38.osa - Syyllisyys

1.1.1979

Peter oli hädin tuskin saanut ummistettua silmänsä, kun vuoden ensimmäinen aamu jo valkeni palauttaen hänet takaisin repivään todellisuuteen. Hän pakotti itsensä nousemaan ylös tykyttävästä päänsärystä huolimatta ja pukeutui sanaakaan sanomatta siihen samaiseen hautajaiskaapuun, joka hänellä oli ollut yllään jo edellisenä päivänä. Hän tunsi olonsa mitäänsanomattomaksi ja tyhjäksi, ikään kuin hän olisi eilispäivän jälkeen ollut kykenemätön suremaan. Ehkä hän jollakin tapaa olikin, hän mietti kuljettaessaan väsyneesti kampaa hiustensa lävitse. Kaiken surun jälkeen hän ei jaksanut tuntea kovin paljon muuta.

Peter hylkäsi kamman kylpyhuoneen pöydälle ja lähti makuuhuoneeseen etsimään äitiään. Hän oli tullut Admiren kanssa yöksi lapsuudenkotiinsa, koska se tuntui jollakin tapaa helpommalta kuin Langenneidenkujalla yöpyminen. Tai ei varsinaisesti helpommalta, mutta oikeammalta nyt kuitenkin. Langenneidenkujalla pelkkä kadunnimi riitti muistuttamaan Peteriä hänen omasta typeryydestään. Red kuolleena… ainakin isä olisi ollut ylpeä, jos olisi tiennyt.

Peter tuhahti pystymättä ymmärtämään, miten isä saattoikaan herättää hänessä niin ristiriitaisia ajatuksia. Kaikessa sekavuudessaan tuo suhde oli ollut kuin kaikki harmaan sävyt mustan ja valkoisen välillä, se oli ollut rikkirevittyjä petoksia siinä missä rakkauttakin ja vaikka naiset muuta väittivät, eivät viha ja rakkaus aina sopineet yhteen. Peter pysähtyi keittiöön tyhjentääkseen työpöydän kulmalle unohtuneen juomalasin sisällön kurkkuunsa. Hän ei ollut täysin varma siitä, mitä se oli, eikä sillä ollut merkitystäkään. Joka tapauksessa se poltteli hänen kurkkuaan luvaten hänelle pikaisen oikotien unohdukseen, mikäli hän vain sitä haluaisi.

"Hitto, että haluankin", poika murahti jatkaessaan matkaansa äitinsä makuuhuoneeseen, missä vastentahtoisesti mustiin vaatteisiin pukeutunut Admire auttoi hänen sairasta äitiään pukeutumaan. Se kävi kömpelösti; rouva Piskuilan nyyhkytti ja pisti kaiken aikaa vastaan, kun Admire yritti saada napitettua tämän hautajaiskaavun selässä olevia nappeja kiinni. Tyttö taputteli naista lohduttavasti selkään.

"Älkää itkekö, rouva Piskuilan - rauhoittukaa - " Admire aneli turhaan. "Kaikki selviää kyllä."

Peterin äidin vastaus oli niin epäselvä, ettei Peter ymmärtänyt siitä puoliakaan. Admiren ilme kuitenkin kertoi, ettei hän olisi halunnutkaan kuulla sen enempää. Tuntien olonsa epämukavaksi Peter nappasi solmion äitinsä lipaston päältä ja ilmoitti menevänsä solmimaan sitä kaulaansa. Hän tiesi käyttäytyvänsä kuin pelkuri - solmion sitominen takaisi hänelle vähintään viidentoista minuutin rauhan, naiset kun usein olettivat, että hänellä meni niinkin vähäpätöiseen tehtävään ikuisuuksia. Tavallisesti Peter olisi pahastunut aliarvioinnista, mutta nyt se sai hänet tuntemaan olonsa lähinnä helpottuneeksi.

Kävellessään takaisin omaan makuuhuoneeseensa hän ei voinut olla miettimättä, miten vähän aliarvioimista hänessä enää olikaan. Kun vain muistelikin kaikkia niitä kertoja, jolloin häntä oli kutsuttu päättämättömäksi tai heikoksi… no, hän olisi ollut tuhat kertaa mieluummin pelkuri kuin murhaaja. Lakkaisiko Redin aavekuva koskaan vainoamasta häntä? Peter ei tiennyt.

Pojan kädet vapisivat, kun hän sitoi solmiota kauluspaitansa päälle.

Herra Piskuilan haudattiin Mustanmutkan vanhalle hautausmaalle. Peter vihasi paikkaa ensi silmäyksellä. Se oli harmaa ja ruokkoamaton - juuri sellainen paikka, jota kukaan ei ollut hoitanut vuosiin. Suurin osa haudoista oli melkein peittynyt lumen alta pistävän kuivuneen ruohon mereen.

Peter hieroi kämmeniään yhteen astuessaan ulos kappelista. Pureva pakkastuuli iski vasten hänen kasvojaan ja nipisteli hänen sormenpäitään. Lyhyt muistotilaisuus oli ohitse ja edessä oli se kaikkein vaikein hetki: hautaaminen. Peter voi lievästi pahoin astellessaan kappelin ovelle valmiina tarttumaan isänsä arkkua kannatteleviin hihnoihin. Hän ei edes tuntenut kunnolla muita arkunkantajia. He olivat kaukaisia sukulaisia tai kumminkaimoja, jotka hänen masentunut äitinsä oli kutsunut paikalle vain saadakseen herra Piskuilanille näkemisen arvoiset hautajaiset. Karu totuus oli, ettei Peterin isällä ollut ollut muita läheisiä kuin vaimonsa ja poikansa, sekä orvoksi jäänyt Leslie-serkku, joka alunperinkin oli saanut isän kääntymään kuolonsyöjien puolelle. Silti Peter ei enää osannut halveksua isäänsä tai Leslietä, kuten oli aluksi halveksunut. Hän ei pystynyt vihaamaan ketään muuta kuin itseään.

"Pete." Admire taputti häntä kevyesti olkapäälle ja nyökäytti kohti ovensuussa odottavaa mahonkiarkkua. Peter nyökkäsi kuivin suin. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja elottomaksi siirtyessään isänsä arkun luokse. Arkku näytti niin tavanomaiselta, niin merkityksettömältä... ja silti sen sisällä oli syy Peterin olemassaoloon ja tuhoutumiseen, yhdellä kertaa. Peter ei ollut koskaan aiemmin tuntenut oloaan niin heikoksi. Nostaessaan arkun kantohihnan olkapäälleen hän ei voinut olla miettimättä, selviytyisikö hautaustilaisuudesta läpi pyörtymättä.

Muutkin arkunkantajat tarttuivat hihnoihinsa ja he lähtivät liikkeelle. Hautajaisväen rytmikäs niiskutus säesti heidän kulkuaan koko matkan hautapaikalle. Peter joutui tekemään kaikkensa säilyttääkseen kasvonsa vakavina ja ilmeettöminä - kaikista mieluiten hän olisi vajonnut polvilleen maahan siihen paikkaan ja itkenyt oman sielunsa ulos. Ympäröivä maailma muuttui rahisevien askelten ja hartiaa painavan kantohihnan sekavaksi usvaksi. Peter tiesi saattavansa hyvinkin olla menettämäisillään järkensä, mutta äkkiä hänen korvansa tavoittivat pelkkää ivanaurua. Kuin joku olisi pilkannut hänen musertumistaan…

Pysähdys. He olivat nyt avonaisen haudan yllä ja nojautuivat laskemaan arkkua hautaan. Alas, alas, aina vain alemmas... mistä lähtien nykyhetkellä oli ollut jotakin merkitystä? Yhtä hyvin Peter olisi voinut haudata itsensä johonkin sekavaan kuvitelmaan siitä, mikä olisi jollakin tapaa voinut olla todellisuus. Tätä todellisuutta hän ei ainakaan tahtonut - se oli pelkkää katkeraa pilkkaa alusta loppuun, pilkkaa ja haavassa käännettäviä veitsiä… kuka olikaan sanonut, että jokainen sai ansionsa mukaan? Varmasti se oli ollut professori Dumbledore. Tai ehkä Peterin ystävät. He eivät olleet edes vaivautuneet olemaan läsnä hautajaisissa, vai oliko Peter varta vasten kieltänyt heitä tulemasta? Hän oli niin sekaisin, ettei tiennyt enää kunnolla itsekään.

Aina vain alemmas. Miten yksi hetki saattoikaan tuntua niin loputtoman pitkältä? Tuskanhiki kirposi Peterin otsalle, kun hän kuunteli, kuinka arkun reuna raapi routaista maata jossakin alapuolella. Toiset viittoivat häntä irrottamaan otteensa kantohihnasta. Isän ääni syytti häntä siitä, että hän asetti muut asiat perheensä edelle…

"Ei!" Peter parahti epäselvästi. Hän toisteli sanaa yhä uudelleen ja uudelleen välittämättä muiden ihmettelevistä ja säälivistä katseista, hän toisti sitä pitääkseen harhakuvat loitolla. Mitä hänelle oli oikein tapahtumassa? Miksi nykyhetkestä kiinnipitäminen oli niin uskomattoman vaikeaa? Peter hädin tuskin tajusi, kuinka Admire kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet kauemmas haudan ääreltä. Kauemmas kurimuksesta. Silti hänen isänsä ääni puhutteli häntä aina vain hänen päänsä sisässä, se moitti häntä viiltävin sanoin. 'Kumpikaan meistä ei olisi nyt tässä, jos et olisi ollut niin naurettavan kiintynyt omiin päämääriisi', isä sanoi. 'Olisin voinut pelastaa sinut tältä, jos olisit vain antanut minulle luvan. Olisin voinut estää sinua tuhoamasta omaa itseäsi.' Peter ei tiennyt, olivatko sanat totta vai ei. Ainakaan niissä ei ollut jälkeäkään lohdullisuudesta.

Hän pakottautui keskittymään takaisin todellisuuteen, kun pitkä, juoponnäköinen velhotodistaja kohotti taikasauvansa ja alkoi leijuttaa multaa arkun ylle. Maasta sinä olet tullut, sanoivat jästit. Missä isä nyt oli?

Peter ei välittänyt jäädä hautajaisten jälkeiseen muistotilaisuuteen. Hän sulloi nenäliinan vihaisesti taskuunsa ja ilmoitti äidilleen lähtevänsä kotiin. Äidin vastalauseilla ei ollut hänelle mitään merkitystä; hän tiesi pystyvänsä suremaan isäänsä paljon paremmin omissa oloissaan, jos niin halusi tehdä. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä täysin kykenemättömäksi suremaan ja säälimään ketään muuta kuin itseään.

Peter kietoi hautajaisviitan tiukemmin ympärilleen ja kieltäytyi kuuntelemasta taakse jääneen Admiren hätääntyneitä kutsuja. Tyttö pyysi häntä odottamaan, mutta hänestä ei ollut siihenkään. Niin paljon kuin hän Admirea rakastikin, olivat sellaiset tunteet joskus yksinkertaisesti liikaa, ja Admiren kaltainen tyttö selviäisi kyllä kotiin yksinkin, väitti tyttö itse mitä tahansa. Peter nopeutti askeleitaan säästyäkseen tyttöystävänsä turhanpäiväisiltä surunvalituksilta ja poikkesi tuuheiden pyökkien suojaamalle sivukujalle turvaan.

"Hei, Piskuilan", kutsui ääni läheisen paksun puunrungon takaa. Peter pyörähti ympäri kantapäidensä varassa taikasauva jo valmiiksi kohotettuna. Hän ei ollut sillä tuulella, että olisi ollut valmis vastaanottamaan yhtään enempää yllätyksiä; hänen hermonsa oli jo venytetty äärimmilleen. Kohottaessaan katseensa puhujaan hän sai kuitenkin huomata, etteivät hänen huolensa ollut ollut aiheetonta. Puun takaa hänen eteensä astui Bellatrix Lestrange.

Heti ensi silmäykseltä Peter saattoi havaita Bellatrixissa tapahtuneen muutoksen. Oli selvää, että elämä kuolonsyöjien parissa oli kuluttanut naista. Hän oli yhä kaunis, mutta kovin rosoisella ja silmiinpistävällä tavalla. Hänen silmiensä alla oli tummien varjojen sarja ja huulien ympärille oli ilmestynyt kireydestä kieliviä juonteita. Silti nainen hymyili petomaista hymyään.

"Sinä", Peter sylkäisi pystymättä sanomaan mitään muuta, vaikka todellisuudessa hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan sanoihin. Hän ei ollut uskonut näkevänsä Bellatrixia enää ja nyt naisen kohtaaminen oli kuin käärmeen purema kasvoihin. Bellatrix oli tappanut hänen isänsä - oli Bellatrixin syytä, että kaikki oli tapahtunut niin kuin tapahtui -

"Et kai todella kuvitellut, että pysyisin poissa?" Bellatrix kohotti kulmiaan.

Peter puristi kädet tiukasti nyrkkiin. "Se oli enemmänkin toiveajattelua, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Etkö sinä ole jo saanut minusta tarpeeksesi?"

"Katsotaanpa…" Bellatrix kallisti päätään ja teeskenteli mietteliästä. "Sen jälkeen, kun tapoin ystäväsi, kidnappasin toisen ystäväsi, murhasin isäsi ja sain sinut tappamaan yhden roolimalleistasi? Ei, en usko, että siinä on vielä tarpeeksi."

"Sinä senkin - sinä senkin - " Peter takelteli yrittäen turhaan keksiä tarpeeksi hirvittävältä kuulostavaa loukkausta.

"Minä mikä?" Bellatrix kysyi kiinnostuneesti. "Noita? Hirviö? Tunteeton julmuri? Olen kuullut kaikki nuo ennenkin, etkä sinä oikeastaan pysty sanomaan mitään, joka saisi minua tuntemaan jotakin. Ehdotan, että luovutat ja kuuntelet, mitä minulla oikein on sanottavaa."

"En ikinä", Peter sähisi ja kohotti taikasauvansa kohti Bellatrixin kasvoja. Nainen ei vaivautunut koskemaankaan omaan sauvaansa.

"Voit tappaa minut, jos haluat, Piskuilan", hän tokaisi kyllästyneesti. "Mutta jos vaivaudut miettimään hetkeäkään, tajuat kyllä, etten minä sinua tuhonnut, vaan sinä itse."

"Älä valehtele! Sinä tapoit minun isäni! Sinä valehtelit, että Red oli tehnyt sen!"

"Voi olla", Bellatrix vastasi olkapäitään kohauttaen. Peterin uhkaukset eivät näyttäneet liikuttavan häntä tippaakaan. "Ehkä minä teinkin niin, mutta en silti pakottanut SINUA tappamaan Stronia. Olisit voinut yrittää puhua hänen kanssaan ennen kuin teit mitään. Olisit voinut puhua ystävillesi. Mutta ei - sen sijaan sinä päätit tapattaa Stronin. SINÄ, eikä kukaan muu."

Peter avasi suunsa vastustellakseen, mutta vaikeni tajuttuaan, ettei hänellä ollut mitään oikeutta väittää vastaan. Bellatrix saattoi olla murhaaja, petturi ja kuolonsyöjä, mutta siitä huolimatta nainen oli oikeassa. Oikeassa aina viimeiseen veripisaraan saakka.

Bellatrix hymyili tyytyväisesti. "Tajusit sen itsekin, vai?"

"Suu kiinni!"
"Mutta Piskuilan - "

"SUU KIINNI! MINÄ EN HALUA KUULLA ENEMPÄÄ!" Peter karjui pystymättä peittelemään raivoaan. Pahinta kuitenkin oli, ettei hän oikeastaan ollut vihainen Bellatrixille - ei ainakaan sillä tavoin kuin omalle itselleen. Hän itse oli kaivanut oman kuoppansa ja tehnyt kaikki ne hirvittävät teot, joista olisi mieluummin syyttänyt toisia. Redin kuolema oli kokonaan hänen oma vikansa.

Peter vilkaisi Bellatrixia vaarallisesti. "Häivy. Nyt. Heti."

Bellatrix Lestrange ei ollut typerä nainen. Hän luki vaivattomasti sanomattoman uhan keskustelukumppaninsa sanoista ja astui taaksepäin kohauttaen harteitaan sillä ihmeellisen kylmällä ja välinpitämättömällä eleellä, joka sai hänet vaikuttamaan kuninkaallisemmalta kuin kukaan henkilö, jonka Peter tunsi.

"Voin minä mennä, jos sinä sitä haluat. Tulin oikeastaan vain sanomaan yhden asian."

"Ja mikähän se mahtaa olla?" Peter kysyi käheästi. Viha katosi vähitellen hänen sisältään jättäen hänet turraksi ja kipeäksi, kuin hänen vartalonsa olisi pistelty täyteen tulikärkisiä neuloja.

Bellatrix heilautti hiuksiaan. "Kun se Thomasin petturi tuli tapetuksi, minä sanoin sinulle, että jonakin päivänä sinä vielä tappaisit jonkun. Minä sanoin, että sinun olisi turha ryömiä jalkojeni juureen hakemaan lohdutusta, koska minä en ole kiinnostunut sinun kurjista tunteistasi. Nyt näet, että olin oikeassa. Ja todistaakseni sen…" Nainen työnsi kätensä kuraisen viittansa taskuun ja otti esille jonkinlaisen osoitelapun. Hän ojensi sen vastahakoiselle Peterille.

"Saat minuun yhteyden tästä osoitteesta, kun päätät lopulta kasvaa aikuiseksi ja kohdata omat tekosi sen sijaan, että piileskelet ystäviesi selän takana. Ystäväsi eivät estäneet sinua tuhoamasta omaa säälittävää viattomuuttasi, eivätkä he tee niin tulevaisuudessakaan. Odotan sinua... jonkin aikaa."

Bellatrix painoi paperinpalasen väkisin Peterin kouraan ja astui askeleen taaksepäin. Hän siirtyi takaisin pyökkipuun varjoon ja katosi jättäen entistäkin sekavamman ja heikomman Peterin keskelle hautausmaan polkua.