perjantai, 8. joulukuu 2006

22.osa - Iloa ja hämmennystä

22.osa - Iloa ja hämmennystä

24.9.1978

“Siitä lähtee intohimoinen heitto SUORAAN VANTEESEEN JA ARIANNA BELL MAALAA JOUKKUEENSA JOHTOON PISTEIN 210-200!” Casper Halliwellin korviahuumaava ääni kailotti ylitse Henkipään Harpyijoiden täpötäyden huispausstadionin. Sirius ponkaisi jaloilleen muiden Kelmien mukana ja vislasi hurjasti, kun Arianna pyyhälsi heidän katsomonsa ohitse leveä hymy huulillaan. Tuntui ehdottomasti hyvältä nähdä Ariannan menestyvän, Sirius mietti katsellessaan tyttöystävänsä loittonevaa selkää. Viime aikojen kauhujen jälkeen tyttö oli ehdottomasti ansainnut sen.

“Kapteeni Thomas Knightsdalen täytyy olla tukehtumaisillaan kaapuunsa juuri nyt”, Casper jatkoi odottaessaan, että Rapakon Palloseuran jäsenet saisivat jokseenkin sekasortoisen kunniakierroksensa loppuun. “Varmasti hän ehti jo muiden tavoin kuvitella, että Bellin huispausura on ohi ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan. Tekee totisesti hyvää nähdä, että Bellillä on muitakin taitoja kuin uskomaton kyky näyttää mutaisenakin syötävän hyvältä - “

“Näyttää siltä, että joku ei ole vieläkään päässyt yli ihastuksestaan Ariannaan”, James virnisti istuutuessaan takaisin penkille Lilyn vierelle. Häntä nauratti.

Sirius kohautti olkapäitään. “Minkä minä sille voin, että minulla sattuu olemaan hyvä maku?”

“Tai sitten sinä olet yksinkertaisesti pinnallinen”, Lily ehdotti pistävästi oikoessaan punaisilla hiuksillaan keikkuvaa hellehattua, jonka oli jonkin logiikan mukaan tarkoitus viilentää, mutta joka itse asiassa sai syyskuun epätavanomaisen auringon tuntumaan entistäkin polttavammalta. Lily pujotti kätensä takaisin Jamesin käsikoukkuun ja kääntyi virnistämään ohimennen Siriukselle, joka mulkoili häntä ilmeisen loukkaantuneena. Viimein poika kuitenkin päätti unohtaa koko jutun ja keskittyi jälleen parhaillaan jatkumaisillaan olevaan peliin, josta oli hyvää vauhtia kehkeytymässä varsinainen jännitysnäytelmä.

Lilykin hymyili ja siirsi huomionsa takaisin huispauskentän tapahtumiin. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin kevyeksi kuin sillä nimenomaisella hetkellä. Olkoonkin, että sää oli vuodenaikaan nähden suorastaan luonnottoman lämpöinen ja että huispausstadionin ulkopuolella odotti jälleen kerran rankka maailma, kaikki oli ainakin sillä hetkellä täydellisen hyvin. Ariannan huispausottelu sujui huomattavasti edellistä paremmin, Alessandro oli vapauttanut Lilyn kokonaiseksi päiväksi vakoojan velvollisuuksistaan ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hääsuunnitelmatkin etenivät jokseenkin takaiseen tahtiin. Huolimatta siitä, että häihin oli enää kuukauden verran aikaa uskalsi Lily viimeinkin uskoa, että he ehkä saisivat kaiken valmiiksi ajoissa.

“Hei, Lils, missä sinä oikein harhailet?” Cinnamon tönäisi ystäväänsä terävästi kylkeen kyynärpäällään. “Peli jatkuu.”
Lily väläytti vieressään istuvalla vaaleatukkaiselle parantajaopiskelijalle aavistuksen verran nolon hymyn ja yritti keskittyä kaadon äkkinäisiin liikkeisiin pelikentällä. Hänen oli pakko myöntää, että koulun loputtua huispaus oli menettänyt suuren osan aiemmasta viehätyksestään - olkoonkin, että hän oli kiinnostunut Ariannan suorituksesta ja toivoi ystävälleen kaikkea hyvää, ei pelissä ollut kerta kaikkiaan enää samaa jännitystä mukana. Ja kuinka olisikaan voinut olla, kun huispauskentällä ei ollut enää mukana ainuttakaan luihuista?

“Ja nyt näyttää siltä, että Law on nähnyt siepin!” jännittynyt Casper karjaisi korviasärkevällä voimalla. Lily irvisti ja kohotti kädet korviensa suojaksi. Hän näki Jamesin ponnahtaneen puolittain ylös penkiltä, kun poika seurasi kiinnostuneena Oliver Lawn hurjaa syöksyä läpi huispausstadionin. Pienen hetken vaikutti näytti siltä, että Law oli aikeissa rysähtää vasten selostajanaitiota, sillä hän lensi kohti sitä suorastaan epäinhimillisen nopeasti. Casper kirosi railakkaasti mikrofoniin.

“Käytä jarruja, Oliver, JARRUJA - ne on siinä kahvan lähettyvillä - “

Viime tipassa Law sai luudanvartensa käännettyä ja pysähtyi suoraan Casperin selostajankopin eteen. Kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi, että hän piteli kultasieppiä käsissään. Sitten huispausstadion puhkesi myrskyisiin aplodeihin.

“Nytkö se jo loppui?” Sirius ällistyi. “Saiko Law siepin?”

“Sai ja jos silmäsi eivät olisi olleet väärässä paikassa, olisit varmasti huomannutkin sen”, Remus vastasi kuivasti taputtaessaan muiden mukana.
Sirius virnisti tuttuun, vinoon tyyliinsä. “Mitä muuta voi odottaa, kun kenttä on täynnä naispuolisia pelaajia? Minäkin olen vain ihminen, Kuutamo.”

Ihminen tai ei, Sirius tunsi itsensä suorastaan yliluonnollisen hilpeäksi raivatessaan muiden mukana tietään alas katsomosta. Hän ei jaksanut hermostua suuremmin edes siitä, että joku ilmiselvästi luihuisiin lukeutuva kelmeä hongankolistaja iski häntä kyynärpäällä nenään - korkeintaan hän loukkaantui sen verran, että kirosi tuon onnettoman luihuisparan ja jatkoi sitten entistäkin paremmalla mielellä alas huispauskentälle.

Sirius oli hädin tuskin ehtinyt kompuroida viimeiset portaat alas täpötäydelle kentälle, ennen kuin laivastonsininen ja tummanruskea pallosalama jo lennähtikin hänen kaulaansa sellaisella voimalla, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä vasten seinää tukea saadakseen. Hieman säikähtäneenä hän työnsi kyseenomaisen pallosalaman pois sylistään ja siirsi hiuksia sivuun silmiltään nähdäkseen paremmin. Hänen edessään seisoi Arianna samanlaisena kuin niinä parhaina päivinä Tylypahkassa - hieman hengästyneenä ja onnellisena, siniset silmät salaista riemua loistaen. Arianna pyyhkäisi kosteat kiharansa niskaan ja nauroi kuplivaa nauruaan.

“Ketä oikein odotit?”

“En tiedä”, Sirius murahti yrittäen parhaansa mukaan teeskennellä vihaista, vaikka onnistuikin vain vaivoin kätkemään hymynsä. “En kai ole tottunut siihen, että joku yrittää kuristaa minut keskellä huispauskenttää, siinä kaikki, muru.”

“Sinä todella osaat pilata romanttisen hetken, tiesitkö sitä?” Arianna pärskähti.

“Meillä oli romanttinen hetki?” Sirius kohotti kulmiaan. “Olisit voinut varoittaa etukäteen.”

“Miehet…”

Sirius virnisti vastaukseksi. Minä tahansa toisena päivänä hän olisi mitä todennäköisimmin tehnyt kaikkensa vastatakseen Ariannan väheksyvään huomautukseen vähintään yhtä terävästi, mutta sillä hetkellä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään halua tehdä sitä. Hän nojautui lujemmin vasten seinää ja ainoastaan katseli, kuinka Arianna nakkeli omahyväisesti siivottomia kiharoitaan puolelta toiselle.

“Hieno ottelu, Bell”, Sirius onnitteli lopulta.
Ariannan kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Ainakin parempi kuin edellinen. Viisi maalia, ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa jäljellä…”

“Mitä minä sanoin sinulle koko ajan?”

“Todennäköisesti se oli jotakin niin törkeää, että olen yksinkertaisesti unohtanut sen”, Arianna vastasi nenäkkäästi ja ojentui sitten tarttumaan Siriuksen käteen. Hän ei olisi osannut olla hymyilemättä, vaikka olisi yrittänytkin. Niin paljon kuin hän oli pelännytkin ottelua Harpyijoita vastaan - ja nyt - no, ainakin vaikutti siltä, että juuri Henkipään Harpyijat joutuisivat tänään nielemään liian suuria sanojaan, Arianna ajatteli itsetyytyväisesti. Hän pyöräytti Siriuksen ympäri ja lähti taluttamaan poikaa mukanaan väkijoukkoon.

“Minne me olemme menossa?” Sirius ihmetteli.

Arianna väläytti pojalle leveän hymyn. “Etsimään Lilyn ja Cinnamonin, totta kai. Mitä iloa on menestyä huispausottelussa, jos ei saman tien saa mahdollisuutta kehuskella sillä?”

“Hitto, sinä olet uskomaton!” Sirius puuskahti pudistellen päätään kasvoillaan ilme, joka saattoi olla joko ihaileva tai yksinkertaisesti äimistynyt - oli mahdotonta olla täysin varma. “Ensin sinä tunnet itsesi viikkokaupalla maailman lahjattomimmaksi ihmiseksi ja whips! - äkkiä egosi ei ole mahtua nahkasi sisään. Oletko nyt aivan varma siitä, että et satu sairastamaan jakomielitautia?”

Arianna kikatti. “Hyvää tuultani on kestänyt jopa kaksi tuntia yhteen menoon, älä pilaa sitä nyt!” hän kielsi.

Sirius vakavoitui kiireesti ja keskitti kaiken huomionsa heidän ympärillään vellovaan väkijoukkoon. Hän teki parhaansa löytääkseen Kelmit jostakin, vaikka tehtävä osoittautuikin varsin pian oikeaksi mahdottomuudeksi. Vaikutti siltä, että niin Rapakon Palloseuran kuin Henkipään Harpyijoidenkin kannattajat olivat kaikki kerääntyneet alas huispauskentälle joko onnittelemaan tai lohduttamaan esikuviaan. Niin omalaatuisia kuin Kelmit osasivatkin olla, ei heidän löytämisensä väkijoukosta ollut mikään maailman helpoin tehtävä. Ei edes Lilyn hiustenvärillä, Sirius totesi happamasti, sillä monet katsojat olivat värjänneet hiuksensa mitä kirkuvimmin värein pelin kunniaksi.

“Näyttää siltä, että meidän täytyy pyytää Casperia kuuluttamaan Lilyn perään”, Arianna mumisi katse yhtä lailla ihmislaumaan kiinnittyneenä. “Jos hän suostuu - “

“Jos sinä pyydät, hän suostuu varmasti”, Sirius virnisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan solakoiden harteiden ympärille. “Hän puhui sinusta aika lämpöiseen sävyyn ottelun aikana, jos huomasit.”

Arianna vilkaisi poikaystäväänsä ovelasti ripsiensä takaa. “Etkö aio olla mustasukkainen?”

“Ai koska hän ajattelee sinun näyttävän hyvältä? Äh”, Sirius huiskautti vapaata kättään itsevarmasti. “Hän saattaa olla mukava kaveri, mutta hänen kohteliaisuutensa ovat surkeita. Ja hän on aivan liian naapurinpoikamainen sinun makuusi. Yhtä hyvin voisit mennä ulos sen minun aurorikaverini kanssa - Hermelin, HÄN jos kuka olisi unelmavävy sinun vanhemmillesi - “

“Mutta minun äitini pitää sinusta”, Arianna vastasi huuliaan mutristaen. “Niin outoa kuin se onkin…”

Sirius hymähti ja oli aikeissa lennättää napakan vastauksen vasten Ariannan nauravaisia kasvoja, kun hän äkkiä tunsi kevyen taputuksen olkapäällään. Hän pysähtyi paikoilleen kesken liikkeen ja pyörähti ympäri arvellen tulijan olevan James. Yksi vilkaisu hänen edessään seisovaan henkilöön paljasti kuitenkin, ettei kyseessä todellakaan ollut James - ei missään mielessä. Tulija oli Jamesia vähintäänkin kolmekymmentä senttimetriä lyhyempi ja kaiken lisäksi väärää sukupuolta. Hän oli pukeutunut juuri sellaiseen lyhyeen, punaiseen hameeseen, joka vielä puoli vuotta olisi aiheuttanut Siriukselle sekalaisen määrän rytmihäiriötä. Asukokonaisuutta korostivat entisestään rikkinäiset mustat sukkahousut, sekä säädyttömän pienikokoinen paita. Ei naista itseäänkään tosin ollut koolla pilattu, Sirius arvioi - korkokengät jalassa tämä oli ehkä vähän yli satakuusikymmentä senttimetriä pitkä, jos sitäkään. Hiuksissaan naisella oli silmiäsärkevän kirkkaita raitoja.

“Niin?” Sirius yskähti ihmetellen, mitä asiaa tämännäköisellä olennolla voisi olla hänelle.

Nainen hymyili Siriukselle ujosti ja jollakin tapaa hyvin… hyvin oravamaisesti, Sirius päätti paremman ilmauksen puutteessa. “Voinko lainata tyttöystävääsi hetken verran?”

“Anteeksi?”

“Haluan lainata tyttöystävääsi”, nainen toisti jo reippaammin. “Haastattelua varten. Olen Päivän Profeetan toimittaja - Lucy Wright - “

“-X”, Sirius täydensi sukunimen, jonka hän muisti varsin selkeästi törmättyään siihen liiankin monta kertaa sanomalehdissä. Nainen hätkähti nimen kuullessaan, mutta nyökkäsi. Sirius käänsi katseensa punaiseksi lehahtaneeseen Ariannaan.

“Mitä sanot?”

“Kyllä - kyllä se käy”, Arianna vastasi tavoitellen ääneensä samanlaista rentoutta, joka oli hallinnut koko hänen olemustaan vielä muutama minuutti sitten. “En tosin tiedä, kuinka hyvä haastateltava minä olen - en ole koskaan ollut lehdessä - “
“Mutta nyt olet”, Lucy sanoi suloisesti ja pujotti käsivartensa Ariannan käsikynkkään suorastaan häiritsevän tuttavallisesti. “Katsos, ennen sinusta ei ollut mitään kirjoitettavaa, mutta nyt kun olet saanut jotakin AIKAAN - “

“Hienovaraisesti ilmaistu, jos saa sanoa”, Sirius kommentoi väliin. Lucy kääntyi hänen puoleensa kasvoillaan vielä aiempaa - jos suinkin mahdollista - herttaisempi hymy ja Sirius unohti saman tien kaikki vastaväitteensä. Hän ei osannut edes kieltäytyä, kun Lucy pyysi häntä jättämään kaksikon rauhaan haastattelun ajaksi.

“Hyvä on”, Sirius vastasi takellellen. Hän oli tuskallisen tietoinen Ariannan huvittuneesta katseesta niskassaan. “Minä - minä katoan - jonnekin - siis - hei, Jude on tuolla, olen siis siellä - “

Sirius kääntyi kiireesti ympäri ja lähti tunkeutumaan väkijoukkoon. Hän kirosi itsekseen kuullessaan takaansa Ariannan ja toimittaja-Lucyn lämpöisen, huvittuneen naurun. Naiset…

Sirius huokaisi ja suuntasi askeleensa kohti huispausstadionin uloskäynnin lähettyvillä seisoskelevaa Jude X:ää. Tavallisesti hän ei arvostanut hiljaisen, enkelinkiharaisen ranskalaisen seuraa kovinkaan paljon - Juden vaiteliaisuus ja ujous ahdisti häntä - mutta sillä hetkellä miehen seura oli parempi kuin täydellinen yksinäisyys. Sen lisäksi Sirius oli kiinnostunut selvittämään, mikä oikein oli saanut omissa oloissaan viihtyvän auroriopiskelijan huispausstadionin väentungoksen keskelle. Se ei ollut yksinkertaisesti Juden tapaista.

“…eli se oli kokonaisuudessaan aika kammottavaa”, Arianna lopetti huvittuneesti ja risti paljaat jalkansa sohvalle. Hän istui tyttöjen olohuoneessa pelkässä aamutakissaan ja kertasi Lilylle ja Cinnamonille päivän tapahtumia. Olohuoneen ikkunan ulkopuolella syyskuun ilta katosi kovaa vauhtia sateeseen ja pimeyteen.

“Kuvitelkaa nyt”, Arianna jatkoi kiihtyneesti. “Maailma on täynnä Voldemorteja ja hänen kuolaavia pikku ystäviään ja se pahuksen toimittaja oli kiinnostunut vain siitä, onko Sirius minun poikaystäväni!”
Cinnamon virnisti. “Entä mitä sinä sanoit?”

“Että en halua puhua yksityiselämästäni”, napautti Arianna. “Hän ei kuitenkaan tuntunut uskovan… pahus, en edes tiennyt, että on mahdollista osoittaa niin paljon kiinnostusta Sirius Blackia kohtaan!”

“Paraskin puhuja…”

“Kiitos vain, Lily, mutta MINÄ en ole meistä se, joka on vajonnut naimisiinmenon tasolle”, ärtynyt Arianna vastasi niskojaan nakellen.

“No, Sirius tuskin olisi pahastunut, vaikka olisitkin puhunut hänestä - “

“Älä sano”, varoitti Lily. “Hän saattaa haluta kuuluisaksi, mutta tuskin oman tyttöystävänsä siivellä…”

Arianna virnisti ja kallisti itsensä makuuasentoon sohvalle. Hän nappasi television kaukosäätimen käteensä ja alkoi leikitellä sillä laiskasti. Hänen toinen puolensa jaksoi muistuttaa kaiken aikaa, että hänen olisi pitänyt mennä jonnekin - lukemaan huispauskirjoja, kirjoittamaan vanhemmilleen tai vähintäänkin syömään Siriuksen iloksi, mutta jostakin syystä hän ei jaksanut millään pakottaa itseään liikkumaan. Toisaalta harvinainen rauha tuntui hyvältä.

“Pidetäänkö kerrankin kunnon koti-ilta?” Arianna ehdotti raukeasti. “Käydään hakemassa joku elokuva niistä kammottavista loukoista - “

“ - videovuokraamoista”, oikaisi Lily.

“ - ja istutaan loppuilta sohvalla syömällä viinirypäleitä”, Arianna päätti kuin ei olisi korjausta kuullutkaan. Cinnamon hymähti itsekseen - mitäpä muuta Arianna suostuisikaan syömään kuin viinirypäleitä? Hän ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen, vaan tyytyi sen sijaan ravistamaan päätään pahoitteleva ilme kasvoillaan.

“Minä en ainakaan ehdi tänään tekemään mitään sellaista. Lupasin mennä käymään Remuksen luona”, Cinnamon selitti. “Hänellä on ilmeisesti jotakin suunnitelmia tämän illan varalle.”
“Minä taas menen Jamesin vanhempien luokse”, Lily jatkoi samaan hengenvetoon. “Hänen äitinsä haluaa päästä parjaamaan postimiesten käytöstä meille, tai jotakin - “
Arianna nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä pettymystään. Olkoonkin, että hän oli jo iso tyttö ja selvisi kokonaisesta illasta yksinkin, olisi ollut mukavaa viettää kerrankin yksi vanhanajan tyttöjenilta ilman sen suurempia murheita. Sellainen ei kuitenkaan enää sopinut kuvioihin, ei samalla tavalla kuin ennen. Heillä oli kaikilla oma elämänsä.

“Minä taidan sitten pyytää vain Siriuksen käymään”, Arianna sanoi reippaasti. “Vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että minun pitäisi itse asiassa siistiä hiukseni.”

“Miesten huonoja puolia…” Cinnamon mumisi valheellisen myötätuntoisesti alkaessaan valmistautua Remuksen luo lähtemiseen.

Remus vilkuili levottomasti keittiön seinällä riippuvaa kelloa. Se oli vasta puoli seitsemän, eikä Cinnamon varmastikaan ilmaantuisi paikalle vielä vähään aikaan - hän sattui olemaan nainen ja kaiken lisäksi naisten tapaan aina myöhässä. Siitä huolimatta Remus ei voinut estää hermostunutta värähdystä kulkemasta kehonsa lävitse, kun hän vain ajattelikin Cinnamonin saapumista. Olkoonkin, että hänen oli tarkoitus ainoastaan tarjota tytölle ruokaa, ei hän osannut suhtautua asiaan niin rennosti kuin olisi pitänyt. Ei, kun hänellä oli iltaa varten paljon syvemmät vaikuttimet mielessä, kuten aina.

Ovi kolahti ja Jamesin pää ilmestyi keittiön ovensuuhun katkaisten Remuksen mietteet kesken kaiken.

“Kuutamo, minä ja Lily lähdemme Godr - hetkinen, miksi naamasi on vihreä?”

“Onko?” Remus säikähti ja oli aikeissa sännätä eteiseen peiliä etsimään, kun Jamesin huulilta purkautunut tuskastunut huokaus sai hänet jäämään paikoilleen. Hän katsoi ymmällään Jamesin hyväntuulisilla kasvoilla karehtivaa, aivan liian huolestunutta hymyä.

“Tarkoitin kuvaannollisesti, Kuutamo. Näytät siltä kuin voisit oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Onko kaikki hyvin?”

Remus antoi lihastensa rentoutua ja tyytyi nyökkäämään heikosti. “Joo, ei mitään ongelmia… tai korkeintaan se, että aion yrittää tehdä pastaa ja olen täysin toivoton sillä - “

“Kuutamo”, James keskeytti terävästi. “Et huijaa minua noin helpolla.”

“Milloinpa hirveä olisi helppo huijata…” Remus filosofoi ja harkitsi lyhyen hetken ajan itse asiassa paljastavansa Jamesille, mistä oli kysymys. Kertominen olisi ollut enemmän kuin järkevää, Remus muistutti itseään - James oli kärsinyt aikoinaan samoista ongelmista kuin hän itsekin nyt, tai ainakin jotakin sinne päin. Ja silti -

Remus havahtui Jamesin kärsimättömään tuijotukseen. “Kaikki on hyvin”, hän vakuutti kiireesti haluamatta vaivata ystäväänsä yhtään enempää. Kaiken jälkeen olisi tuntunut enemmän kuin lapselliselta myöntää, että hän hermoili niinkin yksinkertaisista asioista kuin tämä.

“Oletko varma? Koska sinä todella näytit - “

“Olen kai syönyt liikaa selleriä, tai jotakin”, Remus vastasi kärsimättömästi. “Kyllähän sinä tiedät, ettei Anturajalka osaa laittaa ruokaa.”
“No SEN minä tiedän”, James tokaisi pyörittäen huvittuneesti silmiään. Hänen katseensa viivytte huolehtivaisesti Remuksen rähjäisessä, kalvenneessa olemuksessa ikään kuin hän olisi vieläkin epäröinyt lähtemistä. Viimein hän näytti kuitenkin tulevan siihen tulokseen, että Remus oli joko kunnossa tai ei yksinkertaisesti suostuisi kertomaan mitään, sillä hän väläytti ystävälleen vielä viimeisen kelmivirneensä ja käännähti sitten ympäri ovella. Hän oli ehtinyt jo melkein eteiseen asti, kun Remus hetken mielijohteesta kutsuikin hänet takaisin.

“Niin?” James virnisti kuin olisi arvannut Remuksen päätyvän sittenkin puhumaan hänelle. “Anna tulla.”

“No siis - ajattelin vain kysyä - oletteko sinä ja Lily löytäneet jo asunnon itsellenne?”

James kurtisti kulmiaan ymmärtämättä selvästikään, mihin Remus pyrki. “Emme vielä. Isä on kyllä tarjonnut meille erästä asuntoa katsottavaksi, mutta minun täytyy puhua Lilyn kanssa ensin. Arvostan omaa henkeäni sen verran, etten yritä päättää mitään sellaista ilman Lilyä. Punapäät - “

Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. “Pelottaako sinua yhtään? Tarkoitan, muuttaa asumaan Lilyn kanssa? Entä jos te ette tulekaan toimeen?”

“Sitten olen pulassa”, James nauroi. Sitten poika kuitenkin vakavoitui ja loi Remukseen suorastaan ärsyttävän läpitunkevan katseen. “Hetkinen - miksi sinä kyselet tuollaisia nyt? Et kai sinä - “

Remus ravisti päätään kiireesti. “En.”

“Kylläpäs”, James sanoi voitonriemuisesti. “Sinä AIOT pyytää Cinnamonia muuttamaan luoksesi?”

“Jatka tuota vielä hetki ja katkaisen sarvesi”, Remus murahti ärtyneenä.

“Ei minulla ole sarvia.”

“On sinulla. PIRUNSARVET. Kuule, etkö sinä voisi vain lähteä Godricin Notkoon niin kuin aioitkin ja jättää minua tänne tunnontuskieni seuraan? Koska minä pärjään kyllä”, Remus vakuutti kärsimättömästi. Jamesin yliluonnollisen leveä hymy kävi hänen hermoilleen tavalla, jota hän ei ollut uskonut edes mahdolliseksi. Olkoonkin, että hän todella HALUSI Cinnamonin muuttavan luokseen asumaan, tunsi hän samalla itsensä hyvin levottomaksi. Ikään kuin hän ei olisi ollut aivan varma päätöksestään. Vaikka pakkohan sen oli olla oikein, Remus muistutti itseään tiukasti. Hän halusi piristää Cinnamonia ja korjata jotenkin asioita heidän välillään, Cinnamon oli viime aikoina ollut niin etäinen… Mikä muka korjaisi kaiken sen paremmin?

“Hyvä on, minä menen”, James huokaisi väsyneesti. “Mutta kuule, jos haluat seuraa… voin hyvin perua kotona käymisen ja jäädä tänne syömään sinun ja Cinin seuraksi.”

Tarjous tuntui houkuttelevalta, mutta yhtä kaikki Remus pakotti itsensä torjumaan sen. “En usko, että Cin arvostaisi ruokapöydän vieressä kerjäävää hirveä…”

“Merlin, Kuutamo, olet paljon parempaa seuraa, kun et käytä kaikkea aikaasi ala-arvoisten hirvivitsien veistelyyn”, James puuskahti kyllästyneenä.

Remus hymyili niukasti. “Meillä kaikilla on kai vikamme.”

Jamesin lähdön jälkeen Remus istui pitkään keittiön pöydän ääressä ja yritti saada selkoa harhailevista ajatuksistaan. Hänen käytöksensä ystäväänsä kohtaan melkein hävetti häntä. Ei ollut oikein purkaa sekavuuttaan keneenkään, ei edes parhaaseen ystävään. Ja James oli vain yrittänyt auttaa.

Remus painoi pään vasten käsiään ja veti syvään henkeä. Hän yritti kuvitella, mitä Cinnamon vastaisi, kun hän pyytäisi tyttöä muuttamaan luokseen. Noin vain, varoittamatta… Cinnamon ei ollut todellakaan tottunut sellaiseen. Eikä Remus itsekään, sen puoleen. Siksi ajatus juuri tuntuikin niin houkuttelevalta. Se oli jotakin uutta ja ennalta - arvaamatonta, juuri sellaista käytöstä, joka saattaisi piristää heitä molempia. He olivat eläneet vanhoissa uomissa liian pitkään.

“Pahus, Cin, miksi sinä et voi tulla jo?” Remus manasi itsekseen kasvot kämmeniinsä kätkettynä. Hän sai vastauksekseen vain hiljaisuuden ja sitten vaimean poksahduksen eteisen suunnalta. Ensin hän arveli Cinnamonin kuulleen jollakin tavalla hänen rukouksensa ja ilmestyneen etuajassa, mutta varsin pian hän huomasi, ettei asia voinut olla niin - Cinnamon ilmiintyi nykyään aina oven ulkopuolelle ja koputti ennen kuin tuli sisälle. Siitäkin oli todennäköisesti kiittäminen Siriusta ja tämän ajoittaista taipumusta vähissä vaatteissa kulkemiseen, Remus arveli huvittuneesti lähtiessään eteisen suuntaan taikasauvaansa sormeillen. Vaikka hän olikin melko varma siitä, että tulija oli joko Arianna tai Lily, ei koskaan voinut olla liian varovainen… ei sellaisina aikoina.

Heti eteiseen päästyään Remus sai helpotuksekseen huomata, ettei varovaisuuteen sittenkään ollut aihetta. Olkoonkin, että tulija oli väärää sukupuolta ollakseen kumpikaan Remuksen ystävistä, ei hän kuitenkaan ollut mikään muukalainen. Keskellä Kelmien eteistä seisoi litimärkä, ärtyneen näköinen ja rähjäinen Red.

“Voisi kuvitella, että ilmiintyminen säästäisi kastumiselta”, mies totesi ensi sanoikseen, ennen kuin Remus ehti edes avaamaan suutaan tervehdyksiä varten. “Mutta EI. Ilmiinnyin väärään paikkaan KAHDESTI ja jouduin melkein kuolonsyöjien hakkaamaksi. Hitto, minä vihaan sadetta!”

Remus virnisti myötätuntoisesti edessään seisovalle aurorille. “Haluatko pyyhkeen?”

“Näytänkö minä surkilta?” Red ärjäisi vastaukseksi ja veti taikasauvansa esille melkein puhkikuluneiden farkkujensa taskusta. Hän heilautti sitä päänsä yläpuolella mutisten jotakin hiljaisella äänellä. Muutamassa sekunnissa hänen olemuksensa oli yhtä kuiva kuin Remuksenkin.

“Näppärää”, Remus vislasi.

“Sitä kutsutaan taikuudeksi. En tiedä, oletko kuullut, mutta sitä opetetaan Tylypahkan noitien ja velhojen - “

“Äh, anna olla, Red”, Remus huokaisi väsyneesti. “Kai sinulla on jotakin asiaakin?”

Redin kasvoilla käväisi outo ilme ja hetken verran Remus toivoi, ettei olisi sanonut niin kuin sanoi. Ehkä Red oli tullut ilman kunnollista asiaa, hän ajatteli tuntien epämukavan omantunnon pistoksen. Varmasti Red oli yksinäinen, hänhän asui siinä kammottavassa kartanossa ilman ketään, jolle puhua. Eikä Redillä todennäköisesti ollut mitään tekemistäkään…

Remus selvitti kurkkuaan aikomuksenaan perua harkitsemattomat sanansa, mutta Redin olemuksen äkillinen kovuus sai hänet muuttamaan mielensä.

“Totta kai minulla oli asiaa”, Red naurahti sillä teräksisellä tavalla, joka parhaimmillaankin oli kovin epävakuuttava. “Siriukselle, itse asiassa… onko hän kotona?”

Remus pudisti päätään pahoittelevaan sävyyn. “Ariannan luona.”

Turhautumus häivähti Redin sammaleenvihreissä silmissä, kun hän kirosi kovaan ääneen. “Olisi pitänyt arvata.”

“Oliko sinulla tärkeääkin asiaa hänelle?”

Red kohautti olkapäitään. “Lähinnä halusin puhua hänen veljestään. Reguluksesta. Kysyä, tietääkö Sirius, miksi se pikku nilkki oli tänään katsomassa huispausottelua.”

“Ei kai?” Remus puuskahti yllättyneenä. Hän sulki silmänsä ja teki parhaansa kuvitellakseen Reguluksen - kylmän, varautuneen Reguluksen - hurraamaan muiden mukana lempihuispausjoukkuuensa puolesta. Se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.

“Sitä minäkin ihmettelin”, Red sanoi huvittuneesti. “Mutta siellä hän oli… minä näin hänet.”
“Eli sinäkin olit siellä?” ihmetteli Remus.

Red nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt täydellisesti syyn Remuksen hämmästykseen. Hän ei vaivautunut selittämään motiivejaan sen tarkemmin, vaan tyytyi virnistämään edessään seisovalle pojalle paheelliseen tapaansa.

“Näytät hermostuneelta, Remus hyvä”, Red totesi sitten laiskasti, selvästikin haluttomana palaamaan takaisin kylmään ulkoilmaan.

Remus irvisti. Hänen jännittyneisyytensä oli ilmeisesti ilmiselvempää kuin hän oli ajatellutkaan, hän totesi jurosti itsekseen. “Sitä sattuu toisinaan.”

“Anna kun arvaan: asia liittyy jotenkin tyttöystävääsi?”

“Mistä sinä sen tiesit?” Remus hätkähti.

Red hymyili katkeran huvittuneesti. “Lupin, et sinä ole meistä ainoa, joka on seurustellut. Kerrohan nyt - aiotko sinä kenties kosia häntä?”
“EN!”
“No, mistä sitten on kyse? Näytät kireältä kuin McGarmiwan nuttura huonoina päivinä”, Red huomioi aina yhtä hienovaraiseen tapaansa. Remus virnisti nolosti ja oli aikeissa aukaista suunsa vastatakseen, kun Red älähti terävästi:

“Nyt keksin! Sinä haluat muuttaa yhteiseen asuntoon Cinnamonin kanssa!”

Remus säpsähti. Miten ihmeessä Red oli sen saattanut arvata, hän ihmetteli puolittain ärtyneesti, puolittain ihailevasti. Oli Red kuinka hankala ja katkera tahansa, miehen kyky saada asioita selville ei koskaan lakkaisi järkyttämästä Remusta. Joskus tuntui, että Red oli kaikessa kovuudessaan löytänyt keinon pureutua sisälle ihmisten sieluun.

“Mistä sinä sen arvasit?” Remus tiedusteli varautuneesti.

Red kohautti olkapäitään omahyväisesti. “Se vaikutti ilmiselvyydeltä. Jos et kerran aikonut kosia tyttöystävääsi, takana oli jotakin muuta ja se tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta. Ja itsepähän todistit sen todeksi”, Red lisäsi paholaismaisesti virnistäen. Remuskaan ei voinut olla hymyilemättä - sillä hetkellä hänestä todella tuntui, että se vanha Red oli tullut takaisin. Ainakin hetkellisesti.

“Olitko itse sitten hermostunut, kun pyysit Jazzia muuttamaan luoksesi?” Remus uteli ennen kuin pystyi estämään itseään. Redin kulmat kurtistuivat paheksuvasti, mutta ilme katosi nopeasti, kun mies Remuksen suureksi yllätykseksi purskahti nauruun.

“Et kai sinä todella kuvittele, että minä PYYSIN häntä muuttamaan luokseni?” mies älähti naurunsa lomasta. “Se oli itse asiassa vähän vähemmän romanttinen juttu.”
“Kerro ihmeessä”, Remus kehotti innokkaasti - vielä kaiken jälkeenkin kaikki Redin ja Jazzin entistä elämää koskeva jaksoi kiinnostaa häntä melkein epäinhimillisen paljon, sillä tuskallisuudestaan huolimatta tuo nimenomainen tarina auttoi ymmärtämään Redin monimutkaista luonnetta paremmin kuin mikään muu.

“Ei ole paljon kerrottavaa”, Red totesi kuivasti. “Eräänä päivänä Jazz vain muutti tavaroineen minun talooni ja kieltäytyi lähtemästä. Hän ei suoraan sanottuna antanut minulle kovin paljon vaihtoehtoja asian suhteen.”

Remus tunsi hymyn nykivän suupieliään. “Niin Jazzin tapaista.”

“Niin, niin oli…” Jos Remus ei olisi tuntenut Rediä paremmin, hän olisi saattanut jopa epäillä tämän olevan jollakin tapaa vihainen Jazzille, sillä pahantuulinen ilme vääristi rumasti Redin kasvojen teräviä piirteitä.

He seisoivat hetken äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Remus pohti, pitäisikö hänen hylätä toistaiseksi ajatuksensa Cinnamonin kanssa puhumisesta ja pyytää Rediä jäämään syömään. Viiltävän ylpeytensäkin keskellä Red näytti sydäntäsärkevän yksinäiseltä.

Remus alkoi juuri olla valmistautunut puhumaan, kun Red äkkiä liikahti jörö hymy huulillaan ja ilmoitti, että hänen oli aika lähteä metsästämään Siriusta.

“Haluan puhua Reguluksesta ennen puoltayötä, tai menetän yöuneni”, Red lisäsi selitykseksi, kun Remus liikahti vastustellakseen. Pakottaen ymmärtäväisen hymyn huulilleen Remus nyökkäsi, eikä yrittänyt taivutella Rediä jäämään. Hän katseli jäyhästi, kuinka Red kiskaisi viitan tiukemmin ympärilleen ja kääntyi ovenkahvan puoleen. Vasta silloin Remus liikahti.

“Et kai sinä aio lähteä KÄVELLEN?”

Red pyörähti ympäri ironisesti hymyillen. “Miksi en?” hän kyseenalaisti, muttei antanut Remukselle tilaisuutta vastata, ennen kuin jo jatkoi: “Minusta se tuntuu melko hyvältä ajatukselta.”

Mies ei antanut Remukselle aikaa kehitellä sen parempia vastaväitteitä, virnisti vain outo, kaipaava kiilto silmissään ja käännähti takaisin ulko-oven suuntaan. Hän painoi ovenkahvan alas, heilautti kättään laiskasti ja katosi kerrostalon hämärälle käytävälle.

Remus tuijotti tiukasti suljettua ovea tuntien epämukavan sykkeen rinnassaan, kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt hänen ihonsa lävitse ylimääräisten tunteiden painamana. Kuin vastoin tahtoaan Remus suunnisti olohuoneen ikkunan ääreen. Nojatessaan vasten syyskuun illan kylmettämää ikkunalautaa hän saattoi helposti nähdä pimeän illan keskellä harhailevan, aivan liian luurankomaisen hahmon. Red käveli kadulla verkkaisesti ja näennäisen päämäärättömästi, kuin kerjäten jotakuta hyökkäämään kimppuunsa.

Kyllä, Remus päätteli ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän muutaman ylimääräisen kerran ympäri. Red Stron kaipasi selvästi omaa kuolemaansa.

Cinnamon oli jo aikaa sitten tottunut ilmiintymään Kelmien kerrostalorakennuksen alaovelle ja sitten kävelemään omin jaloin portaat ylös Kelmien asunnolle. Se oli paha tapa ja omalla tavallaan hieman vaarallinenkin - Voldemortin aikaan oli enemmän kuin typerää kävellä yksin yhtään enempää kuin oli pakko. Silti Cinnamon ei osannut pakottaa itseään ilmiintymään suoraan Kelmien asunnolle. Jouduttuaan muutaman kerran ikävien Sirius/Arianna-kohtausten todistajaksi hän oli tullut siihen tulokseen, että mieluummin käveli ja vaaransi henkensä. Ajan myötä hän oli tottunutkin siihen, eikä enää pelännyt pimeässä rappukäytävässä harhailemista tippaakaan.

Tällä kerralla tunnelma oli kuitenkin erilainen. Heti astuttuaan sisälle vanhaan kerrostaloon Cinnamon tunsi muutoksen rakennuksen mielialassa. Siinä missä rakennuksen yllä leijui tavanomaisesti rauha ja vanhanaikainen uneliaisuus, oli se nyt täynnä valppautta ja epäluuloa. Vihaakin. Kylmät väreet kulkivat pitkin Cinnamonin paljaita käsivarsia, kun hän tajusi, että talon yllä leijui kuoleman tuntu.

Cinnamon nopeutti vaistomaisesti askeleitaan portaissa samalla kun hänen mielensä työskenteli kuumeisesti. Kerrostalossa oli tapahtunut hetki sitten jotakin hirvittävää, siitä tyttö oli varma… mutta mitä se oli? Cinnamon ei pystynyt estämään kauhukuvia täyttämästä mieltään, kun hän kuvittelikin, mitä Kelmien asunnolla oli saattanut -

Valot sammuivat. Cinnamon veti terävästi henkeä ja työnsi kätensä kiireesti taskuunsa tavoittelen taikasauvaansa käsiinsä. Hän ei löytänyt sitä… se oli kadonnut… paniikki hiipi hiljalleen hänen mielensä perukoille.

“Siinä”, Cinnamon mumisi kiitollisena, kun hän viimein tunsi taikasauvansa kylmän, sileän puun vasten sormenpäitään. Hän tarttui sauvaan kiireesti ja veti sen esille mutisten valoisloitsun. Hänen kielensä takelteli, eivätkä sanat tulleet oikein. Kuvitteliko hän vain, vai oliko kerrostalossa äkkiä kammottavan kylmä?

“Voi Merlin - valaios - valois - VALOIS - “ Cinnamon huudahti helpottuneena ja taikasauvan kärkeen syttyi heikko, sinertävä valo. Sekin oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, vaikka siitä ei varsinaisesti ollutkaan rauhoittamaan Cinnamonin levotonta mieltä. Hän joutui puremaan hampaitaan yhteen estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Missä Remus oikein oli, kun poikaa oikein todella tarvittiin? Vapisevin käsin Cinnamon kohotti taikasauvaansa nähdäkseen paremmin -

Hän kirkaisi ääneen, kun valkoiset miehen kasvot ilmestyivät kulman takaa suoraan hänen eteensä. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hänen suupielessään oli kuivunut verivana, kuin hän olisi äskettäin ollut tappelussa tai - tai jotakin pahempaa, Cinnamon ajatteli sekavasti. Hän sulki kiireesti avonaisena roikkuvan suunsa ja oli aikeissa lähteä perääntymään, kun miehen kylmä käsi äkkiä tarttui hänen ranteeseensa ja piti hänen aloillaan.

“Et kai sinä säikähtänyt?” miehen samettisen pehmeä ääni kuiskasi Cinnamonin korvaan. Cinnamon vavahti rajusti.

“Päästä irti”, hän komensi itkuisesti. “Minulla on taikasauva!”

Silloin mies nauroi. Ensin nauru sai Cinnamonin jähmettymään paikoilleen entistäkin kauhistuneempana, mutta sitten lämpö äkkiä hyökyi hänen ylitseen - hän tunsi tuon nimenomaisen naurun. Ehkä hän ei ollut kuullut sitä kovin monta kertaa, mutta sittenkin… hän OLI kuullut sen naurun. Se oli käheää, yksitotista naurua, jossa ei ollut jälkeäkään ilosta. Silti se sai Cinnamonin lohdulliselle mielelle.

“Alessandro”, hän sihahti pahantuulisesti. “Mitä pahusta SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

“Sitä samaa voisi kysyä sinulta. Eikö kukaan opettanut sinulle, ettei pienten tyttöjen sovi kävellä pimeässä yksin? Koskaan ei voi tietää, mikä odottaa varjoissa.”

“Seuraavaksi sinä varmasti väität olevasi vampyyri. Tai ihmissusi”, Cinnamon jatkoi huvittuneesti. Sehän tilanteesta enää puuttuikin, hän nauroi mielensä perukoilla - toinen ihmissusi hänen elämäänsä! Toisinaan Remuksessakin oli tarpeeksi käsittelemistä.

Cinnamon kohotti uhmakkaasti leukaansa ja kohtasi Alessandron tummien silmien jääkylmän katseen. Tämä mies oli jostakin syystä hyvin kaukana siitä toisesta Alessandrosta - siitä, joka oli tullut pelastamaan häntä kuolonsyöjiltä ja joka oli riidellyt loukattuna isänsä kanssa. Tämä nimenomainen Alessandro oli kuin kylmää metallia. Sellainen mies, joka tappoi sääliä tuntematta. Ja sellainenhan hän loppujen lopuksi olikin.

“Mitä sinä teet täällä?” Cinnamon tivasi yrittäen parhaansa mukaan pitää ajatuksensa selkeinä, niin vaikeaa kuin se Alessandron lähettyvillä usein olikin. “Tässä kerrostalossa?”’

“Kuka tietää? Ehkä etsin sinua”, Alessandro vastasi hymyillen toisella suupielellään. Hänen silmänsä olivat kuitenkin vakavat, eikä Cinnamon uskonut hetkeäkään hänen sanojaan. Oli selvää, että Alessandrolla oli ollut joku toinen - ja todennäköisesti paljon vakavampi - syy tulla tähän kerrostaloon. Niitä syitä mies tuskin kuitenkaan paljastaisi Cinnamonille.

“Voisitko jo päästää irti ranteestani? Se alkaa puutua.”

Hämmentymättä Alessandro irrotti sormensa tytön ranteen ympäriltä ja työnsi kätensä syvälle mustan kaapunsa kätköihin. Niin tehdessään hän tuli samalla heilauttaneeksi kaapunsa etumusta vyönsä tieltä ja Cinnamon näki väläyksen jostakin hopeisesta. Hopeisesta ja PUNAISESTA.

“Alessandro, mitä sinä tarkalleen - “ tyttö oli liian kauhuissaan lopettaakseen lausettaan.

Alessandro pudisti päätään tylysti. “Älä kysele niin paljon. Mene rakkaan poikaystäväsi luokse ja unohda, että ikinä näitkään minua, onko selvä?”

“Alessandro - “
“Jos sinulta kysytään, et ole nähnyt minua. Ymmärsitkö?” italialaissyntyinen vakooja jatkoi peräänantamattomasti. Ilme hänen kasvoillaan oli niin omituinen, niin kammottavan hyytävä, ettei Cinnamon uskaltanut tehdä muuta kuin nyökätä. Aina vain vapisten tyttö repi katseensa irti Alessandron tummista silmistä ja säntäsi tämän ohitse portaisiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi kohtaaminen oli vaikuttanut häneen sillä tavalla. Alessandro Visardo oli Velhojen Vakoiluverkoston vakooja, totta kai hänellä oli jotakin hämärää meneillään, Cinnamon muistutti itselleen. Juuri Alessandro oli tappanut sen kuolonsyöjän Cinnamonin ollessa vangittuna… eikä miehellä ollut ollut edes kunnollista syytä sen tekemiseen. Hän ei ollut mikään hyvä mies.
Miksi ihmeessä Cinnamon sitten tunsi olonsa niin uskomattoman pettyneeksi?

Remus saattoi kertoa heti tyttöystävänsä nähdessään, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa. Cinnamon istui pöydän ääressä ja näykki pastaansa tuskin sanaakaan sanomatta, minkä lisäksi hänen kasvonsa olivat epätavallisen kalpeat - kuin hän olisi vain hetki sitten nähnyt aaveen. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi epäilemättä vaatinut tyttöä kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta sillä hetkellä hän oli vaipunut liian syvälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen keskittymään asiaan kovin paljon. Hän leikkasi vaiteliaana pihviään palasiksi ja yritti kuvitella, millaista olisi syödä tällä tavoin Cinnamonin kanssa joka ilta.

He olisivat melkein kuin perhe silloin, Remus ajatteli huvittuneena. Eivät ehkä sillä tavoin kuin hän ja hänen vanhempansa olivat perhe, tai hän ja muut Kelmit. Ei, hänen ja Cinnamonin yhteys oli kovin erilainen niihin verrattuna, paljon lämpöisempi ja silti jollakin tapaa heikompi. Mutta yhteenmuuttaminen voisi saada senkin vahvistumaan ja sitä jos mitä he kaipasivat. Katsellessaan kuinka Cinnamon silmäili vuoroin kynttilänliekkiä, vuoroin keittiön kaappien ovia Remus ei voinut tukahduttaa sitä ikävää ajatusta, että Cinnamon oli lipsumassa kauas hänestä.

“En tiennytkään, että me osaisimme olla näin hiljaa”, Remus huomioi enimmäkseen tuodakseen jonkinlaista eloa äänettömään keittiöön. “Olisi kai pitänyt kutsua Sirius laulamaan meille.”

Vitsi oli heikko, mutta ainakin Remus saattoi lohduttautua sillä, että se toimi. Cinnamon purskahti epäröivään nauruun.

“En välttämättä halua kuuroutua ennen kuin täytän kaksikymmentä, kiitos vain”, tyttö torjui suupielet nykien ja ojentui pöydän ylitse pyyhkäisemään hiuskiehkuran sivuun Remuksen silmiltä. “Tukkasi on ylikasvanut. En näe pian ollenkaan silmiäsi.”

“Sitä kutsutaan seitsemänkymmentäluvuksi, Cin”, Remus hymyili helpottuneena siitä, että hiljaisuus oli ainakin toistaiseksi ohitse.

Cinnamon mutristi huuliaan. “Sinä pilkkaat minua, Remus Lupin.”
“Voi, en. Äitini kasvatti minut kunnioittamaan naisia”, Remus vastasi hymyssä suin. Cinnamon vastasi hymyyn kuin olisi todella ollut onnellinen pitkästä aikaa, kuin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää tai kauniimpaa kuin se nimenomainen hetki. Yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta kaksikko nojautui lähemmäs toisiaan kapean ruokapöydän ylitse ja jakoi pitkän suudelman häilyvän kynttilänliekin valossa. Remus pyyhkäisi sormenpäillään tyttöystävänsä poskea ja antoi kämmenensä kulkeutua tytön pörröisiin vaaleisiin hiuksiin. Lämpö täytti hetkessä heidän syksyn kylmettämät jäsenensä.

“Voi ei - “ Cinnamon vetäytyi kauemmas onnistuessaan epähuomiossa kopauttamaan kynttilän pöytäliinalle. Hän kiirehti sammuttamaan liekin ja kohotti nolostuneena ja punaposkisena katseensa takaisin Remukseen. “Se siitäkin hetkestä.”

“Se on vain kynttilä”, Remus vastasi hajamielisesti. Totuus oli, ettei hän ollut kuunnellut kovinkaan tarkkaavaisesti tyttöystävänsä sanoja - hän oli ollut aivan liian keskittynyt pohtimaan sen asian sanomista, joka hänen oli joka tapauksessa pakko kakistaa ulos kurkustaan. Mutta miten?

Viimein Remus selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa. “Kuule, Cin - meidän pitää puhua yhdestä jutusta.”

Cinnamon kohotti uteliaasti kulmiaan. “Ja mikähän se mahtaa olla?” hän uteli sarkastisesti. Remus veti syvään henkeä - takaisinkääntyminen ei siis ollut enää mikään vaihtoehto tässä pisteessä, hän päätteli.

“Asumisjärjestelyt”, hän paukautti, ennen kuin ehtisi hermoilemaan asiasta sen enempää. “Minä olen miettinyt ja… meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon.”
Remus tunsi vastustamatonta halua vajota maan alle heti tajuttuaan, mitä oli oikein sanonut. ‘Meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon?’ Merlin, hän oli ollut tökerö, hän ajatteli kauhuissaan. Jopa Sirius ja Peter olisivat pystyneet parempaan, vaikka kumpikaan ei varsinaisesti ollut mikään maailman kaunopuheisin yksilö. Kun taas Remus -

“Anteeksi”, poika sanoi kiireesti nähdessään kauhistuneen ilmeen, joka oli oitis kohonnut Cinnamonin kasvoille. “En osannut ilmaista sitä kovin hyvin - kuulostin joltakin kiinteistönvälittäjän irvikuvalta - tai siis, halusin vain sanoa, että sinä ja minä olemme - tai siis - “ hän vaikeni tajutessaan, ettei Cinnamon todennäköisesti kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Ainakin tytön hailakansinisissä silmissä oli kovin poissaoleva katse.

Remus katseli hetken ajan ymmällään liikkumattomaksi jähmettynyttä Cinnamonia, eikä voinut kuin ihmetellä, mitä tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Äkkiä Cinnamon näytti kuitenkin heräävän eloon; hänen silmiinsä kohosi valpas ilme ja hän suoristi selkäänsä pelottavalla itsevarmuudella. Sitten hän ponkaisi täysin varoittamatta jaloilleen niin rajusti, että tuli melkein kaataneeksi kynttilän Remuksen syliin.

“Anteeksi”, Cinnamon mumisi vakauttaessaan kynttilän asennon ruokapöydällä. “Anteeksi, Rem, minun täytyy mennä - muistin juuri yhden jutun - “
Remus ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin hänen tyttöystävänsä oli jo viskannut serviettinsä lautaselle ja sännännyt ulos keittiön ovesta taakseen katsomatta.

perjantai, 8. joulukuu 2006

23.osa - Ema

23. Ema

25.9.1978

Seuraavana aamuna Sirius sai herätä siihen, että joku paiskasi häntä jollakin kahisevalla vasten kasvoja. Ravistellessaan unta pois silmistään hän pani merkille, että tuo ‘jokin kahiseva’ oli sanomalehti ja kaiken lisäksi varsin tuore sellainen. Heittäjä puolestaan osoittautui Jamesiksi, joka nyt istui lattialla Siriuksen sängyn vieressä ja silmäili kärsimättömästi ystäväänsä. Pojan kasvoilla oli leveä, korvasta korvaan ulottuva ja jollakin tapaa hyvin vahingoniloinen virne.

Sirius kurtisti kulmiaan Kelmitoverilleen. “Onko tuo sinun käsityksesi hyvästä aamuherätyksestä, Sarvihaara?”

“Jaa-a, olen kuullut paremmistakin, mutta miehenä minun ei olisi soveliasta kokeilla niitä juuri sinuun”, James vastasi huolettomasti ja poimi lattialta sanomalehden, jonka Sirius oli unenpöperössä tyrkännyt syrjään. Hän kääri sen huolellisesti rullalle ja asetti takaisin Siriuksen tyynylle. “En minä sinua turhaan herättänyt. Ajattelin, että haluaisit lukea tuon lehden.”

“Ja miksiköhän?” Sirius jupisi metsästäessään sukkiaan sängynpohjalta. “Ei millään pahalla, kaveri, mutta olen kyllästynyt lukemaan siitä, kuka on tappanut kenet - ainakin ennen kuin saan kahvia.”

Jamesin virne leveni entisestään, jos suinkin mahdollista. “Tällä kertaa kyse on vähän erilaisista uutisista. Ariannaa haastateltiin eilen, jos muistat?”

“Anna tänne!” Sirius kahmaisi innostuneena sanomalehden kouraansa ja taitteli etusivun esille silmäillen nälkäisenä kissankokoisia, kirkuvia otsikoita. Päivän lehden mukaan kuolonsyöjät olivat siirtyneet Ruotsiin (“ilmiselvä valhe”, tuhahti James) ja heidän kerrostalorakennuksestaan oli löydetty myöhään illalla murhatun miehen ruumis. Sirius hämmästeli asiaa hetken, mutta kaikki ajatukset pyyhkiytyivät lopullisesti pois hänen mielestään, kun hänen katseensa sattui murhailmoituksen ylle liitettyyn valokuvaan. Siinä koreili Arianna huolettomana ja suloisena, kuin paraskin julkisuuden enkeli. Siriuksen huomiota ei kuitenkaan vienyt niinkään Arianna kuin valokuvan viereen raapustettu otsikko: “PALLOSEURAN UUSI VAHVISTUS ARIANNA BELL PALJASTAA: RAKKAUTENI ON ANTANUT MINULLE SIIVET.”

“Mitä helvettiä?” Sirius ähkäisi ja liimasi nenänsä kiinni otsikkoon toivoen koko sydämestään, että oli lukenut väärin. Toivo oli kuitenkin turha; toinen ja kolmas lukukerta paljastivat, että Sirius oli todellakin ymmärtänyt otsikon täysin oikein. Sydän kurkussa poika alkoi käännellä Päivän Profeetan sivuja, kunnes löysi Ariannasta kertovan jutun.

“Tämän on pakko olla jokin surkea vitsi”, voihkaisi Sirius. Toimittaja Lucy Wright-X:n kirjoittama lehtijuttu jatkoi samalla linjalla kuin otsikkonsakin - Arianna kertoili siinä laveasti tarinoita suhteestaan ‘elämänsä rakkauteen’, ‘Sirius Blackiin, joka oli vienyt hänen sydämensä ensi silmäyksellä’. Sirius olisi voinut vajota maan alle sinä silmänräpäyksenä, jos joku olisi vain tarjonnut hänelle mahdollisuuden siihen. Hän ei ymmärtänyt, miten Arianna saattoi mennä selittämään sanomalehdelle jotakin niinkin lapsellista, kun tyttö ei ollut koskaan sanonut mitään sellaista poikaystävälleenkään. Menestys oli ehdottomasti noussut Ariannan päähän, Sirius päätti vihaisesti. Tyttöhän juorusi kuin… kuin mikäkin väärän vuosikymmenen iskelmälaulaja!

“Merlin, tämä on kammottavaa!”

“Hei, ajattele positiivisesti”, turhaan nauruaan pidättelevä James kehotti. “Hän kehuu sinua jumalaisen komeaksi tässä!”

“Kiitos, tuo piristääkin minua tosi paljon”, tiuskaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, voisit olla edes vähän myötätuntoisempi!”
“Miksi muka?” James kohotti kulmiaan ivallisesti. “Koska tyttöystäväsi tilittää rakkauselämäänsä Päivän Profeetalle? Yrittäisit ymmärtää, Anturajalka, hänestä tulee tällä menolla kuuluisa!”
“No, minä en halua, että hänestä tulee kuuluisa MINUN avullani”, Sirius äyskähti ja rutisti sanomalehden kasaan vaivautumatta lukemaan juttua loppuun. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi hirvittävyyksiä.

“Se oli minun sanomalehteni”, James protestoi, kun Sirius heitti mytyn lattialle.

“Niin, ja minun tyttöystäväni. Voi Merlin, Arianna on kuollut!”

Sirius ei uhrannut ainuttakaan ajatusta Jamesin heikoille vastusteluyrityksille tai sille tosiasialle, ettei hänellä ollut sillä hetkellä jalassaan muuta kuin löysät yöhousut. Raivoissaan hän nappasi taikasauvansa yöpöydältä ja työnsi sen housujensa taskuun.

“Minne sinä nyt menet?” yllättynyt James ihmetteli.

Sirius mulkaisi ystäväänsä. “Mitä luulet? Kuristamaan Rapakon Palloseuran oman pikku kyyhkyläisen, tietenkin!”

Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Jamesin yrityksiä puhua hänelle järkeä, vaan sulki silmänsä ja keskittyi kutomaan ajatuksiaan Arianna Bellin asunnon ympärille. Hetkeä myöhemmin hän oli jo kadonnut ja jättänyt Jamesin yksin huoneeseensa hämmästelemään, mitä oikein olikaan tapahtunut.

Arianna oli juuri lopettanut aivan liian pitkäksi venähtäneen aamusuihkunsa ja harhaili nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ympäri hänen, Lilyn ja Cinnamonin asuntoa, kun uninen, pörrötukkainen Lily ilmestyi haukotellen hänen huoneeseensa ja tiedotti, että Sirius oli saapunut. Arianna ei voinut olla tuntematta itseään yllättyneeksi - kyseessä oli lauantaiaamu ja oli yleisesti tiedossa, ettei Sirius koskaan liikahtanut asunnoltaan minnekään ennen yhtätoista viikonloppuisin. Nyt kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, mikä sai Ariannan väkisinkin epäilemään, että jotakin oli ehkä tapahtunut. Oliko Sirius törmännyt taas Regulukseen? Omalla tavallaan se oli täysin mahdollista, hän pohti pyytäessään, että Lily komentaisi Siriuksen suoraan hänen huoneeseensa. Red oli ilmestynyt eilisiltana keskeyttämään hänen ja Siriuksen lupaavasti alkaneen illan kyselläkseen Reguluksen toimista, joten ehkä Sirius oli yöllä mennyt metsästämään veljeään. Tai sitten -

Ariannan sekavat mietteet katkesivat kuin seinään, kun hänen poikaystävänsä saapasteli synkkänä huoneen avonaisesta ovesta sisälle. Jotakin selvästi OLI tapahtunut, Arianna päätteli tarkastellessaan Siriuksen sotkuista olemusta, sillä tavallisesti niin tyylikkäällä Siriuksella oli nyt yllään vain yöhousut, eikä hän ollut vaivautunut siistimään tukkaansa. Hänellä oli tyynynkuvia poskessaan.

“Hei”, Arianna tervehti ja nousi istumaan sängyllä puristaen pyyhettä tiukasti ympärillään. Yrittäen keventää selvästikin epämukavaa tilannetta Arianna väänsi huulensa hymyyn ja jatkoi valheellisen hilpeästi: “Toivon mukaan sinä et kävellyt kadulla noissa vaatteissa?”

“Mistä sitä koskaan tietää”, Sirius murahti kärttyisästi. “Jos vaikka halusin esitellä JUMALAISTA KOMEUTTANI.”

“Mitä?” Arianna räpytteli häkeltyneenä silmiään. “Aika itsevarmaa, Sir - “

Hänen lauseensa katkesi, kun Sirius heitti avaamattoman sanomalehtikäärön vasten hänen kasvojaan. Hämillään Arianna tarttui siihen ja alkoi kääriä sitä auki varovasti kuin peläten, että käärön sisältä paljastuisi pommi, tai jotakin pahempaa. Hän vilkaisi Siriusta kulmiensa alta.

“Mistä tässä on kyse?”

“Sinunhan se pitäisi tietää”, nälväisi Sirius. “Neiti huispaaja.”

Haastattelu, Arianna muisti ja hermostus kouraisi oitis hänen vatsanpohjaansa, kun hän selvitti loputkin narut Päivän Profeetan ympäriltä ja taittoi sen auki. Hänen katseensa lipui kärsimättömästi yli turhien otsikoiden, kunnes hän viimein näki oman kuvansa lehden ylänurkassa. Valokuva oli sinänsä kelvollinen, Arianna ajatteli kriittisesti, vaikka hänen painonsa olikin ehkä noussut - ei, ei sellaisia ajatuksia nyt. Päätään pudistaen Arianna siirsi katseensa valokuvasta otsikkoon.

Hänen sydämensä oli pysähtyä siihen paikkaan. “Voi ei”, hän hengähti.

“Voi KYLLÄ”, Sirius nauroi ilottomasti. “Mikä hätänä, Ria? Alkavatko eiliset puheet palata mieleen?”

Ensin Arianna ei osannut tehdä muuta kuin aukoa ja sulkea suutaan avuttomana. Hän ei ymmärtänyt, mikä oli mennyt vikaan - hän ei ollut missään tapauksessa mennyt sanomaan mitään niistä asioista, joita lehdessä nyt mainostettiin hänen lausumikseen. ‘Kuolematon rakkaus Sirius Blackiin…’, ‘vietteli varomattomasti…’ kuinka kukaan saattoi kirjoittaa sellaista roskaa? Vähä vähältä Arianna tunsi raivon kasvavan rinnassaan. Hän oli ainoastaan kieltäytynyt puhumasta Siriuksesta ja kääntänyt sitten puheen muihin asioihin, kuten uraansa ja mielipiteisiinsä kuolonsyöjien toimista. Ja nyt - TÄMÄ?

“Minä tapan sen naisen vielä”, Arianna vannoi puristaen kätensä nyrkkiin. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?”

“Kysymys kuuluu: mitä SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

Arianna loi Siriukseen vihaisen katseen. “Et kai sinä kuvittele, että minä menisin puhumaan tuollaista lohikäärmeensontaa? Merlin, Sirius, en minä edes ajattele tuollaisia asioita sinusta!”

“Etkö?” Siriuksen ääneen hiipi loukkaantunut sävy. Arianna huokaisi kärsimättömästi.

“No, en ainakaan TUOSSA sanamuodossa! Vai osaatko sinä muka kuvitella minua laskettelemassa tuollaista liirumlaarumia? Minä olen ihminen, en mikään ylimittainen siirappipurkki! Luoja, minä tapan Lucy Wrightin!”

“SILLE reissulle minä haluan mukaan”, säesti Sirius. “Mennään heti!”

Arianna ponkaisi ylös sängyltään valmiina syöksymään suorinta tietä Päivän Profeetan toimitukseen ja hoitelemaan jokaisen hankalan toimittajan yhdellä taikasauvan heilautuksella, kun hän äkkiä tajusi pienen epäkohdan hänen ja Siriuksen mestarillisessa suunnitelmassa. Sen huomatessaan hän alkoi tilanteen surkuhupaisuudesta huolimatta nauraa.

“Mitä nyt?” Sirius hermostui.

“Meidän kannattaisi ehkä pukea päällemme ennen lähtöä”, Arianna huomautti luoden merkitseviä katseita Siriuksen paljaaseen ylävartaloon - eikä hän itsekään pyyhkeessään ollut mikään maailman ylipukeutunein naiseläjä, hän totesi hiljaa mielessään. “Muuten heidän juorumyllynsä vain saa entistä enemmän jauhettavaa meistä kahdesta.”

Päivän Profeetan toimitus oli lauantainakin täynnä hälinää ja hyörinää. Astuessaan sisälle tunkkaiseen, aivan liian pieneen toimitushuoneeseen oli Arianna saman tien lentää nurin häntä kohti suuntaavien paperilennokkien toimesta. Hän ehti vain juuri ja juuri heittäytymään syrjään lennokkiarmeijan tieltä ja jäi sitten puimaan nyrkkiään niiden perään, kun ne viuhahtivat kulman taakse.

“Mitä pahusta TUO oikein oli?”

“Arvelisin, että kommunikointimenetelmä”, Ariannan vierelle ilmestynyt Sirius päätteli. “Tai mahdollisesti toimituksen yksityiset paperilennokkikisat, en ole varma - PÄÄ ALAS!”
Arianna kumartui nopeasti onnistuen väistämään seuraavan lennokkirynnäkön. “Kuule, Sirius - “ hän mumisi kohottaessaan taas varovasti päätään. “Täällä ei taida olla ihan turvallista tänään.”
“Missäpä olisi?” Sirius tiedusteli retorisesti tarjotessaan käsivarttaan Ariannalle. “Mennään nyt etsimään se hemmetin Wright ja häivytään täältä, ennen kuin nuo julmurilennokit sattuvat osumaan.. väärään paikkaan.”

Arianna kohotti toista kulmaansa. “Huolestuttaako?”

“Minä olen mies, totta kai minua huolestuttaa!”

He lähtivät luovimaan tietään läpi Päivän Profeetan juoksentelevien toimittajien ja paperinpalasten täyttämän kaaoksen. Harppoessaan eteenpäin kapeaakin kapeampaa kujaa, joka ilmeisesti oli tarkoitettu pääkäytäväksi Arianna ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka toimittajat löysivät edes itseään senkaltaisesta paikasta. Todennäköisesti he huokailivat salaa helpotuksesta löydettyään aamuisin työskentelytilansa ja pysyivät siellä koko päivän käyttäen kutsuloitsua kaiken tarvitsemansa hankkimiseen. Sitä väitettä tuki ainakin lentävä, täpötäysi kahvikuppi, joka tuli lähestulkoon kopauttaneeksi Siriuksen lattialle.

“Walters… Wanhapöllö… Wedgecamp… Wesley…” Arianna tavasi vaimealla äänellä nimiä työskentelytilojen nimikylteistä. Viimein hänen silmiinsä osui epäselvällä käsialalla raapustettu nimi, WRIGHT-X ja hän nykäisi Siriuksen mukanaan kyseiseen pikku koppiin.

Ensi alkuun Arianna arveli työskentelytilan olevan täysin tyhjä, sillä kirjoituspöydän ääressä ei istunut ketään. Pöytä ja sen edessä oleva tuoli olivatkin ainoat näkyvät asiat huoneessa - loput siitä oli kokonaan erilaisen paperisilpun peitossa. Lattia oli kadonnut melkein kokonaan pergamentinpalasten alle ja seinät oli päällystetty erilaisilla mainoksilla ja julisteilla. Huone tuoksahti vahvasti kissalta.

“Hän ei ole täällä”, Arianna kuiskasi Siriukselle.

“Niin meidän tuuriamme.”

He olivat aikeissa palata takaisin hengenvaaralliselle käytävälle ja jatkaa etsintöjään, kun jostakin lähettyviltä kuului selkeä kolahdus. Arianna käänsi päätään äänen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka seinästä alkoi ilmestyä ihmishahmon hentoiset ääriviivat, jotka vähä vähältä ottivat nuoren naisen hahmon. Arianna kurtisti kulmiaan - kuinka kukaan saattoi noin vain ilmestyä tyhjästä?

“Se on kameleonttiloitsu”, Sirius totesi ilahtuneena. “En olekaan nähnyt noita aikoihin!”

“Mukavaa, että se ilahduttaa sinua, Sirius”, seinästä ilmestynyt nainen yskähti astuessaan keskemmälle huonetta. Hän horjahti uhkaavasti astellessaan liukkaiden papereiden ylitse epäinhimillisen korkeilla korkokengillään. Lucy Wright-X, Arianna totesi vihaisesti - eikä yhtään soveliaammin pukeutuneena kuin edellisenäkään päivänä. Lucyn rinnalla Arianna tunsi itsensä suorastaan nunnaksi.

“Anteeksi tuo”, Lucy sanoi väläyttäen suloistakin suloisemman hymyn keskustelukumppaneilleen. Hänen ruskeat silmänsä välkkyivät aivan yhtä oravamaisesti kuin edellisenäkin päivänä. “Teen noin aina, kun kuulen jonkun tulevan - en mielelläni halua tulla huomatuksi - “

“Eli sinä maastoudut seinään? Sehän on mieletöntä!” Arianna pamautti. “Vai luuletko, että Voldemort aikoo syödä sinut noin vain keskellä Päivän Profeetan toimistoa?”

Lucy puristi silmänsä kiinni. “Älä sano tuota nimeä!”
“Anteeksi. Miksi et sitten halua tulla huomatuksi?”

“Minulla on syyni”, Lucy vastasi ja hymyili veikistellen. Hän kallisti päätään ja pyyhkäisi tupeeratun vihreäraitaisen tukkansa syrjään kasvoiltaan. “No niin, mietinkin jo, milloin te tulisitte - “

“Sinä tiesit?” Sirius keskeytti kovaan ääneen.

Lucy katsoi nuorukaista ovelasti vihreäksi värjättyjen ripsiensä takaa. “Totta kai minä tiesin! Kukaan ei anna minun kirjoittaa sellaista roskaa kuin se tämänpäiväinen juttu ja sitten päästä minua kuin koiraa veräjästä. Luulin sen olevan ilmiselvää!”
“Niin se onkin”, yllättynyt Arianna sanoi, “Mutta - “

“Sinä teit sen TAHALLASI?” Sirius lopetti vihaisesti. “Keksit kaikki ne typeryydet omasta päästäsi? Pahus, nainen, oletko sinä sekaisin päästäsi?”

Lucyn hymy muuttui entistäkin onnellisemmaksi, kunnes hän näytti aivan yli-innokkaalta puutarhaoravalta. Niin viattoman näköiselle olennolle oli hyvin vaikeaa olla vihainen mistään, Arianna arvioi. Häneen se ei kuitenkaan tepsinyt.

“Sinä valehtelit minusta julkisesti”, Arianna sylkäisi. “Miksi?”

“Jaa-a.” Lucy kallisti päätään ja työnsi neliönmalliset pikku silmälasit nenälleen tirkistellen Ariannaa niiden lävitse kuin mikäkin sihteerikkönukke. “Olisikohan vaikka siksi, että halusin puhua teidän kanssanne? Kyllä, niin sen täytyy olla, ehdottomasti!”
“Jos sinä halusit puhua meidän kanssamme, miksi et vain kutsunut minua käymään?” älähti Arianna. Lucy oli hetken hiljaa ja näytti punnitsevan sanojaan. Viimein hän vastasi hampaitaan kiristellen, kuin totuuden myöntäminen olisi tehnyt kipeää:
“Minua tarkkaillaan.”

“Mitä?”

“Olen tarkkailussa. Postini on tarkkailussa, kotini on tarkkailussa, liikkeeni ovat tarkkailussa. Pahus, tämä on ainoa paikka, jossa minua ei vahdita - vielä”, Lucy lisäsi katkerasti.

Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan huolestuneena. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa, että tapahtumat voisivat äkkiä saada sellaisen käänteen. Järkytystään nieleskellen Arianna kääntyi takaisin edessään levottomana keikkuvan Lucyn puoleen.

“Hyvä on”, hän sanoi vetäen syvään henkeä. “Mitä asiaa sinulla oli?”

Lucy nieleskeli vaikeasti valmistautuen puhumaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, kuului ovensuusta kolahdus, joka sai hänet liikahtamaan varjoihin Ariannan ja Siriuksen mukana. Sitten Siriukselle tuttu ääni lausui:

Cherie, on aika - “

“Sinä!” Sirius huudahti katkaisten puhujan sanat kuin veitsellä leikattuna. Yllättyneenä Sirius astui huoneen oviaukkoon ja kohtasi hyvin hämmentyneen ja punaiseksi lehahtaneen Jude Langloise-Riouxin katseen.

“Eli he eivät edes tarjonneet minkäänlaista selitystä? Lähtivät, noin vain?” Lily kuulusteli myöhemmin samana päivänä, kun hän, Arianna ja Cinnamon istuivat omalla asunnollaan syömässä päivällistä. Arianna oli juuri kerrannut heille aamuiset tapahtumat, joissa oli enemmän kuin tarpeeksi nieleksimistä - olkoonkin, ettei Lily tuntenut kumpaakaan, Judea tai Lucya, kiinnosti häntä tietää jokainen pieni yksityiskohta näiden tekemisistä. Asialla oli varmasti jotakin tekemistä Lilyn vakoojanpuoliskon kanssa, Arianna ajatteli happamasti kaataessaan jäävettä kurkkuunsa. Ja olihan Jude yksi Jamesin ja Siriuksen työkavereista, joten varmasti -

“Ainoa selitys oli, että he selittäisivät myöhemmin”, Arianna vastasi kuivasti. “Auroriakatemiassa, sinne ei pääse ilman kulkulupaa. He pelkäävät ilmeisesti tosi paljon, että heitä seurataan, kuka ikinä heitä sitten jahtaakin - “

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Cinnamon tiuskaisi kärsimättömästi. “Käytä päätäsi, Ria! Me näimme Lucyn morsiusliikkeessä, etkö muista? Ja kenen kanssa hän siellä mahtoikaan olla?”
“Regulus”, Arianna hengähti. Tajutessaan koko kuvion hän puuskahti kiihtyneeseen selitykseen. “Regulus kiristää häntä! En kyllä tajua miksi, eihän hänestä voi olla mitään hyötyä - “

“Totta kai hänestä on hyötyä! Hän on toimittaja, hän voi valehdella Päivän Profeetassa mielensä mukaan!” muistutti Cinnamon.

“Ei nyt IHAN mielensä mukaan”, Lily oikaisi. “Heillä on päätoimittaja, kai muistat? Kaikki jutut oikoluetaan, ennen kuin ne menevät painoon, eikä päätoimittaja ikinä päästäisi läpi sellaista roskaa… ellei… ellei sitten…” Lily vaikeni otsa rypyssä.

“Ellei mitä?”

Lily pudisti päätään juuri niin raivostuttavan salamyhkäisesti kuin Velhojen Vakoiluverkoston vakoojan kuuluikin, vaikka hän ei todennäköisesti tehnytkään sitä täysin tarkoituksella. “Ei mitään”, hän sanoi hajamielisesti ja hänen vihreiden silmiensä ilmeestä Arianna päätteli, ettei tyttö edes kunnolla kuunnellut heidän keskusteluaan. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan maailmaansa.

“Taidan puhua Vakoiluverkostossa tästä jutusta”, Lily mumisi itsekseen. “En voi tietenkään itse penkoa sitä… oman edun tavoittelu, tiedättehän, mutta - no, jos puhun Alessandrolle - “
Cinnamon tunsi kylmän aallon hyökyvän ylitseen, kun Alessandron nimi mainittiin. Hän puristi haarukkaa tiukemmin nyrkissään ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: Alessandro ja Remus olivat pyörineet hänen mielessään sekavana massana koko päivän. Remus oli pyytänyt häntä muuttamaan yhteiseen asuntoon kanssaan… Ja Alessandro… Alessandro oli tappanut sen miehen Kelmien asuinkerrostalossa, siitä oli kirjoitettu lehdessä. Tietenkään aurorit eivät olleet saaneet selville murhaajan nimeä, mutta Cinnamon oli täysin varma siitä, että kyseessä oli Alessandro. Miksi mies muuten olisi ollut Kelmien kerrostalossa ja käyttäytynyt niin kummallisesti?

Cinnamon huokaisi raskaasti. Häntä inhotti myöntää sitä itselleen, mutta hän todella oli pettynyt Alessandroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkalleen oli kuvitellut, eikä hän oikeastaan halunnutkaan tietää, mutta yhtä kaikki hän oli pettynyt. Olkoonkin, että hänelle oli kerrottu Alessandron olevan murhaaja. Olkoonkin, että hän oli omin silmin nähnyt, kuinka mies oli tappanut sen kuolonsyöjän - noin vain, kylmäverisesti. Silti hän oli toivonut niin paljon enemmän.

Jälkeenpäin, totuuden iskeydyttyä rajusti vasten Cinnamonin kasvoja tyttö melkein häpesi omia toiveitaan. Jos hän oli todella rehellinen itselleen, oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän ollut oikeasti uskonut Alessandrosta mitään hyvää - hän oli halunnut uskoa. Senkin hän oli tehnyt vain omien lapsellisten syidensä vuoksi. Siksi, että Alessandro oli mielenkiintoisin ihminen, jonka hän oli tavannut aikoihin. Siksi, että Alessandrolla oli niin kauniit silmät ja että hän osasi nauraa juuri sellaisella käheällä tavalla, joka sai Cinnamon pysähtymään paikoilleen kesken liikkeen. Alessandro oli ehdottomasti -

“Lopeta tuo!” Cinnamon parahti ääneen itselleen. Vasta silloin hän muisti, ettei ollutkaan yksin huoneessa.

“Lopeta mikä?” Lily kysyi kulmat kurtussa.

Cinnamon ravisti päätään. “Ei - ei mikään - ajattelin ääneen - anteeksi, minulla ei ole enää nälkä - “

Hän nousi horjuvin jaloin ylös pöydästä ja lähti suunnistamaan oman huoneensa suuntaan tuskin kuullen Ariannan ja Lilyn huolestuneita kutsuja.

Cinnamon lyyhistyi sängylleen halaten tyynyä tiukasti itseään vasten. Ajatukset risteilivät villisti hänen mieleensä pitkin poikin, antamatta hänelle itselleen minkäänlaista valtaa niiden ylitse. Hän ei voinut olla halveksimatta itseään sillä hetkellä - hänellä oli poikaystävä ja kaiken lisäksi hyvä sellainen, mutta siitä huolimatta hän käytti aikaansa hermoilemalla jonkin toisen miehen motiiveista. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla pettynyt Alessandroon. Mies ei ollut hänen ystävänsä, eikä mitään muutakaan. He hädin tuskin tunsivat toisiaan! Itsepintainen ääni Cinnamonin pään sisällä jaksoi tosin muistuttaa, ettei sillä ollut paljonkaan merkitystä, mutta hän kieltäytyi antamasta sille valtaa.

“Minä en tarvitse sinua, Alessandro Visardo”, Cinnamon sihisi tyhjälle huoneelle. “Remus on tuhat kertaa parempi ihminen kuin sinä!”

Ja mitä väliä silläkin muka oli? Kyllä, oli totta, että Cinnamon rakasti Remusta - oli rakastanut jo kauan - mutta viime aikoina asiat eivät vain olleet tuntuneet oikeanlaisilta. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli alkanut; ennen kidnappausta vai sen jälkeen, mutta joka tapauksessa hänestä oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettei kaikki ollut aivan oikein. Remuksen kanssa asiat tuntuivat niin helpoilta ja toisinaan melkein itsestäänselvyyksiltä. He olivat ilman sen suurempia ongelmia. He puhuivat, nauroivat ja olivat toistensa lähellä - se oli juuri sellaista yksinkertaista rakkautta, jollaisesta Cinnamon oli aina haaveillut. Mutta nyt, kun hänellä viimein oli se… se ei äkkiä tuntunutkaan miltään. Tuli hetkiä, jolloin Cinnamon makasi Remuksen sylissä sohvalla ja ajatteli kulkevansa siitä, missä aita oli matalin, kuten niin usein ennenkin. Hän oli pelkuri, joka vältteli vaikeuksien kohtaamista. Hän kieltäytyi tekemästä mitään sellaista, mikä saattaisi epäonnistua tai satuttaa häntä jotenkin. Remuksen kanssa mistään sellaisesta ei ollut vaaraa, Remushan rakasti häntä. Mutta oliko se sittenkään tarpeeksi?

Turhautuneena Cinnamon kampesi itsensä istumaan sängyllään. Hän tiesi tuskallisen hyvin, ettei olisi koskaan alkanut kyseenalaistamaan elämäänsä Remuksen kanssa, ellei Alessandro Visardo ollut tullut väliin. Mies oli tehnyt sen pelkällä olemuksellaan, olemassaolollaan; eihän hän ollut koskaan antanut millään tavalla ymmärtää välittävänsä Cinnamonista. Eikä mitä todennäköisimmin välittänytkään, Cinnamon totesi apeasti itsekseen, Alessandron sydänhän oli umpinaista kiveä. Miksi hän ei sitten osannut olla ajattelematta miestä? Miksi hänen oli niin mahdotonta kääntää katseensa pois, kun hän katsoi Alessandron tummiin silmiin, tai kun näki vakoojan liikkuvan käytävillä suorastaan kissamaisen vaivattomasti?

“Pahus, Cinnamon Bellini, sinä olet kuin mikäkin ihastunut teinityttö!” Cinnamon manasi. Sillä hetkellä hän toivoi yli kaiken, että olisi saanut käsiinsä veitsen, jonka avulla leikata epätoivotut ajatukset pois mielestään. Hän ei halunnut ajatella Alessandroa sillä tavalla, kun siitä kuitenkin seuraisi vain sydänsuruja ja onnettomuutta. Hän ei halunnut tehdä niin Remukselle, joka välitti hänestä, joka oli pyytänyt häntä muuttamaan samaan asuntoon kanssaan… Cinnamon ei ymmärtänyt, miten yksi kysymys sai hänet tuntemaan itsensä niin ahdistuneeksi. Ikään kuin joku olisi yrittänyt sovittaa häntä liian pieneen muottiin. Hän ei ollut ikinä kuvitellut olevansa sitoutumiskammoinen tyttö, mutta juuri sitä hän ilmeisesti oli.

Cinnamon tunsi turhautumuksen kyyneleiden kihoavan silmänurkkiinsa. Miten hän ikinä saisi ongelmansa ratkaistua?

“Cin, mikä hätänä?” Lilyn huolestunut ääni tiedusteli ovensuusta. Cinnamon pyyhki raivokkaasti kyyneleet pois ja pakotti hymykuopat poskilleen katsoessaan ystäväänsä.

“Kaikki on kunnossa”, hän vakuutti. “Minä vain… yksi juttu vain vähän käy hermoille, siinä se.”
“Mikä juttu?”

Cinnamon empi. Hän tiesi, ettei voisi ikinä paljastaa Lilylle koko kuviota. Lily oli myös Remuksen ystävä ja tulisi vain surulliseksi kuullessaan, ettei Cinnamon ollut enää oikeastaan onnellinen pojan kanssa. Toisaalta Cinnamon taas kaipasi kipeästi Lilyn neuvoja ja apua.

“Alessandro”, hän vastasi lopulta päätyen näin kertomaan toisen puolikkaan totuudesta - sinänsä kohtalaisen määrän, joka ei satuttaisi heitä kumpaakaan, mutta päätyisi silti hänen hyödykseen. “On vain yksi juttu, josta haluaisin puhua hänen kanssaan - “
“Onko hän tehnyt sinulle jotakin?” Lily halusi tietää. Cinnamon kiirehti ravistamaan päätään.

“Ei, ei minulle… Lils, minun on pakko saada tietää, tappoiko hän erään miehen vai ei. Se on tärkeää”, Cinnamon lisäsi painokkaasti.

Lily nyökkäsi ja epäröinti häivähti hänen vihreissä silmissään. Yhdellä vilkaisullakin Cinnamon jo arvasi ystävänsä painiskelevan jonkin päätöksen parissa, eikä siksi painostanut tätä jatkamaan keskustelua. Hän leikitteli tyynynsä kulmalla ja käytti ylimääräisen ajan yrittäen rauhoittua. Hänellä ei ollut varaa kuljeskella ympäri kaupunkia kuin mikäkin hermoraunio aave.

“Minä voin viedä sinut Alessandron luokse”, Lily tarjoutui viimein empivään sävyyn. “Velhojen Vakoiluverkostoon. Jos sinä haluat.”

“Vakoiluverkostoon?” äimistyi Cinnamon. “Minä luulin sinun sanoneen, ettei sinne saa viedä vieraita.”

“Se on sääntö”, Lily vastasi hymyillen. “Ja jos minä olen jotakin oppinut Kelmeiltä niin sen, että säännöt on tehty rikottavaksi. En ehkä tee niin mielelläni, mutta tarpeen tullen se on mielestäni OK. Mutta sinun täytyy luvata, että pysyt minun kannoillani koko ajan”, Lily sanoi vielä tiukasti. “En haluaisi eksyttää sinua siihen taloon. Hyvällä tuurilla nääntyisit nälkään, ennen kuin löytäisin sinut.”

Cinnamonia kylmäsi, mutta hän suostui kuitenkin.

“Tässä, tämän pitäisi olla se - “ Lily totesi hivenen hengästyneesti pysähtyessään mustaksi maalatun oven ulkopuolelle. Hän vilkaisi olkapäänsä ylitse hermostunutta Cinnamonia. “Sinun kannattaa mennä nopeasti sisään, ennen kuin se vaihtaa paikkaa - “

“Vaihtavatko huoneet täällä paikkaa?” ihmetteli Cinnamon.

Lily nyökkäsi. “Voit olla varma siitä, eli en suosittelisi sinua lähtemään huoneesta minnekään, tai eksyt takuuvarmasti.”

“Onko vielä muuta?” Cinnamon kysyi tavoitellen heikkoa hymyä huulilleen. Lily kuitenkin pysyi täysin vakavana taivuttaessaan leukaansa uuteen nyökkäykseen ja työnsi kätensä kaapunsa taskuun. Hän veti esille rypistyneen paperinpalasen ja työnsi sen Cinnamonin käteen.

“Tavallinen taikuus ei toimi täällä, eikä sinun kannata edes yrittää”, hän sanoi totisesti. “Jos joudut vaikeuksiin - minkälaisiin tahansa - lue tuolla paperilla oleva loitsu. Se tuo minut tänne, onko selvä?”

Ohitsekiitävän hetken verran Cinnamon tunsi vastustamatonta halua huomauttaa, että Lily käyttäytyi kuin kanaemo, mutta tilanteen huomioon ottaen se olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta - Lilyhän oli hyvää hyvyyttään tuonut hänet keskelle Velhojen Vakoiluverkoston vaaroja. Cinnamon pakottautui siis nielemään sanansa ja hymyilemään Lilylle, ennen kuin laski kätensä Alessandron huoneen ovenkahvalle ja raotti ovea. Hän hiipi sisälle huoneeseen taakseen katsomatta.

Cinnamon oli juuri ehtinyt sulkea Alessandron huoneen oven takanaan, kun hän jo huomasi, ettei mies itse ollut paikalla. Hän jäi seisomaan epävarmana keskelle huonetta yrittäen keksiä, jäisikö odottamaan miestä vai lähtisikö saman tien pois. Sitten hän muisti Lilyn varoituksen huoneiden liikkumisesta ja päätti odottaa Alessandron saapumista, ennen kuin tekisi mitään typerää. Eksyminen Velhojen Vakoiluverkoston käytäville ei todellakaan ollut se maailman kiehtovin kuolintapa, Cinnamon hymähti.

Hän hypähti Alessandron kirjoituspöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Se oli sotkuinen ja jollakin tapaa ahdistavakin kaikessa tummasävyisyydessään ja askeettisuudessaan. Huoneessa oli sänky, pöytä ja kirjahylly, eikä kovin paljon muuta. Seinällä roikkui likainen peili, jota Alessandro tuskin käytti oman kuvansa tarkkailemiseen. Peilin lisäksi seiniä kiersivät erilaiset valokuvat, joita ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua lohdullisiksi. Vilkaistessaan tarkemmin selkänsä takana olevaa maalausta Cinnamon tajusi sen esittävän kuoliaaksi poltettua ihmistä. Häntä inhotti.

Kääntäessään katseensa pois hirvittävästä maalauksesta Cinnamon sai näköpiiriinsä jotakin, joka pyyhki kaikki Alessandron taulumakua koskevat mietteet hänen päästään. Kirjahyllyssä, tiiliskivimäisten ensyklopedioiden ja sanakirjojen välissä oli jonkinlainen vesiastia - kookas, neliömäinen malja, josta kohosi hailakan sinertävää valoa. Cinnamon tiesi kyllä millainen astia oli kyseessä, olihan hän nähnyt sellaisia ennenkin. Silti hänen oli mahdotonta olla tuntematta itseään yllättyneeksi sen tosiasian johdosta, että Alessandro Visardon kaltainen mies omisti ajatuseulan.

Cinnamon hypähti alas pöydän reunalta ja yritti taistella äkillistä houkutuksen tunnetta vastaan. Toinen puoli hänestä kirkui, että ajatuseula oli Alessandron, eikä hänellä ollut mitään oikeutta mennä tutkimaan miehen yksityisiä ajatuksia. Toinen puolikas osa hänestä taas väitti, että hänellä oli siihen kaikki oikeudet. Hän oli tullut selvittämään Alessandron motiiveja ja jos mies itse ei ollut paikalla… no, silloinhan hän vain saisi mitä ansaitsikin, vai mitä?

Cinnamon kieputti epätietoisena hiussuortuvaa etusormensa ympärille. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo hehkuva, hieman rikinkatkuinen laatikko kiinnosti häntä niin paljon. Ei ollut hänen tapaistaan kiinnostua jostakin niin kielletystä. Toisaalta taas myöskään Alessandrosta kiinnostuminen ei ollut hänen tapaistaan. Mikä häntä nykyisin oikein vaivasi?

“Ansaitsen tulla murhatuksi tämän jälkeen”, Cinnamon valitti itselleen. Hän ei kuitenkaan pystynyt enää pidättelemään itseään, vaan käveli lattian poikki kirjahyllyn luokse ja kumartui höyryävän ajatuseulan ylle vilkaistuaan vielä kerran, että Alessandron huoneen ovi oli tiukasti suljettu. Sitten hän veti syvään henkeä ja keskittyi tuijottamaan ajatuseulan uumeniin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cinnamon jo aisti terävän nytkähdyksen vartalossaan. Seuraavassa hetkessä hän tunsi putoavansa syvälle ajatuseulan uumeniin, alemmas ja aina vain alemmas, kunnes hänen epätoivottu pudotuksensa viimein päättyi valkoiseksi maalatun käytävän kovalle lattialle. Ähkäisten Cinnamon kömpi ylös lattialta ja katseli ympärilleen tehden parhaansa selvittääkseen, minne tämä nimenomainen Alessandron muisto oikein sijoittui.

Käytävä, jonka varrella Cinnamon seisoi oli silmiäsärkevän valkoinen ja puhdas, kuin vastakiillotettu. Se hehkui ahdistavaa äänettömyyttä, joka sai Cinnamonin vaatteiden kahinankin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. Käytävän yllä leijui se steriili pakkomielteisen puhtauden ja huolenpidon haju, jonka Cinnamon muisti haistaneensa monta kertaa ennenkin. Hän oli Pyhässä Mungossa. Mutta missä Alessandro Visardo oli?

Kääntäessään päätään Cinnamon viimein näki Alessandron. Mies oli selvästi monta vuotta nuorempi kuin todellisuudessa, ehkä neljäntoista tai viidentoista, eikä Cinnamon olisi välttämättä tunnistanut häntä, ellei olisi sattunut huomaamaan hänen vangitsevan tummia silmiään tai olkapäille ulottuvia hiuksia.

Cinnamon hivuttautui lähemmäs Alessandroa. Jostakin syystä nuoren Alessandron näkeminen melkein nauratti häntä - poika oli niin erilainen kuin tulevaisuuden kuvajaisensa. Silti heissä oli jotakin samaa; kasvojen ilme, silmien piinkova sävyttömyys ja suupielen ironinen kaari. Seurassaan Alessandrolla oli häntä vanhempi nainen, mitä todennäköisimmin hänen äitinsä. Kuten pojallaankin, naisella oli tummat hiukset ja kasvonpiirteet, jotka ainakin menneisyydessä olivat varmasti olleet ihastuttavat. Hänen tummista silmistään virtasi kyyneliä ja hän mumisi itsekseen jotakin, mistä Cinnamon ei saanut selvää. Alessandro taputteli naisen selkää kivettynyt ilme kasvoillaan.

“Mennäänkö, madre?

Nainen nyökkäsi vavahdellen ja tarttui lujasti Alessandron käteen kääntyessään käytävän varrella olevan oven puoleen. Cinnamon astui kaksikon kannoilla sisälle entistäkin valkoisempaan sairaalahuoneeseen. Ensi alkuun hän luuli sen olevan tyhjä, sillä hänen silmänsä tavoittivat vain valkeutta. Viimein hän kuitenkin erotti huoneen nurkassa olevan sängyn ja sen ylle kumartuneen susimaisen miehen, jonka saattoi vaivattomasti tunnistaa hieman nuoremmaksi versioksi Manico Visardosta. Mutta kuka sängyssä oikein makasi?

Padre”, Alessandro sanoi käheästi liikahtaessaan lähemmäs vuodetta. “Onko mitään - “

Visardo kääntyi rajusti ympäri paljastaen kyyneltentahrimat kasvonsa ja turvonneet, onnettomat silmät. “Ei muutosta, figlio. Hän ei ole herännyt.”

“Ema…”

Manico Visardo siirtyi syrjään sairasvuoteen viereltä tehden tilaa pojalleen ja vaimolleen, joka nyt itki hillittömästi. Cinnamon käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni itsekin lähemmäs melkein peläten sairasvuoteella makaavan olennon näkemistä. Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa perääntyä enää siinä vaiheessa, vaan karaisi itsensä ja kumartui sängyn ylle.

“Voi Luoja…” Cinnamon veti terävästi henkeä nähdessään valkeiden lakanoiden välissä lepäävän pikku tytön. Tyttö oli ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja mitä todennäköisimmin Alessandron pikkusisko. Hänen piirteissään oli juuri sellaista italialaista kauneutta, joka hallitsi Alessandronkin olemusta. Toisin kuin isoveljeään, tätä tyttöä ei kuitenkaan voinut enää millään muotoa nimittää kauniiksi, vaikka hän sitä varmasti olikin joskus ollut. Hänen kasvonsa olivat palaneet karrelle siinä missä hänen silmänsä ja huulensakin, hänellä oli hiuksia enää tuskin nimeksikään ja hänen hennot jäsenensä olivat käpristyneet ja koppuraiset. Koko tytössä ei ollut ainuttakaan kohtaa, jota vakavat ja selvästi kivuliaat palovammat eivät olisi hallinneet; pistävä savun ja kärventyneen lihan haju leijui hänen yllään saaden Cinnamonin pidättelemään oksennustaan. Kuinka pikkutyttö olikaan saattanut palaa sillä tavoin?

Siinä Cinnamonin kyyneltensumentaman katseen alla palanut tyttö raotti suutaan kuin olisi yrittänyt puhua. Sanoja ei kuitenkaan koskaan tullut; kaikki, mitä pikkutyttö sai aikaan oli sydäntäsärkevää, eläimellistä uikutusta. Alessandro laski kätensä tytön otsalle.

“Ema, Ema”, hän mumisi kuin olisi ollut unessa. “Tiedän, että se sattuu…”

Ema väänteli veljensä kosketuksen alla ikään kuin se olisi jollakin tapaa satuttanut häntä. Säikähtäneenä Alessandro kohotti kätensä ja työnsi sen sitten vihaisesti taskuunsa. Yllätyksekseen Cinnamon sai nähdä, että pojan silmissä oli kyyneleitä - aitoja, oikeita kyyneleitä, jotka valuivat hillittömästi pitkin pojan poskia. Alessandron äiti yritti lohduttaa poikaansa, mutta hän työnsi vihaisesti käden syrjään olkapäältään.

“Anna olla, madre”, hän ärähti. “Ei tämä tästä parane.”

“Aless, parantajat sanovat, että hän saattaa vielä herätä - “ rouva Visardo parahti itsekin itkien. Alessandro ravisti päätään katkeralla eleellä.

“Ja mitä iloa siitäkin on, mamma? Hän ei enää ikinä voi puhua - tai liikkua tai - luuletko sinä, että hän on elossa?”

“Hänen mielensä on yhä elossa!”

“Alessandro, älä puhu tuohon sävyyn äidillesi”, Visardo vanhempikin puuttui puheeseen tiukasti.

Alessandro ponkaisi ylös kuin vieterillä ammuttuna. Halveksunta oli uurtunut jokaiseen hänen piirteeseensä, kun hän horjui lattian poikki kohdatakseen isänsä silmästä silmään. Nuorenakin hän oli vain muutaman sentin isäänsä lyhyempi ja epäilemättä kasvaisi vielä, olihan tulevaisuuden Alessandro Visardo yksi pisimpiä miehiä, jotka Cinnamon tunsi. Pituudella ei kuitenkaan ollut selvästikään mitään tekemistä Alessandron uhkaavuuden kanssa. Yhtä kaikki Cinnamonia pelotti, kun hän näki raivoisan ilmeen pojan kasvoilla.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, isä”, Alessandro sylkäisi vasten Visardo vanhemman kasvoja. “Auroriakatemiasi sai pitää maineensa!”

“Alessandro - “ Visardo yritti, mutta hänen poikansa ei suostunut kuuntelemaan.

“En anna anteeksi, padre! En ennen kuin olen kostanut sille tytölle, joka tämän teki.”

Manico Visardon kasvot kalpenivat, mutta Alessandro ei näyttänyt edes huomaavan. Poika taivutti suupieliään ivalliseen hymyyn, kun hän kumarsi isälleen ja asteli sitten takaisin Ema Visardon sairaalavuoteen viereen. Hän suuteli hiljaisena siskonsa karrelle palanutta poskea, ennen kuin käänsi katseensa äitiinsä.

“Antaisitte Eman mennä, madre”, Alessandro pyysi hiljaa. “Ei ole oikein, että joku joutuu kärsimään noin paljon. Se vain… ei ole oikein.”

Pojan äiti pudisti kivuliaasti päätään. “En pysty siihen, Aless. Hän on minun tyttöni”, nainen kuiskasi. Alessandro näytti läpikotaisin pettyneeltä äitinsä päätökseen, mutta ei ryhtynyt riitelemään asiasta, painoi vain suudelman tämänkin poskelle. Sitten hän jätti paikkansa sairaalavuoteen vierellä ja käveli pienen huoneen ovelle työntäen kätensä mustan kaapunsa taskuun. Hänen nyrkissään oli musta silkkinauha, kun hän veti kätensä taas esille.

“Minä kostan sen, padre”, Alessandro vannoi silmät kipunoiden.

Siinä Cinnamonin silmien alla hän sitoi silkkinauhan hiuksiinsa.

Cinnamon ei pystynyt hillitsemään vapinaansa, kun hän palasi hitaasti takaisin Alessandron huoneen kylmään todellisuuteen. Hän lysähti miehen sängylle istumaan yrittäen saavuttaa jonkinlaista hallintaa näkemänsä ylitse. Ajatuseulaan kurkistaminen kadutti häntä jo kovaa vauhtia. Olkoonkin, että hän oli halunnut ymmärtää Alessandron tarinaa, oli hänen näkemänsä yksinkertaisesti liikaa - se teki liian kipeää - häntä itketti, kun hän vain ajattelikin läpikotaisin poltettua pikku Ema Visardoa ja tämän veljeä, joka oli saanut kärsiä niin paljon. Kuinka hirviömäinen ihmismieli oikein saattoi olla? Pahinta oli, ettei Cinnamon tiennyt.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen”, Alessandron ääni kutsui varjoista. Cinnamon hätkähti. Hän tajusi vasta silloin, että Alessandro oli tullut huoneeseen kesken kaiken ja varmasti tajunnut, mitä hän oli tekemässä. Aina vain vapisten Cinnamon siirsi katseensa huoneen nurkassa seisovaan vakoojaan. Hän ei pystynyt katsomaan miestä silmiin.

“Anteeksi”, hän kuiskasi.

Alessandro tuhahti. “Uteliaisuutesi on uskomatonta! Kuvitteletko sinä todella, että voit vain tunkeutua toisten ajatuksiin? Se tarina kuului MINULLE, Bellini!” Alessandron äänestä paistava raivo sai Cinnamonin pelkäämään, että vakooja saattaisi yrittää tehdä hänelle jotakin. Hän nousi kiireesti ylös miehen sängyltä ja oli aikeissa paeta huoneesta Lilyn kielloista välittämättä, mutta Alessandro asettui oven eteen estäen häneltä ulospääsyn.

“Miksi sinä teit sen?” mies äyskähti.

“Minä - sinä - sinä tapoit sen miehen eilen - Viistokujalla - minä halusin tietää, miksi - “ Cinnamon selitti huulet uhkaavasti väristen. Alessandroa hänen kyyneleensä näyttivät lähinnä ärsyttävän, sillä mies sysäsi hänet kauemmas itsestään kuin hänen läheisyytensä olisi inhottanut tätä. Cinnamon tunsi paiskautuvansa rajusti vasten pöydän kulmaa. Hän puri huuliaan yhteen estääkseen itseään valittamasta ääneen.

“Luulin sinun ymmärtäneen jo”, Alessandro sanoi ristien käsivartensa rinnalleen. Hänen äänensä oli edelleen kylmä, mutta jo paljon tasaisempi, ikään kuin Cinnamonin vahingoittaminen olisi jollakin tavalla rauhoittanut hänen mieltään. “En halua sinua penkomaan asioitani. Minulla on syyni siihen, mitä teen.”

“Minä halusin vain ymmärtää”, Cinnamon toisti hypähtäen Alessandron pöydän reunalle istumaan. Hän jäi siihen heiluttelemaan jalkojaan levottomasti ja vältteli edelleen parhaansa mukaan Alessandron pistävää katsetta. “Se on tärkeää.”

“No, siinä oli ymmärryksesi”, sihahti Alessandro. “Uskallakin sääliä minua ja - “

“Mitä hänelle tapahtui?” Cinnamon kysyi nopeasti estääkseen miestä lausumasta uhkaustaan loppuun. Tilanne kaikessa sekavuudessaan kauhistutti häntä yli kaikkien sallittujen rajojen. Miksi hän oli ylipäätänsä tullut Velhojen Vakoiluverkostoon?

“Kenelle?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

“Emalle.”

Alessandron leukapiirteet kiristyivät ja Cinnamon oli melkein varma siitä, ettei tulisi saamaan mieheltä vastausta. Sitten tämä näytti kuitenkin tulevan toisiin ja murahti:

“Hän tuli tajuihinsa. Äiti vei hänet takaisin Italiaan.”

Cinnamon nyökkäsi ymmärtäväisesti aikomuksenaan tyytyä siihen nimenomaiseen vastaukseen, mutta Alessandro jatkoikin vielä:

“Hän ei pysty kävelemään. Ei liikkumaan, ei puhumaan, ei mitään… hän makaa sängyssä kaikki päivät ja näivettää niin itseään kuin äitiäkin kuoliaaksi. Heidän olisi pitänyt antaa hänen mennä silloin… ennen kuin hän heräsi… heidän olisi pitänyt antaa hänen olla…” Miehen solakat kädet puristuivat nyrkkiin turhautumuksesta ja raivosta.

Cinnamon ei tiennyt, mitä sanoa. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin oikeat sanat lohduttaakseen Alessandroa. Hän olisi halunnut tuoda miehen ulos kuorestaan ja korjata tämän haavat, jos se ylipäätänsä oli mahdollista. Alessandro Visardo oli kovettanut itsensä vuosikausia sitten, eikä suostuisi päästämään irti haavoistaan. Varmasti hän hellisi niitä viimeiseen hetkeen kuin rakkainta aarrettaan.

“Sinulla ei ollut poninhäntää silloin alussa… oletko sinä todella kantanut sitä kaikki vuodet?”

“Olisinhan minä kantanut Emaakin.”

Toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan viilsi syvemmälle kuin mikään, mitä Alessandro oli koskaan sanonut. Cinnamon ei osannut tehdä muuta kuin katsoa nuorta italialaista. Hänen mielensä oli tulvillaan kysymyksiä, jotka hän olisi halunnut kysyä. Miten Ema oli palanut? Kenelle Alessandro aikoi kostaa? Oliko Ema syy siihen, että Alessandrosta oli tullut sellainen tappaja kuin hän nyt oli? Cinnamon olisi ollut valmis tappamaan vastaukset saadakseen, mutta hänellä ei ollut sydäntä vaatia Alessandrolta enää enempää. Hän oli jo repinyt auki tarpeeksi monta haavaa.

“Minä - minä oikeasti olen pahoillani, Alessandro”, Cinnamon mumisi vaimeasti katse lattiassa.

Alessandro murahti. “Minähän kielsin säälimästä.”

He vajosivat keskelle veitsenterävää hiljaisuutta. Cinnamon mittaili katseellaan Alessandron huoneen lattiaa ja toivoi, että olisi osannut jollakin tavalla korjata kaiken. Keinoa siihen ei kuitenkaan ollut olemassakaan, eikä hän olisi muutenkaan ollut läheskään tarpeeksi vahva mihinkään sellaiseen. Hän oli sekaisin. Hän tiesi ainoastaan, ettei halveksinut Alessandroa enää läheskään yhtä paljon kuin ennen ajatuseulaan katsomista ja jos hän tunsikin huonoa omaatuntoa tekonsa vuoksi - no, ainakin Alessandro puhui hänelle edelleen. Melkein vasten tahtoaan hän kohotti katseensa ja siirsi sen Alessandron ruskeisiin, totisiin silmiin. Hän ojensi kättään miestä kohti.

“Tule tänne.”

Alessandro totteli edes kunnolla ajattelematta, mitä teki. Hän pysähtyi pöydän reunalla istuvan Cinnamonin eteen ja oli äkkiä paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin - aivan liian lähellä. Cinnamon osasi ainoastaan tuijottaa miestä yrittäen ratkaista, mitä hänen oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hänen sydämensä hakkasi hänen kurkussaan saakka.

Seuraava asia, jonka Cinnamonin mieli rekisteröi oli se, että hän oli jotenkin päätynyt Alessandron käsivarsille ja suuteli miestä nyt tavalla, jolla hänen ei olisi pitänyt suudella ketään - Remusta ehkä lukuunottamatta. Hänen järkensä kirkui häntä päästämään irti ja pakenemaan paikalta, mutta hänen ruumiinsa ei suostunut yhtymään noihin suunnitelmiin. Pystymättä estämään itseään Cinnamon ojensi kätensä Alessandron hiuksiin ja antoi suudelman syventyä hämmästellen mielessään, miten niin yksinkertainen kosketus saattoikin herättää niin monia tunteita - hän ei ollut edes muistanut sen olevan mahdollista. Alessandron kädet kulkeutuivat hänen vyötärölleen ja sitten hänen lanteilleen, eikä hänellä enää ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt toimia. Sellaisilla asioilla ei ollut enää mitään merkitystä.

Cinnamonin sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän kuljetti sormiaan pitkin Alessandron poninhäntää ja punoi sormenpäänsä vakoojan hiuksia pitelevään viileään silkkinauhaan. Vapisevin sormin hän veti nauhan irti ja antoi tumman tukan valahtaa vapaana miehen olkapäille. Hiukset auki Alessandro Visardo oli kaunein mies, jonka Cinnamon oli ikinä nähnyt.

Cinnamon hymyili hengästyneesti ja veti miehen uuteen suudelmaan.

perjantai, 8. joulukuu 2006

24.osa - Mikajan Tarina

24.osa - Mikajan tarina

26.9.1978

Alessandron huone valitti hiljaisuuttaan, kun Cinnamon palasi suihkusta hangaten hiuksiaan likaisenvaaleaan pyyhkeeseen. Hän tunsi olonsa kurjaksi, jollakin tapaa loppuunkulutetuksi, ikään kuin hänestä ei olisi ollut enää ottamaan sen ihmisen hahmoa, joka hän oli ennen kuvitellut olevansa. Syyllisyys painoi hänen olkapäitään raskaan ristin lailla.

Cinnamon hylkäsi pyyhkeen pörröiseksi mytyksi huoneen likaiselle lattialle ja istui Alessandron sängyn laidalle ristien paljaat säärensä. Häntä paleli, mutta hän teki parhaansa ollakseen antamatta tunteelle valtaa. Ongelmia oli liikaa muutenkin ja ne risteilivät hänen mielessään kuin taistelulaivat toisiaan vasten hyökäten. Remus. Alessandro. Edellisen illan tapahtumat ja - voi Luoja, Cinnamon voihkaisi äänettömästi painaessaan päänsä käsiinsä. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään?

“Olen kuollut”, Cinnamon parahti itsekseen. Häntä hävetti. Jos joku olisi aiemmin tullut kertomaan hänelle, että oli itse asiassa mahdollista kärsiä moraalisesta krapulasta, hän olisi nauranut vasten puhujan kasvoja. Sinä aamuna hän kuitenkin tiesi paremmin. Miten hän voisi ikinä enää kohdata Remusta kasvoista kasvoihin ja väittää, että kaikki oli hyvin? Sellaista ei vain voinut tehdä.

Cinnamonista tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi repinyt häntä kahtia. Hän toivoi, että olisi vain voinut pysäyttää itsensä siihen hetkeen ja pysyä jähmettyneenä paikoilleen niin kauan, että saisi selvitettyä itselleen, mitä oikein halusi ja mitä oli tekemässä. Hän oli suudellut Alessandro Visardoa. Hän seurusteli Remus Lupinin kanssa, vaikka oli itse asiassa kyllästynyt koko asiaan - ainakaan se ei enää tuntunut miltään. Mutta miten hän voisi milloinkaan loukata Remusta kertomalla pojalle, miten asiat oikein todellisuudessa olivat? Entä mitä hän sanoisi Alessandrolle, kun he seuraavan kerran tapaisivat? Cinnamon ei edes tiennyt, minne nuori vakooja oli mennyt - Alessandro oli ollut poissa jo kauan ennen kuin Cinnamon oli herännyt, eikä mies ollut edes vaivautunut jättämään minkäänlaista viestiä olinpaikastaan. Ei tietenkään ollut - Cinnamon ei ymmärtänyt, millä oikeudella hän oli edes odottanut muuta.

Totuus oli, ettei hän enää ollut pisteessä, jossa olisi voinut odottaa tai toivoa yhtään mitään. Hän oli petturi - pahus, hän olisi ollut avionrikkoja, jos olisi ollut naimisissa! Cinnamon nipisti itseään terävästi toivoen sen lievittävän alkavaa hysterian tunnetta, joka hiipi ylös hänen kaulaansa uhaten ottaa hänestä vallan. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Alessandro Visardoa. Silloin hän olisi ollut vielä onnellinen Remuksen kanssa, tai ainakin olisi kuvitellut olevansa. Sekin olisi ollut parempi kuin se syyllisyyden, häpeän ja ilon sekainen vyöry, joka nyt velloi Cinnamonin mielessä kipeänä ja pyörryttävänä. Hän nojasi päätään vasten Alessandron sängynpäätyä. Tuhannet kylmät maalaukset loivat halveksuvia katseitaan häneen huoneen katosta - syyttivätkö nekin häntä yhtä paljon kuin hän itse?

Buon giorno.”

Cinnamon kohottautui kiireesti kyynärpäidensä varaan kuullessaan Alessandron mumisevan vaimean, huvittuneen tervehdyksen huoneen ovelta. Hän tunsi sydämensä heittävän ylimääräisten volttien lauman miehen nähdessään - Alessandro oli niin kauniskasvoinen ja silti niin petomaisen ivallinen. Mies ei ollut vaivautunut sitomaan hiuksiaan, mikä kohotti Cinnamonin mielialaa entisestään. Hän huomasi toivovansa, ettei Alessandro enää koskisikaan silkkinauhaansa.

“Paleleeko sinua?” Alessandro kysyi viivyttelemättä. “Näytät… oudolta.”

Cinnamon ravisti päätään sanattomana vastauksena miehen tiedusteluihin. Kuinka hän voisi selittää Alessandrolle mitään niistä tunteista, jotka sillä hetkellä risteilivät hänen mielessään? Alessandro ei ymmärtäisi puoliakaan niistä.

“On… on outo olo.”

Alessandro nyökkäsi ymmärtävästi. “Vakoiluverkosto tekee sitä ihmisille. Näissä seinissä kai on jotakin omituista”, mies lisäsi kuin olisi vasta sillä hetkellä tullut ajatelleeksi asiaa. Hän antoi viitan valua olkapäiltään lattialle ja asteli itse peremmälle huoneeseen tutkimaton hymy huulillaan. Hän tarkkaili Cinnamonia kriittinen ilme kasvoillaan.

“Ajattelin, että olisit lähtenyt jo”, mies sanoi niin vakavasti, että toteamus kuulosti melkein tunnustukselta, suurelta paljastukselta. Cinnamon hymyili tahtomattaankin.

“Ei ole kiire kotiin. Lily on kai vielä siellä.”

“Ainakaan häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna.”

He vaikenivat. Cinnamon käänsi katseensa Alessandron repaleiseen paidanhelmaan ja löysi itsensä ihmettelemästä, miten kaksi ihmistä saattoikaan puhua niin tyhjänpäiväisistä asioista, vaikka sanottavaa oli todellisuudessa loputtomiin. Hän olisi halunnut kysyä Alessandrolta edellisestä illasta, kertoa tälle, miten omituiseksi hän tunsi olonsa kaiken jälkeen - miten pieneksi ja riittämättömäksi hän itsensä kuvitteli. Hän olisi halunnut Alessandron kietovan käsivartensa hänen ympärilleen ja lohduttavan häntä, kertovan hänelle, että hän oli tehnyt olosuhteisiin nähden aivan oikein. Ketään ei voinut vaatia pysymään sellaisen poikaystävän kanssa, joka tuntui enemmän veljeltä kuin poikaystävältä. Ja - hetkinen, Cinnamon pysäytti itsensä topakasti. Hänellä ei ollut oikeutta ajatella mitään senkaltaista Remuksesta.

“Kuule - “ Cinnamon aloitti epäröiden. “Eilisestä - “

Alessandro heilautti kättään. “Unohda se. Sillä ei ole väliä.”
Cinnamon, joka oli ollut aikeissa käydä läpi pakollisen pitkän puheen sekavista tunteistaan sulki nyt suunsa kuin häntä olisi läimäytetty terävästi vasten kasvoja. Edellisellä illalla ei ollut väliä? Hän tuijotti edessään istuvaa vakoojaa epäuskoisena, haluten kuvitella, että oli kuullut harhoja. Että Alessandro valehteli hänelle. Ilme miehen kasvoilla oli kuitenkin tarpeeksi karistamaan kaiken toivon Cinnamonin mielestä. Alessandron silmät olivat totiset kuin ainakin ihmisellä, joka oli aikaa sitten unohtanut, mitä leikinlasku oli.

“Cinnamon?” Alessandro nojautui lähemmäs häntä. “Onko kaikki hyvin?”
“Onko kaikki hyvin?” Cinnamon toisti närkästyneenä. “Kautta Merlinin parran, tietenkään kaikki ei ole hyvin! Miten sinä voit edes odottaa mitään tuollaista? Vaikka varmaan kaikki on sinulle jotenkin HELPPOA - millään ei ole sinulle MITÄÄN VÄLIÄ!”
Alessandro, joka näytti ymmärtävän selkeääkin selvemmin, mistä oikein oli kyse, ei sanonut mitään. Mies ainoastaan katseli häntä tarkkaavaisesti ikään kuin olisi yhden katseen voimin pystynyt tunkeutumaan syvälle hänen mieleensä. Cinnamon käänsi kapinoiden päätään ja kiinnitti katseensa sängyntolppaan. Hän tunsi epäuskon sekaisen raivon kohisevan suonissaan.

“Haluatko selittää?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

Cinnamon tuhahti. “Aivan kuin sinä kaipaisit selitystä! Voitko sinä todella sanoa, että eilisellä ei ollut sinulle mitään väliä?”
Alessandro avasi suunsa.

“Ole hiljaa! Seuraavaksi sinä varmaan väität, että minulla ei ole sinulle mitään väliä!”

“Cinnamon - “
“Pahus, aiotko sinä kenties kertoa minulle, että käytit minua vain tehdäksesi Lilyn mustasukkaiseksi?” Cinnamon tiesi huutavansa järjettömiä asioita ilmoille, mutta ei pystynyt estämään itseään. Hän oli liian järkyttynyt. Hän ei enää itsekään tiennyt, mitä oli Alessandro Visardosta kuvitellut, mutta oli päivänselvää, että kaikki ne kuvitelmat olivat olleet pelkkää harhaa, naiivin mielen toiveajattelua. Alessandroko olisi välittänyt hänestä? Ajatus melkein itketti Cinnamonia.

“Sinä taidat tosiaan olla unen tarpeessa”, Alessandro päätteli rauhallinen ilme kasvoillaan. Cinnamon mulkaisi miestä.

“Eikö sinulla tuon parempaa sanottavaa ole?”

Alessandroa nauratti. Cinnamon ei ymmärtänyt, miten joku saattoi nauraa sellaisella hetkellä, mutta niin tapahtui joka tapauksessa - Alessandro, joka ei koskaan vaivautunut edes hymyilemään raotti huuliaan ja paljasti syntisen tasaisen hammasrivistönsä päästäen ilmoille naurun, joka kaikui vimmastuttavana ja silti kovin kauniina pitkin huoneen tylyjä seiniä.

“Cinnamon, menisit kotiin poikaystäväsi luokse!”
“MITÄ?”

Nauru kuoli Alessandron huulilta, kun mies ojensi kätensä silittämään Cinnamonin poskea. Cinnamon veti päätään taaksepäin.

“Olet sekaisin päästäsi”, tyttö sihahti myrkyllisesti.

“Se on vain järkevää. Olet poissa tolaltasi ja jos poikaystäväsi jotakin osaa, niin lohduttaa. Hän paikkaa sinut kuntoon tuossa tuokiossa ja kaikki on taas hyvin. Minusta ei ole sinua rauhoittelemaan.”

Cinnamon pudisti päätään paremman vastauksen puutteessa. “Sinä et voi - “ hän aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen tajuttuaan, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa.

Alessandro kohotti kulmiaan ivallisesti. “Älä ole typerä, Cinnamon”, mies pyysi väsyneesti. “Lupin ikävöi sinua jo.”
“Mutta minä en voi mennä enää hänen luokseen”, Cinnamon vastusteli, nyt jo aavistuksen verran hysteerisesti. Hän ei ymmärtänyt, miten keskustelu oli saanut niin rajun, niin vääränlaisen käänteen, eikä oikeastaan halunnutkaan ymmärtää - hän tiesi vain, etteivät asiat menneet lainkaan sillä tavoin kuin hän oli kuvitellut niiden menevän. Hän oli laskeskellut joutuvansa tuntemaan vain syyllisyyttä Remuksen vuoksi ja nyt häneltä vietiin Alessandron tarjoama lohtu.

“Minä en voi”, hän jatkoi, nyt jo varmemmin. “Hän saisi kuitenkin tietää.”
“Ei saa, jos sinä et kerro hänelle.”
“Ja kuvitteletko sinä, että minä voisin olla kertomatta? Yhtä hyvin voisin valehdella hänelle!”
Alessandro huokaisi pidätetyn kärsivällisesti. Liian myöhään Cinnamon muisti, että miehen edessä oli turha vedetä senkaltaisiin asioihin kuin rehellisyys tai oikeudentunto - Alessandrolla niitä ei ollut. Ja vaikka miehen surullinen elämäntarina olikin lämmittänyt Cinnamonin tunteita tätä kohtaan huomattavasti, ei hän enää voinut millään muotoa sivuuttaa sitä tosiasiaa, joka hänen olisi pitänyt käsittää alusta lähtien.

“Cinnamon”, Alessandro lausui. “Minähän varoitin sinua. Minulla ei ole sellaisia tunteita.”

“Sinä vain kuvittelet niin”, sylkäisi Cinnamon. Hän ei olisi enää voinut hillitä itseään, vaikka olisi yrittänytkin; raivon tunne oli yksinkertaisesti liian suuri hallittavaksi. “KAIKILLA on tunteet! Sinä vain huijaat itseäsi, koska vajoat mieluummin omaan itsesääliisi ja nuolet loppuelämäsi omia haavojasi! Luuletko sinä todella olevasi ainoa ihminen maailmassa, joka on menettänyt jonkun, jota rakastaa? MINÄ MENETIN VANHEMPANI JA VELJENI! KOKO PERHEENI!”

“Ja sinäkin säälit itseäsi”, Alessandro vastasi automaattisesti.

“Ainakaan minä en kävele ympäriinsä valehdellen ihmisille, etten omista tunteita! Ainakin minä pystyn esittelemään itseni sellaisena kuin olen! Sinä kuvittelet, ettet pysty tuntemaan mitään, koska se olisi sinulle liian vaikeaa! Kuvittelet, ettet pysty tuntemaan rakkautta - “

“RIITTÄÄ!” Alessandro karjaisi.

Cinnamon vaikeni silmänräpäyksessä. Hän ei ollut koskaan kuullut Alessandron korottavan ääntään, eikä ollut kuvitellutkaan kuulevansa - nuori vakooja ei yksinkertaisesti tehnyt mitään sellaista. Nyt Alessandro kuitenkin seisoi hänen edessään kasvoillaan niin kammottavan vääristynyt ilme, että hän oli lähestulkoon tunnistamaton. Hänen jäsenensä vavahtelivat vaivoin pidätetystä raivosta, kun hän kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen ja alkoi kiskoa laatikoita yksi toisensa jälkeen lattialle. Paperit levisivät ympäriinsä, puulaatikot räsähtelivät rajusti vasten seiniä - Alessandro ei välittänyt. Cinnamon perääntyi peloissaan miehen sängyn nurkkaan. Kykenemättömänä liikkumaan hän katseli, kuinka mies paiskoi raivon vallassa tavaroita puolelta toiselle, kunnes viimein näytti löytävän etsimänsä: kuluneen, paperisen kirjekuoren. Hän paiskasi sen sängylle Cinnamonin eteen ja heittäytyi itse istumaan tytön viereen.

“Avaa se.”

Cinnamonin kädet vapisivat, kun hän tarttui kuoreen. Hän ei uskaltanut vilkaistakaan Alessandroon, jonka kivinen katse tuntui suorastaan nauliutuneen hänen olemukseensa, raastavan hänen sieluaan kappaleiksi. Pystymättä kieltäytymään tyttö taittoi kuoren auki ja veti esille ohuen paperinivaskan, joka varsin pian paljastui valokuvanipuksi.
Alessandro tempaisi valokuvat Cinnamonin kädestä ja levitti ne sängylle heidän väliinsä. Raivo miehen olemuksesta tuntui haihtuneen. Sen tilalle oli tullut jotakin muuta ja paljon kauhistuttavampaa - jäätävää itsehillintää, sellaista, joka tuntui kerrostuvan heidän ylleen yhtenä huurteisena pitsimuurina ja hautaavan heidän väliltään kaiken sen lämmön, mikä edellisiltana oli polttanut heidän jäseniään. Cinnamon olisi itkenyt, jos olisi pystynyt siihen.

“Tässä.” Alessandro osoitti sormellaan valokuvaa tummaihoisesta, nuoresta tytöstä. “Gina Veroni. Hän oli äitini taloudenhoitaja kotona Italiassa - äidin kaikki aika menee Eman kanssa, joten Gina kävi siellä siivoamassa ja laittamassa ruokaa ja sen sellaista. Siitä on kolme vuotta - hän oli silloin kai kuusitoista, tai jotakin. Menin kesäksi kotiin Italiaan ja hän oli siellä - minulla oli kamala olo, olin Eman kanssa päivät pitkät ja hän näytti niin hirveältä - “
Cinnamon nyökkäsi peläten tietävänsä, minne tarina oli menossa.

“Gina piti minusta”, jatkoi Alessandro. “Alusta alkaen. Hän oli aina minun ympärilläni - hymyili ja iski silmää ja räpsytteli ripsiään, teki sitä, mitä tytöt nyt yleensä tekevät… kai minä olin hänen mielestään kaunis katsoa. Eikä hän itsekään pahalta näyttänyt - tavallinen italialainen tyttö, sellainen, joka vielä nuorena on sievä, mutta myöhemmin… no, sillä ei ole väliä. Minulla oli paha olo, joten tartuin tilaisuuteen ja sain hänet rakastumaan itseeni. Ja kovasti hän rakastuikin - “ Alessandro hymähti. “Hän oli käytettävissä aina kun halusin hukuttaa Eman taka-alalle mielessäni ja kun en tarvinnut häntä…”

“Ei”, kuiskasi Cinnamon.

“Voi kyllä”, Alessandro nauroi terävästi. “Kun minä kesän lopuksi palasin takaisin Englantiin, jäi Gina sinne itkemään. Aneli, että jäisin… hän oli jo ehtinyt vakuuttaa isänsäkin siitä, että minä olin hänelle se oikea. Hänen isänsä oli puhdasverisiä, tiedäthän - tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui - Gina oli epätoivoinen, pelkäsi, että hänen isänsä pieksee hänet kuullessaan kaikesta - “

“Ja sinä jätit hänet sinne?”
Alessandro nyökkäsi tylysti. “En ole kuullut hänestä sen jälkeen. Tarinoiden perusteella hänen isänsä pahoinpiteli hänet ja erotti hänet suvusta, hän lopetti työt äitini luona ja muutti pois kaupungista. Sen pituinen se.”

Cinnamon tuijotti valokuvaa mykän kauhun vallassa. Tuntui hirvittävältä kuvitella, että se sama Alessandro, joka edellisenä iltana oli saanut hänet tuntemaan olonsa hyväksi ja vapaaksi oli tehnyt jollekulle niin aiemminkin ja sitten murskannut tytön. Niin kuin hänet nyt, Cinnamon ajatteli kitkerästi. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, että oli saanut varoituksen etukäteen, eikä ollut päätynyt vajoamaan täydellisesti Alessandron maailmaan niin kuin Gina Veroni. Kohottaessaan kasvonsa Alessandron kasvoihin Cinnamonista tuntui, ettei hän enää lainkaan ymmärtänyt Alessandro Visardoa… jos hän oli koskaan ymmärtänytkään. Hän näki pilkallisen katkeruuden paistavan Alessandron silmistä.

“Ja tässä - “ Alessandro osoitti seuraavaa, tällä kertaa violettitukkaista naista esittävää valokuvaa. “Laura Belmonte. Toinen seuraavan kesän tytöistä. Toinen on tässä… ja tuo vasemmalla oleva nainen on viime kesältä. Usko tai älä, hän itse asiassa tarjoutui muuttamaan Englantiin luokseni!” Lisää katkeralta kalskahtavaa naurua. Cinnamon nosti kädet korvilleen.

“Lopeta!”
“Mitä? Minä luulin, että halusit ymmärtää!” Alessandron ääni suorastaan tihkui ivaa. Cinnamon ravisti päätään kyyneleet silmissään.

“Minä ymmärsin jo!”

“Ja mitä sinä ymmärsit?”

“Alessandro - “

“Mitä sinä ymmärsit?” Alessandro toisti terävästi. Miehen toinen käsi sulkeutui Cinnamonin ranteen ympärille ja veti häntä lähemmäs, kunnes heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan. Cinnamonin katse harhaili Alessandron läpitunkevista silmistä miehen huuliin ja kauhukseen hän huomasi ajattelevansa, miten mielellään suutelisi miestä uudelleen, kaikesta huolimatta - hän repi itsensä takaisin todellisuuteen tajutessaan Alessandron aavistaneen, mitä hän oli ajatellut.

“Kerro minulle”, vaati Alessandro. “Kuka minä olen?”

“Sinä olet tunteeton ihminen”, Cinnamon kuiskasi kyyneleet silmissä ja sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa, kun hän pakotti itsensä jatkamaan. “Sinä huijaat ihmisiä vain saadaksesi itsellesi paremman olon - vetoat suruusi - KÄYTÄT heitä - “

Alessandro irrotti otteensa Cinnamonista ilmeisen tyytyväisenä. “Ymmärsithän sinä”, mies tokaisi ilottomasti. “No niin, joko sinä nyt palaat takaisin poikaystäväsi luokse?”

Kauhunsekaisen inhon vallassa Cinnamon nousi ylös sängyltä. Hän räpytteli kiivaasti silmäluomiaan haluamatta Alessandron näkevän, että mies oli saanut hänet itkemään - kaiken jälkeen Alessandro ei missään tapauksessa ansainnut sitä, hän ei ansainnut mitään… Cinnamon ei käsittänyt, miten oli voinut lukea Alessandroa niin väärin. Katsottuaan ajatuseulaan hän oli antanut itselleen luvan kuvitella, että kovan ulkokuorensa alla Alessandro oli vain loukattu nuori mies, jonka saattoi korjata takaisin itselleen. Seisoessaan nyt siinä katselemassa, kuinka Alessandro kokosi murskaamiensa tyttöjen valokuvia takaisin kirjekuoreen hän tajusi olleensa katkerasti väärässä. Alessandro oli pinnan alta samanlainen kuin ulkoapäin katsottunakin: jäinen ja turta. Oli mahdotonta sanoa, mikä miehessä oli mennyt vikaan, mutta jotakin oli silti tapahtunut, siitä Cinnamon oli varma. Pikkusiskon onnettomuus oli repinyt Alessandrosta jotakin olennaista irti.

“Kuulostaa hyvältä”, Cinnamon kuiskasi kylmästi silmäillessään Alessandron jäykkää olemusta. Hän onnitteli itseään tajutessaan, kuinka jäätävältä oikein olikaan kuulostanut - kuin hän ei olisi todella välittänyt. Oli esitys kuinka hyvä tahansa, Alessandroon se ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Kalpean hymyn varjot huulillaan mies kohottautui jaloilleen ja siirtyi joustavin askelin Cinnamonin luokse. Hän tarttui tytön käsivarsiin ja pakotti tämän aloilleen kesken liikkeen. Cinnamon katseli miestä sekavin tuntein. Sitten Alessandro jo kumartuikin alas hänen puoleensa ja vangitsi hänen huulensa yhteen lujaan, viiltävään suudelmaan. Cinnamon olisi antanut mitä tahansa, jos olisi sillä hetkellä voinut vain pysäyttää ajan ja todellisuuden ja vain jäädä siihen. Unohtaa kaiken. Koko olemus verta vuotaen hän tempasi itsensä irti Alessandron rautaisesta otteesta ja työnsi miehen kauemmaksi.

“Minä en ymmärrä sinua!” hän puuskahti itkuisesti. “Mikä sinua oikein vaivaa?”
Alessandro hymyili tutkimatonta hymyään. “Onko mielessäsi kertaakaan käynyt, että katsoessasi ajatuseulaan eilen näit vain sen kauniimman puolen tarinasta?”

Sen sanottuaan mies työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja veti esille mustan silkkinauhan. Siinä Cinnamonin kyyneltyneiden silmien edessä hän kohotti käsiään, sitoi nauhan hiuksiinsa ja käveli ulos huoneesta.

“EI”, James kielsi tiukasti. “Minä en suostu kutsumaan sitä limanuljaskaa meidän häihimme!”

Lily huokaisi venytetyn kärsivällisesti ja laski hääsuunnitelmia sisältävän pergamenttinivaskan sohvapöydälle. Hän risti käsivartensa rinnalleen tavalla, joka Jamesin kokemuspohjan mukaan enteili pahaa. Poika valmistautuikin henkisesti jälleen yhteen ilmisotaan heidän välillään tehden samalla mielessään päätöksen, ettei tällä kertaa antaisi periksi tyttöystävälleen. Ei ikinä eikä missään tapauksessa. Lily saattoi uskoa kompromisseihin, mutta tässä tapauksessa niitä ei tulisi, James päätti.

“James, sinä et kuolisi siihen”, Lily muistutti. “Hän on ihminen siinä missä muutkin!”
“Hän on pahempi kuin pussillinen juopuneita kääpiöitä”, äyskähti James. Lily pidätteli salaa hymyään.

“Etköhän sinä nyt vähän - “
“Minä EN liioittele”, James keskeytti kiivaasti. “Amos Diggory on oikea piru! En ymmärrä, miksi meidän pitäisi kutsua hänet meidän häihimme!”
Lily sulki silmänsä, eikä vastannut. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko tytön äkillinen vaiteliaisuus epätoivosta vai väsymyksestä. James itse olisi arvannut jälkimmäistä. Kello oli vasta puoli kahdeksan aamulla ja he olivat työskennelleet häiden parissa jo puolentoista tunnin verran. Niin pitkä aika yhdessä huoneessa olisi muutenkin ollut epäinhimillistä hermojen testaamista, mutta niin aikaisin aamulla se oli vieläkin anteeksiantamattomampaa. Parempiakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä iltaisin niin Kelmien kuin tyttöjenkin asunnot olivat niin täynnä meteliä ja ihmissuhdeselkkauksia, ettei siellä aina kuullut edes omia ajatuksiaan. Siriuksen ja Ariannan ilmisota porkkanan kohtalosta ei vain jollakin tapaa ollut omiaan tunnelmaa kohottamaan.

“James”, Lily aloitti lopulta ottaen ääneensä sen ylitsevuotavan järkevän äänensävyn, jota James oli ollut jo pelkäämään. Vääntäen kohteliaan ja keskittyneen ilmeen kasvoilleen James ajatteli salaa mielessään, että Lilystä tulisi jonakin päivänä loistava äiti. Tyttöhän oli jo nyt parempi kuin hänen oma äitinsä milloinkaan!

“James, minä tiedän, ettet sinä pidä Amoksesta - “
“Eikä hän pidä meistä!”

Lily huokaisi. “Eikä hän pidä meistä. Mutta hän OLI meidän koulutoverimme. Olisi epäreilua jättää kutsumatta hänet.”

James hymyili tahtomattaankin. Vain Lily saattoi olla niin huolehtivainen, että jaksoi välittää jonkun Amos Diggoryn kaltaisen niljakkeen tunteista, hän ajatteli ylpeästi. Samalla häntä kuitenkin ärsytti.

“Amos vain pilaisi häät tekemällä typeriä välihuomautuksia kaiken aikaa”, hän vastusteli.

“Hän on ehkä ärsyttävä, mutta ei typerä.”

“Älä valehtele! Et kai sinä vakavissasi kuvittele, että hän HALUAISI tulla meidän häihimme?”
Lily kohautti olkapäitään. “Se ei ole meidän murheemme. Mutta me voimme kuitenkin kutsua hänet, vai mitä?”

“Ei hänkään kutsuisi meitä omiin häihinsä!” James järkeili toivoen saavansa Lilyn viimein luopumaan koko tuumansa. Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn määrätietoisiin kasvoihin riitti kuitenkin häivyttämään kaiken toivon hänen mielestään. Lily ei luovuttaisi ennen kuin haudassa.

Yllättäen Lilyn huulille kohosi omahyväinen hymy. James katsoi tyttöä yllättyneenä. Tuo hymy oli sellainen, jonka hän oli tottunut näkemään ainoastaan katsoessaan peiliin, tai kenties myös Siriuksen kasvoilla - ei missään tapauksessa herttaisen, ystävällisen Lilyn. Hän loi tyttöön epäluuloisen katseen.

“Mitä sinä virnistelet?”
“Sitä vain”, Lily sanoi nautinnollisesti ja piti sanojen välissä dramaattisen tauon. “Että hän itse asiassa KUTSUU meidät häihinsä.”

Sulkakynä putosi Jamesin sormista sohvalle. “MITÄ?” poika älähti kuivatessaan ohimennen sohvalle läikkyneet mustetahrat taikasauvallaan pois.

“Kuulit oikein”, Lily sanoi leveästi hymyillen. “Amos kutsuu meidät häihinsä.”

“Minä en edes tiennyt hänen olevan menossa naimisiin!”

“En itse asiassa minäkään”, Lily myönsi kulmiaan kurtistaen. “Ennen kuin perjantaina. Tapasin hänet kaupassa - hän oli siellä sen ruosteisen noidankattilansa kanssa - Marcia Connellyn - ja he kertoivat olevansa menossa naimisiin. Minä, Cinnamon ja Arianna olemme kuulemma tervetulleita. Ja seuralaiset myös, mikä mitä todennäköisimmin tarkoittaa teitä.”

James tuijotti tyttöystäväänsä pystymättä keksimään mitään sanottavaa. Oliko Amos Diggory menossa naimisiin? Pelkkä ajatuskin tuntui epätodelliselta - se Amos, jonka James oli Tylypahkassa tuntenut ei olisi koskaan mennyt naimisiin vapaaehtoisesti. Vaikka todennäköisesti asiat olivat nyt muuttuneet, James ajatteli sitten vahingoniloisesti. Amoksellahan oli nyt poikakin. Mitä heille kaikille oikein tapahtui?

“Milloin?” hän äyskäisi viimein.

“Marraskuun neljäntenätoista.”

“Hän haluaa meidät sinne vain kehuskellakseen! Hän haluaa ainoastaan esitellä hienoja häitään ja hienoa Miss Ruosteista Noidankattilaansa! Ei hän meitä sinne OIKEASTI tahdo”, James paasasi. Lily katseli häntä kismittävän tyynesti.

“James, minä olen valmis allekirjoittamaan kaiken, mitä sanoit”, tyttö sanoi, kun James oli vaiennut. “Mutta mitä väliä sillä on? Yhtä hyvin sinä voit tehdä samalla tavalla hänelle!”
“Minä - mitä? Sinä haluat, että minä esittelen sinua Amos Diggorylle kuin mitäkin esinettä?” James puuskahti liian järkyttyneenä muotoillakseen sanojaan sen kauniimmin. “Lily, mitä sinä olet oikein tänä aamuna syönyt?”
“Sinähän sen tiedät, sinä sen kokkasit”, Lily sinkautti hämmentymättä. “Ja ei, minä EN tarkoittanut, että sinun pitäisi esitellä MINUA. Mutta jos sinä haluat kehuskella hänelle, voisit yhtä hyvin tehdä sen meidän häissämme.”

“Oletko sinä varmasti Lily Evans?”

“Viime näkemältä kyllä, kiitos vain”, Lily vastasi kuivasti. “Miten niin?”
James pudisti päätään sekavana. “En taida tuntea sinua niin hyvin kuin luulin, siinä kaikki. En tiennyt, että sinusta löytyy noin häijyjä piirteitä!”
“Minä en ole häijy, minä olen järkevä!”

“Ja mitä järkevää tuossa muka on?”

“No, sehän on vain kompromissi”, Lily sanoi katsoen Jamesia suurin, viattomin silmin. “Sinä saat mitä haluat, eli luvan ärsyttää Amosta. Minä saan mitä haluan, eli luvan kutsua Amos meidän häihimme. Eikä Amoskaan saa mitään tekosyytä loukkaantua siitä, että hän kutsui meidät häihinsä, mutta me emme häntä. Onko tuossa muka jotakin vikana?”

“On”, James jupisi. “Se, että minä en edelleenkään pidä Amoksesta.”
“JAMES!”

“Mitä? Merlin, Lily, kutsu hänet, jos kerran haluat, mutta älä odota, että minä - “ James ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin Lily oli jo lennähtänyt hänen kaulaansa sellaisella voimalla, että hän joutui ottamaan tukea sohvakaiteesta pysyäkseen tasapainossa. Säkenöivä hymy huulillaan Lily taivutti niskaansa ja painoi lujan suudelman poikaystävänsä huulille. James yritti turhaan estää hymyä kohoamasta huulilleen. Hän saattoi vihata Amos Diggorya ja tämän vastenmielistä läsnäoloa melkein yhtä paljon kuin korvanpesua kotona Godricin Notkossa, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö riidalla olisi ollut ehdottomasti hyvät puolesta, kuten aina. Kyllä, James ajatteli hämärästi antaessaan sormiensa liukua Lilyn hiuksien sekaan, loppuelämä Lilyn seurassa vaikutti ehdottomasti hyvältä vaihtoehdolta.

Höm, höm.”

Itsekseen valittaen James vetäytyi kauemmas sylissään istuvasta punapäästä. Vastentahtoisesti hän käänsi katseensa edelleen tekoyskää harjoittavaan tunkeilijaan, joka osoittautui Cinnamoniksi.

“Kuule, Cin, tämä on yleinen oleskelutila, joten sinun täytyy nyt vain - “ James aloitti naama virneessä, mutta vaikeni nähdessään vaaleatukkaisen tytön onnettoman ilmeen. Myös Lily havaitsi saman tosiasian. Tyttö liukui alas hänen sylistään ja kiirehti lattian poikki kietomaan käsivarsiaan parhaan ystävänsä ympärille.

“Sinä näytät tosi kurjalta. Missä sinä oikein olet ollut?” Lily kauhisteli kuin paraskin äiti. James virnisti itsekseen.

Cinnamon nikotteli. “Vakoiluverkostossa.”

“Ja tulet vasta nyt? Cin, minä luulin, että tulit kotiin jo ajat sitten! Alessandroko sinut toi?

“Ei”, tiuskaisi Cinnamon. Tytön kasvoille kohosi kireä hymy, kun hän lisäsi “sen Thorntonin naikkosen” näyttäneen hänelle ulospääsytien Lutonin kaduille. Sitten, vain puolen sekunnin kuluttua, tyttö purskahti Jamesin suureksi kauhuksi katkeraan itkuun. Hän lyyhistyi voimalla suoraan Lilyn käsivarsille ja mumisi jotakin epäselvää tytön korvaan itkunsa lomasta.

“Cin, en saa mitään selvää - Cin - voi ei - kuule - rauhoitu - hidasta - “

“Lily, se oli hirveää! MINÄ olen hirveä!” porasi Cinnamon. “Alessandro oli siellä - ja minä olin siellä - “
“Se nyt ei tullutkaan vielä selväksi”, James mumisi toisesta suupielestään. Hän vaikeni, kun Lily mulkaisi häntä pahasti. Sitten tyttö keskitti jälleen kaiken huomionsa ystäväänsä.

“Cinnamon, mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”
“Sinä et halua tietää”, Cinnamon niiskutti. Silmät turvonneina ja punottavina hän näytti ennen kaikkea onnettomuuteen joutuneelta pallokalalta, mutta James ravisti velvollisuudentuntoisesti ajatuksen mielestään. Hän tunsi olevansa tyystin väärässä paikassa. Hän oli aina ollut huono käsittelemään parkuvia tyttöjä, joskin Lily teki poikkeuksen hänen mielessään silläkin alalla. Cinnamon ja Lily olivat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä Jamesin ollut vaikeaa päättää, kumpi heistä oli vaikeampi tapaus.

“Minä - “ James ähkäisi. “Haluatteko, että keitän kahvia?”

“Siitä vain”, Lily sanoi hajamielisesti vilkaisemattakaan häneen ja vaikka lausahdusta ei voinutkaan nimittää kovin kiitolliseksi kehotukseksi, käytti James siitä huolimatta sitä tekosyynä vetäytyäkseen keittiön rauhaan. Sieltäkin hän tosin saattoi kuulla Cinnamonin hysteerisen tilityksen.

“Lily, Alessandro on hirvittävä ihminen - hän - hän vain pyörittää tyttöjä kuin mitäkin lurettia - “

“Se on rulettia”, Lily oikaisi hienotunteisesti. Paljastus sai Cinnamonin nyyhkytyksen yltymään entisestään. James alkoi kovaa vauhtia toivoa, että kello olisi ollut jo kahdeksan ja hän olisi saanut hyvän tekosyyn paeta Auroriakatemian ihanaan hiljaisuuteen.

“Hän on pahempi kuin Sirius ikinä! Et nähnyt häntä siellä! Hän vain katsoi minua kuin halpaa lohikäärmepihviä ja minä - ja minä SUUTELIN häntä.”
James kirosi, kun taikasauva lipsahti hänen otteestaan lattialle kesken loitsun. Cinnamon oli suudellut Alessandro Visardoa? Noin vain, Remuksen nenän alla? Tai ei todennäköisesti alla, vaan pikemminkin selän takana, mutta asia oli joka tapauksessa sama, James pohti mielessään järkyttyneenä. Tiesikö Remus? Pitäisikö hänelle kertoa? Merlin, James manasi, miten Cinnamon saattoi olla niin typerä, että meni tekemään jotakin sellaista?

“Minä tiesin sen alusta asti”, James paljasti kahvipannulle. “Siitä Visardon gigolosta on vain haittaa!”

Hän vaikeni kuullessaan lisää puhetta olohuoneesta. Lily lohdutti Cinnamonia. LOHDUTTI - ikään kuin Cinnamon olisi ansainnut mitään lohdutusta tekonsa jälkeen. Pahus, miten tyttö saattoi tehdä jotakin sellaista Jamesin ystävälle? Noin vain, harkitsematta? ARIANNA olisi saattanut tehdä jotakin sellaista. Mutta ei missään tapauksessa Cinnamon.

James tunsi suuttumuksen tumman varjon nostavan päätään sisällään, kun hän vain ajattelikin Cinnamonia ja sitä, mitä tytön teko vielä aiheuttaisi Remukselle. Remuksella oli tarpeeksi ongelmia ilman huikentelevaista tyttöystävääkin. Eivätkä Cinnamon ja Lily tajunneet sitä?

“Shh, kaikki paranee kyllä vielä”, James kuuli Lilyn kuiskuttavan. “Rauhoitu - et sinä voinut tietää - ei se ollut sinun vikasi - “

Se pisara katkaisi kentaurin selän. James paukautti kahvipannun vasten pöytää sellaisella voimalla, että se olisi yhtä hyvin voinut haljeta keskeltä kahtia. Mieli mustana hän marssi olohuoneeseen, missä Lily keinutti rajusti parkuvaa ystäväänsä edelleen sylissään.

“Minä menen nyt töihin”, James murahti katsomatta tyttöystäväänsä. Hän nykäisi yhdellä terävällä liikkeellä viittansa tuolinkaiteelta ja lähti saapastelemaan eteiseen.

“James - James odota - “ Lily kutsui hänen jälkeensä, kun James veti kenkiään jalkaansa. “Onko kaikki hyvin? Kuulostat vihai- “

James ei jäänyt odottamaan, että kuulisi Lilyn lopettavan lauseensa. Hän veti oven niin rajusti auki, että se oli keikahtaa irti saranoiltaan. Saman tien hän astui käyttämään ja antoi oven paukahtaa kiinni perässään. Hemmetin Cinnamon!

Suuttumus ei ollut vieläkään hellittänyt otettaan Jamesista, kun hän puolen tunnin kuluttua istui Auroriakatemian kolealla lattialla ja teeskenteli kuuntelevansa aurori Camelotta Tonksin yksitoikkoista nimenhuutoa, jolla ei ollut muuta uutta tarjottavaa kuin se tosiasia, ettei Jude X ollut paikalla. Kyseessä ei ollut missään tapauksessa ensimmäinen kerta, eikä James käsittänyt, miksi kukaan vaivautui edes teeskentelemään hämmästynyttä. Hän itse olisi antanut vaikka sauvakätensä, jos olisi saanut kuulla, missä Jude oli. Tai pikemminkin miksi - hänellä oli aavistuksensa, joiden mukaan Jude saattoi olla puuhaamassa jotakin epäilyttävää Päivän Profeetan pikku kopperoissa, mutta syytä hän ei olisi kuolemakseenkaan keksinyt.

Sirius nojautui kyllästyneenä Jamesin puoleen keskeyttäen hänen mietteensä. “Vakavissaan, jonkun pitäisi kedavrattaa Tonks”, hän mumisi vaimealla äänellä. “Hän on tappavan tylsä!”
“En huomannutkaan”, James sanoi sarkastisesti. “Miksei Red voi olla täällä?”

Sirius virnisti. “Hänellä on varmaan parempaa tekemistä. Kuolonsyöjien pidättäminen luutakomerossa ja niin edespäin - “
“Sirius!” James älähti inhoavasti.

“Mitä?”

“Vain sinä saat Redin puuhat kuulostamaan noin likaisilta!”
Liian myöhään he tajusivat korottaneensa ääntään kesken keskustelun. Kääntäessään katseensa takaisin Camelotta Tonksiin James sai huomata naisen katseen suuntautuneen heihin siinä missä toistenkin. Ilmeisesti keskustelu oli osoittautunut muiden läsnäolijoiden mielestä niin mielenkiintoiseksi, että he olivat hylänneet koko nimenhuudon seuratakseen väittelyä.

Sirius virnisti anteeksipyytäväksi. “Jatkakaa vain, aurori Tonks.”

“Minä en suoraan sanottuna halua tietää, mitä teidän likainen mielikuvituksenne on kehitellyt minun kollegastani”, Tonks vastasi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Mutta olisin kiitollinen siitä, jos pitäisitte ne mielikuvat omana tietonanne.”

James ja Sirius nyökkäsivät. “Kyllä, aurori Tonks”, he lausuivat yhteen ääneen. Jokin tässä tavassa näytti käyvän Tonksin hermoille, sillä nainen sulki tuskastuneena silmänsä ja veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.

“Näin meidän kesken, aurori Stron on ollut vuosikausia samassa työpaikassa kanssani ja olen yllättänyt hänet luutakomerosta vain yhden ainoan kerran”, nainen tiedotti tiukkaan sävyyn.

“Kenen kanssa?” Sirius kysyi oitis.

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Alice Prewett huokaisi.

“Ei sitä koskaan tiedä - “
“Riittää jo, te kaikki!” Tonks määräsi äänessään sävy, joka varoitti ihmisiä koettelemasta enempää hänen rajojaan. Syvään huokaisten Sirius sulki suunsa ja vajosi takaisin lattialle kasvoillaan marttyyrin ilme. Myös James ja Alice vaikenivat.

Tonks nyökkäsi lyhyesti. “Kiitos. Nyt, palataksemme asiaan - onko kenelläkään aavistustakaan siitä, missä herra Langloise-Rioux piileskelee?”

Jamesin suureksi yllätykseksi Hermel Biggs viittasi.

“Niin?”
“Hän on tänään Päivän Profeetassa. Hän sopi asiasta aurori Vauhkomielen kanssa tänä aamuna, kuulin heidän puhuvan siitä - “ Hermel vaikeni äkkinäisesti ja alkoi asetella ruutukaapunsa kauluksia huolekkaasti.

“No, asia on sillä selvä. Ei puhuta siitä sen enempää”, Tonks päätti lyhyesti ja siirtyi selittämään heille niitä harjoituksia, jotka odottaisivat heitä sinä päivänä. James ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hän vaihtoi pikaisen katseen Siriuksen kanssa ja muistutti ystäväänsä äänettömästi siitä, että he ottaisivat Jude Langloise-Riouxin puheeksi Hermelin kanssa myöhemmin.

Tilaisuus Hermelin kuulustelemiseen tarjoutui vielä samana iltapäivänä, kun Frank Longbottom ryntäsi huoneeseen kesken itsepuolustusharjoitusten ja ilmoitti, että Vauhkomieli kaipasi Tonksia käytävässä. James ja Sirius laskivat oitis taikasauvansa ja kääntyivät katsomaan ovelle, missä puuskuttava Frank seisoi puristaen pudottamaansa taikasauvaa tiukasti kädessään. Mies näytti huolestuneelta.

“Riittää tältä päivältä, ryhmä”, Tonks kääntyi ilmoittamaan oppilailleen ja pyyhkäisi heidät sitten syrjään kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän asteli joustavin askelin ovelle Frankin luokse.

“Mitä on tapahtunut?”
“Se on Red”, Frank vastasi kireästi. “Hän oli kaksintaistelussa.”
“Kenen kanssa?”
Frank pudisti päätään. “En tunnistanut sitä miestä. Vaaleat hiukset, ehkä vähän yli kahdenkymmenen. Ei missään tapauksessa kuolonsyöjä.”

“Oletko varma?” Tonks tiukkasi.

Mies hymyili niukasti. “Olen opetellut nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen tunnistetun kuolonsyöjän. Se mies ei ollut heidän joukossaan… ja minusta näytti muutenkin siltä, että heillä oli enemmän... henkilökohtaisia kaunoja.” Frankin ääni vaimeni lopussa niin matalaksi, että James joutui höristämään korviaan erottaakseen sanat. Hän rypisti otsaansa. Kenen kanssa Red voisi riidellä?

“Eikö se mies ole oppinut yhtään mitään?” Tonks kivahti itsekseen. Kasvot kiveen piirtyneinä hän pyörähti ympäri. “Ryhmä, ottakaa tämä esimerkkinä. Aurori ei koskaan taistele henkilökohtaisten asioiden vuoksi! Menkää nyt kotiinne, älkääkä jääkö tänne luuhaamaan!”

Tonks ei jäänyt odottamaan oppilaidensa vastausta, vaan paineli ulos huoneesta kuin myrskynmerkki. Frank kääntyi vielä väläyttämään yhden hymyn oppilailleen - tai mitä todennäköisimmin Alicelle - ja seurasi sitten Tonksia käytävään.

James vilkaisi Siriusta kysyvästi. “Mitä tehdään?”

“Mitä luulisit? Jäädään totta kai liehittelemään naisia, mitä oikein kuvittelet?” naljaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, meillä on vapaata! Käytetään se hyödyksi!”
“Sinä tarkoitat - “

“Ylös, ulos ja lenkille! Suuri maailma ei odota meitä ikuisesti!”

Katsoen parhaaksi totella Kelmitoveriaan James kömpi ylös pölyiseltä lattialta ja sulloi taikasauvan saappaanvarteensa, ennen kuin käveli muiden kurssitovereidensa vanavedessä ulos ovesta. Vasten tahtoaankin hän jäi viivyttelemään käytävään, missä Tonks ja Vauhkomieli seisoivat kinastelemassa Redin kanssa.

“Hidasta”, James supisi toisesta suupielestään Siriukselle. “Haluan kuulla tämän.”

“Kuten sanot, kapu.”

Maleksiessaan käytävää pitkin eteenpäin James ei voinut olla toivomatta, että olisi kuullut paremmin, mistä Red ja Vauhkomieli keskustelivat. Nyt hän erotti vain hajanaisia keskustelunpätkiä - sanan sieltä täältä, kuten “typeryyttä”, “houkka” ja “mitä minä olen sinulle sanonut”. James pidätteli hymyään nähdessään tavan, jolla Red katseli Vauhkomieltä. Mies näytti siltä, että olisi voinut tappaa työtoverinsa.

“Luopuisit jo”, Red ärähti lopulta kyllästyneenä. “Minulla oli syyni siihen. Jos olisit kuullut, mitä hän sanoi - “

“Sinä olet aurori nyt, Stron, et enää mikään taikasauvaa heiluttava pikku porkkana!” Tonks keskeytti jäätävään sävyyn. “Sillä ei ole väliä, mitä se mies sinulle sanoi! Sinulla ei ole enää oikeutta välittää!”

“Sinun on helppo sanoa. Sinä et kuullut sitä!”

“Minun ei tarvitse kuulla sitä!” Tonks kiljui vastaukseksi, eikä Jamesilla äkkiä ollut enää mitään ongelmaa seurata keskustelun kulkua. “Kautta Grindelwaldin, Red, käyttäytyisit edes asemasi mukaisesti!”

Red ei näyttänyt edes kuulevan. “Minä tapan hänet vielä jonakin päivänä”, mies vannoi vakaasti. “Minä joko tapan hänet, tai hän tappaa minut. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, että hän päätyy siihen helvettiin, jota minulle aina manasi.”

Tonks ei vastannut. James tulkitsi hiljaisuuden merkiksi keskustelun päättymistä ja kiirehti nykimään vastahakoista Siriusta eteenpäin käytävällä.

“Sehän oli valaisevaa”, Sirius haukahti, kun James raahasi hänet Auroriakatemian aulaan, joka oli hiljainen lukuunottamatta nyrpeältä näyttävää aulanoitaa, jota ympäröi pistävänhajuinen savupilvi.

“Mitä luulet, kenestä hän puhui?”
Sirius tuhahti. “Minä TOIVON, että kyseessä on Bellatrix.”

“Anturajalka, hän puhui miehestä”, James muistutti hienotunteisesti. Hetken ajan Sirius vaikutti pohjattoman pettyneeltä. Sitten hän näytti harkitsevan asiaa uudelleen ja teki ilmeisesti mielessään jonkin syvällisen päätöksen, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat.

“Mitä nyt?” voihkaisi James.

“No, ei sitä koskaan tiedä - ehkä Bellatrix on viimeinkin tavoittanut sisäisen luolamiehensä ja päätynyt - “

“Anturajalka, minä en halua tietää enempää!”
“Miksi et? Minä vain - “
“Hiljaa!”

“Miksi?” Sirius nurisi loukkaantuneena. “Kuiskaileeko Lily kenties telepaattisesti mieleesi? Jamesssss…. oi, Jamesssssss…

James pidätteli nauruaan. “Anna olla, Anturajalka. Ruutukaapu-Biggs on tuolla. Minulla on hänelle vähän asiaa.”

Hermel Elmer Biggs kyhjötti yhtenä shakkiruutuisena myttynä Auroriakatemian ulkoportailla ja kirjoitti kiivaasti kirjettä pergamentinpalaselle. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei kunnolla edes huomannut, kun James ja Sirius ilmestyivät hänen selkänsä taakse. Sirius ojentui taputtamaan häntä olkapäälle. Hän kirkaisi.

“MITÄ - hei, säikytteleminen on rumaa!” Hermel moitti kääntyessään ympäri kasvot asteen verran kalvenneina. “Olisin voinut saada sydämenpysähdyksen tuosta hyvästä!”
“Anteeksi, kaveri”, Sirius pahoitteli kuulostaen siltä, ettei ollut todellisuudessa tippaakaan pahoillaan. Hän istui Hermelin viereen kiviportaille ja nauroi nähdessään, kuinka Hermel liikahti kauemmas hänestä. Heidän opiskeluaikansa jälkeenkään mies ei ollut päässyt eroon Siriusta kohtaan tuntemastaan paljaasta kauhusta, joka nytkin hehkui hänen silmistään.

“Meillä on sinulle asiaa”, Sirius aloitti.

“Kysyttävää, enemmänkin”, James oikaisi istuessaan alas. Hänen sanansa saavuttivat Hermelin täyden kiinnostuksen ja mies laski pergamentinpalasen syliinsä kasvoillaan se äärimmäisen mahtipontinen ilme, jota James oli varsin lyhyessä ajassa oppinut inhoamaan.

“Teen parhaani auttaakseni teitä ongelmassanne”, mies vastasi muodollisesti. “Mitä haluaisitte kysyä?”

“Se liittyy Judeen”, sanoi Sirius.

“Ai Langloise-Riouxiin? Mitä hänestä?”

“Sinä kuulemma tiedät, missä hän on.”
Hermel nyökkäsi näyttäen siltä, että yritti olla näyttämättä itsetyytyväiseltä. Hän piti juuri tarpeeksi pitkän tauon vaikuttaakseen mietteliäältä ja ilmoitti sitten Juden menneen käymään Päivän Profeetassa.

“Niin, niin”, James sanoi kärsimättömästi. “Sen me tiedämme. Mutta MITÄ hän siellä tekee?”

Hermel kohautti olkapäitään. “Hän ei ole oikeastaan minun ystäväni, eli en tiedä tarkalleen - hän ei kertonut sitä - mutta luulisin, että asialla on jotakin tekemistä hänen vaimonsa kanssa.”

“HÄNEN VAIMONSA!” Sirius karjaisi sellaisella voimalla, että Hermel nosti perin juurin järkyttyneenä kädet korviensa suojaksi.

“Niin”, vaaleatukkainen nuorukainen inahti selvästi säikähtäneenä. “Hänen vaimonsa, Lucy - “

“ - X”, James lopetti ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä hän purskahti nauruun ymmärtämättä kunnolla itsekään, miten oli saattanut olla niin uskomattoman typerä. He kaikki olivat olleet - hän, Sirius, Arianna, Lily. Jokainen vuorollaan he olivat ihmetelleet, mikä oli Juden ja Lucyn yhteys, kun koko ajan sitä oli heilutettu heidän nenänsä edessä kuin punaista viittaa härälle. Totta kai Lucy Wright-X oli Juden vaimo, heillähän oli sama sukunimikin. X.

“Anturajalka, me olemme idiootteja”, James sanoi pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään. “Se oli koko ajan meidän nenämme edessä! Me emme vain huomanneet sitä!”
“Liian ilmiselvää”, Hermel nyökytteli viisaasti. “Sitä sattuu toisinaan. Minunkin äitini kadottaa usein silmälasinsa vain huomatakseen, että - “

“Kiitos, Hermel, tuo riittääkin jo”, Sirius keskeytti ja aina yhtä kunnioittava Hermel vaikeni silmänräpäyksessä. Sirius taputti miestä ohimennen harteille ja ponkaisi sitten ylös kiviportaalta kasvoillaan yhtä hämmästynyt ilme kuin Jamesillakin. Miten heiltä oli kestänyt niin kauan huomata asia? Kyse oli varmasti siitä, että Judelle oli niin vaikeaa kuvitella vaimoa, James tuumi. Mieshän ei edes hallinnut kunnollista englantia! Ja vielä Lucy Wright-X:n kaltainen vaimo…

“Älä enää koskaan väitä minua älykkääksi, Anturajalka”, James varoitti valmistautuessaan kaikkoontumaan takaisin kotiin Viistokujalle.

Sirius hymyili hänelle leveästi. “Ikään kuin minä muutenkaan erehtyisin tekemään sellaista virhettä, kaveri.”

Jamesin hyvä tuuli hälveni kovaa vauhtia, kun hän ilmiintyi keskelle asuntonsa olohuonetta ja huomasi Lilyn penkovan kirjahyllyään pelottavan määrätietoinen ilme kasvoillaan. Lilyn näkeminen palautti kaikki aamuiset tapahtumat yhtenä vyörynä takaisin hänen mieleensä. Cinnamon. Remus. Alessandro Visardo. James puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin.

“Mitä sinä oikein teet?” hän tiedusteli viileästi.

Lily kääntyi ympäri pyörittäen hämillisenä punaisia hiussuortuvia sormissaan. “Etsin sinun kummisetäsi yhteystietoja - James, et kai sinä tosissasi aikonut jättää kutsumatta häntä?”
“Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minua kiinnostaa tippaakaan?” James laukoi takaisin purevaan sävyyn. Lily katseli häntä otsa rypyssä.

“Hyvä on”, tyttö sanoi sitten kuin olisi yrittänyt tulkita hänen ajatuksiaan ja katsonut onnistuneensa. “Mikä sinua painaa? Voit yhtä hyvin kertoa, koska minä en mene minnekään, ennen - “

“Mikä minua painaa?” James toisti. “Pahus, Lily, voisikohan kyseessä MITENKÄÄN olla sinun huikentelevainen ystäväsi?”

“Minun - “ Lily vaikeni tajutessaan, mistä James puhui. “Ai.”

“Ai?” Siinäkö oli kaikki, mitä Lilyllä oli sanottavanaan, James ihmetteli. Pelkkä yksi säälittävä “ai”, ikään kuin Cinnamonin tekoa ei olisi voinut kuvailla millään muulla tavalla? James itse olisi keksinyt montakin sanaa Cinnamonin käytöksen kuvaamiseen, mutta päätti pysyä kerrankin vaiti oman terveytensä vuoksi.

Lily nosti leukaansa. “Kuule, minä tiedän, mitä sinä ajattelet - “
“Jos sinä tietäisit, et yrittäisi puolustella häntä!” räjähti James. “Jos sinä tietäisit, et LOHDUTTAISI häntä! Seuraavaksi sinä varmaan väität, ettet välitä tippaakaan siitä, miltä Remuksesta tuntuu!”
“Älä viitsi!” Lily kimpaantui. “Totta kai minä välitän! Mutta minä myöskin vaivauduin kuuntelemaan Cinnamonin puolen tarinasta!”

“Ja mikähän se mahtoi olla?” James uteli ivalliseen sävyyn. “Hän oli kenties kyllästynyt olemaan ihmissuden tyttöystävä, joten hän päätti sen sijaan siirtyä italialaiseen naistenmiesvakoojaan? En ymmärrä, miten sinä voit puolustella häntä!”
Vihaiset sanat pyrkivät Lilyn huulille, mutta tyttö nieli ne viime tipassa ja käänsi katseensa pois. James hengitti raskaasti. Häntä melkein hävetti oma maltinmenetyksensä, jos hän ei olisi ollut ehdottoman varma sen aiheellisuudesta. Ei ollut oikein, että Lily - hänen tyttöystävänsä - puolusteli Cinnamonia, kun tämä oli ensin mennyt loukkaamaan yhtä hänen parhaista ystävistään. Yhtä hänen veljistään.

“Kuule”, Lily yritti uudestaan, tällä kertaa maltillisemmin. “Minä en pidä siitä, mitä Cinnamon teki. Mutta myös hän on minun ystäväni, enkä minä voi valita puolia sillä tavalla. En niin kuin sinä.”
James avasi suunsa vastatakseen, mutta Lily viittasi häntä vaikenemaan.

“Tiedän, että me olemme eri mieltä tästä asiasta, enkä yritä saada sinua hyväksymään minun kantaani, jos se ei sinua kiinnosta”, tyttö selitti. “On typerää riidellä tästä asiasta, James, varsinkin kun se ei edes koske meitä.”

“Kyllä se koskee!”

“Ei suoranaisesti”, korjasi Lily. “Sitä paitsi me voimme käyttää aikamme paljon paremminkin kuin tappelemalla. Onko siinä muka jotakin väärin?”

James oli aikeissa väittää vastaa, mutta tajusi sitten, miten typerää se oli - Lily tarjosi hänelle kerrankin helppoa sopuratkaisua. Vain ääliö olisi luopunut sellaisesta tarjouksesta, varsinkin, jos tuo nimenomainen ääliö oli aiemminkin ollut tekemisissä Lilyn temperamentin kanssa.

“Olet oikeassa”, James myöntyi huokaisten. “Ei siinä ole mitään väärin. Unohdetaan koko juttu.”
Lily hymyili voitonriemuisesti ja liikahti lähemmäs tervehtiäkseen Jamesia kunnolla. Suudelma oli samanlainen kuin aina ennenkin, lämmin ja lohduttava, mutta sillä kertaa siitä jäi uupumaan jotakin. James tiesi kyllä, mistä tunne johtui: he molemmat olivat keskittyneet ajattelemaan Cinnamonia.

Cinnamon vaihtoi apein mielin työvaatteet vaaleansiniseen huppupaitaan ja verkkahousuihin ja suuntasi ulos parantajien taukohuoneesta valmistautuen kohtaamaan jälleen kerran ulkomaailman kaikessa armottomuudessaan. Sateen tuoksu leijui yhä ilmassa, kun hän heilautti laukun olkapäälleen ja otti suunnan kohti Viistokujaa. Katu oli autio ja hiiskumattoman hiljainen; kukaan muu ei vaivautunut kulkemaan jalan, ellei sattunut olemaan kuolonsyöjä tai työvuorossa oleva aurori. Cinnamon tiesi kuitenkin, että ilmiintyminen sekavassa mielentilassa oli typerää ja kaiken lisäksi vaarallista. Vaikka olisihan halkiintuminen täydentänyt entisestäänkin surkean päivän loistavaksi, tyttö pohdiskeli kuivasti kääntyessään Viistokujalle vievälle oikopolulle. Hänen jalkansa tuntuivat raskailta.

“Hei, odota vähän!”
Cinnamon kiepsahti kannoillaan kohdaten yllättyneenä varjoissa seisovan Alessandron katseen. Katkerana hän ihmetteli mielensä perukoilla, mitä mies sillä kertaa halusi. Johan tämä oli aamulla tehnyt Cinnamonille suorastaan tarpeettoman selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

“No?” Cinnamon tiuskaisi tarpeettoman terävästi.

Alessandro hymyili ikävystyneesti. “Onko sinulla hetki aikaa?”

“Ei oikeastaan.”

“Hyvä on. Sitten hoidan tämän äkkiä. Mennäänkö Vuotavaan Noidankattilaan?”

Cinnamon tuijotti edessään seisovaa italiaanoa ällistyneenä. Eikö mies ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä hän oli juuri sanonut?

“Sinä olet uskomaton, Alessandro Visardo!” hän kiivastui. “Mitä sinä vielä oikein haluat? Voisi kuvitella, että sinulle olisi riittänyt se, mitä - “
“Riittää jo”, Alessandro komensi äänessään niin luja sävy, ettei Cinnamon osannut vastustella, vaan sulki suunsa. Hän oli edelleen omien ristiriitaisten tunteidensa vallassa, kun Alessandro tarttui hänen kyynärpäähänsä ja lähti ohjaamaan häntä takaisin Viistokujalle.

He taittoivat matkan hiljaisuuden vallitessa ja kerrankin elämässään Cinnamon oli siitä vieläpä kiitollinen. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut kykenemätön keksimään mitään ymmärrettävää sanottavaa, vaikka Alessandro olisikin halunnut puhua. Mies ei kuitenkaan antautunut minkäänlaiseen keskusteluun, vaan luotsasi heidät tuimana ja mykkänä Vuotavan Noidankattilan pubin ränsistyneelle ulko-ovelle.

“Mene sisälle.”

Cinnamon totteli kuin unen vallassa. Hänen mielensä työskenteli kuumeisesti hänen katsellessaan, kuinka Alessandro ravisti läpimärkää viittaansa kuivaksi. Oliko mies tullut varta vasten etsimään häntä? Aikoiko tämä pyytää anteeksi, myöntää olevansa väärässä? Ajatus tuntui kipeältä haavekuvalta ja silti Cinnamon takertui siihen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.

“Haluatko juoda jotakin?” Alessandro tiedusteli väkinäisen kohteliaasti heidän löydettyään tiensä tyhjään pöytään. Se ei ollut erityisen ongelmallista - Vuotava Noidankattila oli täysin autio lukuunottamatta yksinäistä baarimikkoa ja nurkassa kyhjöttävää hunnutettua, itämaiselta näyttävää noitaa, jonka kynnet repivät sanomalehteä harkitusti kappaleiksi. Cinnamon värähti ja käänsi katseensa nopeasti takaisin keskustelukumppaniinsa. Hän pudisti päätään.

Alessandro kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Kuule, tästä aamusta - “

“Mitä siitä?” Cinnamon kysyi pingottuneesti.

Alessandro nieleskeli pitkän tovin, ennen kuin pakotti itsensä puhumaan. “Olen pahoillani.”

Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon melkein uskoi miehen sanoja - hän HALUSI uskoa niitä. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin paljasti totuuden.

“Lily käski sinun pyytää minulta anteeksi, vai mitä?”

“Mistä arvasit?”

Cinnamon hymähti. “Minä tunnen sinut.”
Sanat saivat Alessandron kivettymään paikoilleen ja muutaman sekunnin verran Cinnamon ehti pelätä uutta raivokohtausta miehen taholta. Sitten Alessandro kuitenkin antoi lihastensa rentoutua ja yksinkertaisesti murahti, että Cinnamon vain kuvitteli.

“Ehkä, ehkä en. Onko mielessäsi koskaan käynyt, että käytökselläsi annat ymmärtää enemmän itsestäsi kuin arvaatkaan?”
“Tässä ei ole nyt kyse siitä. Minä pyysin sinulta anteeksi!”
“Niin, koska Lily käski!”

“Mitä väliä sillä muka on?”
Cinnamon pudisti päätään. Jos hän olikin joskus epäillyt Alessandron valittavan tunteettomuudestaan, oli hän nyt valmis allekirjoittamaan kaikki miehen väitteet. Miehellä ei ollut aavistustakaan niinkään tavallisista asioista kuin anteeksianto tai yhteisymmärrys. Hän oli yksinkertaisesti kykenemätön käsittämään mitään sellaista, Cinnamon ajatteli tuntien säälin läikähtävän sisällään.

“Sillä on se merkitys, että sinä et ole oikeasti pahoillasi”, hän selitti kuin olisi puhunut pienelle lapselle.

Alessandron suupielet nytkähtivät. “Minulla ei ole aikaa sellaiseen, Cinnamon. Ehkä - ehkä jossakin mielessä - olisin voinut ilmaista asiat toisella tavalla tänä aamuna - olin kai turhan varomaton - joskus unohdan, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä ja Mikaja.”

“Miten Mikaja tähän liittyy?” hämmästeli Cinnamon.

“Monella tavalla”, kuului Alessandron synkkä vastaus. Mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kertoakseen enempää, eikä Cinnamonilla ollut sydäntä kysyä. He yksinkertaisesti istuivat hiljaisuudessa ja katselivat toistensa käsiä. Enempään heillä ei ollut rohkeutta; edellisillan kuvat pitivät yhä liian tiukasti heitä vankeinaan.

“Mikaja raiskattiin, kun hän oli nuori”, Alessandro sanoi viimein vetäen syvään henkeä. Miehen äänensävystä Cinnamon arvasi oitis heidän siirtyneen sellaiselle maaperälle, jolla Alessandro ei ollut ennen seisonut. Hän odotti vakavana, että vakooja jatkaisi.

“Hän oli kai kolmetoista, tai jotakin sinne päin. Se mies oli aurori. Hän oli tulossa isän kanssa juhlista. Humalassa, totta kai”, Alessandro selitti. “Mikaja tuli vastaan ja isä arvasi, mitä tapahtuisi, joten hän katosi paikalta. Kun lehdissä myöhemmin kirjoitettiin, että joku aurori oli… tehnyt mitä teki, ei isä kertonut kenellekään mitään. Vaikka kyllä hän tiesi. Se hölmö - “ Alessandro tuhahti halveksunta jokaiseen piirteensä vajonneena. “Raiskaaja oli kai luvannut suositella häntä seuraavaksi yliauroriksi, joten tietenkään hän ei halunnut vaarantaa sitä… hän siis säilytti työkaverinsa salaisuuden, eikä se mies ikinä jäänyt kiinni.”

Cinnamon nyökkäsi ihmetellen mielessään, miten Mikajan tarina liittyi Alessandron elämään. Hän ymmärsi kuitenkin olla kysymättä ja odotti.

“Isä oli juuri päässyt yliauroriksi, kun hänen ystävänsä murhattiin. Poltettiin elävältä omaan kotiinsa… Ei ollut vaikeaa arvata, että se oli Mikajan vika. Hän oli siinä vaiheessa jo täysin sekaisin päästään, liittynyt Vakoiluverkostoon ja eronnut koulusta… isä tietenkin tiesi, mutta ei kertonut kenellekään. Ei halunnut tahrata mainettaan, kyllähän sinä tiedät ne kuviot. Kai hän kuvitteli, että Mikaja oli saanut tarpeekseen kostettuaan sille miehelle ja unohtaisi koko jutun. Äiti tiesi paremmin. Hän pelkäsi, että Mikaja saattaisi muistaa isän siltä illalta ja aneli, että isä kertoisi jollekulle - pyytäisi meille suojelua - isä vain oli liian ylpeä”, Alessandro jatkoi ääni täydellisen sävyttömänä.

“Joka tapauksessa, Mikaja ei ilmeisesti unohtanut. Hän etsi meidän asuntomme ja tuli sinne kesällä. Isä ja äiti olivat töissä ja minä - no, Ema oli yksin kotona. Hän oli silloin kahdeksan. Mikaja lumosi kaikki ikkunat umpeen ja lukitsi oven… hän sytytti asunnon palamaan…”

“Voi ei”, Cinnamon hengähti.

“Voi kyllä. Kun tulin kotiin, Mikaja seisoi ovella ja piteli sitä kiinni… Ema oli kai yrittänyt vetää ovea auki... koko asunto oli liekeissä…” Alessandro käänsi katseensa toiseen suuntaan. “Jälkeenpäin lopetin koulun ja menin Vakoiluverkostoon. Mikaja oli minulle siskoni velkaa, hän otti minut sinne pyytämättä minua vannomaan valaa… ja jonakin päivänä minä vielä tapan hänet.”
Alessandron äänestä kuuluva vakaumus kauhistutti Cinnamonia. Hän tuijotti miestä mykkänä keksimättä mitään sanottavaa.

“Siinä se”, Alessandro tokaisi karheasti. “Nyt ainakin ymmärrät jotakin. Löydät varmaan kotiin ominkin avuin?”
Sen sanottuaan mies siirsi tuoliaan kauemmas pöydästä, nousi ylös ja käveli jäykin askelin ulos Vuotavan Noidankattilan ovesta.

perjantai, 8. joulukuu 2006

25.osa - Välienselvittelyjä tähtien valossa

25.osa - Välienselvittelyjä tähtien valossa

3.10.1978

“McGarmiwan nimeen, anna olla jo!”

“Arianna, olisit nyt järkevä - “

“Minä OLEN!”

“Etkä ole, sinä olet pakkomielteinen!”
“Sirius, kuinka monta kertaa sinulle oikein pitää sanoa, että minä - en - syö - tuota?”

Sirius nosti kätensä ylös ja valitti turhautuneena. “Merlin, nainen, se on vain PEKONIA! Se ei ole ikinä tappanut ketään!”

“Mistä sitäkään tietää”, Arianna mumisi luoden epäluuloisia katseita hellalla tirisevään paistinpannuun kuin olisi pelännyt sen sisällön hyökkäävän kimppunsa hetkenä minä hyvänsä. “Olen varma, että tuon joukossa piileskelee jotakin verenhimoista.”

Sirius huokaisi murheellisesti. “Sinä se et ikinä opi, vai mitä?”

“En”, Arianna vastasi hymy huulillaan.

He unohtuivat tuijottamaan toisiaan sillä tavoin typerästi kuin umpirakastuneilla ihmisillä yleensä on tapana ja koko kiista lakaistiin silmänräpäyksessä maton alle. Cinnamon huokaisi syvään ja käänsi katseensa pois haluamatta katsoa, kuinka hänen kaksi ystäväänsä kietoutuivat toisiinsa niin ylitsepääsemättömän onnellisina. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi istuessaan siinä Kelmien keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa maanantai-illan kotoisaa puheensorinaa, joka tuntui täyttävän koko asunnon. Olohuoneessa Lily ja James puuhasivat viime hetken hääsuunnitelmiaan yhdessä Peterin ja Admiren kanssa.

“SI-RI-US, nyt lopetat”, Arianna kikatti kiinnittäen Cinnamonin huomion takaisin itseensä. “Minä yritän laittaa ruokaa!”

“Ruokaa, jota et aio syödä”, Sirius muistutti käsivarret tyttöystävänsä ympärillä. Arianna huoahti ja tempautui irti pojan sylistä tummat kiharat hulmahtaen.

Cinnamon hymähti pakottautuen siirtämään huomionsa keittiön pöydällä odottavaan pergamenttiin, jolle hän oli saanut raapustettua illan aikana tuskin sanaakaan. Vain lattea otsikko (‘Remus-rakas’) koreili paperin yläreunassa kuin kirjoittajaansa moittien.

Remus oli Kelmeistä ainoa, joka ei ollut sinä iltana koolla poikien asunnolla ja Cinnamon oli siitä yksinomaan kiitollinen. Hän oli kartellut poikaystäväänsä jo viikon verran - aina Vakoiluverkostossa vietetystä illasta lähtien. Toiset olivat useaan otteeseen antaneet ymmärtää hänen käyttäytyvän lapsellisesti, mutta Cinnamon ei voinut itselleen mitään; pelkkä ajatuskin Remuksen kohtaamisesta sai hänet voimaan pahoin. Varmasti Remuskin jo tiesi asioiden olevan pahasti pielessä, sillä Cinnamon pakeni paikalta heti hänen astuessaan huoneeseen. Heidän lyhyet kohtaamisesta olivat aina tytön osalta vaivautuneita ja väkinäisiä. Hän ei enää osannut suhtautua Remukseen sillä tavoin kuin ennen.

Cinnamon pujotti hiukset korvansa taakse ja veti syvään henkeä. Hän tiesi selvääkin selvemmin, että väistämätön ero odotti häntä ja Remusta tien päässä. Olkoonkin, että olisi ollut paljon helpompaa vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - Alessandron kaadettua kylmää vettä hänen niskaansa kaipasi Cinnamon kipeästi Remuksen turvallisuutta ja lämpöä, tietoa siitä, ettei poika milloinkaan tekisi mitään häntä satuttaakseen. Olisi kuitenkin väärin vedättää Remusta sillä tavoin, kun Cinnamon tiesi tuskallisen selvästi itsekin, ettei enää rakastanut poikaa sillä tavalla. Veljellisesti, ehkä, tai kuin parasta ystävää, mutta ei missään nimessä sillä oikealla tavalla.

“Mitä sinä kirjoitat?” Admire Speirin pieni, vaaleanpunainen, utelias nenänpää tunkeutui näköpiiriin ja Cinnamon pakottautui sulkemaan tajuntansa ulkopuolelle niin omat synkeät mietteensä kuin Siriuksen ja Jamesin veljellisen nahistelunkin (“Sarvihaara, vakavissaan - kuka haluaa kahdeksantoistavuotiaana naimisiin? Se on NIIN keskiaikaista!” “Ainakaan kaikki meistä eivät elä synnissä ja kuljeta tyttöystäviään aamiaiselle joka toinen päivä!” “Niin, sinä teetkin sitä vain joka kolmas päivä…”)

“Kirjettä”, Cinnamon vastasi kääntäen paperin kiireesti nurin päin, ennen kuin Admire ehtisi lukemaan sitä. “Tai siis YRITÄN kirjoittaa”, hän jatkoi vilkaisten vihaisesti olkapäänsä ylitse kohti Siriusta ja Jamesia, jotka nyt aloittelivat leikkitappelua keittiön ja olohuoneen välisellä käytäväntyngällä.

“He vain ovat niin kovaäänisiä, etten voi keskittyä…”

“Miten niin kovaäänisiä?” Admire hämmästeli suurin silmin. Cinnamon välttyi vastaamasta, kun James ja Sirius puhkesivat rempseään sanasotaan, joka todisti hänen väitteensä todeksi nopeammin kuin tuhat sanaa.

“Hirvenpuolikas.”

“Piski.”

“Sorkkarauta.”

“Hännänheilutusmasiina.”

“Sinä et edes tiedä, mikä masiina ON… Muuli.”
“Et sinäkään tiedä mitään sorkkaraudasta, KÄVELEVÄ KIRPPUKASA.”

“Peuran halpakopio.”

“Jokapaikanturre.”

“Sarvikimppu.”

“LOPETTAKAA!” Cinnamon parkaisi painaen kädet tiukasti korvilleen. “EN VOI KESKITTYÄ!”

Asuntoon laskeutui välittömästi säikähtänyt hiljaisuus. Kaikki väri oli valahtanut lähettyvillä seisovan Admiren kasvoilta ja tyttö syöksyi vingahtaen olohuoneen sohvalle Peterin syliin. James mulkaisi Cinnamonia loukkaantuneena.

“Jos sinulla on kerran jotakin tärkeää tekemistä, voisit mennä muualle tekemään sen”, hän vihjasi häpeämättömästi haluten selvästi sanoa enemmänkin. Cinnamonin onneksi kaikki senkaltaiset ajatukset kaikkosivat kuitenkin pojan mielestä, kun Lily tallasi lujasti tämän varpaille.

“Tuo ei ollut oikein kilttiä, James”, tyttö moitti vilkuillen syyllisesti Cinnamonin suuntaan.

James kohautti olkapäitään. “Sittenpähän en ole ainoa tässä huoneessa, joka ei ole kiltti - “

Cinnamon teeskenteli, etteivät Jamesin sanat olleet loukanneet häntä millään tavalla. Hän ei jaksanut olla erityisen yllättynyt äkillisen hyökkäyksen johdosta - niin James kuin Siriuskin olivat suhtautuneet häneen tavallista nihkeämmin aina kuultuaan hänen tekemisistään Alessandro Visardon kanssa. Eikä heitä voinut siitä oikeastaan syyttää, Cinnamon mietti apeasti. Hänhän oli tehnyt väärin.

“Olet oikeassa”, hän vastasi verkkaisesti ja nousi ylös tuolilta. “Taidan mennä… kotiin.”
Juuri silloin suuttumus kuitenkin puuskutti paikalle punaposkisena ja itsepintaisena. Se tarttui Cinnamonin käsivarteen ja pyöräytti hänet ympäri kohti Jamesia, kunnes hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ystävänsä paheksuva katse. Itsekseen hurraava suuttumus valtasi komennuskirouksen lailla hänen mielensä ja hän äyskähti:

“Voisit sinä sentään yrittää katsoa asioita minun kannaltani! En minä halunnut Remukselle mitään - mitään - mitään TÄLLAISTA! Mutta onko se muka minun vikani, jos en halua mennä nuorena naimisiin ja elää sillä tavalla koko elämääni? Pahus, James, ei minun tarvitse elää sillä tavalla koko elämääni!”

“No ainakin olisit voinut selittää asian Remukselle vähän kauniimmin!” James karjui vastaukseksi. Toiset kuuntelivat riitaa hiirenhiljaisina. Admire vikisi hiljaa Peterin käsivarsilla.

Cinnamon pudisti epäuskoisena päätään. “Ja kaikista ihmisistä juuri SINÄ tulet saarnaamaan minulle ihmissuhdesioista.”

“Mitä tuokin on tarkoittavinaan?”

“Luulisi, että sinä jos kuka tietäisit millaista se on, kun ei voi hallita tunteitaan”, Cinnamon sanoi osoittaen merkitsevästi vaitonaista Lilyä, joka punastui helakasti. “Kuinka monta vuotta sinä yrititkään päästää irti Lilystä, James? Kolme? Vai enemmän?”

Nyt myös James oli korvannipukoitaan myöten punainen. “Se on kokonaan eri asia. Minä en ikinä loukannut ketään.”

“Paitsi kymmentä miljoonaa luihuista ja muuta olentoa, jotka tahrasivat Lilyn nimeä sinun edessäsi”, Cinnamon vastasi kuivasti. “Tuollainen saarnaaminen menee siis jo tekopyhyyden puolelle. Minä menen nyt kotiin.”

Edelleen raivosta vapisten tyttö nappasi alkutekijöissään olevan kirjeen kouraansa ja kaikkoontui kiireen vilkkaa kotiin. Siellä hän istui alas ja kirjoitti kynttilänvalossa päätöksen suhteelleen Remus John Lupinin kanssa.

Päivät vierivät eteenpäin. Cinnamon ja Remus eivät oikeastaan koskaan keskustelleet siitä kirjeestä, jonka Cinnamon oli pojalle sydänverellään kirjoittanut. Asiat vain jollakin tavalla lakkasivat olemasta heidän välillään - he välttelivät toistensa katseita puhuessaan toisilleen ja kiertelivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutteivät milloinkaan saaneet puettua sanoiksi sitä kipukohtaa, joka yhä hiersi heidän välillään. Vaikka Cinnamon tiesi saaneensa mitä ansaitsikin, ei hän osannut olla ikävöimättä Remusta ja sitä luontevaa läheisyyttä, joka heidän välillään vallitsi. Ylpeän tytön lailla hän kuitenkin nieli murheensa ja keskitti huomionsa toisenlaisiin asioihin, kunnes tuska helpotti.

Muiden asioiden ajatteleminen oli suorastaan naurettavan helppoa. Lokakuun viimeisen päivän lipuessa uhkaavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs oli tekemistä äkkiä uskomattoman paljon. Sen lisäksi, että Cinnamon kahlasi läpi parantajakoulutuksen ja Feeniksin Killan harjoitukset odotettiin hänen nyt juoksevan sinne tänne Lilyn ja Jamesin aputyttönä. Hän, Arianna, Sirius, Remus ja Peter toimittivat erilaisia askareita nimikylttien, kukkatilausten ja häämarssien ihmeellisessä maailmassa, kunnes he melkein unohtivat oman nimensä. Iltaisin he usein kirosivat yhteisesti Lilyn päätöstä järjestää jästihäät, vaikka pohjimmiltaan he ymmärsivät kyllä syyn: jästihäät olivat Voldemortin aikaan paitsi turvallisemmat, myös suoranainen välttämättömyys ottaen huomioon kaikki Lilyn jästisukulaiset.

“Vaikka siitä tulee kyllä katastrofi joka tapauksessa”, Arianna arveli viikkoa ennen häitä, kun hän, Cinnamon, Sirius, Peter ja Admire istuivat Peterin asunnolla suunnittelemassa viime hetken polttareita ystävilleen. “Petunia alkaa kirkumaan heti nähdessään taikasauvan heilahtavan.”

“Siksi hän ei saakaan nähdä mitään sellaista”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Ministeriö on tiukentanut taikomista koskevia lakeja, kyllä te tiedätte, eivätkä syytteet taikasalauksien rikkomisesta oikein nostaisi juhlatunnelmaa…”

“Ehkä Petunia ei tule edes paikalle”, Sirius sanoi toiveikkaasti.

Admire, joka oli auttamattoman ulkona koko keskustelusta rypisti kevyesti otsaansa. “Kuka on Petunia?”

“Lilyn sisko”, toiset vastasivat yhteen ääneen.

“Miksi hän ei saisi tulla paikalle?”

Cinnamon liikahti vaivautuneena paikaltaan helakan vaaleanpunaisella pörrömatolla. Peter ja Admire olivat saaneet asuntonsa kuntoon nopeasti kuolonsyöjähyökkäyksen jälkeenkin, eikä mistään olisi voinut päätellä, että se oli kerran ollut taistelutantereena, ellei Admire olisi pystyttänyt olohuoneeseen muistoalttaria niille onnettomille, jotka olivat saaneet surmansa hänen asunnossaan tapahtuneessa taistelussa.

“Se on pitkä juttu”, vältteli Peter.

“Pitkä ja kissatappeluita sisältävä”, Sirius lisäsi.

“Paraskin puhuja”, pojan sylissä istuva Arianna tuhahti pisteliäästi. “Vai mitä sinä muka harrastat Reguluksen kanssa iltaisin, tahvo?”

Lyhyen hetken verran Sirius näytti siltä, että olisi halunnut käskeä terävästi Ariannaa pitämään suunsa kiinni. Kaikkien helpotukseksi hän kuitenkin muutti mieltään ja antoi tutun välkkeen syttyä myrskynvärisiin silmiinsä, kun hän tiukensi otettaan Ariannan vyötäröltä ja kumartui kehräämään tytön korvaan:

“Minäkin rakastan sinua, kultaseni, kun kerran olet aina noin ihmeellisen herttainen.”

Kaikkien suureksi järkytykseksi Gabriella Arianna Bell punastui.

Lily naputteli levottomasti märällä lenkkitossullaan maata. Vesipisarat putoilivat hänen punaisista hiuksistaan hänen limetinvihreän sadetakin verhoamille olkapäilleen ja häntä paleli. Muutenkin hän tunsi olonsa kaikin puolin kammottavaksi ja loppuunväsyneeksi; ne, jotka olivat väittäneet häiden suunnittelun olevan helppoa huvia, olivat olleet ehdottomasti väärässä. Tai ehkä he vain olivat järjestäneet häitä pidemmällä varoitusajalla, Lily arveli synkästi. Hän ja James olivat saaneet tehdä töitä hullun lailla saadakseen kaiken täsmäämään. Nyt, viikkoa ennen häitä asiat olivat kuitenkin paremmalla tolalla kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa, eikä tekemistä ollut oikeastaan jäljellä. Paitsi…

Lily väänsi vettä hiuksistaan ja vilkuili kärsimättömänä edessään olevaa vanhaa puuovea. Hän oli odottanut ikuisuuksia, että Red Stron tulisi avaamaan oven, mutta enää se ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä - miehen asunto pysyi yhtä hiljaisena ja valottomana kuin hautaustoimisto myöhään yöllä. Lily yritti olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Hän todella tarvitsi Redin apua.

“Pitäisikö meidän lähteä?” vähän matkan päässä odottava James ehdotti hienotunteisesti. “Meillä on vielä paljon tekemistä tänään.”

“Kuten mitä?”

James hymyili salaperäisesti. “Jaa-a, Lily, etkö kuvittele, että kaiken raatamisen jälkeen mekin ansaitsemme vähän hauskanpitoa? Ajattelin, että voisimme mennä Godricin Notkoon ja manipuloida äidin laittamaan meille ruokaa - katsoa niitä mielipuolisia valokuva-albumeita - hajottaa isäni puutarhatonttukokoelman - “

“James, meillä on tänään Killan koulutus.”
“Ilonpilaaja”, James mumisi niin hiljaa, että Lily hädin tuskin kuuli hänen sanojaan. Tyttö valmistautui näpäyttämään sulhaselleen terävän vastauksen, kun Redin talon sisältä kantautuvat askeleet saivat hänet vaikenemaan ja astumaan kauemmas ovelta. Sitten eteiseen sytytettiin auki ja Redin ulko-ovi lennähti auki voimalla, joka olisi murskannut poikkeuksetta Lilyn nenän, jos tyttö olisi jäänyt aiemmalle paikalleen seisomaan.

“Sataa näköjään vettä”, ryvettyneeltä näyttävä Red tuumasi ensi sanoikseen.

“Ihmeellistä, miten sitä oppiikin aina jotakin uutta”, James haukahti vastaukseksi yrittäen turhaan estää hampaitaan kalisemasta. Red loi häneen pilkallisen katseen, eikä kutsunut heitä peremmälle eteiseen, vaikka varmasti näkikin heidän ahdinkonsa. Päinvastoin, mies seisoi tiukasti ovensuussa kuin olisi halunnut kaikin keinoin estää heitä tulemasta sisälle.

“Olenko minä kenties erehtynyt päivämäärästä? Onko teillä Killan koulutus tänään?”

“Toivot vain”, James virnisti heikosti.

Red vastasi hymyyn omalla vahingoniloisella tavallaan. “Et ole elämäni mies, etkä mitään sinne päinkään, jos sitä kuvittelet. No niin, oliko teillä asiaa?”

“Oli meillä”, Lily vastasi astuen varjoista eteisen heikkoon valokiilaan. “Siitä - no, sinähän tiedät, että me olemme menossa naimisiin - “

“Lily, vain sokea, kuuro ja kaiken lisäksi vähämielinen voisi jättää kyseisen asian huomiotta ottaen huomioon sen, kuinka monta kertaa sinun pikku ystäväsi ovat ravanneet täällä noutamassa apua milloin mihinkin ärsyttävään ongelmaan! Jopa vanha kunnon Dumbledore on höyrähtänyt vanhoilla päivillään - pisteli eilen ennätyksellisen määrän sitruunatoffeeta menemään ja julisti minulle kerran toisensa jälkeen, miten tyytyväinen hän on asioiden saamaan käänteeseen. Totta kai minä tiesin sen miehen olevan synnynnäinen parittaja - “

“Tai ehkä hän vain nauttii nähdessään rakkautta kaiken tämän sodan keskellä”, Lily ehdotti pistävästi.

“Se on sama asia!” Red pärskähti. “Joko palataan asiaan?”
Lily vaihtoi kärsivän katseen Jamesin kanssa ennen kuin nyökkäsi. “Ajattelin kysyä sinulta apua taikajuoman valmistamiseen - sen, jonka on tarkoitus sitoa pyrkimykseni, vai miten se menikään - Sirius ja Arianna puhuivat siitä sinulle, muistatko?”

“Muistanhan minä”, Red vastasi virnistellen. “En ikinä unohda sitä, miten ne kaksi olivat toistensa kurkussa kiinni. Olisin varmasti koko Englannin monisanaisin ihminen, jos olisin vaivautunut kirjoittamaan ylös sen haukkumasanojen kirjon, jota sinä iltana lenteli?”
“Onko sinun mahdotonta suhtautua tähän vakavasti?” James tuskastui.

“Herranjestas, poika parka, naimisiinmenohan on vienyt sinun huumorintajusi!” Red päivitteli sarkastisesti. James kiristeli hampaitaan ja pysyi vaiti.

“Kyllä minä voin sinulle sen juoman tehdä”, lupasi Red.

“Kiitos paljon, minä - “ Lily aloitti.

“Lauantainahan te menette naimisiin? Hyvä. Tule käymään perjantaina - sen pitäisi olla valmista silloin - “ Red keskeytti asialliseen sävyyn, eikä häkeltynyt Lily uskaltanut väittää vastaan. Tyttö ainoastaan nyökkäsi ja oli aikeissa kiittää entistä professoriaan vielä uudemman kerran, kun Red jo ravisti hänen sanansa yhdellä kädenheilautuksella syrjään.

“Älä välitä, omituisiin asioihin sekaantuminen on minulle rutiinia”, mies vakuutti ja siirsi katsettaan vuoroin Lilystä Jamesiin. “No niin, jos ette pistä pahaksenne, minun täytyy mennä nyt - siivoan vaatekomeroani - pelottavaa, miten paljon naiset ehtivätkään ostamaan tavaraa, kun sitä kääntää hetkeksi selkänsä - “

James ja Lily eivät ehtineet sanomaan sanaakaan, ennen kuin Red oli jo kadonnut kynnykseltä ja kartanon ulko-ovi läimähti kiinni hänen jäljessään. Seuraavassa hetkessä mies sammuttikin jo eteisen valot ja raskaat, verkkaiset askeleet kielivät hänen katoavan talon sokkeloihin.

Litimärkä ja hämmentynyt Lily käänsi katseensa Jamesiin. “Hän oli outo, vai mitä?”

“Tavallistakin oudompi”, myönteli James. Poika näytti huolestuneelta tuijottaessaan Redin naarmiintunutta kotiovea kuin kuvitellen saavansa sen auki pelkän ajatuksen voimalla. Sitten hän kuitenkin karisti ikävät ajatukset mielestään ja kietoi käsivartensa Lilyn olkapäille painaen kylmän suudelman tytön otsalle.

“Mennään kotiin.”

Killan koulutus järjestettiin sinä iltana Gideon ja Fabian Prewettin kotona. Lily ei tiennyt veljeksistä juuri muuta kuin sen, että he olivat lähestulkoon identtisiä ja aivan yhtä punatukkaisia kuin itsekin, minkä lisäksi he tekivät jonkinlaista työtä Feeniksin Killalle - he eivät olleet koskaan osallistuneet Kelmien kouluttamiseen. Heidän lisäkseen huteraa taloa asuttivat sinä nimenomaisena iltana myös yhtä lailla punatukkainen Molly Weasley, joka oli edellisten sisar, sekä tämän värikäs lapsikatras. Lapsia oli viisi: seitsemän- tai kahdeksanvuotias Bill, kuusivuotias Charlie, näsäviisas pikkupoika Percy sekä alle vuoden ikäiset kaksoset Fred ja George. Lilyä nauratti, kun hän näki miten kauhistuneelta Sirius näytti lapsilauman huomatessaan. Oli selvää, että nuori Kelmi suunnitteli karkaavansa saman tien ulos ovesta kadulle. Vain Ariannan tiukka ote hänen käsipuolestaan esti häntä tekemästä niin.

“Ihanaa saada talo täyteen väkeä”, Molly Weasley sirkutti, ennen kuin Kelmit olivat edes kunnolla ehtineet ovesta sisään. “Tällaisina iltoina on niin hiljaista, kun mieheni on töissä ja minä olen yksin kotona lasten kanssa - tai tulen vaihtoehtoisesti tänne, veljeni auttavat minua hoitamaan lapsia - ei, Charlie, anna sen patsaan olla siellä missä se onkin! Pyydän anteeksi Charlien käytöstä... hänellä on joku outo viehtymys lohikäärmeitä kohtaan.”

“Sisko-kulta, antaisit nyt heidän hengähtää vähän!” ruskettunut mies - Gideon tai Fabian, Lily ei oikeastaan erottanut heitä toisistaan - nauroi huvittuneena. “Ja sinun pitäisi joka tapauksessa palata takaisin Kotikoloon. Tämä on Killan virallisia asioita ja sinun tulee pitää niistä nenäsi erossa.”

Mollyn pyöreät kasvot synkkenivät myrskyä enteillen. “Kyllä minä liittyisin, jos voisin - mutta lapset - kuvitteletteko te todella, että minua kiinnostaa olla vain teidän kahvinkeittäjänne?”

“Jätetään henkilökohtaisuudet väliin, Mol, vieraita ei kiinnosta kuulla mistään sellaisesta. Meillä on muutenkin kiireinen aikataulu”, toinen veljeksistä tiedotti. Molly punehtui, mutta ei vastustellut, vaan keräsi mekastavan lapsilauman mukaansa ja siirtyi keittiön puolelle jättäen Kelmit yksin Prewettin veljesten kanssa.

“No niin”, veljekset sanoivat hieroen käsiään yhteen. “Hauska tavata teidätkin, Vauhkomieli on vauhkonnut teistä joka välissä - “
“Minä olen Gideon - “

“Ja minä olen Fabian. Teidän tämäniltaiset ohjaajanne”, lisäsi veljeksistä se, jonka kasvoissa oli enemmän pisamia. Lily painoi erottavan yksityiskohdan mieleensä toivoen voivansa käyttää sitä myöhemmin veljesten tunnistamiseen.

He mumisivat nopeasti nimensä ja jäivät odottamaan lisäohjeita. Uusi tilanne hermostutti Lilyä. Hän oli tottunut siihen, että heidän ohjaajanaan toimi joko Red tai Vauhkomieli, toisinaan jopa Dumbledore. Prewettin veljeksistä hän ei tiennyt kuin sen, että he olivat jotakin sukua Alicelle. Alice itse ei sinä iltana ollut paikalla, vaan vietti Fabianin mukaan iltaa Frank Longbottomin ja tämän äidin luona.

“Alice-parka”, Fabian pahoitteli kasvot leveässä, miellyttävässä virneessä. “Olen tavannut Frankin äidin kerran. Se nainen on oikea korppikotka. Syö vähäisemmät olennot elävältä.”

“Mutta nyt asiaan”, päätti Gideon. “Syy siihen, että koulutus järjestetään tänään meidän luonamme on se, että me asumme niin syrjässä…”

“…ja että meidän takapihallamme on kerrassaan loistava metsä tämän illan harjoitusta varten.”

Lily vilkaisi hämillisenä vierellään seisovaa Jamesia. Mitä heidän välilleen oli oikein kaavailtu? Myös muut Kelmit vilkuilivat toisiaan jokseenkin huolestuneina ja Arianna valitti olevansa liian väsynyt metsässä rämpimiseen. Sirius loi tyttöön terävän katseen; Arianna oli valitellut väsymystään viime aikoina tavallista useammin ja kerran jopa meinannut pyörtyä kesken huispausharjoitusten niin, että Siriuksen oli täytynyt tulla hakemaan hänet kesken kaiken kotiin.

Gideonilla ja Fabianilla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta Ariannan terveydentilasta. Edelleen hymyillen he tiedottivat, että sinä iltana Kelmit suorittaisivat toisen niistä kahdesta kokeesta, jotka Vauhkomieli oli laatinut heidän Kiltaan pääsyään varten.

“Ei hän meille mistään kokeista puhunut”, Peter sanoi ääni väristen.

“Ei se mitään vakavaa ole, älkää pelätkö”, rauhoitteli Fabian.

“Paitsi Vauhkomielen mielestä”, muistutti Gideon.

“Mutta Vauhkomieli onkin aina ollut hieman outo - “

“ - vainoharhainen - “

“ - epäluuloinen - “

“ - hyvin huolellinen - “
“Kiitos, riittää”, Sirius keskeytti tiukasti. “Mitä meiltä tänä iltana oikein vaaditaan?”

Prewettin veljekset vilkaisivat toisiaan itsetyytyväisesti. “Koe on oikein yksinkertainen. Teidät jaetaan pareihin ja lähetetään metsään. Siellä teitä odottaa eräs lumottu esine - yksi jokaiselle parille - joka teidän tulee löytää. Se on turvattu erilaisin loitsuin, joiden murtamiseen vaaditaan pimeyden voimilta suojautumisen taitojanne. Kun olette löytäneet esineen, voitte palata takaisin ja olette läpäisseet kokeen.”

“Ja sitten parit… kyllä vain”, Gideon virnisti. “Jaetaanpa teidät saman tien oikein kyyhkyläiskaavioiden mukaan. Potter ja Evans, Black ja Bell, Lupin ja Bellini ja - “
“Entä minä?” pakokauhuinen Peter halusi tietää. “Minulla ei ole paria.”
“Sittenhän sinä selviät hienosti yksinkin, vai mitä?”

Lily oli juuri aikeissa tarjoutua ottamaan Peterin hänen ja Jamesin seuraan, kun poika hänen suureksi yllätyksekseen kohotti leukaansa ja nyökkäsi.

“Kyllä minä selviän.”
“Sepäs hienoa!” Gideon - tai Fabian, Lily oli jo mennyt sekaisin siitä, kumman veljeksen pisamia hänen olisi pitänyt laskea - sanoi. “Siirrytäänpä sitten pihamaalle.”

Prewettin veljesten pihamaata hallitseva metsä näytti toden totta niin tavalliselta metsältä, että Remuksen oli vaikea kuvitella sieltä löytyvän mitään suuria arvoituksia. Muutenkaan metsän salaisuudet eivät olleet millään tavoin hänen suurin huolenaiheensa - päinvastoin, tuo huoli oli huomattavasti pienempi ja vaaleatukkainen ja se seisoi hänen vierellään märällä pihanurmikolla puristaen käsiään tiukasti yhteen. Remus tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Miksi juuri hänen piti joutua Cinnamonin pariksi, kun Peterkin oli paria vailla? Fabian ja Gideon kuvittelivat varmasti tekevänsä heille palveluksen, hän arveli, sillä eiväthän miehet voineet tietää, etteivät hän ja Cinnamon olleet enää… no, hän ja Cinnamon. Se aika oli loppunut peruuttamattomasti Cinnamonin lähettämän kirjeen myötä, vaikka kumpikin heistä tiesi sen olleen ohitse jo kauan ennen virallista päätöstään. Heidän välillään oli silti liian monta selvittämättömäksi jäänyttä asiaa, jotka kalvoivat heitä kumpaakin petoja raatelevien haaskalintujen lailla.

Remus kuunteli puolella korvalla, kuinka Gideon ja Fabian jakelivat lisää ohjeita, ennen kuin viimein päästivät heidät matkaan. Hän otti automaattisesti muiden kannoilla suunnan kohti edessä siintävää metsää ja yritti olla ajattelematta sitä, miten kertakaikkisen luonnoton tilanne oli. Milloin tahansa muulloin hän olisi kurkottanut kohti Cinnamonia ja tarttunut kiinni tytön käteen. Nyt hän sulloi kädet vihaisesti taskuunsa.

Yhteisestä sanattomasti sopimuksesta he hidastivat tahtia ja päästivät muut edelleen metsään. Remus tuijotti jalkoihinsa ja toivoi, että olisi voinut olla sillä hetkellä missä tahansa muualla kuin siinä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin loputtoman vaivaantuneeksi, niin - niin erilliseksi, ikään kuin hän ei olisi tarkalleen tiennyt, kuka oli ja missä seisoi. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta kirjeestä, muttei uskaltanut.

“Tuota - mitä pidit heistä?” Cinnamon yskähti nyökäyttäen päällään heidän tulosuuntaansa. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi hymyillyt entisen tyttöystävänsä surkealle keskusteluyritykselle, mutta nyt hän ei ollut edes huvittunut.

“Fabianista ja Gideonista?” hän kysyi asiallisesti. “Oikein mukavia. Vaikuttavat kunnon tyypeiltä.”
“Sitähän he ovatkin, jos Dumbledore on heidät valinnut.”

“Niin, niin kai.”
Lisää hiljaisuutta. Remus ei ymmärtänyt, miten puhuminen saattoikin olla niin vaikeaa. Hän pyöritteli mielessään mahdollisia keskustelunavauksia ja yritti löytää niiden joukosta sopivan, joka ei näyttäisi Cinnamonin silmissä säälittävältä tai epätoivoiselta, mutta herättäisi kuitenkin tytön mietteistään. Siinä tilanteessa Remus olisi ollut jopa valmis lainaamaan niitä toivottomia repliikkejä, joita Sirius ja James olivat kuudennella listanneet Lilyn viettelemiseksi.

“Mitä luulet, mitä täällä oikein on?” hän uteli lopulta metsään viitaten.

Cinnamon kohautti olkapäitään. “Sitä tavallista. Muutama mantikori, ehkä yksi sfinksi tai kirottu muumio, villiintynyt yksisarvinen, humalainen Red - “

“Humalainen Red?” Remus toisti.

“No, se mies on tarpeeksi paha selvin päinkin, joten ajattelin vain - “
Remusta hymyilytti. Äkillisen itsevarmuudenpuuskan myötä hän kääntyi Cinnamoniin päin ja puuskahti yhteen hengenvetoon: “Mitäsekirjeoikeintarkoitti?”

Cinnamon hätkähti yllättyneenä, mutta pyysi ainoastaan Remusta toistamaan sanansa. “En saanut niistä selvää”, tyttö väitti kuin itselleen lisäaikaa ostaakseen, Remus mietti katkerana. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan toisti kysymyksensä, tällä kertaa huomattavasti selkeämmin.

“Ai”, oli kaikki, mitä Cinnamon sai sanottua. Tyttö keskittyi mittailemaan askeleitaan kovaa vauhtia pimenevässä metsässä ja työnsi syrjään notkeat pajunvitsat, jotka pyrkivät hänen tielleen. Remus seurasi äänettömänä tehden mielessään päätöksen, ettei puhuisi, ennen kuin Cinnamon olisi vastannut hänen kysymykseensä.

Hänen helpotuksekseen kesti vain minuutti tai pari, ennen kuin Cinnamon puhui. “Se tarkoitti kaikkea sitä, mitä siinä luki”, tyttö sanoi niin hiljaa, ettei hänen sanojaan kunnolla kuullutkaan.

“Sitäkin, että sinä et rakasta minua enää?” Remus ei ymmärtänyt kunnolla itsekään, miksi käänsi veistä Cinnamonin aiheuttamassa haavassa. Hänen oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin, saada selvyys kaikkeen mieltään painavaan, että voisi kärsiä aikansa ja kasvaa sen ylitse, kuten oli jo kuvitellut kerran tehneensä Cinnamonin kanssa. Hän oli ollut silloin niin varma siitä, ettei milloinkaan tuntisi mitään tyttöä kohtaan ja nyt - no, tällä kertaa hänen päätöksensä ainakin pitäisi. Tämän nöyryytyksen jälkeen hän ei koskaan taipuisi Cinnamon Bellinin puoleen, sen he kumpikin tiesivät sanomattakin.

“Sitäkin”, Cinnamon myönsi kiemurrellen paikoillaan. “Ei tosin ihan siinä sanamuodossa - kyllä minä sinua rakastan - mutta ehkä enemmän niin kuin rakastan Siriusta, tai Lilyä, niin kuin - “

“Niin kuin perheenjäsentä”, Remus lopetti tytön puolesta. Toteamus sattui ja silti se tuntui kovin ilmiselvältä. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut sellaista räiskähtelevää rakkautta kuin Siriuksen ja Ariannan suhteessa, eikä edes sitä kaikenvoittavaa omistautumista, jolla James oli suhtautunut Lilyyn jo vuosien ajan. Heidän suhteensa perustui enemmänkin ymmärrykseen, siihen hyvin läheiseen ystävyyteen, joka ei polttanut suonissa eikä tehnyt kipeää, se vain… oli. Tiedosta huolimatta Remus tunsi olonsa petetyksi.

“Sinä siis haluat erota?” hän varmisti vielä. Cinnamonin vastaus kantautui takaisin viivyttelemättä.

“Haluan.” Ja sitten, hetken kuluttua: “Olen pahoillani, Remus.”

Remus pyyhkäisi vesipisaroita poskeltaan, eikä sanonut mitään. Oikeita sanoja ei ollut. Hän ei osannut raivota niin kuin Sirius osasi, eikä hänestä ollut myöskään itkemään naisen vuoksi. Cinnamonin sanat jättivät hänet tyhjäksi ja autioksi. Yhtä hyvin tuuli olisi voinut puhaltaa hänen lävitseen. Siltikään hän ei ollut täydellisen murtunut; Cinnamonin pidettyä mykkäkoulua hänelle yli viikon oli hän ehtinyt harkita asioita ja surra surunsa etukäteen. Nyt hän tunsi vain loputonta väsymystä.

“Se oli sen Visardon vuoksi, vai mitä?”

Cinnamon säpsähti. “Miksi sinä niin kuvittelet?” tyttö kysyi viattomasti - aivan liian viattomaksi todella ollakseen sitä. Remuksen mieliala laski. Hän oli epäillyt jo pidempään, että Cinnamonilla saattaisi olla jonkinlaisia tunteita Alessandro Visardoa kohtaan. Tyttö oli inhonnut nuorta vakoojaa aivan liian palavasti tunteakseen todella sillä tavoin ja nuorten tunteet heittelivät usein laidasta laitaan, sen Remus tiesi. Silti hän oli toivonut Cinnamonin kiistävän sanansa.

“Se on aika ilmiselvää”, Remus vastasi pakottaen hymyn huulilleen. “Sinä ja herra Makaroni - “
“Herra mikä?” Cinnamon kohotti kulmiaan.

“Herra Makaroni”, Remus toisti. “Se kuvaa häntä hyvin, vai mitä? Pelkkä kuori - ja sisällä tyhjyyttä - “

Cinnamon pohti asiaa hetken ja nyökkäsi sitten. Hänen huulillaan oleva hymy oli täsmälleen yhtä surullinen kuin millaiseksi Remus sillä hetkellä itsensä tunsi. Hän oli näkevinään katkeruuttakin Cinnamonin vaaleansinissä silmissä, ennen kuin tyttö kääntyi tutkimaan heidän reittiään. Heidän edessään näkyi himmeä valokilpi.

“Liittyyköhän tuo jotenkin siihen esineeseen?” Cinnamon aprikoi ääneen.

“Paljon mahdollista.”

He taittoivat matkaa hiljaisina. Remus veti taikasauvansa esille ja oikein toivoi pääsevänsä käyttämään taikuutta - pääsevänsä puolustamaan itseään toden teolla jotakin vastaan. Toiminta rentouttaisi hänen mieltään ja tekisi hänen olonsa helpommaksi.

“Minä toivon, että olisin tiennyt siitä etukäteen”, Cinnamon sanoi yllättäen.

Remus katsahti tyttöä hämillään. Mistä tämä oikein puhui?

“Alessandron yksipuolisuudesta”, Cinnamon selitti. “Silloin en olisi koskaan ihastunut häneen.”
“Sitä sattuu”, Remus vastasi surullisesti ja asia oli kuitattu sillä. Kumpikin heistä tiesi sanomattakin, etteivät he enää milloinkaan ottaisi puheeksi Cinnamonin kirjoittamaa kirjettä tai tapaa, jolla heidän suhteensa oli loppunut - se oli mennyttä, eikä sillä ollut enää merkitystä. Räpytellen kirvelevän tunteen pois silmäkulmistaan Remus käänsi katseensa alas Cinnamoniin ja näki tytön yrittävän salata itkuaan. Silloin hän tajusi ensimmäisen kerran, ettei tyttö ollut halunnut heille tapahtuvan niin - ettei tämä ollut hallinnut tapahtumia sen enempää kuin hän itsekään. Cinnamonin suru lievitti Remuksen katkeruutta ja jollakin tapaa puhdisti hänet. Teki hänestä taas kokonaisen.

Murheellinen hymy huulillaan Remus taputti itkevää Cinnamonia olkapäälle ja pyysi anteeksi, kun tyttö kavahti hänen kosketustaan. Asiat eivät olleet enää hyvin. Ja silti - ehkä he kaikesta huolimatta olisivat vielä jonakin päivänä kunnossa.

Sirius ja Arianna olivat kulkeneet syvemmälle metsään. Taikasauvat käyttövalmiina he harhailivat rinta rinnan yhä pidemmälle tiheikön hämärään, kunnes eivät enää itsekään olleet täysin varmoja siitä, mistä oikein olivat tulleet. Tilanne olisi hirvittänyt Siriusta, jos hän ei olisi tiennyt voivansa aina käyttää animaagintaitojaan pelastuksensa tiukassa tilanteessa; koira löytäisi kyllä tien perille, vaikka hän itse ei löytäisikään.

Sirius vilkaisi Ariannaa syrjäkarein. Tyttö oli aivan erilainen kuin aiemmin päivällä, jolloin hän oli suorastaan pulppuillut iloa ja hyviä ehdotuksia heidän laatiessaan suunnitelmia Lilyn ja Jamesin polttareita varten. Nyt hän kuitenkin oli vakava ja vähäpuheinen, eikä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan ollut hymystä jälkeäkään. Siriusta huolestutti. Hän oli arvannut jonkin olevan vialla sinä silmänräpäyksenä kun Arianna oli valittanut olevansa liian väsynyt lähteäkseen metsään. Yleensä tyttö ei vieroksunut minkäänlaista ruumiillista työtä, olihan hän huispaaja ja vielä varsin hyväkuntoinen sellainen. Muutenkaan Arianna ei ollut niitä tyttöjä, jotka lannistuivat heti kun vaatteet likaantuivat tai kynsi katkesi. Viimeistä piirtoa myöten tyttömäistä ulkomuotoaan ja naisia suosivaa asennettaan lukuunottamatta Arianna oli monin tavoin poikatyttö, joka otti kaiken fyysisen toteuttamisen arvoisena haasteena. Siksi Siriusta pelottikin; Arianna ei selvästikään voinut hyvin tänään.

“Näytät väsyneeltä”, Sirius huomautti kokeilevaan sävyyn.

Arianna vilkaisi häntä vihaisesti. “No, en ole!”

Sirius huokaisi - keskustelusta ei selvästikään tulisi helppo, jos Arianna päättäisi olla jälleen kerran tällaisella tuulella. Hän ei kuitenkaan osannut antaa periksi, vaan kokosi rohkeutensa ja yritti uudelleen, tällä kertaa paljon vakavampaan sävyyn.

“Mitä sinä oikein olet syönyt tänään?” hän tiukkasi pysäyttäen Ariannan paikoilleen tarttumalla tytön käsivarteen. Ariannan käden hauraus ei koskaan lakannut järkyttämästä häntä. Se tuntui siltä, että sen voisi napsauttaa kahtia, jos vain erehtyisi puristamaan liian lujaa.

Arianna nosti päätään siniset silmät illan hämärässä leimuten. “Voisitko mitenkään lopettaa?”

“Voisitko mitään vastata?” Sirius kysyi samaan sävyyn. Yleensä hän pyrki olemaan vahtimatta Ariannan syömisiä, niin vaikeaa kuin se olikin. Sellainen huolehtiminen sai tytön yksinomaan raivostumaan, vaikka kyse olikin vain rakkauden osoituksesta. Sitä Arianna ei kuitenkaan tahtonut käsittää, eikä Sirius halunnut taivuttaa tytön rajoja liikaa. Juuri nyt Ariannan kasvot olivat kuitenkin niin valkeat, että hänen oli pakko saada tietää.

“En ole vielä ehtinyt syömään, hyvä on?” Arianna tuiskahti ja tempasi itsensä irti Siriuksen otteesta lähtien rämpimään eteenpäin kosteassa maassa. Hän liukastui ja lähestulkoon lensi nenälleen maahan, mutta onnistui säilyttämään ylpeytensä ja marssi eteenpäin.

“Ria, kello on puoli kymmenen. Illalla”, Sirius painotti.

“Lakkaa holhoamasta, hemmetti, sinä et ole minun isäni!”
“En olekaan, minä olen vain sinun POIKAYSTÄVÄSI!” Sirius huusi vastaan äänenvoimakkuudella, joka kantautui varmasti lähimpien viidenkymmenen mailin säteelle. Sirius ei kuitenkaan välittänyt.

Arianna kiepsahti kannoillaan. “Siinä tapauksessa sinun pitää vain opetella ero huoltajan ja poikaystävän välillä, vai mitä? Koska minä en missään tapauksessa halua seurustella isäni kanssa!”

Sirius ajatteli Ariannan isää - pyylevää, hymytöntä taikasiivousfirman omistajaa - ja yritti turhaan pidätellä hymyään. Arianna tuhahti.

“Suhtaudu edes tähän vakavasti!”
“En ennen kuin sinä suhtaudut, muru”, Sirius vastasi palaten oitis takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. “Tosissaan, Arianna, kymmenen tuntia syömättä - “

“Minä söin kyllä suklaata, aamulla!” puolusteli Arianna.

“Ja mitä sitten?” Sirius ivasi. “Oksensit sen saman tien ulos, vai?”

Ariannan syyllinen ilme paljasti, etteivät Siriuksen sanat olleet osuneet kovin kauas totuudesta. Sirius katsoi tyttöystäväänsä tuskaisin silmin. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Arianna suostuisi ymmärtämään, miten syvältä hänen sairautensa oikein viilsi hänen läheisiään? Milloin tyttö käsittäisi, miten pahalta oikein tuntui katsoa, kuinka hän kuihtui pois vähä vähältä, kunnes hänestä jäi jäljelle pelkkä sielua verhoava ohut kuori. Hän ei ollut enää kaunis sillä tavalla kuin oli ollut ennen. Hänen poskensa olivat lommolla, hänen lonkkaluunsa työntyivät kovina ja armottomina esiin hänen nyt kovin poikamaisesta kehostaan. Hänen säärensä näyttivät siltä, että voisivat katkera pienimmästäkin lisäpainosta. Sirius voi pahoin katsellessaan aamuisin, kuinka Arianna mittasi vartaloaan katseellaan hänen huoneensa peilin edessä ja yritti polttaa pelkällä kriittisellä katseellaan pois jokaisen epäkohdan.

“Sinä vain et näytä voivan kovin hyvin, siinä kaikki”, Sirius mutisi jo rauhallisemmin.

Arianna kohotti kulmiaan. “Joten? Tarkoittaako se muka sitä, että sinun pitäisi saada kuulla koko sairashistoriani? Haluatko sinä kenties kuulla, milloin minun kuukautiseni alkoivat?”

Sirius irvisti pystymättä peittelemään kauhuaan. “En menisi ihan niin pitkälle - “

Tärisevä naurunpyrskähdys karkasi Ariannan huulilta. He olivat jälleen kerran hiljaa.

“Kuule, milloin sinä ymmärrät, että tämä on minun asiani?” Arianna kysyi kuin sovintoratkaisua anellen. Siihen Siriuksesta ei kuitenkaan ollut.

“Milloin sinä ymmärrät, että voit aina puhua minulle, jos tarvitset apuani?” poika tiedusteli vastaukseksi. Vino hymy nyki hänen suupieliään. “Enkä tarkoita nyt vain alusvaatteisiisi kohdistuvaa apua.”

“Miehet…”

“Naiset.”

He vajosivat keskelle hiljaisuutta ja ainoastaan mittelivät toisiaan katseellaan. Viimein Sirius näki jotakin lannistumisen kaltaista Ariannan tummansinisissä silmissä ja antoi itselleen luvan laskea aseistuksensa. Hän astui askeleen lähemmäs Ariannaa, veti tummista kiharoista tytön päätä taaksepäin ja painoi lyhyen suudelman tämän suupieleen. Arianna vastasi eleeseen suutelemalla häntä kunnolla huulille.

“Bell, yrittäisit parantua, jooko?” Sirius aneli pidellen Ariannaa käsivarren mitan päässä. Tyttö avasi suunsa protestoidakseen, mutta Sirius ravisti päätään. “Sinä olet ainoa vakava tyttöystävä, joka minulla on ikinä ollut. En millään haluaisi sinun kuihtuvan hautaan saakka niin, että minusta tulisi taas hameväen suurin saalistaja. Se ei ole enää sen arvoista.”

Kohteliaisuus oli kömpelö, mutta se sai Ariannan unohtamaan kaikki vastaväitteensä. Yllättynyt katse kohosi tytön silmiin, kun hän taivutti suupieliään ylöspäin ovelaan hymyyn ja kysyi liioitellun viattomasti:

“Mistä lähtien minä olen ollut VAKAVA tyttöystävä?”

Sirius vain hymyili omahyväisesti ja iski silmää. “Mennäänkö nyt selvittämään, mikä tuo kirkas valo tuolla edessäpäin on?”

Lily pysähtyi niille sijoilleen sammalmättäälle ja jäi tuijottamaan edessäpäin olevaa outoa, sinertävää valokilpeä, joka näytti hohtavan metrienkin päähän. Hän nykäisi Jamesin mustan päällyskaavun hihaa.

“Mikä tuo?”

James rypisti otsaansa. “Se on kai jonkinlainen suojakilpi”, poika vastasi mietteliäästi ja veti taikasauvan esille taskustaan. “Valois. Olemme kai lähellä päämäärää.”
“Olisi jo aikakin”, Lily mumisi purevasti. Kuljettuaan ristiin rastiin metsän pimeydessä hän ei jaksanut enää teeskennellä olevansa millään tapaa hyväntuulinen, tai innostunut tehtävästään - päinvastoin, hän tunsi itsensä ärtyisämmäksi kuin aikoihin. Häntä väsytti, hänen kengänkärjistään tirskui vettä ja hänen sormensa olivat kohmeessa.

“No, tutkitaanpa hieman tuota kilpeä”, James ehdotti raivostuttavan reippaasti ja lähti rämpimään lähemmäs sinertävänhohtoista loitsukilpeä. Se ei näyttänyt kovin voimalliselta loitsulta, James tuumi helpottuneena. Hän kohotti taikasauvaansa.

“Poistujo kilpi!”

Mitään ei tapahtunut. James sai osakseen huvittuneen katseen Lilyn suunnalta.

“No, se olisi voinut toimia!” hän urahti.

“En minä mitään sanonut”, Lily puolusteli entistäkin leveämmin hymyillen.

“Mutta sinä ajattelit.”

“Tosissaan, James, en tiennytkään, että ajattelemisesta on tehty rikos!” Lily huokaisi ja lisäsi sitten suupielet nykien: “Vaikka se kyllä selittäisi sen, että sinä ja Sirius ette ikinä tee niin…”’

James näytti siltä, että olisi saattanut loukkaantua. Juuri sillä hetkellä heidän edessään oleva loitsukilpi kuitenkin heijasti heidän suuntaansa niin kirkkaan valomeren, että se oli sokaista Jamesin lopullisesti. Suojaten silmiään kädellään Kelminuorukainen astui aivan valokilven eteen ja tutki sitä taikasauvansa valossa. Hän mumisi loitsun, jonka oli tarkoitus paljastaa kilven salaisuudet.

“Ei vaikutusta”, taempana seisova Lily kommentoi. James kirosi.

“Mikä tässäkin on ideana? Se on loitsukilpi, sen pitäisi murtua jo”, poika valitti.

Lily kohautti olkapäitään lipuessaan hänen vierelleen. “Ehkä sen ei olekaan tarkoitus testata loitsutietojamme, vaan nokkeluuttamme”, hän ehdotti. James vilkaisi häntä yllättyneenä. Mitä järkeä siinäkin muka olisi?

Lily huokaisi liioitellusti. “Puhdasveriset velhot ovat toisinaan niin rasittavia! Tiedäthän, on olemassa muitakin keinoja selvittää asioita kuin taikuus?”

“Jospa neiti Nokkela sitten näyttäisi itse, jos kerran tietää niin paljon paremmin”, James ehdotti hymyillen. Lily vastasi hymyyn ja kääri viimasta välittämättä kaapunsa hihat ylös. Hän tiukensi otettaan taikasauvastaan ja kosketti varoen vapaalla kädellään loitsukilven pintaa. Se tuntui antavan myöten hänen kätensä alla.

“Luulen, että meidän on tarkoitus mennä sen sisälle”, Lily sanoi otsa rypyssä.

“Kilven sisälle? Lils, onko se kovin viisasta? Tai siis, me emme tiedä, mitä siellä - “
“Tämä on Killan koe, on aika epätodennäköistä, että he lähettäisivät ihmissusia meidän kimppuumme!” Lily napautti.

James hieraisi nenänpäätään. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että he - tai pääasiassa Lily - syöksyisivät noin vain tuntemattoman kilven lävitse tietämättä, mitä se saattaisi saada aikaan. Vastustelemisesta ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä; se tuhlaisi vain aikaa, eikä edistäisi heidän asiaansa tippaakaan. Vastentahtoisesti James nyökkäsi.

“Mutta pidä taikasauvasi valmiina”, hän ohjasi vielä. Lily vilkaisi häntä sillä tavoin ärsyyntyneenä, että hän katsoi paremmaksi pitää suunsa kiinni ja kääntyi sujahtamaan taikakilven lävitse silmät tiukasti suljettuina, puolittain peläten sitä, mitä saattaisi toisella puolella kohdata. Kilpi tuntui lämpöiseltä ja kostealta, kun James liukui sen lävitse.

Kilven sisäpuolella odotti kokonaan toisenlainen maailma. Se oli täynnä sinisen- ja violetinsävyistä hehkua, outojen lintujen sirkutusta ja raikasta sateen tuoksua. Soikionmuotoisen kilven keskellä leimusi hopeisten tulenlieskojen meri.

James kääntyi katsomaan Lilyä, joka hengitti sadepisaroiden heleää tuoksua suljetuin silmin. Haluamatta häiritä tytön rauhaa hän antoi katseensa kiertää ympäri loitsukilven keskustaa yrittäen käsittää, mikä tarkoitus kilvellä oikein oli. Vaikutti epätodennäköiseltä, että heitä olisi päästetty kilven sisälle, ellei sillä olisi ollut jotakin merkitystä. Mutta mitä? Ellei, James tajusi, kun hänen katseensa lukkiutui hopeiseen tuleen, ellei sitten…

“Lily.”

Terävä kutsu herätti punapäätytön transsistaan ja hän vilkaisi Jamesia hämillään. “Mitä niin?”

“Pysy valveilla. Minä luulen, että meidän täytyy katsoa tuleen.”

Innokas hymy huulillaan Lily liikahti lähemmäs hopeanhohtoisten liekkien merta. Jokin tytön ilmeessä sai Jamesin huolestumaan - Lily vaikutti olevan aivan liian syvällä omissa maailmoissaan ollakseen oma itsensä. Sen täytyi johtua tulesta, James päätteli levottomana seuratessaan sivusta, kuinka Lily nojautui lähemmäs lieskoja. Hän räpäytti silmiään -

Ja seuraavassa hetkessä Lily oli poissa.

James säntäsi hätääntyneenä lähemmäs roihua. Pysähtymättä empimään hetkeksikään hän kumartui liekehtivän kivivadin ylle ja tuijotti suoraan sen syövereihin toivoen näkevänsä edes jossakin vilauksen Lilyn leiskuvista hiuksista. Hän ei kuitenkaan erottanut mitään muuta kuin kaikennieleviä lieskoja ja sinne tänne sinkoavia hopeisia kipinöitä… orvokintuoksuinen savu täytti hänen tajuntansa… sitten, aivan liekkikedon pohjalla, James erotti tummanvioletin, villisti ympäriinsä kieppuvan pikku valopilkun, joka toi hänen mieleensä erehtymättömästi Ariannan silmien värin. Pallo vangitsi hänen katseensa tehokkaammin kuin ainutkaan huispausottelu hänen elämänsä aikana, eikä hänestä olisi ollut kääntämään katsettaan poispäin, vaikka hän olisi sitä yrittänytkin. Antaen itselleen luvan vaipua imelän kukkaistuoksun ja tanssivan valon valtaan hän tunsi vajoavansa…

Seuraava asia, jonka Jamesin mieli rekisteröi oli se, että hän seisoi kuihtuneen, harmaan nurmikon päällä ja yritti lämmittää kohmeisia sormiaan. Oli hyytävän kylmä. Kuolleelta tuntuva tuuli puhalsi ylitse harmaiden puiden ja ruohon täyttämän tasangon pörröttäen samalla Jamesin hiuksia. Jamesin jalat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.

Minne hän oikein oli joutunut? Hän käänteli päätään levottomana puolelta toiselle yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen olinpaikastaan. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla; kaikki, mitä hän näki, oli mustan ja harmaan värin sekoittamaa kuollutta massaa. Jopa puut tuntuivat elottomilta huojahdellessaan puolelta toiselle.

Ohut kirkaisu raivasi tiensä Jamesin korviin. Hätkähtäen poika kiepsahti kannoillaan ja etsi Lilyä; ääni oli kuulunut tytölle, siitä hän oli varma. Mutta missä tyttö oli? Puolisääreen ulottuvassa nurmikossa olisi ollut jo muutenkin vaikea nähdä mitään, ellei tasapaksu hämärä olisi hankaloittanut asiaa entisestään. James sormeili rauhattomana taikasauvansa kahvaa. Hän toivoi koko sydämensä voimalla, että Lily oli ollut oikeassa sanoessaan, etteivät Killan kokeet aiheuttaisi heille mitään vaaraa… mutta paikka, jossa he olivat, vaikutti kaikkea muuta kuin turvalliselta… puutkin huojuivat suorastaan vihamielisesti…

“Lily!” James kutsui pystymättä estämään itseään, vaikka hänen järkensä karjuikin huutamisen olevan typerää. James ei kuitenkaan osannut enää kuunnella järkensä ääntä - hän käyttäytyi kaikkien niiden sääntöjen vastaisesti, joita Red ja Vauhkomieli olivat yrittäneet niin kipeästi hänelle opettaa. Järkevyys oli kuitenkin suorastaan syntisen vaikeaa jonkun rakkaan ihmisen ollessa vaarassa, ajatteli James. Jopa hänen ohjaajiensa olisi voinut kuvitella ymmärtävän sen - jos ei nyt Vauhkomielen, niin Redin ainakin.

“LILY!” hän yritti uudelleen. “Lily, missä sinä olet?”

Ei vastausta. James jatkoi huutamista, kunnes hänen kurkkunsa oli niin käheä, ettei hän enää itsekään kuullut omaa ääntään. Hän kahlasi tuhkanharmaiden ruohonkorsien viidakossa sokeasti, etsien ja etsien… kuinka kauas yksi heinätiheikkö saattoi oikein jatkua? Ikuisuuksiin, James otaksui epätoivoisena. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut Killan koulutukseen. Prewettin veljekset olivat selvästi sekaisin päästään.

“Lily!” James kähisi niin vaimeasti, että vain typerys olisi kuvitellut kutsusta olevan jotakin hyötyä. Juuri tähän nimenomaiseen kutsuun kuitenkin vastattiin. Aluksi kyseessä oli niin vaimea nyyhkäys, ettei James kunnolla edes erottanut sitä ihmisen ääneksi. Vähitellen ääni kuitenkin voimistui, jolloin sen tunnisti erehtymättömästi Lilylle kuuluvaksi.

“Täällä”, tytön ääni itki ja James lähti kiiruhtamaan äänen suuntaan. Hän työnsi molemmin käsin syrjään paksuja, huurteisia heinänkorsia ja yritti paikantaa Lilyn jostakin. Loppujen lopuksi se osoittautui helpommaksi kuin olisi voinut olettaa: oudon maailman harmaudessa Lilyn hiukset suorastaan pistivät silmään tavalla, jota ei voinut sivuuttaa. Viimein James näki Lilyn istumassa kosteassa heinikossa ja kiihdytti askeleitaan aikomuksenaan sulkea tyttö syliinsä. Sitten hän kuitenkin tajusi, ettei Lily ollut yksin - ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Maassa tytön edessä makasi jokin - joku - jota Lily tuijotti hillittömästi itkien.

Pahaa aavistellen James käänsi katseensa maassa makaavaan hahmoon. Se oli ruhjottu, runnottu ja verinen Peter Piskuilan, jonka siniset silmät tuijottivat eteensä tyhjinä ja mielettöminä kuin ikuiseen kauhuun lukkiutuneina.

perjantai, 8. joulukuu 2006

26a - Totuus Kilvestä, sekä 26b. - Viimeinen ilta vapautta

26a.osa - Totuus kilvestä

24.10.1978

Hengenvedot takertuivat Jamesin kuivaan kurkkuun terävien neulojen lailla; hengittäminen teki kipeää. Kauhusta mykkänä poika antoi taikasauvan vaipua kaapunsa taskuun ja siirtyi lähemmäs elottomalta näyttävää Peteriä. Hänen Kelmitoverinsa näytti kaikin puolin kammottavalta; tämän pyöreät posket olivat sinelmäöiset ja ruhjotut, silmäluomet olivat turvonneet ja huulet olivat raollaan kuin äänettömään kauhunhuutoon avautuneina. Jamesia olisi varmasti inhottanut, ellei hän olisi ollut niin loputtoman huolissaan ystävästään. Hän tarkkaili tämän velhonkaavun verhoamaa rintakehää siinä toivossa, että näkisi sen kohoilevan hengityksen tahdissa; Peter ei liikkunut. James nieleskeli pelkoaan.

“Onko hän… hän….?” hän takelteli vilkaisten Lilyä ymmärrystä toivoen. Tyttö ei kuitenkaan luonut häneen katsettakaan, vaan itki edelleen kasvot käsiinsä kätkettyinä. Kätkien huokauksensa James polvistui maahan tulevan vaimonsa vierelle ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily hautasi kasvot vasten hänen olkapäätään.

“En minä sitä halunnut”, tyttö selitti kuumeisesti, ikään kuin olisi ollut välttämätöntä, että hän saisi Jamesin ymmärtämään. James nyökkäsi pystymättä puhumaan. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, vaan Lily jatkoi puhumistaan. “En halunnut - en toivonut sitä - minä vain kävelin ja etsin sinua - halusin löytää sinut - melkein kompastuin häneen, hän makasi tässä - hän vain oli - “

“Hysh, Lily, rauhoitu”, James mumisi hajamielisesti kääntäen samalla katseensa takaisin liikkumattomaan Peteriin. Toinen vilkaisu ei tehnyt näystä sen kauniimpaa kuin ensimmäisestäkään. Vain muutaman hetken jälkeen Jamesin oli jo pakko laskea katseensa.

“James, hän on kuollut, eikö olekin?”

James ei vastannut - hänen mielensä oli keskittynyt kokonaan toisenlaisiin kysymyksiin. Kysymyksiin siitä, missä he olivat ja miten Peter oli joutunut paikalle. Mitä Peterille oli tapahtunut? Mikä sen oli aiheuttanut? Jos tiedonhaluun olisi voinut kuolla, ei James olisi tarvinnut lordi Voldemortia peräänsä. Hän silitti Lilyn hiuksia yrittäen parhaansa mukaan rauhoittaa käsiensä vapinaa, joka pyrki lamaannuttamaan hänet kokonaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut vaikka henkensä saadakseen tilaisuuden pelastaa Peter siltä, mikä poikaan oli ikinä iskenytkin. Poika näytti niin murheelliselta maatessaan siinä takaraivo murskattuna, kalpeakasvoisena, sinertävänä… hän ei ollut ansainnut puoliakaan siitä, mitä sai.

James toivoi, että olisi pystynyt itkemään. Kyyneleet kihosivat kyllä hänen silmäkulmiinsa, mutta eivät vierineet hänen poskilleen. Hän tunsi itsensä ontoksi ja vaikka kauhun aiheuttama vapina aikanaan lakkasi, ei se tehnyt mitään sille tosiasialle, että hän pelkäsi yhä kuollakseen. Istuessaan siinä hysteerinen Lily sylissään hän rukoili, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja kiitää paikalle pelastamaan tilanteen. Oli ollut typerää päästää Peter yksin Killan tehtävän pariin, James ajatteli raivokkaasti. Kaikkihan he tiesivät, ettei Peter osannut taikoa, saati sitten suojella itseään.

“Lily, sinun täytyy irrottaa nyt”, James kääntyi selittämään hellästi tyttöystävälleen. “Minä haluan… minä haluan tietää, vieläkö hän on elossa?”

Lily kuivasi kyyneliään paitansa helmaan ja nyökkäsi. “Vaikka ei hän kyllä ole”, tyttö sanoi onnettomana. “Eihän hän edes hengitä.”

“Silti”, James sanoi tiukasti, epätoivoisena Lilyn vakuuttamisesta. Hänen suureksi helpotuksekseen tyttö nyökkäsi niiskaisten ja liukui sitten hänen sylistään harmaalle, kostealle nurmelle. Tytön rytmikäs nyyhkytys säesti edelleen Jamesin kurkussa saakka pomppivia sydämenlyöntejä, kun hän ryömi lähemmäs Peterin turvonnutta ruumista. Kylmyys täytti hänen jäsenensä, kun hän huomasi, kuinka mitäännäkemättömin silmin hänen pitkäaikainen ystävänsä häntä tuijotti.

“No?” Lilyn värisevä ääni kuiskasi. “Onko hän - ?”

“Odota.”

James liikahti vielä lähemmäs ja asetti kätensä Peterin rintakehälle. Se pysyi liikkumattomana. Itsekseen kiroten James ryhtyi tunnustelemaan Peterin sydäntä siinä toivossa, että tuntisi sen sykkivän edes heikosti kätensä alla. Hän oli juuri valmis vaipumaan epätoivoon, kun -

Äkkiä Peter alkoi muuttua. Ensin kaikki oli pelkkää väreilyä pojan ruumiin yllä, sellaista, joka oli helppo lukea mielen luomaksi harhakuvaksi. Sitten varsinaiset muutokset alkoivat: Peterin pyöreät kasvot kapenivat ja muuttuivat hienopiirteisemmiksi, hänen haaleansiniset silmänsä haalenivat ensin valkeiksi ja sitten intensiivisen metallinharmaiksi. Hiukset tummuivat, piirteet solakoituivat, saivat lisää eloa… kesti ehkä hieman alle minuutin verran, kun James jo tajusi tuijottavansa suoraan Siriuksen hengettömiin kasvoihin. Hän huusi ääneen.

“Mitä nyt?” Lily kysyi ja kömpi lähemmäs. Tyttö jähmettyi niille sijoilleen nähdessään, mitä oli muuttunut. Kyyneleetkin kuivuivat kesken kaiken hänen silmiinsä.

James aukoi suutaan yrittäen turhaan saada jotakin ymmärrettävää sanotuksi. “Minä - hän - Sirius - “

“James, mitä täällä oikein tapahtuu?” Lily vilkaisi vauhkosti olkapäänsä ylitse kuin peläten, että joku voisi ilmestyä hänen selkänsä taakse ja muuttaa hänet noin vain ruumiiksi Siriuksen vierelle. “Mitä Peterille kävi?”

James pudisti sanattomana päätään. Hänellä ei ollut asialle sen parempaa selitystä kuin Lilylläkään. Peter oli muuttunut Siriukseksi, noin vain, ja he -

Kyseessä oli pakko olla jonkinlainen harha, tajusi James. Edes kuolleet eivät voineet vaihtaa olomuotoa kesken kaiken - korkeintaan kummituksiksi ja silloinkin he pysyivät ainakin jossakin määrin omissa hahmoissaan. Järjellä ajateltuna vaikutti muutenkin epätodennäköiseltä, että joku voisi kuolla kesken Killan järjestämän kokeen, tai ehkä Jamesin toiveikkaampi puoli halusi vain takertua kiinni ajatukseen, hän ei ollut täysin varma itsekään.

“Kokeilen yhtä asiaa”, James mumisi oikeastaan välittämättä siitä, kuuliko Lily häntä vai ei. Hän veti syvään henkeä ja kosketti kädellään kuolleen Siriuksen rintaa yrittäen sivuuttaa sen tosiasian, että siinä hänen kämmenensä alla lepäsi hänen paras ystävänsä ja enemmänkin. Hänen veljensä. Pelkkä toivo siitä, että kyseessä oli sittenkin vain harha antoi Jamesille rohkeutta pysyä paikoillaan, vaikka hän pelkäsikin salaa kuollakseen. Suljetuin silmin hän tunnusteli ystävänsä olemattomia sydämenlyöntejä ja odotti…

Väreilyä. James olisi voinut itkeä helpotuksesta tajutessaan, että hän oli ollut oikeassa - että sekä Peterin että Siriuksen kuolemat olivat olleet pelkkää silmänlumetta ja harhaa. Nyyhkäys takertui hänen kurkkuunsa jättämättä koskaan hänen huuliaan. Kaikki oli hyvin.

James hymyili välittämättä enää siitä tosiasiasta, että siinä hänen kämmenensä alla makasi nyt kylmänä ja hengettömänä Remus Lupin. Sellaisilla asioilla ei ollut enää merkitystä - eihän harhakuvilla ikinä ollut. Itsekseen nauraen poika nousi ylös maasta auttaen samalla ylös hämmentyneen ja sekavan Lilyn. He eivät löytäneet oikeita sanoja, katselivat vain toisiaan.

“Mistä on kyse?” Lily kysyi hiljaisella äänellä.

James kuljetti väsyneesti kättään hiuksiensa läpi. “En tiedä”, poika myönsi pystymättä lopettamaan hymyilemistä. “Se on huijausta, Lily - kaikki tämä on huijausta.”

“Tämä paikkakin?” ihmetteli Lily.

James ei vastannut. Sanoilla ei ollut enää merkitystä - kaikki oli nyt täydellisen hyvin.

Peter tunsi suorastaan säteilevänsä ylpeydestä palatessaan takaisin Prewettien pihamaalle. Kaikista Kelmeistä juuri hän - kömpelö, ujo Peter Piskuilan - oli selvittänyt ensimmäisenä metsässä vaanineet esteet ja löytänyt tiensä ulos metsästä mukanaan löydettäväksi tarkoitettu pieni lintukoriste. Hän puristi koristetta tiukasti nyrkissään antaen sen metallisten siipien upota ihoonsa siinä pelossa, että lintu saattaisi luiskahtaa hänen otteestaan.
Peter ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä vahvaksi ja epätodelliseksi; viime aikojen masennuksen jälkeen tuntui hyvältä tietää, että hänellä oli yhä voimia jäljellä johonkin. Vielä paremmalta tuntui voittaa James ja Sirius jossakin edes kerran elämässään, vaikka kyseessä olikin niin mitätön asia kuin Killan koe. Silti -

“Herra Piskuilan!” toinen Prewettin veljeksistä tervehti ilahtuneesti, kun Peter löysi tiensä heidän talonsa pihaportaille.

“Kerrassaan ihastuttavaa nähdä sinua”, jatkoi toinen.

“Luulimme jo teidän jääneen metsään - “

“ - löysit näköjään linnun - “

“ - ja ylitit esteet - “

Peter nyökkäsi naurussa suin. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään metsässä olleiden tehtävien olleen helppoja. Vaikein oli ollut viimeinen tehtävä - pallotehtävä, kuten Peter sitä jälkeenpäin kovin mielellään kutsui. Siinä hänet oli pakotettu kohtaamaan pahimmat pelkonsa suuren kristallipallon kautta ja ellei hän olisi aiemmin nähnyt samanlaista tehtävää Redin Jamesille antaman syntymäpäivälahjan muodossa, ei hän olisi onnistunut tehtävässään. Sitä hän ei kuitenkaan aikonut missään tapauksessa paljastaa Fabian ja Gideon Prewettille, jotka onnittelivat häntä ja takoivat häntä selkään kuin suurtakin sankaria.

“Noilla lahjoilla pääset ehdottomasti mukaan Kiltaan, herra Piskuilan”, toinen veljeksistä vakuutti ylpeänä. “Teidän pitää enää selvittää toinen tehtävä, mutta siitä ei varmastikaan tule mitään ongelmaa.”

Peter tunsi sydämessään ikävän pistoksen ajatellessaan Vauhkomieltä, jolla oli tapana sanoa, että hänen oli korkea aika rohkaista itsensä, tai hänestä ei milloinkaan tulisi kunnollista jäsentä Feeniksin Kiltaan.

***

 

26b.osa - Viimeinen ilta vapautta

30.10.1978

“Sarvihaara! Oi Saaarvihaaaaraaaa!”

James sulki silmänsä haluamatta kuulla, kuinka Siriuksen tekopirteä, maanitteleva kutsu kantautui yhä lähemmäs Kelmien asunnon käytävillä. Poika tunsi itsensä oikeaksi hermokimpuksi, eikä Siriuksen sanoista ollut siinä tilanteessa mitään hyötyä, oli tällä sitten mitä sanottavaa tahansa. Naimisiinmeno odotti vain noin puolen vuorokauden päässä ja vaikka James olikin odottanut tuota nimenomaista päivää kuin kuuta nousevaa, sai hän nyt huomata olevansa kauhusta jäykkänä. Kello oli jo pitkälti yli puoli yksitoista illalla, eikä hän osannut tehdä muuta kuin heitellä sieppiä puolelta toiselle ja miettiä kaikkia niitä kammottavia tapoja, joilla heidän häänsä voisivat mennä pieleen. Mitä jos Lily äkkiä päättäisi, ettei haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä jos Lilyn sisko ilmestyisi keskeyttämään häät? James tunsi tulevansa hulluksi hermostuksesta.

“Hei, Sarvihaara, missä sinä olet?” Siriuksen ääni kuului melkein Jamesin oven takaa, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös sängyltään. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi vietettyään suurimman osan edellisestä viikosta viime hetken häävalmistelujen parissa. Niiden lomassa hänen oli onnistunut löytämään jopa asunto itselleen ja Lilylle, joskin tuosta asunnosta oli pitkälle kiittäminen hänen äitiään ja tämän valppautta. Asunto - muutaman huoneen kokoinen kerrostalohuoneisto - sijaitsi Talvahallankadulla Lontoon laitamilla ja odotti jo uusia asukkaitaan. Huonekaluja Jamesilla ja Lilyllä ei vielä ollut, tai ei ainakaan niin paljon kuin he olisivat halunneet. Siitä huolimatta he aikoivat muuttaa uuteen kotiinsa heti palattuaan häämatkaltaan Venetsiasta. Häämatka oli Jamesin suureksi järkytykseksi jästiloma (“Se on turvallisempaa sillä tavalla”, Lily oli inttänyt) ja sen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa. He palaisivat takaisin Lontooseen juuri parahiksi ehtiäkseen Amos Diggoryn häihin, jos sitä saattoi kutsua suureksikaan onneksi.

“Sarvihaara!” Nyt Jamesin huoneen ovi lennähti auki ja Siriuksen pää pisti esiin oviaukosta. James pakotti orastavan pahoinvointinsa kuriin ja teeskenteli tyynen rauhallista kääntäessään katseensa ystävänsä puoleen. Hän pani ohimennen merkille, että Sirius näytti kummallisemmalta kuin aikoihin: pojalla oli yllään pitkä, turkisreunainen viitta ja muinaismuistolta vaikuttava viikinkikypärä.

“Olenko erehtynyt päivämäärästä?” James tiedusteli otsaansa rypistäen. “Onko nyt Halloween?”

“Ihan kuin SINÄ erehtyisit hääpäivästäsi…” Sirius nälväisi hyväntahtoiseen sävyyn. Poika työntyi peremmälle huoneeseen nykäisten viikinkipäähineen pois otsaltaan. Hän haroi hiuksiaan tyytymättömänä. “Hitto, kuka olisi uskonut, että yksi pytty voi tuntua näin tukalalta?”

“Kuka olisi uskonut, että joku HALUAISI pitää tuollaista pyttyä?” James pisti vastaan samaan sävyyn. Sirius nauroi ja heittäytyi hänen sängylleen istumaan kietaisten hetken mielijohteesta käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille. Se oli lyhyt, veljellinen halaus vailla sen suurempaa merkitystä. Sirius huokaisi nojatessaan selkäänsä vasten Jamesin huoneen seinää.

“Tulee outoa, kun sinä muutat täältä pois”, poika kommentoi äänessään sävy, jota James olisi saattanut nimittää kaipaavaksi, ellei hän olisi tuntenut ystäväänsä niin tuskallisen hyvin. “Tämä huone jää kai sitten tyhjäksi.”

James nyökkäsi mietteliäästi. Hän oli viime aikoina ollut niin kiireinen häiden kanssa, ettei ollut oikeastaan ehtinyt pohtimaan kaikkia naimisiinmenon seurauksia, kuten sitä, että pian hän ja Sirius asuisivat erillään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Sinänsä se ei olisi mikään haitta heidän ystävyyssuhteelleen. He olivat kumpikin velhoja ja hallitsivat ilmiintymisen, minkä lisäksi he tulisivat muutenkin viettämään suuren osan ajastaan yhdessä. Silti tuntui kummalliselta ajatella, että pian Kelmien asunnossa asuisi vain kaksi nuorukaista.

“Me kaikki olemme kai kamalan vanhoja ja vakiintuneita”, James totesi vääntäen ironiseksi tarkoitetun hymyn huulilleen. “Tossun alla tavalla tai toisella.”

“Sanot sinä”, virnisti Sirius. “Minä en ole vielä pyytänyt Ariannaa muuttamaan tänne sinun tilallesi, ellet ole huomannut.”

“Paino sanalla ‘vielä’”, James huomautti.

Sirius irvisti. “Älä ole typerä. Emme me kestäisi toisiamme. Kun ottaa huomioon riidat hänen syömisestään ja hänen pakkomielteisyytensä ja aamusuihkunsa - “

“Ja sinussako ei ole mitään vikoja?”

“Jaa-a, se riippuu siitä, mikä lasketaan viaksi. Jos uskomattoman hyvää ulkonäköä voi nimittää synniksi - “

James ei vaivautunut edes vastaamaan toverinsa lapselliseen huomautukseen. Hän tyytyi nojaamaan päätään tyynyyn ja nautti hiljaisuudesta. Siriuksen seurassa hänen oli helpompi rentoutua ja unohtaa se tosiasia, että vain noin puolen vuorokauden kuluttua hän seisoisi kirkossa jästien pingviinipuvussaan ja olisi pyörtyä kauhusta.

“Miksi sinulla on tuo hirvittävä potta, jos saa kysyä?” James kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

Sirius vilkaisi häntä arvokkaasti. “Se on kypärä, ei potta. Naamiaisasu.”

“Niin, tiedän - tai siis, kuinka moni lähtee vakavissaan kaduille viikinkipytty päässään? Minua lähinnä kiinnostaa, olemmeko me menossa juhliin, jotka olen unohtanut, vai onko tuo päässäsi vain siltä varalta, että joudun paniikkiin huomisen vuoksi ja alan heitellä sinua tavaroilla? Koska ihan vain tiedoksesi, naimisiinmeno ei jännitä minua yhtään”, James ilmoitti yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa vakuuttavammalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.

Sirius pyöritti silmiään. “Niin, ja minähän myös uskon tuon…”

“Miten vain”, James sanoi ärtyneenä. “Etkö voisi vain kertoa minulle, mitä varten tuo hirveä hattu oikein on?”

“Sarvihaara kiltti, sinuna lopettaisin solvaamisen. Se on sinun polttareitasi varten.”

“MITÄ?” James parahti pystymättä uskomaan korviaan. Ajatellessaan asiaa tarkemmin hän ei ymmärtänyt, miksei ollut osannut ajatella sitä jo aiemmin - totta kai hänellä oli tarkoitus olla polttarit. Hän oli vain ollut niin uppoutunut omiin kauhistuneisiin ajatuksiinsa, ettei ollut tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota ystäviensä salamyhkäiseen naureskeluun, jota nämä olivat harrastaneet koko menneen viikon ajan. Sellainen oli vain vaikuttanut typerältä.

“Polttareita”, Sirius toisti nautinnollisesti. “Tiedäthän, se tarkoittaa paljon alkoholia ja julkista nöyryytystä viimeisen vapaan illan kunniaksi, kaveri - “

“Minä tiedän kyllä, mitä polttarit tarkoittavat! En vain… ajatellut, että minullakin voisi olla sellaiset.”

Sirius teeskenteli parhaansa mukaan loukkaantunutta. “Aliarvioit meitä, amigo.”

“Ehkä niinkin. Aiotteko te todella pukea minut viikingiksi?”

“Tietenkään me emme aio! MINÄ olen viikinki. Sinulle on varattu aivan toisenlainen rooli!”
“Joka on…?” James uteli epäluuloisesti. Vastaamisen sijaan Sirius ponkaisi ylös sängyltä ja ulos huoneesta viikinkikypärä vaarallisesti toisessa kädessään keikkuen. Kesti vain muutama hetki, ennen kuin hän jo kaahasi takaisin huoneeseen heiluttaen sormiensa rautaisessa otteessa jotakin, joka näytti solmuun menneeltä oksanipulta. James tuijotti esinettä ymmällään.

“Haluatko sinä minun esittävän nuotiota?”

Sirius hymyili leveästi. “Oletko koskaan kuullut sanonnasta ‘paistaa se päivä risukasaankin’? Koska se kuvaa sinua harvinaisen hyvin - jos sinä olet risukasa ja Lily on päivä - “

“Älä heittäydy vertauskuvalliseksi, poju, minä olen vakavissani!”
“Niin olen minäkin. Tai en sittenkään. Tosissaan, Sarvihaara, olen pettynyt sinuun! Etkö muka tunnista hirvensarvia kun näet sellaiset?”

James katsoi uudemman kerran Siriuksen roikottamaa muodotonta möykkyä. Tietystä näkökulmasta katsottuna möykky tosiaan muistutti hieman hirvensarvia, joskin erittäin nahistuneita sellaisia, hän arvosteli. Hieman innottomasti hän otti möykyn vastaan, kun Sirius sysäsi sen hänelle.

“Laita päähäsi, niin lähdetään pitämään hauskaa”, poika komensi.

James kohotti kulmiaan epäilevästi. “Sinä olet tosissasi? Sinä haluat minun pukeutuvan hirveksi?”

“Se oli itse asiassa Matohännän idea, mutta minä olin se, joka etsi sarvet. Varastin ne äitisi ompeluhuoneesta - kyllähän sinä muistat ne pelottavat sarvet, jotka roikkuivat aina siellä seinällä?”

James muisti. Hän toivoi, että olisi voinut nähdä äitinsä ilmeen, kun Sirius oli syöksynyt viemään hirvensarvia tämän lempihuoneesta. Tuskin Sascha Potter oli Siriukselle suuttunut, tai ei ainakaan tosissaan. Jamesin äiti oli aina jumaloinut Siriusta siinä missä omaakin poikaansa. Ei se sinänsä mikään ihme ollut, eikä James ollut koskaan tuntenut kateutta asian vuoksi - kyllähän hän tiesi, että naiset rakastivat Sirius Blackia. Hän oli aina pitänyt huolta vain siitä, että LILY ei rakastanut Siriusta. Ainakaan siinä tietyssä mielessä.

Lily. James huokaisi tytön kasvojen kohotessa hänen silmiensä eteen punaisen viitan lailla. Häntä alkoi taas hermostuttaa - miten huomiseen johtava aika saattoikin tuntua yhtä aikaa sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä? Miltähän Lilystä mahtoi sillä hetkellä tuntua?

“Maa kutsuu Sarvihaaraa”, Sirius ilmoitti naurunsäikeitä äänessään. “Pahus, kaveri, naimisiinmeno ei tee sinulle hyvää, jos pelkkä ajatus siitä saa sinut noin sekaisin!”

“Minä en ole sekaisin”, James protestoi, nappasi hirvensarvet Siriukselta ja sulloi ne mielenosoituksellisesti päähänsä. Hän tiesi näyttävänsä typerykseltä, mutta jostakin syystä ajatus ei häirinnyt häntä tippaakaan. Päinvastoin, ajatus yhdestä päättömästä illasta toi Tylypahkanajat taas lähemmäs häntä. Hän tunsi olonsa kevyeksi. Hän virnisteli typerästi peilikuvalleen.

“Mitä muut laittavat päälleen?”

“Eivät suostuneet kertomaan”, Sirius vastasi harmistuneena. “Ehdotin, että Kuutamo voisi pukeutua täysikuuksi, mutta hän ei kuulemma halunnut näyttää pallolta…”
“En ihmettele. Onko Lilylläkin tänään polttarit?”

Sirius nyökkäsi. “Arianna ja Cinnamon ovat kehitelleet jotakin. Tai pääasiassa kai Arianna, koska Cinnamon ei ollut kovin mielellään samassa huoneessa Kuutamon kanssa, kun suunnittelimme. Hän on alkanut taas pyöriä sen ylimittaisen italiaanon seurassa, tai jotakin sinne päin.”
“Alessandron?” ällisteli James. “En olisi uskonut. Lokakuu ei tee tytöille hyvää.”

Oli lokakuu hyväksi tai ei, puolen tunnin kuluttua James sai huomata seisovansa Vuotavan Noidankattilan ovella palelevana ja tyylittömänä. Hänellä oli yllään ohut, karvainen viitta, josta roikkui häntä, sekä päässään hirvensarvet. Hän teeskenteli parhaansa mukaan, ettei lainkaan huomannut niitä epäluuloisia katseita, joita ohikulkijat soivat hänelle ja hänen ystävilleen. Jamesin helpotukseksi myös muut Kelmit olivat pukeutuneet omituisesti vain ollakseen hengessä mukana. Hirvi-Jamesin ja Viikinki-Siriuksen lisäksi paikalla oli myös erittäin epäuskottava Vampyyri-Peter, sekä Remus, joka esitti parhaansa mukaan balettitanssijaa näyttäen näin ollen joukon älykkäimmältä tapaukselta, mitä hän tietenkin omalla tavallaan olikin.

“Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt pukeutua täysikuuksi, Kuutamo”, Sirius nurisi paimentaessaan ystäviään sisälle Vuotavaan Noidankattilaan pois kirpeästä tihkusateesta. “Se olisi kuvannut sinua paljon paremmin.”

“Eihän vampyyrikaan kuvaa Matohäntää kovin hyvin”, Remus vastasi tyynesti. “Ellei hän sitten ole viime aikoina kehittänyt omituisia verenimijän piirteitä.”

“Mutta kun hän on! Hän kiristi minulta KOLME KALJUUNAA VIIME VIIKOLLA!”
“Vain koska olit ne hänelle velkaa”, muistutti James.

Sirius kiristeli hampaitaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä vaiti. Hän marssitti ystävänsä muitta mutkitta Vuotavan Noidankattilan baaritiskille ja alkoi tilata juotavaa sellaista vauhtia, että baarimikko Tom oli jo pudota tahdista.

“Paljonko sinä oikein tarvitset alkoholia?” Peter suhisi vampyyrinhampaidensa raosta, kun Tom ei katsonut heihin. “Meitä on vain neljä, ota huomioon.”

“Joten? Ennen kunnon hauskanpitoa on hyvä ottaa kunnon pohjat”, puolusteli Sirius. James ja Remus vaihtoivat paljonpuhuvia katseita, eivätkä sanoneet mitään. Tottelevaisesti James otti vastaan epämiellyttävännäköistä violettia litkua sisältävän pienen lasin ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Juoma sai hänet taipumaan melkein kaksinkerroin baaritiskille.

“Anturajalka, tämä maistuu ihan tiskiveden ja Ruikulin hiusten sekoitukselta! Emme kai me aio harrastaa tätä koko iltaa?” hän takelteli yskänpuuskansa lomasta.

“Tietenkään emme aio”, Sirius vastasi siemaillen tyytyväisenä tuliviskiään. “Meillä on tämän jälkeen tapaaminen erään jästipuiston kanssa. Et kai sinä kuvittele, että me jätämme kaiken huvin väliin?”
James antoi raskaan huokauksen puhua puolestaan. Hän pelkäsi jo valmiiksi sitä, mitä hänen ystävänsä ikinä olivatkaan hänen varalleen kehitelleet. Toisaaltahan hän oli Kelmi, eikä kunnollinen Kelmi koskaan kieltäytynyt haasteesta, vaan piti hauskaa viimeiseen asti. ‘Kunnes henki menee’, Sirius oli usein sanonut Tylypahkassa. Linnan ulkopuolella tuo sanonta tuntui entistäkin tarpeellisemmalta, eihän kukaan heistä voinut tietää, heräisikö enää seuraavana aamuna vai ei. Juuri sillä hetkellä sellaiset asiat eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa James Potteria. Huolimatta alkoholin pahanmakuisuudesta hän oli helpottunut; pitäessään hauskaa ystäviensä kanssa hän ei ehtinyt hermoilemaan avioliittoaan Lily Erica Evansin kanssa.

“Ei”, Lily parahti kauhuissaan. “Minä EN pue tuota päälleni!”

“Lily, antaisit mennä nyt vain”, kärsimätön Arianna aneli. “Se on vain puku!”

Lily pudisti mielenosoituksellisesti päätään silmäillen samalla sängylle levitettyä pukua pakokauhuinen ilme kasvoillaan. Puku - hänen polttariasunsa - oli itse asiassa hyvin pieni, paljetein koristeltu punainen mekko, joka lyhykäisyydessään toi Lilyn mieleen Lontoon syrjäkujien maksulliset naiset. Pelkkä ajatus mekkoon koskemisesta sai hänet voimaan pahoin. Eikä siinä kaikki; mekon lisäksi asuun kuului myös järjettömät, vihreälinssiset silmälasit, sekä jättimäinen sulkahattu.

“Minä luulin, että polttareissa on tarkoitus nolata itsensä, ei paljastella itseään”, Lily huomautti yrittäen kiemurrella järjellä irti asuunsa pukeutumisesta. Vilkaistessaan Ariannaa hän arvasi oitis, ettei tehtävästä tulisi mitenkään helppo. Ariannassa oli suorastaan mcgarmiwamaista arvovaltaa, kun tyttö seisoi hänen edessään kädet sinisten, epäinhimillisten tiukkojen nahkahousujensa lanteilla. Kimmeltävä, pienenpieni toppi sai kylkiluut paistamaan säälittävinä esiin hänen ihonsa alta. Lily käänsi katseensa pois yrittäen pidätellä inhontunnettaan.

“Me harkitsimme kyllä tuota asiaa”, Cinnamon puuttui puheeseen pyyhkien vaivaantuneena ylimääräistä glitteriä poskiltaan. “Mutta Arianna sanoi, ettet sinä nolostu mistään tavanomaisesta - siis siitäkään, että me puemme sinut hihhuliksi - “

“ - hiihtäjäksi”, korjasi Arianna.

“Hiihtäjäksi, hyvä on, tai sitten verokarhuksi.”

Lilyä nauratti. Hänen ystävänsä tuskin tiesivät, mikä verokarhu oli, hän mietti.

“Eli me päätimme ottaa pienen kisan”, Arianna jatkoi reippaasti. “Kokeilemme, kuka meistä saa eniten miehiä lankeamaan jalkoihinsa yhden illan aikana. Häviäjä tanssii ripaskaa pöydällä.”

“Tanssii mitä?” Lily älähti.

“Ripaskaa”, Arianna sanoi heilauttaen huolettomasti kiharansa olkapäänsä ylitse. “Se on se venäläinen jalansätkyttämistanssi, kyllähän sinä tiedät - se, jota Casper Halliwell tanssi ensimmäisellä luokalla, muistathan?”

“Hän putosi silloin pöydältä”, Cinnamon lisäsi avuliaasti. “Ja niksautti selkänsä.”

“Kuulostaa lupaavalta…”

“Äh, älä nyt ole ilonpilaaja”, Arianna tiuskaisi huiskauttaen kuninkaallisesti kättään. “Laita nuo vaatteet päällesi, me odotamme sinua olohuoneessa!”

Lily oli ehtinyt istua jo hyvän aikaa olohuoneessa ystäviensä meikattavana ja kammattavana, kun ovelta kuuluva napakka koputus pelasti hänet kirkkaanvihreän glitteriä ja kiharoiden maailmasta. Oli mahdotonta olla toivomatta, että tulija olisi ollut James, niin typerää kuin se olikin - poika juhli varmasti jo kovaa vauhtia omia polttareitaan. Silti olisi tehnyt hyvää nähdä James ja unohtaa hetkeksi se kaikenvaltaava hermostus, joka pisteli hänen selkärankaansa. Ajatus naimisiinmenosta tuntui paljon pahemmalta nyt, kun häät olivat jo seuraavan päivän takana odottamassa.

“Lily, sinulle on vieraita”, Cinnamon informoi palatessaan takaisin huoneeseen korkea kreppiponinhäntä päälaella keikkuen. Häntä seurasi itsekseen naureskeleva Red, joka heilutteli kädessään jotakin pientä pulloa. Vasta silloin Lily muisti. Red oli luvannut tuoda hänen pyrkimyksiensä sitomiseen tarkoitetun taikajuoman sinä iltana.

“Näytätte siltä kuin olisitte matkalla epätoivoiseen miehenmetsästykseen”, Red kommentoi ensi sanoikseen. Mies jäi seisomaan ovensuuhun näennäisen kiireettömänä lahjoittamaan Lilylle taikajuomaa ja poistumaan paikalta. Lilyä nuoren aurorin viivyttely ei tosin häirinnyt vähääkään; mitä kauemmin Red viipyisi, sitä pidempään hän olisi turvassa Ariannan ja Cinnamonin kieroutuneilta suunnitelmilta.

“Sen täytyy johtua siitä, että me OLEMME menossa miestenmetsästykseen”, Lily kirahti hampaidensa raosta yrittäen parhaansa mukaan olla sotkematta Cinnamonin meikkikokeiluja. Hän vastaanotti palkaksi teostaan terävän läimäytyksen olkapäälleen sekä käskyn pysyä aloillaan.

“Cinnamonhan ottaa meikkaamisen vakavasti”, Red tokaisi kuivasti. “Miten niin miestenmetsästykseen, Lily? Minä kun luulin, että olet menossa naimisiin huomenna.”

“Kiitos vain muistutuksesta, voin tarpeeksi pahoin jo muutenkin”, mumisi Lily.

“Älä - puhu - nyt!” Arianna kielsi syöksähtäen paikkailemaan Lilyn kammottavaa, räikeää meikkikuorta taikasauvallaan. “Red, anna tyttöparan olla, tai hän ei saa iskettyä ainuttakaan miestä tänään!”
“En ymmärrä, miksi hänen pitäisi. Hän on varattu, jos muistat.”

Arianna vilkaisi Rediä valheellisen ylimielisesti. “Minä en ole typerys, enkä blondi - “
“Hei!” Cinnamon kiljaisi sellaisella voimakkuudella, että Lily kohotti automaattisesti kädet korviensa suojaksi.

“Anteeksi, Cin. Red, minä tiedän erinomaisen hyvin, että Lily on varattu. Me kaikki olemme varattuja, jos muistat. Tai olimme - “ Arianna loi paljonpuhuvan katseen Cinnamoniin, joka laski katseensa masentunut ilme sievillä kasvoillaan. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi pitää hieman hauskaa Lilyn viimeisen vapaan illan kunniaksi. Väitätkö sinä muka, että vietit sen illan kotona sarjakuvalehden kanssa?”

Red haroi hiuksiaan lopettoman kärsivä ilme kasvoillaan. Lily ei voinut olla miettimättä, miltä miehestä tuntuisi huomenna, kun tämä saapuisi vieraaksi heidän häihinsä. Muistelisiko Red Jazzia? Olisiko hän pahoillaan? Vihainen? Rediä oli nykyisin niin kovin vaikea tulkita. Lily huomasi usein pohtivansa hiljaa itsekseen, mikä miehen kohtalo mahtaisi loppujen lopuksi olla, mutta vastausta hän ei milloinkaan löytänyt.

“Mikäli muistan oikein, vietin ainakin osan siitä illasta professori McGarmiwan vaatekaapissa”, Red vastasi katkaisten Lilyn mietteet. “Kunnes jäin kiinni. Toisen puolikkaan siitä illasta vietin pyörittämällä hulavannetta.”

“Hulavannetta?”

“Se on esine”, Red selitti kärsivällisesti. “Rengas. Se pyörii, kun liikutat lanteitasi.”
“Minä en välttämättä halua nähdä sinun heiluttavan lanteitasi…”

Red virnisti karusti jättäen viimeinkin paikkansa ovensuussa. Hän tyrkkäsi sivuun Cinnamonin, joka heilutteli edelleen taikasauvaansa Lilyn kasvojen edessä ja polvistui lattianrajaan tytön kasvojen eteen tavalla, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi mitä todennäköisimmin ollut vihje kosinnassa. Ei kuitenkaan Redin tapauksessa - Lily oli ollut paikalla, kun Red oli sen ensimmäisen ja ainoan kerran kosinut rakastamaansa naista ja hän tiesi, ettei kovapintainen aurori tekisi mitään senkaltaista enää uudelleen.

“Juomasi”, Red sanoi muodollisesti ja ojensi pienen, ovaalinmuotoisen pullon Lilylle. Lily tarttui pulloon inhoten. Tiukasti suljetun korkin lävitsekin hän saattoi haistaa siitä kohoavan, vahvan mädän hajun.

“Oletko sinä varma, että tämä on oikea juoma?” Lily varmisti kohottaen epäluuloisesti kulmiaan.

Red huokaisi jurosti. “Lily, uskot sinä sitä tai et, et ole missään tapauksessa se ensimmäinen ihminen, jonka haluan myrkyttää.”

“Bellatrix on?” Cinnamon arvasi. Lily hätkähti ystävänsä äkillistä tunteettomuutta.

Red pudisti päätään liikkumaton ilme kasvoillaan. “Unohtakaa se, tytöt. Lily, sinä voit kyllä juoda sen huoletta. Korkeintaan se aiheuttaa sinulle niin vakavaa pahoinvointia, että hääyösi menee täysin pilalle, mutta en olekaan ikinä puhunut mitään sivuvaikutuksista, vai mitä?”

“Et”, Lily jupisi silmäillessään epäilevästi pullon hailakan sinertävää nestettä. Red nyökkäsi tyytyväisenä ja nousi takaisin jaloilleen alkaen selvästi tekemään lähtöä - ainakin hän kiinnitti taikasauvan huolellisesti mustaan vyöhönsä ja veti viittaa ylleen.

“Näemme huomenna”, mies sanoi vailla hymynhäivähdystäkään. “Yhdeltähän se oli? Hienoa. Ja kuulkaa, tytöt, teidän asuntonne on järkyttävän huonosti suojattu, jos ette tienneet. Kuka tahansa voi ilmiintyä tänne milloin tahansa.”
Arianna, Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan ihmeissään.

“Niin, se on kai tarkoituskin?” Arianna kyseenalaisti hetken hiljaisuuden jälkeen. “Että ystävämme pääsevät ilmiintymään tänne?”

Red hymyili heille alentuvasti kuin olisi katsellut kolmea pikkutyttöä, ei aikuisen ikää lähentelevää naista. “Haluatte te sitä tai ette, maailmassa on muitakin kuin ystäviänne. Ja myös he osaavat ilmiintyä. Jos minä olisin te, hoitaisin suojaloitsut kuntoon viipymättä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana yönä tapahtuu. Hyvää yötä.”

Hän loi vielä viimeisen terävän katseen keskustelukumppaneihinsa ja katosi sitten aurorimaisen arvoituksellisen viitansivalluksen myötä. Lily, Cinnamon ja Arianna jäivät tuijottamaan toisiaan.

“Hän sitten tietää, miten saada tyttö tuntemaan olonsa turvalliseksi, vai mitä?” Cinnamon tiedusteli lopulta retoriseen sävyyn.

James seisoi liukkaalla puistonpenkillä ja tuijotti ällistyneenä ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa. Jästipuisto oli harvinaisen seesteisen perjantai-illan kunniaksi pullollaan rentoutunutta, alkoholisoitunutta väkeä, jotka olivat enemmän kuin uteliaita näkemään, mitä hirvensarviin pukeutunut hölmö oikein halusi sanoa. James vilkaisi epävarmasti penkin sivussa seisovaa Peteriä.

“Onko tämä varmasti hyvä idea? Pitääkö minun PITÄÄ PUHE noille typeryksille?”

“Pitää”, myönteli Peter, joka teki kaikkensa pitääkseen taikasauvansa vampyyrinkaapunsa taskussa vasten mielitekojaan.

“Mitä minä heille muka sanon?”

“Jaa-a, se taitaa olla sinun asiasi”, Sirius ilmoitti hilpeästi. “Puhu vaikka puutarhatontuista, jos haluat, kunhan puhut. Katso nyt noita ihmisiä - he kuolevat kuullakseen sinun puheesi!”

James teki työtä käskettyä ja mulkaisi puistoon kerääntynyttä väkijoukkoa, joka toden totta näytti odottavan hänen puhettaan. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen kanssakelminsä oikein hankkivat kieroutuneimmat ideansa - miksi hän muka haluaisi pitää puheen laumalle humaltuneita jästejä? Ja mistä hän muka puhuisi?

“Vauhtia nyt, Sarvihaara”, Sirius kehotti tönäisten Jamesia kyynärpäällään reiteen. “He alkavat hermostua.”

Jamesin kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä pitänyt lukemattomia puheita ystäviensä kanssa Tylypahkassa, toisinaan sopimattomistakin aiheista, mutta siitä huolimatta tilanne ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä.

“Tämä tehtävä on järjetön. Jopa polttareihin”, hän sihisi ystävilleen suupielestään. Sitten hän suoristi selkäänsä ja alkoi puhua puiston jästeille.

“Hyvät juopuneet ystävät, hyvät jästipäät, koirat, rotat ja ihmissudet, on kunnia olla pitämässä puhetta teille tänä iltana”, hän messusi levittäen käsiään antaumuksella. Hemmetti, hän mietti, jos hänen kerran oli pakko pitää puhe, yhtä hyvin hän voisi tehdä sen kunnialla. “Sää on uskomaton ja tänä iltana puhun teille hirvien suojelusta!

“Kuinka moni teistä tietää, mitä hirvet ovat?” James saarnasi epätoivoisesti pystymättä katsomaan suu auki tuijottavaan yleisöönsä. “Ne ovat sarvekkaita, uljaita eläimiä - aivan kuten minä tässä! Toisin kuin minä, ne elävät metsässä! Ne ovat upeita otuksia, joilla on sydän ja sielu. Silti niitä halveksutaan - miksi? Hirvet eivät ole koskaan satuttaneet ketään, tai jos ovatkin, se on ollut ehdottomasti ansaittua! Silti hirviä metsästetään ja satutetaan. Niille osoitetaan suoranaista julmuutta! Vaadin teitä lopettamaan hirvien väärinkäytön!”

“Puhuuko hän tosiaan hirvien hyväksikäytöstä?” Remus supatti Siriuksella toisesta suupielestään.

“Enpä tiedä”, vastasi nauruaan pidättelevä Sirius. “Ehkä Lilystä on tullut hyväksikäyttäjä - “

“Suu kiinni!” tuiskahti Peter. “Minä haluan kuulla tämän!”
He vaikenivat ja keskittivät kaiken huomionsa Jamesiin, joka nyt paasasi täydellä teholla.

“Hirvet ovat eläviä olentoja! Ne ovat kuninkaita! Ne eivät ansaitse ammuntaa ja kävyilläpommitusta! Niitä pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä. MINÄ VAADIN OIKEUTTA HIRVILLE!”
Merlinin nimeen, James ajatteli häpeään kuolemaisillaan, se, joka oli väittänyt polttareiden olevan vain viatonta hauskanpitoa, oli ehdottomasti väärässä. Hän hymyili jähmeästi vastauksena humalaisten suosionosoituksiin, jotka kaikuivat läpi puiston.

“HIR-VET, HIR-VET, HIR-VET…”

“Mitä luulette?” uteli Peter. “Pitäisikö meidän viedä hänet Kolmeen Luudanvarteen?”

“Kannatan”, puheen suosiosta järkyttynyt Remus myönteli. “Luulin heidän alkavan pommittaa häntä mädillä kalkaroksenkopioilla. Meidän on parasta viedä hänet matami Rosmertan poksautettavaksi, ennen kuin hänen egonsa paisuu pilviin ja Lily peruu häät.”

Lily tuijotti kivettyneenä vahvarakenteista nuorta miestä, jolla oli violetteja raitoja hiuksissaan. Mies nojaili jästibaarin tiskiin näyttäen siltä, että odotti jonkun tulevan iskemään itseään. Niin kuin Lily tietenkin oli tulossakin - oli vain kokonaan eri asia, mitä mieltä mies sitten olisi pikkuiseen paljettimekkoon ja sulkahattuun pukeutuneesta tulevasta seuralaisestaan. Todennäköisesti mies pitäisi häntä hulluna. Lilyllä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää; nämä olivat hänen polttarinsa ja heidän kilpailunsa oli jo käynnissä. Muutaman metrin päässä Arianna kehräsi korkeakouluopiskelijalta näyttävälle nuorukaiselle olevansa nimeltään Belle, kun taas Cinnamon esitteli itsensä kysyttäessä Gingeriksi. Kumpikin näytti olevan kovassa vauhdissa.

Lily veti syvään henkeä ja asteli baaritiskin vierelle vetäen itselleen penkin. Hattu hiosti hänen päätään ja hän toivoi yli kaiken, että olisi vain voinut riisua sen pois. Siihen tyttöjen välinen sopimus ei kuitenkaan antanut lupaa. Niinpä Lily tyytyi ainoastaan hieraisemaan kärsivänä kiharrettua punaista tukkaansa ja risti säärensä kääntäessään katseensa vieressä istuvaan violettiraitaiseen mieheen.

“Olemmeko tavanneet jossakin?” hän aloitti käyttäen maailman läpinäkyvintä ja kuluneinta iskurepliikkiä, joka olisi saanut Sirius Blackin vajoamaan maan alle myötähäpeästä. Lilyä repliikin surkeus ei kuitenkaan häirinnyt tippaakaan. Hän päätteli sen olevan niin huono, ettei typerinkään mies jättäisi huomaamatta hänen aikeitaan.

Violettitukkaisen miehen katse mittasi Lilyä aina paljaista sääristä punaiseen lierihattuun. “Enpä usko”, mies murahti ahdistavan tuttavallisesti. “Muistaisin kyllä sinut, siitä olen varma. Haluatko juotavaa?”

Lily nyökkäsi urheasti. Juominen ei erityisemmin kiinnostanut häntä, mutta ainakin se tekisi odotettavissa olevasta illasta jokseenkin siedettävän. Hän hätkähti ja puri hammastaan, kun mies kääntyi puhuttelemaan baarimikkoa ja laski tuttavallisesti jalan hänen reidelleen. Oli jokaisen tilanteen osapuolen onni, ettei James ollut sillä hetkellä paikalla.

“Mikä sinun nimesi on?” Lily uteli ottaessaan vastaan miehen tarjoaman martinin. Hän vilkaisi sivusilmällä Cinnamonia, joka lähestulkoon istui gigolonnäköisen opiskelijanuorukaisen sylissä ja näytti nauttivan olostaan. Mitä hänen ystävälleen oli oikein tapahtumassa?

“Elijah”, mies vastasi niljakkaasti hymyillen. “Entä sinun, muru?”

Lilyn teki mieli huomauttaa, ettei kukaan kutsunut häntä nimellä ‘muru’, ellei sitten halunnut päätyä mullan alle nopeammin kuin ehti toistamaan nimitystä. Hän kätki raivonsa, siemaisi lasistaan ja mutisi olevansa Ruusa.

“Ruusa Svane”, Lily täydensi ja räpytteli miehelle ripsiään. Kyllä, hän päätti, Elijah Kukaolikaan olisi yksi varma nimi hänen listalleen. Siitä huolimatta illasta tulisi pitkä…

“ROSIE!” Sirius karjahti käsiään levitellen ja harppoi peremmälle hämärästi valaistuun Kolmeen Luudanvarteen. Hän kiirehti vaihtamaan poskisuudelmia pubin punastelevan omistajattaren kanssa toisten Kelmien seuratessa huomattavasti rauhallisemmin perässä. Jameskin väläytti hymyn pitkäaikaiselle tarjoilijatutulleen kääntyessään ripustamaan hirventurkkiviittaansa naulakkoon. Hän oli helpottunut päästessään lopultakin pois puiston sekavasta väentungoksesta. Illan aikana juotu alkoholi oli alkanut kohota hänen päähänsä ja hän tarvitsi rauhaa, minkä lisäksi muiden Kelmien keksimät polttaritehtävät olivat pidemmän päälle käyneet hänen hermoilleen. Hirvipuheen lisäksi hän oli joutunut myymään itseään kaapukauppias matami Malinille, ryömimään puolialastomana taikaministeriön aulassa ja tanssimaan pöydällä kuuluisan velhotanssiravintolan ammattilaistanssijoiden joukossa. Siriuksen seurassa liikkuminen ei ollut missään tapauksessa turvallista, James ajatteli huvittuneena.

“Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän myöhäisen kunnian?” matami Rosmerta säteili liihottaessaan Kolmen Luudanvarren myyntitiskin taakse etsimään lisää juomia Kelmeille. James vilkaisi pahoinvoivana naisen kohottamaa kermakaljapulloa ja pyysi tätä vaihtamaan juoman vedeksi.

“Olen juonut liikaa yhdelle illalle”, James selitti, kun matami Rosmerta jähmettyi paikoilleen järkytyksestä. Vieressä seisovaa Remusta nauratti. Hän muisti yhä päivänselvästi, kuinka matami Rosmerta oli toistuvasti joutunut kieltämään hänen ystäviään juomasta liikaa Tylyaholauantaisin.

“Jamesilla on polttarit tänään”, Peter lisäsi avuliaasti.

“Polttarit?”

“Niinpä niin”, nyökytteli nyt jo uutta kermakaljaansa siemaileva Sirius. “Kultapojumme menee naimisiin huomenna.”

“Se selittää siis hirvensarvet”, matami Rosmerta tuumasi. Nainen nojautui tuttavallisesti tiskin yli ja kysyi moittivaan sävyyn: “Miksi minä kuulen tästä avioliitosta vasta nyt?”

Remus virnisti. “James pelkäsi, että kieltäytyisit tulemasta vedoten siihen, että liiketoimesi voisivat kärsiä.”

“Mitkä liiketoimet?” matami Rosmerta tuhahti vilkuillen merkitsevästi ympärilleen Kolmessa Luudanvarressa, joka oli sinä iltana täysin autio. Kello oli jo puoli kaksitoista, mikä saattoi osaltaan selittää asiakkaiden puutteen. Silti James päätteli Rosmertan ärtyneestä ilmeestä, että asiakasmäärän pienikokoisuus oli enemmän jokailtainen ongelma kuin vaihtoehtoinen ilmiö.

“Jos kuolonsyöjät ja aurorit ovat jossakin onnistuneet, niin ajamaan minun asiakkaani tiehensä!” matami Rosmerta valittikin kaataessaan itselleenkin lasillisen neilivettä. “Suoraan sanottuna en jaksa enää välittää tippaakaan siitä, kumpi puoli tämän sodan voittaa - minä vain haluan sen loppuvan! Mutta se kai on normaalia”, Rosmerta lisäsi mietteliäästi nähdessään Siriuksen järkyttyneen ilmeen. “Minä olen nainen ja kuulun automaattisesti niihin, jotka saavat kärsiä. Tiesittekö, että pieni veljenpoikani tapettiin kolme viikkoa sitten?”
“Emme”, Remus vastasi ja oli aikeissa lisätä olevansa kovin pahoillaan asian puolesta, kun Rosmerta jatkoi vihaisesti:

“Hän oli vasta kaksivuotias, tuskin mikään vaara kuolonsyöjille tai auroreille! Joskus minä ihmettelen, minne tämä maailma oikein on menossa, kun kaikki vain tappavat toisiaan jonkin väärän herran nimissä! Kauan tällainen ei voi jatkua!”

“Noin me sanoimme jo viime syksynä…”

Matami Rosmerta nyökytteli apeana neilivetensä äärellä. Sitten hän näytti kuitenkin muistavan, että kyse oli Jamesin polttareista ja suoritti äkkipiristyksen kumoten kertaheitolla loput juomastaan kurkkuunsa. Väkinäinen hymy huulillaan hän alkoi häärätä Kelmeille lisää juomia ja kyseli samalla heidän kuulumisiaan laidasta laitaan.

“Vieläkö te toiset pojat olette varattuja?”

“Minä ja Anturajalka olemme”, Peter kiirehti vastaamaan. “Kuutamo ei.”

“Ihanko totta?” matami Rosmerta näytti pettyneeltä. “Sitten minun ei varmaan kannata odottaa uutta hääkutsua lähiaikoina?”

Peter näytti etäisesti loukkaantuneelta. “Luuletko, että minä en voisi mennä naimisiin?”

“Hän taisi puhua lähinnä Anturajalasta”, James virnisti tönäistessään toveriaan kylkeen. Peter tuhahti hiljaa itsekseen - totta kai matami Rosmerta puhui Siriuksesta! Eihän kukaan koskaan kenestäkään muusta puhunutkaan, tai jos puhuikin, silloin kyseessä oli aina James tai Remus. Ei koskaan hän. Joskus hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vähäisempi ihmisolento vain siksi, ettei hän ollut yhtä hyvännäköinen tai vahva tai rohkea kuin ystävänsä. Hän hymähti itsekseen ja hukutti katkeruutensa yhteen ylimääräiseen lasilliseen tuliviskiä.

“Muistatteko, kun hiivimme tänne ensimmäisen kerran ykkösluokalla?” Remus muisteli kaihoisana. “Ja kuinka meille raivottiin jälkeenpäin?”

“Se huuto ei ikinä kaikkoa korvistani”, James naurahti tukahtuneesti. “Miten McGarmiwa suuttuikaan - “

“ - ja sinä, Rosie”, Sirius puuttui muisteloihin. “Sinä sanoit meille silloin, ettet enää koskaan halua nähdä meitä täällä ilman lupaa.”

Matami Rosmerta nauroi. “Tiesin jo silloin, ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa teihin poikiin!”

“Etkä sinä sitä kyllä halunnutkaan. Sinähän rakastit meitä!”
“Toisinaan, kyllä. Minusta oli oikein hauskaa kuunnella tarinoita teidän naisseikkailuistanne. Jamesin yrityksistä saada itselleen elämänsä nainen… Siriuksen tyhjäpäisistä blondeista… tarinoista professori McGarmiwan toimistosta… uusissa kolmasluokkalaisissa ei ole ainuttakaan teidän veroistanne”, matami Rosmerta huokaisi pahoillaan.

“Odota vain”, Sirius lupasi taputtaen naista leveän esiliinan verhoamalle olkapäälle. “Ei kestä kauan, ennen kuin Sarvihaaran poika on jo kolmetoista ja saapuu Tylyahoon mellastamaan ystäviensä kanssa!”
“Mikä poika?” nauroi James. “Enhän minä ole edes naimisissa!”
“Et ehkä, mutta huomenna tähän aikaan olet.”

James jäykistyi paikoilleen kesken liikkeen. Sirius oli oikeassa, hän tajusi - vuorokauden kuluttua tähän aikaan illasta hän tosiaan olisi Lily Evansin aviomies. Ajatus sai tuliviskin kääntymään voimalla ympäri hänen vatsassaan. Miten hän oikein selviäisi hengissä seuraavasta päivästä?

Hengitä vain syvään, James muistutti itseään. Hän kutsui silmiensä eteen Lilyn kuvan itseään rauhoittamaan ja yritti kuvitella, mitä tyttö sillä hetkellä mahtoi tehdä.

Lily, Cinnamon ja Arianna istuivat vetämässä henkeä ulkona jästibaari Nenäkkään Neidin portailla. Lokakuun kahden viimeisen vuorokauden välinen yö oli huurteinen ja kylmä, mutta tytöt eivät antaneet sen häiritä itseään. Yli kahden tunnin taukoamattoman tanssimisen ja juhlimisen jälkeen viilennys teki vain hyvää.

“Belle Arian listalla on tähän mennessä viisi miestä”, Arianna kertasi tyytyväisenä seniltaisen kilpailujen tilastojaan. “Miten Ruusa ja Ginger ovat menestyneet?”
Lily irvisti kutsumanimelle. “RUUSA on erittäin tyytymätön tilanteeseen ja on häviöllä vaivaisella neljällä nimellä. En ymmärrä, mitä olen tehnyt väärin.”
“Se johtuu tuosta hatusta”, ehdotti Cinnamon. “Ria, ikävä tuottaa pettymys, mutta minä olen tähän mennessä voitolla. Seitsemän nimeä.”
“SEITSEMÄN?” Arianna huudahti. “Merlin, Cin, miten sinä siinä olet onnistunut?”

Lily ja Cinnamon nauroivat ystävänsä järkytykselle. Jos Lily ei olisi tuntenut Cinnamonia paremmin, hän olisi saattanut jopa kuvitella nähneensä itsetyytyväisen häivähdyksen tytön silmissä, ikään kuin tämä olisi ollut jollakin tapaa ylpeä illastaan. Kuka ties tämä olikin - viimeaikaisten katastrofaalisten ihmissuhteiden jälkeen Cinnamonin täytyi olla valmis tappamaan hyväksyntää saadakseen.

“Me miestennielijät emme koskaan paljasta salaisuuksiamme”, Cinnamon vastasi ylpeästi.

“Niin varmasti”, Arianna jupisi. “Kyllä minä tiedän, että se johtuu vain tuosta naapurintytön viattomuudesta…”

Lily pudisti hymyillen päätään ja ajatteli itsekseen, ettei asialla todellisuudessa ollut mitään tekemistä naapurintyttömäisyyden kanssa. Tai ehkä jossakin määrin, mutta suurin syy Ariannan yllättävään häviöön oli varmasti tytön ahdistavan laiha olemus, joka kirkui syömishäiriötä kissankokoisin kirjaimin jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen silmille. Ei ihme, että tervejärkiset miehet kiersivät Ariannan kaukaa. Sitä Lily ei kuitenkaan ystävälleen sanonut, vaan venytteli raukeasti ja ehdotti, että he lähtisivät katsastamaan viimeisen tanssikerhon.

“Minä nukahdan huomenna alttarille, jos en pääse pian nukkumaan”, hän sanoi hermostuneisuuttaan peitellen.

Väpättävä Vuohi oli kammottavasta nimenkuvatuksestaan huolimatta todella suosittu tanssipaikka Lontoon kellarimaailmassa. Kelmit olivat vaihtaneet hullunkuriset vetimensä kunnollisiin tanssivaatteisiin ja seisoivat nyt baarin ulkopuolella jonossa odottamassa, että mursunnäköinen portsari tarkastaisi heidän henkilöllisyystodistuksensa.

James hengitti syvään ulos ja sisään aikomuksena selvittää puuroiselta tuntuvaa päätään. Hän ei ollut aikoihin juonut sillä tavoin kuin sinä iltana, mikä tietäisi varmasti uskomatonta päänsärkyä seuraavalle aamulle. Oli vain Jamesin onni, että hän ja hänen ystävänsä olivat aikaa sitten oppineet valmistamaan juomaa krapulalle. Lily tuskin olisi ilahtunut, jos hänen sulhasensa olisi ilmestynyt paikalle pahoinvoivana ja punasilmäisenä.

Lily. Liekö asia johtunut alkoholista vai kenties myöhäisestä kellonajasta, mutta joka tapauksessa James tunsi äkkiä vastustamatonta halua nähdä tyttöystävänsä. Vain hyvä itsekuri sai hänet estämään itseään säntäämästä suin päin pois paikalta ja etsimästä Lilyä käsiinsä.

“Mistä nämä henkilöllisyystodistukset oikein ovat, pojat?” portsari tiedusteli mursunviikset väpättäen. Hän heilutteli Kelmien velhohenkkareita käsissään epäluuloinen ilme kasvoillaan. “En ole koskaan nähnyt tällaisia.”
“Et varmaan ole niin”, James tuhahti puoliääneen. Mursuportsari oli ehdottomasti yksi jästeimpiä ihmisiä, jonka hän oli ikinä tavannut.

“Mitä sinä sanoit, poika?”

“Hän sanoi niiden olevan Irlannista”, Remus keskeytti kiireesti tarttuen brittien vanhaan ennakkoluuloon, joka kohdistui poikkeuksetta irlantilaisiin. James vilkaisi ystäväänsä kiitollisena. Mitä he olisivatkaan tehneet ilman Remuksen vikkelää ajatuksenjuoksua?

Portsari urahti myöntyvästi. “Hemmetin irkut ovat näköjään vaihtaneet passeja ja unohtaneet pitää minut ajan tasalla. Niin tietenkin. Pirunmoista kansaa kaikki rivitanssipojut.”

Kelmit katsoivat parhaaksi myönnellä portsarin sanoja ja nyökyttelivät innokkaasti. Portsari loi heihin vielä viimeisen terävän katseen ja sulloi sitten henkilöllisyystodistukset heidän kouraansa tönäisten heitä eteenpäin jonossa. Astuessaan sisälle tanssibaariin James kuuli miehen mumisevan heidän takanaan jotakin mursuista.

“Irlannista, Kuutamo?” Sirius nauroi heidän päästyään turvallisesti sisälle Väpättävään Vuoheen. “Vakavissaan, mistä sinä oikein keksit kaikki ideasi?”

Remus kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Se oli aika ilmiselvää, oikeastaan. Hän on britti ja britit pilkkaavat aina irlantilaisia. Ja sitä paitsi…”

“Sitä paitsi mitä?”

“No, jonkun meistä täytyy käyttää mielikuvitustaan, kun te kerran olette turruttaneet omanne alkoholilla. Osaatteko te kaverit edes juhlia selvin päin?”
“Minä olen selvin päin”, Peter julisti sammaltaen ja horjahti sanojensa vakuudeksi päin narikan pöytää. “Tai siis… minä OLIN selvin päin…”

James nauroi. “Tuo on jo paljon parempi ilmaisu. Mennäänkö tanssimaan?”

He astuivat sisälle savuiseen, värivaloin ja terävin spotein valaistuun tanssitilaan. Kovaääninen musiikki ja ihmisten äänet kantautuivat heidän päänsä sisälle yhtenä korviavihlovana massana, josta oli vaikea erottaa mitään todellista. James sai selville, että lavalla keikkuva jästilaulaja karjui mikrofoniinsa jotakin jänisten rakkaudesta, mutta enempää oli mahdoton ymmärtää. Hän ei ollut varma siitä, olisiko itse asiassa halunnutkaan saada selville sen enempää.

“Hei, Sarvihaara!” Sirius nykäisi Jamesia terävästi punaisen t-paidan hihasta. “Näyttävätkö nuo kimulit sinusta tutuilta?”

James irvisti sanavalinnalle, mutta siirsi tottelevaisesti katseensa tanssilattian keskellä olevien värivalojen pyörteessä tanssivaan kolmen tytön ryhmään. Tuijottaessaan tyttöjä hän ihmetteli, miten ei ollut huomannut heitä aikaisemmin. Loppujen lopuksi heidät oli melko vaikea sivuuttaa, olihan yhdellä tytöistä ääliömäinen, suurikokoinen sulkahattu, joka olisi saanut professori McGarmiwan muuttumaan luihuisenvihreäksi kateudesta. James hymyili.

“Olenko oikeassa, jos arvaan, että - “

“Olet sinä”, myönteli Peter. “Tuo sulkahattuinen on ehdottomasti Lily.”

James tunsi virnistyksensä levenevän entisestään, kun hän hylkäsi ystävänsä ja lähti luovimaan tietään läpi tanssilattian. Lily oli selin häneen, eikä huomannut hänen lähestymistään. Tyttö kiepsahti ympäri vasta tuntiessaan Jamesin taputtavan olkapäätään.

Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn kasvoihin riitti mykistämään Jamesin. Hänen tuleva vaimonsa oli tuhrinut kasvoihinsa kimmeltävää hilettä, värikästä luomiväriä ja huulipunaa siinä määrin, että hän olisi sopinut paljon paremmin jonkun baarin vakitanssijoihin. Myös hänen asunsa kuljetti mukanaan samaa sanomaan. Jos mekko olisi ollut yhtään lyhyempi, James olisi ehdottomasti ollut mustasukkainen.

“James!” Lily kiljaisi ja lennähti koko painollaan pojan kaulaan. “Tosi hienoa nähdä sinut täällä - minä jo luulin, etten näkisi yhtäkään tervejärkistä kaksilahkeista koko iltana - siitä puheenollen, James, et ikinä arvaa, kenet tapasin baarissa tänään!”

“Älä vain sano, että Severus Kalkaroksen”, James kielsi varautuneesti.

Lily nauroi ja ravisti päätään niin rajusti, että hattu oli lentää alas hänen kutreiltaan. “Ei se ollut vanha kunnon Severus, eikä Diggorykaan. Se oli Troy Christiansen, James, kyllähän sinä hänet muistat? Se minun ystäväni Likusteritieltä!”

“Ai se, joka pelkää homoseksuaaleja?” muisteli James.

Lily nyökkäsi säteilevästi hymyillen. “Juuri hän. Hän jutteli minulle ja kyseli minun häistäni, joten minä sitten kutsuin hänet paikalle huomenna, ei kai sinua vain haittaa?”

James tuijotti tyttöystäväänsä suu auki yrittäen keksiä jotakin järkevää sanottavaa. Hän aavisteli, että Troyn kutsumisesta häihin voisi seurata vain katastrofi, mieshän tuntui tuijottavan jokaisen hameenhelman perään. Ja mitä tuli Siriukseen…

“Sinä et taida olla ihan selvin päin, vai mitä?” James uteli hetken kuluttua.

Lily kikatti. “Mitä sinä oikein minusta kuvittelet? Että joisin itseni humalaan?”

“Ei hän humalassa ole”, Cinnamon puuttui puheeseen. “Korkeintaan vähän sekaisin ja sekin on Ariannan vika.”
“Niinpä tietysti”, puuskahti James. “Mitä te laitoitte hänen juomaansa?”

“Zonkon Puoli-ilmaista Itsepiristyspulveria”, Arianna vastasi välinpitämättömästi. “Ei hätää, sen vaikutus häipyy kyllä noin tunnin kuluttua… luulisin.”

James huokaisi avuttomana. Toisinaan yksinkertaisesti tuli hetkiä, jolloin hän ei kestänyt tyttöjä - Lilyä ehkä lukuunottamatta. Mutta Lily nyt olikin ollut aina poikkeus, hän ajatteli hämärästi, kun tyttö kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä katkottaen sen vähänkin siitä hermostuksesta, jota hänessä oli vielä ollut jäljellä.

“Voi loistavaa”, Siriuksen ääni nälväisi Jamesin korvan juuresta keskeyttäen suudelman. “Toiko kukaan rautakankea? Heitä ei saa irti toisistaan ilman sitä.”

“Äh, anna heidän olla”, Arianna pyysi huvittuneesti ja veti Siriuksen mukanaan tanssilattialle kietaisten käsivartensa pojan lantiolle. Remus ja Cinnamon jäivät tuijottamaan toisiaan vaivaantuneina ja vaiti. Nopeasti kumpikin käänsi katseensa lattiaan. Remus toivoi hiljaa mielessään, että he voisivat pian vain unohtaa kaiken entisen ja olla taas ystäviä. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä ääneen, halusi hän tai ei.

“Arianna näyttää siltä kuin pyörtyisi kohta”, Cinnamon arvioi yrittäen saada aikaan viattomaksi lukeutuvaa keskustelua. Remus katsahti tyttöä kiitollisena ennen kuin siirtyi tarkkailemaan tummansinisiin pukeutunutta Ariannaa, joka nojautui raskaasti tanssipariinsa horjuessaan tikunohuilla jaloillaan.

Remus nyökkäsi mietteliäästi. “Hän ei näytä kovin hyvältä.”

“Ei ajatella sitä nyt”, Cinnamon pyysi halaten itseään tiukasti kuin häntä olisi palellut. Katkerana Remus pohti, että missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi kyllä lämmittänyt entistä tyttöystäväänsä. Ei kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa; hän ei enää milloinkaan nöyryyttäisi itseään Cinnamon Bellinin vuoksi.

“Ainakin Lily ja James näyttävät onnellisilta. Toivottavasti heillä on hyvät häät”, Remus sanoi latteasti.

Cinnamon nyrpisti nenäänsä. “Toivottavasti joku Kalkaros ei ilmesty paikalle sotkemaan asioita”, hän sanoi niin epäluonteenomaisen raivokkaasti, ettei Remus voinut estää itseään nauramasta. Hetken kuluttua myös Cinnamon yhtyi nauruun - ensin varoen ja sitten sydämellisesti, niin kuin ennenkin.

Ehkä he sittenkin olisivat parempia ystävinä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Lily ja James tanssivat värivalojen loisteessa toisiinsa uppoutuneina.