31.osa - Verta ja vihaa

30.11.1978

“Cinnamon, olet kaunis kuin... kaunis kuin... kuin…”

Cinnamon naputti kyllästyneenä sormenkynsillään lohikäärmedrinkkilasinsa reunaa. Hän katseli vuoroin seinällä olevaa maalausta, vuoroin vierellään baaritiskillä nyhjöttävää nuorta parantajanalkua, jota saattoi parhaimmillaankin kutsua vain ikävystyttäväksi. Kyseessä olivat toiset treffit Mungossa opiskelevan Brutus Kellnerin kanssa ja Cinnamon alkoi kovaa vauhtia tulla siihen tulokseen, että nämä treffit jäisivät myös viimeisiksi. Ei hän muuta ollut alun perin oikeastaan odottanutkaan. Brutus oli yksinkertaisesti vääränlainen mies: liian lahjaton puhumisessa ja muissakin asioissa, liian tavallinen, liian harmaa, liian mitä-vain. Edes Arianna ei olisi siinä tilanteessa ryhtynyt syyttelemään Cinnamonia liian korkeasta vaatimustasosta, mitä miehiin tuli.

“Nyt minä sen keksin!” Brutus hihkaisi läimäyttäen kämmenellään pöytää. Cinnamon pakottautui havahtumaan ajatuksistaan ja teeskenteli innostunutta siirtäessään katseensa takaisin pukinpartaiseen, etäisesti kurttuviikunaa muistuttavaan nuorukaiseen, jonka siniset silmät säteilivät vilpittömän kiinnostuneina.

“Keksit mitä?”

“Vertauskuvan sinun kauneudellesi”, Brutus vastasi kuin olisi järkyttynyt siitä, ettei Cinnamon muistanut enää, mistä he olivat alunperin puhuneet. Cinnamon itse ei pitänyt sitä kummoisenakaan ihmeenä. Brutus oli änkyttänyt niin pitkään, ettei edes Red Stronin kaltainen hyvämuistisuuden ihmelapsi olisi pystynyt kutsumaan mieleensä mitään siitä, mitä he olivat aiemmin toisilleen sanoneet.

“No?” Cinnamon kysyi - ei siksi, että olisi välittänyt tietää vaan siksi, että Brutus tuntui odottavan kysymystä suorastaan lapsekkaan kipeästi. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä ahdistuneemmaksi katsellessaan, kuinka hänen keskustelukumppaninsa silmät alkoivat kimmeltää. Mies ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Cinnamonin käteen.

“Cinnamon Bellini, sinä olet kaunis kuin marenkikastikkeeseen upotettu hyasintti.”

Cinnamon oli vähällä sylkäistä lohikäärmedrinkkinsä pöydälle Brutuksen sanat kuullessaan. Mies oli ilmeisesti tarkoittanut lauseen kohteliaisuudeksi, mutta Cinnamon osasi pitää sitä ainoastaan pahimmanlaatuisena loukkauksena. Hän oli aina vihannut marenkeja ja mitä tuli hyasintteihin... hänen ainoa mielikuvansa niihin liittyen oli se, kuinka Alice oli kantanut niitä heidän makuusaliinsa kolmannella luokalla ja Ariannan kasvot olivat turvonneet allergisen reaktion seurauksena niin pahasti, että tyttö oli pitänyt kuljettaa sairaalasiipeen.

“Tuota… kiitos”, Cinnamon sai änkytettyä pahoinvointinsa lomasta. Hän siemaisi kiireesti lisää kevyen poreilevaa juomaa toivomuksenaan hankkiutua niin humalaan, että hän joko lakkaisi ymmärtämästä mistään mitään tai alkaisi käyttäytyä niin tunkeilevasti, että Brutus säikähtäisi ja karkaisi paikalta. Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuitenkaan vaikuttanut kovin todennäköiseltä. Brutuksen silmät sädehtivät kuin mies olisi nähnyt Cinnamonin paikalla kasan hehkuvia timantteja.

Cinnamon laski lasinsa pöydälle ja alkoi vilkuilla pakokauhuisena ympäri Vuotavaa Noidankattilaa. Tällaisina iltoina hän katui katkerasti sitä, että oli ikinä mennyt eroamaan Remuksesta. Olkoonkin, etteivät heidän välinsä olleet enää loppuaikoina tuntuneet miltään, ainakin hänellä oli vielä Remuksen aikaan ollut JOTAKIN. Nyt hän oli pelkkä säälittävä sekoitus hämmennystä, yksinoloa ja itsesääliä, joka ei vielä viikkojen kuluttuakaan jättänyt häntä rauhaan. Kaikki olisi saattanut mennä täysin hyvin, jos Arianna ei olisi lähtenyt, Cinnamon mietti vilkuillessaan äkäisesti huvittuneelta näyttävää baarimikko Tomia, joka selvästi tunsi vahingoniloa hänen puolestaan. Ariannan lähdön jälkeen Viistokujan asunto oli alkanut tuntua ahdistavalta ja tyhjältä. Cinnamon voi pahoin jo pelkästään kävellessään Ariannan ja Lilyn tyhjien huoneiden ohitse. Hän ei ollut koskaan osannut olla yksin ja niinpä hän oli käynyt tavallista useammin ulkona eri miesten kanssa huolimatta siitä, että nuo miehet osoittautuivat typeryksiksi yksi toisensa jälkeen. He olivat liian ilkeitä, liian tylsiä, liian tavallisia, liian harmaita, liian mitä-vain. Arianna olisi väittänyt Cinnamonin vertaavan kaikkia miehiä Alessandroon ja Remukseen. Huomattavasti myötätuntoisempi Lily sanoi vain, että hänellä oli huonoa onnea.

“Cinnamon?” Brutus taputti Cinnamonia käsivarrelle. Tyttö hätkähti onnistuen vain vaivoin pidättämään kirkaisun samalla kun veti kätensä kauemmas. Hän ei ymmärtänyt, mikä miehiä oikein vaivasi. Miksi he muuttuivat aina sietämättömiksi toisilla treffeillä?

“Mitä?” Cinnamon pikemminkin ärähti kuin kysyi. Brutuksen hymy värisi, mutta hän katsoi yhtä kaikki urheasti seuralaistaan.

“Olen suunnitellut seuraavat treffimme valmiiksi. Haluan viedä sinut käymään kotona Vermontissa - “

Cinnamon jäykistyi ja lakkasi kuuntelemasta tyytyen vain nyökkäilemään silloin tällöin näön vuoksi. Hän teki mielessään päätöksen, että tekisi heti Brutuksen vaiettua miehelle selväksi, ettei häntä kiinnostanut olla tämän kanssa missään tekemisissä. Olihan hän loukannut miehiä varsin helposti ennenkin, hän ajatteli syyllisesti, kun Remuksen kuva kohosi hänen silmiensä eteen. Remus ei ollut sanonut mitään hänen äkilliseen seurusteluintoonsa, eikä hän sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Mutta siitä huolimatta…

Yllättäen Cinnamonin siniset silmät äkkäsivät tutun hahmon Vuotavan Noidankattilan varjoista. Hän ei pystynyt uskomaan hyvää onneaan ahmiessaan katseellaan tummaa tukkaa, virtaviivaisia kasvonpiirteitä ja hoikkaa vartta, jotka nyt astuivat baaritiskin valoon ja ottivat paikkansa vain muutaman metrin päässä Cinnamonista, ikään kuin mies olisi kiusoitellut häntä. Alessandro.

Cinnamon ei jäänyt epäröimään, vaan läimäytti lasinsa vasten pöytää välittämättä lainkaan siitä, että juomaa läikkyi pöydälle ja järkyttyneen Brutuksen syliin. Hän liukui alas baarijakkaralta ja heitti hätäpäissään pöydälle muutaman kolikon.

“Anteeksi, Brutus, minun pitää mennä tervehtimään vanhaa ystävää”, Cinnamon tokaisi pakottautuen sivuuttamaan treffiseuransa onnettoman ilmeen aiheuttaman huonon omantunnon pistoksen. Kyllähän hän tiesi, ettei tapaamisen huonolaatuisuus ollut oikeastaan Brutuksen vika - mies vain oli todella lahjaton, mitä naisten kanssa olemiseen tuli. Cinnamon jätti kuitenkin tuon tosiasian lausumatta monien muiden loukkausten lomassa, nappasi takkinsa penkiltä ja siirtyi baaritiskin toiselle puolelle Alessandro Visardon seuraan.

Päästessään lähemmäs Cinnamon näki Alessandron liottavan lautasliinaansa lasissaan ikävystynyt ilme kasvoillaan. Ei ollut ihme, ettei mies ollut juuri koskenut juomaansa, Cinnamon mietti nyrpistäen nenäänsä. Lieju Alessandron edessä suorastaan savusi. Mies itse puolestaan näytti luvattoman komealta, kuten aina ennenkin. Jälleen kerran Cinnamon huomasi, millaista hukkausta koko Alessandro Adamo Visardo oikein olikaan. Ainutkaan elävä nainen ei saisi koskaan nimittää tämän ihastuttavia piirteitä itselleen kuuluviksi.

“Sinähän helpolla kyllästyit”, Alessandro totesi tehdessään Cinnamonille tilaa ahtaaseen nurkkaan. He joutuivat istumaan tiiviisti toisiaan vasten, mutta Alessandro ei näyttänyt varsinaisesti panevan asiaa pahakseen, vaikka näyttelikin pahantuulista ja välinpitämätöntä. Baaritiskin toisessa nurkassa Brutus sen sijaan ei vaivautunut peittelemään tunteitaan kiitäessään tuoleja kolistellen ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Cinnamon tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa, mutta pakottautui sitten hautaamaan sen. Hän hymyili Alessandrolle tutkimatonta hymyään.

“Kyllästyin liian varhaisiin rakkaudentunnustuksiin. Mitä sinä täällä teet?”

“Juon itseni humalaan.”

Cinnamon kohotti kulmiaan. “Tuon liejun kanssa?”

“Ei se ole niin pahaa kuin miltä se näyttää”, Alessandro puolustautui laimeasti nostaessaan lasiaan. Hän maistoi myrkynvihreää nestettä ja teki parhaansa ollakseen irvistämättä. “Se auttaa päänsärkyyn.”

“On olemassa helpompiakin päänsärkylääkkeitä”, huomautti Cinnamon.
Alessandro hymyili harvinaista hymyään. “Mutta niihin ei liity jännitystä”, mies muistutti silmissään sellainen pirullinen välke, joka muistutti Cinnamonia auttamattomasti Redistä. Äkkiä tyttö huomasi miettivänsä, missä nuori aurori oli ja mitä tämä sillä hetkellä teki. Hän ravisti päätään pakottautuen elämään nykyhetkessä.

Cinnamonia ärsytti, kun hän huomasi, miten pelkkä Alessandron seurassa oleminen sai hänen mielialansa kohoamaan. Hän saattoi yrittää kaikkensa, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi päässyt yli typerästä ihastuksestaan Alessandroon. Se ihastus tuntui seuraavan häntä minne hän ikinä menikin ja otti hänestä vallan, kunnes hän yllätti itsensä tuijottamasta jälleen kerran kaipaavasti Alessandron poninhäntää. Olisiko ollut helpompaa, jos hän ei olisi koskaan suudellut Alessandroa? Tuskin.

“Näytät mietteliäältä”, Alessandro totesi. “Treffiseuraasiko mietit?”

“Jos häntä voi kutsua treffiseuraksi, minä olen yhtä kuin Sirius Black”, vannoi Cinnamon. Hän ei ollut yllättynyt, vaikka Alessandro ei nauranutkaan hänen vitsilleen. Mies saattoi olla vakooja, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi tuntenut Kelmien monivivahteisen historian. Ja vaikka olisi tuntenutkin... no, Alessandro ei varsinaisesti ollut sitä nauravaisinta tyyppiä. Miksi jonkun niin mielenkiintoisen pitikin olla niin täydellisen kylmä?

Alessandro hymähti ja otti taas kulauksen myrkkyjuomastaan. “Miksi edes vaivaudut käymään ulkona tuollaisten surkimusten kanssa? Luulin, että sinulla olisi parempi maku.”

“Jos puhut nyt itsestäsi, olet omahyväisempi kuin luulinkaan!” Cinnamon kivahti. Hän toivoi sanojensa saavan Alessandron loukkaantumaan, tai edes hätkähtämään, mutta mies ainoastaan hymyili ovelasti ja ilmoitti, ettei ollut koskaan ollut Cinnamonin kanssa ulkona.

“Jos nyt olen rehellinen, minun täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut ainoankaan tytön kanssa ulkona. Enkä ymmärrä, miksi sinäkään vaivaudut sellaiseen, kun on päivänselvää, etteivät tuollaiset ikävystyttävät pikku varpuspöllöt kiinnosta sinua tippaakaan”, sanoi Alessandro.

Cinnamon onnistui vain vaivoin estämään itseään huutamasta ääneen sitä, mitä hän todellisuudessa halusi sanoa: että juuri Alessandro ja yksinomaan Alessandro oli ajanut hänet merkityksettömien nahjusten seuraan, kun hän todellisuudessa halusi olla vain yhden miehen kanssa. Eikä se mies ollut enää missään tapauksessa Remus John Lupin, kuvitteli kuka tahansa mitä tahansa.

“Ei minulla ole parempaakaan tekemistä”, Cinnamon ilmoitti tyytyen totuuden toiseen puoleen, joka sinänsä oli aivan yhtä järkevä kuin varsinainen syykin - vain hieman vähemmän painava. “Lily asuu nykyään Jamesin luona ja Arianna on hoidossa Nälkäkurjessa. Olen yksin Viistokujalla. Totta kai minä voin olla iltaisin vaikka Lilyn tai Siriuksen tai Peterin ja Admiren luona, mutta se tuntuu jotenkin typerältä - tiedäthän, olla aina heidän vaivoinaan, koska he kuitenkin haluavat olla välillä keskenäänkin. Hehän ovat rakastuneita! Tai mitä tulee Siriukseen ja Remukseen - “

“Epäiletkö sinä heidän suuntautuneen toisiinsa? Koska jos sinä haluat tietää, voin laittaa asialle jonkun vakoojan ja - “

“EI!”

Alessandro vaikeni ja räpäytti hämmentyneesti silmiään. Sitten mies alkoi Cinnamonin suureksi ihmetykseksi nauraa. Hänen naurunsa oli matalaa ja kehräävää, oikeaa kissapedon naurua, Cinnamon totesi ja punastui välittömästi omia ajatuksiaan. Hänhän oli kuin mikäkin lemmenkipeä koulutyttö. Samanlainen kuin Arianna oli ollut viidennellä luokalla.

Ariannan ajatteleminen sai Cinnamonin mielialan laskemaan, joten hän karisti tytön nopeasti mielestään. “Mitä sinä oikein naurat?” hän tiukkasi keskustelukumppaniltaan.

Alessandro vaikeni yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja alkoi pyörittää poninhäntää sormiensa ympärille. “Sinä vain olet epälooginen, siinä kaikki. Jos sinä haluat seuraa itsellesi, eikö olisi viisaampaa hankkia joku asuinkumppani kuin pyöriä joka ilta eri miesten kanssa?”

“Paraskin puhuja”, Cinnamon nälväisi, vaikka todellisuudessa Alessandron ehdotus kiinnostikin häntä enemmän kuin hän halusi edes myöntää. Kämppäkaveri… siinä oli järkeä, se Cinnamonin oli pakko myöntää. Hän saisi jonkun maksamaan Lilyn osuuden vuokrasta ja säästyisi turhauttavilta, yksinäisiltä illoilta niiden kuuden viikon aikana, jotka Arianna vielä viettäisi vähemmän onnellisesti Nälkäkurjen hoitolaitoksessa.

“Kuulostat katkeralta. Mitä nyt?”

“Mitä nyt?” Cinnamon matki ivallisesti. Hän olisi keksinyt kysymykseen lukemattoman määrän vastauksia, mutta painosti itsensä nielaisemaan ne yhden kerrallaan, kunnes pahat sanat tuntuivat suorastaan tukehduttavan hänet. Hän sanoi ainoastaan:

“Tuntuu huvittavalta, että SINÄ arvostelet MINUA seuralaisen vaihtamisesta.”

“Käytä saman tien termiä ‘yhden yön juttu’, se on helpompaa sillä tavalla”, Alessandro ehdotti. Cinnamon punastui. Toisin kuin Alessandro, Arianna tai Sirius, hän oli jokseenkin hyvinkasvatettu tapaus, eikä mielellään käyttänyt mitään tökeröitä sanontatapoja, joihin törmäsi herkästi jokaisen vähänkin hämärämmän kulman takana.

“Miten vain”, Cinnamon mumisi katse käsiin painettuna. “Tarkoitin vain sitä, että - “

“Että sinua suututtaa se, että en ole kiinnostunut vakavasta seurustelusta”, Alessandro lopetti vakaasti. Miehen välinpitämättömyys oli suorastaan turhauttavaa.

Cinnamon nyökkäsi. “Niin.”
“No, minä en voi tehdä asialle yhtään mitään. Mihinpä lohikäärme suomuistaan pääsee?”

“Se vain on hirvittävää tuhlausta”, Cinnamon valehteli ottaen ääneensä etäisen ammattimaisen sävyn. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja hipaisi sormenpäillään Alessandron kalpeaa poskipäätä. “Sinun piirteesi menevät täysin hukkaan, kun vältät naisia. Olisit yhtä kuin munkki, jos et olisi niin kiinnostunut naisten kierrättämisestä.”

Alessandro nauroi ilottomasti. “Olen kuullut pahempiakin kuvauksia itsestäni.”

“Ihan tosi”, Cinnamon intti haluamatta vielä luopua puheenaiheesta. “Etkö sinä voisi harkita muuttavasi tapojasi? Et sinä siihen kuolisi!”

“En ehkä, mutta päätyisin vain loukkaamaan naisia.”

“Sinä loukkaat heitä jo nyt.”
Alessandro kohautti olkapäitään antaen ymmärtää, ettei asia kiinnostanut häntä pisaran vertaa. Hän tyhjensi lasinsa, nosti kättään ja viittasi Tomia täyttämään itselleen uuden lasillisen. Cinnamon seurasi äänettömänä sivusta, kuinka raha ja juoma vaihtoivat omistajaa kilinän ja valheellisten hymyjen kera.

“Loukkaisin heitä vielä pahemmin, jos antaisin ymmärtää välittäväni heistä. Nyt ainakin osa heistä tietää, ettei minua kiinnosta.”

“Se ei tarkoita, etteivät he voisi itkeä perääsi”, muistutti Cinnamon.

Alessandro huokaisi kärsimättömästi. “Mikaja Thorntonin nimeen, Bellini, etkö sinä voisi vain lopettaa? Minä - en - aio - muuttua. En koskaan seurustele vakavasti tai julista kenellekään rakkauttani. Usko pois, se on parempi sillä lailla! En ymmärrä, miksi sinun pitää inttää!”

“Koska minä halveksun sinun elämäntapaasi.”

“Sinä halveksut sitä, koska et ymmärrä sitä”, Alessandro sanoi tummat silmät mustaa tulta säkenöiden. Toisenlaisissa olosuhteissa tuo nimenomainen katse olisi saattanut saada Cinnamonin jopa pelkäämään.

“Ihan tosi”, Alessandro jatkoi nojautuen lähemmäs pöydän ylitse. “Oletko sinä koskaan kokeillut minun elämäntapaani?”

“Minä en HALUA kokeilla sitä!”

“Siinä näet. No, lyödään sitten vetoa: sinä elät kaksi viikkoa minun tavallani ja minä elän kaksi viikkoa sinun tavallasi. Rakkaudentunnustuksine kaikkineen”, Alessandro lisäsi huvittuneesti naurahtaen. “Hankin itselleni kunnon tyttöystävän, hukutan hänet kaikkeen inhottavaan ja siirappiseen ja kohtelen häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sillä aikaa sinä kierrät miehen luota miehen luo. Ymmärretty?”
Cinnamon vaikeni häkeltyneenä. Hän ei osannut sanoa sitä ääneen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan ryhtyä vedonlyöntiin asiasta, jota hän ei voisi milloinkaan voittaa. Alessandron katse tuntui suorastaan liimautuvan häneen ja julisti hänet pelkuriksi, ennen kuin ehti edes sanomaan mitään. Hän tunsi kylmän kiukun leimahtavan suonissaan. Aliarvioiduksi tuleminen ei ollut todellakaan hänen lempiajanvietettään.

“Lyödään sitten vetoa”, Cinnamon tiuskaisi katuen sanojaan heti kun ne olivat jättäneet hänen huulensa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää perua. Ja se oli ollut koko ajan Alessandron tarkoituskin, Cinnamon arveli katsellessaan, kuinka mies nojautui taaksepäin tuolillaan tyytyväinen hymy huulillaan. Mies oli antanut ymmärtää, ettei uskonut Cinnamonin pystyvän vetoon. Hän oli tiennyt, ettei tyttö voisi vastustaa haastetta.

“Sepä hienoa. Mitä tulee vedon ehtoihin… häviäjä tanssii voittajan pillin mukaan, vai mitä?” oli kaikki, mitä Alessandro sanoi ensi alkuun. “Esittelen huomisiltana sinulle uuden tyttöystäväni. Ja mitä tulee sinun osuuteesi vedosta... no, minä olen vakooja. Kyllähän sinä tiedät, että minä saan tietää.”

Alessandro hymyili omahyväisesti, antoi kätensä kulkeutua Cinnamonin hiuksiin ja pakotti tytön lähelleen suudellen tätä lujasti huulille. Cinnamon teki kaikkensa vetäytyäkseen irti - kyllähän hän tiesi, ettei kosketuksella ollut Alessandrolle mitään merkitystä. Hän pysyi kuitenkin paikoillaan aina siihen saakka, kunnes mies liikahti kauemmas tutkimaton katse silmissään.

Cinnamon katseli sokean suuttumuksen vallassa, kuinka Alessandro maksoi baarimikolle ja lähti paikalta. Hän seurasi miehen kulkua aina ovelle saakka kiroten itseään ja omaa heikkouttaan. Keskustelu oli ollut jälleen kerran täydellinen katastrofi. Tai ei ehkä sittenkään aivan täydellinen, korjasi Cinnamon. Ainakin Alessandro oli antanut hänelle ajattelemisen aihetta puheillaan asuinkumppanin hankkimisesta.

“Sinä haet lehti-ilmoituksella kämppäkaveria?” James ällisteli myöhään joulukuun kolmannen päivän iltana, kun Cinnamon oli jälleen kerran hylännyt ahdistavan hiljaisen asuntonsa Viistokujalla ja siirtynyt viettämään iltaa Jamesin ja Lilyn luokse. Paikalla oli myös hiljainen ja tavallista vakavampi Sirius sekä Peter, joka kuherteli Admiren ja tämän kissan kanssa huoneen nurkassa.

James tuijotti Cinnamonia avoimen äimistyneenä, kun tyttö nyökkäsi vahvistukseksi hänen sanoilleen. Hän vaihtoi ihmettelevän katseen vieressä istuvan Lilyn kanssa. Tuntui oudolta, että vieraita ihmisiä välttelevä Cinnamon halusi äkkiä kutsua ventovieraan asumaan kotiinsa.

“En ole aivan varma siitä, että se on hyvä ajatus, Cin”, Lilykin sanoi varovasti paikaltaan Jamesin viereltä. “Tällaisina aikoina ei ole mitenkään viisasta luottaa vieraisiin - “

“Minä en välitä siitä, onko se viisasta vai ei”, Cinnamon vastasi yrittämättäkään pidätellä äkillistä raivoaan. “Olen vain kyllästynyt istumaan yksin Viistokujalla kuin mikäkin muumio!”
“Ehkä sinun pitäisi kysyä asiaa ensin Ariannalta?” Lily ehdotti heikosti.

Cinnamon mulkaisi häntä vihaisesti. “Ei ole minun vikani, että Arianna joutui hoitoon!”
James vavahti. Olkoonkin, että tämä uusi, itsevarmempi Cinnamon oli huomattavaa edistystä verrattuna siihen itsesäälissään riutuvaan kalvakkaan pikkutyttöön, jonka hän oli seitsemännen luokan keskivaiheilla tuntenut, ei hän osannut olla toivomatta, että asiat olisivat menneet toisin. Cinnamon oli jälleen kerran kovin erilainen kuin ennen. Tuli hetkiä, jolloin Jamesia melkein pelotti ajatella, mitä tytöstä loppujen lopuksi tulisi.

“Kuule, Lily, ei sinun tarvitse huolehtia”, Cinnamon huokaisi nieleksien suuttumustaan. “Minä tiedän kyllä mitä teen. Minä vain tarvitsen jonkun, jonka kanssa asua, tai tulen hulluksi.”

“Ainahan sinä voisit asua täällä minun ja Jamesin kanssa”, Lily sanoi toiveikkaasti. “Meillä on kyllä tilaa.”

James pakotti itsensä nyökyttelemään vakuuttavasti. Ylimääräinen asuinkumppani ei välttämättä ollut sitä, mitä hän elämältä ensimmäisenä toivoi, mutta jos Lily sitä halusi, hän suostuisi epäröimättä. Sitä paitsi Cinnamon oli hänen perhettään siinä missä kuka tahansa hänen ystävistään, olkoonkin, että tyttö aiheutti ongelmia toisella tavalla kuin Remus tai Sirius tai Peter ikinä. Ystäviä ei yksinkertaisesti hylätty hädän hetkellä.

Jamesin huojennukseksi Cinnamon pudisti muitta mutkitta päätään.

“En minä tänne voi muuttaa”, tyttö sanoi ja virnisti sitten. “Ettekö ole kuulleet, että vastanaineiden lähistöllä oleminen pehmentää pään tehokkaammin kuin pussillinen vaaleanpunaisia jänöjusseja ikinä?”

“Hei, emme me niin pahoja ole!” James protestoi näreissään vilkaisten syrjäsilmällä vieressä istuvaa Lilyä, joka ainoastaan hymyili hänen loukkaantumiselleen. Tyttö ei tehnyt elettäkään vahvistaakseen tai kumotakseen Jamesin sanoja, eikä sillä ollut merkitystäkään. He olivat tottuneet jo yhteiseloonsa siinä määrin, ettei kummallakaan ollut enää tarvetta todistella selviytymistään. Totta kai heillä oli typerät kiistansa ja väittelynsä; vasta edellisenä päivänä Lily oli uhannut usuttaa tiskiharjan Jamesin kimppuun, koska poika oli mennyt epähuomiossa työntämään heidän postinsa takansytykkeeksi. Tuli päiviä, jolloin James sai huomata, että tietty aika kuukaudesta teki naispuolisista olennoista kammottavia asuinkumppaneita ja päiviä, jolloin Lily maastoutui Velhojen Vakoiluverkostoon vain välttääkseen Kadlein Kanuunoiden häviötä surevan Jamesin suuttumuksen. Silti he olivat toisilleen läheisempiä kuin koskaan aiemmin ja sen myös näki. Ei ollut oikeastaan mikään ihme, ettei Cinnamon halunnut muuttaa heidän asuntoonsa, James mietti kietaistessaan käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille.

“Jaa-a, enpä menisi sanomaan”, pohti Peter, joka oli siirtynyt pelaamaan kitakivipeliä yhdessä Siriuksen ja Admiren kanssa. Toisin kuin olisi voinut olettaa, Peter ei suinkaan ollut se, joka pelissä oli häviöllä. Hän oli kolmikosta ainoa, joka oli toistaiseksi välttänyt kitakivien sylkemät limaryöpyt ja oli niin ollen ainoa järkevän näköinen. Siriuksen hiukset olivat lähestulkoon hautautuneet pistävänkeltaiseen liejuun, kun taas Admire näytti olevan itkun partaalla tarkastellessaan vaaleanpunaisen villapaitansa helmaan ilmestyneitä tahroja.

“Mikä meissä muka on vikana?” Lily nauroi ristiessään säärensä sohvalle. “Jos saa huomauttaa, ME emme ole olleet ne, jotka ovat kaulailleet puolet tästä illasta!”

“Niin, koska sinä olet entinen johtajatyttö ja inhoat julkista fyysistä kontaktia”, Sirius muistutti heräten hetkellisesti transsistaan. James mittaili huolestuneesti parasta ystäväänsä katseellaan päästä varpaisiin. Hän arveli, että Sirius oli ainoastaan masentunut Ariannan lähdön vuoksi, mutta asiasta oli mahdoton olla täysin varma. Jokin poikaa joka tapauksessa vaivasi, sen James tiesi.

Lily hymähti. “Ei kukaan vaadikaan aloittamaan mitään suurta imukuppimaratonia täällä, jos sinä sitä vihjasit. Sellainen on tyylitöntä.”

“Sellainen on Anturajalan tyyliä”, Peter oikaisi. Sirius pyöritti silmiään, pyyhkäisi kellertävää limaa otsaltaan ja läimäytti sen vasten Peterin poskea. Admire uikutti.

“Sinä sotket hänen kasvonsa!”

“Vuoroin vieraissa, muru”, Sirius lohdutti.

Peter loi ystäväänsä varoittavan katseen. “Minä en halua sinua käymään vieraissa tyttöystäväni luona, kiitos vain.”

Tunnelma keveni oitis toisten purskahtaessa levottomaan nauruun ja keskustelu Cinnamonin kämppäkaveriasiasta unohtui. James veti Lilyn tiukemmin syliinsä ja ajatteli vähän yli kolmen viikon päässä odottavaa joulua. Hänen vanhempansa olivat kutsuneet hänet ja Lilyn jouluksi Godricin Notkoon siinä missä Siriuksenkin, mutta hän tiesi jo, ettei menisi, ellei Lily sitä ehdottomasti vaatisi. Vaikka hän rakastikin edelleen vanhempiaan yli kaiken, oli hänellä nyt omakin perheensä ja oli aika viettää tämä ensimmäinen joulu sen perheen kanssa. Seuraavana vuonna hän voisi jo harkita Godricin Notkoon lähtemistä.

James tiesi, että hän ja Lily viettäisivät joulun yhdessä, eikä sitä tosiasiaa ollut kyseenalaistaminen. Sen sijaan häntä mietityttivät muut joulujärjestelyt. Hän ja Lily olivat puhuneet alustavasti siitä, että voisivat kutsua kaikki ystävänsä luokseen jouluksi. Olisi tuntunut väärältä jättää Sirius kaiken ulkopuolelle, James ajatteli katsellessaan ystäväänsä, joka tuijotti surkeana takkatuleen. Siriuksella ei ollut perhettä, jonka luokse mennä, eikä ollut lainkaan varmaa, että Arianna tulisi viettämään joulua tämän kanssa. Tyttö saisi ehkä luvan lähteä Nälkäkurjesta joululomalle, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että hän kaiken jälkeen haluaisi tavata perhettään tai Siriusta. James muisti aamun, jolloin Arianna oli pakotettu lähtemään ja tiesi, ettei haluaisi kokea mitään sen esityksen kaltaista uudelleen.

“Hei, Sarvihaara, McGarmiwaako sinä ajattelet?” Peterin hyväntuulinen ääni uteli

James hätkähti. “Anteeksi kuinka?” hän ähkäisi katsellessaan ystäväänsä, joka kuivasi parhaillaan limamönjää Admiren vaaleista hiuksista. Admire puolestaan syleili Siirappisöpöliini-kissaansa rakastunut ilme kasvoillaan.

“Tuijotit kaukaisuuteen näyttäen siltä, että olet juuri unohtanut, miten muututaan hirveksi ja takaisin.”

“Osaatko sinä sellaistakin?” Admire ihasteli suurin silmin. “Sepäs hauskaa! Minä osaan kyllä muuttaa tulitikun neulaksi, mutta siihen se sitten jääkin.”

Jamesin oma naurunpyrskähdys kuoli, kun Siriuksen suusta purkautunut koiramainen haukahdus kiinnitti hänen huomionsa. Kun hän katseli Siriusta tarkemmin, oli hänen mahdoton olla miettimättä, mikä poikaa oikein vaivasi. Sirius näytti sairaammalta kuin aikoihin.

Sirius lähti Jamesin ja Lilyn asunnolta vasta puolenyön jälkeen. Hän ei suostunut sanomaan mitään syytä poikkeukselliselle masennukselleen, vaikka sekä Lily että James olivatkin yrittäneet kysyä. Poika oli ainoastaan pudistanut murheellisesti päätään, vetänyt hupun päähänsä ja kadonnut räntäsateen hautaamille kaduille välittämättä siitä tosiasiasta, ettei keskellä yötä käveleminen ollut välttämättä kaikkein viisainta ajanvietettä. Lily jäi tuijottamaan ulos ikkunasta, kuinka Siriuksen solakka hahmo katosi hämärille kujille.

“Hän ei vaikuttanut oikein onnelliselta, vai mitä?” Lily kysyi otsa rypyssä.

“Pilailetko?” James pärskähti. “Olen nähnyt Siriuksen edellisen kerran noin masentuneena silloin, kun hän melkein tapatti Kalkaroksen Kuutamon kynsissä! Siitäkin on aikaa yli... yli…”

“Yli vuosi, jos et osaa laskea”, Lily sanoi avuliaasti.

James virnisti. “Ajatuksenjuoksuni taso laskee tähän aikaan yöstä kuin Voron peukaloruuvit katosta”, hän mutisi tallustaessaan keittiöön etsimään lisää kahvia. Hän tiesi, ettei saisi kuitenkaan unta sinä yönä. Siriuksen asiat vaivasivat häntä aivan liikaa, että hän olisi pystynyt rentoutumaan.

Lily seurasi poikaa hiljaisena keittiöön. Tyttö veti itselleen tuolin ja nosti jalkansa ylös kylmältä lattialta.

“Oletko sinä miettinyt yhtään joulua?” hän kysyi katsellessaan, kuinka James tappeli tottelematonta tiskiharjaa vastaan.

James kääntyi ympäri pöllämystynyt ilme kasvoillaan. “Joulua?” hän toisti.

“Niin, James, se on juhla! Oletko miettinyt, miten haluaisit juhlia sitä?”

James virnisti hämillisesti nostaessaan kahvipannun takaisin astiakaappiin. Jos hän oli rehellinen itselleen, ei hän ollut toistaiseksi uhrannut niin kaukaisille asioille kuin joulu ainuttakaan ajatusta. Oli niin paljon muuta ja tärkeämpää, kuten muutaman päivän päässä odottava Killan koulutus, joka varmasti olisi yksi viimeisistä, tai Siriuksen ja Peterin ongelmat. Sellaisten asioiden keskellä joululla vain oli taipumus jäädä taka-alalle.

Kun James nyt oikein ajatteli asiaa, ei hän voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka lähellä joulu loppujen lopuksi olikaan. Aikaa oli vain kolme viikkoa, eikä hän ollut tehnyt vielä elettäkään miettiäkseen lahjoja ystävilleen. Hän tunsi paniikin leviävän sisällään. Mitä hän voisi antaa lahjaksi Lilylle?

“James? Oletko sinä yhä paikalla?”

“Mitä? Ai - totta kai - ajattelin juuri joulua”, James änkytti ja istui Lilyn viereen pöydän ääreen. “Ajattelin, että voisimme lähteä vaikka jouluksi Pääsiäissaarille ja - “

“James, EI!” Lily kielsi, ennen kuin poika ehti sen pidemmälle. “Minä en enää mene sinun kanssasi lentokoneeseen!”
“Miksi ihmeessä?” hämmästeli James, vaikka todellisuudessa poika tiesi erinomaisen hyvin, mikä oli saanut Lilyn tekemään päätöksensä. Heidän häämatkansa ei ollut mennyt kovinkaan loisteliaasti ainakaan lentomatkan osalta. James arveli, että lentoemännät pohtivat edelleen, mitä tuliviski ja viuhpiiporeet oikein olivat.

“Mietin lähinnä, olemmeko me menossa sinun vanhempiesi luokse vai olemmeko joulun täällä”, Lily vastasi kiertäen kysymyksen näppärästi kuten kunnon diplomaatti ainakin.

“Ollaan täällä”, ehdotti James. Hän tiesi vanhempiensa toivovan heidän menevän jouluksi Godricin Notkoon, mutta ajatus tuntui jollakin tapaa väärältä hänen ystäviensä kannalta. Siriuksella ei ollut paikkaa, minne mennä jouluksi, ei ainakaan nyt, kun Arianna oli Nälkäkurjessa hoidettavana. Potterit olisivat varmasti valmiit kutsumaan myös Siriuksen luokseen, siitä James oli varma, mutta silti ajatus tuntui jotenkin vastenmieliseltä. Hänellä oli nyt oma perheensä ja hänen oli aika viettää joulua sen perheen kanssa.

Lily nyökkäsi vakavasti. “Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä varmaan haluat kutsua myös muut meikäläiset?”

“Totta kai!”
“Entä Redin? Hänellä ei kai ole ketään, jonka kanssa viettää joulua.”

James empi. Toisaalta tuntui pahalta ajatella, että Red saattaisi viettää joulun yksin isossa talossaan ja kumota koko illan tuliviskiä kurkkuunsa kuin päivä olisi ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Toisaalta taas oli vaikeaa kuvitella Rediä heidän muiden seuraan.

“En oikein tiedä. Ehkä Red viihtyy paremmin vaikka Dumbledoren seurassa”, James arveli ja virnisti heikosti. “Kuka tietää, ehkä he hankkiutuvat humalaan ja lyövät vetoa siitä, kumpi iskee McGarmiwan ensin.”

Jamesin huomautus sai hymyn kohoamaan Lilyn huulille, mutta jätti hänet itsensä tyhjäksi ja vakavaksi. Hän oli kai viettänyt aivan liian suuren osan elämästään Siriuksen seurassa, hän arveli alakuloisesti, sillä aina kun hän tiesi Siriuksen olevan surullinen, hän tunsi itsensäkin vain puolikkaaksi ihmiseksi. Se tunne ei tuntunut erityisen hyvältä.

Sirius hypähti kevyesti alas moottoripyöränsä selästä. Jälleen kerran hän sai huomata seisovansa Kalmanhanaukio numero kahdentoista pihamaalla, vaikka oli jo edellisellä kerralla vannonut, ettei enää astuisi sinne jalallaankaan, ellei Regulus sitä erityisesti pyytäisi. Ihmismieli oli totisesti heikko muissakin kuin tyttöihin liittyvissä asioissa, Sirius filosofoi sammuttaessaan moottoripyöränsä. Jos Regulus kehtaisi nauraa hänen rikotuille lupauksilleen, hän pitäisi omajalkaisesti huolen siitä, ettei hänen pikkuveljensä koskaan erehtyisi saamaan lapsia.

Sirius veti taikasauvansa esiin ja suuntasi suoraan Kalmanhanaukio kahdentoista yläkertaan. Hän oli purskahtaa nauruun ajatellessaan, mitä hänen ystävänsä olisivat ajatelleet nähdessään hänet sillä hetkellä - kiipeilemässä pitkin veljensä seinää kuin mikäkin teko-Romeo. Hän tiesi naureskelevansa typerille asioille, mutta sillä hetkellä se oli suoranainen välttämättömyys. Jos hän olisi antanut vakavamielisyydelleen periksi, hän olisi saattanut murtua pelkästä ajatuksesta, että joutuisi pian tapaamaan uudelleen veljensä.

Reguluksen huone vaikutti ensisilmäyksellä tyhjältä ja Sirius oli jo valmis kipuamaan saman tien köynnöksiä pitkin alas takaisin maankamaralle, kun hänen valoontottumattomat silmänsä erottivat luihun hahmon huoneen nurkasta. Hän naputti rystysillään ikkunaan.

Regulus nosti päätään yllättynyt ilme kasvoillaan. Pikkuveljen kasvot olivat ruokkoamattomat ja hänen hiuksensa harottivat harakanpesän lailla ilmansuunnasta toiseen. Kun hän tunnisti Siriuksen, hänen kasvoilleen syttyi se tuttu vino hymy, joka oli kuin kopio Siriuksen omasta. Reguluksen olemukseen liitettynä tuo hymy vain antoi kovin toisenlaisen vaikutelman kuin Siriuksen vallattomilla pahan pojan kasvoilla.

“Velikulta”, Regulus sanoi sarkastisesti työntäessään huoneensa oven raolleen. Sirius tyrkkäsi hänet sivuun ja pudottautui huoneen lattialle kevyesti kuin kissa.

“Etsi itsellesi toinen kulta, pikkuveli, koska minä en harrasta sellaisia suhteita.”

Regulus nauroi. “Aina yhtä herttainen.”

“Aina yhtä rähjäinen”, Sirius vastasi hymyillen maireasti veljelleen. “Vakavasti ottaen, Reggie, milloin sinä olet viimeksi käynyt suihkussa? Haiset kuin äidin hajuvesi ennen suuren sukuvihan alkua. Ja sukuvihasta puheenollen, en tullut tänne vain vaihtamaan suloisia siirappisia huomautuksia, jos sitä kuvittelit. Olemme sodassa, pikkuveli.”

“Ja mistähän sodasta on tällä kertaa kyse?” Regulus ivasi perääntyessään kirjoituspöytänsä reunalle istumaan. “Suuresta aamiaislesesodasta, kenties?”

Sirius ei voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen, kun hän muisti tapahtuman, josta Regulus puhui. Hän oli ollut silloin hyvin nuori, ehkä seitsemän- tai kahdeksanvuotias ja äärimmäisen mustasukkainen siitä, että hänen Alphard-setänsä osoitti Regulukselle enemmän huomiota kuin hänelle. Viisaana poikana hän oli haudannut melkein koko keittiön aamupalaleseisiin.

“En ikinä unohda sitä, kuinka äiti melkein repi korvani irti”, Sirius tunnusti lammasmaisesti. “En ole koskaan saanut yhtä pahaa käsittelyä ainoaltakaan naiselta.”

“Vaikea kuvitella”, kommentoi Regulus. “Sen perusteella mitä Mikaja minulle kertoi ei kulunut päivääkään, jolloin et olisi ollut keskellä jonkinlaista naisselkkausta.”

Sirius virnisti. “Hyvästä ulkonäöstä pitää ottaa kaikki irti. Ja tuo oli siis vihje sinullekin.”

“En ryhdy kuljettamaan tänne kuraverisiä huoria äidin kiusaksi. Hänen hermonsa ovat tarpeeksi heikoilla muutenkin.”

“Hän ansaitsisi mantikorinsyyläsyndrooman ja olet kyllä samaa mieltä itsekin.”

Regulus haroi ärtyneesti jo entistäänkin sotkuisia hiuksiaan, jotka olivat niin likaiset, että ne vetivät jo kovaa vauhtia vertoja Severus Kalkaroksen hiuksille. Jos ne eivät olisi olleet niin lyhykäiset, Sirius olisi hyvinkin saattanut kuvitella katselevansa silmiin vanhaa verivihollistaan. Tosin sitähän Reguluskin tietyssä mielessä oli, hän muistutti itselleen tiukasti, ennen kuin erehtyisi kuvittelemaan mitään muuta.

“Et tullut tänne puhumaan vain äidistä”, Regulus haukahti kyllästyneesti. “Jos nyt vain menisit kerran elämässäsi suoraan asiaan, ettei minun tarvitse kutsua Oljoa tänne siivoamaan ruumiinkappaleitasi pois.”

Regulus vaikutti jostakin syystä hermostuneelta ja se jos mikä sai Siriuksen tarttumaan asiaan. Hän otti jokseenkin mukavan asennon Reguluksen mustassa, nahkaisessa nojatuolissa ja katsoi veljeään pitkään. Viime kuukausien aikana Regulus oli muuttunut entisestään. Hänen poskensa olivat lommolla ja hän näytti siltä, ettei ollut hymyillyt tosissaan aikoihin.

“Puhuin erään aurorikaverini kanssa pari viikkoa sitten”, Sirius aloitti. “Nimi on Jude X, kuulostaako tutulta?”

Sirius ei tiennyt, mitä oli kuvitellut Reguluksen tekevän, mutta ainakaan hän ei ollut osannut odottaa sitä karkeaa naurua, joka pojan huulten raosta purkautui.

“Puhut varmaan Lucyn miehestä”, poika päätteli ärsyttävän nenäkkäästi. Sirius olisi sillä hetkellä halunnut lyödä häntä. Regulus oli liian tunteeton, liian välinpitämätön ja aivan liian ilmeisellä tavalla ylpeä siitä, mitä ikinä olikaan erehtynyt tekemään. Kerran Black, aina Black, Sirius muistutti itselleen ja pakottautui olemaan ajattelematta sitä päivää, jolloin oli muistuttanut itseään tuosta tosiasiasta kiduttamalla perhosta. Sitä Regulus ei saisi milloinkaan tietää.

“Minä puhun niistä ihmisistä, joita sinä olet kiristänyt”, Sirius sylkäisi. “Kuulostaako tutulta? Valheet sanomalehdissä ja Sunday Wright?”

“Otat sen liian vakavasti, veli hyvä”, puuskahti Regulus. “Ei kukaan heistä ole vielä kuollut!”
“Paino sanalla ‘vielä’”, Sirius murjaisi. “Mitä sinä oikein aiot tehdä? Kiduttaa heidät hautaan saakka?”

“Toivon mukaan minulla ei ole tarvetta mennä niin pitkälle. Haluan vain sen pikkutytön, siinä kaikki.”

Sirius pyöritti silmiään. “Nytkö Voldemort on jo lapsiinsekaantujakin?”

Vastaus iskettiin nyrkillä vasten hänen kasvojaan. Hän liikautti päätään, mutta ei valittanut, vaikka tunsikin kuuman kivun tykyttelevän poskiluussaan. Regulus tuijotti omaa kättään hämmentyneenä kuin ei olisi kunnolla käsittänyt sen voimaa. Vaikka varmasti veli oli vahingoittanut ihmisiä ennenkin, Sirius ajatteli.

Hän kokosi itsensä ja katsoi Regulusta vakaasti tokaistessaan: “Tuo ei auta yhtään mitään. Miksi kuolonsyöjät oikein haluavat sen pienen tytön? Ei kai hän voi olla kovin suureksi vaaraksi Voldemortille? Ellei Voldemort sitten… kärsi lapsifobiasta”, Sirius lopetti dramaattisesti. Regulus kiristeli hampaitaan näyttäen siltä, että olisi voinut lyödä veljeään uudemman kerran. Hän kuitenkin vangitsi kätensä tiukasti kylkiään vasten.

“Kerro nyt”, Sirius kannusti. “Mitä Voldemort tekee lapsilla?”

“Riittää jo”, toinen ääni sanoi ovensuusta. Sekä Sirius että Regulus kiepsahtivat ympäri. Sirius tunsi verensä seisahtuvan suonissaan, kun hän näki ovella tutun hahmon. Pitkät, mustat hiukset, kyömyisen koukkunenän, kuolemankalpeat kasvot ja vähintään yhtä valkeat huulet, jotka nyt olivat pelkkä ilkeä viiva.

“Hauska nähdä sinuakin, Ruikuli”, Sirius sanoi ystävällisesti.

Kalkaros veti sanaakaan sanomatta taikasauvansa esiin. “Kangistumis tyystilus!” hän karjaisi. Sirius tavoitteli taikasauvaansa, mutta turhaan. Viimeinen asia jonka hän muisti ennen tajunnan menetystä oli Reguluksen ilme, kun Kalkaros sanoi pitävänsä hänet hengissä vain voidakseen nähdä hänen kärsivän.

Lily tuijotti ulos ikkunasta käsi poskella. Kello oli ehkä puoli neljä joulukuun kolmannen ja neljännen päivän välisenä yönä, eikä hän ollut nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Kiitos asiasta kuului pääasiassa Redille, joka oli ilmestynyt paikalle puoli kahden jälkeen vain ilmoittaakseen, että Killan koulutus odottaisi heitä Fox’s Denissä joulukuun seitsemäntenä. Tapansa mukaan Red oli itse lakannut noudattamasta normaalia vuorokausirytmiä ja oli paremman tekemisen puutteessa päättänyt jäädä istumaan iltaa - tai yötä - Lilyn ja Jamesin seuraksi. Nyt tuo hankala aurori istui pelaamassa räjähtävää näpäystä Jamesin seurana sohvalla. Lily arveli, ettei heidän olohuoneensa olisi enää koskaan ennallaan. Hän haukotteli.

“Lily, kyllä sinä voit mennä nukkumaan jo”, Red huomautti huvittuneesti kohottaessaan katseensa nokisista pelikorteistaan. “En minä aio iskeä miestäsi sillä aikaa.”

“En minä sitä pelkääkään”, Lily vastasi kiepsahtaessaan ympäri ikkunalla. “Tiedän kyllä, ettei James koskisi sinuun edes pitkällä tikulla.”

“Hei, sinä puhut nyt entiselle professorillesi, vähän kunnioitusta!”

“Hyvä professori sinä olitkin”, James jupisi puoliääneen. “Suurin aikaansaannoksesi taisi olla lähtemätön kuolalammikko työhuoneesi oven edessä.”

Red kohautti olkapäitään syvään huokaisten. “Hyvä ulkonäkö on kirous siinä missä siunauskin. Minervalla oli tapana sanoa minun olevan niin hyödytön opettaja, että minut voisi erottaa saman tien. Mutta hän sanoi sen vain, koska vihasi minua aina siitä lähtien, kun muutin hänen ihonsa vihreäksi.” Tavallisesti niin synkeä aurori nauroi muistoilleen. “Merlin, siitä on kauan! Seitsemän vuotta ovat menneet nopeasti.”

Lily nyökkäsi muistellen omaa elämäänsä seitsemän vuotta sitten. Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan kuin olisi voinut nähdä lumisateen seassa oman nuoremman, kokonaisemman itsensä. Hän ei kuitenkaan erottanut lohduttomassa yötä muuta kuin kaksi miehen hahmoa, jotka eivät millään muotoa voineet kuvata hänen entistä elämäänsä.

Lily oli jo aikeissa antaa katseensa jatkaa vaellustaan, kun jokin ulkona kulkevissa miehissä kiinnitti hänen huomionsa. Tarkemmin katsoessaan hän tajusi näiden näyttävän etäisesti tutuilta - ja että he raahasivat välissään kolmatta, elottomalta näyttävää hahmoa.

“Sirius!” Lily huudahti.

Red ja James keskeyttivät hyväntahtoisen väittelynsä Redin professorintaidoista ja säntäsivät Lilyn luokse ikkunaan. Järkytyksen mykistäminä he katselivat, kuinka mustiin pukeutuneet nuoret miehet laahustivat taakkansa kanssa kerrostalon portaille ja paiskasivat tämän rajusti vasten kivisiä askelmia. Hervoton hahmo kierähti selälleen, jolloin tämän tunnisti erehtymättömästi Siriukseksi.

“Nyt mennään!” Red murahti vetäen taikasauvansa esiin. James oli kuitenkin jo ovella ennen kuin mies oli ehtinyt edes lopettamaan lausettaan. Yhtenä jalkana kolmikko syöksyi ulos kerrostaloasunnosta ja kolmen kerroksen portaat alas hyytävään kylmyyteen. Red jätti Lilyn ja Jamesin huolehtimaan elottomasta Siriuksesta ja karkasi itse kahden kuolonsyöjän perään yöhön.

Lilyn hengitys tuntui takertuvan kiinni hänen kurkkuunsa, kun hän näki Siriuksen retkottavan portailla veriset huulet raollaan. Hän painoi kätensä vasten tämän huulia. Sirius hengitti yhä, mutta kovin heikosti. Hänen kasvonsa olivat kokonaan mustelmien ja veren peitossa.

“Mitä he ovat tehneet hänelle?” Lily nyyhkäisi kuivatessaan verta Siriuksen paidankaulukseen. “James, mitä hänelle on tehty?”

“Regulus”, James vastasi suu tiukkana viivana. “Ja Kalkaros. Tunnistaisin sen koukkunokan vaikka molemmat silmät ummessa.”

“Hän meni tapaamaan Regulusta?”

“En ymmärrä tätä! Luulin Reguluksen olevan hänen puolellaan!” James äyskähti.

Lily pudisti päätään kyyneleet silmissään. “Reguluksen kaltaiset ihmiset eivät ole ikinä oikealla puolella, James. Hän on yhtä peto kuin loputkin perheestään.”

“Kaikista ihmisistä juuri sinun kuvittelisi olevan tuollaisen luokittelun yläpuolella, Lily”, Redin ääni sanoi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi kiitollisena kohtaamaan entisen opettajansa katseen. Red hymyili hänelle ironiseen sävyyn ja polvistui sitten Siriuksen vierelle ryhtyen hoitamaan tämän haavoja asiantuntevin ottein.

“En saanut heitä kiinni. Kaikkoontuivat heti kun saivat tilaisuuden - “ Red tuhahti. “Ne pelkurit. Miksi Sirius oli heidän seurassaan?”

James levitteli käsiään. “En tiedä. Häntä vaivasi jokin, hän kai yritti saada siihen selvyyden Regulukselta - “

“Ja joutui Kalkaroksen yllättämäksi. Niin tyypillistä. No, en voi väittää olevani yllättynyt”, Red sanoi synkästi. “Kuolonsyöjät ovat aina kuolonsyöjiä, eikä sillä ole mitään merkitystä. Kun sitä astuu yhden palvelukseen, muut asiat menettävät merkityksensä.”

Red kuulosti siltä kuin olisi puhunut omakohtaisesta kokemuksesta, eikä Lily voinut olla pohtimatta, ajatteliko mies puhuessaan Jazzia. Olihan Jazzkin ollut kuolonsyöjä... vain hieman eri tavalla ehkä, hieman erilaisista syistä... mutta kenestä muusta Red muka olisi voinut puhua kuin Jazzista?

Lily vilkaisi murheellisesti Siriuksen ruhjottuja kasvoja ja toivoi, että poika ollut ehtinyt ymmärtämään, mitä hänen veljensä oli hänelle mennyt tekemään.