23. Ema

25.9.1978

Seuraavana aamuna Sirius sai herätä siihen, että joku paiskasi häntä jollakin kahisevalla vasten kasvoja. Ravistellessaan unta pois silmistään hän pani merkille, että tuo ‘jokin kahiseva’ oli sanomalehti ja kaiken lisäksi varsin tuore sellainen. Heittäjä puolestaan osoittautui Jamesiksi, joka nyt istui lattialla Siriuksen sängyn vieressä ja silmäili kärsimättömästi ystäväänsä. Pojan kasvoilla oli leveä, korvasta korvaan ulottuva ja jollakin tapaa hyvin vahingoniloinen virne.

Sirius kurtisti kulmiaan Kelmitoverilleen. “Onko tuo sinun käsityksesi hyvästä aamuherätyksestä, Sarvihaara?”

“Jaa-a, olen kuullut paremmistakin, mutta miehenä minun ei olisi soveliasta kokeilla niitä juuri sinuun”, James vastasi huolettomasti ja poimi lattialta sanomalehden, jonka Sirius oli unenpöperössä tyrkännyt syrjään. Hän kääri sen huolellisesti rullalle ja asetti takaisin Siriuksen tyynylle. “En minä sinua turhaan herättänyt. Ajattelin, että haluaisit lukea tuon lehden.”

“Ja miksiköhän?” Sirius jupisi metsästäessään sukkiaan sängynpohjalta. “Ei millään pahalla, kaveri, mutta olen kyllästynyt lukemaan siitä, kuka on tappanut kenet - ainakin ennen kuin saan kahvia.”

Jamesin virne leveni entisestään, jos suinkin mahdollista. “Tällä kertaa kyse on vähän erilaisista uutisista. Ariannaa haastateltiin eilen, jos muistat?”

“Anna tänne!” Sirius kahmaisi innostuneena sanomalehden kouraansa ja taitteli etusivun esille silmäillen nälkäisenä kissankokoisia, kirkuvia otsikoita. Päivän lehden mukaan kuolonsyöjät olivat siirtyneet Ruotsiin (“ilmiselvä valhe”, tuhahti James) ja heidän kerrostalorakennuksestaan oli löydetty myöhään illalla murhatun miehen ruumis. Sirius hämmästeli asiaa hetken, mutta kaikki ajatukset pyyhkiytyivät lopullisesti pois hänen mielestään, kun hänen katseensa sattui murhailmoituksen ylle liitettyyn valokuvaan. Siinä koreili Arianna huolettomana ja suloisena, kuin paraskin julkisuuden enkeli. Siriuksen huomiota ei kuitenkaan vienyt niinkään Arianna kuin valokuvan viereen raapustettu otsikko: “PALLOSEURAN UUSI VAHVISTUS ARIANNA BELL PALJASTAA: RAKKAUTENI ON ANTANUT MINULLE SIIVET.”

“Mitä helvettiä?” Sirius ähkäisi ja liimasi nenänsä kiinni otsikkoon toivoen koko sydämestään, että oli lukenut väärin. Toivo oli kuitenkin turha; toinen ja kolmas lukukerta paljastivat, että Sirius oli todellakin ymmärtänyt otsikon täysin oikein. Sydän kurkussa poika alkoi käännellä Päivän Profeetan sivuja, kunnes löysi Ariannasta kertovan jutun.

“Tämän on pakko olla jokin surkea vitsi”, voihkaisi Sirius. Toimittaja Lucy Wright-X:n kirjoittama lehtijuttu jatkoi samalla linjalla kuin otsikkonsakin - Arianna kertoili siinä laveasti tarinoita suhteestaan ‘elämänsä rakkauteen’, ‘Sirius Blackiin, joka oli vienyt hänen sydämensä ensi silmäyksellä’. Sirius olisi voinut vajota maan alle sinä silmänräpäyksenä, jos joku olisi vain tarjonnut hänelle mahdollisuuden siihen. Hän ei ymmärtänyt, miten Arianna saattoi mennä selittämään sanomalehdelle jotakin niinkin lapsellista, kun tyttö ei ollut koskaan sanonut mitään sellaista poikaystävälleenkään. Menestys oli ehdottomasti noussut Ariannan päähän, Sirius päätti vihaisesti. Tyttöhän juorusi kuin… kuin mikäkin väärän vuosikymmenen iskelmälaulaja!

“Merlin, tämä on kammottavaa!”

“Hei, ajattele positiivisesti”, turhaan nauruaan pidättelevä James kehotti. “Hän kehuu sinua jumalaisen komeaksi tässä!”

“Kiitos, tuo piristääkin minua tosi paljon”, tiuskaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, voisit olla edes vähän myötätuntoisempi!”
“Miksi muka?” James kohotti kulmiaan ivallisesti. “Koska tyttöystäväsi tilittää rakkauselämäänsä Päivän Profeetalle? Yrittäisit ymmärtää, Anturajalka, hänestä tulee tällä menolla kuuluisa!”
“No, minä en halua, että hänestä tulee kuuluisa MINUN avullani”, Sirius äyskähti ja rutisti sanomalehden kasaan vaivautumatta lukemaan juttua loppuun. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi hirvittävyyksiä.

“Se oli minun sanomalehteni”, James protestoi, kun Sirius heitti mytyn lattialle.

“Niin, ja minun tyttöystäväni. Voi Merlin, Arianna on kuollut!”

Sirius ei uhrannut ainuttakaan ajatusta Jamesin heikoille vastusteluyrityksille tai sille tosiasialle, ettei hänellä ollut sillä hetkellä jalassaan muuta kuin löysät yöhousut. Raivoissaan hän nappasi taikasauvansa yöpöydältä ja työnsi sen housujensa taskuun.

“Minne sinä nyt menet?” yllättynyt James ihmetteli.

Sirius mulkaisi ystäväänsä. “Mitä luulet? Kuristamaan Rapakon Palloseuran oman pikku kyyhkyläisen, tietenkin!”

Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Jamesin yrityksiä puhua hänelle järkeä, vaan sulki silmänsä ja keskittyi kutomaan ajatuksiaan Arianna Bellin asunnon ympärille. Hetkeä myöhemmin hän oli jo kadonnut ja jättänyt Jamesin yksin huoneeseensa hämmästelemään, mitä oikein olikaan tapahtunut.

Arianna oli juuri lopettanut aivan liian pitkäksi venähtäneen aamusuihkunsa ja harhaili nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ympäri hänen, Lilyn ja Cinnamonin asuntoa, kun uninen, pörrötukkainen Lily ilmestyi haukotellen hänen huoneeseensa ja tiedotti, että Sirius oli saapunut. Arianna ei voinut olla tuntematta itseään yllättyneeksi - kyseessä oli lauantaiaamu ja oli yleisesti tiedossa, ettei Sirius koskaan liikahtanut asunnoltaan minnekään ennen yhtätoista viikonloppuisin. Nyt kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, mikä sai Ariannan väkisinkin epäilemään, että jotakin oli ehkä tapahtunut. Oliko Sirius törmännyt taas Regulukseen? Omalla tavallaan se oli täysin mahdollista, hän pohti pyytäessään, että Lily komentaisi Siriuksen suoraan hänen huoneeseensa. Red oli ilmestynyt eilisiltana keskeyttämään hänen ja Siriuksen lupaavasti alkaneen illan kyselläkseen Reguluksen toimista, joten ehkä Sirius oli yöllä mennyt metsästämään veljeään. Tai sitten -

Ariannan sekavat mietteet katkesivat kuin seinään, kun hänen poikaystävänsä saapasteli synkkänä huoneen avonaisesta ovesta sisälle. Jotakin selvästi OLI tapahtunut, Arianna päätteli tarkastellessaan Siriuksen sotkuista olemusta, sillä tavallisesti niin tyylikkäällä Siriuksella oli nyt yllään vain yöhousut, eikä hän ollut vaivautunut siistimään tukkaansa. Hänellä oli tyynynkuvia poskessaan.

“Hei”, Arianna tervehti ja nousi istumaan sängyllä puristaen pyyhettä tiukasti ympärillään. Yrittäen keventää selvästikin epämukavaa tilannetta Arianna väänsi huulensa hymyyn ja jatkoi valheellisen hilpeästi: “Toivon mukaan sinä et kävellyt kadulla noissa vaatteissa?”

“Mistä sitä koskaan tietää”, Sirius murahti kärttyisästi. “Jos vaikka halusin esitellä JUMALAISTA KOMEUTTANI.”

“Mitä?” Arianna räpytteli häkeltyneenä silmiään. “Aika itsevarmaa, Sir - “

Hänen lauseensa katkesi, kun Sirius heitti avaamattoman sanomalehtikäärön vasten hänen kasvojaan. Hämillään Arianna tarttui siihen ja alkoi kääriä sitä auki varovasti kuin peläten, että käärön sisältä paljastuisi pommi, tai jotakin pahempaa. Hän vilkaisi Siriusta kulmiensa alta.

“Mistä tässä on kyse?”

“Sinunhan se pitäisi tietää”, nälväisi Sirius. “Neiti huispaaja.”

Haastattelu, Arianna muisti ja hermostus kouraisi oitis hänen vatsanpohjaansa, kun hän selvitti loputkin narut Päivän Profeetan ympäriltä ja taittoi sen auki. Hänen katseensa lipui kärsimättömästi yli turhien otsikoiden, kunnes hän viimein näki oman kuvansa lehden ylänurkassa. Valokuva oli sinänsä kelvollinen, Arianna ajatteli kriittisesti, vaikka hänen painonsa olikin ehkä noussut - ei, ei sellaisia ajatuksia nyt. Päätään pudistaen Arianna siirsi katseensa valokuvasta otsikkoon.

Hänen sydämensä oli pysähtyä siihen paikkaan. “Voi ei”, hän hengähti.

“Voi KYLLÄ”, Sirius nauroi ilottomasti. “Mikä hätänä, Ria? Alkavatko eiliset puheet palata mieleen?”

Ensin Arianna ei osannut tehdä muuta kuin aukoa ja sulkea suutaan avuttomana. Hän ei ymmärtänyt, mikä oli mennyt vikaan - hän ei ollut missään tapauksessa mennyt sanomaan mitään niistä asioista, joita lehdessä nyt mainostettiin hänen lausumikseen. ‘Kuolematon rakkaus Sirius Blackiin…’, ‘vietteli varomattomasti…’ kuinka kukaan saattoi kirjoittaa sellaista roskaa? Vähä vähältä Arianna tunsi raivon kasvavan rinnassaan. Hän oli ainoastaan kieltäytynyt puhumasta Siriuksesta ja kääntänyt sitten puheen muihin asioihin, kuten uraansa ja mielipiteisiinsä kuolonsyöjien toimista. Ja nyt - TÄMÄ?

“Minä tapan sen naisen vielä”, Arianna vannoi puristaen kätensä nyrkkiin. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?”

“Kysymys kuuluu: mitä SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

Arianna loi Siriukseen vihaisen katseen. “Et kai sinä kuvittele, että minä menisin puhumaan tuollaista lohikäärmeensontaa? Merlin, Sirius, en minä edes ajattele tuollaisia asioita sinusta!”

“Etkö?” Siriuksen ääneen hiipi loukkaantunut sävy. Arianna huokaisi kärsimättömästi.

“No, en ainakaan TUOSSA sanamuodossa! Vai osaatko sinä muka kuvitella minua laskettelemassa tuollaista liirumlaarumia? Minä olen ihminen, en mikään ylimittainen siirappipurkki! Luoja, minä tapan Lucy Wrightin!”

“SILLE reissulle minä haluan mukaan”, säesti Sirius. “Mennään heti!”

Arianna ponkaisi ylös sängyltään valmiina syöksymään suorinta tietä Päivän Profeetan toimitukseen ja hoitelemaan jokaisen hankalan toimittajan yhdellä taikasauvan heilautuksella, kun hän äkkiä tajusi pienen epäkohdan hänen ja Siriuksen mestarillisessa suunnitelmassa. Sen huomatessaan hän alkoi tilanteen surkuhupaisuudesta huolimatta nauraa.

“Mitä nyt?” Sirius hermostui.

“Meidän kannattaisi ehkä pukea päällemme ennen lähtöä”, Arianna huomautti luoden merkitseviä katseita Siriuksen paljaaseen ylävartaloon - eikä hän itsekään pyyhkeessään ollut mikään maailman ylipukeutunein naiseläjä, hän totesi hiljaa mielessään. “Muuten heidän juorumyllynsä vain saa entistä enemmän jauhettavaa meistä kahdesta.”

Päivän Profeetan toimitus oli lauantainakin täynnä hälinää ja hyörinää. Astuessaan sisälle tunkkaiseen, aivan liian pieneen toimitushuoneeseen oli Arianna saman tien lentää nurin häntä kohti suuntaavien paperilennokkien toimesta. Hän ehti vain juuri ja juuri heittäytymään syrjään lennokkiarmeijan tieltä ja jäi sitten puimaan nyrkkiään niiden perään, kun ne viuhahtivat kulman taakse.

“Mitä pahusta TUO oikein oli?”

“Arvelisin, että kommunikointimenetelmä”, Ariannan vierelle ilmestynyt Sirius päätteli. “Tai mahdollisesti toimituksen yksityiset paperilennokkikisat, en ole varma - PÄÄ ALAS!”
Arianna kumartui nopeasti onnistuen väistämään seuraavan lennokkirynnäkön. “Kuule, Sirius - “ hän mumisi kohottaessaan taas varovasti päätään. “Täällä ei taida olla ihan turvallista tänään.”
“Missäpä olisi?” Sirius tiedusteli retorisesti tarjotessaan käsivarttaan Ariannalle. “Mennään nyt etsimään se hemmetin Wright ja häivytään täältä, ennen kuin nuo julmurilennokit sattuvat osumaan.. väärään paikkaan.”

Arianna kohotti toista kulmaansa. “Huolestuttaako?”

“Minä olen mies, totta kai minua huolestuttaa!”

He lähtivät luovimaan tietään läpi Päivän Profeetan juoksentelevien toimittajien ja paperinpalasten täyttämän kaaoksen. Harppoessaan eteenpäin kapeaakin kapeampaa kujaa, joka ilmeisesti oli tarkoitettu pääkäytäväksi Arianna ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka toimittajat löysivät edes itseään senkaltaisesta paikasta. Todennäköisesti he huokailivat salaa helpotuksesta löydettyään aamuisin työskentelytilansa ja pysyivät siellä koko päivän käyttäen kutsuloitsua kaiken tarvitsemansa hankkimiseen. Sitä väitettä tuki ainakin lentävä, täpötäysi kahvikuppi, joka tuli lähestulkoon kopauttaneeksi Siriuksen lattialle.

“Walters… Wanhapöllö… Wedgecamp… Wesley…” Arianna tavasi vaimealla äänellä nimiä työskentelytilojen nimikylteistä. Viimein hänen silmiinsä osui epäselvällä käsialalla raapustettu nimi, WRIGHT-X ja hän nykäisi Siriuksen mukanaan kyseiseen pikku koppiin.

Ensi alkuun Arianna arveli työskentelytilan olevan täysin tyhjä, sillä kirjoituspöydän ääressä ei istunut ketään. Pöytä ja sen edessä oleva tuoli olivatkin ainoat näkyvät asiat huoneessa - loput siitä oli kokonaan erilaisen paperisilpun peitossa. Lattia oli kadonnut melkein kokonaan pergamentinpalasten alle ja seinät oli päällystetty erilaisilla mainoksilla ja julisteilla. Huone tuoksahti vahvasti kissalta.

“Hän ei ole täällä”, Arianna kuiskasi Siriukselle.

“Niin meidän tuuriamme.”

He olivat aikeissa palata takaisin hengenvaaralliselle käytävälle ja jatkaa etsintöjään, kun jostakin lähettyviltä kuului selkeä kolahdus. Arianna käänsi päätään äänen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka seinästä alkoi ilmestyä ihmishahmon hentoiset ääriviivat, jotka vähä vähältä ottivat nuoren naisen hahmon. Arianna kurtisti kulmiaan - kuinka kukaan saattoi noin vain ilmestyä tyhjästä?

“Se on kameleonttiloitsu”, Sirius totesi ilahtuneena. “En olekaan nähnyt noita aikoihin!”

“Mukavaa, että se ilahduttaa sinua, Sirius”, seinästä ilmestynyt nainen yskähti astuessaan keskemmälle huonetta. Hän horjahti uhkaavasti astellessaan liukkaiden papereiden ylitse epäinhimillisen korkeilla korkokengillään. Lucy Wright-X, Arianna totesi vihaisesti - eikä yhtään soveliaammin pukeutuneena kuin edellisenäkään päivänä. Lucyn rinnalla Arianna tunsi itsensä suorastaan nunnaksi.

“Anteeksi tuo”, Lucy sanoi väläyttäen suloistakin suloisemman hymyn keskustelukumppaneilleen. Hänen ruskeat silmänsä välkkyivät aivan yhtä oravamaisesti kuin edellisenäkin päivänä. “Teen noin aina, kun kuulen jonkun tulevan - en mielelläni halua tulla huomatuksi - “

“Eli sinä maastoudut seinään? Sehän on mieletöntä!” Arianna pamautti. “Vai luuletko, että Voldemort aikoo syödä sinut noin vain keskellä Päivän Profeetan toimistoa?”

Lucy puristi silmänsä kiinni. “Älä sano tuota nimeä!”
“Anteeksi. Miksi et sitten halua tulla huomatuksi?”

“Minulla on syyni”, Lucy vastasi ja hymyili veikistellen. Hän kallisti päätään ja pyyhkäisi tupeeratun vihreäraitaisen tukkansa syrjään kasvoiltaan. “No niin, mietinkin jo, milloin te tulisitte - “

“Sinä tiesit?” Sirius keskeytti kovaan ääneen.

Lucy katsoi nuorukaista ovelasti vihreäksi värjättyjen ripsiensä takaa. “Totta kai minä tiesin! Kukaan ei anna minun kirjoittaa sellaista roskaa kuin se tämänpäiväinen juttu ja sitten päästä minua kuin koiraa veräjästä. Luulin sen olevan ilmiselvää!”
“Niin se onkin”, yllättynyt Arianna sanoi, “Mutta - “

“Sinä teit sen TAHALLASI?” Sirius lopetti vihaisesti. “Keksit kaikki ne typeryydet omasta päästäsi? Pahus, nainen, oletko sinä sekaisin päästäsi?”

Lucyn hymy muuttui entistäkin onnellisemmaksi, kunnes hän näytti aivan yli-innokkaalta puutarhaoravalta. Niin viattoman näköiselle olennolle oli hyvin vaikeaa olla vihainen mistään, Arianna arvioi. Häneen se ei kuitenkaan tepsinyt.

“Sinä valehtelit minusta julkisesti”, Arianna sylkäisi. “Miksi?”

“Jaa-a.” Lucy kallisti päätään ja työnsi neliönmalliset pikku silmälasit nenälleen tirkistellen Ariannaa niiden lävitse kuin mikäkin sihteerikkönukke. “Olisikohan vaikka siksi, että halusin puhua teidän kanssanne? Kyllä, niin sen täytyy olla, ehdottomasti!”
“Jos sinä halusit puhua meidän kanssamme, miksi et vain kutsunut minua käymään?” älähti Arianna. Lucy oli hetken hiljaa ja näytti punnitsevan sanojaan. Viimein hän vastasi hampaitaan kiristellen, kuin totuuden myöntäminen olisi tehnyt kipeää:
“Minua tarkkaillaan.”

“Mitä?”

“Olen tarkkailussa. Postini on tarkkailussa, kotini on tarkkailussa, liikkeeni ovat tarkkailussa. Pahus, tämä on ainoa paikka, jossa minua ei vahdita - vielä”, Lucy lisäsi katkerasti.

Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan huolestuneena. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa, että tapahtumat voisivat äkkiä saada sellaisen käänteen. Järkytystään nieleskellen Arianna kääntyi takaisin edessään levottomana keikkuvan Lucyn puoleen.

“Hyvä on”, hän sanoi vetäen syvään henkeä. “Mitä asiaa sinulla oli?”

Lucy nieleskeli vaikeasti valmistautuen puhumaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, kuului ovensuusta kolahdus, joka sai hänet liikahtamaan varjoihin Ariannan ja Siriuksen mukana. Sitten Siriukselle tuttu ääni lausui:

“Cherie, on aika - “

“Sinä!” Sirius huudahti katkaisten puhujan sanat kuin veitsellä leikattuna. Yllättyneenä Sirius astui huoneen oviaukkoon ja kohtasi hyvin hämmentyneen ja punaiseksi lehahtaneen Jude Langloise-Riouxin katseen.

“Eli he eivät edes tarjonneet minkäänlaista selitystä? Lähtivät, noin vain?” Lily kuulusteli myöhemmin samana päivänä, kun hän, Arianna ja Cinnamon istuivat omalla asunnollaan syömässä päivällistä. Arianna oli juuri kerrannut heille aamuiset tapahtumat, joissa oli enemmän kuin tarpeeksi nieleksimistä - olkoonkin, ettei Lily tuntenut kumpaakaan, Judea tai Lucya, kiinnosti häntä tietää jokainen pieni yksityiskohta näiden tekemisistä. Asialla oli varmasti jotakin tekemistä Lilyn vakoojanpuoliskon kanssa, Arianna ajatteli happamasti kaataessaan jäävettä kurkkuunsa. Ja olihan Jude yksi Jamesin ja Siriuksen työkavereista, joten varmasti -

“Ainoa selitys oli, että he selittäisivät myöhemmin”, Arianna vastasi kuivasti. “Auroriakatemiassa, sinne ei pääse ilman kulkulupaa. He pelkäävät ilmeisesti tosi paljon, että heitä seurataan, kuka ikinä heitä sitten jahtaakin - “

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Cinnamon tiuskaisi kärsimättömästi. “Käytä päätäsi, Ria! Me näimme Lucyn morsiusliikkeessä, etkö muista? Ja kenen kanssa hän siellä mahtoikaan olla?”
“Regulus”, Arianna hengähti. Tajutessaan koko kuvion hän puuskahti kiihtyneeseen selitykseen. “Regulus kiristää häntä! En kyllä tajua miksi, eihän hänestä voi olla mitään hyötyä - “

“Totta kai hänestä on hyötyä! Hän on toimittaja, hän voi valehdella Päivän Profeetassa mielensä mukaan!” muistutti Cinnamon.

“Ei nyt IHAN mielensä mukaan”, Lily oikaisi. “Heillä on päätoimittaja, kai muistat? Kaikki jutut oikoluetaan, ennen kuin ne menevät painoon, eikä päätoimittaja ikinä päästäisi läpi sellaista roskaa… ellei… ellei sitten…” Lily vaikeni otsa rypyssä.

“Ellei mitä?”

Lily pudisti päätään juuri niin raivostuttavan salamyhkäisesti kuin Velhojen Vakoiluverkoston vakoojan kuuluikin, vaikka hän ei todennäköisesti tehnytkään sitä täysin tarkoituksella. “Ei mitään”, hän sanoi hajamielisesti ja hänen vihreiden silmiensä ilmeestä Arianna päätteli, ettei tyttö edes kunnolla kuunnellut heidän keskusteluaan. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan maailmaansa.

“Taidan puhua Vakoiluverkostossa tästä jutusta”, Lily mumisi itsekseen. “En voi tietenkään itse penkoa sitä… oman edun tavoittelu, tiedättehän, mutta - no, jos puhun Alessandrolle - “
Cinnamon tunsi kylmän aallon hyökyvän ylitseen, kun Alessandron nimi mainittiin. Hän puristi haarukkaa tiukemmin nyrkissään ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: Alessandro ja Remus olivat pyörineet hänen mielessään sekavana massana koko päivän. Remus oli pyytänyt häntä muuttamaan yhteiseen asuntoon kanssaan… Ja Alessandro… Alessandro oli tappanut sen miehen Kelmien asuinkerrostalossa, siitä oli kirjoitettu lehdessä. Tietenkään aurorit eivät olleet saaneet selville murhaajan nimeä, mutta Cinnamon oli täysin varma siitä, että kyseessä oli Alessandro. Miksi mies muuten olisi ollut Kelmien kerrostalossa ja käyttäytynyt niin kummallisesti?

Cinnamon huokaisi raskaasti. Häntä inhotti myöntää sitä itselleen, mutta hän todella oli pettynyt Alessandroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkalleen oli kuvitellut, eikä hän oikeastaan halunnutkaan tietää, mutta yhtä kaikki hän oli pettynyt. Olkoonkin, että hänelle oli kerrottu Alessandron olevan murhaaja. Olkoonkin, että hän oli omin silmin nähnyt, kuinka mies oli tappanut sen kuolonsyöjän - noin vain, kylmäverisesti. Silti hän oli toivonut niin paljon enemmän.

Jälkeenpäin, totuuden iskeydyttyä rajusti vasten Cinnamonin kasvoja tyttö melkein häpesi omia toiveitaan. Jos hän oli todella rehellinen itselleen, oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän ollut oikeasti uskonut Alessandrosta mitään hyvää - hän oli halunnut uskoa. Senkin hän oli tehnyt vain omien lapsellisten syidensä vuoksi. Siksi, että Alessandro oli mielenkiintoisin ihminen, jonka hän oli tavannut aikoihin. Siksi, että Alessandrolla oli niin kauniit silmät ja että hän osasi nauraa juuri sellaisella käheällä tavalla, joka sai Cinnamon pysähtymään paikoilleen kesken liikkeen. Alessandro oli ehdottomasti -

“Lopeta tuo!” Cinnamon parahti ääneen itselleen. Vasta silloin hän muisti, ettei ollutkaan yksin huoneessa.

“Lopeta mikä?” Lily kysyi kulmat kurtussa.

Cinnamon ravisti päätään. “Ei - ei mikään - ajattelin ääneen - anteeksi, minulla ei ole enää nälkä - “

Hän nousi horjuvin jaloin ylös pöydästä ja lähti suunnistamaan oman huoneensa suuntaan tuskin kuullen Ariannan ja Lilyn huolestuneita kutsuja.

Cinnamon lyyhistyi sängylleen halaten tyynyä tiukasti itseään vasten. Ajatukset risteilivät villisti hänen mieleensä pitkin poikin, antamatta hänelle itselleen minkäänlaista valtaa niiden ylitse. Hän ei voinut olla halveksimatta itseään sillä hetkellä - hänellä oli poikaystävä ja kaiken lisäksi hyvä sellainen, mutta siitä huolimatta hän käytti aikaansa hermoilemalla jonkin toisen miehen motiiveista. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla pettynyt Alessandroon. Mies ei ollut hänen ystävänsä, eikä mitään muutakaan. He hädin tuskin tunsivat toisiaan! Itsepintainen ääni Cinnamonin pään sisällä jaksoi tosin muistuttaa, ettei sillä ollut paljonkaan merkitystä, mutta hän kieltäytyi antamasta sille valtaa.

“Minä en tarvitse sinua, Alessandro Visardo”, Cinnamon sihisi tyhjälle huoneelle. “Remus on tuhat kertaa parempi ihminen kuin sinä!”

Ja mitä väliä silläkin muka oli? Kyllä, oli totta, että Cinnamon rakasti Remusta - oli rakastanut jo kauan - mutta viime aikoina asiat eivät vain olleet tuntuneet oikeanlaisilta. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli alkanut; ennen kidnappausta vai sen jälkeen, mutta joka tapauksessa hänestä oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettei kaikki ollut aivan oikein. Remuksen kanssa asiat tuntuivat niin helpoilta ja toisinaan melkein itsestäänselvyyksiltä. He olivat ilman sen suurempia ongelmia. He puhuivat, nauroivat ja olivat toistensa lähellä - se oli juuri sellaista yksinkertaista rakkautta, jollaisesta Cinnamon oli aina haaveillut. Mutta nyt, kun hänellä viimein oli se… se ei äkkiä tuntunutkaan miltään. Tuli hetkiä, jolloin Cinnamon makasi Remuksen sylissä sohvalla ja ajatteli kulkevansa siitä, missä aita oli matalin, kuten niin usein ennenkin. Hän oli pelkuri, joka vältteli vaikeuksien kohtaamista. Hän kieltäytyi tekemästä mitään sellaista, mikä saattaisi epäonnistua tai satuttaa häntä jotenkin. Remuksen kanssa mistään sellaisesta ei ollut vaaraa, Remushan rakasti häntä. Mutta oliko se sittenkään tarpeeksi?

Turhautuneena Cinnamon kampesi itsensä istumaan sängyllään. Hän tiesi tuskallisen hyvin, ettei olisi koskaan alkanut kyseenalaistamaan elämäänsä Remuksen kanssa, ellei Alessandro Visardo ollut tullut väliin. Mies oli tehnyt sen pelkällä olemuksellaan, olemassaolollaan; eihän hän ollut koskaan antanut millään tavalla ymmärtää välittävänsä Cinnamonista. Eikä mitä todennäköisimmin välittänytkään, Cinnamon totesi apeasti itsekseen, Alessandron sydänhän oli umpinaista kiveä. Miksi hän ei sitten osannut olla ajattelematta miestä? Miksi hänen oli niin mahdotonta kääntää katseensa pois, kun hän katsoi Alessandron tummiin silmiin, tai kun näki vakoojan liikkuvan käytävillä suorastaan kissamaisen vaivattomasti?

“Pahus, Cinnamon Bellini, sinä olet kuin mikäkin ihastunut teinityttö!” Cinnamon manasi. Sillä hetkellä hän toivoi yli kaiken, että olisi saanut käsiinsä veitsen, jonka avulla leikata epätoivotut ajatukset pois mielestään. Hän ei halunnut ajatella Alessandroa sillä tavalla, kun siitä kuitenkin seuraisi vain sydänsuruja ja onnettomuutta. Hän ei halunnut tehdä niin Remukselle, joka välitti hänestä, joka oli pyytänyt häntä muuttamaan samaan asuntoon kanssaan… Cinnamon ei ymmärtänyt, miten yksi kysymys sai hänet tuntemaan itsensä niin ahdistuneeksi. Ikään kuin joku olisi yrittänyt sovittaa häntä liian pieneen muottiin. Hän ei ollut ikinä kuvitellut olevansa sitoutumiskammoinen tyttö, mutta juuri sitä hän ilmeisesti oli.

Cinnamon tunsi turhautumuksen kyyneleiden kihoavan silmänurkkiinsa. Miten hän ikinä saisi ongelmansa ratkaistua?

“Cin, mikä hätänä?” Lilyn huolestunut ääni tiedusteli ovensuusta. Cinnamon pyyhki raivokkaasti kyyneleet pois ja pakotti hymykuopat poskilleen katsoessaan ystäväänsä.

“Kaikki on kunnossa”, hän vakuutti. “Minä vain… yksi juttu vain vähän käy hermoille, siinä se.”
“Mikä juttu?”

Cinnamon empi. Hän tiesi, ettei voisi ikinä paljastaa Lilylle koko kuviota. Lily oli myös Remuksen ystävä ja tulisi vain surulliseksi kuullessaan, ettei Cinnamon ollut enää oikeastaan onnellinen pojan kanssa. Toisaalta Cinnamon taas kaipasi kipeästi Lilyn neuvoja ja apua.

“Alessandro”, hän vastasi lopulta päätyen näin kertomaan toisen puolikkaan totuudesta - sinänsä kohtalaisen määrän, joka ei satuttaisi heitä kumpaakaan, mutta päätyisi silti hänen hyödykseen. “On vain yksi juttu, josta haluaisin puhua hänen kanssaan - “
“Onko hän tehnyt sinulle jotakin?” Lily halusi tietää. Cinnamon kiirehti ravistamaan päätään.

“Ei, ei minulle… Lils, minun on pakko saada tietää, tappoiko hän erään miehen vai ei. Se on tärkeää”, Cinnamon lisäsi painokkaasti.

Lily nyökkäsi ja epäröinti häivähti hänen vihreissä silmissään. Yhdellä vilkaisullakin Cinnamon jo arvasi ystävänsä painiskelevan jonkin päätöksen parissa, eikä siksi painostanut tätä jatkamaan keskustelua. Hän leikitteli tyynynsä kulmalla ja käytti ylimääräisen ajan yrittäen rauhoittua. Hänellä ei ollut varaa kuljeskella ympäri kaupunkia kuin mikäkin hermoraunio aave.

“Minä voin viedä sinut Alessandron luokse”, Lily tarjoutui viimein empivään sävyyn. “Velhojen Vakoiluverkostoon. Jos sinä haluat.”

“Vakoiluverkostoon?” äimistyi Cinnamon. “Minä luulin sinun sanoneen, ettei sinne saa viedä vieraita.”

“Se on sääntö”, Lily vastasi hymyillen. “Ja jos minä olen jotakin oppinut Kelmeiltä niin sen, että säännöt on tehty rikottavaksi. En ehkä tee niin mielelläni, mutta tarpeen tullen se on mielestäni OK. Mutta sinun täytyy luvata, että pysyt minun kannoillani koko ajan”, Lily sanoi vielä tiukasti. “En haluaisi eksyttää sinua siihen taloon. Hyvällä tuurilla nääntyisit nälkään, ennen kuin löytäisin sinut.”

Cinnamonia kylmäsi, mutta hän suostui kuitenkin.

“Tässä, tämän pitäisi olla se - “ Lily totesi hivenen hengästyneesti pysähtyessään mustaksi maalatun oven ulkopuolelle. Hän vilkaisi olkapäänsä ylitse hermostunutta Cinnamonia. “Sinun kannattaa mennä nopeasti sisään, ennen kuin se vaihtaa paikkaa - “

“Vaihtavatko huoneet täällä paikkaa?” ihmetteli Cinnamon.

Lily nyökkäsi. “Voit olla varma siitä, eli en suosittelisi sinua lähtemään huoneesta minnekään, tai eksyt takuuvarmasti.”

“Onko vielä muuta?” Cinnamon kysyi tavoitellen heikkoa hymyä huulilleen. Lily kuitenkin pysyi täysin vakavana taivuttaessaan leukaansa uuteen nyökkäykseen ja työnsi kätensä kaapunsa taskuun. Hän veti esille rypistyneen paperinpalasen ja työnsi sen Cinnamonin käteen.

“Tavallinen taikuus ei toimi täällä, eikä sinun kannata edes yrittää”, hän sanoi totisesti. “Jos joudut vaikeuksiin - minkälaisiin tahansa - lue tuolla paperilla oleva loitsu. Se tuo minut tänne, onko selvä?”

Ohitsekiitävän hetken verran Cinnamon tunsi vastustamatonta halua huomauttaa, että Lily käyttäytyi kuin kanaemo, mutta tilanteen huomioon ottaen se olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta - Lilyhän oli hyvää hyvyyttään tuonut hänet keskelle Velhojen Vakoiluverkoston vaaroja. Cinnamon pakottautui siis nielemään sanansa ja hymyilemään Lilylle, ennen kuin laski kätensä Alessandron huoneen ovenkahvalle ja raotti ovea. Hän hiipi sisälle huoneeseen taakseen katsomatta.

Cinnamon oli juuri ehtinyt sulkea Alessandron huoneen oven takanaan, kun hän jo huomasi, ettei mies itse ollut paikalla. Hän jäi seisomaan epävarmana keskelle huonetta yrittäen keksiä, jäisikö odottamaan miestä vai lähtisikö saman tien pois. Sitten hän muisti Lilyn varoituksen huoneiden liikkumisesta ja päätti odottaa Alessandron saapumista, ennen kuin tekisi mitään typerää. Eksyminen Velhojen Vakoiluverkoston käytäville ei todellakaan ollut se maailman kiehtovin kuolintapa, Cinnamon hymähti.

Hän hypähti Alessandron kirjoituspöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Se oli sotkuinen ja jollakin tapaa ahdistavakin kaikessa tummasävyisyydessään ja askeettisuudessaan. Huoneessa oli sänky, pöytä ja kirjahylly, eikä kovin paljon muuta. Seinällä roikkui likainen peili, jota Alessandro tuskin käytti oman kuvansa tarkkailemiseen. Peilin lisäksi seiniä kiersivät erilaiset valokuvat, joita ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua lohdullisiksi. Vilkaistessaan tarkemmin selkänsä takana olevaa maalausta Cinnamon tajusi sen esittävän kuoliaaksi poltettua ihmistä. Häntä inhotti.

Kääntäessään katseensa pois hirvittävästä maalauksesta Cinnamon sai näköpiiriinsä jotakin, joka pyyhki kaikki Alessandron taulumakua koskevat mietteet hänen päästään. Kirjahyllyssä, tiiliskivimäisten ensyklopedioiden ja sanakirjojen välissä oli jonkinlainen vesiastia - kookas, neliömäinen malja, josta kohosi hailakan sinertävää valoa. Cinnamon tiesi kyllä millainen astia oli kyseessä, olihan hän nähnyt sellaisia ennenkin. Silti hänen oli mahdotonta olla tuntematta itseään yllättyneeksi sen tosiasian johdosta, että Alessandro Visardon kaltainen mies omisti ajatuseulan.

Cinnamon hypähti alas pöydän reunalta ja yritti taistella äkillistä houkutuksen tunnetta vastaan. Toinen puoli hänestä kirkui, että ajatuseula oli Alessandron, eikä hänellä ollut mitään oikeutta mennä tutkimaan miehen yksityisiä ajatuksia. Toinen puolikas osa hänestä taas väitti, että hänellä oli siihen kaikki oikeudet. Hän oli tullut selvittämään Alessandron motiiveja ja jos mies itse ei ollut paikalla… no, silloinhan hän vain saisi mitä ansaitsikin, vai mitä?

Cinnamon kieputti epätietoisena hiussuortuvaa etusormensa ympärille. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo hehkuva, hieman rikinkatkuinen laatikko kiinnosti häntä niin paljon. Ei ollut hänen tapaistaan kiinnostua jostakin niin kielletystä. Toisaalta taas myöskään Alessandrosta kiinnostuminen ei ollut hänen tapaistaan. Mikä häntä nykyisin oikein vaivasi?

“Ansaitsen tulla murhatuksi tämän jälkeen”, Cinnamon valitti itselleen. Hän ei kuitenkaan pystynyt enää pidättelemään itseään, vaan käveli lattian poikki kirjahyllyn luokse ja kumartui höyryävän ajatuseulan ylle vilkaistuaan vielä kerran, että Alessandron huoneen ovi oli tiukasti suljettu. Sitten hän veti syvään henkeä ja keskittyi tuijottamaan ajatuseulan uumeniin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cinnamon jo aisti terävän nytkähdyksen vartalossaan. Seuraavassa hetkessä hän tunsi putoavansa syvälle ajatuseulan uumeniin, alemmas ja aina vain alemmas, kunnes hänen epätoivottu pudotuksensa viimein päättyi valkoiseksi maalatun käytävän kovalle lattialle. Ähkäisten Cinnamon kömpi ylös lattialta ja katseli ympärilleen tehden parhaansa selvittääkseen, minne tämä nimenomainen Alessandron muisto oikein sijoittui.

Käytävä, jonka varrella Cinnamon seisoi oli silmiäsärkevän valkoinen ja puhdas, kuin vastakiillotettu. Se hehkui ahdistavaa äänettömyyttä, joka sai Cinnamonin vaatteiden kahinankin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. Käytävän yllä leijui se steriili pakkomielteisen puhtauden ja huolenpidon haju, jonka Cinnamon muisti haistaneensa monta kertaa ennenkin. Hän oli Pyhässä Mungossa. Mutta missä Alessandro Visardo oli?

Kääntäessään päätään Cinnamon viimein näki Alessandron. Mies oli selvästi monta vuotta nuorempi kuin todellisuudessa, ehkä neljäntoista tai viidentoista, eikä Cinnamon olisi välttämättä tunnistanut häntä, ellei olisi sattunut huomaamaan hänen vangitsevan tummia silmiään tai olkapäille ulottuvia hiuksia.

Cinnamon hivuttautui lähemmäs Alessandroa. Jostakin syystä nuoren Alessandron näkeminen melkein nauratti häntä - poika oli niin erilainen kuin tulevaisuuden kuvajaisensa. Silti heissä oli jotakin samaa; kasvojen ilme, silmien piinkova sävyttömyys ja suupielen ironinen kaari. Seurassaan Alessandrolla oli häntä vanhempi nainen, mitä todennäköisimmin hänen äitinsä. Kuten pojallaankin, naisella oli tummat hiukset ja kasvonpiirteet, jotka ainakin menneisyydessä olivat varmasti olleet ihastuttavat. Hänen tummista silmistään virtasi kyyneliä ja hän mumisi itsekseen jotakin, mistä Cinnamon ei saanut selvää. Alessandro taputteli naisen selkää kivettynyt ilme kasvoillaan.

“Mennäänkö, madre?”

Nainen nyökkäsi vavahdellen ja tarttui lujasti Alessandron käteen kääntyessään käytävän varrella olevan oven puoleen. Cinnamon astui kaksikon kannoilla sisälle entistäkin valkoisempaan sairaalahuoneeseen. Ensi alkuun hän luuli sen olevan tyhjä, sillä hänen silmänsä tavoittivat vain valkeutta. Viimein hän kuitenkin erotti huoneen nurkassa olevan sängyn ja sen ylle kumartuneen susimaisen miehen, jonka saattoi vaivattomasti tunnistaa hieman nuoremmaksi versioksi Manico Visardosta. Mutta kuka sängyssä oikein makasi?

“Padre”, Alessandro sanoi käheästi liikahtaessaan lähemmäs vuodetta. “Onko mitään - “

Visardo kääntyi rajusti ympäri paljastaen kyyneltentahrimat kasvonsa ja turvonneet, onnettomat silmät. “Ei muutosta, figlio. Hän ei ole herännyt.”

“Ema…”

Manico Visardo siirtyi syrjään sairasvuoteen viereltä tehden tilaa pojalleen ja vaimolleen, joka nyt itki hillittömästi. Cinnamon käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni itsekin lähemmäs melkein peläten sairasvuoteella makaavan olennon näkemistä. Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa perääntyä enää siinä vaiheessa, vaan karaisi itsensä ja kumartui sängyn ylle.

“Voi Luoja…” Cinnamon veti terävästi henkeä nähdessään valkeiden lakanoiden välissä lepäävän pikku tytön. Tyttö oli ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja mitä todennäköisimmin Alessandron pikkusisko. Hänen piirteissään oli juuri sellaista italialaista kauneutta, joka hallitsi Alessandronkin olemusta. Toisin kuin isoveljeään, tätä tyttöä ei kuitenkaan voinut enää millään muotoa nimittää kauniiksi, vaikka hän sitä varmasti olikin joskus ollut. Hänen kasvonsa olivat palaneet karrelle siinä missä hänen silmänsä ja huulensakin, hänellä oli hiuksia enää tuskin nimeksikään ja hänen hennot jäsenensä olivat käpristyneet ja koppuraiset. Koko tytössä ei ollut ainuttakaan kohtaa, jota vakavat ja selvästi kivuliaat palovammat eivät olisi hallinneet; pistävä savun ja kärventyneen lihan haju leijui hänen yllään saaden Cinnamonin pidättelemään oksennustaan. Kuinka pikkutyttö olikaan saattanut palaa sillä tavoin?

Siinä Cinnamonin kyyneltensumentaman katseen alla palanut tyttö raotti suutaan kuin olisi yrittänyt puhua. Sanoja ei kuitenkaan koskaan tullut; kaikki, mitä pikkutyttö sai aikaan oli sydäntäsärkevää, eläimellistä uikutusta. Alessandro laski kätensä tytön otsalle.

“Ema, Ema”, hän mumisi kuin olisi ollut unessa. “Tiedän, että se sattuu…”

Ema väänteli veljensä kosketuksen alla ikään kuin se olisi jollakin tapaa satuttanut häntä. Säikähtäneenä Alessandro kohotti kätensä ja työnsi sen sitten vihaisesti taskuunsa. Yllätyksekseen Cinnamon sai nähdä, että pojan silmissä oli kyyneleitä - aitoja, oikeita kyyneleitä, jotka valuivat hillittömästi pitkin pojan poskia. Alessandron äiti yritti lohduttaa poikaansa, mutta hän työnsi vihaisesti käden syrjään olkapäältään.

“Anna olla, madre”, hän ärähti. “Ei tämä tästä parane.”

“Aless, parantajat sanovat, että hän saattaa vielä herätä - “ rouva Visardo parahti itsekin itkien. Alessandro ravisti päätään katkeralla eleellä.

“Ja mitä iloa siitäkin on, mamma? Hän ei enää ikinä voi puhua - tai liikkua tai - luuletko sinä, että hän on elossa?”

“Hänen mielensä on yhä elossa!”

“Alessandro, älä puhu tuohon sävyyn äidillesi”, Visardo vanhempikin puuttui puheeseen tiukasti.

Alessandro ponkaisi ylös kuin vieterillä ammuttuna. Halveksunta oli uurtunut jokaiseen hänen piirteeseensä, kun hän horjui lattian poikki kohdatakseen isänsä silmästä silmään. Nuorenakin hän oli vain muutaman sentin isäänsä lyhyempi ja epäilemättä kasvaisi vielä, olihan tulevaisuuden Alessandro Visardo yksi pisimpiä miehiä, jotka Cinnamon tunsi. Pituudella ei kuitenkaan ollut selvästikään mitään tekemistä Alessandron uhkaavuuden kanssa. Yhtä kaikki Cinnamonia pelotti, kun hän näki raivoisan ilmeen pojan kasvoilla.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, isä”, Alessandro sylkäisi vasten Visardo vanhemman kasvoja. “Auroriakatemiasi sai pitää maineensa!”

“Alessandro - “ Visardo yritti, mutta hänen poikansa ei suostunut kuuntelemaan.

“En anna anteeksi, padre! En ennen kuin olen kostanut sille tytölle, joka tämän teki.”

Manico Visardon kasvot kalpenivat, mutta Alessandro ei näyttänyt edes huomaavan. Poika taivutti suupieliään ivalliseen hymyyn, kun hän kumarsi isälleen ja asteli sitten takaisin Ema Visardon sairaalavuoteen viereen. Hän suuteli hiljaisena siskonsa karrelle palanutta poskea, ennen kuin käänsi katseensa äitiinsä.

“Antaisitte Eman mennä, madre”, Alessandro pyysi hiljaa. “Ei ole oikein, että joku joutuu kärsimään noin paljon. Se vain… ei ole oikein.”

Pojan äiti pudisti kivuliaasti päätään. “En pysty siihen, Aless. Hän on minun tyttöni”, nainen kuiskasi. Alessandro näytti läpikotaisin pettyneeltä äitinsä päätökseen, mutta ei ryhtynyt riitelemään asiasta, painoi vain suudelman tämänkin poskelle. Sitten hän jätti paikkansa sairaalavuoteen vierellä ja käveli pienen huoneen ovelle työntäen kätensä mustan kaapunsa taskuun. Hänen nyrkissään oli musta silkkinauha, kun hän veti kätensä taas esille.

“Minä kostan sen, padre”, Alessandro vannoi silmät kipunoiden.

Siinä Cinnamonin silmien alla hän sitoi silkkinauhan hiuksiinsa.

Cinnamon ei pystynyt hillitsemään vapinaansa, kun hän palasi hitaasti takaisin Alessandron huoneen kylmään todellisuuteen. Hän lysähti miehen sängylle istumaan yrittäen saavuttaa jonkinlaista hallintaa näkemänsä ylitse. Ajatuseulaan kurkistaminen kadutti häntä jo kovaa vauhtia. Olkoonkin, että hän oli halunnut ymmärtää Alessandron tarinaa, oli hänen näkemänsä yksinkertaisesti liikaa - se teki liian kipeää - häntä itketti, kun hän vain ajattelikin läpikotaisin poltettua pikku Ema Visardoa ja tämän veljeä, joka oli saanut kärsiä niin paljon. Kuinka hirviömäinen ihmismieli oikein saattoi olla? Pahinta oli, ettei Cinnamon tiennyt.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen”, Alessandron ääni kutsui varjoista. Cinnamon hätkähti. Hän tajusi vasta silloin, että Alessandro oli tullut huoneeseen kesken kaiken ja varmasti tajunnut, mitä hän oli tekemässä. Aina vain vapisten Cinnamon siirsi katseensa huoneen nurkassa seisovaan vakoojaan. Hän ei pystynyt katsomaan miestä silmiin.

“Anteeksi”, hän kuiskasi.

Alessandro tuhahti. “Uteliaisuutesi on uskomatonta! Kuvitteletko sinä todella, että voit vain tunkeutua toisten ajatuksiin? Se tarina kuului MINULLE, Bellini!” Alessandron äänestä paistava raivo sai Cinnamonin pelkäämään, että vakooja saattaisi yrittää tehdä hänelle jotakin. Hän nousi kiireesti ylös miehen sängyltä ja oli aikeissa paeta huoneesta Lilyn kielloista välittämättä, mutta Alessandro asettui oven eteen estäen häneltä ulospääsyn.

“Miksi sinä teit sen?” mies äyskähti.

“Minä - sinä - sinä tapoit sen miehen eilen - Viistokujalla - minä halusin tietää, miksi - “ Cinnamon selitti huulet uhkaavasti väristen. Alessandroa hänen kyyneleensä näyttivät lähinnä ärsyttävän, sillä mies sysäsi hänet kauemmas itsestään kuin hänen läheisyytensä olisi inhottanut tätä. Cinnamon tunsi paiskautuvansa rajusti vasten pöydän kulmaa. Hän puri huuliaan yhteen estääkseen itseään valittamasta ääneen.

“Luulin sinun ymmärtäneen jo”, Alessandro sanoi ristien käsivartensa rinnalleen. Hänen äänensä oli edelleen kylmä, mutta jo paljon tasaisempi, ikään kuin Cinnamonin vahingoittaminen olisi jollakin tavalla rauhoittanut hänen mieltään. “En halua sinua penkomaan asioitani. Minulla on syyni siihen, mitä teen.”

“Minä halusin vain ymmärtää”, Cinnamon toisti hypähtäen Alessandron pöydän reunalle istumaan. Hän jäi siihen heiluttelemaan jalkojaan levottomasti ja vältteli edelleen parhaansa mukaan Alessandron pistävää katsetta. “Se on tärkeää.”

“No, siinä oli ymmärryksesi”, sihahti Alessandro. “Uskallakin sääliä minua ja - “

“Mitä hänelle tapahtui?” Cinnamon kysyi nopeasti estääkseen miestä lausumasta uhkaustaan loppuun. Tilanne kaikessa sekavuudessaan kauhistutti häntä yli kaikkien sallittujen rajojen. Miksi hän oli ylipäätänsä tullut Velhojen Vakoiluverkostoon?

“Kenelle?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

“Emalle.”

Alessandron leukapiirteet kiristyivät ja Cinnamon oli melkein varma siitä, ettei tulisi saamaan mieheltä vastausta. Sitten tämä näytti kuitenkin tulevan toisiin ja murahti:

“Hän tuli tajuihinsa. Äiti vei hänet takaisin Italiaan.”

Cinnamon nyökkäsi ymmärtäväisesti aikomuksenaan tyytyä siihen nimenomaiseen vastaukseen, mutta Alessandro jatkoikin vielä:

“Hän ei pysty kävelemään. Ei liikkumaan, ei puhumaan, ei mitään… hän makaa sängyssä kaikki päivät ja näivettää niin itseään kuin äitiäkin kuoliaaksi. Heidän olisi pitänyt antaa hänen mennä silloin… ennen kuin hän heräsi… heidän olisi pitänyt antaa hänen olla…” Miehen solakat kädet puristuivat nyrkkiin turhautumuksesta ja raivosta.

Cinnamon ei tiennyt, mitä sanoa. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin oikeat sanat lohduttaakseen Alessandroa. Hän olisi halunnut tuoda miehen ulos kuorestaan ja korjata tämän haavat, jos se ylipäätänsä oli mahdollista. Alessandro Visardo oli kovettanut itsensä vuosikausia sitten, eikä suostuisi päästämään irti haavoistaan. Varmasti hän hellisi niitä viimeiseen hetkeen kuin rakkainta aarrettaan.

“Sinulla ei ollut poninhäntää silloin alussa… oletko sinä todella kantanut sitä kaikki vuodet?”

“Olisinhan minä kantanut Emaakin.”

Toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan viilsi syvemmälle kuin mikään, mitä Alessandro oli koskaan sanonut. Cinnamon ei osannut tehdä muuta kuin katsoa nuorta italialaista. Hänen mielensä oli tulvillaan kysymyksiä, jotka hän olisi halunnut kysyä. Miten Ema oli palanut? Kenelle Alessandro aikoi kostaa? Oliko Ema syy siihen, että Alessandrosta oli tullut sellainen tappaja kuin hän nyt oli? Cinnamon olisi ollut valmis tappamaan vastaukset saadakseen, mutta hänellä ei ollut sydäntä vaatia Alessandrolta enää enempää. Hän oli jo repinyt auki tarpeeksi monta haavaa.

“Minä - minä oikeasti olen pahoillani, Alessandro”, Cinnamon mumisi vaimeasti katse lattiassa.

Alessandro murahti. “Minähän kielsin säälimästä.”

He vajosivat keskelle veitsenterävää hiljaisuutta. Cinnamon mittaili katseellaan Alessandron huoneen lattiaa ja toivoi, että olisi osannut jollakin tavalla korjata kaiken. Keinoa siihen ei kuitenkaan ollut olemassakaan, eikä hän olisi muutenkaan ollut läheskään tarpeeksi vahva mihinkään sellaiseen. Hän oli sekaisin. Hän tiesi ainoastaan, ettei halveksinut Alessandroa enää läheskään yhtä paljon kuin ennen ajatuseulaan katsomista ja jos hän tunsikin huonoa omaatuntoa tekonsa vuoksi - no, ainakin Alessandro puhui hänelle edelleen. Melkein vasten tahtoaan hän kohotti katseensa ja siirsi sen Alessandron ruskeisiin, totisiin silmiin. Hän ojensi kättään miestä kohti.

“Tule tänne.”

Alessandro totteli edes kunnolla ajattelematta, mitä teki. Hän pysähtyi pöydän reunalla istuvan Cinnamonin eteen ja oli äkkiä paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin - aivan liian lähellä. Cinnamon osasi ainoastaan tuijottaa miestä yrittäen ratkaista, mitä hänen oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hänen sydämensä hakkasi hänen kurkussaan saakka.

Seuraava asia, jonka Cinnamonin mieli rekisteröi oli se, että hän oli jotenkin päätynyt Alessandron käsivarsille ja suuteli miestä nyt tavalla, jolla hänen ei olisi pitänyt suudella ketään - Remusta ehkä lukuunottamatta. Hänen järkensä kirkui häntä päästämään irti ja pakenemaan paikalta, mutta hänen ruumiinsa ei suostunut yhtymään noihin suunnitelmiin. Pystymättä estämään itseään Cinnamon ojensi kätensä Alessandron hiuksiin ja antoi suudelman syventyä hämmästellen mielessään, miten niin yksinkertainen kosketus saattoikin herättää niin monia tunteita - hän ei ollut edes muistanut sen olevan mahdollista. Alessandron kädet kulkeutuivat hänen vyötärölleen ja sitten hänen lanteilleen, eikä hänellä enää ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt toimia. Sellaisilla asioilla ei ollut enää mitään merkitystä.

Cinnamonin sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän kuljetti sormiaan pitkin Alessandron poninhäntää ja punoi sormenpäänsä vakoojan hiuksia pitelevään viileään silkkinauhaan. Vapisevin sormin hän veti nauhan irti ja antoi tumman tukan valahtaa vapaana miehen olkapäille. Hiukset auki Alessandro Visardo oli kaunein mies, jonka Cinnamon oli ikinä nähnyt.

Cinnamon hymyili hengästyneesti ja veti miehen uuteen suudelmaan.