37.osa - Toisenlaiset hautajaiset

31.12.1978

Jälkeenpäin Lilyn oli vaikea selittää itselleen, mitä Redin kuoleman jälkeisinä hetkinä oikein oli tapahtunut. Vaikka hän kuinka yritti, muisti hän noista hetkistä hyvin vähän ja nekin muistikuvat olivat kovin sirpaleisia ja olemattomia - itkua, järkytystä ja epäuskoa siitä, että Red todella oli kuollut. Lily muisti takertuneensa Jamesin paidankaulukseen kuin henkensä hädässä ja änkyttänyt heidän vain kuvitelleen kaiken. Pakkohan sen oli olla totta, hän vakuutti enemmän itselleen kuin Jamesille. Eivät Redin kaltaiset itsepäiset velhot kuolleet noin vain.

Tunnit kuitenkin kuluivat todistaen kaikki Lilyn haavekuvat pelkäksi julmaksi harhaksi. Vaikka paikalle saapuneet aurorit eivät löytäneet mistään Redin ruumista, olivat kamppailun jäljet ja salamurhaajan jättämä viesti enemmän kuin tarpeeksi. Red oli kuollut, murhattu ja jossakin kaukana poissa. Jäljellä oli vain toivo siitä, että se paikka, jossa mies ikinä olikin oli jollakin tapaa parempi kuin todellisuus.

Redin kuolemasta oli kulunut kaksi päivää, kun Dumbledore ja Alastor Vauhkomieli saapuivat Jamesin ja Lilyn asunnolle Talvahallankujalle. Kelmit, Cinnamon ja Admire olivat viettäneet siellä aikaansa aina Fox's Denissä vietetystä päivästä lähtien, kun taas Arianna oli palannut heti joulun jälkeen vasten tahtoaan takaisin Nälkäkurkeen. Toisaalta Lily oli nähnyt Ariannan ilmeissä helpotustakin, kun tyttö oli pakannut tavaroitaan lähteäkseen. Kaikki he käsittelivät suruaan omalla tavallaan ja Ariannan suru sattui olemaan sellaista, joka tytön täytyi kärsiä yksin. Helppoa se ei silti ollut. Vasta jälkeenpäin Lily tajusi, ettei ollut ehtinyt kunnolla edes puhumaan Ariannan kanssa, ennen kuin tyttö oli jälleen poissa. Mikään ihme se ei silti ollut. Kukaan heistä ei ollut ollut aikoihin niin hiljaa kuin Redin murhaa seuranneina päivinä. Toisinaan Lilystä tuntui, että Redin kuolema oli tappanut palan heistäkin.

Päivä, jolloin Dumbledore ja Vauhkomieli ilmestyivät Talvahallankujalle ei ollut muihin verrattuna mitenkään erikoinen tai merkittävä. Lily pyyhki juuri pölyjä keittiön pöydältä, kun vaitelias ja kalvakka Cinnamon koputti ovenkarmiin ja pyysi häntä tulemaan olohuoneeseen.

"Dumbledorella on meille jotakin asiaa", tyttö sanoi sillä apaattisella, mitäänsanomattomalla tavalla, jolla hän oli puhutellut kaikkia ympärilläänolevia jo kahden päivän ajan. Ei häntä voinut siitä syyttää, Lily mietti laskiessaan välinpitämättömästi pölyrätin käsistään. Kukaan heistä ei ollut ehtinyt vielä aloittamaan haavojensa parantamista, eivätkä he sitä kaivanneetkaan. Niinä harmaina, kohtalokkaina päivinä heidän oma sirpaleisuutensa oli se, joka piti heitä pystyssä ja kiinni toisissaan. Olkoonkin, etteivät he koskaan tehneet mitään merkittävää lohduttaakseen toisiaan - jakoivat ehkä lyhyen halauksen makuuhuoneen ovella tai katsoivat toisiaan tietyllä tavoin ymmärtäen - oli heille silti enemmän lohtua toisistaan kuin koskaan aiemmin. Jopa Cinnamon ja Remus olivat unohtaneet kaunansa ja viettivät vuorokausien pitkät, merkityksettömät tunnit toistensa syleilyssä vain tunteakseen jotakin tuttua ja lämpöistä.

Lily hylkäsi loputkin siivousvälineensä keittiöön ja seurasi Cinnamonia olohuoneeseen, missä Vauhkomieli ja Dumbledore jo istuivat odottamassa häntä näyttäen niin vääriltä olennoilta huoneeseen kuin olla saattoi. Myös Kelmit olivat jo löytäneet tiensä paikalle ja istuivat kuka missäkin vaikuttaen epäluonteenomaisen harmailta ja elottomilta. Lily nyökkäsi lyhyen tervehdyksen tulijoille ja käveli huoneen poikki istuakseen Jamesin syliin. Hän lepuutti päätään vasten pojan olkaa.

"Kun nyt olemme kaikki paikalla - " Vauhkomieli murahti tavalla, joka kieli miehen olevan puhkeamaisillaan hänelle luontaiseen, tylyyn saarnaan. Dumbledore kuitenkin viittasi karkeapiirteistä auroria vaikenemaan toistaiseksi ja hymyili myötätuntoisesti Kelmeille.

"Älkäämme menkö vielä ikävän kylmiin tosiasioihin", vanha rehtori ehdotti niin kepeästi kuin tilanne ikinä salli. "Rakas ystävämme Mildred ei olisi varmasti tahtonut sitä. Tämän on täytynyt olla teille käsittämättömän raskasta."

"Sitä sattuu", Sirius vastasi juuri niin lyhyesti, ettei kukaan voinut lukea hänen sanojensa takaa mitään sen syvempiä tunteita. Sitä Lily tiesi pojan tavoittelevankin. Hän tunsi pojan jo tarpeeksi hyvin ymmärtääkseen tätä ja tämän tunteiden näyttämiseen kohdistuvan vastenmielisyyden. Sen lisäksi hän tiesi Siriuksen surevan Rediä - vasta edellisenä iltana hän oli yllättänyt pojan itkemästä kylpyhuoneesta, kun poika oli kuvitellut, ettei kukaan huomannut mitään.

Murheen aiheuttamat uurteet ilmestyivät Dumbledoren kasvoille, kun vanha velho nyökkäsi. "Sitä tosiaan sattuu, ja mitä epäoikeudenmukaisimmissa tilanteissa. En usko, että kukaan meistä osasi odottaa asioiden päättyvän tällä tavalla."

"Minä osasin", Cinnamon sanoi itku kurkussa. "Tiesin aina, että he tuhoaisivat meidät. Tavalla tai toisella."

"He eivät olisi tehneet sitä, jos me olisimme olleet vähän valppaampia", ärähti Sirius. "Olimme kuin mitäkin hyväuskoisia hölmöjä... Red tappanut herra Piskuilanin… se mies ei olisi tappanut kärpästäkään ilman hyvää syytä ja me emme nähneet sitä!"

"Sirius - " Lily aloitti särkyneellä äänellä.

"Anna olla, pikkusisko! Myönnetään se edes: olimme idiootteja! Jos olisimme uskoneet totuuden vähän aiemmin - "

"Sirius - "

"Hän voisi olla YHÄ ELOSSA!"

"ANTURAJALKA, LOPETA!" James karjui. Sirius vilkaisi ystäväänsä luimistellen.

"Minä vain sanoin sen, mitä me kaikki ajattelimme", poika puolustautui.

James vastasi katseeseen jäätävästi. "No, sinun ei olisi tarvinnut tehdä niin", hän ilmoitti luoden merkitsevän silmäyksen sylissään istuvaan Lilyyn, joka tärisi itkusta. Sirius näytti syylliseltä, mutta ei pystynyt pyytämään anteeksi.

"Sirius hyvä, minä tiedän tämän olevan raskasta meille kaikille", Dumbledore sanoi vakavasti. "Ennen kaikkea niille, jotka välittivät Mildredistä niin kuin te. Siksi pidänkin ensiarvoisen tärkeänä, että saisin teidät ymmärtämään, miksi Mildredille kävi niin kuin kävi. Kuten tiedätte - "
"Öh - professori? Albus?" Lily keskeytti lausuen vaivalloisesti Dumbledoren etunimen. "Ennen kuin jatkatte, voisinko mahdollisesti pyytää erästä asiaa?"

"Pyytäminen ei ole milloinkaan maksullista, Lily", Dumbledore vastasi lämpimästi. "Vastaukset sen sijaan ovat toisinaan sitäkin vaikeammin saatavissa. Vaan ei - mikäli pyyntösi toteuttaminen on suinkin vallassani, toteutan sen ilomielin."

Lily nielaisi. "Olisiko mitenkään mahdollista, että kutsuisitte Rediä Rediksi? Nyt kun hän on - "

"Hyvänen aika, Lily, luonnollisesti!" Dumbledore näytti hämmästyneeltä. "Olen pahoillani, etten tullut ajatelleeksi asiaa aiemmin - vanhalla miehellä on vanhan miehen piintyneet tavat. Minun on kuitenkin mainittava puolustuksekseni, että Mildred - suo anteeksi, Red - nautti aina suuresti hänen nimeään koskevasta väittelystämme. Vaikka luupäisenä nuorukaisena hän luonnollisesti väitti muuta."

Lily tunsi avuttoman naurunpyrskähdyksen karkaavan huuliltaan, ennen kuin hän ehti estämään itseään. Hän tunsi olonsa välittömästi syylliseksi. Kuinka kukaan saattoi nauraa, kun Red oli kuollut? Dumbledore ei kuitenkaan näyttänyt tuomitsevalta, vaan päinvastoin hymyili hänelle lämpöisesti kuin haluten vakuuttaa hänelle, ettei hän ollut tehnyt mitään väärää. Onnelliset muistot jos mitkä pitivät Rediä elossa, Lily ajatteli alakuloisesti.

"Hyvä on, kun nyt olemme selvittäneet ystävämme nimeä koskevan asia - Merlinin nimeen, levätköön hän rauhassa - " Dumbledore sanoi painokkaasti. "On aika selittää teille, millä tavalla teitä kaikkia oikein huijattiin. Ennen kuin ryhdytte syyttämään itseänne, on ehdottoman välttämätöntä, että ymmärrätte tämän kaiken. Saanko sananne siitä, että kuuntelette jokaista sanaani, ennen kuin esitätte minkäänlaista tuomiota kenenkään harteille?"
Kelmit nyökkäsivät vaiteliaina. Dumbledore haroi hopeista partaansa ja korjasi silmälasien asentoa silmillään, ennen kuin puhkesi jälleen puhumaan.

"Kuten tiedätte, Red Stron joutui huijauksen uhriksi. Huijaus oli hyvin taidokas ja huolella tehty, enkä ihmettele lainkaan sitä, ettei kukaan osannut epäillä mitään ajoissa, puhuihan Päivän Profeetta osittain tottakin. On täysin totta, että kolme kuolonsyöjää - Harold Piskuilan, Bellatrix Lestrange ja Regulus Black - hyökkäsivät Auroriakatemiaan ensimmäisen ja toisen joulupäivän välisenä yönä. On totta, että joukko auroreita, Red mukaan luettuna, syöksyi paikalle selvittämään tilannetta. Mutta väitti Päivän Profeetta mitä tahansa, Red ei suinkaan ollut se, joka langetti tappokirouksen Piskuilaniin. Esitän syvimmät pahoitteluni isäsi poismenon puolesta, Peter - " Dumbledore nyökäytti päätään nurkassa kyhjöttävän Peterin suuntaan. Kalpeakasvoinen poika ei reagoinut eleeseen millään tavoin, jos oli sitä kunnolla huomannutkaan. "Joukko auroreita löysi Redin taikasauvan ja teki sillä muutamia kokeita. Red ei missään tapauksessa ollut käyttänyt avada kedavraa. Sikäli kuin tällä hetkellä tiedämme, Lestrange oli se, joka langetti kirouksen Piskuilaniin. Kukaan meistä ei todella ymmärrä hänen motiivejaan. Yliaurori Visardo väittää mielellään, että kuolonsyöjät järjestivät koko näytöksen vain saadakseen hyvän tekosyyn hyökätä Redin kimppuun - "

"Mutta se on täyttä roskaa, sanoo Visardo mitä tahansa", Vauhkomieli sylkäisi vihaisesti. "Visardo ei käytä päätään. Minä kuitenkin tunnen kuolonsyöjiä sen verran, että tiedän, etteivät he järjestäisi sellaista esitystä vain yhden aurorin tappaakseen. He eivät olisi myöskään tappaneet Piskuilania siitä syystä. Joku muu taka-ajatus heillä oli ja Stron oli pelkkä välikappale siinä suunnitelmassa. Samoin Piskuilan."

Dumbledore huokaisi. "Oli syy mikä hyvänsä, kumpikin mies on nyt auttamattomasti poissa. Jatkaakseni tarinaa: tapasin Lucy Wright-Langloise-Riouxin tänä aamuna ja hänen kertomuksensa perusteella uskon nyt ymmärtäväni tapahtumien kulun aina Auroriakatemian hyökkäyksestä Redin murhaan. Tapettuaan Piskuilanin Auroriakatemiassa kuolonsyöjät siirtyivät Regulus Blackin kiristyksessä olleen rouva Wright-X:n luokse. Uhaten hänen tyttärensä henkeä he vaativat häntä kirjoittamaan Päivän Profeettaan Redin olevan Peterin isän murhan takana. Koska Lucy ei voinut tehdä mitään muutakaan, hän suostui. Ja kuten kaikki tiedämme, hänen kirjoituksensa meni täydestä. Jopa minä olin niin pettynyt Rediin, etten halunnut tavata häntä selvittääkseni tosiasioita. Ja jos minunkaltaiseni - suokaa anteeksi näennäinen omahyväisyyteni - mahtava velho uskoi kuolonsyöjien valheen, kuinka kukaan teistä olisi voinut aavistaa sitä? Älkää siis syyttäkö itseänne, ystävät.

"No niin, tapahtumien ketju jatkaa kulkuaan. En väitä ymmärtäväni, miten kuolonsyöjien valhe liittyy Redin murhaan, mutta jokin yhteys niillä varmasti on, ja myös jokin tarkoitus. Nykyisten tietojen mukaan Rediä ei kuitenkaan murhannut kuolonsyöjä, vaan palkkamurhaaja nimeltä Jay Conway. Aivan, olette kuulleet nimen ennenkin", Dumbledore vahvisti, kun Peter hätkähti ja valahti kalpeaksi kuin lakana. "En tietenkään onnistunut milloinkaan kiristämään Rediltä koko tarinaa, se mies kun oli halutessaan itsepäinen kuin muuli, mutta tiedän sen verran, että ymmärrän mitä todennäköisimmin herra Conwayn motiivit. Tätä voi olla vaikea uskoa, mutta hän oli aikoinaan yksi Redin parhaista ystävistä. Heidän välilleen syntyi kuitenkin mitä kauhistuttavin kiista edesmenneen rouva Stronin rakkaudesta, kunnes herra Conway kehitti rouva Stronista itselleen suoranaisen pakkomielteen. Sen lisäksi hänellä ja Redillä oli muitakin kiistoja - ammatillisia, pääasiassa. Sikäli kuin minä tiedän, herra Conway yritti murhata Redin muutaman kerran aiemminkin, kunnes Red viimein kehitteli loitsun miehen estämiseksi. Sen mukaan miehen oli mahdotonta löytää Rediä, kunnes hänelle annettaisiin lupa siihen. Tämä vaivaa minua kaikista eniten", Dumbledore tunnusti huolesta kielivät uurteet ajattomilla kasvoillaan. "Jonkun on täytynyt myöntää hänelle lupa Redin satuttamiseen. Peter - "

Peter säpsähti uudemman kerran. "Niin, professori?" hän kysyi ääni tunteista paksuna. Lily ei voinut olla säälittämättä poikaa. Tämä oli ollut murskana siitä lähtien, kun oli saanut kuulla isänsä kuolemasta, eivätkä viimeaikaiset tapahtumat olleet helpottaneet tilannetta vähääkään. Peter-parka oli joutunut kuvittelemaan, että hänen ystävänsä oli tappanut hänen isänsä ja juuri kun asioiden oikea laita oli selvinnyt, oli liian myöhäistä katua. Ei siis mikään ihme, että Peter vapisi nyt kuin hermoraunio.

"Tämän täytyy olla uskomattoman raskasta sinulle. Sinähän sait kirjeen herra Conwaylta?"

"Ky-kyllä", änkytti Peter. "Hän kirjoitti kostaneensa isän puolesta."

"Arvasitko sinä, mitä oli tapahtunut?"

Peter nyökkäsi katse polvissaan. "Aavistin. Lähdin heti etsimään Jamesia ja Siriusta - halusin kertoa heille - mutta he eivät olleet kotona - en löytänyt heitä ajoissa - " pojan ääni särkyi pidätetyistä tunteista. Lily tunsi säälin ja katumuksen läikähtävän sydämessään surun verhon lävitse. Peter oli aina kunnioittanut Jamesia ja Siriusta niin paljon, ettei osannut tehdä ainuttakaan päätöstä ilman heidän hyväksyntäänsä. Ja kun tämä ei ollut löytänyt ystäviään niin tärkeällä hetkellä… sen täytyi painaa Peterin mieltä edelleen, Lily päätteli.

"Tämä on kaikin puolin hirvittävä tragedia", Dumbledore huoahti. "Nuoret kuolevat, vanhat jäävät. Voimme lohduttautua ainoastaan sillä tosiasialla, että Red on nyt jälleen sen ihmisen luona, jota rakasti niin paljon. Hänen hautajaisensa ovat perjantaina. Luonnollisestikaan meillä ei ole ruumista, jota haudata - kaikkien todisteiden mukaan herra Conway vei sen mukanaan - mutta voimme silti aina muistaa ystäväämme. Jos emme muusta syystä niin siksi, että hän olisi nauttinut tilaisuudesta päästä arvostelemaan järjestelyjäni."

Hautajaiset uudenvuodenaattona! Peter oli tukehtua ajatukseen huuhtoessaan kylmällä vedellä päivän jättämiä jälkiä kasvoiltaan. Red haudattaisiin vain päivää ennen Peterin oman isän hautajaisia, eikä hän tiennyt, kumpaa ajatusta vihasi enemmän. Hänestä tuntui kuin kylpyhuoneen seinät olisivat lipuneet vaivihkaa lähemmäs vain murskatakseen hänet yhdeksi halveksuttavaksi muistoksi valkeille seinälaatoille. Kuinka hän voisi ikinä mennä Redin muistotilaisuuteen ja teeskennellä siellä järkyttynyttä ja ymmärtämätöntä, kun hän oli todennäköisesti koko joukosta ainut, joka tiesi, miten Redin elämä oli päättynyt? Vasta nyt Peter ymmärsi, mitä Dumbledore oli tarkoittanut kertoessaan tappamisen repivän sielun hajalle. Olkoonkin, ettei hän ollut tehnyt sitä… olkoonkin, että hän oli ollut järkyttynyt… ne eivät ehkä olleet olleet hänen kätensä, mutta hänen tahtonsa ja sanansa joka tapauksessa. Hän oli ollut se, joka oli vastannut Jay Conwayn viestiin. 'Kyllä', hän oli kirjoittanut. 'Tehkää mitä haluatte.' Ja nyt kun hän viimein näki oman sokean hyväuskoisuutensa, oli jo liian myöhäistä.

Oliko Red tiennyt, mitä Peter oli tehnyt? Ajatus ei lakannut vaivaamasta poikaa, kun hän kuivasi kasvonsa karheaan pyyhkeeseen ja vajosi polvilleen kylpyhuoneen lattialle pelkästään omien ajatustensa voimasta. Hämärästi hän kuuli Admiren kutsuvan nimeään olohuoneen ja kylpyhuoneen välisestä käytävästä. Hän kiirehti lukitsemaan kylpyhuoneen oven pystymättä pakottamaan itseään vastaamaan. Hänellä ei ollut Admirelle mitään sanottavaa, ei ainakaan ennen kuin hän saisi itsensä jälleen kokoon. Kuinka hän voisi milloinkaan puhua Admiren kaltaiselle ihmiselle? Tyttö oli niin vaaleanpunainen ja hyväuskoinen, kun taas hän -

"HEMMETTI!" Peter iski turhautuneena kätensä vasten kylpyhuoneen kaakeleita. Se ei vienyt kipua pois, mutta kanavoi sen kokonaan toisenlaiseen, helpommin kestettävään ulottuvuuteen. Miksi fyysistä kipua oli niin paljon helpompi käsitellä? Ainakin sen saattoi aina parantaa, Peter mietti keinuttaessaan itseään puolelta toiselle kylmällä lattialla. Häntä paleli, hän voi pahoin, eikä hän halunnut enää elää. Hän oli antanut Redin kuolla… hän oli käskenyt palkkamurhaajaa tappamaan miehen... yhtä hyvin hän oli murhaaja itsekin. Mitä Kelmit olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet? Ensimmäistä kertaa elämässään Peter ei välittänyt heidän mielipiteestään laisinkaan. Hän tiesi itsekin eksyneensä liian kauas oikeasti suunnasta.

Kipu tykytti kädessä ja pään sisällä. Peter keinui, keinui omien polviensa varassa kuin olisi voinut keinuttaa unohduksiin oman itsensä. Jos hän olisi saanut käsiinsä ajankääntäjän, hän olisi palannut takaisin Tapaninpäivään ja jättänyt vastaamatta Conwayn viestiin. Miten hän oli ikinä voinut olla niin typerä? Red ei ollut niitä ihmisiä, jotka menivät satuttamaan toisten läheisiä... tai ehkä sittenkin oli ollut, eihän Peter tuntenut enää edes omaa itseään. Hän tiesi kuitenkin, että olisi voinut muuttaa kaiken, jos vain oli olisi luottanut. Tai odottanut - vaatinut rangaistusta - ihan mitä tahansa muuta paitsi sen. Kun hän oli saanut kuulla Redin olevan kuollut -

Peter itki. Ensimmäisen kerran sitten Tylypahkan alkamisen hän todella itki, hän itki kuin olisi sillä tavoin voinut pyyhkiä oman itsensä pois. Kyyneleet valuivat hänen kurkkuunsa ja tukehduttivat häntä, eikä hän todella jaksanut välittää. Maailma suli epätodelliseksi harhaksi, jossa ei ollut enää muuta todellista kuin hänen omat, rajut nyyhkäyksensä ja Admiren sormien rytmikäs rummutus vasten kylpyhuoneen ovea. Tyttö kutsui lohduttomasti hänen nimeään.

"Mene pois!" Peter karjui tylysti. "Jä-jätä m-minut rauhaan!

"Voi Pete, puhu minulle!" Admire aneli musertuneena. "Minä kuuntelen sinua, minä autan, minä ymmärrän, miltä sinusta tuntuu - "

Peterin itku vaihtui ilottomaan nauruun. Miten Admire muka olisi voinut ymmärtää? Oliko tyttö muka koskaan tappanut ketään? Hänen teki mieli huutaa sanat ääneen, mutta hän ei pystynyt siihen. Hän ei milloinkaan paljastaisi kenellekään häpeäänsä, tai kaikkia niitä tapoja, joilla hän oli pettänyt ystäviensä luottamuksen. Hän kantaisi salaisuuden mukanaan hautaan saakka ja rukoilisi sen tulevan pian, sillä elämään hänestä ei enää ollut. Ei ennen kuin hän pystyisi jollakin tavalla pyytämään anteeksi tekoaan Redille ja siihen hänestä ei milloinkaan olisi.

Peter otti tukea lavuaarin reunasta ja toivoi yli kaiken tukehtuvansa omaan katkeruuteensa.

"Lily, mitä sinä oikein teet?" James ihmetteli löytäessään vaimonsa Redin kaaoksen valtaamasta työhuoneesta, missä tyttö kävi järjestelmällisesti läpi Redin lattialla olevia tavaroita. Hän rypisti otsaansa, asetti käsissään olleen kansion vierelleen lattialle ja kohotti katseensa Jamesiin.

"Ai, hei", hän tervehti ilmeettömästi. "Missä välissä sinä siihen ilmestyit?"

"Ehkä noin minuutti sitten. Tulin hakemaan Redin auroritodistusta illan muistotilaisuutta varten", James vastasi apeasti. "Luulin sinun olevan Vakoiluverkostossa."

"Niin minun pitikin, mutta muistin, että Redin tavarat ovat yhä lajittelematta. Halusin tehdä sen", Lily selitti taistellen parhaansa mukaan kyyneleitä vastaan. "Se tekee kaikesta jotenkin… en tiedä, todellisempaa… kun hänen ruumiinsa on missä on ja minä haluan vain käsitellä tämän kaiken.. päästä… päästä yli siitä."

James nyökkäsi myötätuntoisesti ja siirtyi lattialla olevia tavaroita väistellen peremmälle huoneeseen. Hän siirsi Redin kaatuneen kirjahyllyn säpäleet syrjään ja istui lattialle vetäen Lilyn syliinsä. Tytön hengitys tuntui lämpöiseltä vasten hänen kaulaansa.

"Tämä ei ole aivan sellainen uudenvuodenaatto kuin toivoimme sen olevan", James naurahti yrittäen turhaan kuulostaa leikkisältä. Lilyyn hänen yrityksensä ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta - tyttö ainoastaan kohotti ilmeettömästi suupieliään ja jatkoi sitten tavaroiden läpikäymistä. Hän tarttui välinpitämättömästi Redin auroripapereita sisältävään kansioon ja työnsi sen sivuun yrittäen löytää jotakin persoonallista, jotakin, mihin tarttuisi kiinni ja mitä voisi muistella jälkeenpäin. James seurasi hänen esimerkkiään ja nappasi käsiinsä mustan laukun, jossa Red oli säilyttänyt tavaroitaan ollessaan Tylypahkassa professorina. Laukkua penkoessaan James ei voinut olla muistamatta, kuinka hän ja hänen ystävänsä olivat aikoinaan luulleet Rediä kuolonsyöjäksi. Silloin, kuten nytkin mies oli saanut kärsiä aiheettomista ennakkoluuloista. Kelmit olivat murtautuneet miehen toimistoon ja tutkineet luvatta hänen tavaroitaan selvittääkseen totuuden. Silti heille ei ollut selvinnyt tuona päivänä sen enempää kuin se, että Red oli rakastunut Jazz Thomasiin. Vetäessään esiin nipun papereita Redin laukusta James sai huomata pitelevänsä käsissään samoja valokuvia kuin vuotta aiemminkin. Valokuvia, jotka esittivät Jazzia… Red oli kantanut tyttöystävänsä valokuvia mukanaan koko vuoden minne ikinä menikin - vain muistaakseen -

"Hei, mitä nyt?" Lily säikähti, kun Jamesin kurkusta karkasi korahtava ääni ja poika kätki kasvonsa. "James."

James ravisti päätään pystymättä vastaamaan. Pelkkä Redin kuolema sinänsä oli tarpeeksi hirvittävä asia käsiteltäväksi, mutta kun hän ajatteli kaikkia niitä asioita, joiden vuoksi mies oli elänyt ja jotka mies oli lopulta heittänyt hukkaan vasten tahtoaan, ei hän enää tiennyt, miten päin olisi ollut. Häneen sattui liikaa joka tapauksessa.

"Se on haaskausta", James mumisi haudatessaan kasvonsa Lilyn shampoolta ja sateelta tuoksuviin hiuksiin. "Kaikki tämä on pelkkää typerää haaskausta! Kuolonsyöjät eivät itsekään tiedä, mitä ovat tekemässä!"
"Minä tiedän, James - Merlin, minä tiedän - "

James veti syvään henkeä ja irrotti vapisten otteensa Lilyn vihreän velhonkaavun verhoamista olkapäistä. "Jatketaanko töitä?" hän ehdotti kiroten itseään ja omaa pakkomielteistä ylpeyttään, joka ei antanut hänelle lupaa itkeä vaimonsa silmien edessä. Joskus hän pystyisi siihen, hän vannoi itsekseen katsellessaan, kuinka Lily nyökkäsi ja otti esille Pääsiäissaaria mainostavan lomaesitteen. Jonakin päivänä hän vielä pääsisi kaiken ylitse ja antaisi itselleen mahdollisuuden surra. Mutta ei nyt.

Hän hengitti hitaasti sisään ja ulos ja nojautui katsomaan Lilyn olkapään ylitse Redin laukussa ollutta lomaesitettä. Mies oli ilmeisesti aikonut matkustaa pois ennen kuolemaansa… ja nyt hän ei ollut saanut mahdollisuutta siihenkään… oliko Red edes ehtinyt pääsemään sinuiksi itsensä kanssa, kun hänellä oli vielä ollut siihen mahdollisuus? James ei olisi tahtonut Redin kuolevan katkerana.

Poika ravisti päätään ja yritti keskittyä Redin tavaroiden tutkimiseen. Miehen hautajaisiin oli aikaa enää viiden tunnin verran, eikä tyhjyyteen tuijottamisesta ollut mitään hyötyä. Jamesin oli pakko käydä surunsa lävitse joka tapauksessa.

Uudenvuodenaatto oli kaunein ilta aikoihin. Kuin tilaisuutta ivaten päiviä jatkunut lumisade päättyi tehden tilaa tähtikirkkaalle, mustalle illalle. Tummiin kaapuihin pukeutuneet ihmiset kulkivat tasaisena virtana sisälle himmeästi valaistuun Fox's Denin kartanoon, joka illan tullen näytti entistäkin tylymmältä ja autiommalta. Lily puristi tiukasti Jamesin kättä noustessaan portaita ylös kartanon kuistille. Hän olisi tehnyt mitä tahansa voidakseen tuudittaa itsensä siihen uskoon, etteivät he suinkaan olleet matkalla ystävänsä ja entisen opettajansa hautajaisiin, vaan täysin normaaliin Killan kokoontumiseen. Ympärillä olevat ihmiset tekivät kuitenkin kuvitelmasta täysin mahdottoman. Lily ei tiennyt, mikä siinä kaikessa oikein sattuikaan eniten sydämeen - itku, vieraat ihmiset vai se tosiasia, etteivät monet läsnäolijoista näyttäneet edes vain surevan. He olivat pelkkiä kasvottomia auroreita, työtovereita, jotka olivat saapuneet paikalle velvollisuudesta… kuinka moni heistä oli edes tuntenut Rediä? Red olisi vihannut sitä kaikkea, jos olisi tiennyt, Lily totesi. Hän riisui päällystakkinsa eteisen naulakkoon ja seurasi Jamesia kartanon suureen saliin, missä muistotilaisuus oli tarkoitus pitää.

Sali oli täynnä väkeä. Lily ei ollut edes tiennyt Redin tuntevan niin paljon ihmisiä, vaikka jälkeenpäin ajateltuna siinä ei ollutkaan mitään ihmeellistä. Olkoonkin, ettei mies ollut niitä helpoimpia lähestyttäviä, oli tällä varmasti ollut paljonkin tuttuja töidensä kautta. Eri asia vain, kuinka miellyttäviä sellaisia, Lily totesi katsellessaan sivusta, kuinka kolkonnäköinen, kyklooppimainen vanha nainen tyhjensi puolikkaan viinipullon kurkkuunsa yhdellä siemauksella.

Oli väkijoukossa onneksi tuttujakin ihmisiä, Lily tuumi helpottuneena nähdessään Siriuksen ja Remuksen ylittävän lattian käsivarret toistensa olkapäillä kuin mikäkin vanha aviopari. Syrjemmällä seisoi Redin vaaleatukkainen ystävä Jonathan, jonka sukunimeä Lily ei jaksanut muistaa. Pahasti vapiseva Peter tuijotti tyhjyyteen kuin olisi kokonaan unohtanut olinpaikkansa. Lily rypisti huolestuneena otsaansa.

"Peter on ottanut tämän kaiken todella raskaasti, vai mitä?" hän kysyi vaimealla äänellä Jamesilta.

James kohotti kulmiaan katse kiinnittyneenä Dumbledoren kanssa keskustelevaan Silkadara Thomasiin. "Kuka meistä ei olisi?"
"Ei - tarkoitan vielä raskaammin kuin me muut. Hän näyttää siltä kuin joku olisi pudottanut pommin hänen asuntoonsa", Lily sanoi mietteliäästi. "Ehkä se johtuu hänen isästään."

"Niin, niin kai", James myönteli kiinnittämättä kunnolla huomiota vaimonsa sanoihin. Hän tiukensi otettaan Lilystä ja ohjasi tytön istumaan tilavan salin ikivanhoille, kivisille penkeille. He valitsivat itselleen paikat eturivistä aivan professori McGarmiwan vierestä. Professori niisti tarmokkaasti nenäliinaansa.

"Anteeksi, onko kaikki hyvin?" James kääntyi kysymään nutturapäiseltä naiselta, jolle oli ennen aiheuttanut niin paljon harmia. McGarmiwan tavallisesti niin kireät suupielet kääntyivät ilahtuneeseen hymyyn.

"On, James, on totta kai…" nainen vastasi epäluonteenomaisen lämpimästi. "Tällainen vain ei ole ikinä helppoa, vai mitä? Kun vain muistelenkin kaikkia niitä kertoja, jolloin olin valmis hautaamaan sen pojannulikan Tylypahkan pohjamuureihin saakka… enkä saanut sanottua edes viimeisiksi sanoiksi mitään ystävällistä… se miesparka kuoli kuvitellen, että halusin muuttaa hänet sokerimuurahaiseksi!"

"Hän mitä?" Lily takelteli McGarmiwan purkauksesta yllättyneenä.

"Niin minä hänelle sanoin. Sokerimuurahaiseksi… nyt kun ajattelen kaikkia niitä kiistoja, jotka me keskenämme kävimme en voi olla miettimättä, että tämä oli hänelle aivan liian helppo kohtalo... vaikka toki meidän pitäisi olla onnellisia hänen puolestaan. Sitä on täysin kokonainen vain päästessään sellaisen ihmisen luokse, jota todella rakastaa." McGarmiwa käänsi päänsä toiseen suuntaan ja niisti uudemman kerran. Lily laski katseensa käsiinsä toivoen, että olisi voinut vain päästä pois. Huolimatta siitä, että ihmiset toisensa jälkeen kertoivat hänelle Redin olevan nyt onnellisempi, ei hän voinut uskoa sitä todeksi. Sellaiset väitteet olivat pelkkiä koreita muistolauseita ja tyhjää sanahelinää, joka oli tarkoitettu enemmän lohdutukseksi kuin totuudeksi. Red ei ehkä ollut ollut varsinainen onnellinen ennen kuolemaansa, mutta hän oli ollut jo matkalla sitä ja mitä tuli hänen kuolemaansa… Lily ei ollut niitä ihmisiä, jotka uskoivat siihen, että jokainen sai sen mitä ansaitsi. Jokaisella oli vain yksi elämä ja sen jälkeen oli pelkkää pimeyttä.

"Dumbledore tulee", James mumisi matalalla äänellä. Lily nosti katseensa ja kääntyi katsomaan taakseen. Pikimustaan velhonkaapuun pukeutunut Dumbledore lipui hitaasti salin etuosaan hiipuva kynttilänliekki käsissään. Hän näytti vakavalta ja vieraalta, ei lainkaan siltä lämminsydämiseltä rehtorilta, jonka Lily oli oppinut tuntemaan.

Ihmiset salissa asettuivat paikoilleen ja hiljenivät. Vilkaistessaan taakseen Lily näki Admiren ja Cinnamonin itkevän käsivarret toistensa sylissä erimielisyydet kerrankin haudattuina, kun taas Admiren vieressä istuva Peter oli jäykkä ja liikkumaton kuin patsas. Lily yritti turhaan tavoittaa pojan katseen, ennen kuin Dumbledoren sanat kiinnittivät hänen huomionsa.

"Vain hieman yli puoli vuotta sitten seisoimme tämän saman kartanon pihamaalla ja toivotimme hyvästejämme Jassminadara Evangeline Stronille. Tänään olemme kokoontuneet tänne muistamaan Mildred Indigo Stronia - työtoveria, opettajaa ja ennen kaikkea ystävää. En voi sanoin kuvata, miltä minusta tuntuu tänään, kun seison täällä edessänne ja puhun ystävämme kuolemasta. Ennen kaikkea se on mitä kauhistuttavinta tuhlausta. Red ehti juuri täyttää kaksikymmentäviisi vuotta ja valmistautui ottamaan uuden vuoden vastaan paremmin kuin edellisen."

"Minä en edes tiennyt, että hänellä oli syntymäpäivä", Lily kuiskasi vaimeasti. James puristi myötätuntoisesti hänen kättään.

"Red ei halunnut meidän tietävän."
"Kuten jokainen meistä, myös Red Stron oli hyvin erikoislaatuinen ihminen. Rehtorina huomasin sen sinä silmänräpäyksenä, kun hän ensimmäisen kerran astui sisälle Tylypahkan ovista ja lajitteluhattu lajitteli hänet rohkelikkoon. Hän oli alusta asti hankala tapaus ja vietti toimistossani aikaa enemmän kuin vararehtori McGarmiwa ikinä. Silti häntä oli vaikea halveksua, tai inhota sen puoleen. En muista tavanneeni montakaan kertaa sellaista ihmistä, joka olisi omistautunut haaveilleen sillä tavalla kuin Red. Alusta saakka tuo poika teki töitä saavuttaakseen paikan Auroriakatemiassa. En ollut yllättynyt, kun hän koulun päätyttyä onnistuikin siinä.

"Red oli sanallisesti yksi nerokkaimmista ihmisistä, joita olen ikinä tavannut. Jos hän ei olisi ollut niin innostunut pimeyden voimilta suojautumisesta, olisi hän varmasti ollut hyvä kirjailija. Muistan ihailleeni lukemattomia kertoja sitä sanan säilää, joka - suokaa anteeksi - iski usein jopa terävämmin kuin hänen kirouksensa. Hän antoi itsestään mielellään tunteettoman ja tylyn kuvan. Ne, jotka todella tunsivat hänet, tiesivät kuitenkin paremmin. Red oli niitä ihmisiä, jotka olisivat kuolleet rakkaidensa puolesta. Hän ei koskaan sanonut ei, kun joku pyysi hänen apuaan. Ja mitä tuli hänen rakkauteensa… jos kaikki suhtautuisivat toisiinsa sillä tavoin kuin Red suhtautui vaimoonsa, kävisimme tätä sotaa nyt täysin turhaan.

"Red ei missään tapauksessa ansainnut sitä kohtaloa, jonka hän lopulta sai. Jos olisin saanut valita, olisin mieluusti nähnyt hänet onnellisesti yhdessä vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Saamme kuitenkin valitettavan harvoin sen, mitä todella tahdomme. Nyt kaikki kolme Stronin perheen jäsentä ovat tulleet tien päähän, eikä meille ole tarjolla muuta lohtua kuin se, että he elivät koko elämänsä juuri sillä tavoin kuin halusivatkin: nopeasti ja hiipumatta. Kaikkia meistä ei vain ole luotu näkemään vanhuuden värittömiä päiviä, vaikka ajatus onkin katkera pala nieltäväksi.

"En pyydä teitä olemaan itkemättä. En pyydä teitä lakkaamaan suremasta, sillä ei ilo eikä suru voi tuoda menetettyä takaisin. Voimme ainoastaan kunnioittaa ja muistaa, sillä juuri muistot - niin hyvät kuin huonotkin - pitävät meidät kiinni siinä, mitä meillä joskus oli. Kun koittavat päivät, jolloin tulevaisuuden kohtaaminen tuntuu liian vaikealta, pysähtykäämme hetkeksi ja muistakaamme ystäväämme. Sen enempää emme voi tästä oppia.

"Red Stron joutui mitä julmimman murhan ja petoksen uhriksi, eivätkä mitkään sanamme tai tekomme voi sitä muuttaa. Viettäkäämme hiljainen hetki nuoren auroripaholaisen muistolle."

Dumbledore vaikeni ja astui askeleen eteenpäin sytyttäen kaksi pöydällä olevaa kynttilää pahankurisesti virnistelevän Redin valokuvan molemmille puolille. Lily tunsi palan kurkussaan katsellessaan, kuinka kynttilöiden himmeä valo heitti varjot valokuvan ylle. Muistot tulvehtivat hänen mieleensä lumotun valokuva-albumin lailla. Red heidän ensimmäisellä oppitunnillaan Tylypahkassa, vieraana ja kiehtovana. Red Jamesin syntymäpäivillä, taistelemassa Voldemortia vastaan, kosimassa tyttöystäväänsä. Kuinka kukaan saattoi koskaan mahduttaa kokonaista elämää yhteen kauniiseen puheeseen? Lily ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän tajusi sitäkin kipeämmin, kuinka Redin kuolema tulisi muuttamaan kaiken. Aluksi sen ymmärtäminen oli tuntunut vaikealta. Kaikki oli ollut kuin pelkkää epätodellista, julmaa painajaisunta, jonka jokainen minuutti kuitenkin todisti olemassaolollaan todeksi. Redin hymyilevä, tuttu valokuva teki kaikesta kuitenkin liiankin todellista. Äkkiä Lily tajusi tuskallisen selvästi sen tosiasian, että Red todella oli lähtenyt ja jättänyt heidät, että Red ei enää koskaan ilmestyisi paikalle kulman takaa taikasauvaansa heilutellen tai väläyttänyt sitä ironista hymyä, joka oli leimannut miehen niin kiinteästi omaksi itsekseen kerran toisensa jälkeen. Red oli epäonnistunut. He kaikki olivat epäonnistuneet kerran toisensa jälkeen.

Lily tunsi Dumbledoren puheen aikana patoutuneiden tunteiden vyöryvän ylitseen ja vähä vähältä hänen omat kyyneleensä peittivät näkyvyyden, kunnes hän ei enää erottanut Redin valokuvaa edessään. Silti hän tiesi miehen olevan siellä. Hän tiesi miehen katselevan itseään kuten tämä oli tehnyt niin usein ennenkin, vaikka miehellä ei enää ollutkaan kykyä nähdä ja vaikka tällä ei ollut enää mitään tarvetta rakastaa.

Kelmit palasivat muistotilaisuuden jälkeen takaisin Fox's Denin pihamaalle yhtenä alakuloisena, mykkänä massana. Kukaan heistä ei halunnut rikkoa sanoilla muistotilaisuuden jättämää tunnelmaa - ajateltavaa oli yksinkertaisesti liikaa. Nojautuessaan vasten Jamesin olkapäätä Lily ei voinut olla miettimättä, miten kaikki tulisi muuttumaan Redin kuoleman jälkeen. Vuoden vaihtumiseen oli aikaa vain muutama tunti, eikä hän halunnut uudelta vuodelta mitään. Korkeintaan lupauksen siitä, että haavat paranisivat tulevaisuudessa. Liian monta kertaa kuluneen vuoden aikana hänet oli pakotettu seisomaan avonaisten hautojen äärellä, liian monta kertaa hän oli joutunut myöntämään tappionsa itseään vahvempien edessä. Kuinka monta iskua yksi ihminen oikein kestäisi? Pahinta oli, ettei Lily tiennyt, eikä hän uskaltanut luottaa. Joskus hänestä tuntui, että hän hautautuisi omaan hermostukseensa. Kasvattaisi kuoren sydämensä ympärille ja kuolisi siihen, ettei veri saanut tilaa kiertää. Se kuolema olisi monin tavoin niin paljon pahempi kuin kuolema taistelussa, tai entisen parhaan ystävän murhaamana. Silti se olisi ainakin vapaaehtoista.

"Lily?"

Hän hätkähti takaisin todellisuuteen, kun Cinnamonin vaimea ääni kutsui hänen nimeään. Tyttö seisoi siinä hänen edessään mustassa hautajaiskaavussaan ja ripsivärit poskilla. Hän ojensi kättään Lilylle.

"Minä tarvitsen sinun apuasi. Voitko viedä minut Vakoiluverkostoon?" tyttö aneli, eikä Lily osannut vastustella. Hän ei pystynyt siihen, vaikka tiesikin aivan hyvin Cinnamonin tekevän jälleen kerran yhden suuren virheen. Joitakin asioita ei yksinkertaisesti voinut korjata, ei ainakaan silloin kun oli itsekin rikki sisältäpäin. Kaikki he tarvitsivat jonkin tien itsensä korjaamiseen ja vaikka Alessandro Visardosta ei ollutkaan lohduttajaksi, saisi hän ainakin Cinnamonin unohtamaan.

"Tietysti voin", Lily lupasi vetäen syvään henkeä. Hän työnsi Jamesin käsivarren syrjään olkapäältään, kurottui suutelemaan poikaa poskelle ja seurasi sitten Cinnamonia Fox's Denin murattien peittämän rautaportin ulkopuolelle.

Alessandro oli arvannut Cinnamonin tulon jo ennen kuin tyttö ehti astumaan peremmälle huoneeseen, mutta tytön ilmeitä hän ei osannut lukea. Ei osannut tai ei tahtonut, Cinnamon ajatteli aavistuksen verran vihaisesti katsellessaan, kuinka nuori italialainen laski välinpitämättömästi muistiinpanonsa käsistään ja siirtyi tervehtimään häntä ovelle kohottaen pilkallisesti kulmiaan.

"Luulin, ettet enää puhuisi minulle edellisen kohtaamisemme jälkeen. Mikä muutti mielesi?"

"Lauma kuolonsyöjiä ja ystäväni murha, kuten sinä aivan hyvin tiedät", Cinnamon tiuskaisi työntyen Alessandron ohitse peremmälle huoneeseen. Vaivautumatta riisumaan päällyskaapuaan hän heittäytyi istumaan Alessandron sijaamattomalle sängylle ja risti käsivartensa rinnalleen.

Alessandro teki laimeaa yllättyneisyyttä ilmaisevan eleen. "Miten minä olisin sen voinut tietää?"

"Sinä olet vakooja, siten!"

"Se ei tarkoita sitä, että olisin kiinnostunut kaikista maailman asioista, varsinkin, jos niistä ei makseta minulle mitään. Haluaisitko kertoa minullekin, mistä oikein syytät minua?"

Cinnamon tuijotti miestä tiiviisti. Hän tiesi näyttävänsä miehen silmissä lapselliselta ja naurettavalta meikit poskillaan ja onneton ilme sinisissä silmissään. Sillä ei ollut kuitenkaan merkitystä, eikä Alessandrolla ollut mitään oikeutta nauraa hänen surulleen. Olihan mies ollut kerran ihminen itsekin.

"Silloin vedonlyöntimme jälkeen - "Cinnamon aloitti haparoiden. "Sinä käskit minua viemään sen kirjeen Dorchesterinkujalle."

"Muistan kyllä."

"Anna minun puhua loppuun!"

"Minähän kuuntelen koko ajan", Alessandro vastasi raivostuttavan välinpitämättömästi.

Cinnamon kätki suuttumuksensa ja pakottautui pitämään äänensä tasaisena jatkaessaan puhettaan. "Kun minä olin siellä asunnossa, näin kuolonsyöjiä koskevan viestin. Siinä sanottiin, että Bellatrix Lestrange, Harold Piskuilan ja Regulus Black hyökkäisivät Auroriakatemiaan ensimmäisenä joulupäivänä. Kuin sattuman kautta - " Cinnamonin ääni vapisi pidätetystä raivosta. "Sain lukea Tapaninpäivänä sanomalehdestä, että kolme kuolonsyöjää olivat yrittäneet murtautua Auroriakatemiaan ja että ystäväni oli murhannut yhden heistä. Hän kuoli vielä samana iltana, Red Stron nimittäin. Tiesitkö edes, että hän oli ystäväni?"

"Totta kai minä tiesin", Alessandro ilmoitti ilmeettömästi. "En ole koskaan tavannut ärsyttävämpää miestä. Kuvitteli kai olevansa jotenkin traaginen sankari."

Cinnamon ei voinut uskoa korviaan. Red Stron, traaginen sankari? Ellei päivä olisi ollut kaikin puolin niin surkea, hän olisi voinut nauraa ääneen. Hän kaivoi kyntensä kämmeniinsä kohottaessaan katseensa takaisin kivikasvoiseen vakoojaan, jonka tummat silmät katsoivat häntä kiinteästi.

"Olet väärässä", Cinnamon tokaisi kylmästi. "Et tuntenut häntä!"

"Onko sillä merkitystä? Kaikki aurorit ovat samanlaisia," Alessandro kysyi kyllästyneeseen sävyyn. "Etkä sinä tullut tänne vain jakamaan elämänkokemuksiasi siitä typeryksestä. Voisitko vihdoin mennä suoraan asiaan?"

"Kuten haluat", kivahti hetki hetkeltä vihaisempi Cinnamon. "Asiani on tässä: sinä tiesit, että kuolonsyöjät hyökkäisivät Auroriakatemiaan. Etkö tiennytkin?"
"Tiesin", Alessandro myönsi rauhallisesti.

"Silti sinä et tehnyt mitään." Jos Cinnamon olikin aiemmin tuntenut kuuman raivon virtaavan suonissaan, oli hän nyt yhtä kylmä kuin jää. Hän ei ollut koskaan ennen halveksunut Alessandro Visardoa sillä tavoin kuin sillä hetkellä. Kun hän vain muistelikin, kuinka oli joskus kuvitellut vakoojaa hyväksi mieheksi… häntä hävetti.

"Mitä minun olisi pitänyt tehdä?" Alessandro kuulosti niin hämmästyneeltä, niin vilpittömän ymmärtämättömältä, että toisenlaisessa tilanteessa Cinnamon olisi jopa saattanut sääliä miestä. Ei kuitenkaan nyt. Hän hypähti ylös sängyltä ja ojentui täyteen pituuteensa kohdaten Alessandron kysyvän katseen kylmästi.

"Olisit voinut tehdä jotakin! Olisit voinut varoittaa jotakuta - isääsi - silloin Red olisi yhä elossa!"

"Minulla ei ole mitään velvollisuuksia ainuttakaan auroria kohtaan!" ärisi Alessandro.

"Sinulla on velvollisuuksia MAAILMAA KOHTAAN!" Cinnamon kirkui painaessaan kätensä lantiolleen. Alessandro tuhahti halveksuvasti ja yritti kääntää katseensa pois. Cinnamon ei kuitenkaan antanut siihen mahdollisuutta, vaan tarttui päättäväisesti miehen kasvoihin ja käänsi tämän itseään kohti. Hän halusi purkaa kaiken raivonsa ja kipunsa, kaikki joulun jälkeen kokemansa kärsimykset tähän yhteen hetkeen. Hän halusi upottaa kyntensä Alessandron kasvoihin ja näyttää, kuinka paljon häneen oikein sattuikaan.

"Älä yritä kääntää selkääsi minulle!" Cinnamon sähähti. "Olet pilannut jo tarpeeksi! Merlin, sinä et edes tiedä, kuinka paljon tuhosit, tiedätkö? Jos olisit ollut vähänkin kiinnostuneempi jostakin muusta kuin itsestäsi, puolet Lontoon auroripiireistä ei itkisi nyt Redin menetystä!"
"Johan minä sanoin!" Alessandro huusi työntäen Cinnamonin käden pois kasvoiltaan. "JOHAN MINÄ SANOIN! En välitä hittoakaan siitä, mitä ne typerät aurorit haluavat!"

"Olisit voinut välittää siitä, mitä MINÄ HALUAN!"

Alessandro ravisti päätään puolittain huvittunut, puolittain epäuskoinen ilme kasvoillaan. "Sinä haluat minulta liikaa, Cinnamon."
"Minä haluan vain, että käyttäytyisit kuin normaalit ihmiset! Yhtenä hetkenä vannot olevasi kunnollinen ja seuraavana suljet silmäsi ikäisesi miehen murhalta", Cinnamon kivahti suostumatta perääntymään väittelystä. Hän nosti leukaansa ja kohtasi tyynesti Alessandron tylyn katseen. Miehen silmät kipunoivat kuin kaksi palavaa, mustaa jalokiveä. Halveksunta uurtui hänen kauniille kasvoilleen ja vääristi ne kuin sieluun pesiytynyt demoni.

"Entä mikä sinä sitten kuvittelet olevasi?" Alessandro ivasi taivuttaen suupieliään ylöspäin jäiseen hymynkaltaiseen. "Ryömit jalkoihini kuin koira ja huudat vihaasi vasten kasvojani. Ja nyt olet taas siinä valmiina syöksymään syliini."
"Minä en tullut tänne sitä varten!" Cinnamon kimpaantui.

Alessandro nauroi torjuvasti. "Etkö muka? Älä viitsi huijata itseäsi, Cinnamon! Me molemmat tiedämme, miksi sinä olet täällä!"

Cinnamon ei voinut itselleen mitään. Hän kohotti kättään ja läimäytti Alessandroa kaikin voimin kasvoille vain saadakseen miehen vaikenemaan. Mies nostikin kätensä yllättyneenä poskelleen ja perääntyi muutaman askeleen, mutta ei silti lakannut hymyilemästä. Sillä hetkellä Cinnamon olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen pyyhittyä sen nimenomaisen katseen Alessandron pikisistä silmistä. Tuo katse tuntui raastavan hänet hajalle ja jättävän hänet paljaaksi ja merkityksettömäksi. Se pureutui hänen sisimpäänsä syvemmin kuin mikään koskaan aiemmin ja pakotti hänet kohtaamaan sen armottoman, raadollisen totuuden, jonka Alessandron sanat olivat jo hänelle paljastaneet. Hän ei ollut tullut Vakoiluverkostoon vain saadakseen syyttää Alessandroa. Hän oli tullut nöyrtyäkseen jälleen kerran miehen edessä ja unohtaakseen hetkeksi kipunsa sillä ainoalla tavalla, jonka hän enää tunnisti unohdukseksi.

Alessandro hymyili jälleen. "Tajusit sen itsekin, vai mitä? Eihän sen myöntäminen nyt niin kamalaa ollut?"

Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon harkitsi antavansa periksi ja myöntävänsä Alessandrolle sen, mitä mies niin kipeästi halusi kuulla. Nöyrtyminen oli tietynlainen rangaistus, mutta samalla sen mukana saisi myös palkinnon, pienen myönnytyksen ja korvauksen kaikesta siitä, mitä Cinnamon oli joutunut kokemaan. Enää se ei kuitenkaan ollut mahdollista. Alessandro oli saanut hänet häpeämään itseään liian syvästi.

Yhden väheksyvän katseen kera Cinnamon pudisti päätään ja tokaisi:

"Sinä vain kuvittelet."

Sen sanottuaan hän kääntyi kannoillaan ja käveli ulos huoneesta sydän syvällä rinnassa kivistäen.

Lily oli aikaa sitten lakannut odottamasta Cinnamonin paluuta. Hän puolittain istui, puolittain makasi olohuoneen sohvalla ja kuunteli, kuinka yö virtasi äänettömänä lahjana heidän ohitseen. Vuodenvaihteeseen oli aikaa vähän yli viisi minuuttia, jos ajalla enää siinä pisteessä oli mitään merkitystä - Lily ei ollut enää varma. Hän lepuutti päätään vasten Jamesin rintakehää ja kuunteli, kuinka pojan sydämenlyönnit muuttuivat tasaiseksi, unettavaksi rytmiksi. Ajatukset olivat luopuneet sekasortoisesta taistelustaan hänen päänsä sisällä ja kulkivat nyt eteenpäin yhtenä raukeana, musertavana virtana.

Tuntui vaikealta kuvitella, että vuosi oli kulunut. Vuodenvaihde ei ollut ollut sen parempi kuin aiemmatkaan. Edellisenä uudenvuodenaattona Lily oli saanut pelätä henkensä puolesta taistellessaan kuolonsyöjiä vastaan. Nyt hän oli itkenyt ystävänsä muiston äärellä. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin hän saisi jälleen juhlia rauhassa? Sillä hetkellä hän oli liian väsynyt välittääkseen.

Sekunnit kuluivat ja muuttuivat pitkiksi minuuteiksi. Lily ei voinut olla miettimättä kaikkia niitä tapoja, joilla hän oli vuoden aikana muuttunut. Hän ei ollut enää typerä pikkutyttö, eikä uskonut sillä tavoin tulevaisuuteen kuin ennen. Hän halusi kyllä, mutta ei enää löytänyt siihen rohkeutta. Sen sijaan hänellä oli uudenlaista viisautta: hän osasi suhtautua jokaisen päivään sellaisena kuin se oli, tulevista huolehtimatta. Ja vaikka vuoden menetykset olivat toistuvasti särkeneet hänen sydämensä, tiesi hän jo tarpeeksi ymmärtääkseen, ettei voisi siitä huolimatta vuorata sydäntään jäähän. Hän ei voisi koskaan katkeroitua, tai lakata rakastamasta. Red oli tehnyt niin, samoin Alessandro ja monet muut, eikä se silti ollut ostanut heille sen enempää turvaa kuin onnellisuuttakaan. Kaikki he tuhoutuisivat ajallaan. Seuratessaan uuden vuoden lähestymistä seinäkellosta Lily ei voinut olla muistelematta Dumbledoren puhetta ja kaikkea sitä, mitä vanha velho oli hänelle opettanut. Hän ei voinut tuoda Rediä takaisin. Hän ei voinut herättää henkiin vanhempiaan, tai Jazz Thomasia, eikä hänestä ollut palauttamaan sisartaan sellaiseksi kuin tämän olisi pitänyt olla. Se kaikki oli tuhottu tai menetetty, eikä kukaan heistä voinut tehdä muuta kuin katsoa rohkeasti eteenpäin.

Jo luottavaisemmin mielin Lily tiukensi otettaan Jamesin olkapäästä ja halasi poikaa tiukasti. Hän ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kiitollinen pojan läsnäolosta. Mitä tahansa tapahtuisikin, James olisi aina paikalla, kuten poika oli aina ollutkin. Jopa niinä hetkinä, kun Lily oli ollut liian ylpeä myöntämään sitä, miten kipeästi hän oikein tarvitsi apua. Enää hän ei sitä tekisi. Hän ei enää koskaan pettäisi itseään ylpeyden ja itsenäisyyden verholla, sillä tehdessään niin hän pettäisi myös vanhempansa ja poismenneet ystävänsä.

"Vuosi on vaihtunut", James kuiskasi ilottomasti ja Lily nyökkäsi. Painaessaan päänsä lujemmin miehensä rintaa vasten hän ei enää huolehtinut itsestään, tai omasta tulevaisuudestaan; sen sijaan hänen huolenaiheenaan väikkyi Peter Piskuilanin muotokuva.