36.osa - Redquiescat in Pace

26.12.1978

“Se ei voi olla mahdollista.” Sanat livahtivat Lilyn suusta vaivattomasti ja silti ne jättivät hänet tyhjäksi. Hän istui Ariannan ja Jamesin seurana keittiönpöydän ääressä ja hämmensi lusikallaan teekuppia. Oikeastaan hänellä ei ollut nälkä, ei edes jano; kyseessä oli pelkkä rutiini, samanlainen kuin kaikki muutkin sinä aamuna. Lily oli ollut valveilla jo melkein kaksi tuntia ja vasta nyt hän sai puettua ajatuksensa sanoiksi, yhdeksi yksinkertaiseksi lauseeksi. Red ei ollut voinut tappaa Peterin isää. Lily halusi uskoa ajatukseen, mutta hän ei pystynyt.

“Hmph”, Arianna mumisi ontosti, kuin tyhjä kuori. Heidän keskustelunsa oli sinä aamuna jähmeää ja kuollutta, kaikkien ajatukset askartelivat Redin teoissa. Lily ei ollut vilkaissutkaan sanomalehteä sen jälkeen, kun oli heittänyt sen lattialle, eikä halunnutkaan. Arianna ja James olivat kertoneet vuorotellen hänelle lehtijutun pääkohdat. Kolme kuolonsyöjää olivat hyökänneet keskellä yötä Auroriakatemiaan ja paikalle sattunut Red oli menettänyt malttinsa tappaen Peterin isän. Lily ei olisi halunnut ajatella koko asiaa ja silti se pyöri kaiken aikaa hänen mielessään kuin paikoilleen juuttunut koko illan elokuva. Pahimmalta tuntui se, kuinka helppoa olikaan kuvitella Red kohottamaan taikasauvansa ja lausumaan kuuluisat sanat… miten mies saattoi tehdä jotakin sellaista? Ja juuri Peterin isälle? Lily olisi itkenyt, ellei hän olisi tuntenut oloaan niin kammottavan tyhjäksi. Red…

“Kaikki me tiesimme, että hän on vähän vinksahtanut”, James totesi tuijottaessaan ilmeettömästi teemukiinsa. “Hän ei ollut enää kunnossa.”

“Hän on yhtä tervejärkinen kuin sinäkin, eli älä puhu hänestä kuin jostakin mielisairaalapotilaasta”, Lily kivahti. James säpsähti ja käänsi syyllisesti katseensa pois.

“En minä niin sanonut, tarkoitin vain, että hänen arvostelukykynsä ei ole aina ihan ennallaan.”

“Silti”, Arianna puuttui keskusteluun. “Avada kedavra... Peterin isä… James, Peter on Redin ystävä!”
Lily nyökkäsi kiivaasti. Hän halusi epätoivoisesti myötäillä Ariannan sanoja ja ennen kaikkea uskoa niihin, vaikka toinen puoli hänestä inttikin sen olevan turhaa. Ei Redin kaltaisilla miehillä ollut ystäviä, ei ainakaan enää. Ehkä joskus aiemmin Red oli ollut toisenlainen ihminen. Nyt hän ei kuitenkaan välittänyt mistään muusta kuin työstään ja juuri sitä Harold Piskuilan oli hänelle ollut. Pelkkää työtä.

Lilyä yökötti. Tuntui pahalta ajatella Rediä niin petomaisena olentona... kuvitella tätä kohottamaan raadollisesti taikasauvaansa ja siirtymään sitten sivuun kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lily saattoi helposti kuvitella, kuinka Red oli kohauttanut jurosti olkapäitään ja tokaissut tehneensä vain sen, mikä hänen täytyi tehdä. Ja tottahan se oli - ainakin aurorin näkökulmasta.,

Äkkiä Lily ei pystynyt ymmärtämään, miksi oli ikinä halunnut olla aurori. Sikäli kuin hän tiesi, aurorien elämä ei ollut ikinä onnellista. Eikä varsinkaan Redin elämä. Mies oli aloittanut hyvien periaatteiden ja ehjän mielen valtakunnasta ja päätynyt keskelle omaa hämärää, järjetöntä kylmyyttään. Oliko Red tuntenut mitään, kun Peterin isä oli vajonnut lattialle hänen sanojensa voimasta? Oliko mies ollut hetkeäkään pahoillaan? Lily ei pystynyt uskomaan mitään siitä todeksi.

“Joko Matohäntä tietää?” James haukahti antaen katseensa kulkea pitkin keittiön kellertäviä seiniä.

Arianna pudisti avuttomasti päätään. “Ei aavistustakaan.”

“Sinä tulit kertomaan meille, mutta et hänelle? Oletko sinä kajahtanut?” James ärähti ja nousi kiivaasti ylös pöydästä. Kuumaa teetä läikkyi pöytäliinalle. “Kyseessä on hänen isänsä, hemmetti!”
“Juuri siksi minä en mennytkään!” Arianna huusi samaan sävyyn. “Luuletko sinä, että olisin pystynyt vain seisomaan siinä ja kertomaan hänelle, että mies, jota hän luuli ystäväkseen on tappanut hänen isänsä? Haluaisin nähdä sinun yrittävän!”

James puristi kätensä nyrkkiin. “No, tule sitten perässä, koska juuri niin minä aion tehdä!”

“James, rauhoitu”, Lily aneli epätoivoisesti. “Entä Red?”

Jamesin piirteet olivat kivestä veistetyt, kun poika kääntyi katsomaan häntä ja sylkäisi:

“Red Stron saa painua helvettiin.”

Peter hädin tuskin kuuli Admiren epätoivoisia lohdutusyrityksiä. Hän seisoi keskellä olohuonetta nyrkissään Päivän Profeetan kirottu etusivu ja tuijotti tyhjyyteen. Nimenomaan tyhjyyteen, sillä sillä hetkellä hän ei halunnut nähdä mitään; ei Admirea, ei huonetta ympärillään tai ikkunan takana olevaa maailmaa. Hänestä tuntui kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Yksi lause… yksi tikari suoraan sydämeen ja sekin isku oli tehokkaampi kuin Jazz Thomasin iskut milloinkaan. Red Stron oli tappanut Harold Piskuilanin. Red Stron oli repinyt sydämen irti Peterin rinnasta.

Peter vajosi sohvalle jäykkänä kuin puupökkelö. Hän oli sekaisin; ristiriitaiset ajatukset seilasivat hänen päässään palasiksi hajonneen lautan lailla. Miten Red oli voinut tappaa hänen isänsä? Miten hänen isänsä oli voinut vain kuolla sillä tavoin? Ajatus tuntui yhtä utopistiselta kuin jos Dumbledore olisi äkkiä ilmoittanut kukistaneensa Voldemortin yhdellä taikasauvanheilautuksella. Sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut, ei ainakaan Peterin vanhemmille. Totta kai hän oli ollut järkyttynyt, kun Lilyn vanhemmat olivat kuolleet, mutta se oli ollut pelkkää huonoa tuuria ja täysin eri asia, kun taas tämä...

“Isä”, Peter huokaisi ääneen. Hän tunsi Admiren ihmettelevän katseen siirtyvän itseensä, mutta teeskenteli, ettei ollut sitä huomannutkaan. Mitään kunnollista sanottavaa ei ollut, ei ainakaan Admirelle. Ensimmäistä kertaa Peterin käsipuolessa roikkuva tyttö tuntui taakalta. Kaikkein mieluiten Peter olisi vain karkottanut tytön pois ja jäänyt itse keskelle omaa surkeaa mitättömyyttään. Hän vihasi itseään enemmän kuin koskaan. Kun hän vain muisteli tapaa, jolla hän oli edellisen kerran eronnut isästään... jopa Sirius olisi hätkähtänyt sitä halveksuvien sanojen listaa.

Peter painoi päänsä käsiinsä ja ihmetteli, miksi kaiken piti olla niin monimutkaista. Oli ollut aika, jolloin hän oli rakastanut isäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sitten hän oli saanut kuulla isänsä liittyneen kuolonsyöjiin ja rakkaus oli muuttunut vihaksi, ellei pahemmaksikin: halveksunnaksi ja sääliksi. Peter oli kuvitellut, ettei voisi enää koskaan rakastaa isäänsä sillä tavoin kuin ennen. Hän oli katsonut isäänsä ja nähnyt kipeiden piikkien paistavan tämän silmistä... Ja nyt tämä. Kuolema. Anteeksiantamattomuus. Kaiken loppu. Peter halusi pois.

“Pete”, Admire nyyhkäisi vasten hänen paitansa kaulusta. “Pete, rakas, puhu minulle.”

“Miksi?” murahti Peter. Admire ei ollut se, jolle hän olisi sillä hetkellä halunnut puhua. Hän ei halunnut ketään, korkeintaan isänsä. Tai Redin - jos hän voisi enää koskaan kohdata miestä kasvoista kasvoihin.

Sillä hetkellä Peter toivoi, ettei olisi ikinä tutustunut Red Stroniin. Ei vain isänsä vuoksi, sillä vaikka hän olisikin kääntänyt aikaa takaisin ja lakannut tuntemasta Rediä, ei se olisi pelastanut hänen isäänsä. Se olisi silti säästänyt hänet itsensä suuremmalta tuskalta ja petetyksi tulemisen tunteelta. Hän oli luottanut Rediin sillä tavoin kuten Admirella oli tapana luottaa häneen. Sokeasti ja ehdottomasti. Red oli pelottava ja sarkastinen, hankalakin, mutta monella tapaa hän oli aina ollut paikalla, kun häntä tarvittiin. Peter muisti, miten Red oli melkein vuosi sitten pelastanut hänen ystävänsä pulasta uudenvuodenaattona. Silloin hän oli ajatellut heidän kaikkien olevan tuolle miehelle suunnattomasti velkaa.

Kaikki velat oli nyt maksettu. Peter ei halunnut Rediltä mitään. Ei mitään, ei mitään, ei mitään. Korkeintaan vastauksen, jos sitäkään; hän toivoi, että olisi voinut ymmärtää ja antaa anteeksi, mutta siihen hänestä ei koskaan olisi. Olisi ollut helpottavaa vain kääntyä pois ja vihata, tai unohtaa. Kaikista eniten Peter kuitenkin halusi kostaa.

Järkytyksen jälkeen pinnalle pojan mielessä kohosi katkeruus. Redin tunteettomuus ja hirvittävyys melkein nauratti häntä. Mies itse oli menettänyt niin paljon, että olisi voinut kuvitella tämän ymmärtäneen ja kasvattaneen itselleen sydämen. Sellaiseen Redistä ei kuitenkaan ollut. Hänen sydämensä oli sillä hetkellä yhtä tyhjä kuin Peterinkin.

“Isä”, Peter toisti soinnittomasti.

“Pete”, aneli Admire. “Isäsi ei ole täällä. Hän on kuollut. Sinun täytyy ymmärtää - “

“MINÄ EN HALUA YMMÄRTÄÄ!”

Admire hätkähti, luikahti kauemmas Peteristä ja pinkaisi omaan huoneeseensa hillittömän nyyhkytyksen säestämänä. Pienen hetken verran Peter tunsi huonoa omaatuntoa - olisihan hänen pitänyt tietää, miten herkkä Admire oikein oli. Sillä hetkellä sellaisilla asioilla ei kuitenkaan ollut sen enempää merkitystä kuin elämälläkään ja Peter itse oli vain nähnyt liikaa.

Ovelle koputettiin. Peter jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen ja vajosi syvemmälle sohvaansa. Koputustavasta hän saattoi jo arvata, että oven takana oli James ja että poika oli huolissaan. Silti Peter tiesi, ettei tulisi avaamaan ovea. Hänestä ei ollut kohtaamaan kenenkään sääliä sillä hetkellä, sillä sääli olisi merkinnyt murtumista ja murtuminen hyväksymistä. Aivan liikaa tunteita yhden pojan olkapäille.

Lisää koputusta. Peter tunsi yksinomaan kiitollisuutta, kun olohuoneen avonaisesti ikkunasta lennähti äkkiä sisälle vieraannäköinen pöllö. Hän ei ollut erityisemmin kiinnostunut lukemaan kenenkään viestejä sillä hetkellä, mutta ainakin kirjeen ottaminen tarjosi hyvän tekosyyn liikkumiseen ja ajatuksien hautaamiseen. Tuskin huomaamatta mitä teki Peter irrotti kirjeen pöllön jalasta ja kääri sen auki.

“Hyvä herra Piskuilan - “

“Hän ei avaa ovea”, James huokaisi työntäen väsyneesti hiuksia sivuun silmiltään. “Ei mitään vastausta. Tiedän, että hän on kotona, mutta hän ei halua näyttää olevansa.”

“Voiko häntä siitä syyttää?” murahti Sirius. “Hän on kokenut pahan järkytyksen.”

“Hän ei ole ainoa”, Arianna sanoi hiljaa. Tyttö vilkaisi Siriusta varovasti kuin ei olisi tiennyt, mitä ajatella ja sitten toisen kerran heti perään, tällä kertaa täysin ilmeettömästi. Lilyn suureksi järkytykseksi Arianna näytti siltä kuin ei olisi Siriusta tuntenutkaan. Sirius oli kuitenkin liian keskittynyt mulkoilemaan Päivän Profeetassa olevaa nauravan Redin valokuvaa, että olisi oikeastaan huomannut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Lilyä paleli. Hän oli kuvitellut ajatuksien selkiintyvän minuuttien virratessa eteenpäin, mutta mitään ei tapahtunut. Hän tunsi olonsa kammottavaksi aina vain.

“Minä en tiedä, keneen täällä voi enää muka luottaa”, Cinnamon puuskahti kireästi. “Redin piti olla meidän ystävämme.”

“Hän ON meidän ystävämme”, Remus sanoi hienotunteisesti.

“Ystävät eivät erehdy tappamaan toistensa vanhempia!”
“Hän teki vain sen, mitä hänen täytyi tehdä”, Sirius keskeytti kovalla äänellä. “Hän on aurori ja aurorin tehtävä on tappaa vaikka omat vanhempansa, jos se jotenkin auttaa toisia!”
“Sanoo poika, joka on valmis hiippailemaan keskellä yötä kuolonsyöjien luokse vain tavatakseen oman veljensä!” Cinnamon huusi vastaukseksi.

Lily painoi kädet korvilleen ja yritti sulkea maailman ulkopuolelle. Hän tiesi heidän kaikkien olevan vain sekaisin ja järkyttyneitä, mutta se ei auttanut asiaa laisinkaan. Hän tarvitsi tilaa ajatella, käydä läpi kaikkea sitä, mitä Red oli antanut ymmärtää olevansa ja mitä miehestä oli lopulta tullut... murhaaja. Pelkkä tavallinen, halveksuttava murhaajaa. Samanlainen kuin kaikki muutkin. Sanomattakin Lily tiesi, ettei enää koskaan halunnut tavata Rediä. Osa hänestä saattoi vaatia selitystä, mutta hän pystyisi kyllä elämään sen puolen kanssa. Pelkkä Redin näkeminen saisi hänet voimaan pahoin.

“Ehkä meidän pitäisi puhua Redin kanssa”, Remus ehdotti hiljaa. “Ehkä hänellä on jokin selitys!”

“SELITYKSIÄ EI OLE, ETKÖ SINÄ JO YMMÄRRÄ?” vastusti Cinnamon. “Hän on tappanut miehen!”

“Voi olla, mutta hän ei tekisi sitä ilman hyvää syytä”, intti Remus. “Entä jos tarinassa on jokin puoli, jota emme ole vielä kuulleet? Luulisi sinun jo oppineen, ettei mustaa ja valkoista ole olemassakaan!”
“Tässä asiassa on!”

“Lopettakaa tuo, molemmat! Ettekö te tajua, ettei tuosta ole mitään hyötyä?”

Lily vilkaisi kiitollisena vieressään istuvaa Jamesia. Tällaisina hetkinä hän oli enemmän kuin onnellinen tavasta, jolla James otti johdon ja sai toiset istumaan aloilleen. Remus ja Cinnamon vajosivat syvemmälle paikoilleen ja vaikenivat vilkuillen silloin tällöin toisiaan haastavasti. James läimäytti kätensä yhteen ja veti syvään henkeä.

“No niin, me kaikki olemme järkyttyneitä, mutta meidän täytyy saada jokin selvyys tähän tilanteeseen. Peterin kanssa puhumisesta ei tule mitään, sitä on jo yritetty. Henkilökohtaisesti en millään haluaisi tavata Rediä uudelleen. Onko jollakulla muita ajatuksia tilanteen selvittämiseksi? Ja vain YKSI puheenvuoro kerrallaan”, James varoitti vielä. “Tai haen McGarmiwan tänne teitä uhkailemaan.”

“Sinä olet kuin mikäkin suuren komitean puheenjohtaja”, Sirius jupisi synkästi. “Minä ehdotan, että menemme kysymään Vauhkomieleltä, mitä oikeasti tapahtui.”
“Turha toivo”, James kielsi oitis. “Vauhkomieli on joka tapauksessa selvittämässä asioita ministeriössä, ei hänellä ole aikaa meille.

“Sinun vanhempasi?” Remus ehdotti.

James pudisti päätään toistamiseen. “Romaniassa tekemässä raporttia lohikäärmerokon leviämisestä.”

“Hemmetti!”

Lilyä itketti. Päivän tapahtumat olivat yksinkertaisesti liikaa hänelle. Juuri kun hän oli päässyt sinuiksi sen tosiasian kanssa, että hän oli itsenäinen aikuinen ja selvisi omillaan paiskattiin seuraava pommi vasten hänen kasvojaan. Hänestä tuntui kuin häntä olisi revitty kahtia. Toinen puoli hänestä halusi ymmärtää Rediä ja miehen vaikeaa menneisyyttä, toinen halusi repiä miehen kappaleiksi sen vuoksi, mitä mies oli tehnyt Peterille. Peter oli hänen ystävänsä, oli ollut jo pitkään. Ja Red… Lily ei voinut sille mitään, mutta Red oli hänelle nykyisin yhtä rakas kuin Kelmitkin. Joihinkin ihmisiin vain kasvoi sillä tavoin kiinni, hän mietti apeasti, ja juuri ne ihmiset antoivat usein ne kipeimmät iskut sydämeen. Niin kuin hänen vanhempansa ja Petunia. Kuinka hän voisi enää koskaan luottaa keneenkään?

“Missä se sanomalehti on?” Cinnamon kysyi ontolla äänellä. “Minä haluan lukea sen uudelleen.”

“Odota vähän”. James nousi ylös, katosi makuuhuoneeseen ja palasi hetken kuluttua takaisin rypistynyt ja moneen kertaan pahoinpidelty Päivän Profeetta nyrkissään. Hän ojensi lehden vaaleatukkaiselle parantajatytölle. “Luetko ääneen?”

Cinnamon taitteli lehden auki ja selvitti kurkkuaan. “Kuunnelkaahan sitten. ENSIMMÄINEN LAILLINEN AURORIMURHA SUORITETTU: HUIPPUAURORI STRON TAPPOI KYLMÄVERISESTI KUOLONSYÖJÄ PISKUILANIN, kirjoittanut Lucy Wright-X.

“Taikaministeriössä koettiin viime yönä aiheellisia kauhunhetkiä, kun jokin aika sitten laillistetut anteeksiantamattomat kiroukset otettiin käyttöön joulupäivänä. Ministeriön maineikas aurori Mildred Stron, 24, sai kammottavan ‘kunnian’ olla ensimmäinen laillisesti tappanut aurori, kun hän surmasi kuolonsyöjäksi paljastuneen Harold Piskuilanin surutta keskellä Auroriakatemiaa. Tappo tapahtui noin kello puoli kolme yöllä, kun kolme tunnettua kuolonsyöjää (Piskuilan, Bellatrix Lestrange ja Regulus Black) hyökkäsivät vailla ilmeistä motiivia Auroriakatemiaan. Paikalle sattuneiden auroreiden joukossa saapunut Stron menetti pian malttinsa kamppaillessaan Piskuilanin ja Lestrangen kanssa ja käytti avada kedavraa edellämainittuun. Harold Piskuilan kuoli välittömästi. Hän jätti jälkeensä vaimon ja aikuisen pojan.

“Vastoin lukuisia valituksia Stron ei ole saanut rangaistusta teostaan. Niin taikaministeri Bagnold kuin yliaurori Visardo ovat vedonneet ministeriön vastikään säätämään lakiin auroreiden oikeudesta käyttää anteeksiantamattomia kirouksia tukalassa tilanteessa.

- Stron ainoastaan puolusti itseään, selitti ärtynyt Visardo. Stronin työtoverina toimiva Alastor Vauhkomieli puolestaan uskoo kuolonsyöjien ärsyttäneen Stronia tahattomasti ja ansainneen siten kohtalonsa. Vauhkomieli lisää vielä, että Stron on suhtautunut kuolonsyöjiin äärimmäisen vakavasti aina siitä lähtien, kun hyökkäyksessä mukana ollut Bellatrix Lestrange tappoi kylmäverisesti hänen vaimonsa (Jassminadara Evangeline Stron, omaa sukua Thomas). Lukuisista yrityksistä huolimatta Päivän Profeetan työntekijät eivät ole onnistuneet saamaan Stronilta minkäänlaista lausuntoa asiaan.”

Cinnamon laski sanomalehden käsistään ja katsoi ystäviään sekavin mielin. Jokin sanomalehden kirjoituksessa häiritsi häntä. Sitä lukiessaan hän ei voinut olla miettimättä, oliko Alessandro Visardo mahdollisesti tiennyt tapahtumista etukäteen. Hän muisti käyneensä Connor O’Doreenin asunnolla jokin aika sitten ja nähneensä siellä viestin, jossa muistutettiin Haroldia, Bellatrixia ja Regulusta Auroriakatemiasta. Se oli ollut vain edellisenä päivänä… oliko Alessandro yrittänyt vihjata Cinnamonille jotakin? Siinä tapauksessa mies oli suorittanut varoituksensa todella surkeasti, Cinnamon ajatteli katkerasti. Jos Alessandro olisi ollut edes vähän välittävämpi, Peterin isän henki olisi voinut säästyä.

“Mitä mieltä olette?” James kysyi verkkaisesti.

“Minä olen sitä mieltä, että meidän on aika mennä puhumaan Lucy Wright-X:n kanssa”, Remus sanoi tiukasti.

Admire oli paennut aikaa sitten asunnosta, mutta Peter ei edes kyennyt huomaamaan muutosta. Hän nojasi vasten huurteista ikkunalautaa ja puristi käsissään pöllön kuljettamaa viestiä yrittäen käsittää, mitä se kokonaisuudessaan merkitsi. Viesti oli tuskin minkään mittainen ja niin epäselvä, ettei siitä saanut edes kunnolla selvää. Peter oli melko varma siitä, että alun perin viesti ei ollut ollut niin tuhruinen kuin nyt, mutta hänen oli mahdotonta olla varma. Hän oli seisonut paikoillaan niin kauan, että hän oli lähestulkoon ehtinyt unohtamaan ajan olemassaolon.

Peter tunsi olonsa raskaaksi. Hän oli yhtä sekasortoa, eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Vielä aamulla hän olisi maksanut mitä tahansa, jos olisi löytänyt oikeanlaisen tavan kostaakseen Redille tämän teot. Mutta nyt, kun siihen itse asiassa tarjottiin mahdollisuus… miten kirjeen kirjoittaja saattoikaan olla niin sairas, niin innokas satuttamaan? Vetistävin silmin Peter otti paremman otteen vastaanottamastaan kirjeestä ja taitteli sen auki.

“Hyvä herra Piskuilan,

Sain kuulla, että isänne (Harold Piskuilan) murhattiin viime yönä Auroriakatemiassa Red Stronin toimesta. Esitän syvimmät pahoitteluni, mutta samalla paljastan arvanneeni asianlaidan jo kauan sitten. Olen tuntenut Stronin vuosien ajan ja olen aina tiennyt työn merkitsevän hänelle ihmisiä enemmän. Häneen ei ole luottamista. Niinpä haluaisin tarjota teille myötätuntoni lisäksi myös apuani. Mikäli vain haluatte, voin kostaa puolestanne isänne kuoleman. Omistan monen vuoden kokemuksen töistä, joita joku saattaisi nimittää “palkkamurhatöiksi.” Voin kostaa puolestanne vaivatta, huomaamatta ja ilmaiseksi, minkä lisäksi noudatan täydellistä vaitiolovelvollisuutta. Odotan vastaustanne, mikäli olette kiinnostunut.

Terveisin, Jay Conway

Palkkamurhaaja”

Peter rypisti paperin taas nyrkkiinsä. Jay Conwayn tarjous tuntui halveksuttavalta ja vastenmieliseltä. Kunnon rohkelikko ei koskaan lähettäisi ketään murhaamaan puolestaan, eikä varsinkaan ketään, jota oli tottunut pitämään ystävänään. Red ei kuitenkaan enää ollut mitään sellaista ja Peter puolestaan tiesi olevansa niin hajalla, että hän oli aikaa sitten ylittänyt kaikki normaaliuden rajat. Hän oli turha, hän oli sekaisin ja heikko ja janosi kostoa. Se ei ehkä toisi hänen isäänsä takaisin, mutta ainakin se saisi hänet tuntemaan itsensä tarpeellisemmaksi. Kostamalla hän pääsisi viimein tasoihin itsensä kanssa, hän ajatteli sokeasti. Ei kukaan halunnut olla velkaa kuolleille.

Peter vilkaisi kirjettä uudemman kerran ja yritti taistella mielihalujaan vastaan. Hän komensi itseään miettimään, mitä James ja Sirius olisivat halunneet hänen tekevän. Hän yritti keksiä, miten Remus olisi toiminut siinä tilanteessa. Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä ja se teki kipeää syvemmin kuin mikään sinä päivänä. Hän ei ollut Sirius, James tai Remus, eikä hän osannut toimia niin kuin he. Ja mitä tuli hänen ystäviinsä… he eivät olleet tehneet mitään, kun hänen isänsä oli kuollut. He olivat suuria ihmisiä - tulevia auroreita, animaageja ja sankareita. Silti kukaan heistä ei ollut tehnyt mitään.

Peter tarttui vihaisesti sulkakynään ja kirjoitti vastauksen Jay Conwaylle.

“Tässä talossako Lucy asuu?” Sirius kysyi lievästi epäuskoinen sävy äänessään. Hän kallisti päätään ja tarkasteli lähemmin ränsistynyttä, ikivanhaa kerrostaloa, joka näytti niin huteralta, että se olisi voinut sortua hetkenä minä hyvänsä. Talo oli jo valmiiksi rakennettu vinoon, tai sitten se oli vain kallistunut vuosien kuluessa. Joka tapauksessa sen pistävänvioletti, rapautunut julkisivu sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Siriuksen selkää.

James nyökkäsi epävarmasti. “Ainakin osoite on oikea. Jude ja Lucy Langloise-Rioux, Korppikatu 3D. Ehkä he ovat vain kajahtaneet pahemmin kuin luulimmekaan.”

“En tiennyt sen olevan edes mahdollista”, Sirius yritti heikosti, mutta turhaan; vitsinpoikanen ei saanut ketään hymyilemään.

“Mennäänkö sisälle?” Lily kysyi pakotetun reippaasti.

“Mennään…”

Yksissä tuumin he nousivat kerrostalon kolisevat metalliportaat ylös aina toiseen kerrokseen saakka. Lily ei jaksanut odottaa sitä hetkeä, jolloin he pääsisivät taas pois. Kerrostalon hämärä ja tunkkainen tupakanhaju eivät tehneet hyvää hänen hermoilleen, minkä lisäksi hän kaipasi kipeästi selvyyttä Redin asiaan. Hän tulisi pian hulluksi, jos ei saisi tietää.

He pysähtyivät tammisen oven eteen ja koputtivat ovelle epävarmasti. Odottaessaan sisältä kantautuvien askeleiden lähestymistä Lily rauhoitti hermojaan mittaamalla katseellaan tummaa puuovea ja sen ovenkahvan lähettyville kirjoitettua epäselvää nimeä: “Langloise-Rioux&Wright-Langloise-Rioux, ei turhia vierailijoita.” Kuvittelivatko Jude ja Lucy moisen kyltin pitävän kuolonsyöjät loitolla?

Ovi avautui hitaasti, ikään kuin oven takana seisova pitkänhuiskea nuorukainen ei olisi ollut lainkaan varma siitä, halusiko tavata ketään. Nähdessään Kelmit Jude ainoastaan huokaisi ja siirtyi syrjään ovensuusta lyhyen nyökkäyksen kera. Hän vaikutti siltä, että tiesi jo, miksi Kelmit olivat paikalla.

“Lucy on olohuoneessa. ‘Än sanoo tapaavansa teidät, mutta minä en halua, että te teette mitään typerää. ‘än teki vain mitä ‘änen täytyi tehdä”, Jude selitti ohjatessaan Kelmejä peremmälle kotiinsa. Asunto oli juuri niin sekasortoinen ja omituinen kuin omistajansakin. Se oli hyvin pieni kaksio, jossa oli siellä täällä yhteensopimattomia mattoja ja verhoja, sekä Lucyn papereita. Arianna oli liukastua kävellessään muoviseen poniin, joka oli ilmeisesti tarkoitettu Lucyn tyttären leluksi.

Lucy itse istui olohuoneen sohvapöydän reunalla ja heilutteli levottomasti pitsisukkahousujen verhoamia sääriään. Hän ei näyttänyt vähääkään yllättyneeltä nähdessään tulijat, joskin hänen ruskeat nappisilmänsä punoittivat itkusta. Oliko hän ottanut miehensä esimiehen murhataipumukset niin raskaasti, Lily ihmetteli.

“Arvasin, että te tulette tänään”, Lucy huokaisi dramaattisesti ja niisti nenäänsä. Hän viittasi Judea ja kultatukkaista Sunday-tyttöään lähtemään huoneesta. “Olette ilmeisesti lukeneet sanomalehden?”

“Voit uskoa”, Sirius puuskahti istuessaan sohvalle. Hän älähti, kaivoi sohvan uumenista jonkinlaisen rakennuspalikan ja nakkasi sen myrtyneenä syrjään. “Ajattelimme, että voisit kertoa meille jotakin Redin tekemisistä. Tai siis, sinä tiedät niistä enemmän kuin me - “

“No, minä en silti voi kertoa”, Lucy napautti, ennen kuin Sirius ehti puheissaan sen pidemmälle.

“Miksi et?” huudahti James.

Lucy pudisti päätään ärtynyt ilme tavallisesti niin herttaisilla oravankasvoillaan. “Ja minä kun kuvittelin sinun kuunnelleen, kun selitin sinulle kerran, etten voi puhua tällaisista asioista. Minua tarkkaillaan kaiken aikaa. Kiristetään, jos ymmärrät, mitä se sana tarkoittaa.”

“Sinä se tässä taidat olla, joka ei ymmärrä”, Arianna kivahti terävästi. “Me haluamme vain tietää, miksi meidän ystävämme on tappanut toisen ystävämme isän!”
Sääli häivähti Lucyn ruskeissa silmissä ja pienen hetken verran Lily ehti kuvitella, että nainen aikoi itse asiassa kertoa heille koko jutun. Sitten tämä kuitenkin heilautti raisunvärisiä hiuksiaan ja hymyili apeasti. “Ikävä kyllä en voi kertoa teille.”

“Lucy - “ James aloitti äänessään johtajapojan aikuinen sävy.

“En kerro”, Lucy toisti itsepäisesti. “En uhraa Sundayn henkeä sen vuoksi.”

“Mutta annat muiden kärsiä siitä?” Cinnamon kysyi epäuskoisesti.

“Kukaan ei ole kuolemaisillaan!” tiuskaisi Lucy. Lily ei kuitenkaan pystynyt uskomaan naista; jokin naisen ilmeessä ja olemuksessa puhui tämän sanoja vastaan. Vaikutelma saattoi johtua myös Lucyn silmistä, joissa oli ylitsevuotavan syyllinen katse ja jotka harhailivat nyt pitkin huoneen seiniä.

Lily kumartui eteenpäin ja tarttui Lucyn käteen. Nuori toimittaja säpsähti. “Lucy, mistä oikein on kyse?”

“Mistä luulet?” Lucy nauroi ja kyyneleet tulvehtivat naisen silmiin. “Samasta kuin aina ennenkin! Yhdestä typerästä valheesta! Ne pakottavat minut valitsemaan toisten ja itseni väliltä ja minä olen niin halveksuttava, että annan mieluummin muiden kuolla kuin luovun omasta lapsestani!”
James suoristi selkäänsä äkkinäisellä liikkeellä. “Tarkoitatko sinä, että se lehtikirjoitus oli pelkkää valetta?”

Lucy ei kyennyt itkultaan vastaamaan. Murtuneena hän oli mitä kauhistuttavin näky - hänen pienet raajansa vapisivat, hänen olkapäänsä vavahtelivat kuin maailmanloppua enteillen ja hän raastoi hiuksiaan pitkillä kynsillään. Äänen paikallekutsuma Jude polvistui lattianrajaan naisen vierelle ja veti tämän syliinsä vilkuillen samalla vihaisesti Kelmejä.

“Antakaa ‘änen olla!” mies määräsi.

“Tässä on kyse meidän ystävämme elämästä!” Sirius karjaisi. “Lucy, onko se lehtikirjoitus totta vai ei?”

Lucy kikatti hysteerisesti itkunsa lävitse. “Tietenkään se ei ole totta! Pelkkää valetta alusta loppuun! Ei Stron Piskuilania tappanut, vaan Lestrange! Ne pakottivat minut kirjoittamaan sen, että saisivat hyvän tekosyyn tuhota Stron, tai jotakin vastaavaa - en minä tiedä heidän motiivejaan!”

Lily ei pystynyt uskomaan korviaan. Red ei ollut tappanut Peterin isää? Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut keskellä unta - sekavaa, alati muuttuvaa unta. Missä tahansa muussa tilanteessa paljastus olisi saanut Lilyn tuntemaan itsensä helpottuneeksi, mutta nyt se ainoastaan täytti hänet paljaalla kauhulla. Jos Red oli kerran lavastettu Harold Piskuilanin murhaajaksi, täytyi sillä olla jokin tarkoitus, eikä se voinut luvata hyvää. Lily ei ollut edes tiennyt, että voisi pelätä niin paljon Red Stronin puolesta.

“Kaverit, meidän pitää mennä nyt”, hän sanoi pompaten ylös sohvalta. “Meidän täytyy kertoa Peterille!”

Lilyn pahimmat pelot vaikuttivat tulevan todeksi, kun hän astui sisälle Peterin hiljaiseen, autioon asuntoon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Peter oli mennyt ja vaikka hän halusi uskoa pojan vain lähteneen tapaamaan surevaa äitiään, sanoi hänen järkensä muuta. Harhaillessaan huoneesta toiseen Peterin nimeä kutsuen Lily ei osannut tehdä muuta kuin toivoa, ettei poika ollut erehtynyt tekemään mitään typerää.

“Hän ei ole täällä”, Arianna sanoi palatessaan viereisestä huoneesta. “Eikä ole Admirekaan.”

“Voi Merlin, minne he ovat menneet?” Lily tuskaili. “Meidän on pakko kertoa Peterille, ettei se ollut Redin vika!”

“Rauhoitu, Lily”, James aneli halatessaan tyttöä tiukasti itseään vasten. “Kaikki sujuu kyllä.”

“Eikä suju! Etkö sinä tajua, James? He yrittävät tappaa Redin jollakin verukkeella ja he myös onnistuvat siinä! Se on kokonaan meidän vikamme, me emme menneet kysymään asiaa suoraan Rediltä, koska se tuntui niin oudolta - “

“Niin se olisi ollutkin”, Arianna muistutti. “Vai luuletko sinä, että siitä olisi tullut jotenkin hilpeä keskustelu? ‘Anteeksi, Red, me pidämme sinusta oikein paljon ja luotamme sinuun täydellisesti, mutta oletko sattumoisin tappanut ystävämme isää viime aikoina’?”

Lily tuijotti ystäväänsä järkyttyneenä. “Tämä on väärä hetki sarkasmiin, Ria!”
“Tämä on väärä hetki kaikkeen, kunnes löydämme Peterin!” rähjäsi Arianna.

Paniikki kasvoi Lilyn suonissa aina vain suuremmaksi. Hän pyyhki kylmänhikeä otsaltaan ja yritti turhaan hillitä vapinaansa. Minne Peter olisi oikein voinut mennä? Mitä tämä olisi voinut tehdä? Sen Lily tiesi, ettei Peter koskaan satuttaisi Rediä, mutta poika voisi tehdä itselleen mitä tahansa.

“Hei, täällä on jotakin!” Remuksen ääni kutsui olohuoneen puolelta. Ehtiessään pojan luokse Lily sai huomata tämän riiputtavan kädessään pientä kirjelappua kuin se olisi ollut kuollut rotta, tai jotakin paljon pahempaa. Remus näytti olevan poissa tolaltaan.

“Mitä nyt?” Lily kysyi varovasti laskiessaan kätensä lohduttavasti Remuksen käsivarrelle.

Remus ravisti päätään ja ojensi kirjelapun sanaakaan sanomatta Lilylle. “Lue se”, hän kehotti.

Lily tarttui kirjeeseen ja kääri sen auki varoen kuin se olisi voinut sisältää avaimet kokonaiseen maailmanloppuun. Kirje oli hyvin lyhyt ja näytti siltä, että se oli kirjoitettu hiljattain - ainakaan se ei ollut rypistynyt tippaakaan, ikään kuin sen vastaanottaja ei olisi halunnut koskea siihen enempää kuin oli pakko. Eikä se mikään ihme ollut, Lily tajusi lukiessaan, mitä viestissä oikein luki.

Piskuilan -

Isänne on saanut kostonsa.

- JC

Lily antoi kirjelapun pudota kourastaan ja vajosi hervottomana lattialle. Vasta sillä hetkellä hän ymmärsi, miten täydellisesti heitä kaikkia oikein oli huijattu ja miten kammottavalla tavalla kaikki olikaan

a mennyt pieleen.

“On aika lähteä Fox’s Deniin”, Lily mumisi tuskin kuultavalla äänellä.

Heti astuessaan sisälle Redin vanhan kartanon ovesta Lily tiesi asioiden olevan pahimmanlaatuisesti pielessä. Redin kartanossa ei ollut koskaan aiemmin ollut niin kammottavan hiljaista, olkoonkin, että mies oli asunut siellä yksin jo kauan. Surun ja harmauden tuntu suorastaan leijui kartanon hämärillä käytävillä, kun Lily harhaili eteenpäin Jamesin tukemana. He tarkastivat Redin olohuoneen, kokoussalin, ruokasalin ja kaikki muutkin huoneet, joissa synkällä nuorella aurorilla oli tapana oleskella. Huoneet näyttivät koskemattomilta ja autioilta, ikään kuin ne itsessään olisivat valmistautuneet omistajansa kohtaloon.

Viimein Kelmit löysivät tiensä Redin työhuoneen ovelle ja raottivat sitä varovasti. Lilyn ei tarvinnut edes astua huoneen sisälle, ennen kuin hän jo aavisti, mikä häntä siellä odotti. Hämärästä huolimatta hän saattoi vaivatta nähdä, että huone oli täynnä sekasortoa. Huonekaluja oli paiskottu sinne tänne, kirjahyllyt olivat kaatuneet ja valokuvat olivat pudonneet seinältä. Redin työhuone näytti viimeistä piirtoa myöten siltä, että siellä oli juuri käyty taistelu elämästä ja kuolemasta.

“Sytyttäkää valot”, Lily aneli itkuaan nieleskellen. “Hän on täällä jossakin.”

Vasten tahtoaankin Lily polvistui lattialle ja alkoi käydä järjestelmällisesti läpi huoneen kaaosta. Hän työnsi syrjään kirjoja, papereita ja nosti hyllyjä ylös viimeisillä voimillaan, ainoana tarkoituksenaan löytää Red. Mies ei kuitenkaan ollut huoneessaan. Jos Lily ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut epäillä Redin selviytyneen ja lähteneen tiehensä. Hänen sydämensä ei kuitenkaan pettänyt häntä. Hän ei olisi milloinkaan tuntenut oloaan niin raskaaksi, jos Red olisi ollut yhä elossa.

“Missä hän on?” Lily parahti viskoessaan kirjoja sivuun. “Missä hän oikein on?”

“Lily - “

“Hän on täällä jossakin, minä tiedän, että hän on! Se julmuri ei ole voinut viedä häntä noin vain!”

“Lily, kuuntele nyt - “

“Enkä kuuntele!” Lily itki. “Red on kuollut ja minun on pakko löytää hänet nyt heti!”

Vahva käsivarsi tarttui tiukalla otteella Lilyn käsivarteen. Tyttö itki niin vuolaasti, ettei edes nähnyt, kuka hänen vierellään seisoi. Se saattoi olla James tai Sirius tai Remus, tai kuka tahansa, sillä ei ollut merkitystä. Tuo joku silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi, että kaikki tulisi olemaan hyvin. Hän ei kuunnellut, eikä välittänyt.

“Minun täytyy löytää Red!” hän huusi vasten lohduttajansa paitaa.

“Lils, Red ei ole täällä”, Jamesin särkynyt ääni mumisi. “Hänen ruumiinsa on viety pois.”
“Et sinä voi sitä tietää!”
Lily tiesi olevansa typerä, mutta hän ei jaksanut välittää. Hänen oli pakko takertua ainoaan toivonsirpaleeseensa siitä, että Red oli yhä läsnä ja pelastettavissa; että Red ei ollut vielä menetetty. Hän kuivasi kyyneleitään ja yritti ajatella selkeästi.

“Lily, tämä oli Redin työpöydällä”, Remus sanoi kyyneleet silmissään. Poika ojensi hänelle paperilapun ja valokuvan. Lily tarttui niihin tärisevin käsin. Hän työnsi valokuvan sivuun ja kääri pienen paperinpalasen auki.

“Red, minähän kerroin sinulle, että tappaisin sinut vielä”, paperissa luki, eikä sen enempää. Tarttuessaan valokuvaan Lilyn silmät olivat jo niin turvonneet kyynelistä, että hän hädin tuskin erotti siinä olevien hahmojen ääriviivat. Valokuva oli pahoin palanut - tai poltettu - ja sen pinta oli raavittu niin rikki, ettei kasvoja kunnolla nähnyt, ikään kuin kuvan omistaja olisi vihannut sen hahmoja. Silti Lily näki, että siinä oli Red… ja Jazz… joskus kauan sitten, parempana aikana. Kaksikko syleili toisiaan näyttäen siltä, ettei mikään voisi koskaan erottaa heitä.

Vasta sillä hetkellä Lily tajusi, että Red oli todella kuollut, eikä tulisi enää milloinkaan takaisin.