34.osa - Alessandron tehtävä

16.12.1978

Cinnamon oli kammottavalla tuulella raahautuessaan seuraavana aamuna viimeisillä voimillaan aamiaiselle keittiöön. Hän oli nukkunut edellisenä yönä tuskin silmäystäkään. Alessandron kanssa sovittu vedonlyönti jaksoi edelleen painaa hänen mieltään, vaikka se oli alunperin ratkennut jo kaksi päivää aiemmin miehen hyväksi. Jälkeenpäin ajatellen Cinnamon oli varma siitä, että Alessandro oli jollakin tapaa aavistanut lopputuloksen. Ehkä mies oli vain arvannut, ettei Cinnamonin kaltainen tyttö pystyisi iskemään uutta miestä joka päivä kahden viikon ajan tulematta samalla hulluksi. Mies itse oli pysynyt mallikkaasti oman valetyttöystävänsä kanssa vaaditut neljätoista päivää, eikä se ollut näyttänyt tuottavan tälle edes ongelmia, niin raivostuttavaa kuin se olikin. Nyt jäljellä oli vain karvas tappio ja tieto siitä, että Cinnamon oli Alessandron määräysvallassa, mitä vedonlyöntiin tuli.

Cinnamon paukautti kahvikupin vihaisella otteella vasten pöytää ja istui alas välittämättä siitä tosiasiasta, että kukalliseen aamutakkiin kietoutunut Tinka katseli häntä varsin uteliaasti. Oli helpointa vain ignoroida koko tyttö, tai muuten Cinnamon olisi joutunut jälleen kerran teeskentelemään kohteliasta ja ystävällistä - kaikkea, mitä hän ei halunnut olla Tinka Schmittin seurassa.

“Näytät pahantuuliselta”, Tinka huomioi kuitenkin pakottaen Cinnamonin kääntämään katseensa tytön suuntaan. “Olenko epähuomiossa syönyt unilelusi?”

Cinnamon kätki kielenkärjelleen pyrkivät vihaiset sanat. “Nukuin huonosti”, hän vastasi hampaitaan kiristellen. Hän ei tiennyt, oliko asialla jotakin tekemistä Remuksen kanssa vai ei, mutta oli miten oli, jostakin syystä hän oli saanut huomata, ettei tullut lainkaan toimeen uuden kämppäkaverinsa kanssa. He säilyttivät rauhan ehkä näennäisesti, varoivat sanojaan toistensa seurassa ja pakottivat kohteliaan hymyn huulilleen joka aamu, mutta ystävyydeksi sitä ei voinut kutsua. Cinnamon ei pitänyt Tinkasta ja Tinka tuntui jostakin selittämättömästä syystä nauravan hänelle salaa joka kerta kun hän uskalsi kääntää selkänsä tytölle. Sellainen kävi kenen tahansa hermoille.

“Voinko auttaa jotenkin?” Tinka tiedusteli kohteliaaseen sävyyn.

“Et. Kiitos kysymästä.”

“Ole hyvä vain. Kuule, mitä sinä aiot tehdä jouluna?” Tinka jatkoi sinnikkäästi, vaikka varmasti jo arvasi Cinnamonin toivovan hänen vajoavan syvälle alimpaan helvettiin. Cinnamon tunsi pakokauhun valtaavan sydämensä. Ei kai Tinka aikonut ehdottaa, että he tekisivät jotakin yhdessä? Siinä tapauksessa tyttö halusi vain kiduttaa häntä, Cinnamon tuumi järsiessään rauhattomasti aamiaissämpylänsä reunaa. Tinkan kaltaiset tytöt eivät olisi koskaan viettäneet hänen kanssaan aikaa vapaaehtoisesti, olivat he sitten yksinäisiä tai ei.

“En tiedä vielä, olen ystävieni kanssa. Remuksen ja muiden, tiedäthän”, Cinnamon vastasi pystymättä estämään itseään painottamasta Remuksen nimeä tarpeettomasti. Hän ei ymmärtänyt, miksi suhtautui niin herkkänahkaisesti Tinkan ja Remuksen väleihin. Kaksikko oli tavannut vain muutaman kerran viime aikoina ja silloinkin olosuhteiden pakosta. Cinnamonilla itsellään puolestaan oli niin paljon huolia Alessandron vuoksi, ettei hänellä olisi ollut kaiken järjen mukaan aikaakaan ryhtyä huolehtimaan Remuksen ja Tinkan tekemisistä. Todellisuus osoitti kuitenkin väitteen valheeksi.

Tinka hymähti apeasti ja tyhjensi yrttiteemukillisensa. “Kuule, sinä taidat tosissasi kuvitella, että minä vihaan sinua, vai mitä?”

“En.”

“Sitten sinä ainakin luulet, että aion varastaa poikaystäväsi.”

“Hän ei ole enää minun poikaystäväni!” kivahti Cinnamon.

Tinka kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. “Aivan sama minulle. Halusin sanoa vain sen, että käyttäydyt mielestäni älyttömästi ja että minulla ei ole mitään tunteita sinun poikaystävääsi - entistä tai nykyistä - kohtaan. Olen kämppäkaverisi, en verivihollisesi! En edes tunne koko Remus Lupinia, Merlinin nimeen!”

“Tällaisena aikana ei voi koskaan tietää, keneen luottaa ja keneen ei”, Cinnamon mutisi alkaen vähitellen tuntea itsensä typeräksi. Hän inhosi ihmisiä, jotka saivat hänet tuntemaan sillä tavoin, ikään kuin hän olisi ollut jollakin tapaa lapsellinen. Tinka oli ehdottomasti yksi niistä ihmisistä raivostuttavassa järkevyydessään. Niiden päivien aikana, jotka he olivat toisensa tunteneet oli Cinnamonista alkanut tuntua, että Tinka olisi osannut luetella jokaisen lohikäärmeenveren käyttötarkoituksen ulkoa vaikka keskellä yötä. Tinka yksinkertaisesti oli sen sarjan tyttöjä ja kaikkitietävä henkeen ja vereen.

“En ymmärrä, miksi otit kämppäkaveria lainkaan, jos et missään välissä aikonut luottaa minuun.”

“Kyseessä oli olosuhteiden pakko!”

Tinka huokaisi, nousi ylös ja käveli huuhtelemaan mukinsa. Tunnelma keittiössä oli niin tiheä, että sitä olisi voinut leikata veitsellä ja paloitella siisteihin paketteihin joululahjasäkkiin vietäväksi.

“Sinä et ehkä pidä minusta, Cinnamon, mutta se ei tarkoita, että minä vihaisin sinua”, Tinka sanoi punniten selvästi sanojaan tarkkaan, ikään kuin tyttö olisi pelännyt möläyttävänsä jotakin typerää. Hän veti syvään henkeä, työnsi kätensä kulahtaneen aamutakkinsa taskuun ja otti esille pienen paperinpalan tunkien sen Cinnamonin vastustelevien sormien otteeseen.

“Haluan osoittaa sinulle, mitä tarkoitan”, jatkoi Tinka. “En vihaa sinua, enkä halua sinulle mitään pahaa. Kutsun sinut Landstreicherin joulumarkkinoille ystäviesi kanssa. Siitä pitäisi tulla hauskaa.”

“Kutsut minut MINNE?” äkelsi Cinnamon, joka oli äkkiä unohtanut kokonaan kaikki vedonlyöntiään koskevat huolet.

“Joulumarkkinoille. Ne järjestetään harvoille ja valituille Tylyahon lähellä olevassa metsässä. Asialla ovat ilmeisesti jotkut saksalaiset kulkurit, jotka kulkevat maasta toiseen. Tänä vuonna he ovat valinneet kohteekseen Englannin”, Tinka selitti välinpitämättömään sävyyn. Puhuessaan tyttö ryhtyi punomaan tummia hiuksiaan ainaisille palmikoilleen, jotka saivat hänet näyttämään tavallistakin vakavammalta ja vanhemmalta. Cinnamon hymähti alkaen tuntea itsensä jo himpun verran typeräksi kaikessa mustasukkaisuudessaan. Ei kukaan itseään kunnioittava poika ihastuisi noin huumorintajuttomaan olentoon.

“Sen pitäisi olla hauskaa vaihtelua”, Tinka jatkoi nähdessään Cinnamonin epäluuloisen ilmeen. “Jästitavaraa, kuumia kastanjoita ja sen sellaista. Jouluhömpötystä. Itse en erityisemmin välitä siitä, mutta - “

“Miksi sinä sitten olet menossa?”

“Sanoinko minä niin?”

Cinnamon tuijotti Tinkaa ällistyneenä. Tinka alkoi nauraa.

“Kyllä minä sinne tulen. En tosin ehkä samoista syistä kuin sinä. Tulen sinne viihdyttämään Gavrielo-serkkuani.”
“Joku hankala pikkupoika?”

“Kaksikymmentäkolmevuotias, jos tarkkoja ollaan”, Tinka oikaisi hymyttömästi. “Yritän pitää hänen hampaansa kaukana kaikista miespuolisista olennoista. Hän on sivumennen sanoen vampyyri ja rakastaa kauniita poikia. Toivottavasti tapaamme toisemme joulumarkkinoilla!”

Vilkuttaen iloisesti Tinka jätti tiskinsä tiskialtaaseen, kääri kaapunsa hihat ja katosi mitä todennäköisimmin työhönsä kehittelemään lääkkeitä. Cinnamon tuijotti pitkään hänen jälkeensä suu auki. Tinka Schmitt ei koskaan lakannut yllättämästä häntä.

Cinnamon hautasi niin Tinkan kuin tämän esittämän kutsunkin pois mielestään lähtiessään töihin Pyhään Mungoon. Tavallisesti hän nautti parantajanvelvollisuuksistaan, mutta sinä aamuna ne maistuivat tervassa kieritetyltä Kalkarokselta. Joulun alla ihmiset yksinkertaisesti saivat aikaan liikaa kaaoksia, Cinnamon tuumi harhaillessaan ympäriinsä lääketarjottimen kanssa. Heti aamun aluksi hänet passitettiin hoitamaan miestä, joka oli onnistunut kasvattamaan kaniininkorvat päähänsä yrittäessään paistaa joulukalkkunaa. Sitä seurasi ikuisesta heinänuhasta kärsivä taloudenhoitaja, vesihanaa imitoiva hupakko, sekä tuhannennen kerran paikattavaksi päätynyt Red, jonka tekemisistä Cinnamon ei halunnut tietää. Mitään kovin miellyttävää se ei varmastikaan ollut ollut, siitä Cinnamon oli jokseenkin varma, sillä Redin paljas yläruumis oli täynnä epämiellyttäviä arpia ja kirousjälkiä.

“Ei mikään maailman mukavin tilanne, vai mitä?” Red hymähti, kun Cinnamon ryhtyi puhdistamaan hänen haavojaan yrittäen parhaansa mukaan katsella samalla ulos ikkunasta Redin paidattoman vartalon sijaan.

“Jos tarkoitat sitä, että joudun katselemaan entistä professoriani ilman paitaa - “

“Lähinnä puhun kipukynnykseni tasosta”, Red murisi ja irvisti, kun Cinnamon siveli parantavaa liuosta hänen solisluunsa lähettyvillä olevaan syvään haavaan. “Hemmetti!”

“Mitä sinulle oikein tapahtui?”

“Sitä tavallista. Kuolonsyöjillä oli hauskaa, minulla ei ollut hauskaa... jouduin itse asiassa Peterin isän kiroamaksi. Se saasta”, Red sylkäisi sellaisella raivokkuudella, jolla Cinnamon ei olisi ikinä pystynyt puhumaan ystävänsä vanhemmista, olivat nämä kuolonsyöjiä tai ei. “Tähän asti meille on vakuuteltu, että hän on kuolonsyöjä vain olosuhteiden pakosta, mutta siinä tapauksessa hän ainakin vetää roolinsa hiton huonosti. Yleensä tervejärkiset ihmiset eivät yritä kirota niitä, jotka yrittävät auttaa heitä.”

“Ruokkivan käden puremisilmiö”, mumisi Cinnamon.

Red kohotti kulmiaan ivallisesti. “Anteeksi kuinka?”
“Unohda se. Miten Peterin isän kävi?”

“Bellatrix-kulta pelasti. Olisin hoitanut molemmat Azkabaniin, mutta vanha kunnon Minerva tuli väliin”, Red tuhahti tuohtuneena. “Ilmeeni oli kuulemma liian vaarallinen ja hän yritti estää minua päätymästä ensimmäiseksi aurorimurhaajaksi. Hän ei selvästikään luota minun itsehillintääni.”

Cinnamon vältti huolellisesti Redin katsetta ryhtyessään kietomaan sideharsoa tämän vasemman käsivarren ympärille. Hän ei voinut rehellisesti väittää tukevansa Redin mielipidettä asiasta, vaikka olisikin tahtonut. Jokainen, joka tunsi Redin tiesi kyllä paremmin kuin hyvin, että miehellä oli tapana menettää itsehillintänsä Bellatrix Lestrangen läheisyydessä. Cinnamonin ohjaajana toimiva matami Luukasa oli kuitenkin tehnyt aikaa sitten selväksi, etteivät parantajat olleet koskaan julkisesti eri mieltä potilaidensa kanssa, ellei kyse ollut terveysasioista. Niinpä Cinnamon piti suunsa kiinni ja siirtyi sitomaan Redin oikeaa rannetta.

“Käteesi on osunut tavallista inhottavampi kirous”, Cinnamon sanoi ottaen ääneensä virallisen sävyn, joka oli aina tehnyt ihmisten komentelemisesta helpompaa. “Tarvitset kahden päivän sairasloman.”

“KAHDEN PÄIVÄN?” Red älähti ja tyrkkäsi Cinnamonin kauemmas. “Pahus sinun kanssasi, hoitsu, aiotko sinä tappaa minut?”

“Samaa voisi kysyä sinulta, herra Työnarkomaani!” Cinnamon kivahti hieroen Redin läimäyttämää olkapäätä. “Kutsu minua vielä kerran hoitsuksi, niin saat mennä etsimään itsellesi OIKEAN sellaisen.”

Red nyrpisti nenäänsä. “Elän nykyään selibaatissa, kiitos vain.”

Jos Cinnamon ei olisi tuntenut paremmin edessään istuvan aurorin historiaa, hän olisi varmasti nauranut. Kun Red Stronin näköinen mies ilmoitti aikovansa elää selibaatissa, olivat asiat pahemman kerran pielessä. Niin kuin ne tietenkin omalla tavallaan olivatkin. Silti Cinnamon ei suhtautunut kovin vakavasti Redin lupaukseen. Hän oli melkein varma siitä, että jonakin päivänä mies vielä törmäisi toiseen naiseen ja menisi tämän kanssa naimisiin, vaikkei tämä sitten löisikään häneltä jalkoja alta sillä tavoin kuin Jazz Thomas aikoinaan.

“Kaksi päivää menee kyllä nopeasti”, Cinnamon lohdutti raskaasti huokaisten. “Istut alas ja pidät lomaa. Kai sinä nyt lomailla osaat?”

“Ehdin lomailla sitten kun olen hoitanut Bellatrixin pois päiviltä.”

“Sittenhän tulet oikein hyvin toimeen Siriuksen kanssa. Voisitte perustaa kerhon. Bellatrixineliminointikerhon, nimittäin.”

“Huumorintajuni loppuu Bellatrixin kohdalla lyhyeen”, murahti Red.

Cinnamon hymähti. “Ja minä kun luulin, ettei sellaista osa-aluetta olekaan, joka saisi sinun kieroutuneen sarkastisuutesi lakkaamaan edes puolen sekunnin ajaksi”, hän tokaisi vastaan.

Red virnisti omahyväisesti näyttäen hetken äkkiä tuttua Red Rock-tatuointia ja vihreiden silmien ilkikurista välkettä myöten niin paljon siltä vanhalta Red Stronilta, että Cinnamon tunsi palanneensa takaisin Tylypahkaan ja aikaan, jolloin Red oli vielä vaellellut ympäri käytäviä piruilemassa ihmisille yhdessä hankalan tyttöystävänsä kanssa. Siitä tuntui kuluneen jo puoli ikuisuutta.

“Et taida tuntea minua kovin hyvin”, Red sanoi itsetyytyväisesti.

“Sinun kieroutuneeseen mieleesi tutustuminen olisi yhtä kuin henkinen itsemurha”, nälväisi Cinnamon.

Red nauroi vetäessään mustan Auroriakatemian t-paidan ylävartalonsa peitteeksi. “Et ole ainoa, joka on sanonut noin. Jazzin pikkusisko väittää tuota edelleen.”

“Te pidätte yhteyttä?”

“Hän pitää minusta enemmän kuin oma perheeni. Ja olemme tunteneet niin kauan, että se tuntuu melkein sisarussuhteelta. Kyllä sinä tiedät, hän pitää minua samaan aikaan sekä pelottavana että uskomattoman upeana, yksikään mies ei voi vastustaa sellaista ja niin edespäin”, virnisti Red. Mies pudisti ihmettelevästi päätään kietoessaan paksua talviviittaa olkapäilleen. “Merlin, seitsemän vuotta ovat menneet nopeasti!”

Cinnamon oli aikeissa vastata, mutta loppujen lopuksi hän ei keksinyt mitään järjellistä sanottavaa, jos sellaista oli ikinä ollutkaan. Vaiteliaana hän katseli, kuinka Red veti talvisaappaat jalkaan ja käveli ovelle vaivautumatta laittamaan kaulahuivia kaulaansa. Vielä ovella mies kääntyi ympäri ja väläytti Cinnamonille vinon virnistyksen.

“Kiitos paikkauksesta, hoitsu. Olet parempi kuin maineesi kertoo. Ja kuule - “ Red jatkoi ennen kuin Cinnamon ehti protestoimaan. “Jos ryhdyt levittämään Tylypahkan ex-seitsemäsluokkalaisille mitään tarinoita paidattomasta auroriprofessorista, vastaat minulle muullakin kuin hengelläsi. Selvä?”
Cinnamon viivytteli. “Ei kai professori Suuri ole peloissaan?”

“Olisit itsekin, jos joku tuntematon tyttö olisi leiriytynyt kotiovesi ulkopuolelle ja väittänyt olevansa kauan sitten kadonnut tyttöystäväsi. Nähdään, Bellini!”

Pitemmittä puheitta Red katosi ovelta ja jätti nuoren parantajatytön yksin huoneen himmeisiin valoihin seisomaan.

Cinnamon oli juuri ehtinyt toipua Redin tapaamisesta ja seisoi käytävällä mittaamassa lääkettä vampyyrikuumeesta kärsivälle rouva Muristukselle, kun matami Luukasa pyyhälsi kulman takaa paikalle suu tiukkana viivana. Cinnamon väisti automaattisesti sivuun. Matami Luukasa saattoi olla potilaidensa silmissä herttainen - joskin ylitsevuotavan hössöttävä - parantaja, mutta oppilailleen hän oli oikea peto. Hän määräili, oikoi ja ohjasi rautaisuudella, jonka vain harvat tavoittivat. Cinnamon ei pitänyt naisesta, mutta ymmärsi tietyssä mielessä tämän ankaruuden. Potilaiden hengillä ei leikitty, ei edes kuolonsyöjien tapauksessa.

“Bellini”, matami Luukasa napautti pysähtyessään Cinnamonin eteen malvanvärisessä, höyhenillä koristellussa kaavussaan. “Onko rouva Muristus sinun potilaasi?”

Cinnamon nyökkäsi suoristaen selkäänsä. “On, matami Luukasa. Mittaan hänelle juuri lääkkeitä.”
“No, mittaat turhaan”, tiuskaisi matami. “Ellet sitten osaa sanoa, minne hän on kadonnut!”

Cinnamonin käsi jähmettyi paikoilleen kesken liikkeen. Hän ei ollut koskaan aiemmin kadottanut potilasta, eikä sen puoleen halunnutkaan. Puolet Pyhän Mungon parantajista oli kuullut vaivatta, kuinka matami Luukasa oli huutanut Rafael Rafaelson-rukalle, kun poika oli hukannut potilaansa. Myöhemmin saatiin kuulla, että potilas oli kävellyt ulos koko sairaalasta ja suoraan jästien auton alle.

“Ei-eikö hän ole sängyssään?”

“Ei sängyssään, ei huoneessaan, ei koko sairaalassa! Mitä todennäköisimmin hän kävelee juuri nyt pitkin Viistokujan katuja ja tartuttaa vampyyrikuumetta koko kaupunkiin - vain siksi, että sinä et vahtinut häntä paremmin. Voit uskoa, että tiedän ketä syyttää, kun sairaala täyttyy verenhimosta kärsivistä ihmisistä!” matami Luukasa raivosi omenaa muistuttavat posket punoittaen. Cinnamon painoi päänsä. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin tarpeeksi rohkeutta puolustaakseen itseään, mutta sitä ei vain ollut. Hän ei ollut koskaan omistanut sellaista rautaista itseluottamusta kuin Arianna, tai edes samanlaista rauhallista älykkyyttä kuin Lily. Hän vain... oli.

“Anteeksi, matami Luukasa. Luulin hänen olevan huoneessaan.”
“Etkä jättänyt ketään vahtimaan häntä?”

Cinnamon empi. “Olen ollut täällä kuukausia, matami Luukasa, eikä kukaan ole koskaan kertonut minulle, että potilaille pitäisi jättää vartija.”

Matami Luukasan posket pullistuivat uhkaavasti, kunnes hän näytti hamsterilta, joka oli kerännyt hieman liikaa tavaraa suuhunsa. “En puhunut potilaista, puhun vampyyrikuumetapauksista! Luulisi sinun ikäisesi tytön lukeneen oppikirjat sen verran hyvin, että tietäisit vampyyrikuumetta sairastavien kärsivän harhoista, muun muassa pakkomielteisestä halusta liikkua ympäriinsä!”

“Anteeksi, matami Luukasa”, Cinnamon toisti itkun partaalla. Hän ei voinut uskoa omaa typeryyttään. Miten hän olikin voinut olla niin syvällä omissa ajatuksissaan, ettei ollut käsittänyt, ettei vampyyrikuumetapausta saanut koskaan jättää yksin? Hän olisi voinut vajota maan alle silkasta häpeästä, ellei olisi tiennyt niin raivostuttavan hyvin syytä huolimattomuuteensa. Syy oli häntä päätä pidempi, tummatukkainen ja omisti nimessään kymmenen kirjainta.

“Voinko mitenkään korvata tätä erehdystä?”

Matami Luukasa tuhisi. “Voit, ja sinä korvaatkin. Kun Mungoon alkaa tulvia vampyyrikuumetapauksia, heidät kaikki ohjataan sinun vastuullesi. Lopeta nyt tuo hyödytön lääkkeiden sekoittelu ja ala tehdä kunnollista työtä.”

“Kyllä, matami. Mitä haluaisit minun tekevän?”

“Vie herra Rauhatio suljetulle osastolle. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että joku yrittää tappaa hänet kaappikellolla. Ja Bellini, ennen kuin menet - “

“Niin?” Cinnamon kiepsahti ympäri peläten jo etukäteen, mitä sanottavaa matami Luukasalla hänelle vielä olisi. Ainakaan naisen omenankasvojen ilme ei luvannut hyvää - nainenhan näytti vihaisemmalta kuin täyteen neuloja pistelty McGarmiwa!

“Joku mies odottaa sinua taukohuoneessa. Huolehdi siitä, että saat hänet täältä kunnialla ulos ja tee selväksi, että työntekijöiden tapaileminen työaikana on kielletty.”

Cinnamon nieli kiukkunsa, nyökkäsi velvollisuudentuntoisesti ja katseli, kuinka matami Luukasan pyylevä hahmo katosi kulman taakse. Heti kun nainen oli ehtinyt kuulomatkan ulkopuolelle Cinnamon paiskasi lääkemitan lattialle ja kirosi kovaan ääneen.

“Ikään kuin SINÄ ajaisit tuhansia seuralaisiasi pois, matami Luukasa”, hän manasi valkoiseksi maalatuille seinille. “Ja meistä kahdesta sinä olet se, joka on naimisissa.”

Cinnamon oli edelleen raivon vallassa, kun hän saapui työntekijöiden taukohuoneen ovelle viittä minuuttia myöhemmin. Hän oli kuolemanväsynyt. Päivä ei ollut edes puolessa ja silti hänestä tuntui jo siltä kuin hän olisi voinut vain vajota polvilleen käytävälle ja huutaa ääneen. Ei ihme, että Pyhän Mungon suljetulla osastolla oli niin paljon ihmisiä, Cinnamon hymyili itsekseen ja mietti, oliko kukaan koskaan tehnyt tilastoja siitä, kuinka pitkä oli sairaalan työntekijöiden keskimääräinen elinikä. Matami Luukasa ei ainakaan eläisi kovin paljon pidempään, jos nainen ei oppisi jättämään Cinnamonia rauhaan.

Cinnamon huokaisi, veti poninhännän irti hiuksistaan ja ravisti väsyneesti tukkaansa samalla kun painoi toisella kädellään ovenkahvan alas. Hän astui sisälle pilkkopimeään huoneeseen vaivautumatta sytyttämään valoja. Hiljaisuus ja hetken rauha tuntuivat hyvältä.

“Sinulla kesti.”

Cinnamon oli hädin tuskin ehtinyt sulkea ovea perässään, ennen kuin vahva käsi jo tarttui hänen käsivarteensa ja väänsi sen hänen selkänsä taakse. Hän vingahti yllättyneenä, kun tuo samainen käsi tönäisi hänet vasten taukohuoneen ovea kasvot seinää vasten.

“Päästä!”

Matalaa naurua. “Olet säikky”, miehen ääni sanoi ja nyt Cinnamonkin tunnisti puhujan. Hän riuhtoi miehen otteessa ärtyneenä.

“Alessandro, älä ole lapsi!”

“Miksi en olisi?” Alessandro painoi hänen kättään tiukemmin vasten hänen selkäänsä. Hän puri hampaitaan yhteen antamatta miehelle sitä iloa, että näyttäisi, miten häneen sattui.

“Päästä - irti.”

“Rauhoitu, Cinnamon, minä haluan vain jutella!”

“Puhu sitten!”
Alessandro oli niin lähellä, että Cinnamon saattoi helposti tuntea tämän ravistavan päätään hänen takanaan. Miehen poninhäntä piiskasi Cinnamonin niskan paljasta ihoa, kun mies nojautui häntä vasten.

“Sinun vuorosi hoitaa puhuminen. Olet vältellyt minua, Cinnamon”, Alessandro syytti laiskan pilkallisesti. “Juoksit pakoon eilen ennen kuin ehdin pikku juttutuokiossamme vedonlyöntiin asti. Minä voitin sinut!”

“Muistuta vielä nyt vähän enemmän”, Cinnamon sihisi vääntelehtiessään Alessandron otteessa. Kipu säteili läpi hänen ranteensa aina hänen olkapäähänsä saakka saaden hänet taipumaan kaksin kerroin. Hän pelkäsi Alessandron murtavan hänen käsivartensa saman tien pelkästä satuttamisen ilosta.

Alessandro nauroi matalasti hänen korvaansa. “Jos haluat.”
“Mene asiaan ja päästä minut irti! Mitä sinä oikein haluat?”

“Eikö se ole ilmiselvää? Sinä et pystynyt pyörittämään uutta miestä joka ilta kahden viikon ajan, joten sinä häviät. Myönnä pois, että minä olen parempi.”
Cinnamon pudisti päätään. “En ikinä.”
“Myönnä.” Alessandro väänsi hänen kättään kipeämmin. Hän tunsi kyynelten tulvahtavan silmiinsä.

“Ei.”
“Myönnä.”

“En”, henkäisi Cinnamon; häntä hermostutti. Hän ei varsinaisesti uskonut, että Alessandro naksauttaisi tahallaan hänen käsivartensa pois paikoiltaan, mutta vahinko ei siinä tilanteessa paljon lohduttaisi. Hän teki surkean vapautumisyrityksen nuoren italialaisvakoojan otteesta.

“Ei noin olemattomista käsivarsista ole minulle mitään vastusta. Myönnä pois!”

“Anna minun olla!”

“En ennen kuin myönnät”, vaati Alessandro.

Cinnamon käänsi päätään niin rajusti, että hänen niskansa olivat naksahtaa nurin. Silmät leimuten hän kohtasi hymyilevän Alessandron katseen. Äkkiä Alessandro näytti olevan lähellä - aivan liian lähellä. Niin kuin sinä iltana Vakoiluverkostossa, Cinnamon muisti lehahtaen punaiseksi. Hän käänsi kiireesti katseensa toiseen suuntaan, vaikka tunsikin sydämensä huutavan varsin ristiriitaisia ohjeita. Hän ei yksinkertaisesti halunnut luisua takaisin samaan häpeälliseen tilanteeseen kuin Vakoiluverkostossa ollessaan.

“Hyvä on, minä myönnän”, Cinnamon kirahti ääni suuttumuksesta paksuna. “Sinä olet meistä se vahvempi! Joko minä nyt pääsen irti?”
Alessandro irrotti saman tien otteensa hänestä ja siirtyi kauemmas välinpitämättömästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Cinnamon hieroi rannettaan henkeään haukkoen. Alessandron sormet olivat jättäneet punaiset jäljet hänen ranteensa kalvakkaan ihoon.

“Kukaan ei ole tainnut opettaa sinua olemaan pahoinpitelemättä naisia?”

“Itsepähän väitit vastaan.”

Cinnamon mulkaisi miestä harmin ja ihailun sekaisin tuntein. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet pompottivat häntä ympäriinsä pelkästään yhden tiukan otteen voimalla.

“Voisitko nyt mennä asiaan? Ohjaajani on raivonnut minulle jo tänään niin paljon, etten viitsisi riskeerata toista hermoromahdusta vain voidakseni harrastaa jonkinlaista mudatonta mutapainia sinun kanssasi keskellä taukohuonetta!” hän hermostui.

Alessandro kohotti kättään lepyttelevästi. “Tulin vain sopimaan pikku vetomme yksityiskohdista. Häviäjä tanssii voittajan pillin mukaan, muistatko?”

“Luulin sinun hyppyyttäneen minua jo tarpeeksi!”

Alessandron tummissa silmissä välähti omituinen ilme, joka toi Cinnamonin mieleen joko surun tai säälin, oli mahdotonta olla varma. Sitten mies kuitenkin liikahti ja hänen kasvonsa jäivät kokonaan huoneen syvien varjojen kätköihin. Cinnamon huokaisi pettyneenä.

“En minä vaadi sinulta mitään hirvittävää, älä pelkää”, rauhoitteli Alessandro.

Cinnamon kohotti leukaansa. “Meillä kahdella saattaa olla hieman erilainen käsitys hirvittävästä”, hän muistutti ylimielisesti.

“Hyvä on. En aio pakottaa sinua myymään itseäsi kadulle, tai murhaamaan ketään. Haluan vain, että toimitat erään viestin perille minun puolestani.”
Alessandro ei antanut Cinnamonille aikaa vastaväitteisiin, vaan tarttui hänen käteensä ja sylttäsi pergamentinpalasen hänen kouraansa. Sitten mies painoi tytön käden tämän kylkeä vasten ja nyökkäsi tyytyväisenä.

“Vie tuo viesti perille ja olet vapaa vedonlyönnistäsi”, hän ohjeisti. “Osoitteena on Dorchesterinkuja neljätoista. Löydät varmaan perille itsekin?”
Cinnamon sivuutti kysymyksen. “Tässäkö on kaikki?” hän hämmästeli. “Yksi kirje - etkö sinä enempää halua?”

“Luulin sinun käsittäneen jo, etten minä tee milloinkaan mitään turhan takia”, Alessandro vastasi tutkimaton ilme kasvoillaan. Cinnamon avasi suunsa, mutta mies viittasi häntä vaikenemaan.

“Kuule, tee vain niin kuin minä sanon, onko selvä? Hyvä. Minun on aika lähteä nyt, olen viivyttänyt sinua jo liiankin pitkään. Ai niin - “

“Mitä?”

“Olen melkein pahoillani käsivartesi puolesta. Mutta vain melkein.”

Valokuvien perusteella Connor O’Doreen oli tavallinen, noin kolmekymmentäviisivuotias mies, joka ei juuri ikinä käynyt ulkona. Hänen asuntonsakin oli täydellinen poikamiesasunnon perikuva. Se oli tunkkainen, sotkuinen ja täynnä halpojen ravintolaketjujen valmisruokapakkauksia. Cinnamon nyrpisti nenäänsä astuessaan mainoslehtisten täyttämän kynnyksen ylitse olohuoneeseen. Häntä inhotti koko asunto.

Cinnamon ei ollut aikoihin tuntenut itseään niin syylliseksi kuin sinä iltana. Oli kyse vedonlyönnistä tai ei, tuntui väärältä tunkeutua jonkun vieraan miehen asuntoon noin vain tämän poissaollessa. Ainoa lohdunaihe koko surkeassa tilanteessa oli se, ettei mies itse mitä todennäköisimmin ollut lainkaan kotona. Jos oli aikoihin ollutkaan - asunto näytti siltä, ettei kukaan ollut siivonnut siellä kuukausiin. Cinnamon joutui taistelemaan tiensä kuolleiden viherkasvien, lukemattomien sanomalehtien ja paperilautasten lävitse peremmälle asuntoon. Hän toivoi, että olisi voinut vain jättää Alessandron viestin ovensuuhun ja paeta sitten paikalta, mutta ohjeet olivat selvät. Hänen tuli jättää kirje jonnekin, mistä Connor O’Doreen varmasti löytäisi sen saapuessaan kotiin.

“Ikään kuin täältä muutenkaan ikinä löytäisi mitään…”
Pahoinvointiaan pidätellen Cinnamon harhaili läpi lemuavan olohuoneen. Työhuoneen ovella hän oli liukastua mädäntyneeseen banaaninkuoreen. Oliko Alessandro seonnut lopullisesti lähettäessään hänet Connor O’Doreenin läävään? Cinnamon sivuutti katkerat ajatuksensa, painoi tiukasti mieleensä, ettei enää koskaan löisi vetoa asioista, joita ei voisi voittaa ja luovi tiensä herra O’Doreenin työpöydän ääreen. Sekin oli ääriään myöten peittynyt paperilautasten ja muovilusikoiden mereen. Ainoastaan yksi pöydänkulma oli vapaana ja juuri tuolle kulmalle Cinnamon laski Alessandron kirjeen. Hän ei voinut muuta kuin toivoa, että Connor O’Doreen sattuisi törmäämään kirjeeseen palatessaan asunnolleen.

Cinnamon oli juuri aikeissa kaikkoontua niin kauas saastan kotipesästä kuin ikinä pystyisi, kun pöydänkulmista siisteimmällä lojuva kirjelappunen kiinnitti hänen huomionsa. Se oli pelkkä paperinpalanen ja pitkälti samanlainen kuin se, jonka Cinnamon oli juuri Alessandron nimissä toimittanut perille. Jokin paperissa silti vangitsi hänen katseensa itseensä. Ehkä se oli väri - räikeän smaragdinvihreä - tai mahdollisesti kirjoitus. Paperin yläkulmassa luki siistein, vanhahtavin kirjaimin: REGULUS, HAROLD, BELLATRIX AURORIAKATEMIA 25.6.