24.osa - Mikajan tarina

26.9.1978

Alessandron huone valitti hiljaisuuttaan, kun Cinnamon palasi suihkusta hangaten hiuksiaan likaisenvaaleaan pyyhkeeseen. Hän tunsi olonsa kurjaksi, jollakin tapaa loppuunkulutetuksi, ikään kuin hänestä ei olisi ollut enää ottamaan sen ihmisen hahmoa, joka hän oli ennen kuvitellut olevansa. Syyllisyys painoi hänen olkapäitään raskaan ristin lailla.

Cinnamon hylkäsi pyyhkeen pörröiseksi mytyksi huoneen likaiselle lattialle ja istui Alessandron sängyn laidalle ristien paljaat säärensä. Häntä paleli, mutta hän teki parhaansa ollakseen antamatta tunteelle valtaa. Ongelmia oli liikaa muutenkin ja ne risteilivät hänen mielessään kuin taistelulaivat toisiaan vasten hyökäten. Remus. Alessandro. Edellisen illan tapahtumat ja - voi Luoja, Cinnamon voihkaisi äänettömästi painaessaan päänsä käsiinsä. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään?

“Olen kuollut”, Cinnamon parahti itsekseen. Häntä hävetti. Jos joku olisi aiemmin tullut kertomaan hänelle, että oli itse asiassa mahdollista kärsiä moraalisesta krapulasta, hän olisi nauranut vasten puhujan kasvoja. Sinä aamuna hän kuitenkin tiesi paremmin. Miten hän voisi ikinä enää kohdata Remusta kasvoista kasvoihin ja väittää, että kaikki oli hyvin? Sellaista ei vain voinut tehdä.

Cinnamonista tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi repinyt häntä kahtia. Hän toivoi, että olisi vain voinut pysäyttää itsensä siihen hetkeen ja pysyä jähmettyneenä paikoilleen niin kauan, että saisi selvitettyä itselleen, mitä oikein halusi ja mitä oli tekemässä. Hän oli suudellut Alessandro Visardoa. Hän seurusteli Remus Lupinin kanssa, vaikka oli itse asiassa kyllästynyt koko asiaan - ainakaan se ei enää tuntunut miltään. Mutta miten hän voisi milloinkaan loukata Remusta kertomalla pojalle, miten asiat oikein todellisuudessa olivat? Entä mitä hän sanoisi Alessandrolle, kun he seuraavan kerran tapaisivat? Cinnamon ei edes tiennyt, minne nuori vakooja oli mennyt - Alessandro oli ollut poissa jo kauan ennen kuin Cinnamon oli herännyt, eikä mies ollut edes vaivautunut jättämään minkäänlaista viestiä olinpaikastaan. Ei tietenkään ollut - Cinnamon ei ymmärtänyt, millä oikeudella hän oli edes odottanut muuta.

Totuus oli, ettei hän enää ollut pisteessä, jossa olisi voinut odottaa tai toivoa yhtään mitään. Hän oli petturi - pahus, hän olisi ollut avionrikkoja, jos olisi ollut naimisissa! Cinnamon nipisti itseään terävästi toivoen sen lievittävän alkavaa hysterian tunnetta, joka hiipi ylös hänen kaulaansa uhaten ottaa hänestä vallan. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Alessandro Visardoa. Silloin hän olisi ollut vielä onnellinen Remuksen kanssa, tai ainakin olisi kuvitellut olevansa. Sekin olisi ollut parempi kuin se syyllisyyden, häpeän ja ilon sekainen vyöry, joka nyt velloi Cinnamonin mielessä kipeänä ja pyörryttävänä. Hän nojasi päätään vasten Alessandron sängynpäätyä. Tuhannet kylmät maalaukset loivat halveksuvia katseitaan häneen huoneen katosta - syyttivätkö nekin häntä yhtä paljon kuin hän itse?

“Buon giorno.”

Cinnamon kohottautui kiireesti kyynärpäidensä varaan kuullessaan Alessandron mumisevan vaimean, huvittuneen tervehdyksen huoneen ovelta. Hän tunsi sydämensä heittävän ylimääräisten volttien lauman miehen nähdessään - Alessandro oli niin kauniskasvoinen ja silti niin petomaisen ivallinen. Mies ei ollut vaivautunut sitomaan hiuksiaan, mikä kohotti Cinnamonin mielialaa entisestään. Hän huomasi toivovansa, ettei Alessandro enää koskisikaan silkkinauhaansa.

“Paleleeko sinua?” Alessandro kysyi viivyttelemättä. “Näytät… oudolta.”

Cinnamon ravisti päätään sanattomana vastauksena miehen tiedusteluihin. Kuinka hän voisi selittää Alessandrolle mitään niistä tunteista, jotka sillä hetkellä risteilivät hänen mielessään? Alessandro ei ymmärtäisi puoliakaan niistä.

“On… on outo olo.”

Alessandro nyökkäsi ymmärtävästi. “Vakoiluverkosto tekee sitä ihmisille. Näissä seinissä kai on jotakin omituista”, mies lisäsi kuin olisi vasta sillä hetkellä tullut ajatelleeksi asiaa. Hän antoi viitan valua olkapäiltään lattialle ja asteli itse peremmälle huoneeseen tutkimaton hymy huulillaan. Hän tarkkaili Cinnamonia kriittinen ilme kasvoillaan.

“Ajattelin, että olisit lähtenyt jo”, mies sanoi niin vakavasti, että toteamus kuulosti melkein tunnustukselta, suurelta paljastukselta. Cinnamon hymyili tahtomattaankin.

“Ei ole kiire kotiin. Lily on kai vielä siellä.”

“Ainakaan häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna.”

He vaikenivat. Cinnamon käänsi katseensa Alessandron repaleiseen paidanhelmaan ja löysi itsensä ihmettelemästä, miten kaksi ihmistä saattoikaan puhua niin tyhjänpäiväisistä asioista, vaikka sanottavaa oli todellisuudessa loputtomiin. Hän olisi halunnut kysyä Alessandrolta edellisestä illasta, kertoa tälle, miten omituiseksi hän tunsi olonsa kaiken jälkeen - miten pieneksi ja riittämättömäksi hän itsensä kuvitteli. Hän olisi halunnut Alessandron kietovan käsivartensa hänen ympärilleen ja lohduttavan häntä, kertovan hänelle, että hän oli tehnyt olosuhteisiin nähden aivan oikein. Ketään ei voinut vaatia pysymään sellaisen poikaystävän kanssa, joka tuntui enemmän veljeltä kuin poikaystävältä. Ja - hetkinen, Cinnamon pysäytti itsensä topakasti. Hänellä ei ollut oikeutta ajatella mitään senkaltaista Remuksesta.

“Kuule - “ Cinnamon aloitti epäröiden. “Eilisestä - “

Alessandro heilautti kättään. “Unohda se. Sillä ei ole väliä.”
Cinnamon, joka oli ollut aikeissa käydä läpi pakollisen pitkän puheen sekavista tunteistaan sulki nyt suunsa kuin häntä olisi läimäytetty terävästi vasten kasvoja. Edellisellä illalla ei ollut väliä? Hän tuijotti edessään istuvaa vakoojaa epäuskoisena, haluten kuvitella, että oli kuullut harhoja. Että Alessandro valehteli hänelle. Ilme miehen kasvoilla oli kuitenkin tarpeeksi karistamaan kaiken toivon Cinnamonin mielestä. Alessandron silmät olivat totiset kuin ainakin ihmisellä, joka oli aikaa sitten unohtanut, mitä leikinlasku oli.

“Cinnamon?” Alessandro nojautui lähemmäs häntä. “Onko kaikki hyvin?”
“Onko kaikki hyvin?” Cinnamon toisti närkästyneenä. “Kautta Merlinin parran, tietenkään kaikki ei ole hyvin! Miten sinä voit edes odottaa mitään tuollaista? Vaikka varmaan kaikki on sinulle jotenkin HELPPOA - millään ei ole sinulle MITÄÄN VÄLIÄ!”
Alessandro, joka näytti ymmärtävän selkeääkin selvemmin, mistä oikein oli kyse, ei sanonut mitään. Mies ainoastaan katseli häntä tarkkaavaisesti ikään kuin olisi yhden katseen voimin pystynyt tunkeutumaan syvälle hänen mieleensä. Cinnamon käänsi kapinoiden päätään ja kiinnitti katseensa sängyntolppaan. Hän tunsi epäuskon sekaisen raivon kohisevan suonissaan.

“Haluatko selittää?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

Cinnamon tuhahti. “Aivan kuin sinä kaipaisit selitystä! Voitko sinä todella sanoa, että eilisellä ei ollut sinulle mitään väliä?”
Alessandro avasi suunsa.

“Ole hiljaa! Seuraavaksi sinä varmaan väität, että minulla ei ole sinulle mitään väliä!”

“Cinnamon - “
“Pahus, aiotko sinä kenties kertoa minulle, että käytit minua vain tehdäksesi Lilyn mustasukkaiseksi?” Cinnamon tiesi huutavansa järjettömiä asioita ilmoille, mutta ei pystynyt estämään itseään. Hän oli liian järkyttynyt. Hän ei enää itsekään tiennyt, mitä oli Alessandro Visardosta kuvitellut, mutta oli päivänselvää, että kaikki ne kuvitelmat olivat olleet pelkkää harhaa, naiivin mielen toiveajattelua. Alessandroko olisi välittänyt hänestä? Ajatus melkein itketti Cinnamonia.

“Sinä taidat tosiaan olla unen tarpeessa”, Alessandro päätteli rauhallinen ilme kasvoillaan. Cinnamon mulkaisi miestä.

“Eikö sinulla tuon parempaa sanottavaa ole?”

Alessandroa nauratti. Cinnamon ei ymmärtänyt, miten joku saattoi nauraa sellaisella hetkellä, mutta niin tapahtui joka tapauksessa - Alessandro, joka ei koskaan vaivautunut edes hymyilemään raotti huuliaan ja paljasti syntisen tasaisen hammasrivistönsä päästäen ilmoille naurun, joka kaikui vimmastuttavana ja silti kovin kauniina pitkin huoneen tylyjä seiniä.

“Cinnamon, menisit kotiin poikaystäväsi luokse!”
“MITÄ?”

Nauru kuoli Alessandron huulilta, kun mies ojensi kätensä silittämään Cinnamonin poskea. Cinnamon veti päätään taaksepäin.

“Olet sekaisin päästäsi”, tyttö sihahti myrkyllisesti.

“Se on vain järkevää. Olet poissa tolaltasi ja jos poikaystäväsi jotakin osaa, niin lohduttaa. Hän paikkaa sinut kuntoon tuossa tuokiossa ja kaikki on taas hyvin. Minusta ei ole sinua rauhoittelemaan.”

Cinnamon pudisti päätään paremman vastauksen puutteessa. “Sinä et voi - “ hän aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen tajuttuaan, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa.

Alessandro kohotti kulmiaan ivallisesti. “Älä ole typerä, Cinnamon”, mies pyysi väsyneesti. “Lupin ikävöi sinua jo.”
“Mutta minä en voi mennä enää hänen luokseen”, Cinnamon vastusteli, nyt jo aavistuksen verran hysteerisesti. Hän ei ymmärtänyt, miten keskustelu oli saanut niin rajun, niin vääränlaisen käänteen, eikä oikeastaan halunnutkaan ymmärtää - hän tiesi vain, etteivät asiat menneet lainkaan sillä tavoin kuin hän oli kuvitellut niiden menevän. Hän oli laskeskellut joutuvansa tuntemaan vain syyllisyyttä Remuksen vuoksi ja nyt häneltä vietiin Alessandron tarjoama lohtu.

“Minä en voi”, hän jatkoi, nyt jo varmemmin. “Hän saisi kuitenkin tietää.”
“Ei saa, jos sinä et kerro hänelle.”
“Ja kuvitteletko sinä, että minä voisin olla kertomatta? Yhtä hyvin voisin valehdella hänelle!”
Alessandro huokaisi pidätetyn kärsivällisesti. Liian myöhään Cinnamon muisti, että miehen edessä oli turha vedetä senkaltaisiin asioihin kuin rehellisyys tai oikeudentunto - Alessandrolla niitä ei ollut. Ja vaikka miehen surullinen elämäntarina olikin lämmittänyt Cinnamonin tunteita tätä kohtaan huomattavasti, ei hän enää voinut millään muotoa sivuuttaa sitä tosiasiaa, joka hänen olisi pitänyt käsittää alusta lähtien.

“Cinnamon”, Alessandro lausui. “Minähän varoitin sinua. Minulla ei ole sellaisia tunteita.”

“Sinä vain kuvittelet niin”, sylkäisi Cinnamon. Hän ei olisi enää voinut hillitä itseään, vaikka olisi yrittänytkin; raivon tunne oli yksinkertaisesti liian suuri hallittavaksi. “KAIKILLA on tunteet! Sinä vain huijaat itseäsi, koska vajoat mieluummin omaan itsesääliisi ja nuolet loppuelämäsi omia haavojasi! Luuletko sinä todella olevasi ainoa ihminen maailmassa, joka on menettänyt jonkun, jota rakastaa? MINÄ MENETIN VANHEMPANI JA VELJENI! KOKO PERHEENI!”

“Ja sinäkin säälit itseäsi”, Alessandro vastasi automaattisesti.

“Ainakaan minä en kävele ympäriinsä valehdellen ihmisille, etten omista tunteita! Ainakin minä pystyn esittelemään itseni sellaisena kuin olen! Sinä kuvittelet, ettet pysty tuntemaan mitään, koska se olisi sinulle liian vaikeaa! Kuvittelet, ettet pysty tuntemaan rakkautta - “

“RIITTÄÄ!” Alessandro karjaisi.

Cinnamon vaikeni silmänräpäyksessä. Hän ei ollut koskaan kuullut Alessandron korottavan ääntään, eikä ollut kuvitellutkaan kuulevansa - nuori vakooja ei yksinkertaisesti tehnyt mitään sellaista. Nyt Alessandro kuitenkin seisoi hänen edessään kasvoillaan niin kammottavan vääristynyt ilme, että hän oli lähestulkoon tunnistamaton. Hänen jäsenensä vavahtelivat vaivoin pidätetystä raivosta, kun hän kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen ja alkoi kiskoa laatikoita yksi toisensa jälkeen lattialle. Paperit levisivät ympäriinsä, puulaatikot räsähtelivät rajusti vasten seiniä - Alessandro ei välittänyt. Cinnamon perääntyi peloissaan miehen sängyn nurkkaan. Kykenemättömänä liikkumaan hän katseli, kuinka mies paiskoi raivon vallassa tavaroita puolelta toiselle, kunnes viimein näytti löytävän etsimänsä: kuluneen, paperisen kirjekuoren. Hän paiskasi sen sängylle Cinnamonin eteen ja heittäytyi itse istumaan tytön viereen.

“Avaa se.”

Cinnamonin kädet vapisivat, kun hän tarttui kuoreen. Hän ei uskaltanut vilkaistakaan Alessandroon, jonka kivinen katse tuntui suorastaan nauliutuneen hänen olemukseensa, raastavan hänen sieluaan kappaleiksi. Pystymättä kieltäytymään tyttö taittoi kuoren auki ja veti esille ohuen paperinivaskan, joka varsin pian paljastui valokuvanipuksi.
Alessandro tempaisi valokuvat Cinnamonin kädestä ja levitti ne sängylle heidän väliinsä. Raivo miehen olemuksesta tuntui haihtuneen. Sen tilalle oli tullut jotakin muuta ja paljon kauhistuttavampaa - jäätävää itsehillintää, sellaista, joka tuntui kerrostuvan heidän ylleen yhtenä huurteisena pitsimuurina ja hautaavan heidän väliltään kaiken sen lämmön, mikä edellisiltana oli polttanut heidän jäseniään. Cinnamon olisi itkenyt, jos olisi pystynyt siihen.

“Tässä.” Alessandro osoitti sormellaan valokuvaa tummaihoisesta, nuoresta tytöstä. “Gina Veroni. Hän oli äitini taloudenhoitaja kotona Italiassa - äidin kaikki aika menee Eman kanssa, joten Gina kävi siellä siivoamassa ja laittamassa ruokaa ja sen sellaista. Siitä on kolme vuotta - hän oli silloin kai kuusitoista, tai jotakin. Menin kesäksi kotiin Italiaan ja hän oli siellä - minulla oli kamala olo, olin Eman kanssa päivät pitkät ja hän näytti niin hirveältä - “
Cinnamon nyökkäsi peläten tietävänsä, minne tarina oli menossa.

“Gina piti minusta”, jatkoi Alessandro. “Alusta alkaen. Hän oli aina minun ympärilläni - hymyili ja iski silmää ja räpsytteli ripsiään, teki sitä, mitä tytöt nyt yleensä tekevät… kai minä olin hänen mielestään kaunis katsoa. Eikä hän itsekään pahalta näyttänyt - tavallinen italialainen tyttö, sellainen, joka vielä nuorena on sievä, mutta myöhemmin… no, sillä ei ole väliä. Minulla oli paha olo, joten tartuin tilaisuuteen ja sain hänet rakastumaan itseeni. Ja kovasti hän rakastuikin - “ Alessandro hymähti. “Hän oli käytettävissä aina kun halusin hukuttaa Eman taka-alalle mielessäni ja kun en tarvinnut häntä…”

“Ei”, kuiskasi Cinnamon.

“Voi kyllä”, Alessandro nauroi terävästi. “Kun minä kesän lopuksi palasin takaisin Englantiin, jäi Gina sinne itkemään. Aneli, että jäisin… hän oli jo ehtinyt vakuuttaa isänsäkin siitä, että minä olin hänelle se oikea. Hänen isänsä oli puhdasverisiä, tiedäthän - tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui - Gina oli epätoivoinen, pelkäsi, että hänen isänsä pieksee hänet kuullessaan kaikesta - “

“Ja sinä jätit hänet sinne?”
Alessandro nyökkäsi tylysti. “En ole kuullut hänestä sen jälkeen. Tarinoiden perusteella hänen isänsä pahoinpiteli hänet ja erotti hänet suvusta, hän lopetti työt äitini luona ja muutti pois kaupungista. Sen pituinen se.”

Cinnamon tuijotti valokuvaa mykän kauhun vallassa. Tuntui hirvittävältä kuvitella, että se sama Alessandro, joka edellisenä iltana oli saanut hänet tuntemaan olonsa hyväksi ja vapaaksi oli tehnyt jollekulle niin aiemminkin ja sitten murskannut tytön. Niin kuin hänet nyt, Cinnamon ajatteli kitkerästi. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, että oli saanut varoituksen etukäteen, eikä ollut päätynyt vajoamaan täydellisesti Alessandron maailmaan niin kuin Gina Veroni. Kohottaessaan kasvonsa Alessandron kasvoihin Cinnamonista tuntui, ettei hän enää lainkaan ymmärtänyt Alessandro Visardoa… jos hän oli koskaan ymmärtänytkään. Hän näki pilkallisen katkeruuden paistavan Alessandron silmistä.

“Ja tässä - “ Alessandro osoitti seuraavaa, tällä kertaa violettitukkaista naista esittävää valokuvaa. “Laura Belmonte. Toinen seuraavan kesän tytöistä. Toinen on tässä… ja tuo vasemmalla oleva nainen on viime kesältä. Usko tai älä, hän itse asiassa tarjoutui muuttamaan Englantiin luokseni!” Lisää katkeralta kalskahtavaa naurua. Cinnamon nosti kädet korvilleen.

“Lopeta!”
“Mitä? Minä luulin, että halusit ymmärtää!” Alessandron ääni suorastaan tihkui ivaa. Cinnamon ravisti päätään kyyneleet silmissään.

“Minä ymmärsin jo!”

“Ja mitä sinä ymmärsit?”

“Alessandro - “

“Mitä sinä ymmärsit?” Alessandro toisti terävästi. Miehen toinen käsi sulkeutui Cinnamonin ranteen ympärille ja veti häntä lähemmäs, kunnes heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan. Cinnamonin katse harhaili Alessandron läpitunkevista silmistä miehen huuliin ja kauhukseen hän huomasi ajattelevansa, miten mielellään suutelisi miestä uudelleen, kaikesta huolimatta - hän repi itsensä takaisin todellisuuteen tajutessaan Alessandron aavistaneen, mitä hän oli ajatellut.

“Kerro minulle”, vaati Alessandro. “Kuka minä olen?”

“Sinä olet tunteeton ihminen”, Cinnamon kuiskasi kyyneleet silmissä ja sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa, kun hän pakotti itsensä jatkamaan. “Sinä huijaat ihmisiä vain saadaksesi itsellesi paremman olon - vetoat suruusi - KÄYTÄT heitä - “

Alessandro irrotti otteensa Cinnamonista ilmeisen tyytyväisenä. “Ymmärsithän sinä”, mies tokaisi ilottomasti. “No niin, joko sinä nyt palaat takaisin poikaystäväsi luokse?”

Kauhunsekaisen inhon vallassa Cinnamon nousi ylös sängyltä. Hän räpytteli kiivaasti silmäluomiaan haluamatta Alessandron näkevän, että mies oli saanut hänet itkemään - kaiken jälkeen Alessandro ei missään tapauksessa ansainnut sitä, hän ei ansainnut mitään… Cinnamon ei käsittänyt, miten oli voinut lukea Alessandroa niin väärin. Katsottuaan ajatuseulaan hän oli antanut itselleen luvan kuvitella, että kovan ulkokuorensa alla Alessandro oli vain loukattu nuori mies, jonka saattoi korjata takaisin itselleen. Seisoessaan nyt siinä katselemassa, kuinka Alessandro kokosi murskaamiensa tyttöjen valokuvia takaisin kirjekuoreen hän tajusi olleensa katkerasti väärässä. Alessandro oli pinnan alta samanlainen kuin ulkoapäin katsottunakin: jäinen ja turta. Oli mahdotonta sanoa, mikä miehessä oli mennyt vikaan, mutta jotakin oli silti tapahtunut, siitä Cinnamon oli varma. Pikkusiskon onnettomuus oli repinyt Alessandrosta jotakin olennaista irti.

“Kuulostaa hyvältä”, Cinnamon kuiskasi kylmästi silmäillessään Alessandron jäykkää olemusta. Hän onnitteli itseään tajutessaan, kuinka jäätävältä oikein olikaan kuulostanut - kuin hän ei olisi todella välittänyt. Oli esitys kuinka hyvä tahansa, Alessandroon se ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Kalpean hymyn varjot huulillaan mies kohottautui jaloilleen ja siirtyi joustavin askelin Cinnamonin luokse. Hän tarttui tytön käsivarsiin ja pakotti tämän aloilleen kesken liikkeen. Cinnamon katseli miestä sekavin tuntein. Sitten Alessandro jo kumartuikin alas hänen puoleensa ja vangitsi hänen huulensa yhteen lujaan, viiltävään suudelmaan. Cinnamon olisi antanut mitä tahansa, jos olisi sillä hetkellä voinut vain pysäyttää ajan ja todellisuuden ja vain jäädä siihen. Unohtaa kaiken. Koko olemus verta vuotaen hän tempasi itsensä irti Alessandron rautaisesta otteesta ja työnsi miehen kauemmaksi.

“Minä en ymmärrä sinua!” hän puuskahti itkuisesti. “Mikä sinua oikein vaivaa?”
Alessandro hymyili tutkimatonta hymyään. “Onko mielessäsi kertaakaan käynyt, että katsoessasi ajatuseulaan eilen näit vain sen kauniimman puolen tarinasta?”

Sen sanottuaan mies työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja veti esille mustan silkkinauhan. Siinä Cinnamonin kyyneltyneiden silmien edessä hän kohotti käsiään, sitoi nauhan hiuksiinsa ja käveli ulos huoneesta.

“EI”, James kielsi tiukasti. “Minä en suostu kutsumaan sitä limanuljaskaa meidän häihimme!”

Lily huokaisi venytetyn kärsivällisesti ja laski hääsuunnitelmia sisältävän pergamenttinivaskan sohvapöydälle. Hän risti käsivartensa rinnalleen tavalla, joka Jamesin kokemuspohjan mukaan enteili pahaa. Poika valmistautuikin henkisesti jälleen yhteen ilmisotaan heidän välillään tehden samalla mielessään päätöksen, ettei tällä kertaa antaisi periksi tyttöystävälleen. Ei ikinä eikä missään tapauksessa. Lily saattoi uskoa kompromisseihin, mutta tässä tapauksessa niitä ei tulisi, James päätti.

“James, sinä et kuolisi siihen”, Lily muistutti. “Hän on ihminen siinä missä muutkin!”
“Hän on pahempi kuin pussillinen juopuneita kääpiöitä”, äyskähti James. Lily pidätteli salaa hymyään.

“Etköhän sinä nyt vähän - “
“Minä EN liioittele”, James keskeytti kiivaasti. “Amos Diggory on oikea piru! En ymmärrä, miksi meidän pitäisi kutsua hänet meidän häihimme!”
Lily sulki silmänsä, eikä vastannut. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko tytön äkillinen vaiteliaisuus epätoivosta vai väsymyksestä. James itse olisi arvannut jälkimmäistä. Kello oli vasta puoli kahdeksan aamulla ja he olivat työskennelleet häiden parissa jo puolentoista tunnin verran. Niin pitkä aika yhdessä huoneessa olisi muutenkin ollut epäinhimillistä hermojen testaamista, mutta niin aikaisin aamulla se oli vieläkin anteeksiantamattomampaa. Parempiakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä iltaisin niin Kelmien kuin tyttöjenkin asunnot olivat niin täynnä meteliä ja ihmissuhdeselkkauksia, ettei siellä aina kuullut edes omia ajatuksiaan. Siriuksen ja Ariannan ilmisota porkkanan kohtalosta ei vain jollakin tapaa ollut omiaan tunnelmaa kohottamaan.

“James”, Lily aloitti lopulta ottaen ääneensä sen ylitsevuotavan järkevän äänensävyn, jota James oli ollut jo pelkäämään. Vääntäen kohteliaan ja keskittyneen ilmeen kasvoilleen James ajatteli salaa mielessään, että Lilystä tulisi jonakin päivänä loistava äiti. Tyttöhän oli jo nyt parempi kuin hänen oma äitinsä milloinkaan!

“James, minä tiedän, ettet sinä pidä Amoksesta - “
“Eikä hän pidä meistä!”

Lily huokaisi. “Eikä hän pidä meistä. Mutta hän OLI meidän koulutoverimme. Olisi epäreilua jättää kutsumatta hänet.”

James hymyili tahtomattaankin. Vain Lily saattoi olla niin huolehtivainen, että jaksoi välittää jonkun Amos Diggoryn kaltaisen niljakkeen tunteista, hän ajatteli ylpeästi. Samalla häntä kuitenkin ärsytti.

“Amos vain pilaisi häät tekemällä typeriä välihuomautuksia kaiken aikaa”, hän vastusteli.

“Hän on ehkä ärsyttävä, mutta ei typerä.”

“Älä valehtele! Et kai sinä vakavissasi kuvittele, että hän HALUAISI tulla meidän häihimme?”
Lily kohautti olkapäitään. “Se ei ole meidän murheemme. Mutta me voimme kuitenkin kutsua hänet, vai mitä?”

“Ei hänkään kutsuisi meitä omiin häihinsä!” James järkeili toivoen saavansa Lilyn viimein luopumaan koko tuumansa. Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn määrätietoisiin kasvoihin riitti kuitenkin häivyttämään kaiken toivon hänen mielestään. Lily ei luovuttaisi ennen kuin haudassa.

Yllättäen Lilyn huulille kohosi omahyväinen hymy. James katsoi tyttöä yllättyneenä. Tuo hymy oli sellainen, jonka hän oli tottunut näkemään ainoastaan katsoessaan peiliin, tai kenties myös Siriuksen kasvoilla - ei missään tapauksessa herttaisen, ystävällisen Lilyn. Hän loi tyttöön epäluuloisen katseen.

“Mitä sinä virnistelet?”
“Sitä vain”, Lily sanoi nautinnollisesti ja piti sanojen välissä dramaattisen tauon. “Että hän itse asiassa KUTSUU meidät häihinsä.”

Sulkakynä putosi Jamesin sormista sohvalle. “MITÄ?” poika älähti kuivatessaan ohimennen sohvalle läikkyneet mustetahrat taikasauvallaan pois.

“Kuulit oikein”, Lily sanoi leveästi hymyillen. “Amos kutsuu meidät häihinsä.”

“Minä en edes tiennyt hänen olevan menossa naimisiin!”

“En itse asiassa minäkään”, Lily myönsi kulmiaan kurtistaen. “Ennen kuin perjantaina. Tapasin hänet kaupassa - hän oli siellä sen ruosteisen noidankattilansa kanssa - Marcia Connellyn - ja he kertoivat olevansa menossa naimisiin. Minä, Cinnamon ja Arianna olemme kuulemma tervetulleita. Ja seuralaiset myös, mikä mitä todennäköisimmin tarkoittaa teitä.”

James tuijotti tyttöystäväänsä pystymättä keksimään mitään sanottavaa. Oliko Amos Diggory menossa naimisiin? Pelkkä ajatuskin tuntui epätodelliselta - se Amos, jonka James oli Tylypahkassa tuntenut ei olisi koskaan mennyt naimisiin vapaaehtoisesti. Vaikka todennäköisesti asiat olivat nyt muuttuneet, James ajatteli sitten vahingoniloisesti. Amoksellahan oli nyt poikakin. Mitä heille kaikille oikein tapahtui?

“Milloin?” hän äyskäisi viimein.

“Marraskuun neljäntenätoista.”

“Hän haluaa meidät sinne vain kehuskellakseen! Hän haluaa ainoastaan esitellä hienoja häitään ja hienoa Miss Ruosteista Noidankattilaansa! Ei hän meitä sinne OIKEASTI tahdo”, James paasasi. Lily katseli häntä kismittävän tyynesti.

“James, minä olen valmis allekirjoittamaan kaiken, mitä sanoit”, tyttö sanoi, kun James oli vaiennut. “Mutta mitä väliä sillä on? Yhtä hyvin sinä voit tehdä samalla tavalla hänelle!”
“Minä - mitä? Sinä haluat, että minä esittelen sinua Amos Diggorylle kuin mitäkin esinettä?” James puuskahti liian järkyttyneenä muotoillakseen sanojaan sen kauniimmin. “Lily, mitä sinä olet oikein tänä aamuna syönyt?”
“Sinähän sen tiedät, sinä sen kokkasit”, Lily sinkautti hämmentymättä. “Ja ei, minä EN tarkoittanut, että sinun pitäisi esitellä MINUA. Mutta jos sinä haluat kehuskella hänelle, voisit yhtä hyvin tehdä sen meidän häissämme.”

“Oletko sinä varmasti Lily Evans?”

“Viime näkemältä kyllä, kiitos vain”, Lily vastasi kuivasti. “Miten niin?”
James pudisti päätään sekavana. “En taida tuntea sinua niin hyvin kuin luulin, siinä kaikki. En tiennyt, että sinusta löytyy noin häijyjä piirteitä!”
“Minä en ole häijy, minä olen järkevä!”

“Ja mitä järkevää tuossa muka on?”

“No, sehän on vain kompromissi”, Lily sanoi katsoen Jamesia suurin, viattomin silmin. “Sinä saat mitä haluat, eli luvan ärsyttää Amosta. Minä saan mitä haluan, eli luvan kutsua Amos meidän häihimme. Eikä Amoskaan saa mitään tekosyytä loukkaantua siitä, että hän kutsui meidät häihinsä, mutta me emme häntä. Onko tuossa muka jotakin vikana?”

“On”, James jupisi. “Se, että minä en edelleenkään pidä Amoksesta.”
“JAMES!”

“Mitä? Merlin, Lily, kutsu hänet, jos kerran haluat, mutta älä odota, että minä - “ James ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin Lily oli jo lennähtänyt hänen kaulaansa sellaisella voimalla, että hän joutui ottamaan tukea sohvakaiteesta pysyäkseen tasapainossa. Säkenöivä hymy huulillaan Lily taivutti niskaansa ja painoi lujan suudelman poikaystävänsä huulille. James yritti turhaan estää hymyä kohoamasta huulilleen. Hän saattoi vihata Amos Diggorya ja tämän vastenmielistä läsnäoloa melkein yhtä paljon kuin korvanpesua kotona Godricin Notkossa, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö riidalla olisi ollut ehdottomasti hyvät puolesta, kuten aina. Kyllä, James ajatteli hämärästi antaessaan sormiensa liukua Lilyn hiuksien sekaan, loppuelämä Lilyn seurassa vaikutti ehdottomasti hyvältä vaihtoehdolta.

“Höm, höm.”

Itsekseen valittaen James vetäytyi kauemmas sylissään istuvasta punapäästä. Vastentahtoisesti hän käänsi katseensa edelleen tekoyskää harjoittavaan tunkeilijaan, joka osoittautui Cinnamoniksi.

“Kuule, Cin, tämä on yleinen oleskelutila, joten sinun täytyy nyt vain - “ James aloitti naama virneessä, mutta vaikeni nähdessään vaaleatukkaisen tytön onnettoman ilmeen. Myös Lily havaitsi saman tosiasian. Tyttö liukui alas hänen sylistään ja kiirehti lattian poikki kietomaan käsivarsiaan parhaan ystävänsä ympärille.

“Sinä näytät tosi kurjalta. Missä sinä oikein olet ollut?” Lily kauhisteli kuin paraskin äiti. James virnisti itsekseen.

Cinnamon nikotteli. “Vakoiluverkostossa.”

“Ja tulet vasta nyt? Cin, minä luulin, että tulit kotiin jo ajat sitten! Alessandroko sinut toi?

“Ei”, tiuskaisi Cinnamon. Tytön kasvoille kohosi kireä hymy, kun hän lisäsi “sen Thorntonin naikkosen” näyttäneen hänelle ulospääsytien Lutonin kaduille. Sitten, vain puolen sekunnin kuluttua, tyttö purskahti Jamesin suureksi kauhuksi katkeraan itkuun. Hän lyyhistyi voimalla suoraan Lilyn käsivarsille ja mumisi jotakin epäselvää tytön korvaan itkunsa lomasta.

“Cin, en saa mitään selvää - Cin - voi ei - kuule - rauhoitu - hidasta - “

“Lily, se oli hirveää! MINÄ olen hirveä!” porasi Cinnamon. “Alessandro oli siellä - ja minä olin siellä - “
“Se nyt ei tullutkaan vielä selväksi”, James mumisi toisesta suupielestään. Hän vaikeni, kun Lily mulkaisi häntä pahasti. Sitten tyttö keskitti jälleen kaiken huomionsa ystäväänsä.

“Cinnamon, mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”
“Sinä et halua tietää”, Cinnamon niiskutti. Silmät turvonneina ja punottavina hän näytti ennen kaikkea onnettomuuteen joutuneelta pallokalalta, mutta James ravisti velvollisuudentuntoisesti ajatuksen mielestään. Hän tunsi olevansa tyystin väärässä paikassa. Hän oli aina ollut huono käsittelemään parkuvia tyttöjä, joskin Lily teki poikkeuksen hänen mielessään silläkin alalla. Cinnamon ja Lily olivat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä Jamesin ollut vaikeaa päättää, kumpi heistä oli vaikeampi tapaus.

“Minä - “ James ähkäisi. “Haluatteko, että keitän kahvia?”

“Siitä vain”, Lily sanoi hajamielisesti vilkaisemattakaan häneen ja vaikka lausahdusta ei voinutkaan nimittää kovin kiitolliseksi kehotukseksi, käytti James siitä huolimatta sitä tekosyynä vetäytyäkseen keittiön rauhaan. Sieltäkin hän tosin saattoi kuulla Cinnamonin hysteerisen tilityksen.

“Lily, Alessandro on hirvittävä ihminen - hän - hän vain pyörittää tyttöjä kuin mitäkin lurettia - “

“Se on rulettia”, Lily oikaisi hienotunteisesti. Paljastus sai Cinnamonin nyyhkytyksen yltymään entisestään. James alkoi kovaa vauhtia toivoa, että kello olisi ollut jo kahdeksan ja hän olisi saanut hyvän tekosyyn paeta Auroriakatemian ihanaan hiljaisuuteen.

“Hän on pahempi kuin Sirius ikinä! Et nähnyt häntä siellä! Hän vain katsoi minua kuin halpaa lohikäärmepihviä ja minä - ja minä SUUTELIN häntä.”
James kirosi, kun taikasauva lipsahti hänen otteestaan lattialle kesken loitsun. Cinnamon oli suudellut Alessandro Visardoa? Noin vain, Remuksen nenän alla? Tai ei todennäköisesti alla, vaan pikemminkin selän takana, mutta asia oli joka tapauksessa sama, James pohti mielessään järkyttyneenä. Tiesikö Remus? Pitäisikö hänelle kertoa? Merlin, James manasi, miten Cinnamon saattoi olla niin typerä, että meni tekemään jotakin sellaista?

“Minä tiesin sen alusta asti”, James paljasti kahvipannulle. “Siitä Visardon gigolosta on vain haittaa!”

Hän vaikeni kuullessaan lisää puhetta olohuoneesta. Lily lohdutti Cinnamonia. LOHDUTTI - ikään kuin Cinnamon olisi ansainnut mitään lohdutusta tekonsa jälkeen. Pahus, miten tyttö saattoi tehdä jotakin sellaista Jamesin ystävälle? Noin vain, harkitsematta? ARIANNA olisi saattanut tehdä jotakin sellaista. Mutta ei missään tapauksessa Cinnamon.

James tunsi suuttumuksen tumman varjon nostavan päätään sisällään, kun hän vain ajattelikin Cinnamonia ja sitä, mitä tytön teko vielä aiheuttaisi Remukselle. Remuksella oli tarpeeksi ongelmia ilman huikentelevaista tyttöystävääkin. Eivätkä Cinnamon ja Lily tajunneet sitä?

“Shh, kaikki paranee kyllä vielä”, James kuuli Lilyn kuiskuttavan. “Rauhoitu - et sinä voinut tietää - ei se ollut sinun vikasi - “

Se pisara katkaisi kentaurin selän. James paukautti kahvipannun vasten pöytää sellaisella voimalla, että se olisi yhtä hyvin voinut haljeta keskeltä kahtia. Mieli mustana hän marssi olohuoneeseen, missä Lily keinutti rajusti parkuvaa ystäväänsä edelleen sylissään.

“Minä menen nyt töihin”, James murahti katsomatta tyttöystäväänsä. Hän nykäisi yhdellä terävällä liikkeellä viittansa tuolinkaiteelta ja lähti saapastelemaan eteiseen.

“James - James odota - “ Lily kutsui hänen jälkeensä, kun James veti kenkiään jalkaansa. “Onko kaikki hyvin? Kuulostat vihai- “

James ei jäänyt odottamaan, että kuulisi Lilyn lopettavan lauseensa. Hän veti oven niin rajusti auki, että se oli keikahtaa irti saranoiltaan. Saman tien hän astui käyttämään ja antoi oven paukahtaa kiinni perässään. Hemmetin Cinnamon!

Suuttumus ei ollut vieläkään hellittänyt otettaan Jamesista, kun hän puolen tunnin kuluttua istui Auroriakatemian kolealla lattialla ja teeskenteli kuuntelevansa aurori Camelotta Tonksin yksitoikkoista nimenhuutoa, jolla ei ollut muuta uutta tarjottavaa kuin se tosiasia, ettei Jude X ollut paikalla. Kyseessä ei ollut missään tapauksessa ensimmäinen kerta, eikä James käsittänyt, miksi kukaan vaivautui edes teeskentelemään hämmästynyttä. Hän itse olisi antanut vaikka sauvakätensä, jos olisi saanut kuulla, missä Jude oli. Tai pikemminkin miksi - hänellä oli aavistuksensa, joiden mukaan Jude saattoi olla puuhaamassa jotakin epäilyttävää Päivän Profeetan pikku kopperoissa, mutta syytä hän ei olisi kuolemakseenkaan keksinyt.

Sirius nojautui kyllästyneenä Jamesin puoleen keskeyttäen hänen mietteensä. “Vakavissaan, jonkun pitäisi kedavrattaa Tonks”, hän mumisi vaimealla äänellä. “Hän on tappavan tylsä!”
“En huomannutkaan”, James sanoi sarkastisesti. “Miksei Red voi olla täällä?”

Sirius virnisti. “Hänellä on varmaan parempaa tekemistä. Kuolonsyöjien pidättäminen luutakomerossa ja niin edespäin - “
“Sirius!” James älähti inhoavasti.

“Mitä?”

“Vain sinä saat Redin puuhat kuulostamaan noin likaisilta!”
Liian myöhään he tajusivat korottaneensa ääntään kesken keskustelun. Kääntäessään katseensa takaisin Camelotta Tonksiin James sai huomata naisen katseen suuntautuneen heihin siinä missä toistenkin. Ilmeisesti keskustelu oli osoittautunut muiden läsnäolijoiden mielestä niin mielenkiintoiseksi, että he olivat hylänneet koko nimenhuudon seuratakseen väittelyä.

Sirius virnisti anteeksipyytäväksi. “Jatkakaa vain, aurori Tonks.”

“Minä en suoraan sanottuna halua tietää, mitä teidän likainen mielikuvituksenne on kehitellyt minun kollegastani”, Tonks vastasi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Mutta olisin kiitollinen siitä, jos pitäisitte ne mielikuvat omana tietonanne.”

James ja Sirius nyökkäsivät. “Kyllä, aurori Tonks”, he lausuivat yhteen ääneen. Jokin tässä tavassa näytti käyvän Tonksin hermoille, sillä nainen sulki tuskastuneena silmänsä ja veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.

“Näin meidän kesken, aurori Stron on ollut vuosikausia samassa työpaikassa kanssani ja olen yllättänyt hänet luutakomerosta vain yhden ainoan kerran”, nainen tiedotti tiukkaan sävyyn.

“Kenen kanssa?” Sirius kysyi oitis.

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Alice Prewett huokaisi.

“Ei sitä koskaan tiedä - “
“Riittää jo, te kaikki!” Tonks määräsi äänessään sävy, joka varoitti ihmisiä koettelemasta enempää hänen rajojaan. Syvään huokaisten Sirius sulki suunsa ja vajosi takaisin lattialle kasvoillaan marttyyrin ilme. Myös James ja Alice vaikenivat.

Tonks nyökkäsi lyhyesti. “Kiitos. Nyt, palataksemme asiaan - onko kenelläkään aavistustakaan siitä, missä herra Langloise-Rioux piileskelee?”

Jamesin suureksi yllätykseksi Hermel Biggs viittasi.

“Niin?”
“Hän on tänään Päivän Profeetassa. Hän sopi asiasta aurori Vauhkomielen kanssa tänä aamuna, kuulin heidän puhuvan siitä - “ Hermel vaikeni äkkinäisesti ja alkoi asetella ruutukaapunsa kauluksia huolekkaasti.

“No, asia on sillä selvä. Ei puhuta siitä sen enempää”, Tonks päätti lyhyesti ja siirtyi selittämään heille niitä harjoituksia, jotka odottaisivat heitä sinä päivänä. James ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hän vaihtoi pikaisen katseen Siriuksen kanssa ja muistutti ystäväänsä äänettömästi siitä, että he ottaisivat Jude Langloise-Riouxin puheeksi Hermelin kanssa myöhemmin.

Tilaisuus Hermelin kuulustelemiseen tarjoutui vielä samana iltapäivänä, kun Frank Longbottom ryntäsi huoneeseen kesken itsepuolustusharjoitusten ja ilmoitti, että Vauhkomieli kaipasi Tonksia käytävässä. James ja Sirius laskivat oitis taikasauvansa ja kääntyivät katsomaan ovelle, missä puuskuttava Frank seisoi puristaen pudottamaansa taikasauvaa tiukasti kädessään. Mies näytti huolestuneelta.

“Riittää tältä päivältä, ryhmä”, Tonks kääntyi ilmoittamaan oppilailleen ja pyyhkäisi heidät sitten syrjään kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän asteli joustavin askelin ovelle Frankin luokse.

“Mitä on tapahtunut?”
“Se on Red”, Frank vastasi kireästi. “Hän oli kaksintaistelussa.”
“Kenen kanssa?”
Frank pudisti päätään. “En tunnistanut sitä miestä. Vaaleat hiukset, ehkä vähän yli kahdenkymmenen. Ei missään tapauksessa kuolonsyöjä.”

“Oletko varma?” Tonks tiukkasi.

Mies hymyili niukasti. “Olen opetellut nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen tunnistetun kuolonsyöjän. Se mies ei ollut heidän joukossaan… ja minusta näytti muutenkin siltä, että heillä oli enemmän... henkilökohtaisia kaunoja.” Frankin ääni vaimeni lopussa niin matalaksi, että James joutui höristämään korviaan erottaakseen sanat. Hän rypisti otsaansa. Kenen kanssa Red voisi riidellä?

“Eikö se mies ole oppinut yhtään mitään?” Tonks kivahti itsekseen. Kasvot kiveen piirtyneinä hän pyörähti ympäri. “Ryhmä, ottakaa tämä esimerkkinä. Aurori ei koskaan taistele henkilökohtaisten asioiden vuoksi! Menkää nyt kotiinne, älkääkä jääkö tänne luuhaamaan!”

Tonks ei jäänyt odottamaan oppilaidensa vastausta, vaan paineli ulos huoneesta kuin myrskynmerkki. Frank kääntyi vielä väläyttämään yhden hymyn oppilailleen - tai mitä todennäköisimmin Alicelle - ja seurasi sitten Tonksia käytävään.

James vilkaisi Siriusta kysyvästi. “Mitä tehdään?”

“Mitä luulisit? Jäädään totta kai liehittelemään naisia, mitä oikein kuvittelet?” naljaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, meillä on vapaata! Käytetään se hyödyksi!”
“Sinä tarkoitat - “

“Ylös, ulos ja lenkille! Suuri maailma ei odota meitä ikuisesti!”

Katsoen parhaaksi totella Kelmitoveriaan James kömpi ylös pölyiseltä lattialta ja sulloi taikasauvan saappaanvarteensa, ennen kuin käveli muiden kurssitovereidensa vanavedessä ulos ovesta. Vasten tahtoaankin hän jäi viivyttelemään käytävään, missä Tonks ja Vauhkomieli seisoivat kinastelemassa Redin kanssa.

“Hidasta”, James supisi toisesta suupielestään Siriukselle. “Haluan kuulla tämän.”

“Kuten sanot, kapu.”

Maleksiessaan käytävää pitkin eteenpäin James ei voinut olla toivomatta, että olisi kuullut paremmin, mistä Red ja Vauhkomieli keskustelivat. Nyt hän erotti vain hajanaisia keskustelunpätkiä - sanan sieltä täältä, kuten “typeryyttä”, “houkka” ja “mitä minä olen sinulle sanonut”. James pidätteli hymyään nähdessään tavan, jolla Red katseli Vauhkomieltä. Mies näytti siltä, että olisi voinut tappaa työtoverinsa.

“Luopuisit jo”, Red ärähti lopulta kyllästyneenä. “Minulla oli syyni siihen. Jos olisit kuullut, mitä hän sanoi - “

“Sinä olet aurori nyt, Stron, et enää mikään taikasauvaa heiluttava pikku porkkana!” Tonks keskeytti jäätävään sävyyn. “Sillä ei ole väliä, mitä se mies sinulle sanoi! Sinulla ei ole enää oikeutta välittää!”

“Sinun on helppo sanoa. Sinä et kuullut sitä!”

“Minun ei tarvitse kuulla sitä!” Tonks kiljui vastaukseksi, eikä Jamesilla äkkiä ollut enää mitään ongelmaa seurata keskustelun kulkua. “Kautta Grindelwaldin, Red, käyttäytyisit edes asemasi mukaisesti!”

Red ei näyttänyt edes kuulevan. “Minä tapan hänet vielä jonakin päivänä”, mies vannoi vakaasti. “Minä joko tapan hänet, tai hän tappaa minut. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, että hän päätyy siihen helvettiin, jota minulle aina manasi.”

Tonks ei vastannut. James tulkitsi hiljaisuuden merkiksi keskustelun päättymistä ja kiirehti nykimään vastahakoista Siriusta eteenpäin käytävällä.

“Sehän oli valaisevaa”, Sirius haukahti, kun James raahasi hänet Auroriakatemian aulaan, joka oli hiljainen lukuunottamatta nyrpeältä näyttävää aulanoitaa, jota ympäröi pistävänhajuinen savupilvi.

“Mitä luulet, kenestä hän puhui?”
Sirius tuhahti. “Minä TOIVON, että kyseessä on Bellatrix.”

“Anturajalka, hän puhui miehestä”, James muistutti hienotunteisesti. Hetken ajan Sirius vaikutti pohjattoman pettyneeltä. Sitten hän näytti harkitsevan asiaa uudelleen ja teki ilmeisesti mielessään jonkin syvällisen päätöksen, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat.

“Mitä nyt?” voihkaisi James.

“No, ei sitä koskaan tiedä - ehkä Bellatrix on viimeinkin tavoittanut sisäisen luolamiehensä ja päätynyt - “

“Anturajalka, minä en halua tietää enempää!”
“Miksi et? Minä vain - “
“Hiljaa!”

“Miksi?” Sirius nurisi loukkaantuneena. “Kuiskaileeko Lily kenties telepaattisesti mieleesi? Jamesssss…. oi, Jamesssssss…”

James pidätteli nauruaan. “Anna olla, Anturajalka. Ruutukaapu-Biggs on tuolla. Minulla on hänelle vähän asiaa.”

Hermel Elmer Biggs kyhjötti yhtenä shakkiruutuisena myttynä Auroriakatemian ulkoportailla ja kirjoitti kiivaasti kirjettä pergamentinpalaselle. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei kunnolla edes huomannut, kun James ja Sirius ilmestyivät hänen selkänsä taakse. Sirius ojentui taputtamaan häntä olkapäälle. Hän kirkaisi.

“MITÄ - hei, säikytteleminen on rumaa!” Hermel moitti kääntyessään ympäri kasvot asteen verran kalvenneina. “Olisin voinut saada sydämenpysähdyksen tuosta hyvästä!”
“Anteeksi, kaveri”, Sirius pahoitteli kuulostaen siltä, ettei ollut todellisuudessa tippaakaan pahoillaan. Hän istui Hermelin viereen kiviportaille ja nauroi nähdessään, kuinka Hermel liikahti kauemmas hänestä. Heidän opiskeluaikansa jälkeenkään mies ei ollut päässyt eroon Siriusta kohtaan tuntemastaan paljaasta kauhusta, joka nytkin hehkui hänen silmistään.

“Meillä on sinulle asiaa”, Sirius aloitti.

“Kysyttävää, enemmänkin”, James oikaisi istuessaan alas. Hänen sanansa saavuttivat Hermelin täyden kiinnostuksen ja mies laski pergamentinpalasen syliinsä kasvoillaan se äärimmäisen mahtipontinen ilme, jota James oli varsin lyhyessä ajassa oppinut inhoamaan.

“Teen parhaani auttaakseni teitä ongelmassanne”, mies vastasi muodollisesti. “Mitä haluaisitte kysyä?”

“Se liittyy Judeen”, sanoi Sirius.

“Ai Langloise-Riouxiin? Mitä hänestä?”

“Sinä kuulemma tiedät, missä hän on.”
Hermel nyökkäsi näyttäen siltä, että yritti olla näyttämättä itsetyytyväiseltä. Hän piti juuri tarpeeksi pitkän tauon vaikuttaakseen mietteliäältä ja ilmoitti sitten Juden menneen käymään Päivän Profeetassa.

“Niin, niin”, James sanoi kärsimättömästi. “Sen me tiedämme. Mutta MITÄ hän siellä tekee?”

Hermel kohautti olkapäitään. “Hän ei ole oikeastaan minun ystäväni, eli en tiedä tarkalleen - hän ei kertonut sitä - mutta luulisin, että asialla on jotakin tekemistä hänen vaimonsa kanssa.”

“HÄNEN VAIMONSA!” Sirius karjaisi sellaisella voimalla, että Hermel nosti perin juurin järkyttyneenä kädet korviensa suojaksi.

“Niin”, vaaleatukkainen nuorukainen inahti selvästi säikähtäneenä. “Hänen vaimonsa, Lucy - “

“ - X”, James lopetti ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä hän purskahti nauruun ymmärtämättä kunnolla itsekään, miten oli saattanut olla niin uskomattoman typerä. He kaikki olivat olleet - hän, Sirius, Arianna, Lily. Jokainen vuorollaan he olivat ihmetelleet, mikä oli Juden ja Lucyn yhteys, kun koko ajan sitä oli heilutettu heidän nenänsä edessä kuin punaista viittaa härälle. Totta kai Lucy Wright-X oli Juden vaimo, heillähän oli sama sukunimikin. X.

“Anturajalka, me olemme idiootteja”, James sanoi pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään. “Se oli koko ajan meidän nenämme edessä! Me emme vain huomanneet sitä!”
“Liian ilmiselvää”, Hermel nyökytteli viisaasti. “Sitä sattuu toisinaan. Minunkin äitini kadottaa usein silmälasinsa vain huomatakseen, että - “

“Kiitos, Hermel, tuo riittääkin jo”, Sirius keskeytti ja aina yhtä kunnioittava Hermel vaikeni silmänräpäyksessä. Sirius taputti miestä ohimennen harteille ja ponkaisi sitten ylös kiviportaalta kasvoillaan yhtä hämmästynyt ilme kuin Jamesillakin. Miten heiltä oli kestänyt niin kauan huomata asia? Kyse oli varmasti siitä, että Judelle oli niin vaikeaa kuvitella vaimoa, James tuumi. Mieshän ei edes hallinnut kunnollista englantia! Ja vielä Lucy Wright-X:n kaltainen vaimo…

“Älä enää koskaan väitä minua älykkääksi, Anturajalka”, James varoitti valmistautuessaan kaikkoontumaan takaisin kotiin Viistokujalle.

Sirius hymyili hänelle leveästi. “Ikään kuin minä muutenkaan erehtyisin tekemään sellaista virhettä, kaveri.”

Jamesin hyvä tuuli hälveni kovaa vauhtia, kun hän ilmiintyi keskelle asuntonsa olohuonetta ja huomasi Lilyn penkovan kirjahyllyään pelottavan määrätietoinen ilme kasvoillaan. Lilyn näkeminen palautti kaikki aamuiset tapahtumat yhtenä vyörynä takaisin hänen mieleensä. Cinnamon. Remus. Alessandro Visardo. James puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin.

“Mitä sinä oikein teet?” hän tiedusteli viileästi.

Lily kääntyi ympäri pyörittäen hämillisenä punaisia hiussuortuvia sormissaan. “Etsin sinun kummisetäsi yhteystietoja - James, et kai sinä tosissasi aikonut jättää kutsumatta häntä?”
“Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minua kiinnostaa tippaakaan?” James laukoi takaisin purevaan sävyyn. Lily katseli häntä otsa rypyssä.

“Hyvä on”, tyttö sanoi sitten kuin olisi yrittänyt tulkita hänen ajatuksiaan ja katsonut onnistuneensa. “Mikä sinua painaa? Voit yhtä hyvin kertoa, koska minä en mene minnekään, ennen - “

“Mikä minua painaa?” James toisti. “Pahus, Lily, voisikohan kyseessä MITENKÄÄN olla sinun huikentelevainen ystäväsi?”

“Minun - “ Lily vaikeni tajutessaan, mistä James puhui. “Ai.”

“Ai?” Siinäkö oli kaikki, mitä Lilyllä oli sanottavanaan, James ihmetteli. Pelkkä yksi säälittävä “ai”, ikään kuin Cinnamonin tekoa ei olisi voinut kuvailla millään muulla tavalla? James itse olisi keksinyt montakin sanaa Cinnamonin käytöksen kuvaamiseen, mutta päätti pysyä kerrankin vaiti oman terveytensä vuoksi.

Lily nosti leukaansa. “Kuule, minä tiedän, mitä sinä ajattelet - “
“Jos sinä tietäisit, et yrittäisi puolustella häntä!” räjähti James. “Jos sinä tietäisit, et LOHDUTTAISI häntä! Seuraavaksi sinä varmaan väität, ettet välitä tippaakaan siitä, miltä Remuksesta tuntuu!”
“Älä viitsi!” Lily kimpaantui. “Totta kai minä välitän! Mutta minä myöskin vaivauduin kuuntelemaan Cinnamonin puolen tarinasta!”

“Ja mikähän se mahtoi olla?” James uteli ivalliseen sävyyn. “Hän oli kenties kyllästynyt olemaan ihmissuden tyttöystävä, joten hän päätti sen sijaan siirtyä italialaiseen naistenmiesvakoojaan? En ymmärrä, miten sinä voit puolustella häntä!”
Vihaiset sanat pyrkivät Lilyn huulille, mutta tyttö nieli ne viime tipassa ja käänsi katseensa pois. James hengitti raskaasti. Häntä melkein hävetti oma maltinmenetyksensä, jos hän ei olisi ollut ehdottoman varma sen aiheellisuudesta. Ei ollut oikein, että Lily - hänen tyttöystävänsä - puolusteli Cinnamonia, kun tämä oli ensin mennyt loukkaamaan yhtä hänen parhaista ystävistään. Yhtä hänen veljistään.

“Kuule”, Lily yritti uudestaan, tällä kertaa maltillisemmin. “Minä en pidä siitä, mitä Cinnamon teki. Mutta myös hän on minun ystäväni, enkä minä voi valita puolia sillä tavalla. En niin kuin sinä.”
James avasi suunsa vastatakseen, mutta Lily viittasi häntä vaikenemaan.

“Tiedän, että me olemme eri mieltä tästä asiasta, enkä yritä saada sinua hyväksymään minun kantaani, jos se ei sinua kiinnosta”, tyttö selitti. “On typerää riidellä tästä asiasta, James, varsinkin kun se ei edes koske meitä.”

“Kyllä se koskee!”

“Ei suoranaisesti”, korjasi Lily. “Sitä paitsi me voimme käyttää aikamme paljon paremminkin kuin tappelemalla. Onko siinä muka jotakin väärin?”

James oli aikeissa väittää vastaa, mutta tajusi sitten, miten typerää se oli - Lily tarjosi hänelle kerrankin helppoa sopuratkaisua. Vain ääliö olisi luopunut sellaisesta tarjouksesta, varsinkin, jos tuo nimenomainen ääliö oli aiemminkin ollut tekemisissä Lilyn temperamentin kanssa.

“Olet oikeassa”, James myöntyi huokaisten. “Ei siinä ole mitään väärin. Unohdetaan koko juttu.”
Lily hymyili voitonriemuisesti ja liikahti lähemmäs tervehtiäkseen Jamesia kunnolla. Suudelma oli samanlainen kuin aina ennenkin, lämmin ja lohduttava, mutta sillä kertaa siitä jäi uupumaan jotakin. James tiesi kyllä, mistä tunne johtui: he molemmat olivat keskittyneet ajattelemaan Cinnamonia.

Cinnamon vaihtoi apein mielin työvaatteet vaaleansiniseen huppupaitaan ja verkkahousuihin ja suuntasi ulos parantajien taukohuoneesta valmistautuen kohtaamaan jälleen kerran ulkomaailman kaikessa armottomuudessaan. Sateen tuoksu leijui yhä ilmassa, kun hän heilautti laukun olkapäälleen ja otti suunnan kohti Viistokujaa. Katu oli autio ja hiiskumattoman hiljainen; kukaan muu ei vaivautunut kulkemaan jalan, ellei sattunut olemaan kuolonsyöjä tai työvuorossa oleva aurori. Cinnamon tiesi kuitenkin, että ilmiintyminen sekavassa mielentilassa oli typerää ja kaiken lisäksi vaarallista. Vaikka olisihan halkiintuminen täydentänyt entisestäänkin surkean päivän loistavaksi, tyttö pohdiskeli kuivasti kääntyessään Viistokujalle vievälle oikopolulle. Hänen jalkansa tuntuivat raskailta.

“Hei, odota vähän!”
Cinnamon kiepsahti kannoillaan kohdaten yllättyneenä varjoissa seisovan Alessandron katseen. Katkerana hän ihmetteli mielensä perukoilla, mitä mies sillä kertaa halusi. Johan tämä oli aamulla tehnyt Cinnamonille suorastaan tarpeettoman selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

“No?” Cinnamon tiuskaisi tarpeettoman terävästi.

Alessandro hymyili ikävystyneesti. “Onko sinulla hetki aikaa?”

“Ei oikeastaan.”

“Hyvä on. Sitten hoidan tämän äkkiä. Mennäänkö Vuotavaan Noidankattilaan?”

Cinnamon tuijotti edessään seisovaa italiaanoa ällistyneenä. Eikö mies ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä hän oli juuri sanonut?

“Sinä olet uskomaton, Alessandro Visardo!” hän kiivastui. “Mitä sinä vielä oikein haluat? Voisi kuvitella, että sinulle olisi riittänyt se, mitä - “
“Riittää jo”, Alessandro komensi äänessään niin luja sävy, ettei Cinnamon osannut vastustella, vaan sulki suunsa. Hän oli edelleen omien ristiriitaisten tunteidensa vallassa, kun Alessandro tarttui hänen kyynärpäähänsä ja lähti ohjaamaan häntä takaisin Viistokujalle.

He taittoivat matkan hiljaisuuden vallitessa ja kerrankin elämässään Cinnamon oli siitä vieläpä kiitollinen. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut kykenemätön keksimään mitään ymmärrettävää sanottavaa, vaikka Alessandro olisikin halunnut puhua. Mies ei kuitenkaan antautunut minkäänlaiseen keskusteluun, vaan luotsasi heidät tuimana ja mykkänä Vuotavan Noidankattilan pubin ränsistyneelle ulko-ovelle.

“Mene sisälle.”

Cinnamon totteli kuin unen vallassa. Hänen mielensä työskenteli kuumeisesti hänen katsellessaan, kuinka Alessandro ravisti läpimärkää viittaansa kuivaksi. Oliko mies tullut varta vasten etsimään häntä? Aikoiko tämä pyytää anteeksi, myöntää olevansa väärässä? Ajatus tuntui kipeältä haavekuvalta ja silti Cinnamon takertui siihen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.

“Haluatko juoda jotakin?” Alessandro tiedusteli väkinäisen kohteliaasti heidän löydettyään tiensä tyhjään pöytään. Se ei ollut erityisen ongelmallista - Vuotava Noidankattila oli täysin autio lukuunottamatta yksinäistä baarimikkoa ja nurkassa kyhjöttävää hunnutettua, itämaiselta näyttävää noitaa, jonka kynnet repivät sanomalehteä harkitusti kappaleiksi. Cinnamon värähti ja käänsi katseensa nopeasti takaisin keskustelukumppaniinsa. Hän pudisti päätään.

Alessandro kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Kuule, tästä aamusta - “

“Mitä siitä?” Cinnamon kysyi pingottuneesti.

Alessandro nieleskeli pitkän tovin, ennen kuin pakotti itsensä puhumaan. “Olen pahoillani.”

Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon melkein uskoi miehen sanoja - hän HALUSI uskoa niitä. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin paljasti totuuden.

“Lily käski sinun pyytää minulta anteeksi, vai mitä?”

“Mistä arvasit?”

Cinnamon hymähti. “Minä tunnen sinut.”
Sanat saivat Alessandron kivettymään paikoilleen ja muutaman sekunnin verran Cinnamon ehti pelätä uutta raivokohtausta miehen taholta. Sitten Alessandro kuitenkin antoi lihastensa rentoutua ja yksinkertaisesti murahti, että Cinnamon vain kuvitteli.

“Ehkä, ehkä en. Onko mielessäsi koskaan käynyt, että käytökselläsi annat ymmärtää enemmän itsestäsi kuin arvaatkaan?”
“Tässä ei ole nyt kyse siitä. Minä pyysin sinulta anteeksi!”
“Niin, koska Lily käski!”

“Mitä väliä sillä muka on?”
Cinnamon pudisti päätään. Jos hän olikin joskus epäillyt Alessandron valittavan tunteettomuudestaan, oli hän nyt valmis allekirjoittamaan kaikki miehen väitteet. Miehellä ei ollut aavistustakaan niinkään tavallisista asioista kuin anteeksianto tai yhteisymmärrys. Hän oli yksinkertaisesti kykenemätön käsittämään mitään sellaista, Cinnamon ajatteli tuntien säälin läikähtävän sisällään.

“Sillä on se merkitys, että sinä et ole oikeasti pahoillasi”, hän selitti kuin olisi puhunut pienelle lapselle.

Alessandron suupielet nytkähtivät. “Minulla ei ole aikaa sellaiseen, Cinnamon. Ehkä - ehkä jossakin mielessä - olisin voinut ilmaista asiat toisella tavalla tänä aamuna - olin kai turhan varomaton - joskus unohdan, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä ja Mikaja.”

“Miten Mikaja tähän liittyy?” hämmästeli Cinnamon.

“Monella tavalla”, kuului Alessandron synkkä vastaus. Mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kertoakseen enempää, eikä Cinnamonilla ollut sydäntä kysyä. He yksinkertaisesti istuivat hiljaisuudessa ja katselivat toistensa käsiä. Enempään heillä ei ollut rohkeutta; edellisillan kuvat pitivät yhä liian tiukasti heitä vankeinaan.

“Mikaja raiskattiin, kun hän oli nuori”, Alessandro sanoi viimein vetäen syvään henkeä. Miehen äänensävystä Cinnamon arvasi oitis heidän siirtyneen sellaiselle maaperälle, jolla Alessandro ei ollut ennen seisonut. Hän odotti vakavana, että vakooja jatkaisi.

“Hän oli kai kolmetoista, tai jotakin sinne päin. Se mies oli aurori. Hän oli tulossa isän kanssa juhlista. Humalassa, totta kai”, Alessandro selitti. “Mikaja tuli vastaan ja isä arvasi, mitä tapahtuisi, joten hän katosi paikalta. Kun lehdissä myöhemmin kirjoitettiin, että joku aurori oli… tehnyt mitä teki, ei isä kertonut kenellekään mitään. Vaikka kyllä hän tiesi. Se hölmö - “ Alessandro tuhahti halveksunta jokaiseen piirteensä vajonneena. “Raiskaaja oli kai luvannut suositella häntä seuraavaksi yliauroriksi, joten tietenkään hän ei halunnut vaarantaa sitä… hän siis säilytti työkaverinsa salaisuuden, eikä se mies ikinä jäänyt kiinni.”

Cinnamon nyökkäsi ihmetellen mielessään, miten Mikajan tarina liittyi Alessandron elämään. Hän ymmärsi kuitenkin olla kysymättä ja odotti.

“Isä oli juuri päässyt yliauroriksi, kun hänen ystävänsä murhattiin. Poltettiin elävältä omaan kotiinsa… Ei ollut vaikeaa arvata, että se oli Mikajan vika. Hän oli siinä vaiheessa jo täysin sekaisin päästään, liittynyt Vakoiluverkostoon ja eronnut koulusta… isä tietenkin tiesi, mutta ei kertonut kenellekään. Ei halunnut tahrata mainettaan, kyllähän sinä tiedät ne kuviot. Kai hän kuvitteli, että Mikaja oli saanut tarpeekseen kostettuaan sille miehelle ja unohtaisi koko jutun. Äiti tiesi paremmin. Hän pelkäsi, että Mikaja saattaisi muistaa isän siltä illalta ja aneli, että isä kertoisi jollekulle - pyytäisi meille suojelua - isä vain oli liian ylpeä”, Alessandro jatkoi ääni täydellisen sävyttömänä.

“Joka tapauksessa, Mikaja ei ilmeisesti unohtanut. Hän etsi meidän asuntomme ja tuli sinne kesällä. Isä ja äiti olivat töissä ja minä - no, Ema oli yksin kotona. Hän oli silloin kahdeksan. Mikaja lumosi kaikki ikkunat umpeen ja lukitsi oven… hän sytytti asunnon palamaan…”

“Voi ei”, Cinnamon hengähti.

“Voi kyllä. Kun tulin kotiin, Mikaja seisoi ovella ja piteli sitä kiinni… Ema oli kai yrittänyt vetää ovea auki... koko asunto oli liekeissä…” Alessandro käänsi katseensa toiseen suuntaan. “Jälkeenpäin lopetin koulun ja menin Vakoiluverkostoon. Mikaja oli minulle siskoni velkaa, hän otti minut sinne pyytämättä minua vannomaan valaa… ja jonakin päivänä minä vielä tapan hänet.”
Alessandron äänestä kuuluva vakaumus kauhistutti Cinnamonia. Hän tuijotti miestä mykkänä keksimättä mitään sanottavaa.

“Siinä se”, Alessandro tokaisi karheasti. “Nyt ainakin ymmärrät jotakin. Löydät varmaan kotiin ominkin avuin?”
Sen sanottuaan mies siirsi tuoliaan kauemmas pöydästä, nousi ylös ja käveli jäykin askelin ulos Vuotavan Noidankattilan ovesta.