26a.osa - Totuus kilvestä
24.10.1978
Hengenvedot takertuivat Jamesin kuivaan kurkkuun terävien neulojen lailla; hengittäminen teki kipeää. Kauhusta mykkänä poika antoi taikasauvan vaipua kaapunsa taskuun ja siirtyi lähemmäs elottomalta näyttävää Peteriä. Hänen Kelmitoverinsa näytti kaikin puolin kammottavalta; tämän pyöreät posket olivat sinelmäöiset ja ruhjotut, silmäluomet olivat turvonneet ja huulet olivat raollaan kuin äänettömään kauhunhuutoon avautuneina. Jamesia olisi varmasti inhottanut, ellei hän olisi ollut niin loputtoman huolissaan ystävästään. Hän tarkkaili tämän velhonkaavun verhoamaa rintakehää siinä toivossa, että näkisi sen kohoilevan hengityksen tahdissa; Peter ei liikkunut. James nieleskeli pelkoaan.
“Onko hän… hän….?” hän takelteli vilkaisten Lilyä ymmärrystä toivoen. Tyttö ei kuitenkaan luonut häneen katsettakaan, vaan itki edelleen kasvot käsiinsä kätkettyinä. Kätkien huokauksensa James polvistui maahan tulevan vaimonsa vierelle ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily hautasi kasvot vasten hänen olkapäätään.
“En minä sitä halunnut”, tyttö selitti kuumeisesti, ikään kuin olisi ollut välttämätöntä, että hän saisi Jamesin ymmärtämään. James nyökkäsi pystymättä puhumaan. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, vaan Lily jatkoi puhumistaan. “En halunnut - en toivonut sitä - minä vain kävelin ja etsin sinua - halusin löytää sinut - melkein kompastuin häneen, hän makasi tässä - hän vain oli - “
“Hysh, Lily, rauhoitu”, James mumisi hajamielisesti kääntäen samalla katseensa takaisin liikkumattomaan Peteriin. Toinen vilkaisu ei tehnyt näystä sen kauniimpaa kuin ensimmäisestäkään. Vain muutaman hetken jälkeen Jamesin oli jo pakko laskea katseensa.
“James, hän on kuollut, eikö olekin?”
James ei vastannut - hänen mielensä oli keskittynyt kokonaan toisenlaisiin kysymyksiin. Kysymyksiin siitä, missä he olivat ja miten Peter oli joutunut paikalle. Mitä Peterille oli tapahtunut? Mikä sen oli aiheuttanut? Jos tiedonhaluun olisi voinut kuolla, ei James olisi tarvinnut lordi Voldemortia peräänsä. Hän silitti Lilyn hiuksia yrittäen parhaansa mukaan rauhoittaa käsiensä vapinaa, joka pyrki lamaannuttamaan hänet kokonaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut vaikka henkensä saadakseen tilaisuuden pelastaa Peter siltä, mikä poikaan oli ikinä iskenytkin. Poika näytti niin murheelliselta maatessaan siinä takaraivo murskattuna, kalpeakasvoisena, sinertävänä… hän ei ollut ansainnut puoliakaan siitä, mitä sai.
James toivoi, että olisi pystynyt itkemään. Kyyneleet kihosivat kyllä hänen silmäkulmiinsa, mutta eivät vierineet hänen poskilleen. Hän tunsi itsensä ontoksi ja vaikka kauhun aiheuttama vapina aikanaan lakkasi, ei se tehnyt mitään sille tosiasialle, että hän pelkäsi yhä kuollakseen. Istuessaan siinä hysteerinen Lily sylissään hän rukoili, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja kiitää paikalle pelastamaan tilanteen. Oli ollut typerää päästää Peter yksin Killan tehtävän pariin, James ajatteli raivokkaasti. Kaikkihan he tiesivät, ettei Peter osannut taikoa, saati sitten suojella itseään.
“Lily, sinun täytyy irrottaa nyt”, James kääntyi selittämään hellästi tyttöystävälleen. “Minä haluan… minä haluan tietää, vieläkö hän on elossa?”
Lily kuivasi kyyneliään paitansa helmaan ja nyökkäsi. “Vaikka ei hän kyllä ole”, tyttö sanoi onnettomana. “Eihän hän edes hengitä.”
“Silti”, James sanoi tiukasti, epätoivoisena Lilyn vakuuttamisesta. Hänen suureksi helpotuksekseen tyttö nyökkäsi niiskaisten ja liukui sitten hänen sylistään harmaalle, kostealle nurmelle. Tytön rytmikäs nyyhkytys säesti edelleen Jamesin kurkussa saakka pomppivia sydämenlyöntejä, kun hän ryömi lähemmäs Peterin turvonnutta ruumista. Kylmyys täytti hänen jäsenensä, kun hän huomasi, kuinka mitäännäkemättömin silmin hänen pitkäaikainen ystävänsä häntä tuijotti.
“No?” Lilyn värisevä ääni kuiskasi. “Onko hän - ?”
“Odota.”
James liikahti vielä lähemmäs ja asetti kätensä Peterin rintakehälle. Se pysyi liikkumattomana. Itsekseen kiroten James ryhtyi tunnustelemaan Peterin sydäntä siinä toivossa, että tuntisi sen sykkivän edes heikosti kätensä alla. Hän oli juuri valmis vaipumaan epätoivoon, kun -
Äkkiä Peter alkoi muuttua. Ensin kaikki oli pelkkää väreilyä pojan ruumiin yllä, sellaista, joka oli helppo lukea mielen luomaksi harhakuvaksi. Sitten varsinaiset muutokset alkoivat: Peterin pyöreät kasvot kapenivat ja muuttuivat hienopiirteisemmiksi, hänen haaleansiniset silmänsä haalenivat ensin valkeiksi ja sitten intensiivisen metallinharmaiksi. Hiukset tummuivat, piirteet solakoituivat, saivat lisää eloa… kesti ehkä hieman alle minuutin verran, kun James jo tajusi tuijottavansa suoraan Siriuksen hengettömiin kasvoihin. Hän huusi ääneen.
“Mitä nyt?” Lily kysyi ja kömpi lähemmäs. Tyttö jähmettyi niille sijoilleen nähdessään, mitä oli muuttunut. Kyyneleetkin kuivuivat kesken kaiken hänen silmiinsä.
James aukoi suutaan yrittäen turhaan saada jotakin ymmärrettävää sanotuksi. “Minä - hän - Sirius - “
“James, mitä täällä oikein tapahtuu?” Lily vilkaisi vauhkosti olkapäänsä ylitse kuin peläten, että joku voisi ilmestyä hänen selkänsä taakse ja muuttaa hänet noin vain ruumiiksi Siriuksen vierelle. “Mitä Peterille kävi?”
James pudisti sanattomana päätään. Hänellä ei ollut asialle sen parempaa selitystä kuin Lilylläkään. Peter oli muuttunut Siriukseksi, noin vain, ja he -
Kyseessä oli pakko olla jonkinlainen harha, tajusi James. Edes kuolleet eivät voineet vaihtaa olomuotoa kesken kaiken - korkeintaan kummituksiksi ja silloinkin he pysyivät ainakin jossakin määrin omissa hahmoissaan. Järjellä ajateltuna vaikutti muutenkin epätodennäköiseltä, että joku voisi kuolla kesken Killan järjestämän kokeen, tai ehkä Jamesin toiveikkaampi puoli halusi vain takertua kiinni ajatukseen, hän ei ollut täysin varma itsekään.
“Kokeilen yhtä asiaa”, James mumisi oikeastaan välittämättä siitä, kuuliko Lily häntä vai ei. Hän veti syvään henkeä ja kosketti kädellään kuolleen Siriuksen rintaa yrittäen sivuuttaa sen tosiasian, että siinä hänen kämmenensä alla lepäsi hänen paras ystävänsä ja enemmänkin. Hänen veljensä. Pelkkä toivo siitä, että kyseessä oli sittenkin vain harha antoi Jamesille rohkeutta pysyä paikoillaan, vaikka hän pelkäsikin salaa kuollakseen. Suljetuin silmin hän tunnusteli ystävänsä olemattomia sydämenlyöntejä ja odotti…
Väreilyä. James olisi voinut itkeä helpotuksesta tajutessaan, että hän oli ollut oikeassa - että sekä Peterin että Siriuksen kuolemat olivat olleet pelkkää silmänlumetta ja harhaa. Nyyhkäys takertui hänen kurkkuunsa jättämättä koskaan hänen huuliaan. Kaikki oli hyvin.
James hymyili välittämättä enää siitä tosiasiasta, että siinä hänen kämmenensä alla makasi nyt kylmänä ja hengettömänä Remus Lupin. Sellaisilla asioilla ei ollut enää merkitystä - eihän harhakuvilla ikinä ollut. Itsekseen nauraen poika nousi ylös maasta auttaen samalla ylös hämmentyneen ja sekavan Lilyn. He eivät löytäneet oikeita sanoja, katselivat vain toisiaan.
“Mistä on kyse?” Lily kysyi hiljaisella äänellä.
James kuljetti väsyneesti kättään hiuksiensa läpi. “En tiedä”, poika myönsi pystymättä lopettamaan hymyilemistä. “Se on huijausta, Lily - kaikki tämä on huijausta.”
“Tämä paikkakin?” ihmetteli Lily.
James ei vastannut. Sanoilla ei ollut enää merkitystä - kaikki oli nyt täydellisen hyvin.
Peter tunsi suorastaan säteilevänsä ylpeydestä palatessaan takaisin Prewettien pihamaalle. Kaikista Kelmeistä juuri hän - kömpelö, ujo Peter Piskuilan - oli selvittänyt ensimmäisenä metsässä vaanineet esteet ja löytänyt tiensä ulos metsästä mukanaan löydettäväksi tarkoitettu pieni lintukoriste. Hän puristi koristetta tiukasti nyrkissään antaen sen metallisten siipien upota ihoonsa siinä pelossa, että lintu saattaisi luiskahtaa hänen otteestaan.
Peter ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä vahvaksi ja epätodelliseksi; viime aikojen masennuksen jälkeen tuntui hyvältä tietää, että hänellä oli yhä voimia jäljellä johonkin. Vielä paremmalta tuntui voittaa James ja Sirius jossakin edes kerran elämässään, vaikka kyseessä olikin niin mitätön asia kuin Killan koe. Silti -
“Herra Piskuilan!” toinen Prewettin veljeksistä tervehti ilahtuneesti, kun Peter löysi tiensä heidän talonsa pihaportaille.
“Kerrassaan ihastuttavaa nähdä sinua”, jatkoi toinen.
“Luulimme jo teidän jääneen metsään - “
“ - löysit näköjään linnun - “
“ - ja ylitit esteet - “
Peter nyökkäsi naurussa suin. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään metsässä olleiden tehtävien olleen helppoja. Vaikein oli ollut viimeinen tehtävä - pallotehtävä, kuten Peter sitä jälkeenpäin kovin mielellään kutsui. Siinä hänet oli pakotettu kohtaamaan pahimmat pelkonsa suuren kristallipallon kautta ja ellei hän olisi aiemmin nähnyt samanlaista tehtävää Redin Jamesille antaman syntymäpäivälahjan muodossa, ei hän olisi onnistunut tehtävässään. Sitä hän ei kuitenkaan aikonut missään tapauksessa paljastaa Fabian ja Gideon Prewettille, jotka onnittelivat häntä ja takoivat häntä selkään kuin suurtakin sankaria.
“Noilla lahjoilla pääset ehdottomasti mukaan Kiltaan, herra Piskuilan”, toinen veljeksistä vakuutti ylpeänä. “Teidän pitää enää selvittää toinen tehtävä, mutta siitä ei varmastikaan tule mitään ongelmaa.”
Peter tunsi sydämessään ikävän pistoksen ajatellessaan Vauhkomieltä, jolla oli tapana sanoa, että hänen oli korkea aika rohkaista itsensä, tai hänestä ei milloinkaan tulisi kunnollista jäsentä Feeniksin Kiltaan.
***
26b.osa - Viimeinen ilta vapautta
30.10.1978
“Sarvihaara! Oi Saaarvihaaaaraaaa!”
James sulki silmänsä haluamatta kuulla, kuinka Siriuksen tekopirteä, maanitteleva kutsu kantautui yhä lähemmäs Kelmien asunnon käytävillä. Poika tunsi itsensä oikeaksi hermokimpuksi, eikä Siriuksen sanoista ollut siinä tilanteessa mitään hyötyä, oli tällä sitten mitä sanottavaa tahansa. Naimisiinmeno odotti vain noin puolen vuorokauden päässä ja vaikka James olikin odottanut tuota nimenomaista päivää kuin kuuta nousevaa, sai hän nyt huomata olevansa kauhusta jäykkänä. Kello oli jo pitkälti yli puoli yksitoista illalla, eikä hän osannut tehdä muuta kuin heitellä sieppiä puolelta toiselle ja miettiä kaikkia niitä kammottavia tapoja, joilla heidän häänsä voisivat mennä pieleen. Mitä jos Lily äkkiä päättäisi, ettei haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä jos Lilyn sisko ilmestyisi keskeyttämään häät? James tunsi tulevansa hulluksi hermostuksesta.
“Hei, Sarvihaara, missä sinä olet?” Siriuksen ääni kuului melkein Jamesin oven takaa, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös sängyltään. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi vietettyään suurimman osan edellisestä viikosta viime hetken häävalmistelujen parissa. Niiden lomassa hänen oli onnistunut löytämään jopa asunto itselleen ja Lilylle, joskin tuosta asunnosta oli pitkälle kiittäminen hänen äitiään ja tämän valppautta. Asunto - muutaman huoneen kokoinen kerrostalohuoneisto - sijaitsi Talvahallankadulla Lontoon laitamilla ja odotti jo uusia asukkaitaan. Huonekaluja Jamesilla ja Lilyllä ei vielä ollut, tai ei ainakaan niin paljon kuin he olisivat halunneet. Siitä huolimatta he aikoivat muuttaa uuteen kotiinsa heti palattuaan häämatkaltaan Venetsiasta. Häämatka oli Jamesin suureksi järkytykseksi jästiloma (“Se on turvallisempaa sillä tavalla”, Lily oli inttänyt) ja sen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa. He palaisivat takaisin Lontooseen juuri parahiksi ehtiäkseen Amos Diggoryn häihin, jos sitä saattoi kutsua suureksikaan onneksi.
“Sarvihaara!” Nyt Jamesin huoneen ovi lennähti auki ja Siriuksen pää pisti esiin oviaukosta. James pakotti orastavan pahoinvointinsa kuriin ja teeskenteli tyynen rauhallista kääntäessään katseensa ystävänsä puoleen. Hän pani ohimennen merkille, että Sirius näytti kummallisemmalta kuin aikoihin: pojalla oli yllään pitkä, turkisreunainen viitta ja muinaismuistolta vaikuttava viikinkikypärä.
“Olenko erehtynyt päivämäärästä?” James tiedusteli otsaansa rypistäen. “Onko nyt Halloween?”
“Ihan kuin SINÄ erehtyisit hääpäivästäsi…” Sirius nälväisi hyväntahtoiseen sävyyn. Poika työntyi peremmälle huoneeseen nykäisten viikinkipäähineen pois otsaltaan. Hän haroi hiuksiaan tyytymättömänä. “Hitto, kuka olisi uskonut, että yksi pytty voi tuntua näin tukalalta?”
“Kuka olisi uskonut, että joku HALUAISI pitää tuollaista pyttyä?” James pisti vastaan samaan sävyyn. Sirius nauroi ja heittäytyi hänen sängylleen istumaan kietaisten hetken mielijohteesta käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille. Se oli lyhyt, veljellinen halaus vailla sen suurempaa merkitystä. Sirius huokaisi nojatessaan selkäänsä vasten Jamesin huoneen seinää.
“Tulee outoa, kun sinä muutat täältä pois”, poika kommentoi äänessään sävy, jota James olisi saattanut nimittää kaipaavaksi, ellei hän olisi tuntenut ystäväänsä niin tuskallisen hyvin. “Tämä huone jää kai sitten tyhjäksi.”
James nyökkäsi mietteliäästi. Hän oli viime aikoina ollut niin kiireinen häiden kanssa, ettei ollut oikeastaan ehtinyt pohtimaan kaikkia naimisiinmenon seurauksia, kuten sitä, että pian hän ja Sirius asuisivat erillään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Sinänsä se ei olisi mikään haitta heidän ystävyyssuhteelleen. He olivat kumpikin velhoja ja hallitsivat ilmiintymisen, minkä lisäksi he tulisivat muutenkin viettämään suuren osan ajastaan yhdessä. Silti tuntui kummalliselta ajatella, että pian Kelmien asunnossa asuisi vain kaksi nuorukaista.
“Me kaikki olemme kai kamalan vanhoja ja vakiintuneita”, James totesi vääntäen ironiseksi tarkoitetun hymyn huulilleen. “Tossun alla tavalla tai toisella.”
“Sanot sinä”, virnisti Sirius. “Minä en ole vielä pyytänyt Ariannaa muuttamaan tänne sinun tilallesi, ellet ole huomannut.”
“Paino sanalla ‘vielä’”, James huomautti.
Sirius irvisti. “Älä ole typerä. Emme me kestäisi toisiamme. Kun ottaa huomioon riidat hänen syömisestään ja hänen pakkomielteisyytensä ja aamusuihkunsa - “
“Ja sinussako ei ole mitään vikoja?”
“Jaa-a, se riippuu siitä, mikä lasketaan viaksi. Jos uskomattoman hyvää ulkonäköä voi nimittää synniksi - “
James ei vaivautunut edes vastaamaan toverinsa lapselliseen huomautukseen. Hän tyytyi nojaamaan päätään tyynyyn ja nautti hiljaisuudesta. Siriuksen seurassa hänen oli helpompi rentoutua ja unohtaa se tosiasia, että vain noin puolen vuorokauden kuluttua hän seisoisi kirkossa jästien pingviinipuvussaan ja olisi pyörtyä kauhusta.
“Miksi sinulla on tuo hirvittävä potta, jos saa kysyä?” James kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
Sirius vilkaisi häntä arvokkaasti. “Se on kypärä, ei potta. Naamiaisasu.”
“Niin, tiedän - tai siis, kuinka moni lähtee vakavissaan kaduille viikinkipytty päässään? Minua lähinnä kiinnostaa, olemmeko me menossa juhliin, jotka olen unohtanut, vai onko tuo päässäsi vain siltä varalta, että joudun paniikkiin huomisen vuoksi ja alan heitellä sinua tavaroilla? Koska ihan vain tiedoksesi, naimisiinmeno ei jännitä minua yhtään”, James ilmoitti yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa vakuuttavammalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.
Sirius pyöritti silmiään. “Niin, ja minähän myös uskon tuon…”
“Miten vain”, James sanoi ärtyneenä. “Etkö voisi vain kertoa minulle, mitä varten tuo hirveä hattu oikein on?”
“Sarvihaara kiltti, sinuna lopettaisin solvaamisen. Se on sinun polttareitasi varten.”
“MITÄ?” James parahti pystymättä uskomaan korviaan. Ajatellessaan asiaa tarkemmin hän ei ymmärtänyt, miksei ollut osannut ajatella sitä jo aiemmin - totta kai hänellä oli tarkoitus olla polttarit. Hän oli vain ollut niin uppoutunut omiin kauhistuneisiin ajatuksiinsa, ettei ollut tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota ystäviensä salamyhkäiseen naureskeluun, jota nämä olivat harrastaneet koko menneen viikon ajan. Sellainen oli vain vaikuttanut typerältä.
“Polttareita”, Sirius toisti nautinnollisesti. “Tiedäthän, se tarkoittaa paljon alkoholia ja julkista nöyryytystä viimeisen vapaan illan kunniaksi, kaveri - “
“Minä tiedän kyllä, mitä polttarit tarkoittavat! En vain… ajatellut, että minullakin voisi olla sellaiset.”
Sirius teeskenteli parhaansa mukaan loukkaantunutta. “Aliarvioit meitä, amigo.”
“Ehkä niinkin. Aiotteko te todella pukea minut viikingiksi?”
“Tietenkään me emme aio! MINÄ olen viikinki. Sinulle on varattu aivan toisenlainen rooli!”
“Joka on…?” James uteli epäluuloisesti. Vastaamisen sijaan Sirius ponkaisi ylös sängyltä ja ulos huoneesta viikinkikypärä vaarallisesti toisessa kädessään keikkuen. Kesti vain muutama hetki, ennen kuin hän jo kaahasi takaisin huoneeseen heiluttaen sormiensa rautaisessa otteessa jotakin, joka näytti solmuun menneeltä oksanipulta. James tuijotti esinettä ymmällään.
“Haluatko sinä minun esittävän nuotiota?”
Sirius hymyili leveästi. “Oletko koskaan kuullut sanonnasta ‘paistaa se päivä risukasaankin’? Koska se kuvaa sinua harvinaisen hyvin - jos sinä olet risukasa ja Lily on päivä - “
“Älä heittäydy vertauskuvalliseksi, poju, minä olen vakavissani!”
“Niin olen minäkin. Tai en sittenkään. Tosissaan, Sarvihaara, olen pettynyt sinuun! Etkö muka tunnista hirvensarvia kun näet sellaiset?”
James katsoi uudemman kerran Siriuksen roikottamaa muodotonta möykkyä. Tietystä näkökulmasta katsottuna möykky tosiaan muistutti hieman hirvensarvia, joskin erittäin nahistuneita sellaisia, hän arvosteli. Hieman innottomasti hän otti möykyn vastaan, kun Sirius sysäsi sen hänelle.
“Laita päähäsi, niin lähdetään pitämään hauskaa”, poika komensi.
James kohotti kulmiaan epäilevästi. “Sinä olet tosissasi? Sinä haluat minun pukeutuvan hirveksi?”
“Se oli itse asiassa Matohännän idea, mutta minä olin se, joka etsi sarvet. Varastin ne äitisi ompeluhuoneesta - kyllähän sinä muistat ne pelottavat sarvet, jotka roikkuivat aina siellä seinällä?”
James muisti. Hän toivoi, että olisi voinut nähdä äitinsä ilmeen, kun Sirius oli syöksynyt viemään hirvensarvia tämän lempihuoneesta. Tuskin Sascha Potter oli Siriukselle suuttunut, tai ei ainakaan tosissaan. Jamesin äiti oli aina jumaloinut Siriusta siinä missä omaakin poikaansa. Ei se sinänsä mikään ihme ollut, eikä James ollut koskaan tuntenut kateutta asian vuoksi - kyllähän hän tiesi, että naiset rakastivat Sirius Blackia. Hän oli aina pitänyt huolta vain siitä, että LILY ei rakastanut Siriusta. Ainakaan siinä tietyssä mielessä.
Lily. James huokaisi tytön kasvojen kohotessa hänen silmiensä eteen punaisen viitan lailla. Häntä alkoi taas hermostuttaa - miten huomiseen johtava aika saattoikin tuntua yhtä aikaa sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä? Miltähän Lilystä mahtoi sillä hetkellä tuntua?
“Maa kutsuu Sarvihaaraa”, Sirius ilmoitti naurunsäikeitä äänessään. “Pahus, kaveri, naimisiinmeno ei tee sinulle hyvää, jos pelkkä ajatus siitä saa sinut noin sekaisin!”
“Minä en ole sekaisin”, James protestoi, nappasi hirvensarvet Siriukselta ja sulloi ne mielenosoituksellisesti päähänsä. Hän tiesi näyttävänsä typerykseltä, mutta jostakin syystä ajatus ei häirinnyt häntä tippaakaan. Päinvastoin, ajatus yhdestä päättömästä illasta toi Tylypahkanajat taas lähemmäs häntä. Hän tunsi olonsa kevyeksi. Hän virnisteli typerästi peilikuvalleen.
“Mitä muut laittavat päälleen?”
“Eivät suostuneet kertomaan”, Sirius vastasi harmistuneena. “Ehdotin, että Kuutamo voisi pukeutua täysikuuksi, mutta hän ei kuulemma halunnut näyttää pallolta…”
“En ihmettele. Onko Lilylläkin tänään polttarit?”
Sirius nyökkäsi. “Arianna ja Cinnamon ovat kehitelleet jotakin. Tai pääasiassa kai Arianna, koska Cinnamon ei ollut kovin mielellään samassa huoneessa Kuutamon kanssa, kun suunnittelimme. Hän on alkanut taas pyöriä sen ylimittaisen italiaanon seurassa, tai jotakin sinne päin.”
“Alessandron?” ällisteli James. “En olisi uskonut. Lokakuu ei tee tytöille hyvää.”
Oli lokakuu hyväksi tai ei, puolen tunnin kuluttua James sai huomata seisovansa Vuotavan Noidankattilan ovella palelevana ja tyylittömänä. Hänellä oli yllään ohut, karvainen viitta, josta roikkui häntä, sekä päässään hirvensarvet. Hän teeskenteli parhaansa mukaan, ettei lainkaan huomannut niitä epäluuloisia katseita, joita ohikulkijat soivat hänelle ja hänen ystävilleen. Jamesin helpotukseksi myös muut Kelmit olivat pukeutuneet omituisesti vain ollakseen hengessä mukana. Hirvi-Jamesin ja Viikinki-Siriuksen lisäksi paikalla oli myös erittäin epäuskottava Vampyyri-Peter, sekä Remus, joka esitti parhaansa mukaan balettitanssijaa näyttäen näin ollen joukon älykkäimmältä tapaukselta, mitä hän tietenkin omalla tavallaan olikin.
“Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt pukeutua täysikuuksi, Kuutamo”, Sirius nurisi paimentaessaan ystäviään sisälle Vuotavaan Noidankattilaan pois kirpeästä tihkusateesta. “Se olisi kuvannut sinua paljon paremmin.”
“Eihän vampyyrikaan kuvaa Matohäntää kovin hyvin”, Remus vastasi tyynesti. “Ellei hän sitten ole viime aikoina kehittänyt omituisia verenimijän piirteitä.”
“Mutta kun hän on! Hän kiristi minulta KOLME KALJUUNAA VIIME VIIKOLLA!”
“Vain koska olit ne hänelle velkaa”, muistutti James.
Sirius kiristeli hampaitaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä vaiti. Hän marssitti ystävänsä muitta mutkitta Vuotavan Noidankattilan baaritiskille ja alkoi tilata juotavaa sellaista vauhtia, että baarimikko Tom oli jo pudota tahdista.
“Paljonko sinä oikein tarvitset alkoholia?” Peter suhisi vampyyrinhampaidensa raosta, kun Tom ei katsonut heihin. “Meitä on vain neljä, ota huomioon.”
“Joten? Ennen kunnon hauskanpitoa on hyvä ottaa kunnon pohjat”, puolusteli Sirius. James ja Remus vaihtoivat paljonpuhuvia katseita, eivätkä sanoneet mitään. Tottelevaisesti James otti vastaan epämiellyttävännäköistä violettia litkua sisältävän pienen lasin ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Juoma sai hänet taipumaan melkein kaksinkerroin baaritiskille.
“Anturajalka, tämä maistuu ihan tiskiveden ja Ruikulin hiusten sekoitukselta! Emme kai me aio harrastaa tätä koko iltaa?” hän takelteli yskänpuuskansa lomasta.
“Tietenkään emme aio”, Sirius vastasi siemaillen tyytyväisenä tuliviskiään. “Meillä on tämän jälkeen tapaaminen erään jästipuiston kanssa. Et kai sinä kuvittele, että me jätämme kaiken huvin väliin?”
James antoi raskaan huokauksen puhua puolestaan. Hän pelkäsi jo valmiiksi sitä, mitä hänen ystävänsä ikinä olivatkaan hänen varalleen kehitelleet. Toisaaltahan hän oli Kelmi, eikä kunnollinen Kelmi koskaan kieltäytynyt haasteesta, vaan piti hauskaa viimeiseen asti. ‘Kunnes henki menee’, Sirius oli usein sanonut Tylypahkassa. Linnan ulkopuolella tuo sanonta tuntui entistäkin tarpeellisemmalta, eihän kukaan heistä voinut tietää, heräisikö enää seuraavana aamuna vai ei. Juuri sillä hetkellä sellaiset asiat eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa James Potteria. Huolimatta alkoholin pahanmakuisuudesta hän oli helpottunut; pitäessään hauskaa ystäviensä kanssa hän ei ehtinyt hermoilemaan avioliittoaan Lily Erica Evansin kanssa.
“Ei”, Lily parahti kauhuissaan. “Minä EN pue tuota päälleni!”
“Lily, antaisit mennä nyt vain”, kärsimätön Arianna aneli. “Se on vain puku!”
Lily pudisti mielenosoituksellisesti päätään silmäillen samalla sängylle levitettyä pukua pakokauhuinen ilme kasvoillaan. Puku - hänen polttariasunsa - oli itse asiassa hyvin pieni, paljetein koristeltu punainen mekko, joka lyhykäisyydessään toi Lilyn mieleen Lontoon syrjäkujien maksulliset naiset. Pelkkä ajatus mekkoon koskemisesta sai hänet voimaan pahoin. Eikä siinä kaikki; mekon lisäksi asuun kuului myös järjettömät, vihreälinssiset silmälasit, sekä jättimäinen sulkahattu.
“Minä luulin, että polttareissa on tarkoitus nolata itsensä, ei paljastella itseään”, Lily huomautti yrittäen kiemurrella järjellä irti asuunsa pukeutumisesta. Vilkaistessaan Ariannaa hän arvasi oitis, ettei tehtävästä tulisi mitenkään helppo. Ariannassa oli suorastaan mcgarmiwamaista arvovaltaa, kun tyttö seisoi hänen edessään kädet sinisten, epäinhimillisten tiukkojen nahkahousujensa lanteilla. Kimmeltävä, pienenpieni toppi sai kylkiluut paistamaan säälittävinä esiin hänen ihonsa alta. Lily käänsi katseensa pois yrittäen pidätellä inhontunnettaan.
“Me harkitsimme kyllä tuota asiaa”, Cinnamon puuttui puheeseen pyyhkien vaivaantuneena ylimääräistä glitteriä poskiltaan. “Mutta Arianna sanoi, ettet sinä nolostu mistään tavanomaisesta - siis siitäkään, että me puemme sinut hihhuliksi - “
“ - hiihtäjäksi”, korjasi Arianna.
“Hiihtäjäksi, hyvä on, tai sitten verokarhuksi.”
Lilyä nauratti. Hänen ystävänsä tuskin tiesivät, mikä verokarhu oli, hän mietti.
“Eli me päätimme ottaa pienen kisan”, Arianna jatkoi reippaasti. “Kokeilemme, kuka meistä saa eniten miehiä lankeamaan jalkoihinsa yhden illan aikana. Häviäjä tanssii ripaskaa pöydällä.”
“Tanssii mitä?” Lily älähti.
“Ripaskaa”, Arianna sanoi heilauttaen huolettomasti kiharansa olkapäänsä ylitse. “Se on se venäläinen jalansätkyttämistanssi, kyllähän sinä tiedät - se, jota Casper Halliwell tanssi ensimmäisellä luokalla, muistathan?”
“Hän putosi silloin pöydältä”, Cinnamon lisäsi avuliaasti. “Ja niksautti selkänsä.”
“Kuulostaa lupaavalta…”
“Äh, älä nyt ole ilonpilaaja”, Arianna tiuskaisi huiskauttaen kuninkaallisesti kättään. “Laita nuo vaatteet päällesi, me odotamme sinua olohuoneessa!”
Lily oli ehtinyt istua jo hyvän aikaa olohuoneessa ystäviensä meikattavana ja kammattavana, kun ovelta kuuluva napakka koputus pelasti hänet kirkkaanvihreän glitteriä ja kiharoiden maailmasta. Oli mahdotonta olla toivomatta, että tulija olisi ollut James, niin typerää kuin se olikin - poika juhli varmasti jo kovaa vauhtia omia polttareitaan. Silti olisi tehnyt hyvää nähdä James ja unohtaa hetkeksi se kaikenvaltaava hermostus, joka pisteli hänen selkärankaansa. Ajatus naimisiinmenosta tuntui paljon pahemmalta nyt, kun häät olivat jo seuraavan päivän takana odottamassa.
“Lily, sinulle on vieraita”, Cinnamon informoi palatessaan takaisin huoneeseen korkea kreppiponinhäntä päälaella keikkuen. Häntä seurasi itsekseen naureskeleva Red, joka heilutteli kädessään jotakin pientä pulloa. Vasta silloin Lily muisti. Red oli luvannut tuoda hänen pyrkimyksiensä sitomiseen tarkoitetun taikajuoman sinä iltana.
“Näytätte siltä kuin olisitte matkalla epätoivoiseen miehenmetsästykseen”, Red kommentoi ensi sanoikseen. Mies jäi seisomaan ovensuuhun näennäisen kiireettömänä lahjoittamaan Lilylle taikajuomaa ja poistumaan paikalta. Lilyä nuoren aurorin viivyttely ei tosin häirinnyt vähääkään; mitä kauemmin Red viipyisi, sitä pidempään hän olisi turvassa Ariannan ja Cinnamonin kieroutuneilta suunnitelmilta.
“Sen täytyy johtua siitä, että me OLEMME menossa miestenmetsästykseen”, Lily kirahti hampaidensa raosta yrittäen parhaansa mukaan olla sotkematta Cinnamonin meikkikokeiluja. Hän vastaanotti palkaksi teostaan terävän läimäytyksen olkapäälleen sekä käskyn pysyä aloillaan.
“Cinnamonhan ottaa meikkaamisen vakavasti”, Red tokaisi kuivasti. “Miten niin miestenmetsästykseen, Lily? Minä kun luulin, että olet menossa naimisiin huomenna.”
“Kiitos vain muistutuksesta, voin tarpeeksi pahoin jo muutenkin”, mumisi Lily.
“Älä - puhu - nyt!” Arianna kielsi syöksähtäen paikkailemaan Lilyn kammottavaa, räikeää meikkikuorta taikasauvallaan. “Red, anna tyttöparan olla, tai hän ei saa iskettyä ainuttakaan miestä tänään!”
“En ymmärrä, miksi hänen pitäisi. Hän on varattu, jos muistat.”
Arianna vilkaisi Rediä valheellisen ylimielisesti. “Minä en ole typerys, enkä blondi - “
“Hei!” Cinnamon kiljaisi sellaisella voimakkuudella, että Lily kohotti automaattisesti kädet korviensa suojaksi.
“Anteeksi, Cin. Red, minä tiedän erinomaisen hyvin, että Lily on varattu. Me kaikki olemme varattuja, jos muistat. Tai olimme - “ Arianna loi paljonpuhuvan katseen Cinnamoniin, joka laski katseensa masentunut ilme sievillä kasvoillaan. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi pitää hieman hauskaa Lilyn viimeisen vapaan illan kunniaksi. Väitätkö sinä muka, että vietit sen illan kotona sarjakuvalehden kanssa?”
Red haroi hiuksiaan lopettoman kärsivä ilme kasvoillaan. Lily ei voinut olla miettimättä, miltä miehestä tuntuisi huomenna, kun tämä saapuisi vieraaksi heidän häihinsä. Muistelisiko Red Jazzia? Olisiko hän pahoillaan? Vihainen? Rediä oli nykyisin niin kovin vaikea tulkita. Lily huomasi usein pohtivansa hiljaa itsekseen, mikä miehen kohtalo mahtaisi loppujen lopuksi olla, mutta vastausta hän ei milloinkaan löytänyt.
“Mikäli muistan oikein, vietin ainakin osan siitä illasta professori McGarmiwan vaatekaapissa”, Red vastasi katkaisten Lilyn mietteet. “Kunnes jäin kiinni. Toisen puolikkaan siitä illasta vietin pyörittämällä hulavannetta.”
“Hulavannetta?”
“Se on esine”, Red selitti kärsivällisesti. “Rengas. Se pyörii, kun liikutat lanteitasi.”
“Minä en välttämättä halua nähdä sinun heiluttavan lanteitasi…”
Red virnisti karusti jättäen viimeinkin paikkansa ovensuussa. Hän tyrkkäsi sivuun Cinnamonin, joka heilutteli edelleen taikasauvaansa Lilyn kasvojen edessä ja polvistui lattianrajaan tytön kasvojen eteen tavalla, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi mitä todennäköisimmin ollut vihje kosinnassa. Ei kuitenkaan Redin tapauksessa - Lily oli ollut paikalla, kun Red oli sen ensimmäisen ja ainoan kerran kosinut rakastamaansa naista ja hän tiesi, ettei kovapintainen aurori tekisi mitään senkaltaista enää uudelleen.
“Juomasi”, Red sanoi muodollisesti ja ojensi pienen, ovaalinmuotoisen pullon Lilylle. Lily tarttui pulloon inhoten. Tiukasti suljetun korkin lävitsekin hän saattoi haistaa siitä kohoavan, vahvan mädän hajun.
“Oletko sinä varma, että tämä on oikea juoma?” Lily varmisti kohottaen epäluuloisesti kulmiaan.
Red huokaisi jurosti. “Lily, uskot sinä sitä tai et, et ole missään tapauksessa se ensimmäinen ihminen, jonka haluan myrkyttää.”
“Bellatrix on?” Cinnamon arvasi. Lily hätkähti ystävänsä äkillistä tunteettomuutta.
Red pudisti päätään liikkumaton ilme kasvoillaan. “Unohtakaa se, tytöt. Lily, sinä voit kyllä juoda sen huoletta. Korkeintaan se aiheuttaa sinulle niin vakavaa pahoinvointia, että hääyösi menee täysin pilalle, mutta en olekaan ikinä puhunut mitään sivuvaikutuksista, vai mitä?”
“Et”, Lily jupisi silmäillessään epäilevästi pullon hailakan sinertävää nestettä. Red nyökkäsi tyytyväisenä ja nousi takaisin jaloilleen alkaen selvästi tekemään lähtöä - ainakin hän kiinnitti taikasauvan huolellisesti mustaan vyöhönsä ja veti viittaa ylleen.
“Näemme huomenna”, mies sanoi vailla hymynhäivähdystäkään. “Yhdeltähän se oli? Hienoa. Ja kuulkaa, tytöt, teidän asuntonne on järkyttävän huonosti suojattu, jos ette tienneet. Kuka tahansa voi ilmiintyä tänne milloin tahansa.”
Arianna, Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan ihmeissään.
“Niin, se on kai tarkoituskin?” Arianna kyseenalaisti hetken hiljaisuuden jälkeen. “Että ystävämme pääsevät ilmiintymään tänne?”
Red hymyili heille alentuvasti kuin olisi katsellut kolmea pikkutyttöä, ei aikuisen ikää lähentelevää naista. “Haluatte te sitä tai ette, maailmassa on muitakin kuin ystäviänne. Ja myös he osaavat ilmiintyä. Jos minä olisin te, hoitaisin suojaloitsut kuntoon viipymättä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana yönä tapahtuu. Hyvää yötä.”
Hän loi vielä viimeisen terävän katseen keskustelukumppaneihinsa ja katosi sitten aurorimaisen arvoituksellisen viitansivalluksen myötä. Lily, Cinnamon ja Arianna jäivät tuijottamaan toisiaan.
“Hän sitten tietää, miten saada tyttö tuntemaan olonsa turvalliseksi, vai mitä?” Cinnamon tiedusteli lopulta retoriseen sävyyn.
James seisoi liukkaalla puistonpenkillä ja tuijotti ällistyneenä ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa. Jästipuisto oli harvinaisen seesteisen perjantai-illan kunniaksi pullollaan rentoutunutta, alkoholisoitunutta väkeä, jotka olivat enemmän kuin uteliaita näkemään, mitä hirvensarviin pukeutunut hölmö oikein halusi sanoa. James vilkaisi epävarmasti penkin sivussa seisovaa Peteriä.
“Onko tämä varmasti hyvä idea? Pitääkö minun PITÄÄ PUHE noille typeryksille?”
“Pitää”, myönteli Peter, joka teki kaikkensa pitääkseen taikasauvansa vampyyrinkaapunsa taskussa vasten mielitekojaan.
“Mitä minä heille muka sanon?”
“Jaa-a, se taitaa olla sinun asiasi”, Sirius ilmoitti hilpeästi. “Puhu vaikka puutarhatontuista, jos haluat, kunhan puhut. Katso nyt noita ihmisiä - he kuolevat kuullakseen sinun puheesi!”
James teki työtä käskettyä ja mulkaisi puistoon kerääntynyttä väkijoukkoa, joka toden totta näytti odottavan hänen puhettaan. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen kanssakelminsä oikein hankkivat kieroutuneimmat ideansa - miksi hän muka haluaisi pitää puheen laumalle humaltuneita jästejä? Ja mistä hän muka puhuisi?
“Vauhtia nyt, Sarvihaara”, Sirius kehotti tönäisten Jamesia kyynärpäällään reiteen. “He alkavat hermostua.”
Jamesin kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä pitänyt lukemattomia puheita ystäviensä kanssa Tylypahkassa, toisinaan sopimattomistakin aiheista, mutta siitä huolimatta tilanne ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä.
“Tämä tehtävä on järjetön. Jopa polttareihin”, hän sihisi ystävilleen suupielestään. Sitten hän suoristi selkäänsä ja alkoi puhua puiston jästeille.
“Hyvät juopuneet ystävät, hyvät jästipäät, koirat, rotat ja ihmissudet, on kunnia olla pitämässä puhetta teille tänä iltana”, hän messusi levittäen käsiään antaumuksella. Hemmetti, hän mietti, jos hänen kerran oli pakko pitää puhe, yhtä hyvin hän voisi tehdä sen kunnialla. “Sää on uskomaton ja tänä iltana puhun teille hirvien suojelusta!
“Kuinka moni teistä tietää, mitä hirvet ovat?” James saarnasi epätoivoisesti pystymättä katsomaan suu auki tuijottavaan yleisöönsä. “Ne ovat sarvekkaita, uljaita eläimiä - aivan kuten minä tässä! Toisin kuin minä, ne elävät metsässä! Ne ovat upeita otuksia, joilla on sydän ja sielu. Silti niitä halveksutaan - miksi? Hirvet eivät ole koskaan satuttaneet ketään, tai jos ovatkin, se on ollut ehdottomasti ansaittua! Silti hirviä metsästetään ja satutetaan. Niille osoitetaan suoranaista julmuutta! Vaadin teitä lopettamaan hirvien väärinkäytön!”
“Puhuuko hän tosiaan hirvien hyväksikäytöstä?” Remus supatti Siriuksella toisesta suupielestään.
“Enpä tiedä”, vastasi nauruaan pidättelevä Sirius. “Ehkä Lilystä on tullut hyväksikäyttäjä - “
“Suu kiinni!” tuiskahti Peter. “Minä haluan kuulla tämän!”
He vaikenivat ja keskittivät kaiken huomionsa Jamesiin, joka nyt paasasi täydellä teholla.
“Hirvet ovat eläviä olentoja! Ne ovat kuninkaita! Ne eivät ansaitse ammuntaa ja kävyilläpommitusta! Niitä pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä. MINÄ VAADIN OIKEUTTA HIRVILLE!”
Merlinin nimeen, James ajatteli häpeään kuolemaisillaan, se, joka oli väittänyt polttareiden olevan vain viatonta hauskanpitoa, oli ehdottomasti väärässä. Hän hymyili jähmeästi vastauksena humalaisten suosionosoituksiin, jotka kaikuivat läpi puiston.
“HIR-VET, HIR-VET, HIR-VET…”
“Mitä luulette?” uteli Peter. “Pitäisikö meidän viedä hänet Kolmeen Luudanvarteen?”
“Kannatan”, puheen suosiosta järkyttynyt Remus myönteli. “Luulin heidän alkavan pommittaa häntä mädillä kalkaroksenkopioilla. Meidän on parasta viedä hänet matami Rosmertan poksautettavaksi, ennen kuin hänen egonsa paisuu pilviin ja Lily peruu häät.”
Lily tuijotti kivettyneenä vahvarakenteista nuorta miestä, jolla oli violetteja raitoja hiuksissaan. Mies nojaili jästibaarin tiskiin näyttäen siltä, että odotti jonkun tulevan iskemään itseään. Niin kuin Lily tietenkin oli tulossakin - oli vain kokonaan eri asia, mitä mieltä mies sitten olisi pikkuiseen paljettimekkoon ja sulkahattuun pukeutuneesta tulevasta seuralaisestaan. Todennäköisesti mies pitäisi häntä hulluna. Lilyllä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää; nämä olivat hänen polttarinsa ja heidän kilpailunsa oli jo käynnissä. Muutaman metrin päässä Arianna kehräsi korkeakouluopiskelijalta näyttävälle nuorukaiselle olevansa nimeltään Belle, kun taas Cinnamon esitteli itsensä kysyttäessä Gingeriksi. Kumpikin näytti olevan kovassa vauhdissa.
Lily veti syvään henkeä ja asteli baaritiskin vierelle vetäen itselleen penkin. Hattu hiosti hänen päätään ja hän toivoi yli kaiken, että olisi vain voinut riisua sen pois. Siihen tyttöjen välinen sopimus ei kuitenkaan antanut lupaa. Niinpä Lily tyytyi ainoastaan hieraisemaan kärsivänä kiharrettua punaista tukkaansa ja risti säärensä kääntäessään katseensa vieressä istuvaan violettiraitaiseen mieheen.
“Olemmeko tavanneet jossakin?” hän aloitti käyttäen maailman läpinäkyvintä ja kuluneinta iskurepliikkiä, joka olisi saanut Sirius Blackin vajoamaan maan alle myötähäpeästä. Lilyä repliikin surkeus ei kuitenkaan häirinnyt tippaakaan. Hän päätteli sen olevan niin huono, ettei typerinkään mies jättäisi huomaamatta hänen aikeitaan.
Violettitukkaisen miehen katse mittasi Lilyä aina paljaista sääristä punaiseen lierihattuun. “Enpä usko”, mies murahti ahdistavan tuttavallisesti. “Muistaisin kyllä sinut, siitä olen varma. Haluatko juotavaa?”
Lily nyökkäsi urheasti. Juominen ei erityisemmin kiinnostanut häntä, mutta ainakin se tekisi odotettavissa olevasta illasta jokseenkin siedettävän. Hän hätkähti ja puri hammastaan, kun mies kääntyi puhuttelemaan baarimikkoa ja laski tuttavallisesti jalan hänen reidelleen. Oli jokaisen tilanteen osapuolen onni, ettei James ollut sillä hetkellä paikalla.
“Mikä sinun nimesi on?” Lily uteli ottaessaan vastaan miehen tarjoaman martinin. Hän vilkaisi sivusilmällä Cinnamonia, joka lähestulkoon istui gigolonnäköisen opiskelijanuorukaisen sylissä ja näytti nauttivan olostaan. Mitä hänen ystävälleen oli oikein tapahtumassa?
“Elijah”, mies vastasi niljakkaasti hymyillen. “Entä sinun, muru?”
Lilyn teki mieli huomauttaa, ettei kukaan kutsunut häntä nimellä ‘muru’, ellei sitten halunnut päätyä mullan alle nopeammin kuin ehti toistamaan nimitystä. Hän kätki raivonsa, siemaisi lasistaan ja mutisi olevansa Ruusa.
“Ruusa Svane”, Lily täydensi ja räpytteli miehelle ripsiään. Kyllä, hän päätti, Elijah Kukaolikaan olisi yksi varma nimi hänen listalleen. Siitä huolimatta illasta tulisi pitkä…
“ROSIE!” Sirius karjahti käsiään levitellen ja harppoi peremmälle hämärästi valaistuun Kolmeen Luudanvarteen. Hän kiirehti vaihtamaan poskisuudelmia pubin punastelevan omistajattaren kanssa toisten Kelmien seuratessa huomattavasti rauhallisemmin perässä. Jameskin väläytti hymyn pitkäaikaiselle tarjoilijatutulleen kääntyessään ripustamaan hirventurkkiviittaansa naulakkoon. Hän oli helpottunut päästessään lopultakin pois puiston sekavasta väentungoksesta. Illan aikana juotu alkoholi oli alkanut kohota hänen päähänsä ja hän tarvitsi rauhaa, minkä lisäksi muiden Kelmien keksimät polttaritehtävät olivat pidemmän päälle käyneet hänen hermoilleen. Hirvipuheen lisäksi hän oli joutunut myymään itseään kaapukauppias matami Malinille, ryömimään puolialastomana taikaministeriön aulassa ja tanssimaan pöydällä kuuluisan velhotanssiravintolan ammattilaistanssijoiden joukossa. Siriuksen seurassa liikkuminen ei ollut missään tapauksessa turvallista, James ajatteli huvittuneena.
“Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän myöhäisen kunnian?” matami Rosmerta säteili liihottaessaan Kolmen Luudanvarren myyntitiskin taakse etsimään lisää juomia Kelmeille. James vilkaisi pahoinvoivana naisen kohottamaa kermakaljapulloa ja pyysi tätä vaihtamaan juoman vedeksi.
“Olen juonut liikaa yhdelle illalle”, James selitti, kun matami Rosmerta jähmettyi paikoilleen järkytyksestä. Vieressä seisovaa Remusta nauratti. Hän muisti yhä päivänselvästi, kuinka matami Rosmerta oli toistuvasti joutunut kieltämään hänen ystäviään juomasta liikaa Tylyaholauantaisin.
“Jamesilla on polttarit tänään”, Peter lisäsi avuliaasti.
“Polttarit?”
“Niinpä niin”, nyökytteli nyt jo uutta kermakaljaansa siemaileva Sirius. “Kultapojumme menee naimisiin huomenna.”
“Se selittää siis hirvensarvet”, matami Rosmerta tuumasi. Nainen nojautui tuttavallisesti tiskin yli ja kysyi moittivaan sävyyn: “Miksi minä kuulen tästä avioliitosta vasta nyt?”
Remus virnisti. “James pelkäsi, että kieltäytyisit tulemasta vedoten siihen, että liiketoimesi voisivat kärsiä.”
“Mitkä liiketoimet?” matami Rosmerta tuhahti vilkuillen merkitsevästi ympärilleen Kolmessa Luudanvarressa, joka oli sinä iltana täysin autio. Kello oli jo puoli kaksitoista, mikä saattoi osaltaan selittää asiakkaiden puutteen. Silti James päätteli Rosmertan ärtyneestä ilmeestä, että asiakasmäärän pienikokoisuus oli enemmän jokailtainen ongelma kuin vaihtoehtoinen ilmiö.
“Jos kuolonsyöjät ja aurorit ovat jossakin onnistuneet, niin ajamaan minun asiakkaani tiehensä!” matami Rosmerta valittikin kaataessaan itselleenkin lasillisen neilivettä. “Suoraan sanottuna en jaksa enää välittää tippaakaan siitä, kumpi puoli tämän sodan voittaa - minä vain haluan sen loppuvan! Mutta se kai on normaalia”, Rosmerta lisäsi mietteliäästi nähdessään Siriuksen järkyttyneen ilmeen. “Minä olen nainen ja kuulun automaattisesti niihin, jotka saavat kärsiä. Tiesittekö, että pieni veljenpoikani tapettiin kolme viikkoa sitten?”
“Emme”, Remus vastasi ja oli aikeissa lisätä olevansa kovin pahoillaan asian puolesta, kun Rosmerta jatkoi vihaisesti:
“Hän oli vasta kaksivuotias, tuskin mikään vaara kuolonsyöjille tai auroreille! Joskus minä ihmettelen, minne tämä maailma oikein on menossa, kun kaikki vain tappavat toisiaan jonkin väärän herran nimissä! Kauan tällainen ei voi jatkua!”
“Noin me sanoimme jo viime syksynä…”
Matami Rosmerta nyökytteli apeana neilivetensä äärellä. Sitten hän näytti kuitenkin muistavan, että kyse oli Jamesin polttareista ja suoritti äkkipiristyksen kumoten kertaheitolla loput juomastaan kurkkuunsa. Väkinäinen hymy huulillaan hän alkoi häärätä Kelmeille lisää juomia ja kyseli samalla heidän kuulumisiaan laidasta laitaan.
“Vieläkö te toiset pojat olette varattuja?”
“Minä ja Anturajalka olemme”, Peter kiirehti vastaamaan. “Kuutamo ei.”
“Ihanko totta?” matami Rosmerta näytti pettyneeltä. “Sitten minun ei varmaan kannata odottaa uutta hääkutsua lähiaikoina?”
Peter näytti etäisesti loukkaantuneelta. “Luuletko, että minä en voisi mennä naimisiin?”
“Hän taisi puhua lähinnä Anturajalasta”, James virnisti tönäistessään toveriaan kylkeen. Peter tuhahti hiljaa itsekseen - totta kai matami Rosmerta puhui Siriuksesta! Eihän kukaan koskaan kenestäkään muusta puhunutkaan, tai jos puhuikin, silloin kyseessä oli aina James tai Remus. Ei koskaan hän. Joskus hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vähäisempi ihmisolento vain siksi, ettei hän ollut yhtä hyvännäköinen tai vahva tai rohkea kuin ystävänsä. Hän hymähti itsekseen ja hukutti katkeruutensa yhteen ylimääräiseen lasilliseen tuliviskiä.
“Muistatteko, kun hiivimme tänne ensimmäisen kerran ykkösluokalla?” Remus muisteli kaihoisana. “Ja kuinka meille raivottiin jälkeenpäin?”
“Se huuto ei ikinä kaikkoa korvistani”, James naurahti tukahtuneesti. “Miten McGarmiwa suuttuikaan - “
“ - ja sinä, Rosie”, Sirius puuttui muisteloihin. “Sinä sanoit meille silloin, ettet enää koskaan halua nähdä meitä täällä ilman lupaa.”
Matami Rosmerta nauroi. “Tiesin jo silloin, ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa teihin poikiin!”
“Etkä sinä sitä kyllä halunnutkaan. Sinähän rakastit meitä!”
“Toisinaan, kyllä. Minusta oli oikein hauskaa kuunnella tarinoita teidän naisseikkailuistanne. Jamesin yrityksistä saada itselleen elämänsä nainen… Siriuksen tyhjäpäisistä blondeista… tarinoista professori McGarmiwan toimistosta… uusissa kolmasluokkalaisissa ei ole ainuttakaan teidän veroistanne”, matami Rosmerta huokaisi pahoillaan.
“Odota vain”, Sirius lupasi taputtaen naista leveän esiliinan verhoamalle olkapäälle. “Ei kestä kauan, ennen kuin Sarvihaaran poika on jo kolmetoista ja saapuu Tylyahoon mellastamaan ystäviensä kanssa!”
“Mikä poika?” nauroi James. “Enhän minä ole edes naimisissa!”
“Et ehkä, mutta huomenna tähän aikaan olet.”
James jäykistyi paikoilleen kesken liikkeen. Sirius oli oikeassa, hän tajusi - vuorokauden kuluttua tähän aikaan illasta hän tosiaan olisi Lily Evansin aviomies. Ajatus sai tuliviskin kääntymään voimalla ympäri hänen vatsassaan. Miten hän oikein selviäisi hengissä seuraavasta päivästä?
Hengitä vain syvään, James muistutti itseään. Hän kutsui silmiensä eteen Lilyn kuvan itseään rauhoittamaan ja yritti kuvitella, mitä tyttö sillä hetkellä mahtoi tehdä.
Lily, Cinnamon ja Arianna istuivat vetämässä henkeä ulkona jästibaari Nenäkkään Neidin portailla. Lokakuun kahden viimeisen vuorokauden välinen yö oli huurteinen ja kylmä, mutta tytöt eivät antaneet sen häiritä itseään. Yli kahden tunnin taukoamattoman tanssimisen ja juhlimisen jälkeen viilennys teki vain hyvää.
“Belle Arian listalla on tähän mennessä viisi miestä”, Arianna kertasi tyytyväisenä seniltaisen kilpailujen tilastojaan. “Miten Ruusa ja Ginger ovat menestyneet?”
Lily irvisti kutsumanimelle. “RUUSA on erittäin tyytymätön tilanteeseen ja on häviöllä vaivaisella neljällä nimellä. En ymmärrä, mitä olen tehnyt väärin.”
“Se johtuu tuosta hatusta”, ehdotti Cinnamon. “Ria, ikävä tuottaa pettymys, mutta minä olen tähän mennessä voitolla. Seitsemän nimeä.”
“SEITSEMÄN?” Arianna huudahti. “Merlin, Cin, miten sinä siinä olet onnistunut?”
Lily ja Cinnamon nauroivat ystävänsä järkytykselle. Jos Lily ei olisi tuntenut Cinnamonia paremmin, hän olisi saattanut jopa kuvitella nähneensä itsetyytyväisen häivähdyksen tytön silmissä, ikään kuin tämä olisi ollut jollakin tapaa ylpeä illastaan. Kuka ties tämä olikin - viimeaikaisten katastrofaalisten ihmissuhteiden jälkeen Cinnamonin täytyi olla valmis tappamaan hyväksyntää saadakseen.
“Me miestennielijät emme koskaan paljasta salaisuuksiamme”, Cinnamon vastasi ylpeästi.
“Niin varmasti”, Arianna jupisi. “Kyllä minä tiedän, että se johtuu vain tuosta naapurintytön viattomuudesta…”
Lily pudisti hymyillen päätään ja ajatteli itsekseen, ettei asialla todellisuudessa ollut mitään tekemistä naapurintyttömäisyyden kanssa. Tai ehkä jossakin määrin, mutta suurin syy Ariannan yllättävään häviöön oli varmasti tytön ahdistavan laiha olemus, joka kirkui syömishäiriötä kissankokoisin kirjaimin jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen silmille. Ei ihme, että tervejärkiset miehet kiersivät Ariannan kaukaa. Sitä Lily ei kuitenkaan ystävälleen sanonut, vaan venytteli raukeasti ja ehdotti, että he lähtisivät katsastamaan viimeisen tanssikerhon.
“Minä nukahdan huomenna alttarille, jos en pääse pian nukkumaan”, hän sanoi hermostuneisuuttaan peitellen.
Väpättävä Vuohi oli kammottavasta nimenkuvatuksestaan huolimatta todella suosittu tanssipaikka Lontoon kellarimaailmassa. Kelmit olivat vaihtaneet hullunkuriset vetimensä kunnollisiin tanssivaatteisiin ja seisoivat nyt baarin ulkopuolella jonossa odottamassa, että mursunnäköinen portsari tarkastaisi heidän henkilöllisyystodistuksensa.
James hengitti syvään ulos ja sisään aikomuksena selvittää puuroiselta tuntuvaa päätään. Hän ei ollut aikoihin juonut sillä tavoin kuin sinä iltana, mikä tietäisi varmasti uskomatonta päänsärkyä seuraavalle aamulle. Oli vain Jamesin onni, että hän ja hänen ystävänsä olivat aikaa sitten oppineet valmistamaan juomaa krapulalle. Lily tuskin olisi ilahtunut, jos hänen sulhasensa olisi ilmestynyt paikalle pahoinvoivana ja punasilmäisenä.
Lily. Liekö asia johtunut alkoholista vai kenties myöhäisestä kellonajasta, mutta joka tapauksessa James tunsi äkkiä vastustamatonta halua nähdä tyttöystävänsä. Vain hyvä itsekuri sai hänet estämään itseään säntäämästä suin päin pois paikalta ja etsimästä Lilyä käsiinsä.
“Mistä nämä henkilöllisyystodistukset oikein ovat, pojat?” portsari tiedusteli mursunviikset väpättäen. Hän heilutteli Kelmien velhohenkkareita käsissään epäluuloinen ilme kasvoillaan. “En ole koskaan nähnyt tällaisia.”
“Et varmaan ole niin”, James tuhahti puoliääneen. Mursuportsari oli ehdottomasti yksi jästeimpiä ihmisiä, jonka hän oli ikinä tavannut.
“Mitä sinä sanoit, poika?”
“Hän sanoi niiden olevan Irlannista”, Remus keskeytti kiireesti tarttuen brittien vanhaan ennakkoluuloon, joka kohdistui poikkeuksetta irlantilaisiin. James vilkaisi ystäväänsä kiitollisena. Mitä he olisivatkaan tehneet ilman Remuksen vikkelää ajatuksenjuoksua?
Portsari urahti myöntyvästi. “Hemmetin irkut ovat näköjään vaihtaneet passeja ja unohtaneet pitää minut ajan tasalla. Niin tietenkin. Pirunmoista kansaa kaikki rivitanssipojut.”
Kelmit katsoivat parhaaksi myönnellä portsarin sanoja ja nyökyttelivät innokkaasti. Portsari loi heihin vielä viimeisen terävän katseen ja sulloi sitten henkilöllisyystodistukset heidän kouraansa tönäisten heitä eteenpäin jonossa. Astuessaan sisälle tanssibaariin James kuuli miehen mumisevan heidän takanaan jotakin mursuista.
“Irlannista, Kuutamo?” Sirius nauroi heidän päästyään turvallisesti sisälle Väpättävään Vuoheen. “Vakavissaan, mistä sinä oikein keksit kaikki ideasi?”
Remus kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Se oli aika ilmiselvää, oikeastaan. Hän on britti ja britit pilkkaavat aina irlantilaisia. Ja sitä paitsi…”
“Sitä paitsi mitä?”
“No, jonkun meistä täytyy käyttää mielikuvitustaan, kun te kerran olette turruttaneet omanne alkoholilla. Osaatteko te kaverit edes juhlia selvin päin?”
“Minä olen selvin päin”, Peter julisti sammaltaen ja horjahti sanojensa vakuudeksi päin narikan pöytää. “Tai siis… minä OLIN selvin päin…”
James nauroi. “Tuo on jo paljon parempi ilmaisu. Mennäänkö tanssimaan?”
He astuivat sisälle savuiseen, värivaloin ja terävin spotein valaistuun tanssitilaan. Kovaääninen musiikki ja ihmisten äänet kantautuivat heidän päänsä sisälle yhtenä korviavihlovana massana, josta oli vaikea erottaa mitään todellista. James sai selville, että lavalla keikkuva jästilaulaja karjui mikrofoniinsa jotakin jänisten rakkaudesta, mutta enempää oli mahdoton ymmärtää. Hän ei ollut varma siitä, olisiko itse asiassa halunnutkaan saada selville sen enempää.
“Hei, Sarvihaara!” Sirius nykäisi Jamesia terävästi punaisen t-paidan hihasta. “Näyttävätkö nuo kimulit sinusta tutuilta?”
James irvisti sanavalinnalle, mutta siirsi tottelevaisesti katseensa tanssilattian keskellä olevien värivalojen pyörteessä tanssivaan kolmen tytön ryhmään. Tuijottaessaan tyttöjä hän ihmetteli, miten ei ollut huomannut heitä aikaisemmin. Loppujen lopuksi heidät oli melko vaikea sivuuttaa, olihan yhdellä tytöistä ääliömäinen, suurikokoinen sulkahattu, joka olisi saanut professori McGarmiwan muuttumaan luihuisenvihreäksi kateudesta. James hymyili.
“Olenko oikeassa, jos arvaan, että - “
“Olet sinä”, myönteli Peter. “Tuo sulkahattuinen on ehdottomasti Lily.”
James tunsi virnistyksensä levenevän entisestään, kun hän hylkäsi ystävänsä ja lähti luovimaan tietään läpi tanssilattian. Lily oli selin häneen, eikä huomannut hänen lähestymistään. Tyttö kiepsahti ympäri vasta tuntiessaan Jamesin taputtavan olkapäätään.
Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn kasvoihin riitti mykistämään Jamesin. Hänen tuleva vaimonsa oli tuhrinut kasvoihinsa kimmeltävää hilettä, värikästä luomiväriä ja huulipunaa siinä määrin, että hän olisi sopinut paljon paremmin jonkun baarin vakitanssijoihin. Myös hänen asunsa kuljetti mukanaan samaa sanomaan. Jos mekko olisi ollut yhtään lyhyempi, James olisi ehdottomasti ollut mustasukkainen.
“James!” Lily kiljaisi ja lennähti koko painollaan pojan kaulaan. “Tosi hienoa nähdä sinut täällä - minä jo luulin, etten näkisi yhtäkään tervejärkistä kaksilahkeista koko iltana - siitä puheenollen, James, et ikinä arvaa, kenet tapasin baarissa tänään!”
“Älä vain sano, että Severus Kalkaroksen”, James kielsi varautuneesti.
Lily nauroi ja ravisti päätään niin rajusti, että hattu oli lentää alas hänen kutreiltaan. “Ei se ollut vanha kunnon Severus, eikä Diggorykaan. Se oli Troy Christiansen, James, kyllähän sinä hänet muistat? Se minun ystäväni Likusteritieltä!”
“Ai se, joka pelkää homoseksuaaleja?” muisteli James.
Lily nyökkäsi säteilevästi hymyillen. “Juuri hän. Hän jutteli minulle ja kyseli minun häistäni, joten minä sitten kutsuin hänet paikalle huomenna, ei kai sinua vain haittaa?”
James tuijotti tyttöystäväänsä suu auki yrittäen keksiä jotakin järkevää sanottavaa. Hän aavisteli, että Troyn kutsumisesta häihin voisi seurata vain katastrofi, mieshän tuntui tuijottavan jokaisen hameenhelman perään. Ja mitä tuli Siriukseen…
“Sinä et taida olla ihan selvin päin, vai mitä?” James uteli hetken kuluttua.
Lily kikatti. “Mitä sinä oikein minusta kuvittelet? Että joisin itseni humalaan?”
“Ei hän humalassa ole”, Cinnamon puuttui puheeseen. “Korkeintaan vähän sekaisin ja sekin on Ariannan vika.”
“Niinpä tietysti”, puuskahti James. “Mitä te laitoitte hänen juomaansa?”
“Zonkon Puoli-ilmaista Itsepiristyspulveria”, Arianna vastasi välinpitämättömästi. “Ei hätää, sen vaikutus häipyy kyllä noin tunnin kuluttua… luulisin.”
James huokaisi avuttomana. Toisinaan yksinkertaisesti tuli hetkiä, jolloin hän ei kestänyt tyttöjä - Lilyä ehkä lukuunottamatta. Mutta Lily nyt olikin ollut aina poikkeus, hän ajatteli hämärästi, kun tyttö kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä katkottaen sen vähänkin siitä hermostuksesta, jota hänessä oli vielä ollut jäljellä.
“Voi loistavaa”, Siriuksen ääni nälväisi Jamesin korvan juuresta keskeyttäen suudelman. “Toiko kukaan rautakankea? Heitä ei saa irti toisistaan ilman sitä.”
“Äh, anna heidän olla”, Arianna pyysi huvittuneesti ja veti Siriuksen mukanaan tanssilattialle kietaisten käsivartensa pojan lantiolle. Remus ja Cinnamon jäivät tuijottamaan toisiaan vaivaantuneina ja vaiti. Nopeasti kumpikin käänsi katseensa lattiaan. Remus toivoi hiljaa mielessään, että he voisivat pian vain unohtaa kaiken entisen ja olla taas ystäviä. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä ääneen, halusi hän tai ei.
“Arianna näyttää siltä kuin pyörtyisi kohta”, Cinnamon arvioi yrittäen saada aikaan viattomaksi lukeutuvaa keskustelua. Remus katsahti tyttöä kiitollisena ennen kuin siirtyi tarkkailemaan tummansinisiin pukeutunutta Ariannaa, joka nojautui raskaasti tanssipariinsa horjuessaan tikunohuilla jaloillaan.
Remus nyökkäsi mietteliäästi. “Hän ei näytä kovin hyvältä.”
“Ei ajatella sitä nyt”, Cinnamon pyysi halaten itseään tiukasti kuin häntä olisi palellut. Katkerana Remus pohti, että missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi kyllä lämmittänyt entistä tyttöystäväänsä. Ei kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa; hän ei enää milloinkaan nöyryyttäisi itseään Cinnamon Bellinin vuoksi.
“Ainakin Lily ja James näyttävät onnellisilta. Toivottavasti heillä on hyvät häät”, Remus sanoi latteasti.
Cinnamon nyrpisti nenäänsä. “Toivottavasti joku Kalkaros ei ilmesty paikalle sotkemaan asioita”, hän sanoi niin epäluonteenomaisen raivokkaasti, ettei Remus voinut estää itseään nauramasta. Hetken kuluttua myös Cinnamon yhtyi nauruun - ensin varoen ja sitten sydämellisesti, niin kuin ennenkin.
Ehkä he sittenkin olisivat parempia ystävinä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Lily ja James tanssivat värivalojen loisteessa toisiinsa uppoutuneina.
Kommentit