kerran ja kääntyi sitten etsimään Remusta.

Viistokuja oli siihen aikaan vuodesta tavallista eläväisempi, ikään kuin menneet joulu ja uusivuosi olisivat saaneet ihmiset hellittämään hieman turvajärjestelyistään ja liittymään mukaan kadun elämänmenoon. Paikalla oli paitsi normaaleja alennusmyyntien vierailijoita, myös tavallista enemmän auroreita. Redin murha oli kai säikäyttänyt heidätkin, Peter tuumi, sillä aurorit liikkuivat aina kahden tai kolmen ryhmissä. Hän karkotti kiireesti kaiken Rediin liittyvän pois mielestään.

Näyteikkunat ja liukkaan jään peittämät mukulakivet vangitsivat Peterin huomion siinä määrin, ettei hän ollut lainkaan huomata Remusta ennen kuin näki pojan huitovan kättään Vuotavan Noidankattilan ovella. Kääntäessään askeleensa ystävänsä suuntaan Peter sai suureksi harmikseen huomata, ettei Remus suinkaan ollut yksin. Pojan vierellä seisoi pörröiseen kaulaliinaan ja lapasiin kätkeytynyt Tinka Schmitt, jonka letit sojottivat hullunkurisesti pipon alta. Tytön posket punoittivat pakkasesta, tai ehkä hän vain oli todella hyvällä tuulella, oli mahdotonta olla varma. Peter sen sijaan tunsi olonsa hermostuneeksi. Hän oli omalla tavallaan pelännyt Tinkaa aina siitä saakka, kun tyttö oli joulumarkkinoilla kohdellut Remusta kuin myytävänä olevaa tikkukaramellia. Nyt kaksikon välit näyttivät kuitenkin olevan hieman lämpöisemmät - ainakin he nauroivat keskenään kuin kohteliaat hyvänpäiväntutut nyt ainakin.

"Matohäntä, ei kai sinua haittaa, että saamme aamiaiselle kolmannenkin pyörän?" Remus kysyi miellyttävästi hymyillen, kun Peter ehti kuuloetäisyydelle saakka. Peter pudisti päätään. Todellisuudessa häntä sekä harmitti että hermostutti Tinka Schmittin läsnäolo, mutta hänestä ei ollut kieltäytymään kohteliaasti tytön seurasta.

"Tapasin Tinkan sattumalta kun odottelin sinua", selitti Remus. "Hänkin oli menossa Vuotavaan Noidankattilaan aamiaiselle ja tuntui typerältä olla kutsumatta häntä mukaan. Menemmekö sisälle?"

Peter nyökkäsi jäykästi. Seuratessaan Remusta ja Tinkaa sisälle Vuotavan Noidankattilan tupakan- ja pekoninhajuiseen hämärään hän ei voinut olla toivomatta, että olisi sittenkin jäänyt kotiin Admiren kanssa. Sanoi Remus mitä tahansa, HÄN tunsi olevansa se kolmas pyörä tällä tapaamisella. Ei suinkaan Tinka. Lähteminen tuntui kuitenkin raukkamaiselta, joten Peter tyytyi riisumaan päällystakkinsa ja sysäämään sen tuolille Remuksen ja Tinkan istuimien väliin.

"Hieno takki sinulla", Tinka kehaisi, kun Peter istui alas. "Onko tuo karva vuohta?"

"Lammasta, itse asiassa. Luulisin."

Tinka nyrpisti nenäänsä. "Lampaankarva on pidemmän päälle paljon huonompilaatuista kuin vuohenkarva. Ihmiset vain eivät usko sitä."

"Tinkan isä on taikavuohifarmari", Remus jatkoi huomattuaan Peterin pöllämystyneen ilmeen.

"Ja äiti. Ja veli. Ja puolet suvusta", Tinka luetteli kyllästyneeseen sävyyn. "Serkkuni Gavrielon lisäksi olen ainoa, joka ei ole suostunut siihen pyöritykseen ja Gavrielokin potkittiin pois suvusta heti kun he saivat tietää, että hän oli homoseksuaalin lisäksi vielä vampyyrikin. Mukava yllätys isälle, kun hänelle kerrottiin, että Gavrielo oli yrittänyt imeä veret hänen kummipojastaan."
Tinkan sanojen jälkeen pöydän ääreen laskeutui hiljaisuus. Peter huokaisi helpotuksesta, kun pubin omistaja Tom saapui paikalle ja otti heidän tilauksensa. Hän pyysi baarimikkoa tuomaan itselleen kahvin, kun taas Remus ja Tinka tilasivat reippaat aamiaiset. Remuksen rummuttaessa levottomasti sormillaan pöytää Peter tajusi ystävänsä olevan lähestulkoon yhtä vaivautunut kuin hän itsekin oli. Silti se ei helpottanut hänen oloaan laisinkaan.

"No, Matohäntä, mitä sinulle kuuluu?" tiedusteli Remus, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi.

Peter kääntyi ottamaan vastaan kahvinsa ja hymähti. "Sitä normaalia. Ongelmia."

"Ei kai kuolonsyöjä-sellaisia?" Remus kurtisti kulmiaan.

"Minun mielestäni kuolonsyöjäasiat ovat aivan liioiteltuja!" Tinka julisti ennen kuin Peter ehti harkitsemaankaan vastaamista. Peteriä kammotti palava ilme tytön kasvoilla. "Kaikki kuvittelevat, että kuolonsyöjät ovat velhoyhteiskunnan pahin ongelma, kun suurimmat viat ovat itse asiassa meissä!"

Peter pyöritti silmiään itävaltalaistytön tekopyhyydelle, kun taas Remus kohotti kiinnostuneena kulmiaan.

"Jatka ihmeessä", poika kehotti vilkaisemattakaan Peteriin.

Tinka heilautti kärsimättömästi palmikkojaan. "No, ajatelkaa nyt hetki itsekin! Velhot kiertävät ympäriinsä saarnaamassa kansainvälisestä taikayhteistyöstä ja sortavat samalla kaikkia vähänkin poikkeavia tapauksia! Ei se ole mikään ihme, että ihmissudet ja jättiläiset ovat niin innokkaita liittymään tiedät-kai-kenen leiriin, kun toinen puoli pitää heitä halveksuttavina kummajaisina!" Tinkan silmät leimusivat ja hän puristi tiukasti teemukiaan kuin olisi todellisuudessa halunnut murskata taikaministerin hentojen sormiensa otteeseen.

"Olet väärässä", Peter vastasi ärsyyntyneenä. "Jättiläiset ovat oikeasti vaarallisia! Jos heidät lisättäisiin yhteiskuntaan - "
" - he saattaisivat lakata taistelemasta vastaan ja ryhtyä käyttäytymään ystävällisesti!" Tinka keskeytti kovalla äänellä.

Peter naurahti. "Kuvittelet vain!"
"Ainakin minulla on jotakin, mitä kuvitella. Sinä olet ihan yhtä mielikuvitukseton kuin kaikki muutkin", tiuskaisi Tinka. Vastapäätä istuva Remus uppoutui aamiaiseensa vaivaantuneisuudesta kielivä ilme kasvoillaan.

"Mitä tuo oli tarkoittavinaan?" Peter tiedusteli yrittäen parhaansa mukaan pysytellä rauhallisena. Hänen hermonsa olivat aivan liian kireällä, että hän olisi pystynyt käyttäytymään ystävällisesti tämänkaltaisen väittelyn aikana. Tinkaa hänen käytöksensä ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän tippaakaan; päinvastoin, tyttö selvästi nautti tilanteesta. Hän nojautui pöydän yli ja hymyili pisteliäästi.

"Syytät mieluummin tiedät-kai-ketä ongelmista, jotka todellisuudessa ovat omaa aikaansaannostasi."

"MINUN aikaansaannostani?" Peter toisti ällistyneenä.

"Sinun ja muiden kaltaistesi! Te olette sulkeneet vähänkin eroavat ihmiset pois yhteiskunnasta!"
"Jättiläiset ovat - "
"IHMISIÄ, Piskuilan, ihmisiä!" Tinka kivahti voimalla, joka sai baarimikko Tomin pudottamaan lasinsa lattialle. Remus säntäsi nolostuneena auttamaan miestä lasinsirpaleiden siivoamista, mutta Tinka ja Peter eivät edes huomanneet koko tapausta.

"Onko muka vampyyrien vika, että he ovat vampyyreita? He pystyvät silti elämään täysipainoista elämää - ainakin välillä. Entä ihmissudet sitten? Onko heidän syytään, että heitä on purtu?"

Peter vaikeni ajatellessaan Remusta. Oli julma temppu Tinkalta vetää Remus tähän mukaan, poika mietti, vaikka todennäköisestihän Tinka ei edes tiennyt Remuksen ongelmasta.

"Ei se heidän vikansa ole", Peter huokaisi lopulta, kun Tinkan ilme suorastaan vaati vastausta. "Mutta ei sille voi myöskään tehdä mitään."

"Voi sille!" Tinka vastasi kiivaasti, kun Remus palasi pöytään istumaan kasvot punoittaen.

Peter nauroi. "Ja mitähän sinä tekisit?"

Peterin suureksi ärtymykseksi Tinka hymyili leveästi. "Minä en tekisi, minä TEEN. Paljonkin, kaiken aikaa. Yritän löytää lääkkeen niin vampyyreille kuin ihmissusillekin."

"Sinä yrität MITÄ?" Remus oli tukehtua voileipäänsä. Peter potkaisi ystäväänsä terävästi jalkaan haluten estää häntä paljastamasta mitään typerää. Tinka ei kuitenkaan välittänyt. Hän ainoastaan nosti leukaansa ja katsoi Peteriä tyynin ruskein silmin, ikään kuin mikään ei olisi voinut järkyttää häntä. Peter puri huultaan.

"Kuulit oikein", Tinka sanoi viimein, kun Peter pysyi itsepintaisesti vaiti. "Kehittelen lääkkeitä työkseni ja olen aloittanut säännöllisen työn epäonnisten noitien ja velhojen auttamiseksi. Käytän serkkuani Gavrieloa apuna, kun teen kokeita vampyyreille. Ja mitä tulee ihmissusiin - "

"Anna kun arvaan", Remus pisti väliin ironinen hymy huulillaan. "Et ole löytänyt ketään yhteistyöhaluista?"

Itävaltalaistyttö tuhahti. "Tuo on jo aliarviointia. Kaikki tapaamani ihmissudet ovat uhanneet pistellä pääni välipalaksi. Tietenkin tiedän, ettei se ole heidän vikansa, mutta - " Tinkan ääni vaimeni hiljaisuuteen, mutta sillä ei ollut oikeastaan merkitystä - Remus ja Peter olivat kumpikin lakanneet aikaa sitten kuuntelemasta. Peter aavisti pahaa nähdessään mietteliään ilmeen, joka oli kohonnut hänen Kelmikumppaninsa kasvoille. Hän ei halunnut tietääkään, mitä Remus parhaillaan suunnitteli. Silti osa hänestä tiesi, eikä se osa pitänyt todellakaan ajatuksesta. Hän nykäisi Remusta terävästi hihasta. Poika ei huomannutkaan.

Peter tyhjensi kiireesti kahvikuppinsa. Hän ei missään tapauksessa halunnut, että Remus ryhtyisi tekemään mitään typeriä paljastuksia sielunelämästään Tinkalle. Mistä senkin tiesi, kuka tyttö oikeastaan oli. Hän puhui niin hyvää englantia, ettei välttämättä edes ollut mikään itävaltalainen, vaikka antoikin ymmärtää niin - hän saattoi olla vaikka kuolonsyöjien vakooja!

Kuolonsyöjien ajatteleminen sai Peterin voimaan pahoin jälleen kerran. Hän nousi ylös paikaltaan niin kovalla kiireellä, että oli kaatua.

"Mennään, Kuutamo."

"Mikä kiire sinulla nyt on?" ihmetteli Remus.

Peter ainoastaan mulkoili ystäväänsä samalla kun kiskoi tätä ylös. "Meillä on juuri nyt kiireellinen tapaaminen jalkakäytävän kanssa, enkä halua, että sinä pistät vastaan, ymmärrätkö? Kiitos seurasta, neiti Schmitt", poika lisäsi nopeasti Tinkalle, joka tuijotti heitä pohjattoman yllättyneenä. Jostakin syystä tytön järkytyksen näkeminen tuotti Peterille suurta mielihyvää.

Peter oli yhä syvällä omissa ajatuksissaan, kun hän lähti vasten tahtoaan Admiren kanssa päivälliselle Lilyn ja Jamesin asuntoon. Redin kuolemasta siitä oli muodostunut melkeinpä rutiini Kelmien välille, vaikka kukaan ei uskaltanutkaan sanoa sitä ääneen. Tuntui vain monella tapaa helpommalta olla kokoontunut yhteen asuntoon kuin kärsiä tyhjyyttään ja harmauttaan yksinäisyydessä. Silti sinä iltana Peter ei voinut olla toivomatta, että olisi jättänyt vastaamatta Lilyn päivälliskutsuun - hän ei ollut missään tapauksessa puhetuulella. Hän ei kuitenkaan halunnut viedä Admirelta ystävien seuran tuomaa iloa, tyttö kun selvästi ahdistui Langenneidenkujan yksinäisyydessä.

Peterin onneksi muutkaan Kelmit eivät näyttäneet olevan erityisemmin puhetuulella. Remus kävi selvästi yhä mielessään lävitse aamiaisella syntynyttä keskustelua, kun taas Sirius kieputti näennäisen välinpitämättömästi kaulaketjuaan sormensa ympärille. James ja Lily olivat ainoat täysin valveilla olevat ja hekin olivat keskittyneet nälvimään keskenään keittiössä. Cinnamon kirjoitti päiväkirjaa sulkakynä sauhuten.

Peter jätti takkinsa eteiseen ja istui keittiönpöydän ääreen Admiren ja Cinnamonin väliin. Olosuhteista huolimatta hän tunsi olonsa hyvin kotoisaksi Lilyn ja Jamesin naurun levitessä huoneeseen ruoantuoksun mukana. Hetken kuluttua Lily jätti paikkansa hellan äärellä ja asetti höyryävän padan keittiönpöydän keskelle.

"Syökää, se on ihan kelvollista, vaikka James tekikin parhaansa pilatakseen sen", tyttö sanoi reippaasti ottaen samalla paikkansa pöydän äärestä. Peter kohotti varoen padan kantta. Kanapataa, hän totesi itsekseen ja ryhtyi nostamaan ruokaa lautaselleen.

Toisetkin vaikuttivat heräävän horteestaan ruoan saapumisen myötä. Sirius hylkäsi kaulaketjunsa ja viritteli Jamesin kanssa keskustelua sen päivän aurorikoulutuksesta yhdessä Jamesin kanssa, kun taas Cinnamon nojautui tiedottamaan Remukselle, että oli tavannut Ariannan isoveljen Pyhässä Mungossa sinä aamuna.

"Hänen ja Rosarian tyttö on melkein kahden viikon ikäinen", tyttö ilmoitti ylpeästi.

"Tyttö?" Sirius kohotti kulmiaan. "Minä luulin Jaken sanoneen, että se on poika."
Peterin teki mieli huomauttaa, että Sirius oli selvästi pudonnut kovaa vauhtia pois maailmankartalta, mutta hän vaikeni hienotunteisuuden nimissä. Ei ollut mikään ihme, ettei Sirius ollut kovin kiinnostunut ottamaan selvää Bellin perheen asioista. Arianna ei ollut sanonut pojalle sanaakaan lyhyen vierailunsa aikana joululomalla, eikä ollut myöskään vaivautunut kirjoittamaan jälkeenpäin. Sikäli kuin Sirius tiesi, kaksikon välillä ei ollut enää muuta kuin tyhjyyttä.

"Jake halusi USKOA, että se on poika", Cinnamon myhäili. "Onneksi asiat eivät aina mene niin kuin miesten suunnaton ego vaatii. Bellin suvun uusin tulokas on tummatukkainen, pikkuinen ja kovaääninen. Tähänastisten tietojen mukaan vauvan nimeksi on tulossa Katie."

"Katie? Kenen mukaan?"

"Jonkun Jaken tapaaman siivoojan, mutta siitä ei saa puhua Rosarialle", Lily puuttui keskusteluun tarjoten samalla leipäkoria Peterille, joka otti sen kiitollisena vastaan. "Ei Jake siitä siivoojasta pitänyt, vaan hänen nimestään, mutta Rosaria ei uskoisi kuitenkaan. Katie Nicole Bell, se on pikkuisen nimi."

"Mistä sinä sen tiedät?" Peter rypisti otsaansa.

"Minäkin tapasin Jaken tänään kaupassa. Hän sanoi, että Arianna pääsee Nälkäkurjesta 24.päivä tätä kuuta", Lily paljasti.

"Eri asia, mitä iloa siitä meille on", James tuumi pessimistiseen sävyyn. "En olisi kovinkaan varma siitä, että hän haluaa vielä puhua meille."
"Älä viitsi maalata hevoskotkia seinille ennen kuin ne ovat siellä!" Cinnamon tuiskahti näyttäen olevan enemmänkin pahoillaan kuin vihainen. Peter laski katseensa lautaseensa ja keskittyi lusikoimaan tulista kanapataa suuhunsa. Jamesin tavoin hänkin epäili, mitä tapahtuisi kun Arianna viimein saisi luvan palata kotiin. Vaikutti epätodennäköiseltä, että tytöllä olisi vielä kaiken jälkeenkin ollut jotakin sanottavaa heille. Toisaalta hän OLI tullut jouluna heidän luokseen, kun Red oli murhattu… ei, kuollut, eikä murhattu, Peter oikaisi hiljaa mielessään haluten uskotella itselleen, että pystyisi pelkällä valheella muuttamaan tapahtumien kulun.

"No, oli miten oli, minulla ainakin on asiaa Ariannalle, kunhan hän tulee takaisin kotiin", Lily sanoi kohauttaen mustan velhonkaavun suojaamia harteitaan.

"Minulla myös", murahti Sirius. "Ja hänen on turha kuvitella voivansa väistellä sitä ikuisesti. Olen kyllästynyt leikkimään miespuolista Hutkimoa."

Cinnamon näytti tuskastuneelta. "Luetko sinä IKINÄ satukirjojasi tarkasti?"

"Se ei ole tässä nyt pääasia. Mitä muuta sanottavaa Jakella oli?" Sirius kysyi kuin Cinnamonia ei olisi ollut olemassakaan. Lily vaihtoi huvittuneen katseen ystävänsä kanssa ja viivytti tarkoituksella vastaustaan. Hän työnsi hiukset silmiltään, siirsi lautasensa syrjään ja kietaisi käsivartensa Jamesin olkapäille, ennen kuin viimein avasi taas suunsa.

"Redin murhaa ei ole vieläkään selvitetty", Lily sanoi apeasti. Sirius tuhahti; kyseessä ei ollut mikään yllätys.

"Mutta hehän tietävät, kuka sen teki, vai mitä?" Peter pisti väliin - ei siksi, että olisi oikeastaan halunnut keskustella pistävästä aiheesta yhtään enempää kuin oli välttämätöntä, vaan siksi, että hänestä tuntui, että hänen täytyi puhua. Hänen oma äänensä kuulosti ohuelta ja lapselliselta hänen korvissaan.

Lily nyökkäsi. "Jay Conway, totta kai. Mutta se mies on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lähetin yhden Alessandron tuttavista käymään Fox's Denissä ja hän sai selville, että Red oli ollut aikeissa lähteä lomalle ennen... no, sitä. Tavarat pakattuna ja kaikki. Sääli, ettei hän päässyt sinne - " Lilyn ääni sortui hetkeksi. "Joka tapauksessa, vakoojat kertoivat, että kaiken sen tavaramäärän alla on paljon verta ja - ja - kaikki näyttää siltä, että Red sai kärsiä melkoisesti ennen kuolemaansa."

Huone alkoi pyöriä Peterin ympärillä. Hän ei voinut sille mitään; yrityksistään huolimatta hän ei yksinkertaisesti pystynyt kannattelemaan itseään enää pystyssä. Äkkiä hänen olonsa tuntui kovin lämpimältä -

Peter heräsi siihen, että joku läpsi häntä terävästi poskelle. James, hän päätteli hämärästi - kenelläkään toisella ei ollut yhtä raivostuttavan sotkuista tukkaa kuin James Potterilla. Oliko hän siis yhä Pottereilla? Hänellä ei ollut aavistustakaan. Varmaa oli ainoastaan se, että jotakin oli ehdottomasti jäänyt välistä, hän päätteli kohottautuessaan ystävänsä tukemana ylös lattialta. Potterien olohuone oli täysin tyhjä lukuunottamatta heitä kahta.

"Missätoisetovat?" Peter solkkasi tokkuraisesti.

James kohotti kulmiaan kysyvästi. "Siis kuinka?"

"Toiset. Missä he ovat?"

"Säikäytit meidät", vastasi vinosti hymyilevä James, joka siirtyi haromaan hiuksiaan kuten aina ollessaan levoton. "Sikäli kuin minä tiedän, Cinnamon lähti Mungoon kysymään lisäohjeita sen varalle, että sinä et herääkään ja Lily ja Sirius ovat… jossakin."

"Yhdessä?" Peter kyseenalaisti hieroen ohimoitaan siinä toivossa, että saisi ajatuksensa taas juoksemaan kunnolla.

"Yhdessä, kyllä, äläkä saa mitään kieroutuneita kuvitelmia. Sirius ei ole niitä ihmisiä, jotka iskevät silmänsä toisten vaimoihin. No niin, pystytkö nousemaan jaloillesi?"

"Kokeillaan", Peter ehdotti yrittäen turhaan lyödä tilanteen leikiksi. "Korkeintaan minä kolautan pääni lattiaan kun kaadun uudelleen ja aiheutan kauniit veritahrat Lilyn ihastuttavalle matolle."

James virnisti leveästi. "Älä edes vitsaile sellaisesta, Matohäntä. Kunnossa sinä olet", poika vakuutti ja ojensi Peterille kätensä. Peter tarttui siihen antaen Jamesin vetää hänet ylös matolta. Lattia tuntui edelleen aavistuksen verran epävakaalta hänen jalkojensa alla, mutta ainakin hän pysyi pystyssä omin avuin. Edistystä, hän mietti sarkastisesti.

"En ole muistaakseni ikinä pyörtynyt. Omin avuin, siis", Peter pohdiskeli.

"Kerta se on ensimmäinenkin. Lilyn puheet kai olivat sinulle liikaa, ottaen huomioon isäsi ja kaiken - " James vaikeni näyttäen pahoittelevalta. Peter yritti hymyä.

"Älä sinä siitä välitä."

"Kylläpäs!" vastasi James. "Se ei ehkä vaikuta siltä, mutta minä ymmärrän kyllä miltä sinusta tuntuu… ainakin suurimmaksi osaksi. Vanhempani saattavat olla elossa, mutta olen silti huolissani heistä. He ovat Romaniassa, pahus! Koskaan ei voi tietää, mitä heille tapahtuu!"

Peter nyökkäsi, mutta ei pystynyt vastaamaan. Hän ei pystynyt, sillä hän oli väsynyt valehtelemaan Jamesille. Hän tiesi jo, ettei voisi milloinkaan kertoa ystävälleen, mikä todellisuudessa oli saanut hänet pyörtymään - ei ajatus isästä, vaan ajatus Redistä ja siitä, miten mies olikaan kuollut. Aiemmin Peter oli halunnut kuvitella Conwayn käyttäneen mieheen pelkkää avada kedavraa, tappaneen tämän helpolla, kuten ammattilaisten olisi voinut kuvitella tekevän. Nyt näytti siltä, että hän oli ollut katkerasti väärässä. Miten hän oli antanut huijata itseään sillä tavalla?

"Matohäntä?" James aloitti hiljaa. Peter käänsi vaivalloisesti katseensa toveriinsa yrittäen estää kyyneleitä kihoamasta silmiinsä.

"Niin?"

"Halusin vain sanoa... että mitä ongelmia sinulla ikinä onkin, niillä ei ole merkitystä. Ei tässä pisteessä. Kuka tahansa voi repiä meidät rikki, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on, että teemme oikein. Niin kauan kuin teemme, saamme vielä joskus sen, mitä ansaitsemmekin."

Se oli naiivi kuvitelma ja ehdottomasti liian syvällinen ja aito James Potterin kaltaisen suositun huispaajapojan lausumaksi. Niistä vuosista oli kuitenkin jo aikaa, eikä James ollut sama ihminen kuin ennen. Silti nuori Kelmi tunsi selvästi itsensä vaivautuneeksi nyökätessään ja nielaistessaan.

"Menen varmistamaan, että Anturajalka on jättänyt vaimoni rauhaan", hän sanoi tarjoten ilmeisintä tekosyytä päästäkseen lähtemään huoneesta. Peter tuijotti tiukasti viereistä seinää, eikä vastannut. Jamesin sanat olivat vanginneet hänen huomionsa mitä kipeimmällä, mitä hirvittävimmällä tavalla. Tärkeintä on, että teemme oikein… James Potter ei tiennyt mistä puhui, Peter ajatteli katkerasti katsellessaan, kuinka mustatukkainen aurorioppilas jätti huoneen. Jos hän vain olisikin tiennyt...

Äkkiä se kaikki vain oli liikaa Peterille. Hänen oma lapsellisuutensa ja itsepetoksensa, hänen säälittävän keskinkertainen elämänsä ja yrityksensä estää pahoja asioita tapahtumasta. Hän oli aina tyytynyt vain tavanomaiseen ja pysynyt varjoissa pitääkseen oman elämänsä kasassa, eikä siitä ollut ollut mitään hyötyä. Ja Sirius ja James - hänen ystävänsä, hänen suojelijansa - he eivät olleet pystyneet tekemään mitään häntä pelastaakseen. Hän ei enää edes tiennyt, kenet oli pettänyt pahiten.

Yllättävän raivon vallassa Peter syöksyi eteiseen etsimään viittaansa.

Feeniksin Killan jäsenet olivat kertoneet monenlaisia tarinoita Pikkuhirttivaaran kylästä. Katsellessaan ympärilleen Peter sai kuitenkin huomata tarinoiden olleen pelkkiä kalpeita varjoja todellisuudesta. Kylä oli ankea ja monella tapaa kuollut; kaduilla vanhukset kulkivat myöhäisillan lumituiskussa kävelykeppeihinsä nojaten ja harvat nuoret seisoivat pubin nurkalla juomassa laittomia määriä alkoholia. Kyseessä oli jästikylä, kuinkas muutenkaan - yksikään itseään kunnioittava aurori ei olisi tullut etsimään lordi Voldemortia sellaisesta loukosta. Killan jäsenillä luonnollisesti oli omat epäilyksensä asioista, mutta hekään eivät astuneet mielellään Pikkuhirttivaaraan, jos vain saattoivat välttää sitä. Kylän paha maine kantoi pitkälle, vaikkei olisikaan tiennyt kuolonsyöjien pitävän siellä majaansa.

Peter puhalsi paljaisiin sormiinsa aikomuksenaan lämmittää niitä edes vähäsen. Hän pakottautui olemaan ajattelematta sitä, minne oli oikeastaan menossa. Silti päämäärä painoi kaiken aikaa hänen taskuaan pienen paperilapun muodossa - paperilapun, johon Bellatrix Lestrange oli raapustanut osoitteensa. Hän oli melkein perillä. Vain muutama hassu kadunkulma erotti hänet enää lopullisesti päätöksestä.

Kuten aina, Peter alkoi epäröidä. Hänen hartiansa painuivat väkisinkin kasaan, kun hän kääntyi toiseksi viimeisestä kulmasta ja pakottautui nopeuttamaan askeleitaan. Kello oli melkein yhdeksän illalla, eikä hän missään tapauksessa halunnut kohdata Bellatrixia kovin myöhään. Jostakin syystä naurettava kuvitelma siitä, että pahuus liikkui vain pimeällä asui yhä vahvana hänen mielessään.

Viimeinen kulma. Peteriä ahdisti, kun hän näki mustanpuhuvan, vanhan kivitalon, joka kohosi hänen eteensä tuomiopäivän kartanon lailla. Kiemurteleva pihatie vei häntä metri metriltä lähemmäs omaa tuhoaan. Askeleet muuttuivat pieniksi ja raskaiksi. Hän voisi yhä kääntyä takaisin, jos todella haluaisi. Hän voisi palata ystäviensä luokse ja teeskennellä, ettei mitään ollut koskaan tapahtunutkaan. Mitä siitä, jos hän samalla näännyttäisi itsensä olemattomiin syyllisyyden taakan alla? Ainakin hän voisi valehdella, että kaikki oli hyvin.

Kiviportaat. Klonk, klonk, klonk, kengänpohjat kopisivat vasten kiviä. Peter pyyhki kasvonsa kaapunsa hihaan ja pakotti itsensä koputtamaan talon ovelle. Hänen sydämensä hakkasi paljon lujempaa kuin ovenkarmiin osuva nyrkki.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin ovenkahva jo painui alas avautumisen merkiksi. Ilmeisesti häntä oli odotettu, Peter arveli perääntyessään vaistomaisesti muutaman askeleen verran. Miten Bellatrix oli tiennyt hänen olevan tulossa? Sitten Bellatrixin pilkalliset nukenkasvot jo ilmestyivätkin oviaukkoon ja kaikki mahdolliset ajatukset menettivät merkityksensä.

"Arvasin", oli kaikki, mitä Bellatrix sanoi. Hänen äänensä oli huvittunut ja itsevarma. Peter painoi kynnet vasten kämmeniään.

"Mitä sinä haluat minun tekevän?"
"Mikä sai sinut muuttamaan mielesi?" Bellatrix tiedusteli vastaukseksi. Peter ravisti päätään pystymättä vastaamaan. Syitä oli liikaa ja ne kaikki olivat sellaisia, jotka Bellatrix olisi poikkeuksetta polkenut murskaksi saappaansa korolla. Nainen haukotteli ilmeisen kyllästyneenä ja kääntyi ovelta eteiseen päin viitaten Peteriä seuraamaan itseään.

"Asia menee näin, Piskuilan", hän aloitti kyllästyneesti ohjatessaan Peteriä peremmälle savulta ja vuosien kerroksilta tuoksuvaan taloon. "Pimeyden Lordi haluaa sinut palvelukseensa ja säästät meidät suurelta vaivalta suostuessasi. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sinusta tulisi onnellinen. Pimeyden Lordi ei lupaa palkkiota, ei unohdusta, eikä mitään muutakaan niistä asioista, joita sinä ilmeisesti haluat. Sinusta ei tule onnellista."

"Ei sillä väliä", Peter vastasi käheästi. "Minähän vain saan mitä ansaitsen."

Bellatrix irvisti rumasti. "Omatuntosi inhottaa minua, Piskuilan."
"Voi sääli."

"Jos sinä vielä ilmoitat tekeväsi tämän jostakin säälittävän jalosta syystä, saatan hyvinkin oksentaa."

Peter mulkaisi vierellään kävelevää, kalliiseen viittaan ja kaapuun verhoutunutta naista. "Tällä ei ole mitään tekemistä jalouden kanssa, jos se nyt sinulle edes kuuluu."

Bellatrix nauroi matalasti. "Tulet huomaamaan, että tästä eteenpäin kaikki sinua koskeva kuuluu myös minulle. Pimeyden lordi ei ota entistä rohkelikkoa noin vain riveihinsä epäilemättä mitään."
He harhailivat käytäviä eteenpäin hiljaisuuden vallitessa. Peter katseli kiivaasti ympärilleen - ei siksi, että olisi erityisemmin välittänyt senhetkisestä paikastaan, vaan siksi, että hän tiesi Bellatrixin tuijottavan itseään. Naisen harmaiden silmien kylmä katse porautui suoraan hänen suojamuuriensa lävitse aina sydämen kipeimpiin salaisuuksiin. Äkkiä Bellatrix naurahti.

"Stronin murha oli tosiaan kova pala sinulle. Ettet vain olisi rakastunut siihen kovanaamaan?"

"Puhu vain omasta puolestasi", Peter murahti. "Vai miksi sinun pitikään mennä tappamaan hänen vaimonsa? Puolet koulun tytöistä oli sydän syrjällään Redin suuntaan, mistä sitä tietää, vaikka olisit itsekin ollut samaa joukkoa?"

Bellatrix näytti perinpohjaisesti ärtyneeltä heilauttaessaan vasenta kättään. "Olen naimisissa, idiootti."

"Joten? Se nyt ei takaa mitään."

Peter tiesi olevansa typerä ärsyttäessään Bellatrixia. Hän ei kuitenkaan voinut itselleen mitään - hän oli kokenut aivan liikaa pystyäkseen enää hillitsemään itseään. Edes pelko Bellatrixin vihasta ei saanut häntä rauhoittumaan. Hän ei menettäisi mitään, vaikka olisikin kuollut sillä hetkellä. Hänen elämänsä oli ohitse joka tapauksessa.

"No niin." Bellatrix pysähtyi vaikuttavannäköisen tammioven eteen ja sulki kulkutien Peteriltä. "Pimeyden lordi odottaa sinua tuon oven takana. Haluan kuitenkin sanoa muutaman sanan, ennen kuin menet yhtään minnekään, selvä?"

"Onko minulla vaihtoehtoja?" Peter naljaisi.

Bellatrix ravisti mustia hiuksiaan. "Ei todellakaan ole. Sanoin sinulle kauan sitten, että tuhoat itsesi jonakin päivänä, eikä minusta ole silloin lohtua sinulle, muistatko? Hyvä. Haluan, että ymmärrät tämän: Pimeyden lordi ehkä haluaa sinut puolelleen, mutta minä tiedän, miten säälittävä olento sinä olet, enkä halua ikinä kuullakaan sinusta. Pidän huolen siitä, ettei tästä paikasta tule ikinä sinulle kotia. Ymmärrätkö?"

Peter ei jaksanut vaivautua edes nyökkäämään vastaukseksi. Bellatrixin uhkauksilla ei ollut yksinkertaisesti mitään merkitystä hänelle - ne tepsivät ainoastaan silloin, jos hän pelkäsi omaa kohtaloaan. Hän katsoi kyllästyneenä naista.

"Onko vielä muuta?"

"Toivot vain", Bellatrix naljaisi siirtyen syrjään ovensuusta. "Mene sisälle."

Peter nielaisi ja painoi ovenkahvan alas.

Mielikuvissaan Peter oli usein ajatellut, että lordi Voldemortia ympäröi hämärä ja salaperäisyys minne tämä ikinä menikin. Siksi hän yllättyikin huomatessaan, että huone, johon hän astui oli aivan yhtä valoisa kuin mikä tahansa tavallinen oleskelutila lukuunottamatta sitä pikkuseikkaa, ettei missään ollut huonekaluja. Huone oli täysin autio lukuunottamatta pitkää, mustan viitan ja hupun suojaamaa hahmoa, joka seisoi lattian keskellä. Kylmät väreet kulkivat pitkin Peterin selkää ja hän jähmettyi paikoilleen pystymättä ilmaisemaan sanallakaan läsnäoloaan. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei siihen ollut mitään tarvetta. Voldemort kääntyi ympäri ja hymyili julmasti kuin olisi kaiken aikaa tiennyt Peterin olevan siinä.

"Piskuilan", pimeyden lordi tervehti ilmeettömästi. "Olet vastustanut minua pitkään… aivan liian pitkään… ja nyt olet siis valmis liittymään joukkoihini?"

"Miksi muuten olisin tässä?" Peter nälväisi.

"Satutu!"

Hän ei ehtinyt edes kohottamaan taikasauvaansa, ennen kuin hän jo havaitsi makaavansa kyljellään lattialla kivun pistellessä hänen jäseniään. Voldemort katsoi häntä pilkallisesti hymyillen.

"Oppitunti numero yksi, Piskuilan: vastaa aina suoraan, kun kysytään. Ymmärretty?"

Peter nielaisi omaa kirvelevää häpeäänsä kiroten. "Kyllä. Kyllä… mestari."

"Hyvä. Tästä lähtien teet aina kuten sinun käsketään tehdä. Et vastusta, et kysele, etkä tee omia pikku suunnitelmiasi. Muussa tapauksessa maksat hengelläsi… tai läheistesi hengellä", Voldemort lisäsi häijysti, kun Peter hymähti välinpitämättömästi. Hän kuitenkin korjasi asennettaan nopeasti. Pelkkä ajatus kuolonsyöjistä hyökkäämässä Kelmien kimppuun sai hänet vapisemaan. Hän nyökkäsi.

"Tule tänne, Piskuilan."

Viimeinen tilaisuus perääntyä… jos sitä oli koskaan ollutkaan. Astellessaan loputtomalta tuntuvan matkan lattian poikki uuden herransa luokse Peter ei voinut olla ajattelematta, että hänen koko elämänsä oli säädetty etukäteen. Niin kovasti kuin hän olikin yrittänyt pysytellä oikealla puolella ja silti kaikki hänen toiveensa valuivat hänen sormiensa lävitse kuin pilkkaavien hiekanjyvien rykelmä. Hän pysähtyi Voldemortin jalkojen juureen ja kumartui, kun mies - ei, ei mies, vaan hirviö - käski häntä tekemään niin.

"Oletko ymmärtänyt täysin, mitä kuolonsyöjäksi liittyminen tarkoittaa, Peter Piskuilan?"

"Olen", Peter kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä.

"Oletko valmis noudattamaan jokaista saamaasi käskyä, vaikka se tarkoittaisi haittaa sinulle itsellesi?"
"Olen."

"Ajatko jokaisessa teossasi Pimeyden lordin, vain ja ainoastaan Pimeyden lordin etua?"

"Kyllä." Nyt Peterin ääni vapisi rajusti. Voldemort ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, vaan jatkoi painostamistaan. Hänen äänensävynsä oli muuttunut aiemmasta huvittuneesta vaarallisen pedon ääneksi.

"Annatko itsesi Pimeyden Lordin käsiin elämässä ja kuolemassa?"
Kaikki oli liian musertavaa. Liian kylmää, liian syvää, liian jotakin. Peter tiesi olevansa mennyttä jo ennen kuin kohtalokkaat sanat jättivät hänen huuliaan; hän oli ollut mennyttä siitä hetkestä lähtien, kun oli suostunut ensimmäisen kerran uskomaan, että hänen teoillaan todella oli jotakin merkitystä.

"Kyllä", Peter kähähti.

Lordi Voldemort tarttui hänen käsivarteensa, kääri kaavunhihan ylös ja painoi taikasauvan vasten hänen käsivarttaan. Peter huusi tuskasta jo toisen kerran sinä iltana, kun pimeän piirto poltettiin hänen käsivarteensa.