28.osa - Vuohenjuustoprinsessa ja vakoilusalaisuuksia

14.11.1978

Kun Lily ja James kahden viikon kuluttua palasivat häämatkaltaan, olivat he jokseenkin ehtineet tottua siihen tosiasiaan, että olivat nyt naimisissa - ainakaan Lilyn ei enää hätkähtänyt joka kerta, kun joku puhutteli häntä rouva Potterin nimellä. Järkytyksiä lomamatkalta ei ollut kuitenkaan puuttunut ottaen huomioon sen tosiasian, ettei James ollut koskaan ennen ollut jästilomalla. Monta kertaa Lily oli huomannut toivovansa, että olisi ottanut henkiseksi tueksi mukaan Siriuksen, tai edes jotakin kättä pidempää. James oli saanut hänet nolostumaan moneen otteeseen kyselemällä lentoemänniltä typeriä kysymyksiä lentokoneen toiminnasta.

Kotiin palatessaan James ja Lily joutuivat kohtaamaan muuttamisen karun todellisuuden. Nopeammin kuin halusivatkaan he olivat jo Viistokujalla ja keräsivät kasaan viimeisiä tavaroitaan aikomuksenaan siirtää ne uuteen asuntoon Talvahallankadulle. Jamesin entinen huone näytti autiolta ilman sänkyään ja kirjoituspöytäänsä; ensimmäistä kertaa elämässään Lily todella pelkäsi uutta alkua. Mitä tapahtuisi, jos he äkkiä tajuaisivat, etteivät pystyneetkään asumaan samassa asunnossa toistensa kanssa? Olkoonkin, että he olivat viettäneet jo muutenkin suurimman osan ajastaan toistensa seurassa, ei se ollut ollenkaan sama asia kuin yhteinen asunto.

“Hei, rauhoitu”, James virnisti nähdessään huolenryppyjen uurtuvan Lilyn otsalle. “Mitä ikinä mietitkin, se on varmasti toisarvoista ja täysin turhaa. Kyllä me tästä selviämme.”

“No, en minä varsinaisesti pelkääkään, että sinä hukkuisit muuttolaatikoiden alle…”
James iski hänelle silmää. Jälleen kerran Lily huomasi miettivänsä, kuinka helpottunut hän oli siitä, että asiat olivat heidän välillään samalla lailla kuin ennenkin. Ennen häitä hänelle oli jankutettu loputtomiin, että naimisiinmeno muutti kaiken. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut. Ja kun hän katsoi heitä nyt, mietti kaikkia niitä tapoja, joilla he edelleen kohtelivat toisiaan... he olivat samat Lily ja James kuin aina ennenkin. Ehkä hieman enemmän tosissaan, ehkä hieman varovaisempia sanomisissaan... sekin varovaisuus kuitenkin hälvenisi ajan myötä, siitä Lily olisi varma. Jonakin kauniina päivänä he unohtaisivat laskea askeliaan yhteisessä keittiössä ja päätyisivät riitelemään tiskivuoroista verisemmin kuin Voldemort ja Dumbledore ikinä.

Lily hymyili itsekseen ja nosti Jamesin pienen kristallipallon huolellisesti muuttolaatikkoon. Hän unohtui katsomaan palloa ja mietti, miksi Red oli oikein ikinä antanut sen Jamesille. Varmasti miehellä oli joku ylevä ja hyvä syy, vaikka tämä muuta väittikin. Redin kaltaiset kieroilijat eivät ikinä puhuneet totta, ellei heillä ollut hyvää syytä siihen.

“Mitä mietit?” James uteli keskeyttäen pakkaamisen. “Näytät… oudolta.”

“Sepä hyvä huomio. Miksi et saman tien kutsunut minua rouva Potteriksi?”

“Luulin sinun saaneen siitä tarpeeksesi.”

Lily hymähti. “James, kiltti, KUKA TAHANSA saa siitä tarpeekseen kahden viikon jälkeen.”

“Voiko siitä oikeastaan syyttää Sarvihaaraa?” Siriuksen ääni nauroi. Hetken kuluttua ääntä seurasi itse Sirius, mukanaan väsyneeltä vaikuttava Remus, joka valmistautui kahden yön päässä odottavaan ihmissusimuodonmuutokseensa. Kaksikko jäi nojailemaan huoneen ovensuuhun sanattomasta sopimuksesta kuin mikäkin vanha aviopari.

“Hän kuitenkin odotti kauan, että pääsee käyttämään sitä kutsumanimeä”, Sirius jatkoi ja lisäsi hilpeästi: “Itsepähän kaivoit oman kuoppasi, pikkusisko.”
Lily ainoastaan hymyili pojalle ja keskitti taas kaiken huomionsa pakkaamiseen. Hän nappasi Kelmejä esittävän valokuvan Jamesin kirjahyllystä ja sulloi sen särkyviä tavaroita sisältävän laatikon päällimmäiseksi. Tuntui oudolta, että joku nuorukainen piti vapaaehtoisesti kuvaa ystävistään esillä - Lily oli aina elänyt siinä käsityksessä, että miehet välttelivät viimeiseen saakka tunteidensa näyttämistä. Kelmit tuntuivat kuitenkin tekevän siinäkin suhteessa poikkeuksen.

“Tämä huone näyttää niin autiolta ilman kaikkia tavaroita”, Remus totesi raskasmielisen huokauksen kera. James käännähti katsomaan ystäväänsä vääntäen väkinäisen hymyn huulilleen. Sillä hetkellä Lily tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi. Kelmit saattoivat olla hänen läheisiä ystäviään, mutta siitä huolimatta hän ei tulisi koskaan ymmärtämään sitä suhdetta, jonka tuo poikajoukko keskenään jakoi. Heidän liittyessään yhteen hän oli pelkkä sivustakatsoja. Mitäännäkemätön tarkkailija.

Lilyn helpotukseksi Kelmien hiljainen hetki väistyi nopeasti, kun Cinnamon pyyhälsi käytävää pitkin paikalle tukka säkkärällä ja tuli hännän alla. Hän törmäsi huoneeseen voimalla, joka melkein kumautti Siriuksen nurin.

“Neiti on hyvä ja varoo kulkuaan, minä en ole mikään ilmainen jarrukapula”, Sirius ilmoitti närkästyneenä tarttuessaan kiinni ovenkarmiin saavuttaakseen taas tasapainon.

“Anteeksi”, puuskutti punoittava Cinnamon. “Minulla on niin kamala kiire... Lily, etkö sinä ole vieläkään valmistautumassa?”

Lily tuijotti ihmeissään ystäväänsä yrittäen keksiä, mistä tämä oikein puhui. “Valmistautumassa mihin?”
“Amoksen häihin, pahus, meidän on tarkoitus olla siellä kahden tunnin kuluttua! Arianna ei ole tulossa sinne - hänellä on joku typerä huispauspeli - “
“Se ‘typerä huispauspeli’ on osa hänen ammattiaan”, Sirius tokaisi. Cinnamon ei välittänyt.

“Miten vain - joka tapauksessa, myöskään Peter ja Admire eivät ole tulossa, koska heillä on tapaaminen Peterin isän kanssa tai jotakin sellaista - siis kuka nyt muutenkaan sopii TAPAAMISIA ISÄNSÄ KANSSA?” pärskähti Cinnamon. “No, joka tapauksessa, unohtakaa se. Tärkeintä on, että meidät on kutsuttu sinne pahuksen häihin ja meidän on myös paras mennä sinne, eli olisi mukavaa, jos voisit vain laittautua valmiiksi!”
Cinnamonin äänestä paistava hysteria ei jäänyt Lilyltä huomaamatta. Hän ei ollut aikoihin tuntenut yhtä huonoa omaatuntoa kuin sillä hetkellä. Totta kyllä, hän oli luvannut mennä Amoksen häihin, mutta päivä oli todella huono. Hän oli hukkua keskelle muuttoa, minkä lisäksi hänen oli tarkoitus mennä käymään vielä samana päivänä Velhojen Vakoiluverkostossa ja tarkastaa nopeasti, olisiko siellä mitään, mikä voisi kiinnostaa Dumbledorea tai Rediä. Kun hän oli kerran saanut valansa rikki, halusi hän mielellään päästä mahdollisimman nopeasti hyödyntämään sitä.

“Cin, enkö minä kertonut?” Lily pahoitteli pujottaen puhuessaan kätensä Jamesin käsikoukkuun. Hän pyyhkäisi otsalle liimautuneet kiharat sivuun miehensä kasvoilta. “James ja minä emme pääse tulemaan, me olemme jumissa tämän muuton kanssa koko loppupäivän - “

Cinnamon tuijotti heitä yrittämättä edes peitellä järkytystään. Hän oli loukkaantunut, se oli selvää ja ehkä aiheestakin; Lilyhän oli luvannut lähteä mukaan häihin. Nyt näytti uhkaavasti siltä, että Cinnamonin täytyisi mennä yksin Amos Diggoryn armoille, pohti Lily. Oli varmaa, ettei Sirius missään tapauksessa jättäisi väliin Ariannan huispausottelua ja mitä tuli Remukseen -

“Rem, minua inhottaa pyytää tätä”, Cinnamon aloitti siinä samassa saaden Lilyn unohtamaan kaikki aiemmat mietteensä. “Mutta etkö sinä voisi lähteä minun seuraukseni? Ystävänä, tarkoitan, ei sen enempänä”, hän tarkensi nopeasti, kun Remuksen otsa rypistyi. “Minä vain en kestä Amos Diggorya, mutta JONKUN täytyy mennä sinne, tai hän luulee, että me vihaamme häntä - “
“Mitä siitä? Totta kai me vihaamme häntä!” Sirius pisti väliin.

Cinnamon katsahti poikaa kimpaantuneena. “Kaikkien elämä ei ole yhtä mustavalkoista kuin sinun!” hän tiuskaisi. Hänen kiukkunsa hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun hän kääntyi takaisin Remuksen puoleen.

“Rem, kiltti?”

Lily toivoi, että olisi vain voinut lähteä huoneesta sillä hetkellä. Jollakin tapaa tunnelma oli hyvin vaivaantunut ja epämukava, olkoonkin, että Cinnamon ja Remus olivat aikaa sitten sopineet asiansa. Oli kuitenkin selvää, ettei Remus ollut vielä päässyt asian ylitse, minkä lisäksi Lily pelkäsi, että Cinnamon saattaisi sortua tekemään jotakin typerää vain siksi, ettei Alessandro ollut kiinnostunut tästä. Hän olisi halunnut luottaa ystäviinsä sillä tavoin kuin ennen - varauksettomasti, todellisesti. Nykyään oli kuitenkin hankalaa sanoa, millaisia he olivat ja millaisia heistä vielä tulisi.

Remus vältteli Cinnamonin katsetta. Sivustakatselijoiden mielestä vaikutti siltä, että poika yritti parhaansa mukaan keksiä jonkin hyvän tekosyyn kieltäytyäkseen kohteliaasti Cinnamonin kutsusta. Suoraan hän ei sitä tekisi, se oli varmaa; sellainen ei yksinkertaisesti ollut hänen tapaistaan. Silti Lily tiesi, ettei Remus myöskään erityisemmin halunnut joutua jonnekin kahden Cinnamonin kanssa. Heidän välinsä olivat vielä liian epävarmat sellaiseen.

“Remus?” Cinnamon yritti uudelleen heikosti hymyillen. “Etkö sinä nyt voisi lähteä? Ne ovat vain yhdet häät - istutaan siellä kohteliaisuudesta, syödään vähän ja onnitellaan hääparia. Siinä koko juttu.”
Remus huokaisi ja toiset tiesivät hänen olevan mennyttä miestä.

“Hyvä on. Minä lähden sinun seuraksesi Amoksen häihin. Mutta vain muutamaksi tunniksi”, hän lupasi vastentahtoisesti. Cinnamon sädehti.

“Minulla on huono omatunto”, Lily valitti uudessa kodissa Talvahallankadulla samalla kun nosteli kukallisia posliinilautasia keittiön astiakaappiin. James seisoi hänen selkänsä takana ja tarkkaili hänen toimiaan huvittuneena, selvästikin vain odottaen sopivaa tilaisuutta huomauttaakseen, miten typerää oli järjestää astiat käsin, kun siihen voisi käyttää taikuuttakin. Lily oli kuitenkin ollut jästityttö jo kauan ennen noitaa, eivätkä vanhat tavat koskaan kuolleet kovin nopeasti.

“Lily Potterilla huono omatunto?” James kiusoitteli hyväntuulisesti pyörittäessään kolmea mangoa taikasauvansa avulla ilmassa. “Miten niin on päässyt käymään?”

“Se johtuu Remuksesta”, Lily vastasi kireästi asetellessaan viimeisetkin lautaset kaappiin. Hän sulki kaapin likaisenvaalean oven ja kääntyi katsomaan Jamesia, joka virnisteli typerästi pölyisessä velhonkaavussaan kiinnittämättä kunnolla edes huomiota vaimonsa sanoihin. Lily katseli pojan puuhia aikansa ja tivasi sitten ärtyneenä:
“Voisitko jo luopua niistä mangoistasi ja kuunnella minua?”
James säpsähti syyllisesti. Hän sulloi taikasauvan taskuunsa sellaisella voimalla, että mangot ropisivat vasten keittiön kaapin ovea ja valuivat sitten lattialle yhtenä sotkuisena sekamelskana. Lily tuijotti mangososetta yrittäen estää itseään huutamasta ääneen.

“Anteeksi”, James pahoitteli nolona. “Säikähdin.”

Huomautus tuli niin täydestä sydämestä, että Lily tunsi kaiken suuttumuksensa hälvenevän kuin savuna ilmaan. Hän loitsi sauvallaan tiskirätin muuttokuormasta ja heitti sen Jamesille.

“Alahan kuurata lattiaa, Romeo.”

James virnisti ja polvistui tottelevaisesti lattialle hankaamaan mangotahroja pois. Lily itse hypähti työpöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää heidän asuntoaan. Se oli vain hieman pienempi kuin se asunto, jonka hän, Arianna ja Cinnamon olivat jakaneet Viistokujalla. Oli keittiö, kylpyhuone, makuuhuone, olohuone, sekä yksi ylimääräinen huone, jonka Lily suunnitteli muuttavansa kaiken varalta vierashuoneeksi. James oli inttänyt sen olevan typerää - he eivät tehneet vierashuoneella yhtään mitään ottaen huomioon sen tosiasian, että heidän ystävänsä osasivat ilmiintyä erittäin erinomaisesti.

“Palaisimmeko takaisin asiaan?” James ehdotti hangatessaan tahmaista mangoa irti mustavalkoisista lattialaatoista. “Miksi Kuutamo aiheuttaa sinulle huonon omantunnon?”
“Ei Remus, vaan minä itse”, Lily huokaisi polvistuessaan lattianrajaan Jamesin avuksi. “Tuntuu väärältä lähettää hänet Amoksen häihin yhdessä Cinnamonin kanssa. Pitäisikö minun mennä Vakoiluverkostoon joku toinen kerta ja lähteä Cinin mukaan häihin?”
James mietti asiaa. Hän toivoi, että olisi ollut olemassa joku muu vaihtoehto pelastaa niin Remus kuin Cinnamonkin epämukavalta tilanteelta. Hän tiesi kuitenkin myös, että olisi itse koko päivän jumissa muuttotöidensä kanssa. Pelkkä vilkaisu ankeanruskeisiin, joka paikkaan tunkeutuviin muuttolaatikoihin riitti paljastamaan hänelle julman totuuden. Toisaalta tuntui väärältä vaatia Lilyä siirtämään vierailuaan Velhojen Vakoiluverkostossa. Tyttö oli odottanut sitä aina siitä lähtien, kun oli saanut valansa murrettua. Lyhyt vilkaisu Lilyn silmien apeaan ilmeeseen sai Jamesin tekemään päätöksensä.

“Kuutamo on iso poika, Lily”, James hymyili pörröttäen vaimonsa hiuksia. “Hän olisi kyllä sanonut ‘ei’ Cinnamonille, jos se olisi ollut hänelle niin tärkeää.”

Lily nyökkäsi toivoen, että olisi itse voinut olla yhtä vakuuttunut asiasta. Hänen järkensä sanoi, että Remus ei välttämättä kieltäytyisi edes maailman ikävimmistä asioista, jos kuvittelisi sen auttavan jollakin tavoin ystäviään. Remus vain oli sellainen; välittävä ja vaatimaton, monin tavoin uskollisempi kuin he loput yhteensä. Lily tiesi, että hänen olisi pitänyt lukea poikaa rivien välistä ja pelastaa tämä häiltä. Hänen halveksi omaa itsekkyyttään.

“Niin kai”, hän huoahti kuitenkin pystymättä enää itseään ja nousi ylös lattianrajasta. “Minä lähden nyt Vakoiluverkostoon, jos sinä selviät täällä?”

James teki asennon. “Henkilökohtainen palvelijasi on yhä täällä kun palaat, neiti Evans - anteeksi, rouva Potter”, hän korjasi itsetyytyväisesti. Lily heitti häntä viimeisellä kulhossa olevalla mangolla.

“Siinä on sinulle siivottavaa, herra omahyväisyys!”

Remus raastoi armotta sotkuisia hiuksiaan kammalla suoriksi. Hän oli jo tottunut kipuun siinä määrin, ettei sillä ollut enää merkitystä; toisinaan repiminen oli ainoa keino saada hiukset selviksi. Edellisenä iltana hän oli löytänyt hiuskuontalostaan havunneulasen, joka oli ollut siellä ties kuinka kauan - ihmissuteudella oli ehdottomasti huonot puolensa. Sinä iltapäivänä täydenkuun kaltaiset asiat eivät kuitenkaan vaivanneet Remusta. Hän pesi ja kampasi itseään antaumuksella yrittäen saada itsensä jokseenkin inhimilliseen kuntoon siihen mennessä, kun Cinnamon tulisi hakemaan häntä Amoksen häihin. Tyttö ei varmastikaan ilahtuisi, jos joutuisi itse selvittämään hänen hiuksensa, se kun edellyttäisi koskemista ja siihen Cinnamon ei enää nykyisin kyennyt. Sellaisetkin merkityksettömät eleet kuin kosketus olkapäälle tai kädenpuristus saivat tytön nykyisin säpsähtämään vaivaantuneena, mikä paljasti Remukselle, etteivät heidän välinsä olleet aivan niin eheät kuin Cinnamon mielellään antoi ymmärtää. Remus ei kuitenkaan tehnyt mitään asian eteen. Hän tiesi, että maailma korjaisi kyllä virheensä, kunhan sille ensin vain antaisi aikaa.

Remus veti syvään henkeä ja upotti harjan jälleen kerran hiuksiinsa. Hän puri hampaitaan yhteen repiessään uuden tupon hiuksia selväksi. Miksei kukaan ollut varoittanut häntä siitä, ettei ihmissuden sopinut pitää ylikasvaneita hiuksia?

“Remus!” Cinnamonin kuulas ääni kutsui seinän takaa. Kysymättäkin Remus tiesi tytön seisovan Jamesin huoneessa. Hän ja James olivat huudelleet toisilleen niin monta kertaa tuon nimenomaisen seinän lävitse, että hän olisi tiennyt unissaankin, millä tavalla ääni oikein kaikui sen kautta. Ajatus siitä, ettei huoneessa pian asuisi ketään, jolle huutaa, tuntui ylitsepääsemättömän surulliselta. Miksi aikuistumisen pitikin tehdä toisinaan niin kipeää, Remus mietti haikeasti.

“Remus!”

“Tulen kohta”, Remus vastasi yhteenpuristettujen huultensa raosta. Hän veti kamman vielä muutaman kerran säälimättömästi takkujensa lävitse ja hylkäsi sen sitten kirjoituspöytänsä nurkkaan tarttuen juhlakaapuunsa. Antamatta itselleen lupaa vajota uudelleen keskelle harmaita ajatuksiaan hän puki ylleen kauluspaidan ja päällyskaavun ja sitoi kaulaansa rohkelikon solmion - aivan vain Amos Diggorya ärsyttääkseen. Hän itse ei ollut erityisen kiinnostunut entisen koulutoverinsa kiusaamisesta, mutta Sirius oli suorastaan vaatimalla vaatinut sitä. Eikä Remuksella luonnollisesti ollut sydäntä kieltäytyä pyynnöstä.

Remus hymähti peilikuvalleen. Cinnamonin koputtaessa terävästi hänen ja Jamesin huoneiden väliseen seinään hän suoristi solmionsa ja lähti huoneesta valmistautuen epämukavimpaan iltapäivään aikoihin.

Remus ja Cinnamon olivat yhä vahvoina Lilyn mielessä, kun tyttö kolmen aikaan iltapäivällä antoi itselleen luvan hautautua Velhojen Vakoiluverkoston kirjastoon. Hän vilkaisi ovelta, ettei ketään näkynyt; olkoonkin, etteivät useimmat vakoojat vaivaantuneet sekaantumaan hänen asioihinsa oli aina olemassa se vaara, että Mikaja sattuisi paikalle ja kyseenalaistaisi hänen tekemisensä. Jonkin ihmeellisen oikeuden kautta Mikaja oli ominut itselleen vallan esittää kysymyksiä ja arvostella toisia Velhojen Vakoiluverkostossa. Useimmat vakoojat hyväksyivät tuon käskyvallan noin vain, Lilyä se oli sen sijaan aina hermostuttanut. Ei ollut oikein, että Mikajan kaltainen läpeensä paha nainen pääsi toteuttamaan omia mielihalujaan tikarein ja terävin sanoin, olkoonkin, ettei nainen ollut itse päättänyt kohtalostaan. Myöskään Alessandro ei ollut koskaan pitänyt Mikajan mielivaltaisesta komentelusta, joskin Lily arveli inhon johtuvan täysin muista syistä. Hän nappasi hyllystä mielenkiintoiselta näyttävän kirjan ja astui peremmälle tunkkaiseen kirjastoon istuen kaikkein hämärimpään nurkkaan. Valo oli siellä niin huono, että hänen täytyi siristellä silmiään nähdäkseen kirjan pienen tekstin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Nurkassa häntä ei ainakaan häirittäisi. Velhojen Vakoiluverkoston jäsenet eivät varsinaisesti olleet sellaisia ihmisiä, joita toivoi ensimmäisenä seurakseen, Lily tuumi pyyhkiessään pölyä kirjan nahkaiselta kannalta. Vähä vähältä otsikko alkoi paljastua tomun alta. “Pimeistä pimeimmät taiat ja niiden käyttö; mitä olet aina halunnut tietää pimeyden voimien päämääristä”.

“Henkilökohtaisesti minä en kyllä halua tietää yhtään mitään tästä aiheesta”, Lily manasi, mutta veti joka tapauksessa laukustaan esille pergamentin ja muistiinpanovälineet siltä varalta, että kirjasta löytyisi jotakin Feeniksin Killan jäseniä kiinnostavaa. Hän tiesi piinallisen hyvin, että pidemmän päälle kirjasta luetuista tosiasioista ei olisi mitään hyötyä, mutta se saisi riittää aluksi. Lilyllä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta lähteä vakoilemaan ilman Alessandroa ja hän arveli, ettei mies missään tapauksessa suostuisi auttamaan häntä, vaikka saisikin kuulla hänen suunnitelmastaan. Alessandro oli aina halveksunut kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistui jonkun muun hyödyksi.

Lily alkoi käännellä haluttomasti kirjan sivuja. Hänen katseensa pyyhkäisi yli tahmaisten, veritahraisten sivujen, joiden piirrokset esittivät mitä kammottavimpia asioita: muodonmuutoksia, murhia ja särkyneitä sieluja. Erään sivun ylälaitaan oli kirjoitettu otsikko: “SATA TAPAA TUHOTA VIHOLLISESI SISIN”. Lilyä oksetti. Hän käänsi nopeasti sivua.

Minuutit virtasivat eteenpäin. Pöly, huono ilma ja hämärä sekoittivat Lilyn tajunnan kuten Vakoiluverkostossa helposti kävi, kunnes hän ei ollut enää aivan varma siitä, kauanko oli kirjastossa istunut. Aikaa ei voinut päätellä edes päivänvalon määrästä, sillä kirjastossa ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Lily ei voinut kuin ihmetellä, miten kukaan saattoi lukea kovin pitkään sellaisessa paikassa. Se oli täynnä pölyä, hämähäkinseittejä ja menneiden päivien muistoja, jotka kerääntyivät olkapäille ja saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Lilyä paleli. Hän käänsi hajamielisesti seuraavan sivun esille ja jäi tuijottamaan otsikkoa. “KUINKA SAAVUTTAA KUOLEMATTOMUUS KOLMESSA PÄIVÄSSÄ; LYHYT OPPIMÄÄRÄ”. Lily nojautui lähemmäs tekstiä ja silmäili sitä ahnaasti.

“En muistaakseni käskenyt sinua töihin tänään”, viileä miesääni totesi.

Lily kiepahti ympäri peitellen syyllisyyttään, kun hänen ja Alessandron katseet lukkiutuivat toisiinsa. Alessandron suupielet kohosivat aavistuksen verran ylöspäin. Silti hän ei hymyillyt.

“Joten?” Lily puolustautui nostaen leukaansa. “Ei kai se tarkoita, etten voisi silti olla täällä?”
“Älä viitsi, Evans”, Alessandro pärskähti.

“Potter”, oikaisi Lily.

Alessandron silmät välkähtivät ovelasti ja lyhyen hetken verran Lilystä tuntui, että mies tiesi kaiken siitä, miten hän oli mennyt rikkomaan valansa. Hän valmistautui jo pitämään puolustuspuhetta, kun hetki meni ohi ja Alessandro käänsi välinpitämättömästi katseensa toiseen suuntaan. Mies veti itselleen tuolin ja istui Lilyä vastapäätä tarkkaillen häntä häiritsevän kiinteästi.

“Joten, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi keskustelusävyyn. Lily ei ollut kuullut miehen äänessä koskaan aiemmin niin rentoutuneen kiusoittelevaa sävyä - huumorinkaltaiset asiat eivät yksinkertaisesti sopineet Alessandro Visardolle, ellei kyseessä ollut tämän oma, kieroutunut huumori, jota kukaan muu ei olisi koskaan voinut ymmärtää. “Menemme muistaakseni vasta huomenna tekemään sitä keikkaa Rochfortin luokse.”

“Minä tiedän sen”, Lily vastasi terävämmin kuin hänen oli ollut tarkoitus. “Se ei tarkoita sitä, etten haluaisi itse asiassa oppiakin jotakin.”

Alessandro nyökkäsi vakavana. “Mitä sinä sitten luet?” hän kysyi ja Lily laski katseensa heidän välissään pöydällä lepäävään opukseen. Hän toivoi, ettei hänen syyllisyydentuntonsa paistaisi hänen kasvoiltaan. Toivo oli kuitenkin turha. Alessandro oli jopa vakoojaksi erittäin tarkkanäköinen ja luki nopeasti muutoksen Lilyn kasvoilta.

“Näytä nyt”, hän maanitteli kohottaen Lilyn kirjan kantta. Lily läimäytti kiireesti kirjan vasten pöytää.

“Ei!” hän älähti.

Alessandro kohotti kulmiaan. “Salattavaa?”

“Ei, minä - “

“Koska se kaikki on yhtä kuin turhaa tässä pisteessä, Lily-pieni. Minä tiedän, mitä sinä olet mennyt tekemään.”

Remus tähyili kyllästyneenä häävastaanoton väkijoukkoa. Hän oli ollut oikeassa ajatellessaan, että häihin tuleminen oli ollut pelkkä iso virhesiirto. Hän tunsi itsensä paitsi vaivaantuneeksi myös pohjattoman ikävystyneeksi. Pelkkä seremonia velhokappelissa oli kestänyt kaksin verroin niin kauan kuin Lilyn ja Jamesin vihkiminen, minkä lisäksi Remus ja Cinnamon olivat saaneet kuunnella kaiken aikaa Marcia Connellyn isän ylpeitä huomautuksia siitä, miten kertakaikkisen kaunis hänen tyttärensä oikein oli. Rehellisyyden nimissä oli tosin sanottava, että Marcia näytti sinä päivänä ihastuttavalta. Olkoonkin, että hänen kasvonpiirteensä olivat lähestulkoon peittyneet erilaisten meikkikerrosten alle, oli hän loistanut juuri sillä tavalla kuin morsiamen voikin odottaa tekevän. Ja mitä tule hänen ja Amoksen pieneen poikaan, Cedriciin - Remus ei voinut kuin toivoa, että poika kasvaisi isäänsä miellyttävämmäksi tapaukseksi. Pikkulapsena hän ainakin oli äärimmäisen ihastuttava sinisine silmineen ja enkelinkiharoineen; hän oli perinyt ulkonäöllisesti parhaat puolet vanhemmiltaan. Sisimmästä oli vaikeaa sanoa mitään, sillä pikku Cedric itki lähes koko seremonian ajan, eikä Remus tuntenut Marciaa tai Amosta tarpeeksi hyvin voidakseen esittää arvauksia. Siitä huolimatta hän onnitteli kohteliaasti molempia heidän ehdittyään häävastaanotolle saakka.

“Kiitos paljon”, Amos vastasi arvokkaasti ja vilkuili ympärilleen kuin jotakuta etsien. Hänen silmänsä pilkahtivat pahantahtoisesti. “Sääli, että sinun pikku ystäväsi eivät päässeet tulemaan. Pidättelikö jokin heitä?”

“Muuttopuuhat”, Remus vastasi aikomaansa terävämmin. “Ja Ariannalla on tänään huispausottelu.”
“Aivan niin, Sirius halusi arvatenkin olla paikalla”, Amos virnuili pahanilkisesti. “Luin mitä hänestä ja Ariannasta kirjoitettiin lehdessä tässä jokin aika sitten. Olisi pitänyt arvata, että he päätyvät heti seurapiirilehtien palstoille. Hiukan kuolattavaa keski-ikäisten vanhapiikojen aamupöytään - “
Kateus suorastaan paistoi Amoksen äänestä, eikä se jäänyt huomaamatta myöskään Marcia Diggorylta, joka siirsi painoaan jalalta toiselle tuntien selvästi olonsa epämukavaksi aviomiehensä käsipuolessa. Remus oli yllättynyt siitä, miten täysipainoiselta Marcia oikein vaikutti. Nukkemainen, kultatukkainen nuori nainen oli juuri sellainen tapaus, joka oli helppo kuvitella vuodattamaan sielunelämäänsä Päivän Profeetalle, olihan hän sentään miss Ruosteinen Noidankattila. Marciassa ei ollut kuitenkaan jälkeäkään minkäänlaisesta tyhjäpäisyydestä. Hänen sinisenvihreät silmänsä säteilivät älyä ja nokkeluutta.

“Usko pois, kyllä sinäkin vielä sinne aamiaispöytään ehdit päätyä”, Remus vakuutti vaivautumatta vääntämään hymyä huulilleen. “Onhan vaimosikin kuuluisa - “

Amos vilkaisi ylpeänä Marciaa ja puristi tämän olkapäitä. “Niin, Marcialla on varmasti edessään pitkä ja lupaava ura säkenöivänä tähtenä”, hän vastasi.

“Mutta Ame”, kihersi Marcia. “Kyllähän sinä tiedät, että minä ryhdyn opiskelemaan kirousten murtamista!”

Amoksen ilme paljasti, että hän oli tiennyt asian erittäin hyvin, mutta toivonut yli kaiken, etteivät Remus ja Cinnamon saisi tietää asiasta. Remus katsahti Cinnamonia syrjäkarein ja hymyili rohkaisevasti haudanvakavalle tytölle. Hän mietti, vieläkö Cinnamon mahtoi miettiä sitä lyhyttä ajanjaksoa, jolloin hän oli tapaillut Amosta. Siitä alkoi olla jo vuosi - aivan kuten Cinnamonin perheen kuolemastakin. Ei ihme, että tyttö oli ollut niin hiljaa viime aikoina, Remus ajatteli syyllisesti ja painoi mieleensä, että muistaisi pitää entistä tyttöystäväänsä hieman tarkemmin silmällä lähiaikoina.

“Me taidamme päästää muut onnittelemaan teitä nyt”, Cinnamon sanoi pusertaen hymyn huulilleen. “Näemme varmasti salissa.”

Amos nyökkäsi mahtipontisesti. “Nauttikaa olostanne. Minä ja Marcia olemme järjestäneet tänne itävaltalaisen tarjoilun, mikä tarkoittaa sitä, että sivistyttekin kaiken lisäksi tämän iltapäivän aikana!”

“Ihan kuin me mitään sellaista tarvitsisimme”, Remus vastasi hilpeästi. Hän kääntyi ympäri ja oli aikeissa painaa kämmenensä Cinnamonin lapaluiden väliin ohjatakseen tätä väentungoksessa. Viime tipassa hän kuitenkin muisti, ettei Cinnamoniin sopinut enää koskea.

Amoksen ja Marcian häitä juhlittiin Marcian vanhempien kotona. Rakennus oli valtava ja vanhanaikainen, oikea palatsi; Remus ei enää ihmetellyt lainkaan sitä, että Amos oli ollut niin innokas menemään naimisiin vaimonsa kanssa. Hän toivoi koko sydämestään, että avioliittoon oli ollut muitakin syitä. Pikku Cedriciä odottaisi muuten lohduton elämä, jota tämä ei kaikessa lapsen viattomuudessaan ollut ansainnut.

Remus ja Cinnamon istuivat pitkän pöydän ääreen ruokasalin laitamille. Sali oli Amoksen lupauksen mukaan pullollaan Itävallasta tuotua ruokaa. Myös ruokasali oli koristeltu teeman mukaisesti. Oli kukkia, maalauksia ja piirroksia korkeista vuorista. Tarjoilijat seisoivat salin ovensuussa alppitytön asuissaan näyttäen täydellisen typeriltä. Varmasti he tiesivät sen itsekin, sillä yksikään heistä ei hymyillyt.

Remus virnisti. “Vanha kunnon Amos on näköjään panostanut tarjoiluun.”

“Ehkä vähän liikaakin”, Cinnamon arveli päätään kallistaen. Sitten hän tirskahti. “Katso nyt noita tarjoilijatyttöjä! Hehän ovat kuin mistäkin jodlauksen maailmanmestaruuskilpailuista karanneita!”

“Ole vähän hiljempaa, he voivat kuulla”, Remus varoitti katsellen haudanvakavaa tarjoilijatyttöä, jonka tumma tukka oli palmikoitu kahdelle tiukalle letille ja joka puristi tarjoiluvatiaan näyttäen siltä, että olisi voinut heittää sillä ensimmäistä ihmistä, joka uskaltautuisi puhuttelemaan häntä. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaikka Marcian isä kumartuikin selvästi pyytämään häneltä jotakin. Päinvastoin; tyttö hymyili teennäisesti ja niiasi kuten kunnollisen tarjoilijan kuuluikin. Sitten hän alkoi jodlata yhdessä muiden tyttöjen mukana.

“Ei voi olla totta!” Cinnamon haukkoi henkeään, kun kammottava alppimusiikki täytti salin. “Amoksella vippaa päästä!”

“Senhän me tiesimme jo kauan sitten”, muistutti Remus. He hymyilivät toisilleen ja äkkiä tunnelma salissa tuntui vapautuneen monta astetta.

Lily kiemurteli Alessandron katseen alla kuin olisi äkkiä joutunut elämänsä pahimpaan piinapenkkiin. Tältä siis tuntui joutua McGarmiwan moitittavaksi, hän tajusi, eikä nauttinut tilanteesta lainkaan. Hän tiesi, että häneltä odotettiin jonkinlaista selitystä, tai ylipäätänsä vastausta. Silti hän ei osannut tehdä muuta kuin istua aloillaan kuin syylliseksi julistettu koulutyttö ja tuijottaa käsiään. Katsomattakin hän aavisti Alessandron nauttivan tilanteesta.

“No?” nuori italialainen kovisteli kärsimättömästi. “Etkö aio tunnustaa?”

“Mitä minun pitäisi tunnustaa?” Lily sinkautti takaisin toivoen sydämensä pohjasta, että kyseessä olisi jonkinlainen väärinkäsitys - että Alessandro yrittäisi vain bluffata, saada hänet myöntämään sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt. Sellainen käytös oli ehdottomasti Alessandro Visardon tapaista, mikäli Lily oli lainkaan oppinut tuntemaan työpariaan kuukausien aikana.

Alessandro nojautui taaksepäin tuolissaan ja venytteli. “Jaa-a, sinähän sen kai tiedät.”

“Itse asiassa en tiedä”, Lily kielsi ottaen kasvoilleen sen suurisilmäisen, tyhjäpäisen ilmeen, jota oli nähnyt Admire Speirin käyttävän lukemattomia kertoja aiemmin. Hän ei olisi ikinä uskonut, että voisi itse asiassa ajatella Admirea jollakin tapaa hyödyllisenä, mutta sillä hetkellä hän oli kiitollinen tytön olemassaolosta.

Ikävä kyllä vaikutti siltä, että myös Alessandro oli törmännyt Admiren kaltaisiin tyttöihin monta kertaa aiemmin. Hän nojautui eteenpäin tuolillaan nykäisten Lilyn kirjan itselleen ja vilkaisi puolihuolimattomasti sen kantta, ennen kuin Lily ehti estämään. Sitten hän tiedusteli laiskaan sävyyn:

“Entä jos väittäisin sinun rikkoneen VVV:n valasi ja vakoilevan nyt täällä omaan laskuusi?”

Lily tiesi, että kaiken vakoilijankoulutuksensa jälkeen hänen olisi pitänyt hillitä tunteensa, tai ainakin pystyä kätkemään ne. Hänen olisi pitänyt pysytellä suoraselkäisenä ja vakavana ja väittää, ettei hän tiennyt, mistä Alessandro puhui. Siihen hänestä ei kuitenkaan tullut. Hän tunsi lehahtavansa varpaitaan myöten punaiseksi samalla kun hänen katseensa kääntyi kiireesti tutkailemaan huoneen kirjahyllyjä, ikään kuin ne olisivat olleet ihmeellisin asia maailmassa.

“Kiinni jäit”, Alessandro sanoi ilmeettömästi, aivan kuin hänen pieni, yksityinen voittonsa ei olisikaan merkinnyt hänelle mitään. “Mitä ikinä teetkin, älä milloinkaan väistä syyttäjän katsetta, Lily. Se paljastaa, että sinulla on jotakin salattavaa. Se saa - “
“Hyvä on, se on totta!” Lily älähti katkaisten tylysti Alessandron sanat. Hän tuijotti työpariaan silmät salamoiden. “Mitä sitten, jos minä teenkin niin? Ei se ole sinun asiasi kuitenkaan!”
“Hiljaa nyt”, Alessandro sihisi julmasti. “Milloin sinä oikein muistat, että Thornton voi kuunnella?”

“Jos hän kuuntelee, miksi puhumme tästä täällä, emmekä sinun huoneessasi?” tiuskaisi Lily. Hänen sanansa näyttivät murtautuneen Alessandron suojamuurien lävitse, sillä hetken mies katsoi häneen puhtaan hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt, miten hän tuli ajatelleeksi sellaisia asioita. Sitten vakooja kuitenkin kokosi puolustuksensa ja letkautti ammattimaisen pilkallisesti:

“Ehkä en välitä, vaikka jäisitkin kiinni sääntöjen rikkomisesta? Hän korkeintaan tappaisi sinut.”

Äkkiä Lilyllä oli hyvin kylmä ja hän toivoi, ettei olisi koskaan kuullutkaan mitään Velhojen Vakoiluverkostosta.

“Haluatko tanssia, Rem?” Cinnamon kysyi hymyssä suin pyörähtäessään takaisin sen pöydän luokse, jonka ääressä Remus yhä istui. Tyttö näytti olevan suorastaan sopimattoman hyvällä tuulella ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tanssinut pakollisen tanssinsa Amos Diggoryn kanssa. Remus katseli huvittuneena tytön leveää hymyä ja alati heilahtelevaa, hennonvihreää hameenhelmaa. Hän kohautti olkapäitään.

“Onhan täällä sali nättejä tarjoilijatyttöjä täynnä, jos minulle tulee yksinäinen olo”, poika sanoi vilkuttaen silmää lähellä seisovalle itävaltalaistarjoilijalle. Nainen soi hänelle vastaukseksi tylyn mulkaisun, eikä juuri muuta.

Cinnamon näytti hänelle kieltä. “Sinä käyttäydyt kuin Sirius.”
“Toisen meistä täytyy”, Remus vastasi aikailematta. “Haluatko sinä leikkiä Ariannaa minulle?”

“En ole kiinnostunut huispauksesta tai syömishäiriöistä, kiitos vain”, Cinnamon torjui haluamatta lausua ääneen sitä kaikkein ilmeisintä syytä, jonka he kumpikin tiesivät: Ariannan osan esittäminen olisi edellyttänyt, että he kaksi seurustelisivat jälleen keskenään. Remuksen teki mieli purra kielensä poikki. Hän ei osannut tehdä edes viatonta kysymystä ilman, että se sai aikaan hautajaistunnelman häissä.

“Tämä on typerää”, hän murahti. Cinnamon ei vaivautunut kysymään, mistä hän puhui. Tyttö tiesi sen joka tapauksessa.

“Niin on”, tämä myönsi ja katsoi Remukseen anovin, sinisin silmin. “Lähtisit nyt tanssimaan!”

Remus huokaisi tietäen, että kun Cinnamon katsoi häntä sillä tavalla, ei hän pystyisi kieltämään tytöltä mitään koko maailmassa. Hän vihasi itseään ja omaa heikkouttaan; sitä, että hän ei osannut päästää irti Cinnamonista, vaikka tiesi samalla paremmin kuin hyvin, ettei enää koskaan palaisi tytön kanssa yhteen. Hän oli saanut jo yhden liian terävän iskun vasten kasvojaan ja hän viettäisi koko loppuelämänsä kasvattaen suojamuuria toista vastaan. Silti Cinnamon Bellinillä oli yhä liian tiukka ote hänen sielustaan.

Sen täytyi johtua siitä, että Cinnamon oli niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat ikinä tienneet, mikä hän oli ja silti välittäneet hänestä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Cinnamon taputti Amoksen ja Marcian tangoesitykselle, joka oli kuin professori Vinca Flaemencan pahojen päivien kopio. Cinnamonin lisäksi vain Arianna ja Lily olivat milloinkaan saaneet kuulla hänen ihmissuteudestaan ja molemmat tytöt kuuluivat Remuksen parhaille ystäville, jos kukaan saattoi todella kuulua kenellekään. Edes Admire ei ollut tarinaa Remuksen vaikeuksista. Ei siksi, ettei Remus olisi luottanut häneen vaan siksi, että poika pelkäsi, ettei romanttinen pikku hattarapää kestäisi tarinan raakuutta.

Remus irrotti katseensa lähellä seisovasta lettipäisestä, murjottavasta tarjoilijatytöstä ja käänsi katseensa takaisin Cinnamoniin. Hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta.

“Hyvä on”, hän suostui.

Lily tuijotti pöytää hänen ja Alessandron välissä kuin mitään muuta ei olisi ollutkaan. Hän toivoi, että olisi pystynyt katsomaan silmiin työpariaan. Se oli kuitenkin mahdotonta, kun seurassa oleva henkilö oli niinkin kylmä ja eloton kuin Alessandro oli. Miehellä ei ollut muuta kuin työnsä, mikä tarkoitti sitä, ettei hän myöskään perääntyisi, ennen kuin olisi saanut selville kokonaisuudessaan, mitä Lily oikein oli erehtynyt tekemään.

Lily vaihtoi asentoa tuolillaan. Vakoiluverkoston kylmyys antoi tiensä pureutua hänen sisimpäänsä.

“Miten?” tyttö kysyi viimein, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi. “Miten sinä sait tietää, mitä minä teen?”

Hän uskaltautui katsahtamaan Alessandroon ja näki miehen tummien silmien kiiluvan pilkallisesti. Alessandroa hymyilytti - ei sillä lämpöisellä tavalla, jolla useimmat ihmiset hymyilivät ja saivat toiset tuntemaan olonsa mukavaksi, vaan kokonaan toisenlaiselle, armottomammalla tavalla. Kuin Alessandro olisi ollut ase valmiina tappaamaan. Lilyn suuta kuivasi.

“Se oli oikeastaan aika ilmiselvää, kun ajattelin sitä”, Alessandro myönsi vaivattomasti. “Sinulla oli pakko olla jokin syy liittyä VVV:hen. Lily, minä tunnen sinunkaltaisesi tytöt. Te ette ikinä luovu siitä, mihin uskotte.”

“Pitäisikö sitten?”

Alessandro kieputti poninhäntäänsä vaiteliaana sormensa ympärille. “Ei kai, jos sinä et sitä halua”, hän sanoi harkittuaan asiaa tarkemmin. “Mutta se häiritsee työtäsi. Jos aiot pettää Vakoiluverkoston sen vuoksi…”
“Minä en petä ketään, minä puolustan omiani”, Lily sähähti. Alessandron tyynen rauhallinen käytös ärsytti häntä ja sai hänet toivomaan, että hän olisi voinut jollakin tavalla rikkoa miehen jäisen peilipinnan. “Voiko sitä muka kutsua rikokseksi?”

“Mikajan silmissä kyllä. Lily, jos hän saa tietää, että sinä olet rikkonut valasi, hän tappaa sinut. Hän todella tekee sen - silloin kun nukut tai kun sinä sitä vähiten odotat, mutta voit olla varma siitä, että hän tekee sen. Thorntonin kaltaiset naiset eivät koskaan anna minkään mennä ohi kostamassa sitä ensin. Minä tiedän”, Alessandro päätti ja miehen äänessä häivähti niin inhimillinen katkeruus, että hetken ajan Lily ehti kuvitella katsovansa ihmistä, ei ohjelmoitua nukkea. Hetki kuitenkin vaihtui toiseen ja Alessandron silmiin syttyi yhtä suuri välinpitämättömyys kuin aina ennenkin. Lilyä hermostutti. Miten hän ikinä saisi moisen kylmyyden syttymään tuleen oman asiansa puolesta?

“Lähinnä minua kiinnostaa se, MITEN sinä rikoit valasi”, jatkoi Alessandro. “Luulin sen olevan mahdotonta.”

“Se oli pelkkää pilkunviilausta”, Lily torjui tylysti. “En välitä mennä sen syvemmälle yksityiskohtiin.”

“Entä jos minä uhkaan kertoa sinusta Mikajalle?”

Lily punnitsi työpariaan. Totta kyllä, mies todella näytti olevan vakavissaan nojatessaan pöytään toisella kyynärpäällään yhtä kauniina ja mustanpuhuvana kuin aina ennenkin. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin kavalsi miehen epäröinnin. Lily ei tiennyt, mitä se jokin oli - ehkä jonkinlaista ymmärrystä tai myötätuntoa, jotakin inhimillistä ja todellista…

“Et sinä kerro”, Lily sanoi ja toisti vielä, nyt rohkeammin: “Et sinä kerro.”

Huoneessa oli hetken ajan hiljaista. He vain tarkkailivat toisiaan, hän ja Alessandro, ja yrittivät saada selville, mitä toisen mielessä sillä hetkellä vaelsi. Se oli pohjimmiltaan turhaa ja säälittävää, Lily pohti, sillä he kumpikin olivat koulutettuja vakoojia ja osasivat halutessaan kätkeä sisimpänsä toisiltaan.

Alessandro oli heistä se, joka liikahti ensimmäisenä.

“Olet oikeassa”, mies myönsi karheasti, eikä katsonut Lilyyn. “En minä kerro.”
Lily antoi helpottuneen huokauksen karata huuliltaan.

“Entä jos minä haluan auttaa sinua?”

“Tämän päivän jälkeen en enää ikinä halua kuulla kenenkään jodlaavan”, Cinnamon sihisi kesken valssin Remuksen korvaan. “Mitä Amoksen päässä oikein liikkuu? Hän ei mahdollisesti VOI pitää jodlausta nautittavana musiikkina!”

Remus olisi kohauttanut harteitaan, ellei se olisi ollut varsin vaikeaa tanssiessa. Hän kääntyi vilkaisemaan Amosta, joka tanssi vähän matkan päässä Marcian äidin kanssa ja ilmeestä päätellen lateli tälle juuri niitä ylitsevuotavan epäuskottavia kohteliaisuuksia, jotka saivat naisen punastelemaan ja kikattamaan kuin koulutyttö. Sellaisiin kohteliaisuuksiin kai Tylypahkan tytötkin olivat aikoinaan langenneet, vaikka jälkeenpäin tulikin yleensä ilmi, ettei Amos ollut lainkaan niin ihana luonne kuin antoi ymmärtää. Oli vaikea sanoa, miten Marcia oli ikinä rakastunut mieheen. Amoshan oli kuin ylisuuri limanuljaska vääränlaisessa ympäristössä, Remus nauroi mielessään.

“Ehkä hän haluaa esitellä kulttuurintuntemustaan”, Remus ehdotti vastauksena Cinnamonin kysymykseen. Cinnamon pudisti päätään näyttäen siltä, että hänen korviaan särki, eikä Remuksenkaan tärykalvojen puhkeaminen ollut enää kaukana. Tanssittuaan yli tunnin verran raivostuttavassa itävaltalaisjodlauksessa he olivat kumpikin kypsiä Pyhän Mungon mielisairaalaosastolle. Tuskin Amoksen palkkaamat jodlaajatkaan nauttivat kovin paljon tehtävästään, Remus arveli, sillä tekohymyistään huolimatta kaikki seitsemän tyttöä näyttivät siltä, että olisivat voineet purra joltakulta pään poikki.

Cinnamon tuhahti. “Amos? Kulttuurintuntemusta? Eihän hän erota edes etelä- ja pohjoisnapaa toisistaan!”

“Mitä merkitystä sillä on? Ainahan hän voi kehuskella.”

“No, jos hän jatkaa tätä kehuskeluaan kovin pitkään minä menen tuonne lavalle pitämään Itävalta-tietokokilpailua hänelle ja Marcialle. Sittenpähän nähdään, kuinka paljon hän oikein tietää.”

“Ja sitten täällä olisi ainakin hiljaista”, Remus muistutti ansaiten palkakseen murhaavan katseen eräältä itävaltalaistarjoilijalta. Hän sääli tyttöä etäisesti; täytyi olla kovaa joutua esiintymään häissä hameenhelmojaan heiluttavana vuohipaimentyperyksenä. Remuksen päätä ainakin särki jo pahasti.

He vaipuivat hiljaisuuteen. Remus keskittyi pyörittämään Cinnamonia ympäri käsiensä varassa ja kiepsautti tytön sitten takaisin käsivarsilleen, kuten niin monia kertoja ennenkin. Tanssikaan ei kuitenkaan enää tuntunut samalta kuin ennen. Se oli paljon varautuneempaa ja jähmeämpää, ikään kuin Cinnamonin olisi täytynyt pelätä, kun tyttö nojautui taaksepäin hänen käsivarsiensa varassa. Tytön katse harhaili kaikkialla paitsi Remuksen kasvoissa.

Remus otti vihjeestä vaarin ja lakkasi itsekin tuijottamasta Cinnamonia. Se vaikutti nykyisin typerältä ja turhalta, kun salissa oli niin paljon muitakin tyttöjä. Ei kuitenkaan kovin viehättäviä sellaisia, Remus totesi katsellessaan pitkää pöytää, jonka ääressä istuvat naispuoliset yksilöt olivat poikkeuksetta joko vanhuksia tai alle kouluikäisiä. Edes Sirius ei olisi pitänyt sellaisia olentoja tuijottamisen arvoisina.

“Mitä sinä mietit nyt?” Remus uteli katkaistakseen ahdistavan hiljaisuuden.

“Alessandroa”, Cinnamon vastasi niin yksinkertaisesti, että Remus arvasi tytön puhuneen automaattisesti, sanojaan ajattelematta. Saman tien tyttö olikin purra kieleensä ja näytti syylliseltä. Hän ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi tunteetonta vastaustaan.

Remus taivutti päätään väkinäinen hymy huulillaan ja pyysi anteeksi sitä, että hänen täytyi keskeyttää tanssi.

“Tarvitsen päänsärkylääkettä”, hän mumisi ja jätti Cinnamonin seisomaan keskelle tanssilattiaa kadoten itse väkijoukkoon.

“Miten niin sinä haluaisit auttaa?” Lily puuskahti kireästi katsellen Alessandroa suurin, epäuskoisin silmin. “Ethän sinä VÄLITÄ! Miten sinä kuvittelet voivasi olla avuksi, kun et välitä yhdenkään elävän ihmisen tunteista pätkän vertaa?”
Alessandro näytti hätkähtävän Lilyn äkillistä hyökkäystä, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Katsellessaan miestä Lily oli näkevinään ovelan, melkein vahingoniloisen ilmeen hiipivän tämän silmiin. Hän toivoi, että olisi ymmärtänyt paremmin miehen ajatusmaailmaa sillä hetkellä.

“Sinä viittaat tuolla huomautuksella nyt Cinnamoniin, vai mitä?” Alessandro kysyi huvittuneesti.

“Siihenkin”, nyökkäsi Lily.

“Olet vieläkin siitä vihainen?”

“Pahus, mitä muuta minä voin olla kuin vihainen? Hän on minun ystäväni, ei mikään lelu, jota voit käyttää hyväksesi noin vain! Jos et ollut kiinnostunut, olisit edes voinut sanoa sen hänelle!” Lily huusi välittämättä enää tippaakaan siitä, että he olivat julkisella paikalla ja joku voisi kuulla heidän keskustelunsa. Tuskin Mikajaa erityisemmin kiinnostaisi, Lily tuumi huvittuneena mielessään, ellei naisella sitten ollut jotakin salaista ihastusta Alessandroon, mikä oli hyvin epätodennäköistä. Vaikka eihän Lily toisaalta ollut uskonut sitäkään, että Cinnamon - kiltti, kunnollinen Cinnamon - voisi ihastua Alessandron kaltaiseen renttuun. Ihmeitä kuitenkin tapahtui kaiken aikaa.

Alessandro hymyili näyttämättä tippaakaan anteeksipyytävältä. “Älä nyt viitsi, Lily”, mies suostutteli leikitellen laiskasti hiusnauhallaan. “Cinnamon on iso tyttö ja hän selviää siitä kyllä.”

Lily tuhahti ja pysyi vaiti.

“Minä tarkoitan sitä”, jatkoi Alessandro. “Cinnamon tietää, miksi tein niin kuin tein. Jonakin päivänä hän ymmärtää sen, lakkaa välittämästä rakkaasta oikeudestaan ja tulee tänne minun luokseni. Ja sitten hän ei enää edes muista mitään siitä, mitä minä alun perin hänelle tein.”
“Minä en anna sinun tehdä sellaista hänelle”, Lily ilmoitti raivokkaasti ristien käsivarret rinnalleen. “Hän on minun ystäväni, etkä sinä tee hänestä samanlaista jääpalikkaa kuin itsestäsi!”

“Entä jos se on hänelle hyväksi?”

“Se ei ole!”
“Ja mitenkähän rouva Potter sen kuvittelee tietävänsä?”

“Minä olen hänen paras ystävänsä, siksi”, Lily huusi kohottautuen puolittain seisomaan pöydän ääressä. “Minä itse asiassa välitän hänestä, Alessandro Visardo. Se tarkoittaa sitä, että minä tiedän, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. Ymmärretty?”

Alessandro katseli häntä alentuvasti kuin pikkulasta, joka oli juuri päättänyt ryhtyä uhmaamaan vanhempiaan nukkumaanmenoaikojen vuoksi.

“Joko sinä lopetit?” mies kysyi välinpitämättömästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lily hengitti raskaasti. “Hyvä. Palataanpa sitten asiaan. Sinä et ehkä halua minua avuksesi tähän pikku vakoiluprojektiisi, mutta edes sinä et voi olla niin typerä, että kuvittelet selviytyväsi siitä yksin. Mikaja saa sinut kiinni ja silloin sinä kuolet. Kun taas jos minä olen sinun puolellasi, voin saada kokonaisen ryhmän vakoojia toimimaan Thorntonin selän takana. Miltä kuulostaa?”

Lily tunsi ohimenevää houkutusta myöntyä saman tien Alessandron sanoihin, mutta hänen ylpeytensä ei antanut myöten.

“Se ei tule toimimaan”, hän kielsi varmaan sävyyn. “Te ette voi toimia valaanne vastaan.”

“Lily, minä en ole vannonut valaa”, Alessandro paljasti. Lily tunsi suunsa loksahtavan auki.

“Miten se on mahdollista?”

Alessandron huulilla leikki katkera hymyn varjo. “Thornton oli minulle sen velkaa. Siskostani”, hän tarkensi ja Lily nyökkäsi. Cinnamon oli kertonut hänelle aikaa sitten Alessandro Visardon koko tarinan, mutta vaikka se olikin auttanut häntä ymmärtämään miehen motiiveja, ei se ollut saanut häntä varsinaisesti pitämään tästä.

“Entä ne toiset?”

“Lily, jos sinä voit rikkoa valasi, hekin pystyvät siihen”, Alessandro vakuutti. Miehen silmät kiilsivät hämärässä tavalla, jota olisi voinut kutsua melkein pelottavaksi. Lily ei ollut koskaan ennen nähnyt Alessandroa niin innoissaan mistään ja se sai hänet empimään.

“Suostuisit nyt…”

“Miksi sinä sitä haluat?” Lily töksäytti, ennen kuin ehti estämään itseään. “Me molemmat tiedämme, etteivät Voldemortin ja Dumbledoren asiat kiinnosta sinua tippaakaan.”

“Onko syyllä tässä muka jotakin merkitystä?”

Lily nyökkäsi lujasti. “On.”
Alessandro näytti ärtyneeltä kuin pikkupoika, joka oli juuri tullut syytetyksi luvattomasta vierailusta makeispussille. Hän otti aikansa ja viivytteli ennen kuin puhui yrittäen selvästi keksiä jonkin hyvän tavan kiemurrella eroon vastaamisesta. Viimein mies kuitenkin taipui Lilyn peräänantamattoman katseen edessä.

“Se on hyvä tapa kostaa Mikajalle”, Alessandro sanoi niin hiljaisella äänellä, että Lily joutui pinnistelemään korviaan kuullakseen sanat. “Jos onnistun luomaan sellaisen vakoilujärjestelmän kuin haluan, se tuhoaa Mikajan rakkaan Vakoiluverkoston. Ja se puolestaan tuhoaa Mikajan. Sitten olemme tasoissa.”

Lily olisi halunnut sanoa jotakin, hän olisi halunnut tarjota jonkinlaisen vastauksen siihen häijyyttä pistelevään toteamukseen, jonka Alessandro oli juuri iskenyt vasten hänen kasvojaan. Kaikki maailman sanat kuitenkin kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki tavan, jolla Alessandro häntä katseli. Miehen silmät paloivat ja sillä hetkellä Lily tiesi, että Alessandro olisi hänen puolellaan kuoleman asti. Mies ei ehkä tekisi sitä oikeista syistä, mutta silti he kaksi pitäisivät yhtä.

Remus pyyhkäisi otsaansa ruokasalin kuumuudessa. Hän harhaili yksin häävastaanoton tungoksessa vältellen parhaansa mukaan Marcian isää, joka paloi halusta päästä kehumaan hänelle tyttärensä uskomatonta molekyylikoostumusta. Väistäessään miehen lähestymisyritystä Remus törmäsi vasten pitkää tarjoilupöytää melkein kopauttaen kumoon korkean suiponmallisen kakun, jonka oli ilmeisesti tarkoitus esittää lumihuippuista vuorta. Hääparin vanhemmat olivat totta tosiaan ottaneet Itävalta-teeman vakavissaan, Remus arvioi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla ihaileva vai huvittunut moisen vaivannäön johdosta.

Päänsärky tykytti Remuksen ohimoilla välkkyen terävänä, näkökentän sumentavana kipuna hänen silmissään. Hän vilkuili kärsimättömästi kelloa toivoen, että olisi voinut jo lähteä kotiin vaikuttamalla epäkohteliaalta tai tylyltä. Oli niin hänen tapaistaan lähteä juhliin ilman minkäänlaista särkylääkettä, hän totesi.

Nähdessään lettipäisen tarjoilijatytön kulkevan ohitse Remus päätti kysyä tältä, oliko missään tarjolla lääkettä päänsärkyyn. Hän törmäsi uudemman kerran vuoritäytekakkuun kiirehtiessään uhrinsa perään. Tarjoilijatytön askeleet lipuivat reippaina vasten salin puulattiaa ja hänen typerän pukunsa helma heilahteli vallattomasti puolelta toiselle. Hän lauleskeli mennessään jotakin, joka kuulosti uhkaavasti vaimealta jodlaamiselta.

Remus nopeutti askeliaan ja taputti tarjoilijaa kevyesti olkapäälle.

“Anteeksi - “ hän aloitti, eikä ehtinytkään sanoa sen enempää, ennen kuin tyttö jo pyörähti ympäri vaarallisesti onnistuen melkein kumauttamaan häntä päähän hopeisella suklaaleivostarjottimellaan. Remus ei voinut olla täysin varma siitä, oliko pieleen mennyt isku vahinko vai ei; ainakin tytön ruskeat silmät kiiluivat tavalla, jota pelokkaampi mies olisi voinut pitää hengenvaarallisena.

“Ennen kuin ehdit edes kysyä, niin vastaus on kyllä!” tyttö kivahti äänessään sävy mustanpuhuva sävy. Hän näytti siltä, ettei osannut päättää, olisiko lyönyt Remusta vai tukehduttanut hänet suklaaleivoksiin. Kovin palvelualttiin näköiseksi häntä ei ainakaan voinut kutsua, Remus hymähti. Hän yritti uudelleen.

“Minä vain halusin - “

“Kyllä minä tiedän mitä sinä halusit kysyä!” tiuskahti tarjoilija. “Ja olet aivan oikeassa, me itävaltalaiset emme osaa tehdä mitään muuta kuin jodlata, paimentaa lampaita ja hukuttautua vuohenjuustoon! Luoja, minä vihaan teitä - teitä - barbaarisia brittejä!”

Remus astui askeleen taaksepäin tytön äkillisestä hyökkäyksestä järkyttyneenä. Hän päätteli, että nuori tarjoilija oli käsittänyt hänet jollakin tapaa väärin - ainakaan tämän sanoja ei voinut lukea vastaukseksi päänsärkylääkekysymykseen. Hän hymyili anteeksipyytävästi.

“Minä kyllä halusin vain tietää, onko täällä jossakin päänsärkylääkettä”, Remus vastasi rauhallisesti. Hän katseli tyttöä yhä varuillaan siltä varalta, että tämä päättäisi kenties läimäyttää tarjottimen vasten hänen kasvojaan.

Nuoren itävaltalaisen ilme valahti. Ensi alkuun hän vain tuijotti Remusta typerästi kuin ei olisi voinut uskoa korviaan. Puna hiipi hitaasti hänen kaulaansa pitkin ylöspäin.

“Entschuldigung”; tyttö pahoitteli nolona. “En ikinä ajatellut, että joku voisi kysyä minulta jotakin tuollaistakin.”
“Paha iltapäivä meneillään?” arvasi Remus.

Tyttö ravisti päätään niin, että tummanruskeat palmikot heilahtelivat puolelta toiselle. “Usko pois”, hän tuhahti sitten ja kääntyi mulkaisemaan Marcia Diggorya, joka syötti onnellisena tuoreelle aviomiehelleen sachertorttua. “En minä tänne halunnut tulla. Minä valmistan lääkkeitä, en tarjoile vuohenjuustoa jodlaten! Mutta pikkuserkkuni pakotti minut tänne.”

“Marcia?” Remus ihmetteli katsellen hänkin kultatukkaista morsianta. Tämä ei näyttänyt piiruakaan siltä, että olisi omistanut jotakin muuta kuin brittiläistä verta, ellei sitten ehkä aavistuksen verran keijukaisenverta. Tarjoilijatyttö kuitenkin nyökkäsi myrtyneenä.

“Ensin hän ei puhu minulle vuosiin ja manipuloi minut sitten tänne sukulaissuhteisiin vedoten. Minä inhoan Marciaa”, hän sanoi polkien jalkaansa niin painokkaasti, ettei Remus olisi ihmetellyt lainkaan vaikka pelkkä hänen äänensä olisi riittänyt sytyttämään morsiamen hääpuvun tuleen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tarjoilijatyttö tuijotti pikkuserkkuaan aikansa, ennen kuin käänsi huokaisten katseensa takaisin Remukseen ja irrotti otteensa tarjottimesta ojentaen Remukselle kätensä.

“Tinka Schmitt, taikavuohifarmari Maximilian Schmittin tytär. Ja sinä olet…?”

“Remus Lupin”, Remus vastasi puristaen keskustelukumppaninsa kättä. “Teet siis lääkkeitä työksesi? Osaatko mahdollisesti kertoa minulle, mistä voisin löytää päänsärkylääkettä?”

Tinka purskahti nauruun. Nauraessaan hän oli kokonaan toinen ihminen, tai ainakin vähemmän pelottava sellainen. Enää hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut repiä keskustelukumppaninsa ranteet auki tarjottimenkulmalla. Hänen kätensä sujahti näppärästi esiliinan taskuun ja vain hetkeä myöhemmin hän ojensi Remukselle pienen, kirkasta nestettä sisältävän pullon.

“Pudota kolme pisaraa tuota veteen ja juo se, niin päänsärkysi on muutamassa minuutissa ohitse”, Tinka neuvoi asiantuntevaan sävyyn, kuten ainakin ammattimainen lääkkeenvalmistaja. Remus hymyili tytölle kiitollisena.

“Entä mistä löydän sinut - että voin palauttaa tämän - “

Tyttö nyrpisti pisamanenäänsä. “Älä turhaan yritä etsiä minua, me aloitamme pian jodlausesityksen. Marcia on tässä suhteessa oikea typerys. Kuvittelee esittelevänsä kulttuuria, mutta päätyy vain halveksumaan meitä itävaltalaisia. Joka tapauksessa, pidä se pullo.”

“Kiitos”, Remus sanoi puristaen pikku putelin tiukasti nyrkkiinsä.

“Eipä kestä. Voisitko nyt mitenkään siirtyä ja päästää minua ohi? Tuo ylipöhöttynyt karvainen pallo tuolla huitoo minulle siihen malliin, että hänen Linzin torttunsa on lopussa.”

Nielaistuaan päänsärkylääkkeensä Remus tuli siihen tulokseen, että oli aika palata kotiin; jodlaus ja suklaakakku olivat jo liikaa hänen hermoilleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt mitä todennäköisimmin kertoa Cinnamonille lähtöaikeistaan, mutta jostakin syystä hän ei saanut pakotettua itseään tekemään niin. Heidän aiemman keskustelunsa jälkeen Cinnamonin etsiminen olisi tuntunut yksinomaan typerältä, minkä lisäksi tyttö näytti viihtyvän oikein tuntemattoman tanssiparinsa - hontelon, sammakkomaisen miehen - käsivarsilla. Ehkä mies muistutti tätä jollakin tapaa Alessandrosta, Remus ivasi mustasukkaisena.

Hän nappasi päällysviittansa naulakosta ja suuntasi askeleensa ulos Connellyn kotitalon ulkopuolelle. Jalkakäytävällä hän oli vähällä törmätä tummatukkaiseen, nopsajalkaiseen pikkutyttöön, joka juoksi kulman takaa esiin akvamariininsininen viitta liehuen. Tyttö - korkeintaan kymmenenvuotias sellainen - kikatti vallattomasti, pyysi nopeasti anteeksi ja säntäsi taas eteenpäin. Remus jäi hymyilemään hänen jälkeensä.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin tyttöä seurasi kulman takaa solakka nuori mies, jonka ruskeista silmistä paistoi huoli ja jonka vaaleat kiharat sojottivat pystyssä joka suuntaan. Remus jähmettyi niille sijoilleen miehen nähdessään. Hän oli varma siitä, että oli törmännyt tähän joskus ennenkin.

“Dimanche”, mies kutsui pikkutytön perään. Pitkillä jaloillaan hän sai helposti pikkutytön kiinni ja kiepsautti tämän syliinsä pyörittäen tätä ympäri. Hetken kuluttua mies laski tytön takaisin asfaltille ja pörrötti tämän tihkusateen kosteuttamaa tukkaa. Tyttö nauroi ja esitteli miehelle ylpeänä kaulassaan roikkuvaa riipusta, joka esitti tummanpuhuvaa korppia.

“Sunday, äiti on kieltänyt sinua juoksentelemasta yksin ja tiedät sen aivan hyvin”, mies moitti vahvalla, ranskalaisella aksentilla, joka sai Remuksen viimein keksimään, missä hän oli oikein nähnyt miehen. Kyseessä oli Siriuksen ja Jamesin työkaveri Jude X.