30.osa - Kolme kertaa X ynnä Nälkäkurki

20.11.1978

“Omituista”, Arianna pohti ääneen taitellessaan veljensä lähettämän pergamentin takaisin kuoreensa. Hän kääntyi katsomaan otsa rypyssä aamiaispöydän ääressä istuvaa Cinnamonia, joka selasi hajamielisenä sinä aamuna saapunutta postivuorta lävitse. Tyttö erotteli huolellisesti mainokset henkilökohtaisista kirjeistä ja tunki nopeasti yhden kirjekuoren kaapunsa taskuun. Arianna teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään; hän oli liian väsynyt alkaakseen kinastella siitä, että Cinnamon pimitti kirjeitään häneltä. Olihan ystävilläkin oltava jonkinlainen oikeus yksityiseen, Arianna ajatteli ja työnsi viinirypäleen huuliensa väliin.

“Mikä nyt niin omituista on?” Cinnamon halusi tietää.

Arianna heilautti kirjekuortaan. “Jake haluaa tavata minut perhepäivällisellä kotona Manchesterissa. En edes muista, milloin meillä on viimeksi ollut perhepäivällinen!”
“Olithan sinä sunnuntaina kotona.”

“Niin, mutta en perhepäivällisellä”, Arianna tarkensi irvistäen pelkälle sanallekin. “Ne ovat eri asia. Silloin Jake ja Rosaria tulevat paikalle ja me käymme läpi jokaisen naapurin tekemiset yksitellen. Kuvittele, Jake haluaa kutsua Siriuksenkin!”

“Eikö se ole luonnollista?” Cinnamon ihmetteli. “Tai siis, hänhän ON sinun poikaystäväsi, vai mitä?”

“On, mutta se ei tarkoita, että hänet pitäisi sisällyttää perhepäivällisen kaltaisiin velvollisuuksiin. Se on jo… luonnotonta.”

Cinnamon huokaisi. “Ria, uskoisit jo, että sinunkaltaistesi tyttöjen ei kuulu ajatella noin paljon! Ehkä Jake vain pitää Siriuksesta, oletko miettinyt sitä? Enkä tarkoita, että hän pitäisi Siriuksesta SIINÄ MIELESSÄ”, Cinnamon lisäsi hätäisesti, kun Ariannan kulmat kohosivat aina tytön hiusrajaan saakka. Tyttö vilkaisi viinirypälettään kuin jo valmiiksi olemattoman ruokahalunsa menettäneenä.

“Sehän tästä vielä puuttuisi, että minun täytyisi ruveta vahtimaan Jakea”, tyttö tuumi kallistaen päätään niin, että kiharat valuivat valtoimenaan hänen toiselle olkapäälleen. “Vaikka ei kai minun tarvitse olla huolissani. Jakehan on naimisissa.”

“Ja saa pian lapsen”, vahvisti Cinnamon. “Joulukuussako se oli?”
“Joulukuun lopulla. Tosin en luottaisi siihen turhan paljon. Jake on varma siitä, että lapsi on poika ja pojat ovat epätäsmällisiä jo ennen syntymäänsä, joten - “

“Onko kukaan sanonut sinulle, että feminismi ei välttämättä tarkoita miesten halventamista?”

“Onko kukaan sanonut SINULLE, että miesten vähätteleminen on jokaisen naisen perusoikeus?”

Cinnamon vaikeni itsekseen hymyillen, kuten Arianna oli arvannutkin. Cinnamon saattoi olla mukava ja ihana ystävä, mutta tytössä oli yksi suuri puute: hän ei koskaan jaksanut väitellä pitkään. Nytkin tyttö sulki sanomalehtensä ja nousi ylös pöydästä ryhtyen laittamaan tavaroitaan kasaan töihin lähtöä varten.

“Onneksi huomenna on lauantai”, Cinnamon venytteli ja lisäsi vielä, ettei Ariannan kannattanut odottaa häntä kotiin sinä iltana.

“Miksi? Onko sinulla treffit unelmiesi miehen kanssa?”

Cinnamonin ilme paljasti, ettei Ariannan arvaus ollut välttämättä osunut kovin kauas totuudesta. Arianna purskahti yllättyneeseen, mutta ehdottoman ilahtuneeseen nauruun. Cinnamonista oli usein tuntunut, että hänen ystävänsä suorastaan patisti häntä käymään enemmän ulkona, eikä se mikään ihme olisi ollutkaan. Huolimatta perushuikentelevaisesta luonteestaan Arianna itse pysytteli uskollisena Siriukselle ja joutui siksi elämään villiä nuoruuttaan Cinnamonin kautta.

“Ei hän mikään unelmien mies todennäköisesti ole”, Cinnamon myönsi. “Hänen nimensä on Brutus.”

“BRUTUS?”

“Huuda vielä vähän lujempaa, että naapuritkin kuulevat”, letkautti Cinnamon. “Brutus on nimi siinä missä muutkin. ‘Ei nimi miestä pahenna’, vai mitä Lily tapasikaan sanoa neljännellä luokalla.”

“Se johtui vain siitä, että Petunia seurusteli silloin Wilhelmus Tellus-nimisen miehen kanssa”, Arianna muistutti.

“Miten vain. Joka tapauksessa Brutuksen pitäisi olla OK. Hän on työkaverini Mungossa - pitkä, harteikas, ei koskaan hymyile…”

“Kuulostaa tylsältä”, Arianna teilasi ikävän suorapuheiseen tapaansa. Sellainen ihminen, joka ei tuntenut häntä kovin hyvin olisi saattanut ottaa hänet vakavissaan ja loukkaantua. Cinnamon kuitenkin vain hymähti kyllästyneenä.

“Unelmien prinssejä ei kai ole enää olemassakaan.”
“Niitä oli”, Arianna paljasti asiantuntevasti. “Ne metsästettiin sukupuuttoon Pääsiäissaarilla viime vuosikymmenen loppupuolella. Ehkä sinun pitäisi tyytyä sammakkoon?”

Cinnamon huitaisi häntä päällyskaapunsa ylipitkällä hihalla kasvoihin. “Neiti on hyvä ja sulkee suunsa hyvän saan aikana! Brutus ei ehkä ole täydellisen upea, mutta ainakin minulla on hauskaa… ja saan muuta ajateltavaa kuin se kirottu Alessandro Visardo.”
Arianna loi ystäväänsä juonikkaan katseen. “Entä Remus?”

Cinnamon laski syyllisenä katseensa käsiinsä ja Arianna arvasi tämän unohtaneen Remus Lupinin aikaa sitten. Ei se mikään ihme ollut - jännitystä etsivä ihminen ei olisi milloinkaan pysynyt Remuksen kanssa, kun tarjolla oli Alessandron kaltainen kahdella jalalla liikkuva Salaperäisyys. Paitsi että Alessandro ei varsinaisesti ollut tarjolla, mutta siitä huolimatta… no, Arianna saattoi ajatella Cinnamonin tehneen typerän tempun, mutta ääneen hän ei sitä sanoisi. Ystävyyteen kuului toisinaan myös se, että opetteli nielemään toisen virheet silloinkin kun se tuntui liian suurelta palalta kurkkuun.

Hiljaisena Arianna katseli, kuinka Cinnamon veti viitan ylleen ja katosi Pyhän Mungon parantajakoulutukseen. Hän itse jäi silmäilemään Päivän Profeetan ankeita uutisotsikoita (“ENSIMMÄINEN AURORIN SUORITTAMA MURHA ON ENÄÄ VAIN AJAN KYSYMYS”) ja kuunteli asunnon tasaisena virtaavaa hiljaisuutta.

Itsekseen huokaisten Arianna nousi ylös ja alkoi metsästää kirjepaperia tiedottaakseen Siriukselle veljensä päivälliskutsusta.

Sirius rypisti kirjeen nyrkkiinsä sfinksimäinen ilme kasvoillaan. Vaikka hän kuinka yritti selvittää ajatuksiaan, ei hän ollut täysin selvillä siitä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän ja Arianna menisivät siis sinä iltana päivälliselle Manchesteriin - hyvä niin, ainakin Ariannan veli saisi tilaisuuden nähdä, miten kammottavaan kuntoon tämän pikkusisko oikein oli ajautunut. Mutta vaikka Sirius tiesi toimivansa Ariannan parhaaksi, nipisti kuuma neulankärki hänen sydäntään aina kun hän ajatteli koko tilannetta. Jollakin tapaa hänestä tuntui kuin hän olisi pettänyt Ariannan toteuttamalla suunnitelmansa. Ja varmasti Ariannakin ajattelisi niin, kun koko kuvio viimein selviäisi tytölle. Sen jälkeen Sirius olisi onnekas, jos selviäisi takaisin Viistokujalle kaikki tärkeät ruumiinosat tiukasti kiinni vartalossaan.

“Kaikki hyvin, Anturajalka?” vieressä sohvalla istuva James kysyi hienovaraisesti. “Näytät siltä kuin sinulla olisi ongelmia.”

Sirius antoi katseensa kiertää Jamesista Remukseen ja viimein Peteriin. Kelmit olivat päätyneet viettämään yhteistä kokoontumishetkeä Peterin asunnolle ennen kuin lähtisivät kaikki omiin töihinsä - Sirius ja James Auroriakatemiaan, Remus Curetumiin ja Peter Hienoihin Huispausvarusteisiin. Koko joukosta Peter näytti olevan ainoa, joka ei nauttinut sillä hetkellä olosta laisinkaan. Poika tuijotti tuleen jäykkänä ja pysyi vaiti.

“Kaikilla meillähän on toisinaan ongelmia”, Sirius sanoi merkitsevästi. “Joskus suuria ja joskus pieniä, toisinaan vain Sarvihaaran varpaankynnen kokoisia. Matohäntä, oletko sinä vielä valveilla?”

“Mitä - AUTS!” Peter kohotti päätään äkkinäisesti iskien sen saman tien yllä olevaan kirjahyllyyn.

“Matohäntä, en tarkoittanut, että sinun pitäisi antaa itsellesi nuijanukutus, vaikka sattuisitkin olemaan yhä hereillä”, Sirius huokaisi dramaattisesti. “Näytit rotan suolipatsasversiolta.”

“SUOLA”, Remus korjasi tärkeillen. “Ei suoli.”
“No, minä olisin VOINUT olla oikeassa”, loukkaantunut Sirius vastasi sukien näkymättömiä pölynhiukkasi aurorinviittansa olkapäiltä. Hän vilkaisi sivumennen kelloa; se oli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan aamulla.

“Ja minä olisin voinut syntyä Alastor Vauhkomieleksi.”
“McGarmiwa meitä siltä säästäköön”, Peter kauhisteli silmät pyöreinä. “Se mies on pahempi kuin Admiren teekutsujen osanottajat yhteenlaskettuna! Sirius, tänäänkö sinä tapaat sen herra X:äsi?”

“Hän ei ole MINUN herra X:äni”, Sirius kielsi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Vaan sen toimittajan, joka on valinnut minut ja Ariannan uhreikseen! Voitteko kuvitella, hän arvaili kolumnissaan julkisesti, milloin me menemme naimisiin?”

Remus virnisti. “Olin kuolla nauruun sitä lukiessani. Se Lucy ei selvästikään tunne teitä kovin hyvin.”

“No ei”, Sirius puuskahti. “Joka tapauksessa, melkein heti sen jälkeen sen hirvittävän Hermelin pöllösöpöläinen kiikutti minulle kirjeen, missä hän kehui tyttöystävääni ja kysyi, onko tällä mahdollisesti sisaruksia.”

James kohotti kulmiaan. “Entä mitähän herra nenäkkäiden vastausten mestari mahtoi vastata?”

“Tuo kuvaus viittaa itse asiassa Rediin, mutta olkoon. Minä kerroin hänelle, että Ariannalla on kyllä veli, joka on naimisissa, mutta että Jake suostuisi ehkä harkitsemaan uudelleen suuntaumustaan, jos vain tapaisi Hermelin”, Sirius virnisti leveästi. Toiset Kelmit nauroivat - jopa Peter näytti heräävän hetkellisesti siitä transsista, johon keskustelu Harold Piskuilanin kanssa oli hänet eilispäivänä ajanut.

“Mitä Hermel-muru siihen vastasi?” James ilvehti.

“Että hänen äitinsä ei hyväksy homoseksuaaleja.”

Siriuksen sanoja seurasi ällistynyt hiljaisuus toisten punnitessa, puhuttiinko heille totta vai ei. Siriuksen huvittunut ilme kuitenkin paljasti, ettei poika valehdellut.

Viimein Peter naurahti epävarmasti. “Taisin tehdä viisaasti, kun en lähtenyt Auroriakatemiaan. Huispauskaupassa minulla on riesanani vain Admiren kissa.”

“Milloin Admire on kissan ostanut?”

“Kolme päivää sitten. Siirappisöpöliini on kyllä oikein mukava kissa, mutta se on turhan kiintynyt minun jalkoihini”, Peter tunnusti otsa rypyssä. “Otan sen aina mukanani töihin. Se raapii Admirea, jos minä en ole paikalla.”

“Admire-parka”, Remus pahoitteli yrittäen ankarasti pitää kasvonsa peruslukemilla. “Hän on varmasti ottanut sen raskaasti.”

“Hyvin”, Peter vahvisti raskaasti. Sitten poika lisäsi jo hieman valoisammalla mielellä: “Mutta ei se mitään, koska Admire aikoo viedä Siirappisöpöliinin terapiaan lähiaikoina. Hän aikoo vedota läheisriippuvuuteen tai johonkin sellaiseen.”

Siriuksen vatsaa väänsi epäilyttävästi, kun hän yritti epätoivoisesti pitää kasvonsa peruslukemilla. Pystymättä enää estämään hysteeristä naurua hän loikkasi ylös sohvalta ja änkytti, että oli aika lähteä Auroriakatemiaan. James myönteli itsekin varsin huvittuneen näköisenä.

“Hänen Sarkastisuutensa ei ilahtuisi, jos me myöhästyisimme. Ja minä EN puhu nyt Hermelistä”, poika tarkensi.

“Grindelwaldin nimeen, se poika ei ole kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin sarkasmi…”

Sen päivän aurorikoulutus soljui Siriuksen ohitse kuin poika olisi ollut syvän unen vallassa. Hän vilkuili vähän väliä kelloa kärsimättömästi odottaen, että se tulisi puoli kolme ja hän saisi tilaisuuden puhua Jude Langloise-Riouxin kanssa. Myös Judella näytti olevan samanlaisia tunteita, Sirius päätteli nähdessään, kuinka poika kompastui omiin jalkoihinsa kesken kaksintaisteluharjoituksen. Se tosiasia, että Jude oli syntyjään äärimmäisen kömpelö ei tietenkään auttanut asiaa lainkaan.

Sirius keskeytti kaksintaistelunsa Alicen kanssa ja unohtui tuijottamaan Judea yrittäen katseellaan selvittää miehen henkilöllisyyden. Jude oli kuin yksi suuri vyyhti arvoituksia, eikä hän saanut yhdestäkään langanpäästä kiinni. Mies oli naimisissa Lucy Wrightin kanssa, sen Sirius tiesi, ja mitä todennäköisimmin miehellä oli myös lapsi. Sen ajatteleminen tuntui oudolta. Siriuksen tietojen mukaan Jude oli kaksikymmentävuotias kuten Lucykin, kun taas heidän pikku tyttönsä - Sunday - oli ollut vähintään nelivuotias. Niin Remus oli kertonut. Kukapa olisi uskonut, että Juden kaltainen punasteleva törmäysvaara olisi voinut olla teini-isä? Sirius tunsi melkein myötätuntoa miestä kohtaan.

“Alastor Vauhkomielen nimeen, KESKITY SIELLÄ, Black!” Red karjui heristäen taikasauvaansa äkäisesti. “Se tosiasia, että taistelet tyttöä vastaan ei tarkoita, ettei hän voisi kirota sinua sillä aikaa kun sinä tuijottelet miesten perään!”

Sirius tunsi punehtuvansa, kun toiset kääntyivät katsomaan häntä. Haluamatta näyttää poikkeuksellista - ja eittämättä harmillista - hämillisyyttään Sirius kohotti leukaansa ja tokaisi itsevarmasti:

“Älä pelkää, Red, en minä sinua aio iskeä. Olen tuntenut sinut vähän liian kauan kuvitellakseni, että sinussa olisi hyvää poikaystäväainesta minunlaiselleni miehelle.”

Red virnisti ja iski hänelle silmää. “TUOSSA on jo asennetta, Sirius. No niin, Prewett, Tonks voi tuurata pariasi hetken aikaa. Minä aion näyttää tuolle kukkoilevalle kolkkapojalle, miten OIKEAT aurorit taistelevat.”
Kohauttaen anteeksipyytävästä olkapäitään Alice siirtyi syrjään jatkaakseen kaksintaisteluharjoitusta yhdessä ohjaaja Camelotta Tonksin kanssa. Sirius kuivasi hikisiä käsiään housuihinsa katsellessaan, kuinka Red veti oman taikasauvansa esille ja käveli hänen luokseen keskittynyt ilme kasvoillaan. He kumarsivat sääntöjen mukaisesti.

Sirius olisi valehdellut, jos olisi väittänyt, ettei häntä hermostuttanut lainkaan. Missään tapauksessa hän ei pelännyt, että hänelle kävisi huonosti: elämä halveksitun perheen itseään halveksimana jäsenenä oli muokannut hänestä kovan ja päättäväisen, eikä hän pelännyt kipua tai kuolemaa niin kauan kuin ne kohdistuivat häneen itseensä. Ajatus häviöstä sen sijaan sai hänet hermostumaan. Huolimatta siitä, että hän oli ylivoimaisesti paras oppilas heidän ryhmässään hän tiesi, etteivät hänen taitonsa olleet lähelläkään Redin taitoja. Hän nielaisi.

“Valmiina?” Red kysyi muodollisesti ja heilautti taikasauvaansa tavalla, joka kieli hänen olevan täysin valmistautunut tulevaan koitokseen. Sirius tunsi kiukun leimahtavan sisällään. Kuka tahansa saattoi väittää Red Stronia huippuluokan auroriksi, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi myöntyä häviöönsä edes yrittämättä pistää vastaan. Hän nyökkäsi kireästi.

“Yksi… kaksi... kolme…”

“KARKOTASEET!” Sirius karjaisi.

“Estous”, Red vastasi laiskasti ja torjui kirouksen tuskin heilauttaen taikasauvaansa. Siitä lähtien nuori ammattilaisaurori hallitsi kaksintaistelua miten tahtoi; Sirius ehti hädin tuskin torjumaan yhden kirouksen ennen kuin seuraava jo lensi vasten hänen kasvojaan. Pahinta oli, ettei kaksintaistelu saanut Rediä edes kiinnostumaan tilanteesta. Mies taisteli poissaolevasti ikään kuin olisi vain liikuttanut kättään samalla kun muisteli jotakin samankaltaista tilannetta, toista taistelua ystävää vastaan… Hengästynyt Red sentään oli, Sirius totesi suureksi tyydytyksekseen pyyhkiessään hikeä omalta otsaltaan. Se vasta olisikin ollut julmaa hänen itsetunnolleen, jos Red olisi osoittautunut kivipatsaaksi, johon minkäänlainen liikunta ei vaikuttanut. Yhtä kaikki Red oli kuitenkin heistä kahdesta se, joka oli taistelussa voitolla, eivätkä mitkään Siriuksen teot olisi voineet vaikuttaa siihen.

Heidän lopettaessaan taistelunsa Sirius puristi taikasauvaansa tajuten äkkiä tuskallisen kipeästi sen, kuinka paljon oppimista hänellä todella oli jäljellä. Samalla ajatus oli myös innoittava. Jonakin päivänä, hän päätti kohdatessaan Redin hyväksyvän ja tyytyväisen katseen, jonakin päivänä hän taistelisi yhtä hyvin kuin Red Stron. Ja sinä päivänä hän taivuttaisi veljensä takaisin oikealle puolelle sotaa.

Koulutus tuli viimein siltä päivältä päätökseensä ja Sirius sai tilaisuuden käydä kauan odotetun keskustelunsa Jude ja Lucy X:n kanssa. Hän korjasi mukaansa tavaransa ja vastustelevan Jamesin, joka ei ehtinyt kunnolla edes käsittää mitä tapahtui, ennen kuin häntä jo kiikutettiin ylös Auroriakatemian portaita Siriuksen ja Juden kannoilla. Kiharatukkainen Jude puri kynsiään hermostuneena selvittäessään tiensä Redin työhuoneen luokse. Hän pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan kumppaneitaan.

“Te kuulette nyt koko ‘irveän jutun, mutta ette saa ‘iiskahtakaan mistään, mitä teille sanotaan, onko selvä?” Jude kysyi ankarasti ja sillä hetkellä Sirius sai tilaisuuden nähdä kokonaan toisenlaisen puolen miehestä; selkärangallisen ja itsevarman. He nyökkäsivät vakavina, kumpikin innokkaina kuulemaan omituisen auroritoverinsa tarinan.

Jude loi vielä kumpaankin hänelle epäluonteenomaisen tiukan katseen ja kääntyi sitten painamaan ovenkahvan alas. Hän astui heidän kannoillaan sisälle kovaa vauhtia pimenevään ja pölyttyvään toimistoon, jota Red ei ollut varmasti käyttänyt ikuisuuksiin. Autio toimisto ei siitä huolimatta ollut. Kirjoituspöydän kiikkerällä tuolilla kyhjötti pikkuruinen, huulensa räikeän punaisella värillä maalannut nuori nainen, jonka hiusten vihreät raidat säteilivät kilpaa hänen vaatteidensa kanssa. Naisen kasvoille syttyi suloinen hymy kuin napista painamalla, kun hän näki tulijat.

“Jo oli aikakin”, Lucy Wright-X sanoi ojentuen täyteen pituuteensa, mikä ei ollut kovinkaan paljon ottaen huomioon sen, että hän seisoi korkokengillä ja ulottui Siriusta silti vain leukaan. Hän kätteli niin Siriusta kuin Jamesiakin toimittajan reippaudella, joka sai kummankin nuorukaisen värähtämään hermostuksesta. Sirius vilkaisi Lucya epäluuloisesti ja istuutui mielenosoituksellisesti mahdollisimman kauas naisesta. Vaikka hän olisi halunnutkin, hän ei pystynyt unohtamaan kaikkia niitä teräviä lehtikirjoituksia, jotka Lucy oli Ariannasta tehnyt.

“No niin, nyt kun me kaikki olemme paikalla - “ Jude aloitti selvästi vaivaantuneesti istuessaan penkille Lucyn viereen. Hänen vaimonsa vaiensi hänet laskemalla kätensä hänen polvelleen.

“Anna minun hoitaa tämä, Jude”, Lucy enemmänkin vaati kuin pyysi, eikä aina yhtä ystävällinen Jude osannut laittaa vastaan, vaan nyökkäsi ja vajosi syvemmälle tuoliinsa. Siriusta melkein nauratti, miten erilaiselta tuo varautunut nuori ranskalainen oikein näyttikään vaimonsa seurassa. Judessa oli uudenlaista itsevarmuutta ja rohkeutta, jota tämä ei koskaan koulutuksen aikana paljastanut.

“Aiotteko te puhua vai ette?” Siriuksen vierellä istuva James kysyi levottomasti. “Koska me emme osaa telepatiaa, kyllähän te varmasti sen tiedätte?”

“Koskaan ei voi olla liian varma”, Lucy vastasi napakasti väläyttäen Jamesille säteilevän hymyn punatuilla huulillaan. Hän suipisti suutaan, korjasi neliskulmaisten pikku silmälasien asentoa nenällään ja heilautti säären toisen yli, ennen kuin viimein puhui.

“Tämä tarina alkaa, tai oikeastaan päättyy siihen hetkeen, kun minua alettiin kiristää. Se oli ilmeisesti tiedät-kai-kenen aivoituksia.”
“Voldemortin”, Sirius korjasi happamasti. Lucy painoi kädet korvilleen.

“Älä käytä sitä nimeä, herra Black!”

“Herra? Nyt sinä siis kutsut minua herraksi, kun olet ensin levittänyt typeriä juoruja minusta ja tyttöystävästäni? Pahus, sinä olet seonnut, nainen!” Sirius räjähti. Hän nappasi vanhan sanomalehden Redin työpöydältä ja alkoi sipehtiä sitä palasiksi käsissään.

Jude liikahti. “Tämä oli selvästi ‘uono idea”, hän totesi vahvasti murtaen. Lucy pudisti päätään.

“Ei, ei ollut. Minun täytyy vain selvittää tämä. Sirius, olen kiusannut sinua ja tyttöystävääsi, koska se on ainoa keino kiinnittää teidän huomionne. Minä todella tarvitsen teidän apuanne”, Lucy lisäsi ja ellei naisen pähkinänruskeista silmistä olisi paistanut niin suuri ylpeys, Sirius olisi saattanut itse asiassa ajatella naisen anelevan. Hän ei kuitenkaan antanut sen vaikuttaa itseensä, vaan ainoastaan katsoi naista pitkään.

“Hyvä on”, Lucy jatkoi palaten takaisin teräväsanaiseen, suloiseen kuoreensa. “Kuinka paljon te tiedätte meistä kahdesta?”

“Me tiedämme, että te olette naimisissa”, James vastasi ennen kuin Sirius ehti puhumaan.

“Ja teillä on tytär”, pisti väliin Sirius, joka oli kuullut Remuksen puhuvan kohtauksesta Juden ja pikku Sunday-tytön välillä.

“Ei Dimanche ole minun lapsi”, Jude kielsi lammasmaisesti hymyillen. “’än on Lucyn tyttö.”

“Niin on”, vahvisti Lucy. “Hän on oikeastaan sellainen vahinko, vai miten sitä sanotaankaan - sain hänet, kun olin kuudentoista.”

Hän nosti leukaansa ja haastoi katseellaan Siriuksen ja Jamesin tekemään ilkeitä välihuomautuksia. Kaksikko pysyi kuitenkin vaiti haluamatta joutua tekemisiin Lucyn pitkien, kukkakuvioilla koristettujen kynsien kanssa. Siriusta melkein nauratti se, millaisessa otteessa tuo oravamainen pikku tyttö piti heitä kaikkia: aviomiestään ja vieraitaan. Hän otti paremman asennon tuolilla.

“Olen hoitanut Sundayta yksin siitä lähtien kun sain hänet. Jätin koulun kesken silloin aiemmin, olkoonkin, että Dumbledore olisi varmasti tehnyt järjestelyitä pitääkseen minut koulussa. En halunnut ketään Sundayta pilkkaamaan. Joten muutin Lontooseen ja hankin itselleni työn sen ainoan asian kanssa mitä osaan tehdä, eli kirjoittaa. Sunday seurasi mukana. Me asuimme yhdessä siihen saakka, kunnes tapasin Juden hänen tullessaan Englantiin.”
Jude oli lehahtanut helakanpunaiseksi kasvoiltaan. “Se ei ollut kovin ‘ohdokas tapaaminen”, hän myönsi. “Olin eksynyt - “
“Hän on aina eksyksissä”, keskeytti Lucy. “Ei pysyisi suunnassa edes kompassin kanssa.”

Sirius seurasi kiinnostuneena Juden ilmeitä nähdäkseen, miten mies suhtautui tähän terävään huomautukseen, mutta ranskalainen ainoastaan hymyili Lucylle. Siriukselle ei ollut hetkeäkään epäselvää, kuka suhteessa vei ja kuka vikisi.

“Minä kysyin tietä asunnolleni”, Jude sanoi edelleen hymyillen. “Ja koska me asuimme samassa kaupunginosassa, kysyin tietä useamminkin.”

“En ihmettelisi, vaikka olisin ollut ainoa koko kaupungissa, joka ymmärsi Juden outoa mongerrusta!” Lucy nauroi silmäillen miestään silmälasiensa linssien raosta. Hänen silmänsä välkkyivät. “Joka tapauksessa asiat menivät siitä eteenpäin niin kuin niiden voi olettaakin menevän, eli me menimme naimisiin. Tosin vasta sen jälkeen kun minä kosin Judea - “ Lucy mutristi huuliaan tyytymättömänä. Jude vaihtoi asentoa tuntien selvästi olonsa epämukavaksi.

Cherié, ei kai ‘eille tarvitse kertoa kaikkea?”

“Ei”, hymyili Lucy. “Mutta sinä ansaitsit tuon. Palatakseni asiaan - me siis menimme naimisiin ja minä ja Sunday muutimme Juden luokse.”

“Kaikki meni ‘yvin aina viime ‘elmikuuhun asti - “

“Joulukuuhun, Jude, joulukuuhun”, oikaisi Lucy. “Äläkä ryhdy väittämään, että minä valehtelen, koska minä muistan tämän! Se oli se kuukausi, kun Sara-täti lähetti Sundaylle sen korppikaulaketjun ja sitä toffeeta, joka ei irronnut hänen hampaistaan, kyllähän sinä muistat? En ikinä unohda sitä - piti viedä Sunday Mungoon kesken joululoman ja tungos oli sen mukainen - “

“Te riitelette kuin vanha aviopari”, James kommentoi huvittuneena. Sirius tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen.

“Odota vain, Sarvihaara, tuollainen sinustakin vielä tulee.”

“Voi turha toivo!”
Jude rykäisi. Molemmat Kelmit vaikenivat kuin joku olisi tunkenut kokonaisen kananmunan kerralla heidän henkitorveensa. He katsoivat kysyvästi pitkää ranskalaista ja tämän vieressä istuvaa epäsovinnaista toimittajaa, joka oli taas ottanut kasvoilleen suloisimman ilmeensä ja keimaili nyt itsekseen.

“Mitä tapahtui viime helmikuussa?” Sirius kysyi asiallisesti.

“Joulukuussa!” Lucy huudahti hermostuneena. “Se oli joulukuu!”

James huokaisi. “Antakaa Anturajalalle anteeksi, hän ei ole vielä oppinut luettelemaan kuukausia. Jude…?”

“Viime joulukuu oli aika ‘irveä”, Jude tunnusti saman tien kuin olisi kaiken aikaa vain odottanut kehotusta puhumiseen. “Siihen aikaan kuolonsyöjät kiinnostuivat Sundaysta, ‘e alkoivat seurata ‘äntä jatkuvasti - “

“Eikä se jäänyt edes siihen”, Lucy sanoi vakavoituen kertaheitolla. Hänen täytyi olosuhteista huolimatta suhtautua tyttäreensä hyvin vakavasti, Sirius päätteli, sillä hänen ruskeat nappisilmänsä olivat suorastaan tulvillaan huolta. Myös Jude näytti vakavalta, vaikka ei edes ollut sen Sunday-tytön isä. Korkeintaan henkisesti.

“En tiedä miksi kuolonsyöjät tekivät niin, mutta jossakin vaiheessa he päättivät haluavansa Sundayn itselleen. He yrittivät kidnapata hänet kolmesti ennen kuin uskoivat, ettei siitä tule mitään. Me muutimme uuteen kotiin ja piilotimme Sundayn loitsujen avulla heiltä…”

“Siinä vaiheessa ‘e alkoivat kiristää”, Jude jatkoi myrkylliseen sävyyn. “Lucea, nimittäin. ‘e antoivat ‘änelle kolme vaihtoehtoa: kertoa, missä Dimanche on, kirjoitella typeriä lehtiin tai tulla tapetuksi.”

“Aluksi heille riitti se, että minä valehtelin sanomalehteen heidän puolestaan”, Lucy sanoi kuivaten silmiään kaapunsa hihalla. “Kaikenlaisia typeriä valheita siitä, miten kuolonsyöjät ovat siirtyneet Ruotsiin… jätin kertomatta murhista… vaihdoin nimiä… heillä ei ollut ilmeisesti kiireitä Sundayn kanssa. Sitten tuli tämä uusi kuolonsyöjä, Regulus - “

“REGULUS?”

Siriuksen huuto halkoi huoneen hiljaisuutta sellaisella voimalla, että pelkkä säikähdys riitti vaientamaan Lucyn. Nainen nyökkäsi itkun partaalla ja tarttui miehensä käteen kuin peläten, että Sirius voisi tehdä jotakin typerää. Niin kuin kaikki Blackin suvun jäsenet, Sirius ajatteli katkerana. Ei kukaan kunnon ihminen luottanut heihin, olivat he todistaneet itsensä sen arvoisiksi kymmenentuhatta kertaa tai ei.

“Niin, Regulus Black”, Lucy niiskaisi hetken kuluttua katse käsiinsä painettuna. “Hän sanoi, ettei pelkkä lehtikirjoittelu enää riitä - että minun pitää kertoa, missä Sunday on, tai hän tappaa meidät molemmat - “

“Siksi ’än ’alusi puhua sinun kanssasi, Sirius”, Jude selitti, kun rajut nyyhkäykset vaiensivat Lucyn kokonaan. “’än ‘alusi tietää, voitko sinä tehdä mitään sille Regulukselle?”

Sirius naurahti katkerasti. Siitä oli jo kaksi kuukautta kun hän oli edellisen kerran puhunut Reguluksen kanssa, eikä hänellä ollut ollut aikomustakaan korjata asianlaitaa. Oli kokonaan Reguluksen asia etsiä hänet käsiinsä, jos kuolonsyöjänuorukainen sitä ylipäätänsä halusi. Eikä se ollut kovin todennäköinen vaihtoehto, Sirius täydensi mielessään. Kaikkien tietojen mukaan Regulus oli ainakin jokseenkin onnellinen siellä missä olikin, eli kaukana veljestään.

Hän kohotti katseensa takaisin Lucyyn ja näki naisen itkevän hillittömästi vasten Juden aurorinkaavun verhoamaa olkapäätä. Tuntui pahalta sanoa Lucylle, ettei mitään toivoa ollut, kun nainen yritti niin kovasti pelastaa tyttärensä. Ja ainahan Sirius voisi yrittää - jos ei nyt suoranaisesti käskeä Regulusta lopettamaan, niin ainakin selvittää, miksi kuolonsyöjät olivat niin kiinnostuneita pienestä Sunday Wrightista.

“Hyvä on”, Sirius lupasi syvän huokauksen kera. “Minä puhun Reguluksen kanssa. Mutta en lupaa mitään.”

James oli huoneessa ainoa, joka tajusi, mitä tuo lupaus kokonaisuudessaan oikein merkitsi Siriukselle. Hän taputti ystäväänsä rohkaisevasti hartioihin samalla kun Lucy kuivasi kyyneleensä ja väläytti Siriukselle valloittavan hymyn, joka kaikessa kirkkaudessaan kilpaili itsensä auringon kanssa.

Ajatus Reguluksesta vaivasi Siriusta koko iltapäivän ajan aina siihen saakka, kunnes tuli aika lähteä Manchesteriin Ariannan kanssa. Oli mahdotonta sanoa, kumpi tieto ahdisti Siriusta enemmän: tieto siitä, että hän joutuisi tapaamaan taas veljensä, vai tieto siitä, että hänen tyttöystävänsä olisi muutaman tunnin kuluttua niin raivoissaan hänelle, ettei varmasti enää puhuisi hänelle. Hänestä tuntui kuin Arianna olisi voinut nähdä hänen hymyilevän naamionsa lävitse ja tietää, mitä hän oikein suunnitteli. Ainakin Ariannan kasvoilla oli epäluuloinen ilme, kun he puoli viiden aikaan kohtasivat toisensa tytön vanhan kotitalon pihamaalla Manchesterissa. Taivaalta valui räntää tasaisena harmaana virtana.

“Tänne tuleminen oli huono ajatus”, Arianna mutisi katse kiinnittyneenä kotitalonsa vaaleankeltaiseen julkisivuun. “Hautajaistunnelma oikein leijuu ilmassa. Ihmettelen vain, kenet he aikovat lynkata tänään.”

Sirius kätki syyllisyytensä teeskennellen tuijottavansa äärimmäisen tiiviisti talon portilla olevaa kookasta puutarhatonttua, jonka kädessä olevassa kyltissä luki: “POSTELJOONEJA VAIN OMALLA VASTUULLA”.

“Sinä kuvittelet vain”, Sirius valehteli ja kysyi sitten osoittaen puutarhatonttua: “Milloin he ovat tuon lisänneet?”

“Kaksi viikkoa sitten, kun kävin kotona”, Arianna hymähti tarkastellen verenhimoiselta näyttävää pihatonttua. “He kyllästyivät siihen, että joku typerä postimies tuli koputtelemaan heidän ovelleen etsien postiluukkua. Tuo pitää heidät kyllä poissa.”

“Pelkän kyltin voimalla?”

“Ei… se osaa tarvittaessa mulkoilla erittäin pahasti”, Arianna hymyili. “Jake olisi halunnut lumota sen puremaan, mutta äiti kielsi.”

Sirius nyökkäsi ymmärtävästi. Ariannan äiti, Ann-Graze oli tiukka ja vakavaotteinen nainen, minkä lisäksi hän työskenteli jättiesineiden väärinkäytön osastolla taikaministeriössä. Koska Ariannan isäkään ei ollut huumorintajultaan sen kehittyneempi, ei Sirius voinut kuin ihmetellä, miten nuo kaksi syntymäjäykkää ihmistä olivat voineet saada Ariannan ja Jaken kaltaisia lapsia.

“Mennäänkö sisälle?” Sirius ehdotti tarjoten Ariannalle käsivartensa. Arianna nyökkäsi kireästi aavistaen selvästi, että jotakin oli vialla. Sirius ei halunnut edes kuvitella tyttöystävänsä reaktiota, kun tälle viimein selviäisi, mitä hänen päänsä menoksi oikein oli suunniteltu. Hän toivoi, että Arianna ei sentään ryhtyisi paiskomaan kirouksia ympäriinsä.

He ehtivät koputtaa ovelle vain hetken verran, ennen kuin sisältä kuului raskaita askelia ja Jake Bellin viimeisillään raskaana oleva vaimo Rosaria tuli avaamaan oven. Hän oli huomattavan pitkä ja vaikuttavannäköinen nainen, jonka harmaissa silmissä oli arvokkuutta, jota Sirius ei olisi milloinkaan voinut saavuttaa. Ei ollut vaikeaa kuvitella Rosariaa suuren kartanon tai linnan valtiattareksi. Silti naisen silmäkulmissa oli sama pilke kuin aviomiehellään ja tämän pikkusisarella.

“Toiset ovat ruokailuhuoneessa”, Rosaria sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan vieraita edellään. “Odotimme vain teitä.”
“Mitä minä sanoin”, Arianna supisi heidän kävellessään valoisaa, kirkkaankeltaisella sisustettua käytävää eteenpäin. “Kaamean virallinen tunnelma. Tästä tulee katastrofi - ehkä joku meistä on epähuomiossa varastanut äidin ompeluneulan tai vastaavaa.”

Sirius pakottautui nauramaan ja tönäisi Ariannaa leikkisästi. “Rauhoitu nyt! Olet kuin mikäkin hermokimppu!”

“Sittenhän minä olen hyvä vastine lihaskimpulle, vai mitä?”

“Minä en ole lihaskimppu, minä olen hyvintreenattu!” Sirius protestoi loukkaantuneena.

“Sama asia.”

“Eikä ole! Rosaria, tee jotakin!” Sirius aneli. Rosaria Bell kääntyi ympäri katsellen heitä kuin hänen edessään olisi seisonut kaksi tukkanuottasille ajautunutta pikkulasta. Hän ravisti päätään huvittuneena.

“Kyllä sinun täytyy itse rangaista ongelmasi, Sirius”, nainen pahoitteli.

“Juuri niin!” Arianna sanoi asettaen kätensä lanteilleen. “Siinäs kuulit.”
“Oletko varma? Voi olla, että sinun kovaäänisyytesi on kuurouttanut minut ennen aikojani…”

Arianna upotti sormensa Siriuksen kylkiin. Sirius rääkäisi ja siirtyi kiireesti pois tytön ulottuvilta vilkuillen tätä loukkaantuneena. Arianna vain nauroi - nauroi niin iloisesti, että Sirius tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa ajatellessaan sitä, mitä aikoi tytölle tehdä. Arianna ei ansainnut sitä… mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, Sirius sanoi itselleen tiukasti ja tarttui taas Ariannan käsivarteen.

“Olehan nyt kunnolla, tai minä vaiennan sinut”, hän määräsi virnistellen Ariannalle niin keskittyneesti, että oli kävellä päin pitkää miestä, jolla oli samanlainen tumma tukka ja pahankurinen virnistys kuin Ariannallakin, vaikka samalla miehen sinisistä silmistä paistoikin huoli. Jake Bell.

“Älä sentään lopullisesti häntä vaienna, kuolleet pikkusiskot ovat niin hyödyttömiä”, Jake moitti hyväntuulisesti. Arianna näytti kieltä veljelleen kuin huonokäytöksisen pikkutytön esikuva.

“Ellei sitten satu olemaan kuolleiden hyväksikäyttäjä…”
“Arianna!” kuului tytön isän rautainen napautus. “Hillitse kielenkäyttöäsi!”

Arianna hymyili isälleen enkelimäisesti ja kääntyi sitten mumisemaan Siriuksen korvaan: “Kun hän tajuaisi, miten monella tavalla sanan ‘kielenkäyttö’ voi ymmärtää…”

Sirius pyrskähteli muutaman kerran epävarmasti yrittäen pidätellä nauruaan. Tuon yhden äärimmäisen kaksimielisen huomautuksen myötä tunnelma vapautui huomattavasti, ainakin Ariannan osalta. Valittamatta tyttö halasi niin veljeään kuin vanhempiaankin tervehdykseksi ja siirtyi sitten takaisin Siriuksen luokse yrittäen olla kuulematta äitinsä järkyttyneitä ‘tyttöseni, miten sinusta on tullut noin laiha’-huomautuksia.

“Se johtuu Siriuksen huonosta ruoanlaittotaidosta”, Arianna näpäytti ärtyneenä. “Ja minä joudun syömään niitä keitoksia!”

Rouva Bellin hyvinmuotoillut kulmakarvat kohosivat aina tämän hiusrajaan saakka. “Asutteko te kaksi yhdessä?”

“Emme”, Sirius änkytti.

“Kyllä”, Arianna paukautti samaan aikaan. Sirius vilkaisi tyttöä yhtä hämmentyneenä kuin muutkin Bellin perheen jäsenet.

“Siis asutteko vai ette?” rouva Bell vaati tietää.

“Asumme”, Arianna vastasi niin lujasti, ettei Siriuskaan uskaltanut väittää vastaan. “Sirius tässä tarkoitti sitä, että emme asu VIRALLISESTI yhdessä... keinottelua asumistukien saamiseksi, kyllähän te tiedätte.”
Rouva Bell nyökytteli hyväksyvästi, vaikka naisen ilme kertoikin, että hän etsi kuollakseen syytä väittää vastaan. Hän oli Belleistä se, jolta Arianna oli ehdottomasti perinyt riidanhaluisuutensa - muuta yhteistä äidillä ja tyttärellä ei sitten ollutkaan, ei ulkonäöllisesti eikä luonteenpiirteiden kautta.

Ariannan äiti tuhisi paikoillaan monta minuuttia, kunnes lopulta löysi mielestään sopivan vastaväitteen ja tokaisi:

“Jos sinä asumistukea tarvitset, olisit pyytänyt meiltä.”

“Niin, meillähän se raha kasvaakin puussa”, Arianna sanoi silmiään pyörittäen. “Vakavissaan, voisimmeko mitenkään lopettaa tätä keskustelua ennen kuin minä ja Sirius kyllästymme ja katoamme minun huoneeseeni pommittamaan puutarhatonttua tilitukuilla?”

“Tulitikuilla”, Sirius korjasi hiljaa. Arianna astui hänen varpailleen.

“Lopetetaan tämä henkinen kädenvääntö jo ja mennä pöytään”, Jake ehdotti äänessään syvästi piinattu sävy. Sirius tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Hän itse joutui kestämään Ariannan ja tämän perheen väittelyitä vain hetkellisesti, kun taas Jakelle se oli elinkautinen. Miesparka.

Rouva Bell ja Arianna rikkoivat vastentahtoisesti murhaavan katsekontaktinsa ja siirtyivät Jaken ja Rosarian kannoilla pöydän ääreen. Keskustelu siirtyi oitis arkisempiin asioihin, kuten Ariannan veljen lapseen (“Siitä tulee poika ja sen nimeksi tulee Josh”, Jake sanoi tiukasti suostumatta uskomaan muita vaihtoehtoja) ja Ariannan huispausuraan (“Jos minulta kysytään, olisit saanut harkita sitä taikaministeriötä, vaikka arvosanasi olivat mitä olivat”). Sirius pysytteli suurimman osan ajasta vaiti ja keskittyi leikkaamaan kurpitsapiirastaan teeskennellen, ettei mikään maailmassa voinut häiritä häntä. Hän oli kiitollinen siitä, että Arianna oli niin keskittynyt väittelemään perheenjäsentensä kanssa, ettei tytöllä ollut aikaa kiinnittää häneen kovin paljon huomiota. Toisenlaisissa olosuhteissa Arianna olisi oitis huomannut jonkin olevan vikana.

He olivat melkein syöneet ateriansa loppuun, kun Jake viimein laski lautasliinansa syliinsä ja päätti pudottaa sen pommin, jota Sirius oli koko ruokailun ajan kammonnut.

“Arianna”, Jake aloitti äänessään se päättäväisen määrätietoinen sävy, jota Sirius oli itsekin usein tyttöön käyttänyt - sääli vain, ettei siitä ollut koskaan ollut minkään valtakunnan hyötyä.

Arianna muuttui oitis varautuneeksi ja siristi silmiään. “No?”

“Olen tässä ajatellut - “

“Kuulostaa pahalta”, Arianna murjaisi. Jake näytti ärtyneeltä.

“Kuuntelisitko nyt?”

Arianna vajosi mielenosoituksellisesti syvemmälle tuoliinsa. Ruokasaliin oli laskeutunut oikea hautajaistunnelma. Sirius teki mielessään inventaariota huoneen lasiesineistä siltä varalta, että Arianna päättäisi jostakin syystä ryhtyä paiskomaan heitä niillä.

Jake ryki hetken ja lausahti sitten: “Olet varmasti itsekin huomannut, että olet melko… laiha.”

“Se ei kuulu sinulle tippaakaan! Minä vain harrastan urheilua!” Arianna tuiskahti. Ei täytynyt tuntea tyttöä kovin tarkasti, että saattoi aistia huoneessa sillä hetkellä leijuvan vaaran. Jos ihmiset olisivat voineet palaa ruudin lailla, Arianna olisi poukonnut lujaa vauhtia vasten seiniä.

Jake pudisti päätään kasvoillaan ilme, joka kieli, ettei hän aikonut perääntyä sillä kertaa. Oli mahdotonta olla ihailematta miehen itsevarmuutta.

“Ei se siitä johdu, Ria, ja sinä tiedät sen ihan hyvin itsekin. Olen puhunut Siriukselle ja - “
“MITÄ?” sen pidemmälle Jake ei ehtinyt, sillä siinä vaiheessa keskustelua Arianna paukautti lusikkansa lautaselleen ja nousi ylös pöydästä sellaisella voimalla, että pöytä olisi yhtä hyvin voinut lentää nurin saman tien. Tytön siniset silmät salamoivat myrskyä enteillen. Heikompi mies olisi maastoutunut pöydän alle katseen voimasta, mutta Sirius pakottautui pysymään vakaana ja vastasi tiukasti:

“Sinä tarvitsit sitä, Arianna. Et kuunnellut minua - “
“Joten sinä menit kielimään minusta minun veljelleni? Pahus, Sirius, minä kuvittelin, että sinuun voi LUOTTAA!” Arianna sähisi. Sirius siirtyi vasten tahtoaankin kauemmas siltä varalta, että Arianna saisi äkkiä päähänsä teroittaa kynsiään hänen kasvoihinsa. Hän olisi halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja ja tehdä tytölle selväksi sen, miten väärässä tämä oikein oli. Haikea järjenääni hänen sisällään kuitenkin intti, ettei se ollut järkevää - ei tässä tilanteessa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kasvojen edessä. Niinpä hän hillitsi mielensä ja pysyi vaiti.

Arianna ravisti äkäisesti kiharoitaan. “Voisin kirota sinut lapsettomaksi juuri nyt, Sirius Black!”
“Arianna!” herra Bell ärjäisi perin juurin järkyttyneenä. “En kasvattanut sinua puhumaan tuolla tavalla!”
“Älkää huolehtiko, herra Bell”, Sirius pisti väliin virnistystä tavoitellen. “Olen kuullut pahempaakin.”

“Tässä ei ole nyt kyse siitä”, Jake sanoi yrittäen palata epätoivoisesti takaisin asiaan. “Vaan Ariannan syömishäiriöstä.”

Ariannan kynnet kaivautuivat hänen lautasliinaansa. “Minulla - ei - ole - mitään - syömishäiriötä - “ tyttö tavutti maailmanloppua enteilevä sävy äänessään samalla kun hän silmäili Siriusta katseella, joka sanoi: ‘tästä puhutaan vielä’. Sirius näytteli, ettei ollut huomannut mitään poikkeavaa tyttöystävänsä ilmeessä.

Jake huokaisi. “Arianna, mitä jos olisit rehellinen edes kerran elämässäsi? Me kaikki tiedämme, että sinulla on ongelma - jopa sinä itse tiedät sen. Et kai muuten vaivautuisi valehtelemaan Siriukselle, että syöt?”

Arianna kiepsahti katsomaan Siriusta kivettynyt hymy kasvoillaan. Hänen ilmeessään ei ollut lämmönhiukkastakaan. “Mitä sinä olet hänelle kertonut?” tyttö kysyi leikkien äkkiä ystävällistä ja vastaanottavaista.

“Vain totuuden”, Sirius tokaisi antamatta tyttöystävänsä ilmeen vaikuttaa itseensä millään tavalla. “Sen, että sinä valehtelit minulle alkavasi taas syödä, vaikka todellisuudessa vain oksensit salaa minulta. Minä en voi vahtia sinua, Arianna.”

“EN MINÄ OLE KÄSKENYTKÄÄN!” Arianna huusi.

“NO ANTEEKSI JOS SATUN PITÄMÄÄN SINUSTA!” Sirius karjui vastaan pystymättä käyttämään niinkään radikaaleja sanoja kuin rakkaus, vaikka tiesikin, että hänen olisi pitänyt tehdä niin.

“LOPETA SE SITTEN!”
“MINÄ EN OLE MIKÄÄN PAHUKSEN ON/OFF-MASIINA!”

“NYT - MOLEMMAT - HILJAA!” Jaken kova ääni tunkeutui heidän huutonsa ylitse ja sai heidät vaikenemaan kertaheitolla. Sirius tuijotti Ariannaa raskaasti hengittäen. Hän tunsi olonsa hirvittäväksi ja samalla paremmaksi kuin pitkään aikaan. Häntä ei ollut yksinkertaisesti luotu elämään rauhassa jonkun kanssa, ei ainakaan kovin pitkään.

Arianna laski katseensa käsiinsä kuin suklaakonvehdin varastamisesta kiinnijäänyt pikkulapsi. Jossakin muussa tilanteessa Sirius olisi saattanut nauraa sille vaikutukselle, joka Jakella pikkusisareensa oli.

“No niin”, Jake sanoi kohottaen kätensä. Hän veti syvään henkeä. “Sirius, arvostan sitä, että välität pikkusiskostani, mutta älä tapa häntä. Älä ainakaan tuolla tavalla. Arianna, tunnen kyllä temperamenttisi, mutta kiltti, KILTTI, kuuntele tämän kerran elämässäsi, jooko?”

Arianna mulkoili veljeään, mutta pysyi vaiti. Sirius käsitti tämän jonkinlaiseksi rauhantarjoukseksi ja uskalsi taas hengittää vapaasti. Herra Bell oli kasvoiltaan kalmankalpea, kun taas rouva Bell näytti lähinnä keittoastiaan pudonneelta ravulta. Rosaria oli aikaa sitten siirtynyt puhumaan vatsalleen ja antoi ymmärtää, ettei ollut kuullut koko keskustelua.

“Arianna, olemme kuulleet tarpeeksi selityksiäsi”, Jake sanoi äänensävyllä, joka kielsi kaikki vastaväitteet. Arianna yritti kyllä, mutta Sirius läimäytti käden hänen suulleen ja piti sitä siinä viitaten samalla Jakea jatkamaan. “Tiedämme, että sinä et pidä tästä - saatat jopa vihata meitä tämän vuoksi - mutta Sirius ja minä emme voi hallita sinua. Meidän täytyy auttaa sinua jollakin tavalla.”

Arianna yritti puhua, mutta Sirius esti häntä. Tyttö heilautti vapaata kättään ja läimäytti sen voimalla vasten Siriuksen poskea. Sirius kavahti taaksepäin punaisen, kihelmöivän jäljen kohotessa hänen poskelleen. Rouva Bell vaikutti olevan pyörtymisen partaalla suhisten itsekseen jotakin pilallemenneestä kasvatuksesta.

“Tuo riittää jo, Arianna”, huokaisi Jake. “Sinä voit tappaa meidät, pahoinpidellä meidät Mungoon tai myydä meidät McGarmiwalle, mutta minä aion silti sanoa tämän. Keskustelin asiasta äidin ja isän kanssa viime yönä ja me päätimme varata sinulle paikan Nälkäkurjesta.”

“MISTÄ?” Arianna parahti pudottaen käsistään viinilasin, josta oli ollut juuri juomassa. Viiniä ja lasinsirpaleita lensi ympäri huonetta. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota; Sirius ihmetteli, oliko hän joutunut keskelle jonkinlaista pysähtynyttä, vangittua hetkeä. Ainakin liikkuminen tuntui yhtä vaikealta.

“Nälkäkurjesta”, Jake toisti heikosti. Vasta sillä hetkellä Sirius tajusi, miten paljon pikkusiskon syömishäiriön oli täytynyt vaikuttaa mieheen. “Kyllä sinä tiedät, Nälkäkurjen Syöttölä Syömishäiriöistä kärsiville Velhoille, Noidille ja Kotitontuille - “
“Minä en halua sinne!”

“Arianna, sinun täytyy ymmärtää!”
“Ei!” Arianna kohotti kätensä torjuvasti eteensä. “Minulla ei ole mitään hemmetin syömishäiriötä enkä minä suostu minnekään hullujenhuoneelle vähäjärkisten kiusattavaksi!”

“Arianna, miettisit sanojasi! Sinä puhut nyt Rosarian työpaikasta!”
Arianna vilkaisi ohimennen punehtunutta Rosariaa, mutta oli jo niin raivon vallassa, ettei jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Sirius melkein sääli tyttöä. Hänhän oli lähellä hysteriaa!
“Minä en mene sinne!” Arianna sanoi itkuaan pidätellen. “Ette voi pakottaa minua!”
Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus. Sirius vilkuili vuoroin Ariannaa, vuoroin Jakea tietämättä tarkalleen, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut olevansa niin väärässä paikassa ja niin täydellisen väärässä. Hän voi melkein pahoin ajatellessaan sitä, mitä he olivat Ariannalle tekemässä.

“Itse asiassa - “ Jake aloitti synkästi. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jake upotti kätensä velhonkaapunsa taskuun ja veti esille pergamentinpalasen. Hän ojensi sen Ariannalle. “Me voimme. Siinä on puolentoista kuukauden pakkohoitomääräys Nälkäkurjen bulimiaosastolle.”

“Olemme todella pahoillamme”, Sirius säesti käheästi.

Arianna tuijotti lamaantuneena käsissään olevaa pergamenttia. Sirius toivoi, että saisi tytön sanomaan jotakin - hän vihasi hiljaisuutta ja sitä nukkemaista, ilmeetöntä tapaa, jolla Arianna tuijotti eteensä. Mutta kun nuori huispaaja sitten viimein nosti katseensa, halusi Sirius välittömästi tämän kääntävän sen pois. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suuren vihan ja halveksunnan paistavan Ariannan silmistä.