25.osa - Välienselvittelyjä tähtien valossa

3.10.1978

“McGarmiwan nimeen, anna olla jo!”

“Arianna, olisit nyt järkevä - “

“Minä OLEN!”

“Etkä ole, sinä olet pakkomielteinen!”
“Sirius, kuinka monta kertaa sinulle oikein pitää sanoa, että minä - en - syö - tuota?”

Sirius nosti kätensä ylös ja valitti turhautuneena. “Merlin, nainen, se on vain PEKONIA! Se ei ole ikinä tappanut ketään!”

“Mistä sitäkään tietää”, Arianna mumisi luoden epäluuloisia katseita hellalla tirisevään paistinpannuun kuin olisi pelännyt sen sisällön hyökkäävän kimppunsa hetkenä minä hyvänsä. “Olen varma, että tuon joukossa piileskelee jotakin verenhimoista.”

Sirius huokaisi murheellisesti. “Sinä se et ikinä opi, vai mitä?”

“En”, Arianna vastasi hymy huulillaan.

He unohtuivat tuijottamaan toisiaan sillä tavoin typerästi kuin umpirakastuneilla ihmisillä yleensä on tapana ja koko kiista lakaistiin silmänräpäyksessä maton alle. Cinnamon huokaisi syvään ja käänsi katseensa pois haluamatta katsoa, kuinka hänen kaksi ystäväänsä kietoutuivat toisiinsa niin ylitsepääsemättömän onnellisina. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi istuessaan siinä Kelmien keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa maanantai-illan kotoisaa puheensorinaa, joka tuntui täyttävän koko asunnon. Olohuoneessa Lily ja James puuhasivat viime hetken hääsuunnitelmiaan yhdessä Peterin ja Admiren kanssa.

“SI-RI-US, nyt lopetat”, Arianna kikatti kiinnittäen Cinnamonin huomion takaisin itseensä. “Minä yritän laittaa ruokaa!”

“Ruokaa, jota et aio syödä”, Sirius muistutti käsivarret tyttöystävänsä ympärillä. Arianna huoahti ja tempautui irti pojan sylistä tummat kiharat hulmahtaen.

Cinnamon hymähti pakottautuen siirtämään huomionsa keittiön pöydällä odottavaan pergamenttiin, jolle hän oli saanut raapustettua illan aikana tuskin sanaakaan. Vain lattea otsikko (‘Remus-rakas’) koreili paperin yläreunassa kuin kirjoittajaansa moittien.

Remus oli Kelmeistä ainoa, joka ei ollut sinä iltana koolla poikien asunnolla ja Cinnamon oli siitä yksinomaan kiitollinen. Hän oli kartellut poikaystäväänsä jo viikon verran - aina Vakoiluverkostossa vietetystä illasta lähtien. Toiset olivat useaan otteeseen antaneet ymmärtää hänen käyttäytyvän lapsellisesti, mutta Cinnamon ei voinut itselleen mitään; pelkkä ajatuskin Remuksen kohtaamisesta sai hänet voimaan pahoin. Varmasti Remuskin jo tiesi asioiden olevan pahasti pielessä, sillä Cinnamon pakeni paikalta heti hänen astuessaan huoneeseen. Heidän lyhyet kohtaamisesta olivat aina tytön osalta vaivautuneita ja väkinäisiä. Hän ei enää osannut suhtautua Remukseen sillä tavoin kuin ennen.

Cinnamon pujotti hiukset korvansa taakse ja veti syvään henkeä. Hän tiesi selvääkin selvemmin, että väistämätön ero odotti häntä ja Remusta tien päässä. Olkoonkin, että olisi ollut paljon helpompaa vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - Alessandron kaadettua kylmää vettä hänen niskaansa kaipasi Cinnamon kipeästi Remuksen turvallisuutta ja lämpöä, tietoa siitä, ettei poika milloinkaan tekisi mitään häntä satuttaakseen. Olisi kuitenkin väärin vedättää Remusta sillä tavoin, kun Cinnamon tiesi tuskallisen selvästi itsekin, ettei enää rakastanut poikaa sillä tavalla. Veljellisesti, ehkä, tai kuin parasta ystävää, mutta ei missään nimessä sillä oikealla tavalla.

“Mitä sinä kirjoitat?” Admire Speirin pieni, vaaleanpunainen, utelias nenänpää tunkeutui näköpiiriin ja Cinnamon pakottautui sulkemaan tajuntansa ulkopuolelle niin omat synkeät mietteensä kuin Siriuksen ja Jamesin veljellisen nahistelunkin (“Sarvihaara, vakavissaan - kuka haluaa kahdeksantoistavuotiaana naimisiin? Se on NIIN keskiaikaista!” “Ainakaan kaikki meistä eivät elä synnissä ja kuljeta tyttöystäviään aamiaiselle joka toinen päivä!” “Niin, sinä teetkin sitä vain joka kolmas päivä…”)

“Kirjettä”, Cinnamon vastasi kääntäen paperin kiireesti nurin päin, ennen kuin Admire ehtisi lukemaan sitä. “Tai siis YRITÄN kirjoittaa”, hän jatkoi vilkaisten vihaisesti olkapäänsä ylitse kohti Siriusta ja Jamesia, jotka nyt aloittelivat leikkitappelua keittiön ja olohuoneen välisellä käytäväntyngällä.

“He vain ovat niin kovaäänisiä, etten voi keskittyä…”

“Miten niin kovaäänisiä?” Admire hämmästeli suurin silmin. Cinnamon välttyi vastaamasta, kun James ja Sirius puhkesivat rempseään sanasotaan, joka todisti hänen väitteensä todeksi nopeammin kuin tuhat sanaa.

“Hirvenpuolikas.”

“Piski.”

“Sorkkarauta.”

“Hännänheilutusmasiina.”

“Sinä et edes tiedä, mikä masiina ON… Muuli.”
“Et sinäkään tiedä mitään sorkkaraudasta, KÄVELEVÄ KIRPPUKASA.”

“Peuran halpakopio.”

“Jokapaikanturre.”

“Sarvikimppu.”

“LOPETTAKAA!” Cinnamon parkaisi painaen kädet tiukasti korvilleen. “EN VOI KESKITTYÄ!”

Asuntoon laskeutui välittömästi säikähtänyt hiljaisuus. Kaikki väri oli valahtanut lähettyvillä seisovan Admiren kasvoilta ja tyttö syöksyi vingahtaen olohuoneen sohvalle Peterin syliin. James mulkaisi Cinnamonia loukkaantuneena.

“Jos sinulla on kerran jotakin tärkeää tekemistä, voisit mennä muualle tekemään sen”, hän vihjasi häpeämättömästi haluten selvästi sanoa enemmänkin. Cinnamonin onneksi kaikki senkaltaiset ajatukset kaikkosivat kuitenkin pojan mielestä, kun Lily tallasi lujasti tämän varpaille.

“Tuo ei ollut oikein kilttiä, James”, tyttö moitti vilkuillen syyllisesti Cinnamonin suuntaan.

James kohautti olkapäitään. “Sittenpähän en ole ainoa tässä huoneessa, joka ei ole kiltti - “

Cinnamon teeskenteli, etteivät Jamesin sanat olleet loukanneet häntä millään tavalla. Hän ei jaksanut olla erityisen yllättynyt äkillisen hyökkäyksen johdosta - niin James kuin Siriuskin olivat suhtautuneet häneen tavallista nihkeämmin aina kuultuaan hänen tekemisistään Alessandro Visardon kanssa. Eikä heitä voinut siitä oikeastaan syyttää, Cinnamon mietti apeasti. Hänhän oli tehnyt väärin.

“Olet oikeassa”, hän vastasi verkkaisesti ja nousi ylös tuolilta. “Taidan mennä… kotiin.”
Juuri silloin suuttumus kuitenkin puuskutti paikalle punaposkisena ja itsepintaisena. Se tarttui Cinnamonin käsivarteen ja pyöräytti hänet ympäri kohti Jamesia, kunnes hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ystävänsä paheksuva katse. Itsekseen hurraava suuttumus valtasi komennuskirouksen lailla hänen mielensä ja hän äyskähti:

“Voisit sinä sentään yrittää katsoa asioita minun kannaltani! En minä halunnut Remukselle mitään - mitään - mitään TÄLLAISTA! Mutta onko se muka minun vikani, jos en halua mennä nuorena naimisiin ja elää sillä tavalla koko elämääni? Pahus, James, ei minun tarvitse elää sillä tavalla koko elämääni!”

“No ainakin olisit voinut selittää asian Remukselle vähän kauniimmin!” James karjui vastaukseksi. Toiset kuuntelivat riitaa hiirenhiljaisina. Admire vikisi hiljaa Peterin käsivarsilla.

Cinnamon pudisti epäuskoisena päätään. “Ja kaikista ihmisistä juuri SINÄ tulet saarnaamaan minulle ihmissuhdesioista.”

“Mitä tuokin on tarkoittavinaan?”

“Luulisi, että sinä jos kuka tietäisit millaista se on, kun ei voi hallita tunteitaan”, Cinnamon sanoi osoittaen merkitsevästi vaitonaista Lilyä, joka punastui helakasti. “Kuinka monta vuotta sinä yrititkään päästää irti Lilystä, James? Kolme? Vai enemmän?”

Nyt myös James oli korvannipukoitaan myöten punainen. “Se on kokonaan eri asia. Minä en ikinä loukannut ketään.”

“Paitsi kymmentä miljoonaa luihuista ja muuta olentoa, jotka tahrasivat Lilyn nimeä sinun edessäsi”, Cinnamon vastasi kuivasti. “Tuollainen saarnaaminen menee siis jo tekopyhyyden puolelle. Minä menen nyt kotiin.”

Edelleen raivosta vapisten tyttö nappasi alkutekijöissään olevan kirjeen kouraansa ja kaikkoontui kiireen vilkkaa kotiin. Siellä hän istui alas ja kirjoitti kynttilänvalossa päätöksen suhteelleen Remus John Lupinin kanssa.

Päivät vierivät eteenpäin. Cinnamon ja Remus eivät oikeastaan koskaan keskustelleet siitä kirjeestä, jonka Cinnamon oli pojalle sydänverellään kirjoittanut. Asiat vain jollakin tavalla lakkasivat olemasta heidän välillään - he välttelivät toistensa katseita puhuessaan toisilleen ja kiertelivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutteivät milloinkaan saaneet puettua sanoiksi sitä kipukohtaa, joka yhä hiersi heidän välillään. Vaikka Cinnamon tiesi saaneensa mitä ansaitsikin, ei hän osannut olla ikävöimättä Remusta ja sitä luontevaa läheisyyttä, joka heidän välillään vallitsi. Ylpeän tytön lailla hän kuitenkin nieli murheensa ja keskitti huomionsa toisenlaisiin asioihin, kunnes tuska helpotti.

Muiden asioiden ajatteleminen oli suorastaan naurettavan helppoa. Lokakuun viimeisen päivän lipuessa uhkaavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs oli tekemistä äkkiä uskomattoman paljon. Sen lisäksi, että Cinnamon kahlasi läpi parantajakoulutuksen ja Feeniksin Killan harjoitukset odotettiin hänen nyt juoksevan sinne tänne Lilyn ja Jamesin aputyttönä. Hän, Arianna, Sirius, Remus ja Peter toimittivat erilaisia askareita nimikylttien, kukkatilausten ja häämarssien ihmeellisessä maailmassa, kunnes he melkein unohtivat oman nimensä. Iltaisin he usein kirosivat yhteisesti Lilyn päätöstä järjestää jästihäät, vaikka pohjimmiltaan he ymmärsivät kyllä syyn: jästihäät olivat Voldemortin aikaan paitsi turvallisemmat, myös suoranainen välttämättömyys ottaen huomioon kaikki Lilyn jästisukulaiset.

“Vaikka siitä tulee kyllä katastrofi joka tapauksessa”, Arianna arveli viikkoa ennen häitä, kun hän, Cinnamon, Sirius, Peter ja Admire istuivat Peterin asunnolla suunnittelemassa viime hetken polttareita ystävilleen. “Petunia alkaa kirkumaan heti nähdessään taikasauvan heilahtavan.”

“Siksi hän ei saakaan nähdä mitään sellaista”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Ministeriö on tiukentanut taikomista koskevia lakeja, kyllä te tiedätte, eivätkä syytteet taikasalauksien rikkomisesta oikein nostaisi juhlatunnelmaa…”

“Ehkä Petunia ei tule edes paikalle”, Sirius sanoi toiveikkaasti.

Admire, joka oli auttamattoman ulkona koko keskustelusta rypisti kevyesti otsaansa. “Kuka on Petunia?”

“Lilyn sisko”, toiset vastasivat yhteen ääneen.

“Miksi hän ei saisi tulla paikalle?”

Cinnamon liikahti vaivautuneena paikaltaan helakan vaaleanpunaisella pörrömatolla. Peter ja Admire olivat saaneet asuntonsa kuntoon nopeasti kuolonsyöjähyökkäyksen jälkeenkin, eikä mistään olisi voinut päätellä, että se oli kerran ollut taistelutantereena, ellei Admire olisi pystyttänyt olohuoneeseen muistoalttaria niille onnettomille, jotka olivat saaneet surmansa hänen asunnossaan tapahtuneessa taistelussa.

“Se on pitkä juttu”, vältteli Peter.

“Pitkä ja kissatappeluita sisältävä”, Sirius lisäsi.

“Paraskin puhuja”, pojan sylissä istuva Arianna tuhahti pisteliäästi. “Vai mitä sinä muka harrastat Reguluksen kanssa iltaisin, tahvo?”

Lyhyen hetken verran Sirius näytti siltä, että olisi halunnut käskeä terävästi Ariannaa pitämään suunsa kiinni. Kaikkien helpotukseksi hän kuitenkin muutti mieltään ja antoi tutun välkkeen syttyä myrskynvärisiin silmiinsä, kun hän tiukensi otettaan Ariannan vyötäröltä ja kumartui kehräämään tytön korvaan:

“Minäkin rakastan sinua, kultaseni, kun kerran olet aina noin ihmeellisen herttainen.”

Kaikkien suureksi järkytykseksi Gabriella Arianna Bell punastui.

Lily naputteli levottomasti märällä lenkkitossullaan maata. Vesipisarat putoilivat hänen punaisista hiuksistaan hänen limetinvihreän sadetakin verhoamille olkapäilleen ja häntä paleli. Muutenkin hän tunsi olonsa kaikin puolin kammottavaksi ja loppuunväsyneeksi; ne, jotka olivat väittäneet häiden suunnittelun olevan helppoa huvia, olivat olleet ehdottomasti väärässä. Tai ehkä he vain olivat järjestäneet häitä pidemmällä varoitusajalla, Lily arveli synkästi. Hän ja James olivat saaneet tehdä töitä hullun lailla saadakseen kaiken täsmäämään. Nyt, viikkoa ennen häitä asiat olivat kuitenkin paremmalla tolalla kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa, eikä tekemistä ollut oikeastaan jäljellä. Paitsi…

Lily väänsi vettä hiuksistaan ja vilkuili kärsimättömänä edessään olevaa vanhaa puuovea. Hän oli odottanut ikuisuuksia, että Red Stron tulisi avaamaan oven, mutta enää se ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä - miehen asunto pysyi yhtä hiljaisena ja valottomana kuin hautaustoimisto myöhään yöllä. Lily yritti olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Hän todella tarvitsi Redin apua.

“Pitäisikö meidän lähteä?” vähän matkan päässä odottava James ehdotti hienotunteisesti. “Meillä on vielä paljon tekemistä tänään.”

“Kuten mitä?”

James hymyili salaperäisesti. “Jaa-a, Lily, etkö kuvittele, että kaiken raatamisen jälkeen mekin ansaitsemme vähän hauskanpitoa? Ajattelin, että voisimme mennä Godricin Notkoon ja manipuloida äidin laittamaan meille ruokaa - katsoa niitä mielipuolisia valokuva-albumeita - hajottaa isäni puutarhatonttukokoelman - “

“James, meillä on tänään Killan koulutus.”
“Ilonpilaaja”, James mumisi niin hiljaa, että Lily hädin tuskin kuuli hänen sanojaan. Tyttö valmistautui näpäyttämään sulhaselleen terävän vastauksen, kun Redin talon sisältä kantautuvat askeleet saivat hänet vaikenemaan ja astumaan kauemmas ovelta. Sitten eteiseen sytytettiin auki ja Redin ulko-ovi lennähti auki voimalla, joka olisi murskannut poikkeuksetta Lilyn nenän, jos tyttö olisi jäänyt aiemmalle paikalleen seisomaan.

“Sataa näköjään vettä”, ryvettyneeltä näyttävä Red tuumasi ensi sanoikseen.

“Ihmeellistä, miten sitä oppiikin aina jotakin uutta”, James haukahti vastaukseksi yrittäen turhaan estää hampaitaan kalisemasta. Red loi häneen pilkallisen katseen, eikä kutsunut heitä peremmälle eteiseen, vaikka varmasti näkikin heidän ahdinkonsa. Päinvastoin, mies seisoi tiukasti ovensuussa kuin olisi halunnut kaikin keinoin estää heitä tulemasta sisälle.

“Olenko minä kenties erehtynyt päivämäärästä? Onko teillä Killan koulutus tänään?”

“Toivot vain”, James virnisti heikosti.

Red vastasi hymyyn omalla vahingoniloisella tavallaan. “Et ole elämäni mies, etkä mitään sinne päinkään, jos sitä kuvittelet. No niin, oliko teillä asiaa?”

“Oli meillä”, Lily vastasi astuen varjoista eteisen heikkoon valokiilaan. “Siitä - no, sinähän tiedät, että me olemme menossa naimisiin - “

“Lily, vain sokea, kuuro ja kaiken lisäksi vähämielinen voisi jättää kyseisen asian huomiotta ottaen huomioon sen, kuinka monta kertaa sinun pikku ystäväsi ovat ravanneet täällä noutamassa apua milloin mihinkin ärsyttävään ongelmaan! Jopa vanha kunnon Dumbledore on höyrähtänyt vanhoilla päivillään - pisteli eilen ennätyksellisen määrän sitruunatoffeeta menemään ja julisti minulle kerran toisensa jälkeen, miten tyytyväinen hän on asioiden saamaan käänteeseen. Totta kai minä tiesin sen miehen olevan synnynnäinen parittaja - “

“Tai ehkä hän vain nauttii nähdessään rakkautta kaiken tämän sodan keskellä”, Lily ehdotti pistävästi.

“Se on sama asia!” Red pärskähti. “Joko palataan asiaan?”
Lily vaihtoi kärsivän katseen Jamesin kanssa ennen kuin nyökkäsi. “Ajattelin kysyä sinulta apua taikajuoman valmistamiseen - sen, jonka on tarkoitus sitoa pyrkimykseni, vai miten se menikään - Sirius ja Arianna puhuivat siitä sinulle, muistatko?”

“Muistanhan minä”, Red vastasi virnistellen. “En ikinä unohda sitä, miten ne kaksi olivat toistensa kurkussa kiinni. Olisin varmasti koko Englannin monisanaisin ihminen, jos olisin vaivautunut kirjoittamaan ylös sen haukkumasanojen kirjon, jota sinä iltana lenteli?”
“Onko sinun mahdotonta suhtautua tähän vakavasti?” James tuskastui.

“Herranjestas, poika parka, naimisiinmenohan on vienyt sinun huumorintajusi!” Red päivitteli sarkastisesti. James kiristeli hampaitaan ja pysyi vaiti.

“Kyllä minä voin sinulle sen juoman tehdä”, lupasi Red.

“Kiitos paljon, minä - “ Lily aloitti.

“Lauantainahan te menette naimisiin? Hyvä. Tule käymään perjantaina - sen pitäisi olla valmista silloin - “ Red keskeytti asialliseen sävyyn, eikä häkeltynyt Lily uskaltanut väittää vastaan. Tyttö ainoastaan nyökkäsi ja oli aikeissa kiittää entistä professoriaan vielä uudemman kerran, kun Red jo ravisti hänen sanansa yhdellä kädenheilautuksella syrjään.

“Älä välitä, omituisiin asioihin sekaantuminen on minulle rutiinia”, mies vakuutti ja siirsi katsettaan vuoroin Lilystä Jamesiin. “No niin, jos ette pistä pahaksenne, minun täytyy mennä nyt - siivoan vaatekomeroani - pelottavaa, miten paljon naiset ehtivätkään ostamaan tavaraa, kun sitä kääntää hetkeksi selkänsä - “

James ja Lily eivät ehtineet sanomaan sanaakaan, ennen kuin Red oli jo kadonnut kynnykseltä ja kartanon ulko-ovi läimähti kiinni hänen jäljessään. Seuraavassa hetkessä mies sammuttikin jo eteisen valot ja raskaat, verkkaiset askeleet kielivät hänen katoavan talon sokkeloihin.

Litimärkä ja hämmentynyt Lily käänsi katseensa Jamesiin. “Hän oli outo, vai mitä?”

“Tavallistakin oudompi”, myönteli James. Poika näytti huolestuneelta tuijottaessaan Redin naarmiintunutta kotiovea kuin kuvitellen saavansa sen auki pelkän ajatuksen voimalla. Sitten hän kuitenkin karisti ikävät ajatukset mielestään ja kietoi käsivartensa Lilyn olkapäille painaen kylmän suudelman tytön otsalle.

“Mennään kotiin.”

Killan koulutus järjestettiin sinä iltana Gideon ja Fabian Prewettin kotona. Lily ei tiennyt veljeksistä juuri muuta kuin sen, että he olivat lähestulkoon identtisiä ja aivan yhtä punatukkaisia kuin itsekin, minkä lisäksi he tekivät jonkinlaista työtä Feeniksin Killalle - he eivät olleet koskaan osallistuneet Kelmien kouluttamiseen. Heidän lisäkseen huteraa taloa asuttivat sinä nimenomaisena iltana myös yhtä lailla punatukkainen Molly Weasley, joka oli edellisten sisar, sekä tämän värikäs lapsikatras. Lapsia oli viisi: seitsemän- tai kahdeksanvuotias Bill, kuusivuotias Charlie, näsäviisas pikkupoika Percy sekä alle vuoden ikäiset kaksoset Fred ja George. Lilyä nauratti, kun hän näki miten kauhistuneelta Sirius näytti lapsilauman huomatessaan. Oli selvää, että nuori Kelmi suunnitteli karkaavansa saman tien ulos ovesta kadulle. Vain Ariannan tiukka ote hänen käsipuolestaan esti häntä tekemästä niin.

“Ihanaa saada talo täyteen väkeä”, Molly Weasley sirkutti, ennen kuin Kelmit olivat edes kunnolla ehtineet ovesta sisään. “Tällaisina iltoina on niin hiljaista, kun mieheni on töissä ja minä olen yksin kotona lasten kanssa - tai tulen vaihtoehtoisesti tänne, veljeni auttavat minua hoitamaan lapsia - ei, Charlie, anna sen patsaan olla siellä missä se onkin! Pyydän anteeksi Charlien käytöstä... hänellä on joku outo viehtymys lohikäärmeitä kohtaan.”

“Sisko-kulta, antaisit nyt heidän hengähtää vähän!” ruskettunut mies - Gideon tai Fabian, Lily ei oikeastaan erottanut heitä toisistaan - nauroi huvittuneena. “Ja sinun pitäisi joka tapauksessa palata takaisin Kotikoloon. Tämä on Killan virallisia asioita ja sinun tulee pitää niistä nenäsi erossa.”

Mollyn pyöreät kasvot synkkenivät myrskyä enteillen. “Kyllä minä liittyisin, jos voisin - mutta lapset - kuvitteletteko te todella, että minua kiinnostaa olla vain teidän kahvinkeittäjänne?”

“Jätetään henkilökohtaisuudet väliin, Mol, vieraita ei kiinnosta kuulla mistään sellaisesta. Meillä on muutenkin kiireinen aikataulu”, toinen veljeksistä tiedotti. Molly punehtui, mutta ei vastustellut, vaan keräsi mekastavan lapsilauman mukaansa ja siirtyi keittiön puolelle jättäen Kelmit yksin Prewettin veljesten kanssa.

“No niin”, veljekset sanoivat hieroen käsiään yhteen. “Hauska tavata teidätkin, Vauhkomieli on vauhkonnut teistä joka välissä - “
“Minä olen Gideon - “

“Ja minä olen Fabian. Teidän tämäniltaiset ohjaajanne”, lisäsi veljeksistä se, jonka kasvoissa oli enemmän pisamia. Lily painoi erottavan yksityiskohdan mieleensä toivoen voivansa käyttää sitä myöhemmin veljesten tunnistamiseen.

He mumisivat nopeasti nimensä ja jäivät odottamaan lisäohjeita. Uusi tilanne hermostutti Lilyä. Hän oli tottunut siihen, että heidän ohjaajanaan toimi joko Red tai Vauhkomieli, toisinaan jopa Dumbledore. Prewettin veljeksistä hän ei tiennyt kuin sen, että he olivat jotakin sukua Alicelle. Alice itse ei sinä iltana ollut paikalla, vaan vietti Fabianin mukaan iltaa Frank Longbottomin ja tämän äidin luona.

“Alice-parka”, Fabian pahoitteli kasvot leveässä, miellyttävässä virneessä. “Olen tavannut Frankin äidin kerran. Se nainen on oikea korppikotka. Syö vähäisemmät olennot elävältä.”

“Mutta nyt asiaan”, päätti Gideon. “Syy siihen, että koulutus järjestetään tänään meidän luonamme on se, että me asumme niin syrjässä…”

“…ja että meidän takapihallamme on kerrassaan loistava metsä tämän illan harjoitusta varten.”

Lily vilkaisi hämillisenä vierellään seisovaa Jamesia. Mitä heidän välilleen oli oikein kaavailtu? Myös muut Kelmit vilkuilivat toisiaan jokseenkin huolestuneina ja Arianna valitti olevansa liian väsynyt metsässä rämpimiseen. Sirius loi tyttöön terävän katseen; Arianna oli valitellut väsymystään viime aikoina tavallista useammin ja kerran jopa meinannut pyörtyä kesken huispausharjoitusten niin, että Siriuksen oli täytynyt tulla hakemaan hänet kesken kaiken kotiin.

Gideonilla ja Fabianilla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta Ariannan terveydentilasta. Edelleen hymyillen he tiedottivat, että sinä iltana Kelmit suorittaisivat toisen niistä kahdesta kokeesta, jotka Vauhkomieli oli laatinut heidän Kiltaan pääsyään varten.

“Ei hän meille mistään kokeista puhunut”, Peter sanoi ääni väristen.

“Ei se mitään vakavaa ole, älkää pelätkö”, rauhoitteli Fabian.

“Paitsi Vauhkomielen mielestä”, muistutti Gideon.

“Mutta Vauhkomieli onkin aina ollut hieman outo - “

“ - vainoharhainen - “

“ - epäluuloinen - “

“ - hyvin huolellinen - “
“Kiitos, riittää”, Sirius keskeytti tiukasti. “Mitä meiltä tänä iltana oikein vaaditaan?”

Prewettin veljekset vilkaisivat toisiaan itsetyytyväisesti. “Koe on oikein yksinkertainen. Teidät jaetaan pareihin ja lähetetään metsään. Siellä teitä odottaa eräs lumottu esine - yksi jokaiselle parille - joka teidän tulee löytää. Se on turvattu erilaisin loitsuin, joiden murtamiseen vaaditaan pimeyden voimilta suojautumisen taitojanne. Kun olette löytäneet esineen, voitte palata takaisin ja olette läpäisseet kokeen.”

“Ja sitten parit… kyllä vain”, Gideon virnisti. “Jaetaanpa teidät saman tien oikein kyyhkyläiskaavioiden mukaan. Potter ja Evans, Black ja Bell, Lupin ja Bellini ja - “
“Entä minä?” pakokauhuinen Peter halusi tietää. “Minulla ei ole paria.”
“Sittenhän sinä selviät hienosti yksinkin, vai mitä?”

Lily oli juuri aikeissa tarjoutua ottamaan Peterin hänen ja Jamesin seuraan, kun poika hänen suureksi yllätyksekseen kohotti leukaansa ja nyökkäsi.

“Kyllä minä selviän.”
“Sepäs hienoa!” Gideon - tai Fabian, Lily oli jo mennyt sekaisin siitä, kumman veljeksen pisamia hänen olisi pitänyt laskea - sanoi. “Siirrytäänpä sitten pihamaalle.”

Prewettin veljesten pihamaata hallitseva metsä näytti toden totta niin tavalliselta metsältä, että Remuksen oli vaikea kuvitella sieltä löytyvän mitään suuria arvoituksia. Muutenkaan metsän salaisuudet eivät olleet millään tavoin hänen suurin huolenaiheensa - päinvastoin, tuo huoli oli huomattavasti pienempi ja vaaleatukkainen ja se seisoi hänen vierellään märällä pihanurmikolla puristaen käsiään tiukasti yhteen. Remus tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Miksi juuri hänen piti joutua Cinnamonin pariksi, kun Peterkin oli paria vailla? Fabian ja Gideon kuvittelivat varmasti tekevänsä heille palveluksen, hän arveli, sillä eiväthän miehet voineet tietää, etteivät hän ja Cinnamon olleet enää… no, hän ja Cinnamon. Se aika oli loppunut peruuttamattomasti Cinnamonin lähettämän kirjeen myötä, vaikka kumpikin heistä tiesi sen olleen ohitse jo kauan ennen virallista päätöstään. Heidän välillään oli silti liian monta selvittämättömäksi jäänyttä asiaa, jotka kalvoivat heitä kumpaakin petoja raatelevien haaskalintujen lailla.

Remus kuunteli puolella korvalla, kuinka Gideon ja Fabian jakelivat lisää ohjeita, ennen kuin viimein päästivät heidät matkaan. Hän otti automaattisesti muiden kannoilla suunnan kohti edessä siintävää metsää ja yritti olla ajattelematta sitä, miten kertakaikkisen luonnoton tilanne oli. Milloin tahansa muulloin hän olisi kurkottanut kohti Cinnamonia ja tarttunut kiinni tytön käteen. Nyt hän sulloi kädet vihaisesti taskuunsa.

Yhteisestä sanattomasti sopimuksesta he hidastivat tahtia ja päästivät muut edelleen metsään. Remus tuijotti jalkoihinsa ja toivoi, että olisi voinut olla sillä hetkellä missä tahansa muualla kuin siinä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin loputtoman vaivaantuneeksi, niin - niin erilliseksi, ikään kuin hän ei olisi tarkalleen tiennyt, kuka oli ja missä seisoi. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta kirjeestä, muttei uskaltanut.

“Tuota - mitä pidit heistä?” Cinnamon yskähti nyökäyttäen päällään heidän tulosuuntaansa. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi hymyillyt entisen tyttöystävänsä surkealle keskusteluyritykselle, mutta nyt hän ei ollut edes huvittunut.

“Fabianista ja Gideonista?” hän kysyi asiallisesti. “Oikein mukavia. Vaikuttavat kunnon tyypeiltä.”
“Sitähän he ovatkin, jos Dumbledore on heidät valinnut.”

“Niin, niin kai.”
Lisää hiljaisuutta. Remus ei ymmärtänyt, miten puhuminen saattoikin olla niin vaikeaa. Hän pyöritteli mielessään mahdollisia keskustelunavauksia ja yritti löytää niiden joukosta sopivan, joka ei näyttäisi Cinnamonin silmissä säälittävältä tai epätoivoiselta, mutta herättäisi kuitenkin tytön mietteistään. Siinä tilanteessa Remus olisi ollut jopa valmis lainaamaan niitä toivottomia repliikkejä, joita Sirius ja James olivat kuudennella listanneet Lilyn viettelemiseksi.

“Mitä luulet, mitä täällä oikein on?” hän uteli lopulta metsään viitaten.

Cinnamon kohautti olkapäitään. “Sitä tavallista. Muutama mantikori, ehkä yksi sfinksi tai kirottu muumio, villiintynyt yksisarvinen, humalainen Red - “

“Humalainen Red?” Remus toisti.

“No, se mies on tarpeeksi paha selvin päinkin, joten ajattelin vain - “
Remusta hymyilytti. Äkillisen itsevarmuudenpuuskan myötä hän kääntyi Cinnamoniin päin ja puuskahti yhteen hengenvetoon: “Mitäsekirjeoikeintarkoitti?”

Cinnamon hätkähti yllättyneenä, mutta pyysi ainoastaan Remusta toistamaan sanansa. “En saanut niistä selvää”, tyttö väitti kuin itselleen lisäaikaa ostaakseen, Remus mietti katkerana. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan toisti kysymyksensä, tällä kertaa huomattavasti selkeämmin.

“Ai”, oli kaikki, mitä Cinnamon sai sanottua. Tyttö keskittyi mittailemaan askeleitaan kovaa vauhtia pimenevässä metsässä ja työnsi syrjään notkeat pajunvitsat, jotka pyrkivät hänen tielleen. Remus seurasi äänettömänä tehden mielessään päätöksen, ettei puhuisi, ennen kuin Cinnamon olisi vastannut hänen kysymykseensä.

Hänen helpotuksekseen kesti vain minuutti tai pari, ennen kuin Cinnamon puhui. “Se tarkoitti kaikkea sitä, mitä siinä luki”, tyttö sanoi niin hiljaa, ettei hänen sanojaan kunnolla kuullutkaan.

“Sitäkin, että sinä et rakasta minua enää?” Remus ei ymmärtänyt kunnolla itsekään, miksi käänsi veistä Cinnamonin aiheuttamassa haavassa. Hänen oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin, saada selvyys kaikkeen mieltään painavaan, että voisi kärsiä aikansa ja kasvaa sen ylitse, kuten oli jo kuvitellut kerran tehneensä Cinnamonin kanssa. Hän oli ollut silloin niin varma siitä, ettei milloinkaan tuntisi mitään tyttöä kohtaan ja nyt - no, tällä kertaa hänen päätöksensä ainakin pitäisi. Tämän nöyryytyksen jälkeen hän ei koskaan taipuisi Cinnamon Bellinin puoleen, sen he kumpikin tiesivät sanomattakin.

“Sitäkin”, Cinnamon myönsi kiemurrellen paikoillaan. “Ei tosin ihan siinä sanamuodossa - kyllä minä sinua rakastan - mutta ehkä enemmän niin kuin rakastan Siriusta, tai Lilyä, niin kuin - “

“Niin kuin perheenjäsentä”, Remus lopetti tytön puolesta. Toteamus sattui ja silti se tuntui kovin ilmiselvältä. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut sellaista räiskähtelevää rakkautta kuin Siriuksen ja Ariannan suhteessa, eikä edes sitä kaikenvoittavaa omistautumista, jolla James oli suhtautunut Lilyyn jo vuosien ajan. Heidän suhteensa perustui enemmänkin ymmärrykseen, siihen hyvin läheiseen ystävyyteen, joka ei polttanut suonissa eikä tehnyt kipeää, se vain… oli. Tiedosta huolimatta Remus tunsi olonsa petetyksi.

“Sinä siis haluat erota?” hän varmisti vielä. Cinnamonin vastaus kantautui takaisin viivyttelemättä.

“Haluan.” Ja sitten, hetken kuluttua: “Olen pahoillani, Remus.”

Remus pyyhkäisi vesipisaroita poskeltaan, eikä sanonut mitään. Oikeita sanoja ei ollut. Hän ei osannut raivota niin kuin Sirius osasi, eikä hänestä ollut myöskään itkemään naisen vuoksi. Cinnamonin sanat jättivät hänet tyhjäksi ja autioksi. Yhtä hyvin tuuli olisi voinut puhaltaa hänen lävitseen. Siltikään hän ei ollut täydellisen murtunut; Cinnamonin pidettyä mykkäkoulua hänelle yli viikon oli hän ehtinyt harkita asioita ja surra surunsa etukäteen. Nyt hän tunsi vain loputonta väsymystä.

“Se oli sen Visardon vuoksi, vai mitä?”

Cinnamon säpsähti. “Miksi sinä niin kuvittelet?” tyttö kysyi viattomasti - aivan liian viattomaksi todella ollakseen sitä. Remuksen mieliala laski. Hän oli epäillyt jo pidempään, että Cinnamonilla saattaisi olla jonkinlaisia tunteita Alessandro Visardoa kohtaan. Tyttö oli inhonnut nuorta vakoojaa aivan liian palavasti tunteakseen todella sillä tavoin ja nuorten tunteet heittelivät usein laidasta laitaan, sen Remus tiesi. Silti hän oli toivonut Cinnamonin kiistävän sanansa.

“Se on aika ilmiselvää”, Remus vastasi pakottaen hymyn huulilleen. “Sinä ja herra Makaroni - “
“Herra mikä?” Cinnamon kohotti kulmiaan.

“Herra Makaroni”, Remus toisti. “Se kuvaa häntä hyvin, vai mitä? Pelkkä kuori - ja sisällä tyhjyyttä - “

Cinnamon pohti asiaa hetken ja nyökkäsi sitten. Hänen huulillaan oleva hymy oli täsmälleen yhtä surullinen kuin millaiseksi Remus sillä hetkellä itsensä tunsi. Hän oli näkevinään katkeruuttakin Cinnamonin vaaleansinissä silmissä, ennen kuin tyttö kääntyi tutkimaan heidän reittiään. Heidän edessään näkyi himmeä valokilpi.

“Liittyyköhän tuo jotenkin siihen esineeseen?” Cinnamon aprikoi ääneen.

“Paljon mahdollista.”

He taittoivat matkaa hiljaisina. Remus veti taikasauvansa esille ja oikein toivoi pääsevänsä käyttämään taikuutta - pääsevänsä puolustamaan itseään toden teolla jotakin vastaan. Toiminta rentouttaisi hänen mieltään ja tekisi hänen olonsa helpommaksi.

“Minä toivon, että olisin tiennyt siitä etukäteen”, Cinnamon sanoi yllättäen.

Remus katsahti tyttöä hämillään. Mistä tämä oikein puhui?

“Alessandron yksipuolisuudesta”, Cinnamon selitti. “Silloin en olisi koskaan ihastunut häneen.”
“Sitä sattuu”, Remus vastasi surullisesti ja asia oli kuitattu sillä. Kumpikin heistä tiesi sanomattakin, etteivät he enää milloinkaan ottaisi puheeksi Cinnamonin kirjoittamaa kirjettä tai tapaa, jolla heidän suhteensa oli loppunut - se oli mennyttä, eikä sillä ollut enää merkitystä. Räpytellen kirvelevän tunteen pois silmäkulmistaan Remus käänsi katseensa alas Cinnamoniin ja näki tytön yrittävän salata itkuaan. Silloin hän tajusi ensimmäisen kerran, ettei tyttö ollut halunnut heille tapahtuvan niin - ettei tämä ollut hallinnut tapahtumia sen enempää kuin hän itsekään. Cinnamonin suru lievitti Remuksen katkeruutta ja jollakin tapaa puhdisti hänet. Teki hänestä taas kokonaisen.

Murheellinen hymy huulillaan Remus taputti itkevää Cinnamonia olkapäälle ja pyysi anteeksi, kun tyttö kavahti hänen kosketustaan. Asiat eivät olleet enää hyvin. Ja silti - ehkä he kaikesta huolimatta olisivat vielä jonakin päivänä kunnossa.

Sirius ja Arianna olivat kulkeneet syvemmälle metsään. Taikasauvat käyttövalmiina he harhailivat rinta rinnan yhä pidemmälle tiheikön hämärään, kunnes eivät enää itsekään olleet täysin varmoja siitä, mistä oikein olivat tulleet. Tilanne olisi hirvittänyt Siriusta, jos hän ei olisi tiennyt voivansa aina käyttää animaagintaitojaan pelastuksensa tiukassa tilanteessa; koira löytäisi kyllä tien perille, vaikka hän itse ei löytäisikään.

Sirius vilkaisi Ariannaa syrjäkarein. Tyttö oli aivan erilainen kuin aiemmin päivällä, jolloin hän oli suorastaan pulppuillut iloa ja hyviä ehdotuksia heidän laatiessaan suunnitelmia Lilyn ja Jamesin polttareita varten. Nyt hän kuitenkin oli vakava ja vähäpuheinen, eikä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan ollut hymystä jälkeäkään. Siriusta huolestutti. Hän oli arvannut jonkin olevan vialla sinä silmänräpäyksenä kun Arianna oli valittanut olevansa liian väsynyt lähteäkseen metsään. Yleensä tyttö ei vieroksunut minkäänlaista ruumiillista työtä, olihan hän huispaaja ja vielä varsin hyväkuntoinen sellainen. Muutenkaan Arianna ei ollut niitä tyttöjä, jotka lannistuivat heti kun vaatteet likaantuivat tai kynsi katkesi. Viimeistä piirtoa myöten tyttömäistä ulkomuotoaan ja naisia suosivaa asennettaan lukuunottamatta Arianna oli monin tavoin poikatyttö, joka otti kaiken fyysisen toteuttamisen arvoisena haasteena. Siksi Siriusta pelottikin; Arianna ei selvästikään voinut hyvin tänään.

“Näytät väsyneeltä”, Sirius huomautti kokeilevaan sävyyn.

Arianna vilkaisi häntä vihaisesti. “No, en ole!”

Sirius huokaisi - keskustelusta ei selvästikään tulisi helppo, jos Arianna päättäisi olla jälleen kerran tällaisella tuulella. Hän ei kuitenkaan osannut antaa periksi, vaan kokosi rohkeutensa ja yritti uudelleen, tällä kertaa paljon vakavampaan sävyyn.

“Mitä sinä oikein olet syönyt tänään?” hän tiukkasi pysäyttäen Ariannan paikoilleen tarttumalla tytön käsivarteen. Ariannan käden hauraus ei koskaan lakannut järkyttämästä häntä. Se tuntui siltä, että sen voisi napsauttaa kahtia, jos vain erehtyisi puristamaan liian lujaa.

Arianna nosti päätään siniset silmät illan hämärässä leimuten. “Voisitko mitenkään lopettaa?”

“Voisitko mitään vastata?” Sirius kysyi samaan sävyyn. Yleensä hän pyrki olemaan vahtimatta Ariannan syömisiä, niin vaikeaa kuin se olikin. Sellainen huolehtiminen sai tytön yksinomaan raivostumaan, vaikka kyse olikin vain rakkauden osoituksesta. Sitä Arianna ei kuitenkaan tahtonut käsittää, eikä Sirius halunnut taivuttaa tytön rajoja liikaa. Juuri nyt Ariannan kasvot olivat kuitenkin niin valkeat, että hänen oli pakko saada tietää.

“En ole vielä ehtinyt syömään, hyvä on?” Arianna tuiskahti ja tempasi itsensä irti Siriuksen otteesta lähtien rämpimään eteenpäin kosteassa maassa. Hän liukastui ja lähestulkoon lensi nenälleen maahan, mutta onnistui säilyttämään ylpeytensä ja marssi eteenpäin.

“Ria, kello on puoli kymmenen. Illalla”, Sirius painotti.

“Lakkaa holhoamasta, hemmetti, sinä et ole minun isäni!”
“En olekaan, minä olen vain sinun POIKAYSTÄVÄSI!” Sirius huusi vastaan äänenvoimakkuudella, joka kantautui varmasti lähimpien viidenkymmenen mailin säteelle. Sirius ei kuitenkaan välittänyt.

Arianna kiepsahti kannoillaan. “Siinä tapauksessa sinun pitää vain opetella ero huoltajan ja poikaystävän välillä, vai mitä? Koska minä en missään tapauksessa halua seurustella isäni kanssa!”

Sirius ajatteli Ariannan isää - pyylevää, hymytöntä taikasiivousfirman omistajaa - ja yritti turhaan pidätellä hymyään. Arianna tuhahti.

“Suhtaudu edes tähän vakavasti!”
“En ennen kuin sinä suhtaudut, muru”, Sirius vastasi palaten oitis takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. “Tosissaan, Arianna, kymmenen tuntia syömättä - “

“Minä söin kyllä suklaata, aamulla!” puolusteli Arianna.

“Ja mitä sitten?” Sirius ivasi. “Oksensit sen saman tien ulos, vai?”

Ariannan syyllinen ilme paljasti, etteivät Siriuksen sanat olleet osuneet kovin kauas totuudesta. Sirius katsoi tyttöystäväänsä tuskaisin silmin. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Arianna suostuisi ymmärtämään, miten syvältä hänen sairautensa oikein viilsi hänen läheisiään? Milloin tyttö käsittäisi, miten pahalta oikein tuntui katsoa, kuinka hän kuihtui pois vähä vähältä, kunnes hänestä jäi jäljelle pelkkä sielua verhoava ohut kuori. Hän ei ollut enää kaunis sillä tavalla kuin oli ollut ennen. Hänen poskensa olivat lommolla, hänen lonkkaluunsa työntyivät kovina ja armottomina esiin hänen nyt kovin poikamaisesta kehostaan. Hänen säärensä näyttivät siltä, että voisivat katkera pienimmästäkin lisäpainosta. Sirius voi pahoin katsellessaan aamuisin, kuinka Arianna mittasi vartaloaan katseellaan hänen huoneensa peilin edessä ja yritti polttaa pelkällä kriittisellä katseellaan pois jokaisen epäkohdan.

“Sinä vain et näytä voivan kovin hyvin, siinä kaikki”, Sirius mutisi jo rauhallisemmin.

Arianna kohotti kulmiaan. “Joten? Tarkoittaako se muka sitä, että sinun pitäisi saada kuulla koko sairashistoriani? Haluatko sinä kenties kuulla, milloin minun kuukautiseni alkoivat?”

Sirius irvisti pystymättä peittelemään kauhuaan. “En menisi ihan niin pitkälle - “

Tärisevä naurunpyrskähdys karkasi Ariannan huulilta. He olivat jälleen kerran hiljaa.

“Kuule, milloin sinä ymmärrät, että tämä on minun asiani?” Arianna kysyi kuin sovintoratkaisua anellen. Siihen Siriuksesta ei kuitenkaan ollut.

“Milloin sinä ymmärrät, että voit aina puhua minulle, jos tarvitset apuani?” poika tiedusteli vastaukseksi. Vino hymy nyki hänen suupieliään. “Enkä tarkoita nyt vain alusvaatteisiisi kohdistuvaa apua.”

“Miehet…”

“Naiset.”

He vajosivat keskelle hiljaisuutta ja ainoastaan mittelivät toisiaan katseellaan. Viimein Sirius näki jotakin lannistumisen kaltaista Ariannan tummansinisissä silmissä ja antoi itselleen luvan laskea aseistuksensa. Hän astui askeleen lähemmäs Ariannaa, veti tummista kiharoista tytön päätä taaksepäin ja painoi lyhyen suudelman tämän suupieleen. Arianna vastasi eleeseen suutelemalla häntä kunnolla huulille.

“Bell, yrittäisit parantua, jooko?” Sirius aneli pidellen Ariannaa käsivarren mitan päässä. Tyttö avasi suunsa protestoidakseen, mutta Sirius ravisti päätään. “Sinä olet ainoa vakava tyttöystävä, joka minulla on ikinä ollut. En millään haluaisi sinun kuihtuvan hautaan saakka niin, että minusta tulisi taas hameväen suurin saalistaja. Se ei ole enää sen arvoista.”

Kohteliaisuus oli kömpelö, mutta se sai Ariannan unohtamaan kaikki vastaväitteensä. Yllättynyt katse kohosi tytön silmiin, kun hän taivutti suupieliään ylöspäin ovelaan hymyyn ja kysyi liioitellun viattomasti:

“Mistä lähtien minä olen ollut VAKAVA tyttöystävä?”

Sirius vain hymyili omahyväisesti ja iski silmää. “Mennäänkö nyt selvittämään, mikä tuo kirkas valo tuolla edessäpäin on?”

Lily pysähtyi niille sijoilleen sammalmättäälle ja jäi tuijottamaan edessäpäin olevaa outoa, sinertävää valokilpeä, joka näytti hohtavan metrienkin päähän. Hän nykäisi Jamesin mustan päällyskaavun hihaa.

“Mikä tuo?”

James rypisti otsaansa. “Se on kai jonkinlainen suojakilpi”, poika vastasi mietteliäästi ja veti taikasauvan esille taskustaan. “Valois. Olemme kai lähellä päämäärää.”
“Olisi jo aikakin”, Lily mumisi purevasti. Kuljettuaan ristiin rastiin metsän pimeydessä hän ei jaksanut enää teeskennellä olevansa millään tapaa hyväntuulinen, tai innostunut tehtävästään - päinvastoin, hän tunsi itsensä ärtyisämmäksi kuin aikoihin. Häntä väsytti, hänen kengänkärjistään tirskui vettä ja hänen sormensa olivat kohmeessa.

“No, tutkitaanpa hieman tuota kilpeä”, James ehdotti raivostuttavan reippaasti ja lähti rämpimään lähemmäs sinertävänhohtoista loitsukilpeä. Se ei näyttänyt kovin voimalliselta loitsulta, James tuumi helpottuneena. Hän kohotti taikasauvaansa.

“Poistujo kilpi!”

Mitään ei tapahtunut. James sai osakseen huvittuneen katseen Lilyn suunnalta.

“No, se olisi voinut toimia!” hän urahti.

“En minä mitään sanonut”, Lily puolusteli entistäkin leveämmin hymyillen.

“Mutta sinä ajattelit.”

“Tosissaan, James, en tiennytkään, että ajattelemisesta on tehty rikos!” Lily huokaisi ja lisäsi sitten suupielet nykien: “Vaikka se kyllä selittäisi sen, että sinä ja Sirius ette ikinä tee niin…”’

James näytti siltä, että olisi saattanut loukkaantua. Juuri sillä hetkellä heidän edessään oleva loitsukilpi kuitenkin heijasti heidän suuntaansa niin kirkkaan valomeren, että se oli sokaista Jamesin lopullisesti. Suojaten silmiään kädellään Kelminuorukainen astui aivan valokilven eteen ja tutki sitä taikasauvansa valossa. Hän mumisi loitsun, jonka oli tarkoitus paljastaa kilven salaisuudet.

“Ei vaikutusta”, taempana seisova Lily kommentoi. James kirosi.

“Mikä tässäkin on ideana? Se on loitsukilpi, sen pitäisi murtua jo”, poika valitti.

Lily kohautti olkapäitään lipuessaan hänen vierelleen. “Ehkä sen ei olekaan tarkoitus testata loitsutietojamme, vaan nokkeluuttamme”, hän ehdotti. James vilkaisi häntä yllättyneenä. Mitä järkeä siinäkin muka olisi?

Lily huokaisi liioitellusti. “Puhdasveriset velhot ovat toisinaan niin rasittavia! Tiedäthän, on olemassa muitakin keinoja selvittää asioita kuin taikuus?”

“Jospa neiti Nokkela sitten näyttäisi itse, jos kerran tietää niin paljon paremmin”, James ehdotti hymyillen. Lily vastasi hymyyn ja kääri viimasta välittämättä kaapunsa hihat ylös. Hän tiukensi otettaan taikasauvastaan ja kosketti varoen vapaalla kädellään loitsukilven pintaa. Se tuntui antavan myöten hänen kätensä alla.

“Luulen, että meidän on tarkoitus mennä sen sisälle”, Lily sanoi otsa rypyssä.

“Kilven sisälle? Lils, onko se kovin viisasta? Tai siis, me emme tiedä, mitä siellä - “
“Tämä on Killan koe, on aika epätodennäköistä, että he lähettäisivät ihmissusia meidän kimppuumme!” Lily napautti.

James hieraisi nenänpäätään. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että he - tai pääasiassa Lily - syöksyisivät noin vain tuntemattoman kilven lävitse tietämättä, mitä se saattaisi saada aikaan. Vastustelemisesta ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä; se tuhlaisi vain aikaa, eikä edistäisi heidän asiaansa tippaakaan. Vastentahtoisesti James nyökkäsi.

“Mutta pidä taikasauvasi valmiina”, hän ohjasi vielä. Lily vilkaisi häntä sillä tavoin ärsyyntyneenä, että hän katsoi paremmaksi pitää suunsa kiinni ja kääntyi sujahtamaan taikakilven lävitse silmät tiukasti suljettuina, puolittain peläten sitä, mitä saattaisi toisella puolella kohdata. Kilpi tuntui lämpöiseltä ja kostealta, kun James liukui sen lävitse.

Kilven sisäpuolella odotti kokonaan toisenlainen maailma. Se oli täynnä sinisen- ja violetinsävyistä hehkua, outojen lintujen sirkutusta ja raikasta sateen tuoksua. Soikionmuotoisen kilven keskellä leimusi hopeisten tulenlieskojen meri.

James kääntyi katsomaan Lilyä, joka hengitti sadepisaroiden heleää tuoksua suljetuin silmin. Haluamatta häiritä tytön rauhaa hän antoi katseensa kiertää ympäri loitsukilven keskustaa yrittäen käsittää, mikä tarkoitus kilvellä oikein oli. Vaikutti epätodennäköiseltä, että heitä olisi päästetty kilven sisälle, ellei sillä olisi ollut jotakin merkitystä. Mutta mitä? Ellei, James tajusi, kun hänen katseensa lukkiutui hopeiseen tuleen, ellei sitten…

“Lily.”

Terävä kutsu herätti punapäätytön transsistaan ja hän vilkaisi Jamesia hämillään. “Mitä niin?”

“Pysy valveilla. Minä luulen, että meidän täytyy katsoa tuleen.”

Innokas hymy huulillaan Lily liikahti lähemmäs hopeanhohtoisten liekkien merta. Jokin tytön ilmeessä sai Jamesin huolestumaan - Lily vaikutti olevan aivan liian syvällä omissa maailmoissaan ollakseen oma itsensä. Sen täytyi johtua tulesta, James päätteli levottomana seuratessaan sivusta, kuinka Lily nojautui lähemmäs lieskoja. Hän räpäytti silmiään -

Ja seuraavassa hetkessä Lily oli poissa.

James säntäsi hätääntyneenä lähemmäs roihua. Pysähtymättä empimään hetkeksikään hän kumartui liekehtivän kivivadin ylle ja tuijotti suoraan sen syövereihin toivoen näkevänsä edes jossakin vilauksen Lilyn leiskuvista hiuksista. Hän ei kuitenkaan erottanut mitään muuta kuin kaikennieleviä lieskoja ja sinne tänne sinkoavia hopeisia kipinöitä… orvokintuoksuinen savu täytti hänen tajuntansa… sitten, aivan liekkikedon pohjalla, James erotti tummanvioletin, villisti ympäriinsä kieppuvan pikku valopilkun, joka toi hänen mieleensä erehtymättömästi Ariannan silmien värin. Pallo vangitsi hänen katseensa tehokkaammin kuin ainutkaan huispausottelu hänen elämänsä aikana, eikä hänestä olisi ollut kääntämään katsettaan poispäin, vaikka hän olisi sitä yrittänytkin. Antaen itselleen luvan vaipua imelän kukkaistuoksun ja tanssivan valon valtaan hän tunsi vajoavansa…

Seuraava asia, jonka Jamesin mieli rekisteröi oli se, että hän seisoi kuihtuneen, harmaan nurmikon päällä ja yritti lämmittää kohmeisia sormiaan. Oli hyytävän kylmä. Kuolleelta tuntuva tuuli puhalsi ylitse harmaiden puiden ja ruohon täyttämän tasangon pörröttäen samalla Jamesin hiuksia. Jamesin jalat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.

Minne hän oikein oli joutunut? Hän käänteli päätään levottomana puolelta toiselle yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen olinpaikastaan. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla; kaikki, mitä hän näki, oli mustan ja harmaan värin sekoittamaa kuollutta massaa. Jopa puut tuntuivat elottomilta huojahdellessaan puolelta toiselle.

Ohut kirkaisu raivasi tiensä Jamesin korviin. Hätkähtäen poika kiepsahti kannoillaan ja etsi Lilyä; ääni oli kuulunut tytölle, siitä hän oli varma. Mutta missä tyttö oli? Puolisääreen ulottuvassa nurmikossa olisi ollut jo muutenkin vaikea nähdä mitään, ellei tasapaksu hämärä olisi hankaloittanut asiaa entisestään. James sormeili rauhattomana taikasauvansa kahvaa. Hän toivoi koko sydämensä voimalla, että Lily oli ollut oikeassa sanoessaan, etteivät Killan kokeet aiheuttaisi heille mitään vaaraa… mutta paikka, jossa he olivat, vaikutti kaikkea muuta kuin turvalliselta… puutkin huojuivat suorastaan vihamielisesti…

“Lily!” James kutsui pystymättä estämään itseään, vaikka hänen järkensä karjuikin huutamisen olevan typerää. James ei kuitenkaan osannut enää kuunnella järkensä ääntä - hän käyttäytyi kaikkien niiden sääntöjen vastaisesti, joita Red ja Vauhkomieli olivat yrittäneet niin kipeästi hänelle opettaa. Järkevyys oli kuitenkin suorastaan syntisen vaikeaa jonkun rakkaan ihmisen ollessa vaarassa, ajatteli James. Jopa hänen ohjaajiensa olisi voinut kuvitella ymmärtävän sen - jos ei nyt Vauhkomielen, niin Redin ainakin.

“LILY!” hän yritti uudelleen. “Lily, missä sinä olet?”

Ei vastausta. James jatkoi huutamista, kunnes hänen kurkkunsa oli niin käheä, ettei hän enää itsekään kuullut omaa ääntään. Hän kahlasi tuhkanharmaiden ruohonkorsien viidakossa sokeasti, etsien ja etsien… kuinka kauas yksi heinätiheikkö saattoi oikein jatkua? Ikuisuuksiin, James otaksui epätoivoisena. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut Killan koulutukseen. Prewettin veljekset olivat selvästi sekaisin päästään.

“Lily!” James kähisi niin vaimeasti, että vain typerys olisi kuvitellut kutsusta olevan jotakin hyötyä. Juuri tähän nimenomaiseen kutsuun kuitenkin vastattiin. Aluksi kyseessä oli niin vaimea nyyhkäys, ettei James kunnolla edes erottanut sitä ihmisen ääneksi. Vähitellen ääni kuitenkin voimistui, jolloin sen tunnisti erehtymättömästi Lilylle kuuluvaksi.

“Täällä”, tytön ääni itki ja James lähti kiiruhtamaan äänen suuntaan. Hän työnsi molemmin käsin syrjään paksuja, huurteisia heinänkorsia ja yritti paikantaa Lilyn jostakin. Loppujen lopuksi se osoittautui helpommaksi kuin olisi voinut olettaa: oudon maailman harmaudessa Lilyn hiukset suorastaan pistivät silmään tavalla, jota ei voinut sivuuttaa. Viimein James näki Lilyn istumassa kosteassa heinikossa ja kiihdytti askeleitaan aikomuksenaan sulkea tyttö syliinsä. Sitten hän kuitenkin tajusi, ettei Lily ollut yksin - ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Maassa tytön edessä makasi jokin - joku - jota Lily tuijotti hillittömästi itkien.

Pahaa aavistellen James käänsi katseensa maassa makaavaan hahmoon. Se oli ruhjottu, runnottu ja verinen Peter Piskuilan, jonka siniset silmät tuijottivat eteensä tyhjinä ja mielettöminä kuin ikuiseen kauhuun lukkiutuneina.