22.osa - Iloa ja hämmennystä

24.9.1978

“Siitä lähtee intohimoinen heitto SUORAAN VANTEESEEN JA ARIANNA BELL MAALAA JOUKKUEENSA JOHTOON PISTEIN 210-200!” Casper Halliwellin korviahuumaava ääni kailotti ylitse Henkipään Harpyijoiden täpötäyden huispausstadionin. Sirius ponkaisi jaloilleen muiden Kelmien mukana ja vislasi hurjasti, kun Arianna pyyhälsi heidän katsomonsa ohitse leveä hymy huulillaan. Tuntui ehdottomasti hyvältä nähdä Ariannan menestyvän, Sirius mietti katsellessaan tyttöystävänsä loittonevaa selkää. Viime aikojen kauhujen jälkeen tyttö oli ehdottomasti ansainnut sen.

“Kapteeni Thomas Knightsdalen täytyy olla tukehtumaisillaan kaapuunsa juuri nyt”, Casper jatkoi odottaessaan, että Rapakon Palloseuran jäsenet saisivat jokseenkin sekasortoisen kunniakierroksensa loppuun. “Varmasti hän ehti jo muiden tavoin kuvitella, että Bellin huispausura on ohi ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan. Tekee totisesti hyvää nähdä, että Bellillä on muitakin taitoja kuin uskomaton kyky näyttää mutaisenakin syötävän hyvältä - “

“Näyttää siltä, että joku ei ole vieläkään päässyt yli ihastuksestaan Ariannaan”, James virnisti istuutuessaan takaisin penkille Lilyn vierelle. Häntä nauratti.

Sirius kohautti olkapäitään. “Minkä minä sille voin, että minulla sattuu olemaan hyvä maku?”

“Tai sitten sinä olet yksinkertaisesti pinnallinen”, Lily ehdotti pistävästi oikoessaan punaisilla hiuksillaan keikkuvaa hellehattua, jonka oli jonkin logiikan mukaan tarkoitus viilentää, mutta joka itse asiassa sai syyskuun epätavanomaisen auringon tuntumaan entistäkin polttavammalta. Lily pujotti kätensä takaisin Jamesin käsikoukkuun ja kääntyi virnistämään ohimennen Siriukselle, joka mulkoili häntä ilmeisen loukkaantuneena. Viimein poika kuitenkin päätti unohtaa koko jutun ja keskittyi jälleen parhaillaan jatkumaisillaan olevaan peliin, josta oli hyvää vauhtia kehkeytymässä varsinainen jännitysnäytelmä.

Lilykin hymyili ja siirsi huomionsa takaisin huispauskentän tapahtumiin. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin kevyeksi kuin sillä nimenomaisella hetkellä. Olkoonkin, että sää oli vuodenaikaan nähden suorastaan luonnottoman lämpöinen ja että huispausstadionin ulkopuolella odotti jälleen kerran rankka maailma, kaikki oli ainakin sillä hetkellä täydellisen hyvin. Ariannan huispausottelu sujui huomattavasti edellistä paremmin, Alessandro oli vapauttanut Lilyn kokonaiseksi päiväksi vakoojan velvollisuuksistaan ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hääsuunnitelmatkin etenivät jokseenkin takaiseen tahtiin. Huolimatta siitä, että häihin oli enää kuukauden verran aikaa uskalsi Lily viimeinkin uskoa, että he ehkä saisivat kaiken valmiiksi ajoissa.

“Hei, Lils, missä sinä oikein harhailet?” Cinnamon tönäisi ystäväänsä terävästi kylkeen kyynärpäällään. “Peli jatkuu.”
Lily väläytti vieressään istuvalla vaaleatukkaiselle parantajaopiskelijalle aavistuksen verran nolon hymyn ja yritti keskittyä kaadon äkkinäisiin liikkeisiin pelikentällä. Hänen oli pakko myöntää, että koulun loputtua huispaus oli menettänyt suuren osan aiemmasta viehätyksestään - olkoonkin, että hän oli kiinnostunut Ariannan suorituksesta ja toivoi ystävälleen kaikkea hyvää, ei pelissä ollut kerta kaikkiaan enää samaa jännitystä mukana. Ja kuinka olisikaan voinut olla, kun huispauskentällä ei ollut enää mukana ainuttakaan luihuista?

“Ja nyt näyttää siltä, että Law on nähnyt siepin!” jännittynyt Casper karjaisi korviasärkevällä voimalla. Lily irvisti ja kohotti kädet korviensa suojaksi. Hän näki Jamesin ponnahtaneen puolittain ylös penkiltä, kun poika seurasi kiinnostuneena Oliver Lawn hurjaa syöksyä läpi huispausstadionin. Pienen hetken vaikutti näytti siltä, että Law oli aikeissa rysähtää vasten selostajanaitiota, sillä hän lensi kohti sitä suorastaan epäinhimillisen nopeasti. Casper kirosi railakkaasti mikrofoniin.

“Käytä jarruja, Oliver, JARRUJA - ne on siinä kahvan lähettyvillä - “

Viime tipassa Law sai luudanvartensa käännettyä ja pysähtyi suoraan Casperin selostajankopin eteen. Kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi, että hän piteli kultasieppiä käsissään. Sitten huispausstadion puhkesi myrskyisiin aplodeihin.

“Nytkö se jo loppui?” Sirius ällistyi. “Saiko Law siepin?”

“Sai ja jos silmäsi eivät olisi olleet väärässä paikassa, olisit varmasti huomannutkin sen”, Remus vastasi kuivasti taputtaessaan muiden mukana.
Sirius virnisti tuttuun, vinoon tyyliinsä. “Mitä muuta voi odottaa, kun kenttä on täynnä naispuolisia pelaajia? Minäkin olen vain ihminen, Kuutamo.”

Ihminen tai ei, Sirius tunsi itsensä suorastaan yliluonnollisen hilpeäksi raivatessaan muiden mukana tietään alas katsomosta. Hän ei jaksanut hermostua suuremmin edes siitä, että joku ilmiselvästi luihuisiin lukeutuva kelmeä hongankolistaja iski häntä kyynärpäällä nenään - korkeintaan hän loukkaantui sen verran, että kirosi tuon onnettoman luihuisparan ja jatkoi sitten entistäkin paremmalla mielellä alas huispauskentälle.

Sirius oli hädin tuskin ehtinyt kompuroida viimeiset portaat alas täpötäydelle kentälle, ennen kuin laivastonsininen ja tummanruskea pallosalama jo lennähtikin hänen kaulaansa sellaisella voimalla, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä vasten seinää tukea saadakseen. Hieman säikähtäneenä hän työnsi kyseenomaisen pallosalaman pois sylistään ja siirsi hiuksia sivuun silmiltään nähdäkseen paremmin. Hänen edessään seisoi Arianna samanlaisena kuin niinä parhaina päivinä Tylypahkassa - hieman hengästyneenä ja onnellisena, siniset silmät salaista riemua loistaen. Arianna pyyhkäisi kosteat kiharansa niskaan ja nauroi kuplivaa nauruaan.

“Ketä oikein odotit?”

“En tiedä”, Sirius murahti yrittäen parhaansa mukaan teeskennellä vihaista, vaikka onnistuikin vain vaivoin kätkemään hymynsä. “En kai ole tottunut siihen, että joku yrittää kuristaa minut keskellä huispauskenttää, siinä kaikki, muru.”

“Sinä todella osaat pilata romanttisen hetken, tiesitkö sitä?” Arianna pärskähti.

“Meillä oli romanttinen hetki?” Sirius kohotti kulmiaan. “Olisit voinut varoittaa etukäteen.”

“Miehet…”

Sirius virnisti vastaukseksi. Minä tahansa toisena päivänä hän olisi mitä todennäköisimmin tehnyt kaikkensa vastatakseen Ariannan väheksyvään huomautukseen vähintään yhtä terävästi, mutta sillä hetkellä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään halua tehdä sitä. Hän nojautui lujemmin vasten seinää ja ainoastaan katseli, kuinka Arianna nakkeli omahyväisesti siivottomia kiharoitaan puolelta toiselle.

“Hieno ottelu, Bell”, Sirius onnitteli lopulta.
Ariannan kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Ainakin parempi kuin edellinen. Viisi maalia, ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa jäljellä…”

“Mitä minä sanoin sinulle koko ajan?”

“Todennäköisesti se oli jotakin niin törkeää, että olen yksinkertaisesti unohtanut sen”, Arianna vastasi nenäkkäästi ja ojentui sitten tarttumaan Siriuksen käteen. Hän ei olisi osannut olla hymyilemättä, vaikka olisi yrittänytkin. Niin paljon kuin hän oli pelännytkin ottelua Harpyijoita vastaan - ja nyt - no, ainakin vaikutti siltä, että juuri Henkipään Harpyijat joutuisivat tänään nielemään liian suuria sanojaan, Arianna ajatteli itsetyytyväisesti. Hän pyöräytti Siriuksen ympäri ja lähti taluttamaan poikaa mukanaan väkijoukkoon.

“Minne me olemme menossa?” Sirius ihmetteli.

Arianna väläytti pojalle leveän hymyn. “Etsimään Lilyn ja Cinnamonin, totta kai. Mitä iloa on menestyä huispausottelussa, jos ei saman tien saa mahdollisuutta kehuskella sillä?”

“Hitto, sinä olet uskomaton!” Sirius puuskahti pudistellen päätään kasvoillaan ilme, joka saattoi olla joko ihaileva tai yksinkertaisesti äimistynyt - oli mahdotonta olla täysin varma. “Ensin sinä tunnet itsesi viikkokaupalla maailman lahjattomimmaksi ihmiseksi ja whips! - äkkiä egosi ei ole mahtua nahkasi sisään. Oletko nyt aivan varma siitä, että et satu sairastamaan jakomielitautia?”

Arianna kikatti. “Hyvää tuultani on kestänyt jopa kaksi tuntia yhteen menoon, älä pilaa sitä nyt!” hän kielsi.

Sirius vakavoitui kiireesti ja keskitti kaiken huomionsa heidän ympärillään vellovaan väkijoukkoon. Hän teki parhaansa löytääkseen Kelmit jostakin, vaikka tehtävä osoittautuikin varsin pian oikeaksi mahdottomuudeksi. Vaikutti siltä, että niin Rapakon Palloseuran kuin Henkipään Harpyijoidenkin kannattajat olivat kaikki kerääntyneet alas huispauskentälle joko onnittelemaan tai lohduttamaan esikuviaan. Niin omalaatuisia kuin Kelmit osasivatkin olla, ei heidän löytämisensä väkijoukosta ollut mikään maailman helpoin tehtävä. Ei edes Lilyn hiustenvärillä, Sirius totesi happamasti, sillä monet katsojat olivat värjänneet hiuksensa mitä kirkuvimmin värein pelin kunniaksi.

“Näyttää siltä, että meidän täytyy pyytää Casperia kuuluttamaan Lilyn perään”, Arianna mumisi katse yhtä lailla ihmislaumaan kiinnittyneenä. “Jos hän suostuu - “

“Jos sinä pyydät, hän suostuu varmasti”, Sirius virnisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan solakoiden harteiden ympärille. “Hän puhui sinusta aika lämpöiseen sävyyn ottelun aikana, jos huomasit.”

Arianna vilkaisi poikaystäväänsä ovelasti ripsiensä takaa. “Etkö aio olla mustasukkainen?”

“Ai koska hän ajattelee sinun näyttävän hyvältä? Äh”, Sirius huiskautti vapaata kättään itsevarmasti. “Hän saattaa olla mukava kaveri, mutta hänen kohteliaisuutensa ovat surkeita. Ja hän on aivan liian naapurinpoikamainen sinun makuusi. Yhtä hyvin voisit mennä ulos sen minun aurorikaverini kanssa - Hermelin, HÄN jos kuka olisi unelmavävy sinun vanhemmillesi - “

“Mutta minun äitini pitää sinusta”, Arianna vastasi huuliaan mutristaen. “Niin outoa kuin se onkin…”

Sirius hymähti ja oli aikeissa lennättää napakan vastauksen vasten Ariannan nauravaisia kasvoja, kun hän äkkiä tunsi kevyen taputuksen olkapäällään. Hän pysähtyi paikoilleen kesken liikkeen ja pyörähti ympäri arvellen tulijan olevan James. Yksi vilkaisu hänen edessään seisovaan henkilöön paljasti kuitenkin, ettei kyseessä todellakaan ollut James - ei missään mielessä. Tulija oli Jamesia vähintäänkin kolmekymmentä senttimetriä lyhyempi ja kaiken lisäksi väärää sukupuolta. Hän oli pukeutunut juuri sellaiseen lyhyeen, punaiseen hameeseen, joka vielä puoli vuotta olisi aiheuttanut Siriukselle sekalaisen määrän rytmihäiriötä. Asukokonaisuutta korostivat entisestään rikkinäiset mustat sukkahousut, sekä säädyttömän pienikokoinen paita. Ei naista itseäänkään tosin ollut koolla pilattu, Sirius arvioi - korkokengät jalassa tämä oli ehkä vähän yli satakuusikymmentä senttimetriä pitkä, jos sitäkään. Hiuksissaan naisella oli silmiäsärkevän kirkkaita raitoja.

“Niin?” Sirius yskähti ihmetellen, mitä asiaa tämännäköisellä olennolla voisi olla hänelle.

Nainen hymyili Siriukselle ujosti ja jollakin tapaa hyvin… hyvin oravamaisesti, Sirius päätti paremman ilmauksen puutteessa. “Voinko lainata tyttöystävääsi hetken verran?”

“Anteeksi?”

“Haluan lainata tyttöystävääsi”, nainen toisti jo reippaammin. “Haastattelua varten. Olen Päivän Profeetan toimittaja - Lucy Wright - “

“-X”, Sirius täydensi sukunimen, jonka hän muisti varsin selkeästi törmättyään siihen liiankin monta kertaa sanomalehdissä. Nainen hätkähti nimen kuullessaan, mutta nyökkäsi. Sirius käänsi katseensa punaiseksi lehahtaneeseen Ariannaan.

“Mitä sanot?”

“Kyllä - kyllä se käy”, Arianna vastasi tavoitellen ääneensä samanlaista rentoutta, joka oli hallinnut koko hänen olemustaan vielä muutama minuutti sitten. “En tosin tiedä, kuinka hyvä haastateltava minä olen - en ole koskaan ollut lehdessä - “
“Mutta nyt olet”, Lucy sanoi suloisesti ja pujotti käsivartensa Ariannan käsikynkkään suorastaan häiritsevän tuttavallisesti. “Katsos, ennen sinusta ei ollut mitään kirjoitettavaa, mutta nyt kun olet saanut jotakin AIKAAN - “

“Hienovaraisesti ilmaistu, jos saa sanoa”, Sirius kommentoi väliin. Lucy kääntyi hänen puoleensa kasvoillaan vielä aiempaa - jos suinkin mahdollista - herttaisempi hymy ja Sirius unohti saman tien kaikki vastaväitteensä. Hän ei osannut edes kieltäytyä, kun Lucy pyysi häntä jättämään kaksikon rauhaan haastattelun ajaksi.

“Hyvä on”, Sirius vastasi takellellen. Hän oli tuskallisen tietoinen Ariannan huvittuneesta katseesta niskassaan. “Minä - minä katoan - jonnekin - siis - hei, Jude on tuolla, olen siis siellä - “

Sirius kääntyi kiireesti ympäri ja lähti tunkeutumaan väkijoukkoon. Hän kirosi itsekseen kuullessaan takaansa Ariannan ja toimittaja-Lucyn lämpöisen, huvittuneen naurun. Naiset…

Sirius huokaisi ja suuntasi askeleensa kohti huispausstadionin uloskäynnin lähettyvillä seisoskelevaa Jude X:ää. Tavallisesti hän ei arvostanut hiljaisen, enkelinkiharaisen ranskalaisen seuraa kovinkaan paljon - Juden vaiteliaisuus ja ujous ahdisti häntä - mutta sillä hetkellä miehen seura oli parempi kuin täydellinen yksinäisyys. Sen lisäksi Sirius oli kiinnostunut selvittämään, mikä oikein oli saanut omissa oloissaan viihtyvän auroriopiskelijan huispausstadionin väentungoksen keskelle. Se ei ollut yksinkertaisesti Juden tapaista.

“…eli se oli kokonaisuudessaan aika kammottavaa”, Arianna lopetti huvittuneesti ja risti paljaat jalkansa sohvalle. Hän istui tyttöjen olohuoneessa pelkässä aamutakissaan ja kertasi Lilylle ja Cinnamonille päivän tapahtumia. Olohuoneen ikkunan ulkopuolella syyskuun ilta katosi kovaa vauhtia sateeseen ja pimeyteen.

“Kuvitelkaa nyt”, Arianna jatkoi kiihtyneesti. “Maailma on täynnä Voldemorteja ja hänen kuolaavia pikku ystäviään ja se pahuksen toimittaja oli kiinnostunut vain siitä, onko Sirius minun poikaystäväni!”
Cinnamon virnisti. “Entä mitä sinä sanoit?”

“Että en halua puhua yksityiselämästäni”, napautti Arianna. “Hän ei kuitenkaan tuntunut uskovan… pahus, en edes tiennyt, että on mahdollista osoittaa niin paljon kiinnostusta Sirius Blackia kohtaan!”

“Paraskin puhuja…”

“Kiitos vain, Lily, mutta MINÄ en ole meistä se, joka on vajonnut naimisiinmenon tasolle”, ärtynyt Arianna vastasi niskojaan nakellen.

“No, Sirius tuskin olisi pahastunut, vaikka olisitkin puhunut hänestä - “

“Älä sano”, varoitti Lily. “Hän saattaa haluta kuuluisaksi, mutta tuskin oman tyttöystävänsä siivellä…”

Arianna virnisti ja kallisti itsensä makuuasentoon sohvalle. Hän nappasi television kaukosäätimen käteensä ja alkoi leikitellä sillä laiskasti. Hänen toinen puolensa jaksoi muistuttaa kaiken aikaa, että hänen olisi pitänyt mennä jonnekin - lukemaan huispauskirjoja, kirjoittamaan vanhemmilleen tai vähintäänkin syömään Siriuksen iloksi, mutta jostakin syystä hän ei jaksanut millään pakottaa itseään liikkumaan. Toisaalta harvinainen rauha tuntui hyvältä.

“Pidetäänkö kerrankin kunnon koti-ilta?” Arianna ehdotti raukeasti. “Käydään hakemassa joku elokuva niistä kammottavista loukoista - “

“ - videovuokraamoista”, oikaisi Lily.

“ - ja istutaan loppuilta sohvalla syömällä viinirypäleitä”, Arianna päätti kuin ei olisi korjausta kuullutkaan. Cinnamon hymähti itsekseen - mitäpä muuta Arianna suostuisikaan syömään kuin viinirypäleitä? Hän ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen, vaan tyytyi sen sijaan ravistamaan päätään pahoitteleva ilme kasvoillaan.

“Minä en ainakaan ehdi tänään tekemään mitään sellaista. Lupasin mennä käymään Remuksen luona”, Cinnamon selitti. “Hänellä on ilmeisesti jotakin suunnitelmia tämän illan varalle.”
“Minä taas menen Jamesin vanhempien luokse”, Lily jatkoi samaan hengenvetoon. “Hänen äitinsä haluaa päästä parjaamaan postimiesten käytöstä meille, tai jotakin - “
Arianna nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä pettymystään. Olkoonkin, että hän oli jo iso tyttö ja selvisi kokonaisesta illasta yksinkin, olisi ollut mukavaa viettää kerrankin yksi vanhanajan tyttöjenilta ilman sen suurempia murheita. Sellainen ei kuitenkaan enää sopinut kuvioihin, ei samalla tavalla kuin ennen. Heillä oli kaikilla oma elämänsä.

“Minä taidan sitten pyytää vain Siriuksen käymään”, Arianna sanoi reippaasti. “Vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että minun pitäisi itse asiassa siistiä hiukseni.”

“Miesten huonoja puolia…” Cinnamon mumisi valheellisen myötätuntoisesti alkaessaan valmistautua Remuksen luo lähtemiseen.

Remus vilkuili levottomasti keittiön seinällä riippuvaa kelloa. Se oli vasta puoli seitsemän, eikä Cinnamon varmastikaan ilmaantuisi paikalle vielä vähään aikaan - hän sattui olemaan nainen ja kaiken lisäksi naisten tapaan aina myöhässä. Siitä huolimatta Remus ei voinut estää hermostunutta värähdystä kulkemasta kehonsa lävitse, kun hän vain ajattelikin Cinnamonin saapumista. Olkoonkin, että hänen oli tarkoitus ainoastaan tarjota tytölle ruokaa, ei hän osannut suhtautua asiaan niin rennosti kuin olisi pitänyt. Ei, kun hänellä oli iltaa varten paljon syvemmät vaikuttimet mielessä, kuten aina.

Ovi kolahti ja Jamesin pää ilmestyi keittiön ovensuuhun katkaisten Remuksen mietteet kesken kaiken.

“Kuutamo, minä ja Lily lähdemme Godr - hetkinen, miksi naamasi on vihreä?”

“Onko?” Remus säikähti ja oli aikeissa sännätä eteiseen peiliä etsimään, kun Jamesin huulilta purkautunut tuskastunut huokaus sai hänet jäämään paikoilleen. Hän katsoi ymmällään Jamesin hyväntuulisilla kasvoilla karehtivaa, aivan liian huolestunutta hymyä.

“Tarkoitin kuvaannollisesti, Kuutamo. Näytät siltä kuin voisit oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Onko kaikki hyvin?”

Remus antoi lihastensa rentoutua ja tyytyi nyökkäämään heikosti. “Joo, ei mitään ongelmia… tai korkeintaan se, että aion yrittää tehdä pastaa ja olen täysin toivoton sillä - “

“Kuutamo”, James keskeytti terävästi. “Et huijaa minua noin helpolla.”

“Milloinpa hirveä olisi helppo huijata…” Remus filosofoi ja harkitsi lyhyen hetken ajan itse asiassa paljastavansa Jamesille, mistä oli kysymys. Kertominen olisi ollut enemmän kuin järkevää, Remus muistutti itseään - James oli kärsinyt aikoinaan samoista ongelmista kuin hän itsekin nyt, tai ainakin jotakin sinne päin. Ja silti -

Remus havahtui Jamesin kärsimättömään tuijotukseen. “Kaikki on hyvin”, hän vakuutti kiireesti haluamatta vaivata ystäväänsä yhtään enempää. Kaiken jälkeen olisi tuntunut enemmän kuin lapselliselta myöntää, että hän hermoili niinkin yksinkertaisista asioista kuin tämä.

“Oletko varma? Koska sinä todella näytit - “

“Olen kai syönyt liikaa selleriä, tai jotakin”, Remus vastasi kärsimättömästi. “Kyllähän sinä tiedät, ettei Anturajalka osaa laittaa ruokaa.”
“No SEN minä tiedän”, James tokaisi pyörittäen huvittuneesti silmiään. Hänen katseensa viivytte huolehtivaisesti Remuksen rähjäisessä, kalvenneessa olemuksessa ikään kuin hän olisi vieläkin epäröinyt lähtemistä. Viimein hän näytti kuitenkin tulevan siihen tulokseen, että Remus oli joko kunnossa tai ei yksinkertaisesti suostuisi kertomaan mitään, sillä hän väläytti ystävälleen vielä viimeisen kelmivirneensä ja käännähti sitten ympäri ovella. Hän oli ehtinyt jo melkein eteiseen asti, kun Remus hetken mielijohteesta kutsuikin hänet takaisin.

“Niin?” James virnisti kuin olisi arvannut Remuksen päätyvän sittenkin puhumaan hänelle. “Anna tulla.”

“No siis - ajattelin vain kysyä - oletteko sinä ja Lily löytäneet jo asunnon itsellenne?”

James kurtisti kulmiaan ymmärtämättä selvästikään, mihin Remus pyrki. “Emme vielä. Isä on kyllä tarjonnut meille erästä asuntoa katsottavaksi, mutta minun täytyy puhua Lilyn kanssa ensin. Arvostan omaa henkeäni sen verran, etten yritä päättää mitään sellaista ilman Lilyä. Punapäät - “

Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. “Pelottaako sinua yhtään? Tarkoitan, muuttaa asumaan Lilyn kanssa? Entä jos te ette tulekaan toimeen?”

“Sitten olen pulassa”, James nauroi. Sitten poika kuitenkin vakavoitui ja loi Remukseen suorastaan ärsyttävän läpitunkevan katseen. “Hetkinen - miksi sinä kyselet tuollaisia nyt? Et kai sinä - “

Remus ravisti päätään kiireesti. “En.”

“Kylläpäs”, James sanoi voitonriemuisesti. “Sinä AIOT pyytää Cinnamonia muuttamaan luoksesi?”

“Jatka tuota vielä hetki ja katkaisen sarvesi”, Remus murahti ärtyneenä.

“Ei minulla ole sarvia.”

“On sinulla. PIRUNSARVET. Kuule, etkö sinä voisi vain lähteä Godricin Notkoon niin kuin aioitkin ja jättää minua tänne tunnontuskieni seuraan? Koska minä pärjään kyllä”, Remus vakuutti kärsimättömästi. Jamesin yliluonnollisen leveä hymy kävi hänen hermoilleen tavalla, jota hän ei ollut uskonut edes mahdolliseksi. Olkoonkin, että hän todella HALUSI Cinnamonin muuttavan luokseen asumaan, tunsi hän samalla itsensä hyvin levottomaksi. Ikään kuin hän ei olisi ollut aivan varma päätöksestään. Vaikka pakkohan sen oli olla oikein, Remus muistutti itseään tiukasti. Hän halusi piristää Cinnamonia ja korjata jotenkin asioita heidän välillään, Cinnamon oli viime aikoina ollut niin etäinen… Mikä muka korjaisi kaiken sen paremmin?

“Hyvä on, minä menen”, James huokaisi väsyneesti. “Mutta kuule, jos haluat seuraa… voin hyvin perua kotona käymisen ja jäädä tänne syömään sinun ja Cinin seuraksi.”

Tarjous tuntui houkuttelevalta, mutta yhtä kaikki Remus pakotti itsensä torjumaan sen. “En usko, että Cin arvostaisi ruokapöydän vieressä kerjäävää hirveä…”

“Merlin, Kuutamo, olet paljon parempaa seuraa, kun et käytä kaikkea aikaasi ala-arvoisten hirvivitsien veistelyyn”, James puuskahti kyllästyneenä.

Remus hymyili niukasti. “Meillä kaikilla on kai vikamme.”

Jamesin lähdön jälkeen Remus istui pitkään keittiön pöydän ääressä ja yritti saada selkoa harhailevista ajatuksistaan. Hänen käytöksensä ystäväänsä kohtaan melkein hävetti häntä. Ei ollut oikein purkaa sekavuuttaan keneenkään, ei edes parhaaseen ystävään. Ja James oli vain yrittänyt auttaa.

Remus painoi pään vasten käsiään ja veti syvään henkeä. Hän yritti kuvitella, mitä Cinnamon vastaisi, kun hän pyytäisi tyttöä muuttamaan luokseen. Noin vain, varoittamatta… Cinnamon ei ollut todellakaan tottunut sellaiseen. Eikä Remus itsekään, sen puoleen. Siksi ajatus juuri tuntuikin niin houkuttelevalta. Se oli jotakin uutta ja ennalta - arvaamatonta, juuri sellaista käytöstä, joka saattaisi piristää heitä molempia. He olivat eläneet vanhoissa uomissa liian pitkään.

“Pahus, Cin, miksi sinä et voi tulla jo?” Remus manasi itsekseen kasvot kämmeniinsä kätkettynä. Hän sai vastauksekseen vain hiljaisuuden ja sitten vaimean poksahduksen eteisen suunnalta. Ensin hän arveli Cinnamonin kuulleen jollakin tavalla hänen rukouksensa ja ilmestyneen etuajassa, mutta varsin pian hän huomasi, ettei asia voinut olla niin - Cinnamon ilmiintyi nykyään aina oven ulkopuolelle ja koputti ennen kuin tuli sisälle. Siitäkin oli todennäköisesti kiittäminen Siriusta ja tämän ajoittaista taipumusta vähissä vaatteissa kulkemiseen, Remus arveli huvittuneesti lähtiessään eteisen suuntaan taikasauvaansa sormeillen. Vaikka hän olikin melko varma siitä, että tulija oli joko Arianna tai Lily, ei koskaan voinut olla liian varovainen… ei sellaisina aikoina.

Heti eteiseen päästyään Remus sai helpotuksekseen huomata, ettei varovaisuuteen sittenkään ollut aihetta. Olkoonkin, että tulija oli väärää sukupuolta ollakseen kumpikaan Remuksen ystävistä, ei hän kuitenkaan ollut mikään muukalainen. Keskellä Kelmien eteistä seisoi litimärkä, ärtyneen näköinen ja rähjäinen Red.

“Voisi kuvitella, että ilmiintyminen säästäisi kastumiselta”, mies totesi ensi sanoikseen, ennen kuin Remus ehti edes avaamaan suutaan tervehdyksiä varten. “Mutta EI. Ilmiinnyin väärään paikkaan KAHDESTI ja jouduin melkein kuolonsyöjien hakkaamaksi. Hitto, minä vihaan sadetta!”

Remus virnisti myötätuntoisesti edessään seisovalle aurorille. “Haluatko pyyhkeen?”

“Näytänkö minä surkilta?” Red ärjäisi vastaukseksi ja veti taikasauvansa esille melkein puhkikuluneiden farkkujensa taskusta. Hän heilautti sitä päänsä yläpuolella mutisten jotakin hiljaisella äänellä. Muutamassa sekunnissa hänen olemuksensa oli yhtä kuiva kuin Remuksenkin.

“Näppärää”, Remus vislasi.

“Sitä kutsutaan taikuudeksi. En tiedä, oletko kuullut, mutta sitä opetetaan Tylypahkan noitien ja velhojen - “

“Äh, anna olla, Red”, Remus huokaisi väsyneesti. “Kai sinulla on jotakin asiaakin?”

Redin kasvoilla käväisi outo ilme ja hetken verran Remus toivoi, ettei olisi sanonut niin kuin sanoi. Ehkä Red oli tullut ilman kunnollista asiaa, hän ajatteli tuntien epämukavan omantunnon pistoksen. Varmasti Red oli yksinäinen, hänhän asui siinä kammottavassa kartanossa ilman ketään, jolle puhua. Eikä Redillä todennäköisesti ollut mitään tekemistäkään…

Remus selvitti kurkkuaan aikomuksenaan perua harkitsemattomat sanansa, mutta Redin olemuksen äkillinen kovuus sai hänet muuttamaan mielensä.

“Totta kai minulla oli asiaa”, Red naurahti sillä teräksisellä tavalla, joka parhaimmillaankin oli kovin epävakuuttava. “Siriukselle, itse asiassa… onko hän kotona?”

Remus pudisti päätään pahoittelevaan sävyyn. “Ariannan luona.”

Turhautumus häivähti Redin sammaleenvihreissä silmissä, kun hän kirosi kovaan ääneen. “Olisi pitänyt arvata.”

“Oliko sinulla tärkeääkin asiaa hänelle?”

Red kohautti olkapäitään. “Lähinnä halusin puhua hänen veljestään. Reguluksesta. Kysyä, tietääkö Sirius, miksi se pikku nilkki oli tänään katsomassa huispausottelua.”

“Ei kai?” Remus puuskahti yllättyneenä. Hän sulki silmänsä ja teki parhaansa kuvitellakseen Reguluksen - kylmän, varautuneen Reguluksen - hurraamaan muiden mukana lempihuispausjoukkuuensa puolesta. Se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.

“Sitä minäkin ihmettelin”, Red sanoi huvittuneesti. “Mutta siellä hän oli… minä näin hänet.”
“Eli sinäkin olit siellä?” ihmetteli Remus.

Red nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt täydellisesti syyn Remuksen hämmästykseen. Hän ei vaivautunut selittämään motiivejaan sen tarkemmin, vaan tyytyi virnistämään edessään seisovalle pojalle paheelliseen tapaansa.

“Näytät hermostuneelta, Remus hyvä”, Red totesi sitten laiskasti, selvästikin haluttomana palaamaan takaisin kylmään ulkoilmaan.

Remus irvisti. Hänen jännittyneisyytensä oli ilmeisesti ilmiselvempää kuin hän oli ajatellutkaan, hän totesi jurosti itsekseen. “Sitä sattuu toisinaan.”

“Anna kun arvaan: asia liittyy jotenkin tyttöystävääsi?”

“Mistä sinä sen tiesit?” Remus hätkähti.

Red hymyili katkeran huvittuneesti. “Lupin, et sinä ole meistä ainoa, joka on seurustellut. Kerrohan nyt - aiotko sinä kenties kosia häntä?”
“EN!”
“No, mistä sitten on kyse? Näytät kireältä kuin McGarmiwan nuttura huonoina päivinä”, Red huomioi aina yhtä hienovaraiseen tapaansa. Remus virnisti nolosti ja oli aikeissa aukaista suunsa vastatakseen, kun Red älähti terävästi:

“Nyt keksin! Sinä haluat muuttaa yhteiseen asuntoon Cinnamonin kanssa!”

Remus säpsähti. Miten ihmeessä Red oli sen saattanut arvata, hän ihmetteli puolittain ärtyneesti, puolittain ihailevasti. Oli Red kuinka hankala ja katkera tahansa, miehen kyky saada asioita selville ei koskaan lakkaisi järkyttämästä Remusta. Joskus tuntui, että Red oli kaikessa kovuudessaan löytänyt keinon pureutua sisälle ihmisten sieluun.

“Mistä sinä sen arvasit?” Remus tiedusteli varautuneesti.

Red kohautti olkapäitään omahyväisesti. “Se vaikutti ilmiselvyydeltä. Jos et kerran aikonut kosia tyttöystävääsi, takana oli jotakin muuta ja se tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta. Ja itsepähän todistit sen todeksi”, Red lisäsi paholaismaisesti virnistäen. Remuskaan ei voinut olla hymyilemättä - sillä hetkellä hänestä todella tuntui, että se vanha Red oli tullut takaisin. Ainakin hetkellisesti.

“Olitko itse sitten hermostunut, kun pyysit Jazzia muuttamaan luoksesi?” Remus uteli ennen kuin pystyi estämään itseään. Redin kulmat kurtistuivat paheksuvasti, mutta ilme katosi nopeasti, kun mies Remuksen suureksi yllätykseksi purskahti nauruun.

“Et kai sinä todella kuvittele, että minä PYYSIN häntä muuttamaan luokseni?” mies älähti naurunsa lomasta. “Se oli itse asiassa vähän vähemmän romanttinen juttu.”
“Kerro ihmeessä”, Remus kehotti innokkaasti - vielä kaiken jälkeenkin kaikki Redin ja Jazzin entistä elämää koskeva jaksoi kiinnostaa häntä melkein epäinhimillisen paljon, sillä tuskallisuudestaan huolimatta tuo nimenomainen tarina auttoi ymmärtämään Redin monimutkaista luonnetta paremmin kuin mikään muu.

“Ei ole paljon kerrottavaa”, Red totesi kuivasti. “Eräänä päivänä Jazz vain muutti tavaroineen minun talooni ja kieltäytyi lähtemästä. Hän ei suoraan sanottuna antanut minulle kovin paljon vaihtoehtoja asian suhteen.”

Remus tunsi hymyn nykivän suupieliään. “Niin Jazzin tapaista.”

“Niin, niin oli…” Jos Remus ei olisi tuntenut Rediä paremmin, hän olisi saattanut jopa epäillä tämän olevan jollakin tapaa vihainen Jazzille, sillä pahantuulinen ilme vääristi rumasti Redin kasvojen teräviä piirteitä.

He seisoivat hetken äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Remus pohti, pitäisikö hänen hylätä toistaiseksi ajatuksensa Cinnamonin kanssa puhumisesta ja pyytää Rediä jäämään syömään. Viiltävän ylpeytensäkin keskellä Red näytti sydäntäsärkevän yksinäiseltä.

Remus alkoi juuri olla valmistautunut puhumaan, kun Red äkkiä liikahti jörö hymy huulillaan ja ilmoitti, että hänen oli aika lähteä metsästämään Siriusta.

“Haluan puhua Reguluksesta ennen puoltayötä, tai menetän yöuneni”, Red lisäsi selitykseksi, kun Remus liikahti vastustellakseen. Pakottaen ymmärtäväisen hymyn huulilleen Remus nyökkäsi, eikä yrittänyt taivutella Rediä jäämään. Hän katseli jäyhästi, kuinka Red kiskaisi viitan tiukemmin ympärilleen ja kääntyi ovenkahvan puoleen. Vasta silloin Remus liikahti.

“Et kai sinä aio lähteä KÄVELLEN?”

Red pyörähti ympäri ironisesti hymyillen. “Miksi en?” hän kyseenalaisti, muttei antanut Remukselle tilaisuutta vastata, ennen kuin jo jatkoi: “Minusta se tuntuu melko hyvältä ajatukselta.”

Mies ei antanut Remukselle aikaa kehitellä sen parempia vastaväitteitä, virnisti vain outo, kaipaava kiilto silmissään ja käännähti takaisin ulko-oven suuntaan. Hän painoi ovenkahvan alas, heilautti kättään laiskasti ja katosi kerrostalon hämärälle käytävälle.

Remus tuijotti tiukasti suljettua ovea tuntien epämukavan sykkeen rinnassaan, kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt hänen ihonsa lävitse ylimääräisten tunteiden painamana. Kuin vastoin tahtoaan Remus suunnisti olohuoneen ikkunan ääreen. Nojatessaan vasten syyskuun illan kylmettämää ikkunalautaa hän saattoi helposti nähdä pimeän illan keskellä harhailevan, aivan liian luurankomaisen hahmon. Red käveli kadulla verkkaisesti ja näennäisen päämäärättömästi, kuin kerjäten jotakuta hyökkäämään kimppuunsa.

Kyllä, Remus päätteli ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän muutaman ylimääräisen kerran ympäri. Red Stron kaipasi selvästi omaa kuolemaansa.

Cinnamon oli jo aikaa sitten tottunut ilmiintymään Kelmien kerrostalorakennuksen alaovelle ja sitten kävelemään omin jaloin portaat ylös Kelmien asunnolle. Se oli paha tapa ja omalla tavallaan hieman vaarallinenkin - Voldemortin aikaan oli enemmän kuin typerää kävellä yksin yhtään enempää kuin oli pakko. Silti Cinnamon ei osannut pakottaa itseään ilmiintymään suoraan Kelmien asunnolle. Jouduttuaan muutaman kerran ikävien Sirius/Arianna-kohtausten todistajaksi hän oli tullut siihen tulokseen, että mieluummin käveli ja vaaransi henkensä. Ajan myötä hän oli tottunutkin siihen, eikä enää pelännyt pimeässä rappukäytävässä harhailemista tippaakaan.

Tällä kerralla tunnelma oli kuitenkin erilainen. Heti astuttuaan sisälle vanhaan kerrostaloon Cinnamon tunsi muutoksen rakennuksen mielialassa. Siinä missä rakennuksen yllä leijui tavanomaisesti rauha ja vanhanaikainen uneliaisuus, oli se nyt täynnä valppautta ja epäluuloa. Vihaakin. Kylmät väreet kulkivat pitkin Cinnamonin paljaita käsivarsia, kun hän tajusi, että talon yllä leijui kuoleman tuntu.

Cinnamon nopeutti vaistomaisesti askeleitaan portaissa samalla kun hänen mielensä työskenteli kuumeisesti. Kerrostalossa oli tapahtunut hetki sitten jotakin hirvittävää, siitä tyttö oli varma… mutta mitä se oli? Cinnamon ei pystynyt estämään kauhukuvia täyttämästä mieltään, kun hän kuvittelikin, mitä Kelmien asunnolla oli saattanut -

Valot sammuivat. Cinnamon veti terävästi henkeä ja työnsi kätensä kiireesti taskuunsa tavoittelen taikasauvaansa käsiinsä. Hän ei löytänyt sitä… se oli kadonnut… paniikki hiipi hiljalleen hänen mielensä perukoille.

“Siinä”, Cinnamon mumisi kiitollisena, kun hän viimein tunsi taikasauvansa kylmän, sileän puun vasten sormenpäitään. Hän tarttui sauvaan kiireesti ja veti sen esille mutisten valoisloitsun. Hänen kielensä takelteli, eivätkä sanat tulleet oikein. Kuvitteliko hän vain, vai oliko kerrostalossa äkkiä kammottavan kylmä?

“Voi Merlin - valaios - valois - VALOIS - “ Cinnamon huudahti helpottuneena ja taikasauvan kärkeen syttyi heikko, sinertävä valo. Sekin oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, vaikka siitä ei varsinaisesti ollutkaan rauhoittamaan Cinnamonin levotonta mieltä. Hän joutui puremaan hampaitaan yhteen estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Missä Remus oikein oli, kun poikaa oikein todella tarvittiin? Vapisevin käsin Cinnamon kohotti taikasauvaansa nähdäkseen paremmin -

Hän kirkaisi ääneen, kun valkoiset miehen kasvot ilmestyivät kulman takaa suoraan hänen eteensä. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hänen suupielessään oli kuivunut verivana, kuin hän olisi äskettäin ollut tappelussa tai - tai jotakin pahempaa, Cinnamon ajatteli sekavasti. Hän sulki kiireesti avonaisena roikkuvan suunsa ja oli aikeissa lähteä perääntymään, kun miehen kylmä käsi äkkiä tarttui hänen ranteeseensa ja piti hänen aloillaan.

“Et kai sinä säikähtänyt?” miehen samettisen pehmeä ääni kuiskasi Cinnamonin korvaan. Cinnamon vavahti rajusti.

“Päästä irti”, hän komensi itkuisesti. “Minulla on taikasauva!”

Silloin mies nauroi. Ensin nauru sai Cinnamonin jähmettymään paikoilleen entistäkin kauhistuneempana, mutta sitten lämpö äkkiä hyökyi hänen ylitseen - hän tunsi tuon nimenomaisen naurun. Ehkä hän ei ollut kuullut sitä kovin monta kertaa, mutta sittenkin… hän OLI kuullut sen naurun. Se oli käheää, yksitotista naurua, jossa ei ollut jälkeäkään ilosta. Silti se sai Cinnamonin lohdulliselle mielelle.

“Alessandro”, hän sihahti pahantuulisesti. “Mitä pahusta SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

“Sitä samaa voisi kysyä sinulta. Eikö kukaan opettanut sinulle, ettei pienten tyttöjen sovi kävellä pimeässä yksin? Koskaan ei voi tietää, mikä odottaa varjoissa.”

“Seuraavaksi sinä varmasti väität olevasi vampyyri. Tai ihmissusi”, Cinnamon jatkoi huvittuneesti. Sehän tilanteesta enää puuttuikin, hän nauroi mielensä perukoilla - toinen ihmissusi hänen elämäänsä! Toisinaan Remuksessakin oli tarpeeksi käsittelemistä.

Cinnamon kohotti uhmakkaasti leukaansa ja kohtasi Alessandron tummien silmien jääkylmän katseen. Tämä mies oli jostakin syystä hyvin kaukana siitä toisesta Alessandrosta - siitä, joka oli tullut pelastamaan häntä kuolonsyöjiltä ja joka oli riidellyt loukattuna isänsä kanssa. Tämä nimenomainen Alessandro oli kuin kylmää metallia. Sellainen mies, joka tappoi sääliä tuntematta. Ja sellainenhan hän loppujen lopuksi olikin.

“Mitä sinä teet täällä?” Cinnamon tivasi yrittäen parhaansa mukaan pitää ajatuksensa selkeinä, niin vaikeaa kuin se Alessandron lähettyvillä usein olikin. “Tässä kerrostalossa?”’

“Kuka tietää? Ehkä etsin sinua”, Alessandro vastasi hymyillen toisella suupielellään. Hänen silmänsä olivat kuitenkin vakavat, eikä Cinnamon uskonut hetkeäkään hänen sanojaan. Oli selvää, että Alessandrolla oli ollut joku toinen - ja todennäköisesti paljon vakavampi - syy tulla tähän kerrostaloon. Niitä syitä mies tuskin kuitenkaan paljastaisi Cinnamonille.

“Voisitko jo päästää irti ranteestani? Se alkaa puutua.”

Hämmentymättä Alessandro irrotti sormensa tytön ranteen ympäriltä ja työnsi kätensä syvälle mustan kaapunsa kätköihin. Niin tehdessään hän tuli samalla heilauttaneeksi kaapunsa etumusta vyönsä tieltä ja Cinnamon näki väläyksen jostakin hopeisesta. Hopeisesta ja PUNAISESTA.

“Alessandro, mitä sinä tarkalleen - “ tyttö oli liian kauhuissaan lopettaakseen lausettaan.

Alessandro pudisti päätään tylysti. “Älä kysele niin paljon. Mene rakkaan poikaystäväsi luokse ja unohda, että ikinä näitkään minua, onko selvä?”

“Alessandro - “
“Jos sinulta kysytään, et ole nähnyt minua. Ymmärsitkö?” italialaissyntyinen vakooja jatkoi peräänantamattomasti. Ilme hänen kasvoillaan oli niin omituinen, niin kammottavan hyytävä, ettei Cinnamon uskaltanut tehdä muuta kuin nyökätä. Aina vain vapisten tyttö repi katseensa irti Alessandron tummista silmistä ja säntäsi tämän ohitse portaisiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi kohtaaminen oli vaikuttanut häneen sillä tavalla. Alessandro Visardo oli Velhojen Vakoiluverkoston vakooja, totta kai hänellä oli jotakin hämärää meneillään, Cinnamon muistutti itselleen. Juuri Alessandro oli tappanut sen kuolonsyöjän Cinnamonin ollessa vangittuna… eikä miehellä ollut ollut edes kunnollista syytä sen tekemiseen. Hän ei ollut mikään hyvä mies.
Miksi ihmeessä Cinnamon sitten tunsi olonsa niin uskomattoman pettyneeksi?

Remus saattoi kertoa heti tyttöystävänsä nähdessään, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa. Cinnamon istui pöydän ääressä ja näykki pastaansa tuskin sanaakaan sanomatta, minkä lisäksi hänen kasvonsa olivat epätavallisen kalpeat - kuin hän olisi vain hetki sitten nähnyt aaveen. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi epäilemättä vaatinut tyttöä kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta sillä hetkellä hän oli vaipunut liian syvälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen keskittymään asiaan kovin paljon. Hän leikkasi vaiteliaana pihviään palasiksi ja yritti kuvitella, millaista olisi syödä tällä tavoin Cinnamonin kanssa joka ilta.

He olisivat melkein kuin perhe silloin, Remus ajatteli huvittuneena. Eivät ehkä sillä tavoin kuin hän ja hänen vanhempansa olivat perhe, tai hän ja muut Kelmit. Ei, hänen ja Cinnamonin yhteys oli kovin erilainen niihin verrattuna, paljon lämpöisempi ja silti jollakin tapaa heikompi. Mutta yhteenmuuttaminen voisi saada senkin vahvistumaan ja sitä jos mitä he kaipasivat. Katsellessaan kuinka Cinnamon silmäili vuoroin kynttilänliekkiä, vuoroin keittiön kaappien ovia Remus ei voinut tukahduttaa sitä ikävää ajatusta, että Cinnamon oli lipsumassa kauas hänestä.

“En tiennytkään, että me osaisimme olla näin hiljaa”, Remus huomioi enimmäkseen tuodakseen jonkinlaista eloa äänettömään keittiöön. “Olisi kai pitänyt kutsua Sirius laulamaan meille.”

Vitsi oli heikko, mutta ainakin Remus saattoi lohduttautua sillä, että se toimi. Cinnamon purskahti epäröivään nauruun.

“En välttämättä halua kuuroutua ennen kuin täytän kaksikymmentä, kiitos vain”, tyttö torjui suupielet nykien ja ojentui pöydän ylitse pyyhkäisemään hiuskiehkuran sivuun Remuksen silmiltä. “Tukkasi on ylikasvanut. En näe pian ollenkaan silmiäsi.”

“Sitä kutsutaan seitsemänkymmentäluvuksi, Cin”, Remus hymyili helpottuneena siitä, että hiljaisuus oli ainakin toistaiseksi ohitse.

Cinnamon mutristi huuliaan. “Sinä pilkkaat minua, Remus Lupin.”
“Voi, en. Äitini kasvatti minut kunnioittamaan naisia”, Remus vastasi hymyssä suin. Cinnamon vastasi hymyyn kuin olisi todella ollut onnellinen pitkästä aikaa, kuin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää tai kauniimpaa kuin se nimenomainen hetki. Yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta kaksikko nojautui lähemmäs toisiaan kapean ruokapöydän ylitse ja jakoi pitkän suudelman häilyvän kynttilänliekin valossa. Remus pyyhkäisi sormenpäillään tyttöystävänsä poskea ja antoi kämmenensä kulkeutua tytön pörröisiin vaaleisiin hiuksiin. Lämpö täytti hetkessä heidän syksyn kylmettämät jäsenensä.

“Voi ei - “ Cinnamon vetäytyi kauemmas onnistuessaan epähuomiossa kopauttamaan kynttilän pöytäliinalle. Hän kiirehti sammuttamaan liekin ja kohotti nolostuneena ja punaposkisena katseensa takaisin Remukseen. “Se siitäkin hetkestä.”

“Se on vain kynttilä”, Remus vastasi hajamielisesti. Totuus oli, ettei hän ollut kuunnellut kovinkaan tarkkaavaisesti tyttöystävänsä sanoja - hän oli ollut aivan liian keskittynyt pohtimaan sen asian sanomista, joka hänen oli joka tapauksessa pakko kakistaa ulos kurkustaan. Mutta miten?

Viimein Remus selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa. “Kuule, Cin - meidän pitää puhua yhdestä jutusta.”

Cinnamon kohotti uteliaasti kulmiaan. “Ja mikähän se mahtaa olla?” hän uteli sarkastisesti. Remus veti syvään henkeä - takaisinkääntyminen ei siis ollut enää mikään vaihtoehto tässä pisteessä, hän päätteli.

“Asumisjärjestelyt”, hän paukautti, ennen kuin ehtisi hermoilemaan asiasta sen enempää. “Minä olen miettinyt ja… meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon.”
Remus tunsi vastustamatonta halua vajota maan alle heti tajuttuaan, mitä oli oikein sanonut. ‘Meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon?’ Merlin, hän oli ollut tökerö, hän ajatteli kauhuissaan. Jopa Sirius ja Peter olisivat pystyneet parempaan, vaikka kumpikaan ei varsinaisesti ollut mikään maailman kaunopuheisin yksilö. Kun taas Remus -

“Anteeksi”, poika sanoi kiireesti nähdessään kauhistuneen ilmeen, joka oli oitis kohonnut Cinnamonin kasvoille. “En osannut ilmaista sitä kovin hyvin - kuulostin joltakin kiinteistönvälittäjän irvikuvalta - tai siis, halusin vain sanoa, että sinä ja minä olemme - tai siis - “ hän vaikeni tajutessaan, ettei Cinnamon todennäköisesti kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Ainakin tytön hailakansinisissä silmissä oli kovin poissaoleva katse.

Remus katseli hetken ajan ymmällään liikkumattomaksi jähmettynyttä Cinnamonia, eikä voinut kuin ihmetellä, mitä tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Äkkiä Cinnamon näytti kuitenkin heräävän eloon; hänen silmiinsä kohosi valpas ilme ja hän suoristi selkäänsä pelottavalla itsevarmuudella. Sitten hän ponkaisi täysin varoittamatta jaloilleen niin rajusti, että tuli melkein kaataneeksi kynttilän Remuksen syliin.

“Anteeksi”, Cinnamon mumisi vakauttaessaan kynttilän asennon ruokapöydällä. “Anteeksi, Rem, minun täytyy mennä - muistin juuri yhden jutun - “
Remus ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin hänen tyttöystävänsä oli jo viskannut serviettinsä lautaselle ja sännännyt ulos keittiön ovesta taakseen katsomatta.