You fill up my senses

like a night in the forest

like the mountains in springtime,

like a walk in the rain

like a storm in the desert,

like a sleepy blue ocean

you fill up my senses,

come fill me again.

Come let me love you,

let me give my life to you

let me drown in your laughter,

let me die in your arms

let me lay down beside you,

let me always be with you

come let me love you,

come love me again.

(John Denver: Annie’s Song)

27.osa - rouva Lily Potter

31.10.1978

“Mitä luulette, olisiko paperipussista apua?” Sirius pohti mietteliääseen sävyyn katsellessaan Jamesia, joka kyhjötti pää polvissa tuolinsa reunalla näyttäen siltä, että oli valmis pyörtymään hetkenä minä hyvänsä. James hengitti reippaasti sisään ja ulos yrittäen rauhoittua.

“En usko”, Peter vastasi huolestuneesti kuin olisi puhunut parantumatonta tautia sairastavasta syöpäpotilaasta. Sanojensa vakuudeksi hän kierteli ystävänsä tuolia otsa syvissä rypyissä. “Tiedättekö, luulen sen johtuvan tuosta pingviininasusta - eihän siinä voi edes hengittää - “

“Se on smokki ja se on täysin normaali vaatekappale!” Remus räjähti kyllästyneenä ystäviensä saamattomuuteen ja arvailuun. Hän tarttui Peteriin reippaalla otteella ja työnsi pojan Kelmien olohuoneen ovelle.

“Matohäntä - hae vettä”, Remus komensi hänelle epäluonteenomaisella reippaudella. Hän ei jäänyt odottamaan Peterin vastausta, vaan tyrkkäsi tämän muitta mutkitta keittiöön kääntyen seuraavaksi Siriuksen puoleen. “Väistä, Anturajalka.”

“Hyvä on, hyvä on, ei mitään tarvetta kiihtyä…”

Remus ei suonut hänelle silmäystäkään, vaan polvistui lattianrajaan Jamesin vierelle ja alkoi puhua ystävälleen rauhoittavalla äänellä. Hän pidätteli haukotustaan. Kello oli vasta vähän yli puoli yhdeksän aamulla ja Kelmit olivat olleet valveilla jo yli tunnin viihdyttääkseen univaikeuksista kärsivää Jamesia. Kirkkoon lähtöön oli aikaa enää muutaman tunnin verran ja sen näki Jamesista. Poikaparka vaikutti siltä, että olisi voinut oksentaa sielunsa pihalle! Remus onnistui vain vaivoin olemaan hymyilemättä toverinsa kärsimykselle. James suhtautui aina kaikkeen Lilyyn liittyvään niin vakavasti.

“Tässä on vettä”, Peterin hengästynyt ääni vingahti Remuksen selän takaa. Remus kääntyi ympäri ja nappasi vesilasin punaposkiselta ystävältään, joka keikkui kantapäillään hänen edessään. Pojalla oli yllään siisti, tuhkanharmaa jästipuku. Hän oli solminut rusettinsa täysin väärin.

“Anturajalka, auttaisitko Peteriä hänen rusettinsa kanssa?” ehdotti Remus. Sirius ampaisi jaloilleen kiitollisena siitä, että sai lopultakin muuta tekemistä kuin rauhoittaa parasta ystäväänsä pelkän katseensa voimalla. Hän alkoi sählätä vaarallisesti Peterin rusetin kimpussa samalla kun Remus kääntyi juottamaan Jamesille lasillisen vettä.

“Kiitos - riittää jo - “ James kähähti suupieliään kuivaten. “Kuutamo, mitä jos Lily jättää minut alttarille?”

“Tietenkään hän ei jätä sinua alttarille”, Sirius tiuskaisi teräksisesti ennen kuin Remus ehti muotoilemaan mitään kohteliaalta kuulostavaa vastausta. “Hän teki jo sen virheen, että suostui sinun kosintaasi, hän ei ole niin halpamainen, että vaivautuisi perumaan sen! Voisitko sinä nyt jo rauhoittua ja mennä tekemään jotakin tukallesi?”

“Tukalleni?” James toisti äänellä, joka kieli, ettei hän ollut vaivautunut kuuntelemaan puoliakaan parhaan ystävänsä puheesta.

Sirius pyöritti silmiään. “Niin, tukallesi. Minä lupasin rouva P:lle, etten anna sinun näyttää harakanpesältä omana hääpäivänäsi ja pidän siitä myös kiinni. Äitisi kiroaa paremmin kuin pussillinen paholaisia!”

Lily veti syvään henkeä katsoessaan kuvajaistaan peilistä. Hän ei ollut lähelläkään sitä ihmistä, jonka oli viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana oppinut tuntemaan. Hän näytti säteilevältä, hermostuneelta, aikuiselta. Tummanpunaiset kiharat aaltoilivat valtoimenaan korkeasta nutturasta hänen poskelleen, norsunluunvärinen puku tuntui silkiltä vasten ihoa ja mantelinmuotoiset silmät säteilivät tavalla, jota minkään valtakunnan meikki ei olisi voinut saada aikaan. Kyllä vain, Lily ajatteli hämmentyneenä kääntäessään katseensa ulos ikkunasta, hän oli onnellinen. Hän oli onnellinen huolimatta siitä, että hän oli kangistunut paikoilleen kauhusta, että ulkona oli viileää ja tihkusateista ja että Arianna ja Cinnamon olivat aikaa sitten kadonneet jonnekin, vaikka heidän olisi pitänyt olla paikalla pukeutumassa morsiusneidonpukuihinsa.

Lily käänsi katseensa takaisin peilikuvaansa ja suoristi hääpukunsa etumusta empivä ilme kasvoillaan. Hän tiesi kyllä, ettei hääpäivänä ollut tarkoitus tuntea minkäänlaista surua. Silti hän tunsi olonsa selittämättömällä tavalla apeaksi kaiken onnellisuutena keskelläkin. Ei ollut vaikeaa päätellä, mistä alakulo oli lähtöisin: siitä tosiasiasta, että hänen vanhempansa eivät olleet paikalla sinä päivänä. Suunnitellessaan häitään kesäkuun alussa Lily oli aina kuvitellut, että hänen vanhempansa olisivat läsnä hänen häissään - että hänen äitinsä kyynelehtisi, kun isä saattaisi hänet alttarille… nyt hänellä ei ollut saattajaa itselleen, eikä hän saisi koskaan tietää, mitä hänen äitinsä olisi sanonut hänen hääpuvustaan.

Mitä Velma Evans olisi ylipäätään ajatellut Lilyn häistä? Pahinta oli, ettei Lily tiennyt. Hän muisti edelleen äitinsä nihkeän suhtautumisen Jamesiin ja tavan, jolla äiti oli aina toivonut, etteivät he menisi niin nopeasti naimisiin. Silti äiti oli pyytänyt vain aikaa saada totutella ajatukseen. Hän oli luvannut hyväksyä sen… mutta oliko hän ehtinyt hyväksyä? Oliko hän kuollessaan ajatellut, että Lily teki väärin naidessaan Jamesin?

Lily kuivasi kiireesti silmiään estääkseen kyyneliä tärvelemästä meikkiään. Hän käänsi kiireesti ajatuksensa isäänsä ja kaikkiin niihin iltoihin, jotka hän oli viettänyt tämän kanssa. Isä oli aina suhtautunut häneen hyvin läheisesti, hyvin välittäen… ja äkkiä Lilyn mieleen kohosi Petunian hääpäivä ja hänen lyhyt keskustelunsa isänsä kanssa ennen kirkkoon lähtöä. Isä oli pyytänyt anteeksi äidin käytöksen puolesta ja luvannut, että äiti kyllä vielä ymmärtäisi. “Mitä vain tapahtuukin, me tulemme joka tapauksessa olemaan sinun häissäsi”, isä oli sanonut silloin. Nyt, jälkeenpäin ajateltuna Lilyn oli mahdoton olla ajattelematta, että Christopher Evans oli ehkä sittenkin aavistanut jotakin ja halunnut vakuuttaa hänelle, että kaikki tulisi sujumaan hyvin. Lily pyyhki kiireesti kyyneleitään pystymättä enää estämään itkuaan.

“Lily, mikä hätänä?” Sascha Potterin ääni tiedusteli huoneen ovelta. Lily pyörähti ympäri peilin edessä ja pakottautui hymyilemään kyyneltensäkin lävitse. Hänen naurunsa muuttui nopeasti aidoksi, kun hän katseli Jamesin äitiä ja tämän vaaleanvihreää jakkupukua, jonka kaulukset oli käännetty väärin päin. Pyyhkäisten viimeisetkin kyyneleet näkökentästään Lily asteli ovensuuhun oikomaan rouva Potterin kauluksia. Vaikutti siltä, että kaikki velhot eivät olleet valmistautuneet jästihäihin kovin huolella. Lilyn jästisukulaisilla olisi varmasti hauskaa.

“Uh, minä en ole ikinä käyttänyt muuta kuin juhlakaapua”, rouva Potter irvisti ja astui askeleen kauemmas Lilystä. “Näytät ihastuttavalta. Mikä sinua itkettää?”

Lily hymyili nolona. “Ei mikään oikeastaan.”
Rouva Potter kohotti kulmiaan. “Ja sinäkö oletat minun uskovan tuon?”

“Toivoin, lähinnä”, myönsi Lily. “Minä… ajattelin vanhempiani.”

Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Täytyy olla raskasta miettiä heitä tällaisena päivänä. Minä niin todella toivon, että olisin saanut mahdollisuuden tavata heidät, tiedäthän sinä sen?”

Lily nyökkäsi. Hän tunsi suupieliensä kohoavan väkisinkin hymyyn, kun hän vain kuvitteli Jamesin vanhempia omien vanhempiensa seuraan. Hänen vanhempansa olivat ehkä olleet ihania ihmisiä, mutta heillä oli ollut puutteensa. Vaikka hänen äitinsä oli aina suhtautunut tyttärensä noituuteen hyvin ylpeästi, ei hän silti ollut täysin sinut taikamaailman kanssa. Hän olisi varmasti pelännyt Jamesin vanhempia. Ja mitä Lilyn isään tuli… no, hän olisi hukuttanut Jamesin vanhemmat typeriin kysymyksiin.

“Leuka pystyyn, Lily”, Sascha Potter kehotti suoristaen vaaleankeltaista huiviaan. Hän taputti Lilyä äidillisesti poskelle. “Ovat vanhempasi missä tahansa, he ajattelevat sinua juuri nyt. Ja sillä välin sinä voit suhtautua minuun ja Josephiin vanhempinasi, vai mitä?”

Lily oli aikeissa kiittää naista, kun ovelta kantautuva askelten kopina sai hänet sulkemaan suunsa. Hän ja rouva Potter kääntyivät katsomaan ovelle, missä muodottomaan violettiin kaapuun pukeutunut homssuisennäköinen nainen mulkoili heitä kuin pöllö. Lily tuijotti naista ihmetellen tämän henkilöllisyyttä.

“Myrna”, rouva Potter sanoi silloin ja siirtyi tervehtimään naista suudellen tätä poskelle. “Ihanaa nähdä sinua täällä tänään!”

“ - sinua, Sascha”, vaaleatukkainen nainen vastasi ja kohensi silmälasiensa asentoa nenällä. “ - näkeväni sinut.”
Lilyn silmät laajenivat. Kuvitteli hän vain, vai puhuiko nainen vain puolikkailla lauseilla?

“Lily, tule tervehtimään Jamesin tätiä Myrnaa”, rouva Potter kehotti. “Myrna, tässä on poikani morsian Lily Evans. Tuleva Lily Potter”, nainen lisäsi ja Lily punastui. Hän kätteli naista.

“Hauska tavata.”

“ - myös, neiti Evans”, vastasi Myrna. Nainen odotti hetken kuin olisi halunnut jonkun toisen puhuvan ensin ja jatkoi sitten: “ - Jamesin tyyliä.”

Lily ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä nainen tarkoitti. Hän katsoi parhaaksi myönnellä siitä huolimatta ja pusersi hymyn huulilleen. Myrna Potter jatkoi sekavaa muminaansa vielä hetken, ennen kuin hyvästeli aivan yhtä sekavasti Lilyn ja rouva Potterin ja lyllersi pois huoneesta. Lily jäi tuijottamaan naisen jälkeen.

“Miksi hän puhuu vain puolikkain lausein?” hän kysyi otsa rypyssä.

Sascha Potter huokaisi raskaasti. “Se on kaamea tragedia. Myrnalla oli ennen kaksoissisar, Marla. Vanhojapiikoja molemmat. He asuivat koko elämänsä yhdessä ja täydensivät toistensa lauseet, Marla alkuosan ja Myrna loppuosan. Sitten Marla kuoli. Myrna ei osaa edelleenkään puhua kuin oman puolikkaansa lauseesta. Kukaan meistä ei ole ymmärtänyt häntä aikoihin.”

Lily tuijotti naista suurin silmin ja ihmetteli, tekikö hän sittenkään viisaasti liittyessään Potterin kajahtaneenpuoleiseen sukuun.

Tuli aika lähteä kirkkoon. James kokosi tavaransa, oikaisi solmionsa ja teki viimeisen hyödyttömän yrityksen tukkapörrönsä suoristamiseksi. Myöntäen tappionsa hän luovutti lopulta ja siirtyi Godricin Notkon pihamaalle, missä Lilyn tilaama kammottava auto, “limusieni” jo odotti. James ei yksinkertaisesti kyennyt käsittämään, miksi hänen oli tarkoitus käyttää sellaista autohirviötä vain päästäkseen kirkkoon. Jästihäät olivat totisesti omituinen keksintö, poika tuumi haroessaan hiuksiaan pois silmiltään vastoin isänsä ohjeita. Velhohäiden järjestäminen olisi ollut niin paljon helpompaa. Tosin silloin olisi aina olemassa Voldemortin riski, James mietti ja käänsi nopeasti ajatuksensa toisaalle. Hän ei halunnut ajatella Voldemortia omana hääpäivänään.

Jamesin vatsa tuntui vääntyvän tuhannelle solmulle, kun hän katseli mustan limusienen lähestymistä. Hän kuuli Siriuksen tuhahtavan halveksivasti takanaan.

“Tuo on niin typerää!” poika arvosteli kieltään naksauttaen.

“Mikä niin?”

Sirius pudisti päätään. Hänen takanaan Remus ja Peter ihmettelivät, mihin keskustelu oli oikein menossa.

“James Potter menossa häihinsä autolla? Se on yhtä suuri vääryys kuin jos Red Stron käyttäisi vaaleanpunaisia alusvaatteita!”

James alkoi kakoa. Vesi tulvehti hänen silmiinsä ja hän kiirehti pyyhkimään sitä pois paitansa hihalla. Naurunkyyneltensä lävitsekin hän saattoi nähdä Remuksen ja Peterin vaihtavan tuskastuneita katseita keskenään.

“Hillitsehän nyt vähän noiden vertauskuviesi kanssa, Anturajalka”, Remus ehdotti taputtaen Siriusta ystävällisesti olkapäähän.

“Emme millään haluaisi, että sulhanen tukehtuu jo ennen kuin ehtii kirkkoon”, Peter pisti väliin takoen Jamesia selkään. Sirius kohotti kulmiaan kysyvästi.

“Mutta kirkossa hän saa tukehtua, vai?”

Remus huokaisi. “Unohda. Sarvihaara, joko henki kulkee?”

“Jotenkuten”, rahisi James. Sirius hymyili tyytyväisenä ja kietaisi käsivartensa ystävänsä olkapäille.

“Sittenhän mitään vahinkoa ei tapahtunut, vai mitä?” poika huudahti tekopirteästi. “No niin, palataan asiaan - ei siis Redin alusvaatteisiin, vaan kuljetuskysymykseen. Olisi rikkomus Kelmien mainetta kohtaan mennä häihin autolla!”

James vilkaisi Siriusta epäluuloisena. Pojan harmaiden silmien kieroutunut pilke paljasti, että pojalla ei missään tapauksessa ollut hyvät mielessä. Seuratessaan ystävänsä katsetta James tajusi tämän tuijottavan Potterien kotitalon eteen pysäköityä moottoripyöräänsä… ja silloin hän tajusi, mitä Sirius suunnitteli.

“Sinä haluat meidän LENTÄVÄN häihin?”

“Anturajalka, EI”, Remus kielsi, ennen kuin Sirius ehti edes vastaamaan.

Sirius mutristi huuliaan. “Miksi ei?”

“Nämä ovat jästihäät”, informoi Remus.

“Jästit eivät osaa lentää”, Peter lisäsi.

“Nerokasta, Matohäntä, nerokasta!” Sirius irvaili nykien kärsimättömästi kauluspaitansa helmaa housuistaan. “Huomaa, että olet kuunnellut tarkasti jästitiedon tunnilla, kun tiedät sellaisenkin pikkuasian, etteivät JÄSTIT OSAA LENTÄÄ!”

Peter punastui ja kätki kaikki mahdolliset vastalauseet epämääräiseen muminaan, jota oli mahdoton tulkita. James tunsi sääliä ystäväänsä kohtaan. Joskus Siriuksen terävät huomautukset vain pureutuivat liian syvälle Peterin nahkaan, eikä kumpikaan osapuoli edes kunnolla ymmärtänyt sitä - ei Sirius eikä Peter. Hän karkotti ajatuksen mielestään ja kääntyi taas Siriuksen puoleen.

“Me jäämme kiinni. Emme me voi noin vain lentää kirkkoon. Jästit näkevät.”
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Sarvihaara, et kai sinä aio kalkkeutua ennen kuin ehdit edes alttarille asti? Vähän seikkailuhenkeä, pyydän!”
“Seikkailuhenkeni on McGarmiwalla lainassa”, James jupisi.

“No, ole sitten edes rohkea, äläkä vikise kuin mikäkin puuskupuh! Minä TIEDÄN, että sinä haluat lentää häihisi! Ei limppusieni ole edes sinun tyyliäsi!”
“Limusiini”, Peter oikaisi nauttien siitä, että tiesi kerrankin jotakin paremmin kuin Sirius. Sirius huitaisi korjauksen syrjään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.

“On mikä on. Sarvihaara, tässä moottoripyörässä on kyllä näkymättömyyskytkin, jos se sinua huolettaa”, Sirius tiedotti taputtaen pyöränsä kahvaa. James vilkaisi kiiltävänmustaa moottoripyörää yrittäen turhaan vastustaa kiusausta. Hän tiesi kyllä, että antaisi jossakin vaiheessa periksi, vaikka teeskentelikin parhaansa mukaan harkitsevaa ja aikuista. Totuus oli, ettei hän ollut aikuinen, eikä kovin vastuuntuntoinenkaan. Totta kyllä, hänellä oli hetkensä - ne hetket, jolloin hän käyttäytyi niin kuin piti ja jolloin Lily sai hyvän tekosyyn olla ylpeä hänestä - mutta pohjimmiltaan hän oli vielä monella tapaa poika ja käyttäytyi sen mukaisesti. Hän vilkuili moottoripyörää silmät kiiluen.

“Sarvihaara, harkitsisit vielä”, Peter rukoili. “Onhan lentäminen varmasti hauskaa, mutta - “
“Lily tappaa meidät, jos saa tietää”, Remus perusteli yrittäen turhaan vedota siihen terveeseen järkeen, jonka hän tiesi Jamesin jo aikaa sitten hukanneen.

Sirius virnisti. “Ei hän saa tietää. Hän on tähän aikaan jo turvallisesti kirkossa.”

“Entä jos minä kerron hänelle?” Peter uhkasi teeskennellen rohkeampaa kuin olikaan. Kukaan - ei edes James tai Sirius - ei asettunut mielellään Lilyn punapääntemperamentin tielle.

“Älkää viitsikö, kaverit, me puhumme nyt James Potterin vakiintumisesta!” Sirius älähti kyllästyneenä ystäviensä jatkuvaan vastusteluun. “Se on suuri askel ihmiskunnalle, otetaan se siis tyylillä! James - kyytiin!”
James virnisti leveästi hypähtäessään Siriuksen moottoripyörän takaistuimelle. Remus ja Peter vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään.

“Voiko teitä estää mitenkään?”

“Ei - mutta voitte olla kertomatta tästä Lilylle. Ottakaa te limusieni, nähdään kirkolla!” James toivotti hilpeästi. Hän vilkutti ystävilleen, kun Sirius nousi moottoripyörän selkään ja käynnisti sen. Kovaääninen jyrinä täytti Potterien etupihan ja tunkeutui Jamesin korviin.

“Jos otat minua vyötäröltä kiinni, kerron Lilylle, että olet vaihtanut seksuaalista suuntautumistasi”, Sirius varoitti terävästi ennen kuin painoi kypärän päähänsä. Sitten hän polkaisi kaasua, napsautti näkymättömyyskytkimen päälle ja suuntasi taivaalle. Hetken kuluttua kaikki, mitä kaksikosta oli jäljellä oli Potterien pihamaalla kaikuva huuto:

“JAMES POTTER MENEE NAIMISIIN!”

Ovi aukeni naristen. Lily silmäili peilin kautta tulijaa, joka osoittautui hopeanväriseen morsiusneidonpukuun verhoutuneeksi Ariannaksi. Tytön kasvoilla oli ovela, jollakin tapaa hyvin omahyväinen ilme, ikään kuin hän olisi tiennyt jotakin sellaista, mistä Lilyllä itsellään ei ollut aavistustakaan. Jos tulija olisi ollut joku muu kuin Arianna, Lily olisi saattanut epäillä tämän sabotoineen jollakin tapaa hänen häitään. Arianna ei kuitenkaan olisi koskaan tehnyt mitään sellaista, vaikka ottikin toisinaan melkoisia vapauksia asioiden suhteen.

“Mitä nyt?” Lily kysyi varautuneesti. “Näytät Siriukselta, joka on juuri nielaissut Kalkaroksen.”

“Kiitos vain vertauskuvasta”, irvisti Arianna. “Vaikka en kyllä usko, että Sirius nieleskelisi Kalkarosta kovin mielellään, tappomielessä tai ei. Sellainen määrä rasvaista tukkaa aiheuttaa kyllä mahanpuruja kenelle tahansa.”

Lily hymyili yrittäen parhaansa mukaan olla ajattelematta omia, hieman toisesta syystä aiheutuneita mahanpurujaan. Huoletonta teeskennellen hän vilkaisi kirkon pukeutumishuoneen seinällä olevaa kelloa. Häiden alkamiseen oli enää noin puoli tuntia aikaa.

“Mikä nyt on noin hauskaa?” Lily toisti.

Arianna kohautti olkapäitään pidätellen nauruaan. “Sulhasesi saapui juuri”, tyttö vastasi juuri sillä tavoin huolettomasti, että Lily arvasi jonkin olevan vialla. Sekalaisen rytmihäiriömäärän kera hän alkoi pohtia kaikkia niitä tapoja, joilla James voisi järjestää katastrofin heidän häissään. Viimein hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että nuo tavat olivat yksinkertaisesti liian pahoja mietittäviksi ja tyytyi kuuntelemaan Ariannan selitystä.

“Ei se mitään erikoista ollut”, Arianna vältteli kohentaen pitkävartisia, hopeisia hansikkaita käsissään. “Hän ja Sirius vain näyttävät todella hauskoilta jästipuvuissa. Todella… pingviineiltä.”
“Kiitos vain!” Lily puuskahti. “Tiedät ihan hyvin, miksi minä halusin jästihäät - tällaisena aikana - “

Arianna kohotti kättään estääkseen ystäväänsä puhumasta. “Kyllä minä tiedän, ei mitään hätää. Minä vain totesin.”

“Miten muut ovat onnistuneet pukeutumisessaan?” Lily uteli. Häntä hermostutti pelkkä ajatuskin siitä, mitä paikalla olevat lukuisat velhot ja noidat olisivat voineet saada aikaan yrittäessään pukeutua kuten kunnon jästit ainakin. Ainakin Jamesin iäkkäät sukulaiset tuntuivat olleet hieman eksyksissä pukeutumisensa kanssa.

Arianna virnisti silotellessaan pörröisiä kiharoitaan. “Olen törmännyt pahempaankin. Ei siellä ole kuin yksi hörhö, joka on pukeutunut jouluverhoihin ja toisella on jumppahousut, mutta - no, ainakin sinun sukulaisillasi on hauskaa, kun he arvailevat, miten epäilyttävän miehen kanssa sinä oikein olet menossa naimisiin.”

Lilykin nauroi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla huvittunut vai ahdistua. Hän päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon ja vietti lyhyen hetken unohtaen kaikki maailman ongelmat.

“Jännittääkö sinua?” Arianna halusi tietää palauttaen Lilyn keskelle todellisuutta aivan liian nopeasti.

Lily tuijotti tyttöä huvittuneena. “Olen juuri aikeissa mennä naimisiin sellaisen pojan kanssa, jota olen vihannut suurimman osan elämästäni, minkä jälkeen minun on tarkoitus viettää loppuelämäni hänen kanssaan! Ei, tietenkään minua ei jännitä yhtään, varsinkaan kun en ole lainkaan varma siitä, muistanko häävalaani vai en!” hän kirahti sarkastisesti.

“Kyllä se sinun mieleesi muistuu”, vakuutti Cinnamon, joka astui parahiksi huoneeseen kesken keskustelun. Hänellä oli yllään samanlainen hopeinen puku kuin Ariannallakin ja hänen vaaleat hiuksensa oli kiharrettu kauniisti.

“Jos ei muistu, voit aina improvisoida uuden”, jatkoi Cinnamon.

“Ja olla oikein siirappinen”, muistutti Arianna.

“Niin kuin Red - “

“ - minusta hän oli kyllä enemmän sarkastinen.”

Arianna loi Cinnamoniin alentuvan katseen. “Cin, kiltti, jonakin päivänä sinäkin tutustut miesten ajatusmaailmaan perinpohjaisesti ja ymmärrät, että sarkastinen ja siirappinen ovat harvinaisen lähellä toisiaan.”
“No niin, rauha, tytöt”, Jamesin äidin rautainen ääni komensi pukeutumishuoneen ovensuusta. “Lily, tulin vain varmistamaan, että sinulla on kaikki hyvin. Häävieraat ovat jo melkein kaikki paikoillaan.”

“Melkein kaikki?” Lily toisti pahoinvoivana.

Sascha Potter nyökkäsi. “Se Killan Red kylläkin aiheuttaa ongelmia, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta. Sehän tuntuu olevan hänen elämäntehtävänsä. Hän kiusaa tällä hetkellä Jamesin tätiä, tai täti häntä, en ole varma… pelkään, että kirkossa on pian muutama irtonainen ruumiinosa, jos joku ei erota heitä toisistaan. Ja Siriuksen naama on kokonaan noen peitossa, en ymmärrä, miten SE on mahdollista - “

Arianna pyrskähti nauruaan pidätellen. “Usko pois, et halua tietää, rouva P.”

Rouva Potter kurtisti kulmiaan. “Mitä todennäköisimmin en. Haluaisin silti, että joku puhdistaisi sen pojan naaman.”

“Lähetä Arianna asialle”, Cinnamon neuvoi asiantuntevasti. “Hän nuolee kyllä Siriuksen naaman puhtaaksi.”
“CINNAMON!” Lily parahti. “Olen muutenkin jo oksentamisen partaalla!”

Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Ei naimisiinmeno vielä minun aikoinani noin kovaa ollut.”

“Sillä on hyvät ja huonot puolensa”, Lily sanoi diplomaattisesti kääntyen järjestelemään viimeisiä kiharoitaan kasvojensa ympärille. “Hyvät puolensa... no, koko naimisiinmeno yleensä. Toisaalta tämä tuntuu vähän surulliseltakin.”

“Sinä kaipaat vanhempiasi, vai mitä?” Jamesin äiti kysyi tarkkanäköisesti. Lily oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.

“Se on tavallaan surullista… minä kuvittelin aina, että isäni saattaisi minut alttarille ja nyt minulla ei ole ketään - ei edes Petuniaa - “

Ajatus Petuniasta sai karvaan maun kohoamaan Lilyn suuhun. Hän ei ollut nähnyt siskoaan hääpaikalla, eikä ollut oikeastaan odottanutkaan sitä. He eivät olleet pitäneet toisiinsa minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen, kun heidän vanhempansa oli haudattu ja vaikka Petunia varmasti tiesikin Lilyn naimisiinmenosta, ei hän ikinä nielisi ylpeyttään ja saapuisi paikalle. Hänellä oli nyt oma elämänsä Vernon Dursleyn vaimona, eikä siskoa ollut hänelle enää olemassakaan. Silti se oli vaikea pala nieltäväksi.

“Tiedän kyllä, ettei kukaan voi korvata vanhempiasi”, rouva Potter sanoi puristaen Lilyn olkapäitä. “Mutta olen silti hankkinut sinulle saattajan alttarille. Cinnamon, kiltti, päästäisitkö hänet sisään?”
Lily katseli suurin silmin, kuinka Cinnamon raotti pukeutumishuoneen ovea ja sisälle astui hymyilevä, arvokkaannäköinen, akvamariininsiniseen kaapuun pukeutunut Albus Dumbledore.

“Saanko kunnian saattaa entisen johtajatyttöni alttarille?” vanha velho kysyi kohteliaasti.

James puristi kyntensä käsiinsä estääkseen sormiaan vapisemasta. Hän tunsi itsensä typerykseksi seisoessaan kirkon etuosassa kalpeana kuin lakana, kaikkien tuijotettavana. Tukenaan hänellä oli ainoastaan Sirius, joka suhtautui ylimääräiseen huomioon sillä vähintäänkin epäreilun luonteenomaisella tavalla, jolla poika käsitteli aina suosiotaan. Vaikka hänellä olikin varaa olla rentoutunut, James pohti kateellisena. Sirius ei ollut heistä se, joka oli menossa naimisiin noin viiden minuutin kuluttua.

Viisi minuuttia. Miten saattoi suhtautua tyynesti tietoon siitä, että se hetki, jota oli odottanut ikuisuuksia oli äkkiä vain lyhyen hetken päässä? Se oli kuin lapsuuden jouluaattoilta tuhannella ja taas tuhannella kerrottuna, James ajatteli katsahtaen Siriukseen. Poika hymyili hänelle leveästi.

James ei osannut sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen oikein oli Siriuksen läsnäolosta sillä hetkellä. Niin paljon kuin hän olikin odottanut hääpäiväänsä, ei se olisi ollut läheskään samankaltainen ilman Siriusta, joka oli ollut hänen veljensä vähintään yhtä kauan, ellei enemmän kuin Lily oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Jamesista tuntui, että Sirius jakoi hänen hermostuksensa ja ymmärsi häntä sillä tukalalla hetkellä, vaikka huimapäisellä hurmurilla itsellään tuskin oli minkäänlaista kokemusta naimisiinmenon jännittävyydestä. Siriusta ei saisi naimisiin edes kirveellä uhattuna.

Jo hieman rauhallisempana James käänsi katseensa väkijoukkoon. Siellä, eturivissä, oli hänen isänsä ja tämän vieressä professori McGarmiwa, joka hymyili Jamesille kerrankin avoimen ystävällisesti taputellen samalla silmäkulmiaan kuviollisella pitsinenäliinalla. James erotti juhlavieraiden joukosta Redin, Casper Halliwellin ja suureksi ärtymyksekseen myös Amos Diggoryn, joka kuherteli missityttöystävänsä kanssa kirkon peräosassa näyttäen siltä, että itse häätapahtuma ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. James tuhahti kovaäänisesti. Lily oli tehnyt virheen kutsuessaan Amoksen, se oli varmaa.

“Minä kiroan hänet myöhemmin. Häävastaanotolla, kun kukaan ei huomaa”, Sirius kumartui suhisemaan Jamesin korvaan. James vastasi tarjoukseen hymyllä osaamatta muuta kuin hämmästellä sitä sanatonta yhteyttä, joka heidän välilleen oli vuosien aikana kehittynyt.

“Kiitos, veli”, James sanoi painokkaasti ja vaikka Sirius ei sitä välttämättä tiennytkään, kiitti hän poikaa sillä hetkellä paljon enemmästä kuin yhdestä kiroustarjouksesta. Hän kiitti Siriusta siitä, että tämä oli siinä hänen tukenaan, aivan kuten tämä oli tukenut häntä kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin hän oli räytynyt epätoivoisen rakkautensa suossa.

Sirius hymyili kevyesti. “Eipä kestä. Odottaisin sinulta samanlaista palvelusta, jos ikinä vaivautuisin menemään naimisiin.”

James oli aikeissa vastata lennokkaasti, kun urkujen ääni äkkiä peitti alleen hänen vastauksensa. Hän tunsi kylmänhien kihoavan otsalleen - häätilaisuus alkaisi. Juhlavieraat kääntyivät katsomaan kirkon ovelle, joka avautui hitaasti. Häämarssin kaikuessa avonaisesta ovesta astui sisään Cinnamon, saattajanaan Peter. James hymähti. Alun perin Remuksen oli ollut tarkoitus toimia Cinnamonin saattajana, mutta Lily - aina yhtä ihana, huomaavainen ja herttainen Lily - oli ajatellut sen olevan liian epämukavaa olosuhteet huomioon ottaen, joten Remus oli päätynyt Ariannan pariksi hääkulkueeseen. James hymyili ystävilleen, jotka näyttivät vaivaantuneilta siisteissä, harmaissa smokeissaan. Tytöt sen sijaan säteilivät sillä tavoin typerästi kuin naispuolisilla olennoilla nyt yleensä on tapana tehdä, kun he saavat kunnian pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja pääsevät huomion keskipisteeseen. Hemmetti, James ajatteli hämärästi katsellessaan hääkulkueen lähestymistä, edes Kalkaros ei voisi pilata tätä päivää!

Häämarssi voimistui ja juhlayleisö nousi seisomaan. James veti syvään henkeä nähdessään Lilyn ilmestyvän oviaukkoon. Tyttö hymyili, hymyili kuin kaikki maailman enkelit olisivat laskeutuneet sillä hetkellä hänen olkapäilleen. Hän tuijotti ensin lattiaan punaisena kasvoiltaan, eikä näyttänyt tietävän, miten päin olisi ollut. Sitten hän kuitenkin rohkaisi itsensä ja kohotti päätään kohdaten juhlayleisönsä.

James olisi varmasti unohtanut hengittää, ellei Sirius olisi toistuvasti muistuttanut häntä asiasta. Lily oli henkeäsalpaavan kaunis, kuten aina. Sinä iltapäivänä tytössä vain oli jotakin erikoista. Joku toinen olisi saattanut väittää vaikutelman johtuvan taidokkaasta kampauksesta, tai leveähelmaisesta, norsunluunvärisestä puvusta, mutta James oli eri mieltä. Se kauneus, se voima ja rohkeus, joka Lilystä sillä hetkellä paistoi ei voinut kummuta muualta kuin syvältä sydämestä.

Lily taivutti päätään Jamesin suuntaan ja heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Siitä hetkestä eteenpäin ainoa todellinen ja tärkeä asia maailmassa oli Jamesin silmissä Lily Evans.

McGarmiwan hillitön nyyhkytys säesti hääseremoniaa aina sen alusta saakka. Sivusilmällä Lily huomasi, että Jamesin äiti teki parhaansa rauhoitellakseen ankaran professorin tunteenpurkausta, mutta turhaan. Sitten Lily kiinnitti taas huomionsa Jamesiin ja McGarmiwa pitsinenäliinoineen lakkasi olemasta.

“He ovat kamalan keskittyneitä toisiinsa, vai mitä?” Cinnamon kuiskutti Ariannan korvaan silmäkulmiaan pyyhkien. Arianna nyökkäsi kätkien hyvän mielensä huvittuneeseen hymyyn, kuten niin usein ennenkin. Hän iski ohimennen silmää alttarilla seisovalle Siriukselle, joka teki kaikkensa pysytelläkseen vakavana.

“Se johtuu todennäköisesti siitä, että he yrittävät katseen voimalla estää toisiaan pyörtymästä”, Arianna pelleili. Cinnamon vilkaisi häntä järkyttyneenä.

“Me puhumme nyt ystäviesi häistä tässä!”

“Kiitos tiedosta, melkein jo kuvittelin, että Lily nai tuolla Kalkaroksen”, Arianna naljaisi. Cinnamon tönäisi häntä kyynärpäähän.

“Ole nyt kunnolla!”

Arianna vaikeni kuuliaisesti ja kuljetti huomionsa takaisin alttarin tapahtumiin. Vanha miespappi oli vihdoin saanut saarnansa päätökseen ja siirtyi lopulta siihen todella mielenkiintoiseen osuuteen, eli kysymysten kysymiseen. McGarmiwan nyyhke yltyi entisestään. Arianna näki Jamesin käsien vapisevan, kun pappi alkoi taas puhua.

“Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Lily Erica Evans, tahdotko ottaa James Jarred Potterin aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti??”

Lily hymyili seesteisesti. “Tahdon”, hän vastasi. Juhlayleisö saattoi helposti nähdä Jamesin huokaisevan syvään helpotuksesta. Sirius pidätteli nauruaan, kun pappi kääntyi kalpeakasvoisen Jamesin puoleen.

“Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, James Jarred Potter, tahdotko ottaa Lily Erica Evansin aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

“Tahdon.”

Papin kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Luovuttaisiko bestman sormukset?”
“Nyt seuraa jännitystä”, Arianna mumisi vaimeasti. “Hän on hukannut ne. Ihan varmasti on.”

“Hiljaa nyt!”

Ariannan yhtäaikaiseksi huojennukseksi ja pettymykseksi Sirius otti helposti sormukset esille pukunsa taskusta ja ojensi ne papille. Sormukset - kaksi pientä, kultaista rengasta - kimmelsivät kauniisti kirkon himmeässä valossa. Pappi kohotti sormuksia ja alkoi puhua.

“Rukoilkaamme sen liiton puolesta, jonka merkkinä nämä sormukset ovat. Kaikkivaltias Jumala, sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun. Ota suojelukseesi tämä liitto. Auta Lilyä ja Jamesia elämään avioliitossaan pyhän tahtosi mukaan, pysymään toisilleen uskollisina ja palvelemaan toisiaan kiitollisin mielin. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden.”

James otti sormuksen vastaan vakavana. Oli mahdotonta olla ihailematta sitä äärimmäisen rauhallista tapaa, jolla hän suhtautui itselleen tyystin ventovieraaseen vihkikaavaan. Velhohäät ja jästihäät erosivat siinä suhteessa suuresti toisissaan, ettei velhohäissä painotettu niinkään uskonnollisuutta kuin parin välistä rakkautta. Silti sekä James että Lily selviytyivät hienosti - jos he nyt ylipäätänsä keskittyivät vihkikaavaan, Arianna ajatteli pystymättä enää kätkemään omaa hymyään.

James pujotti vakavana sormuksen Lilyn sormeen. Hänestä tuntui siltä, että hän oli keskellä jonkinlaista unta - täydellistä, vaaleanpunaista, admirespeirmaista unta. Kauanko hän oli oikein odottanut tätä päivää? Aivan liian kauan ja aivan liian kovasti, James päätti katsoessaan suoraan Lilyn hymyileviin vihreisiin silmiin. Näköjään teoria siitä, että ihminen sai haluamansa kun yritti tarpeeksi kovasti piti sittenkin paikkaansa, hän pohti, kun Lily tarttui hänen vasempaan käteensä.

“Sulhanen ja morsian ovat valmistaneet toisilleen vihkivalat, joissa he vannovat rakkauttaan toisiaan kohtaan”, pappi sanoi. “James, ole hyvä.”

James nielaisi ja otti tiukemman otteen Lilyn kädestä yrittäen muistaa, mitä hänen oli tarkoitus sanoa. Hän muisti viettäneensä monta tuskallista iltaa vihkivalansa kanssa. Olkoonkin, että häntä oli usein kuvailtu epäterveellisen älykkääksi, ei tuo älykkyys ollut milloinkaan ulottunut omien tunteiden kuvailuun. Sehän oli nähty jo silloin, kun hän oli kosinut Lilyä - se oli varmasti tyylittömin kosinta, jonka kukaan Tylypahkan asukas oli milloinkaan nähnyt.

“Miten näyttää tytölle rakkautensa?” James aloitti retorisesti selvittäen kurkkuaan. “Jouduin tekemisiin tuon kysymyksen kanssa kolmetoistavuotiaana, kun tajusin ensimmäisen kerran ihastuneeni punapäähän nimeltä Lily Evans. Olin silloin pelkkä typerä teinipoika ja muiden samanlaisten tavoin kuvittelin tosissani, että tytön huomion saa kiusaamalla tämän henkihieveriin. Ja kyllä minä sitä aika onnistuneesti toteutinkin - “ James piti tauon ja virnisti Lilylle. “Jos tytön saisi rakastumaan vain sillä, että laittaa rottia tämän koululaukkuun, tai kaataa vettä tämän päälle, siinä tapauksessa näitä häitä olisi vietetty jo kauan sitten. Kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei todellista rakkautta voi saada sillä tavoin kiusaamalla. On pakko olla aito ja oma itsensä.

“Usein tuli hetkiä, jolloin kuvittelin yrittäväni turhaan. Yritin luovuttaa, mutta siitä ei ikinä tullut mitään - ei itseään voi määräillä sillä tavalla. Jos Lily Evans jotakin oli silloin, niin minun ihmiseni. Ihana, kiltti, kaunis. Tein kerran jopa listan niistä syistä, joiden vuoksi olin rakastunut sinuun, Lily. En kuitenkaan lue sitä nyt, tai emme ikinä saisi tätä valaa päätökseen.

“Kun kaiken jälkeen nyt yritän löytää sanoja sille, miksi oikein rakastan sinua, saan huomata olevani sanaton ja vaikeuksissa. Ei sellaista voi kuvata, mitä tuskin ymmärtää itsekään. Eräänä aamuna muodonmuutostunnilla minä yksinkertaisesti käänsin katseeni sinuun ja tajusin, että olet uskomaton olento. Ja on minun onneni, että sain lopulta sinut uskomaan, että rakastan sinua. Muuten en menisi koskaan naimisiin. Enkä osaa kuvata sitä sen täydemmin - minä yksinkertaisesti rakastan sinua.”

Nyt myös Jamesin tavallisesti niin vakavan aurori-isän itsehillintä petti ja mies ryhtyi kuivaamaan silmiään puvuntakkiinsa. James kätki hymynsä ja käänsi katseensa takaisin Lilyyn, joka tuijotti häntä punastuneena ja ujosti hymyillen.

“James, minäkin rakastan sinua”, Lily vastasi vakavoituen. “Usko pois, yritin kyllä vältellä sitä aikoinani ja tiedät itsekin varmasti miksi. Kävit hermoilleni, kiusasit minua ja kuvittelit saavasi minut vain omalla erinomaisuudellasi. Silloin oli helppoa vihata sinua. Minua varoitettiin usein siitä, että viha kääntyy helposti rakkaudeksi. Itse en kuitenkaan omassa ylimielisyydessäni uskonut. Jos syytin sinua omahyväisyydestä, olin kyllä sellainen varmasti itsekin. Kuvittelin pitkään olevani korkealla sinun yläpuolellasi. Totuus kuitenkin on, että me olemme tasaveroiset ja myös täydennämme hyvin toisiamme. Sinun alkusi on siinä, minne minä päätyn. Täydennät minussa sellaisia vikoja kuten perfektionismi ja liiallinen vakavuus. Sinun seurassasi ei ole hetkeäkään, jolloin en tuntisi itseäni eläväksi. Ja jos sen tajuamiseen menikin epäinhimillisen paljon aikaa - no, siitä voi syyttää vain huonoja olosuhteita, tai ehkä sitä tosiasiaa, että sinä kiinnostuit minusta pahimman teini-ikäsi syövereissä.

“Sillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, vihasimmeko vai rakastimmeko me toisia silloin aluksi. Se kaikki on nyt muuttunut. Sinä et ole enää itseään täynnä oleva piru - anteeksi sanavalintani, professori McGarmiwa”, Lily lisäsi vanhasta tottumuksesta vilkaisten sivusilmällä niiskuttavaa, nutturapäistä naista, joka hänen suureksi järkytykseen hymyili heille molemmille kyyneltensä lävitse.

“Minäkin olen muuttunut. En pidä enää niin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut näkemään harmaan mustan ja valkoisen välillä. Sinulla on yhä ärsyttävät tapasi, mutta niillä ei ole enää merkitystä. Olen kai oppinut, että kun todella rakastaa jotakuta, sitä hyväksyy virheet ja tulee itsekin hyväksytyksi. Ei toista ihmistä voi rakastaa, jos odottaa tältä pelkkää täydellisyyttä.”

“Minä olen niin ylpeä heistä”, Arianna suhisi Cinnamonin korvaan. “Ajattele nyt: koulu on loppunut kauan sitten ja silti he ovat onnistuneet oppimaan jotakin uutta!”
“Hysh nyt!” Cinnamon määräsi hajamielisesti.

Arianna murjotti. “Sinä olet tylsä.”

“Ei, vaan sinä yrität parhaasi mukaan peitellä piiloromanttista luonnettasi olemalla oikein sarkastinen, vaikka todellisuudessa haluaisit itkeä ilosta”, Cinnamon kuiskasi niin vakaasti, ettei Arianna osannut tehdä muuta kuin tuijottaa suu auki. Kuka tahansa olisi saattanut nähdä myrskypilvien kerääntyvän hänen päänsä ylle. Juuri sillä hetkellä kuitenkin pappi avasi taas suunsa kiinnittäen heidän kaikkien huomion Cinnamonin helpotukseksi.

“Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”, pappi lausahti levittäen käsiään. “Lily ja James, te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan

kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Vihkisormus on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi. Voitte suudella morsianta.”

Ääliömäisesti säteillen James astui askeleen eteenpäin ja kietoi uuden vaimonsa tiukkaan suudelmaan. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut karkottaa tuhat Voldemortia yhdellä taikasauvan heilautuksella.

Lily tuijotti vaiteliaana nimettömässään kiiltelevää sormusta yrittäen selvittää itselleen, mitä kaikkea se oikein merkitsi. Se oli pelkkä kultainen, pienenpienin kivin koristeltu rengas, ei millään tavalla suuri tai mahtava. Silti se merkitsi suurempaa elämänmuutosta kuin mikään sitten Tylypahkan päättymisen ja Lilyn vanhempien kuoleman.

Lily vilkaisi syrjäkarein vierellään auton takapenkillä istuvaa Jamesia. Heidän takanaan kokonainen juhlavieraiden letka ajoi kohti Luumutarhan kartanoa, missä häävastaanotto oli tarkoitus pitää. Lokakuun harvinainen aurinko kurkisti sisään auton suljettujen ikkunoiden raosta.

“No, selvisimmepähän hengissä”, James totesi kietaisten käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille. Lily nojasi päätään pojan olkapäähän. “Lily Potter.”

Lily kohotti kulmiaan. “Et voinut vastustaa kiusausta käyttää tuota nimeä?”

“Odota vain. Olen odottanut tätä niin kauan, etten viikkokausiin kutsukaan sinua muulla nimellä.”

“Sitten minun on kai paras hankkia korvatulpat, vai mitä?”

James unohtui katsomaan häntä ruskein, lämpimän huvittunein silmin. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta he purskahtivat rentouttavaan nauruun, joka laukaisi kaiken aamun jännityksen siihen paikkaan. He olivat selvinneet ilman sen suurempia katastrofeja avioliiton satamaan ja nyt kaikki tulisi olemaan hyvin.

“Merlin, luulin välillä, että pyörryn alttarille!” James paljasti naurunsa lomasta. “Kun sinä ilmestyit ovelle - ja näytit niin mielettömän ihanalta - “

“Sinä puolestasi näytit melkoisen kalpealta”, Lily kiusoitteli nojautuen painamaan suudelman vasten Jamesin leukaa. “Ettei herra Potteria vain olisi hermostuttanut?”

“Rouva Potterhan sen paremmin tietää”, vastasi James. Poika oli hetken hiljaa ja sanoi sitten päätään pudistellen: “Meille tulee vielä iso ongelma tästä. Minä olen niin tottunut ajattelemaan sinua Evansina, että sekoitan sinut äitiini sinä silmänräpäyksenä kun joku karjuu rouva Potterin nimeä.”

“Sinä sekoitat minut äitiisi?” Lily toisti siristäen silmiään. James luki salamannopeasti vaaran vaimonsa vihreistä silmistä ja kiirehti korjaamaan, ettei Lilyllä ja Saschalla ollut missään tapauksessa muuta yhteistä kuin nimi.

“Sinä näytät yhä seitsemäntoistavuotiaalta, älä huoli”, James vakuutti silmäillessään hymy huulillaan Lilyn hääpuvun helmaa, joka aaltoili laajana merenä heidän jaloissaan.

Lily hymähti. “Ihan vain tiedoksesi: olen kahdeksantoista.”

James huokaisi. “Lily, en ole niin typerä, että unohtaisin, kuinka vanha minun vaimoni oikein on! Tarkoitin lähinnä sitä ‘seitsemäntoistavuotiaana on neito kauneimmillaan’-soopaa, jota äiti on syöttänyt minulle siitä lähtien, kun ymmärsin, mitä tarkoittaa sana ‘neito’. Ja minä sentään olen mies.”

Lily antoi kasvojensa sulaa lämpöiseen hymyyn ja vajosi vasten Jamesin olkapäätä arvoituksellisesti naurahtaen.

James oli tuskin ehtinyt taluttaa Lilyn sisälle Luumutarhan kartanon kukkasin koristellusta kaariovesta, kun Cinnamon jo ilmestyi esille kulman takaa hopeinen puku liehuen ja kapsahti suoraan ystäviensä kaulaan halaten heitä kumpaakin tiukasti yhtä aikaa. Kaikki viimeaikainen kireys Cinnamonin ja Jamesin välillä oli nyt ollutta ja mennyttä; he vaihtoivat poskisuudelmia kuin mitään ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Sitten Cinnamon käännähti Lilyn puoleen ja halasi häntä uudemman kerran kylkiluita musertavalla voimalla.

“Olen niin onnellinen sinun puolestasi, rouva Potter”, hän julisti mielissään. Lily naurahti ja vilkaisi Jamesia alta kulmiensa.

“Mitä luulet, kuulenkohan minä tänään mitään muuta nimeä kuin rouva Potter?” hän pohti.

“Tuskin”, James veikkasi näyttäen siltä, ettei asia häirinnyt häntä tippaakaan. Hän siirtyi halaamaan paikalle ilmestynyttä Remusta.

“Hauska nähdä, että sait lopultakin, mitä halusit, kaverit”, Remus sanoi pitkän halauksen päätyttyä. “Sitä kannatti odottaa, vai mitä?”

“Hyvää kannattaa aina”, Siriukselle kuuluva syvä ääni vastasi Jamesin selän takaa. James pyörähti ympäri kannoillaan ja virnisti leveästi kaikkien aikojen parhaalle ystävälleen, joka oli juuri ilmestynyt paikalle Arianna käsipuolessaan. Sirius onnitteli Jamesia halauksen ja teeskennellyn nenäkkäiden sanojen kera, mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että hän ainoastaan vähätteli tuntemuksiaan - kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt Sirius Blackia niin liikuttuneena ja ylpeänä jonkun sellaisen asian vuoksi, joka ei liittynyt suoranaisesti häneen itseensä.

“Teit juuri elämäsi parhaan teon, pikkusisko”, Sirius kehaisi suudellessaan Lilyä poskelle. “Ilman sinua me kaikki olisimme pahassa pulassa Sarvihaaran lemmenkipeyden kanssa.”

Lily oli aikeissa vastata, kun Cinnamon liihotti paikalle kameran kanssa.

“Riittää jo”, tyttö komensi terävästi. “Sirius, minä haluan kuvan sinusta, Lilystä ja Jamesista. Riviin nyt siitä, te kolme!”

Tottelevaisesti Sirius, James ja Lily siirtyivät syrjemmälle kuvan ottamista varten. James kietaisi käsivartensa Lilyn vyötärölle ja jakoi lyhyen virnistyksen Siriuksen kanssa, joka oli myös laskenut kätensä Lilyn olkapäille. Cinnamon räpsi tyytyväisenä valokuvan toisensa perään mutisten jotakin ‘muistojen keräämisestä’.

“Tämä on teidän elämänne paras päivä, te haluatte tästä paljon materiaalia todistukseksi”, Cinnamon selitti, kun Sirius nurisi liian pitkään kestävästä poseerauksesta.

“Tarkoitat varmaan, että JAMES haluaa paljon todistusmateriaalia”, Arianna ehdotti teeskennellyn purevasti. “Päivä, jolloin hän kukisti Lily Evansin ja niin edespäin.”
James hymyili omahyväiseen tapaansa ja jätti Siriuksen ja Lilyn kameran uhreiksi suunnistaen itse tervehtimään paikalle ehtinyttä Peteriä, joka saatteli mukanaan kokovaaleanpunaiseen pukuun pukeutunutta Admire Speiriä. Admire näytti oikealta sokeroidulta enkeliltä, mutta Peteriä se ei näyttänyt haittaavan. Heidän jäljessään paikalle harppoi Red, joka tapansa mukaan oli kieltäytynyt puvuntakista ja käytti pelkää kauluspaitaa, kerrankin väriltään valkoista. Mies oli pelkkää hymyä kiireestä kantapäähän, tosin oli mahdotonta sanoa, oliko hymy aito. Hän halasi Lilyä lyhyesti.

“Hauska nähdä, että tekin löysitte tienne alttarille”, Red onnitteli luonteenomaisen sarkastiseen tapaansa. “Olin lyönyt Jazzin kanssa vetoa siitä, onnistutteko te siinä vai ette. Hän olisi ollut onnellinen tänään. Hän olisi voittanut.”

Kuten aina, Jazzin mainitseminen sai aikaan vaivaantuneen hiljaisuuden kaikkien miettiessä omissa oloissaan, mitä aiheesta voisi sanoa ja mitä ei. Heidän helpotuksekseen Red kuitenkin rikkoi painostavan tunnelman utelemalla Siriukselta, aikoiko tämä pitää puheen Lilylle ja Jamesille.

Siriuksen harmaat silmät tuikkivat helpottuneesti. “Kyllä vain. Heti kun nämä kaksi kullanmurua ovat saaneet murskattua toistensa varpaat valssilla.”
“Kaikki meistä eivät tanssi surkeasti, vaikka sinä tanssisitkin”, Peter sihahti ystäviään puolustaen.

Red hymyili alentuvasti kuin olisi joutunut keskelle lastentarhaa. “Minä taidankin sitten siirtyä salin puolelle ärsyttämään Minervaa. Ja James - “

“Niin, pomo?” James tiedusteli vetäen käden näkymättömään lippaan.

“Ei liikaa kehuskelua sitten.”

Antamatta Jamesille tilaisuutta vastata Red katosi väkijoukkoon. Siitä eteenpäin kaikki oli pelkkää kaaosta; onnittelijat virtasivat sekavana massana Lilyn ja Jamesin luokse hukuttaen heidät halauksiin, onnentoivotuksiin ja ‘mitä minä olen aina sanonut rakkaudesta’-huomautuksiin. Joukossa oli niin väkinäisesti hymyilevä Amos Diggory kuin hyväntuulinen Troy Christiansen, jonka hilpeys kaikkosi nopeasti, kun mies sai Siriuksen näköpiiriinsä. Hän pakeni nopeasti saliin turvaan Siriuksen kiiluvilta silmiltä.

Viimeisenä onnittelemaan saapuivat Jamesin vanhemmat, mukanaan professorit McGarmiwa ja Dumbledore.

“Tervetuloa perheeseen”, Joseph Potter sanoi tarttuen Lilyä olkapäistä. Hän suuteli tyttöä kummallekin poskelle häkellyttäen tämän. Lily oli tottunut näkemään Jamesin isän vain aurorimaisen arvokkaana ja vakavana, mutta nyt mies oli kuin pienoisaurinko kaikessa hyväntuulisuudessaan. Myös Jamesin äiti hymyili onnellisena.

“James”, professori McGarmiwa aloitti karheasti ojentaessaan kätensä myrkynvihreän kaapunsa hihasta. Nainen ei ollut ottanut huomioon Lilyn pyyntöä jästipukeutumiseen liittyen, eikä Lily ollut sitä odottanutkaan. Olisi ollut naurettavaa, jos McGarmiwan ja Dumbledoren kaltaiset suuret taikuuden nimet olisivat noin pukeutuneet kuten pahaiset jästit.

“Hienoa, että pääsit tulemaan, professori McGarmiwa”, James vastasi kohteliaasti, eikä Lily voinut olla miettimättä, miten irvokas koko tilanne oikein oli - nyt, koulun jo loputtua James puhutteli professoriaan tahdikkaammin kuin kertaakaan koko elämässään. Myös McGarmiwa näytti panevan asian merkille, sillä naisen suupielet nytkähtivät tavalla, jota joku olisi jopa saattanut pitää ystävällisenä.

“En olisi ikinä uskonut näkeväni tätä päivää”, professori sanoi painokkaasti. “Yksi Kelmeistä naimisissa.”

James teeskenteli parhaansa mukaan murheellista. “Loistavimmatkin meistä ovat tuomittuja kaatumaan joskus”, hän filosofoi. Lily tönäisi häntä.

“Itsepähän sinä tätä halusit”, tyttö muistutti. Heidän seuralaisensa nauroivat.

“No, minun henkilökohtaisesti on pakko sanoa, etten ole aikoihin viettänyt yhtä mukavaa päivää yhtä herttaisissa merkeissä”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien. Vanha velho oikaisi puolikuulasien asentoa nenällään ja tiedusteli sitten: “Voisiko joku näyttää minulle, mistä löytäisin voileipäkakkua? En ole saanut sellaista miesmuistiin ja minun miesmuistini on totta totisesti pitkä.”

Lily nautti olostaan Luumutarhassa välittömästi. Kartano oli vanhanaikainen, hienostunut ja jollakin tapaa hyvin tyttömäinen rakennus. Sen käytävät olivat avaria ja valoisia ja tuoksuivat vanhalta puulta sillä tavoin kuin kauan sitten rakennetut talot nyt yleensä tuoksuvat. Juhlasali oli hyvin tilava ja tulvillaan heikkoa, punertavaa auringonvaloa, joka arkana työntyi sisään lasimaalein värjättyjen ikkunoiden lävitse. Lilyn askeleet tuntuivat keveiltä, kun tuli aika tanssia häävalssi yhdessä Jamesin kanssa.

“Minä en sitten vastaa sinun varpaistasi”, James varoitti heidän astellessaan keskelle tanssilattiaa. Saman tien orkesteri alkoi soittaa laulua, jonka Lily oli heidän häätanssikseen valinnut. Kyseessä oli hänen nuoruudenidolinsa John Denverin laulu Annie’s Song.

“Come let me love you, let me give my life to you, let me drown in your laughter, let me die in your arms…” Lily kohotti varoen katseensa Jamesiin ja oli purskahtaa nauruun nähdessään, kuinka keskittyneesti poika häntä katseli. Hän oli niin hyvällä mielellä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän olisi kehrännyt, jos olisi osannut.

“Aiheutetaanko McGarmiwalle pahoinvointia?” James ehdotti kohottaen kulmiaan laiskan siriusmaisesti. Lily vilkaisi miestään epäluuloisesti.

“Tarkoitatko sinä - “ hän aloitti, muttei koskaan ehtinyt kysymyksessään sen pidemmälle, sillä siinä vaiheessa James jo kumartuikin hänen puoleensa ja vaiensi hänet yhdellä suudelmalla. Jos McGarmiwa saikin pahoinvointikohtauksen, Lily ei sitä ainakaan enää huomannut.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa lautasilleen ja istuivat mukavasti paikoillaan, tuli Siriuksen puheen aika. Päästä varpaisiin tyylikkyyttä huokuva nuori Kelmi nousi korokkeelle kilistäen viinilasiaan. Hän loi yhden epäluuloisen silmäyksen mikrofoniin kuin harkitsen, käyttäisikö sitä ja kääntyi sitten nyrpistäen nenäänsä poispäin. James virnisti. Hän tunsi kyllä Siriuksen kovaäänisemmät puolet sen verran hyvin, että tiesi mikrofonin olevan pojan tapauksessa täysin turha kapistus.

“Hyvät naiset ja herrat, hyvä hääpari, saisinko huomionne hetkeksi?” Sirius pyysi muodollisesti. Puheensorina kuoli vähä vähältä ihmisten kääntäessä odottavat katseensa lavalla seisovaan nuorukaiseen, joka oli aikaa sitten luopunut puvuntakissaan ja näytti nyt viimeistä piirtoa myöten siltä kuin olisi ollut jälleen Tylypahkassa. Vaikutelmaa korosti etenkin rohkelikon punakeltainen solmio.

“Sulhasen bestmanina ja henkisen tukena minun on ilmeisesti tarkoitus pitää puhe”, sanoi Sirius. “Haluaisin aloittaa onnittelemalla niin sulhasta, morsianta kuin heidän läheisiäänkin siitä, että he kaikki selvisivät hengissä tästä traumaattisesta päivästä. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei James ole mitenkään lahjakas virallisissa tilanteissa. Olen hyvin ylpeä siitä, että hän selviytyi koko seremoniasta kumahtamatta kertaakaan tajuttomaksi alttarille.

“Vielä ylpeämpi olen kuitenkin siitä, että James ylipäätänsä meni naimisiin tänään. Vietettyäni seitsemän vuotta samassa koulussa niin sulhasen kuin morsiamenkin kanssa voin sanoa, ettei heidän taipaleensa ole ollut helppo. Jos sille voisi antaa kivikkoisuuspisteitä, nimittäisin sen täyden kympin suhteeksi. James rakasti Lilyä, mutta yritti piilottaa sen ärsyttämällä häntä. Perinteisenä tyttönä Lily tietenkin uskoi kaiken mitä James sanoi ja teki alkoi varsin nopeasti vihata häntä. Me muut yritimme tasapainoilla heidän välissään sideharsoin ja kilvin siltä varalta, että he päättäisivät äkkiä alkaa heittää toisiaan mädillä omenoilla. Jos kirjoittaisin listan kaikista niistä vammoista, jotka Lily on Jamesille aiheuttanut, puhuisin tässä vielä silloinkin, kun sulhanen ja morsian ovat jo lähteneet häämatkansa viettoon.”

Sirius veti syvään henkeä ja jatkoi. “Kukaan meistä ei oikeastaan ymmärrä, miten ihanainen lemmenparimme oikein löysi toisensa. Itse nimittäisin sitä hyviksi olosuhteiksi - James päätti ryhtyä inhimilliseksi, Lily päätti laskea vaatimustasoaan. Eräänä kauniina aamuna me vain saimme kuulla, että riitaisat ystävämme ovat päättäneet laskea aseistuksensa. Ja, kuten me kaikki arvasimme jo ensimmäisellä luokalla, tästä seurasikin oikea historiankirjoihin sopiva romanssi. James ja Lily ovat kumpikin hyvin viihdyttäviä ja ihania ihmisiä, mutta kun he ovat yhdessä, on heistä kaksin verran enemmän iloa. Kukapa meistä ei nauttisi kuunnellessaan heidän hyväntahtoista nälvintäänsä, joka kukkaiskielellä sanottuna tarkoittaa vain sitä, että he ovat kuolettavan rakastuneita toisiinsa? Lily on aina saanut huumorimiehen Jamesissa hereille, joskaan en usko sen olleen aina tarkoituksellista. James yrittää aina niin kovasti miellyttää Lilyä, että hän tekee väkisinkin jotakin typerää. Niin kuin silloin, kun hän kosi tätä meidän ihastuttavaa kukkastamme: sekin edellytti murtuneita varpaita. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Severus Kalkaros olisi ehdottomasti pitänyt sisällyttää kutsuvieraslistaan. Ilman häntä nämä kyyhkyläisemme todennäköisesti värjöttelisivät yhä yksin miettien, miten ilmaista toisilleen tunteensa. Hassua, miten rohkeinkin mies muuttuu toisinaan pelokkaaksi Lily Evansin edessä, vai mitä? Henkilökohtaisesti en kuitenkaan valita. Olen jo vuosikausia kohdellut Jamesia veljenäni ja näiden häiden myötä saan itselleni myös siskon. Eli kiitos, James Potter, että ymmärsit puhkaista egosi ajoissa. Kiitos, Lily Potter, että pelastit meidät vanhapiikaveljeltä. Toivon, että avioliittonne kestää pitkään.”

Lily vaihtoi nopean hymyn Jamesin kanssa, kun Sirius kohotti maljansa muiden häävieraiden mukana.

“Hänen todella on mahdotonta pitää ei-sarkastista puhetta, vai mitä?”

“No jaa”, James arvioi ja vislasi Siriukselle toisesta suupielestään. “Hän saattaa olla renttu, mutta me kaikki rakastamme häntä, vai mitä?”

Juhlat virtasivat eteenpäin. Iltapäivän kuluessa häävieraat lähtivät harhailemaan pöydästä toiseen unohtamatta missään tapauksessa tulla huomauttamatta Jamesille ja Lilylle jotakin siitä, kuinka herttainen heidän rakkaustarinansa oikein Siriuksen mukaan olikaan. Sirius itse kulki juhlavieraan luota toiselle jakelemalla heille niitä ihmeellisen imartelevia kehujaan, jotka saivat heidät rakastamaan häntä entistä enemmän. Arianna seurasi poikaystävänsä seikkailuja myrtyneenä sivusta, kunnes sai viimein vangittua tämän tanssilattialle kanssaan.

“Voisit, tiedätkö, kiinnittää seuralaiseesikin hieman enemmän huomiota”, tyttö ehdotti vaarallisesti Siriuksen keinuttaessa häntä varoen puolelta toiselle musiikin tahdissa. Sirius vihasi sitä, miten hauraalta Arianna tuntuikaan hänen käsiensä otteessa; hän uskalsi hädin tuskin puristaa tyttöä siinä pelossa, että tämä saattaisi murtua hänen käsiinsä. Hän hymähti tytön huomautukselle omahyväiseen tapaansa.

“Maailma on täynnä Jamesin sukulaisia, jotka minun täytyy hurmata”, Sirius vastasi helposti.

“Miksi ihmeessä sinä haluaisit hurmata Jamesin sukulaisia?” ällisteli Arianna.

Sirius väläytti hampaitaan. “He hukuttavat minut makeisiin jouluna.”

“Sinun kohdallasi todella pitää paikkaansa se sanonta, että miehet ajattelevat vain vatsallaan”, Arianna sanoi puolittain nauraen, puolittain halveksuen.

“Ainakin toinen meistä ajattelee vatsaansa.”

“Onko meidän pakko aloittaa tämä taas?”

Sirius oli aikeissa nyökätä, mutta muutti sitten mielensä. Niin paljon kuin hän olisi halunnutkin saada Ariannan kuuntelemaan itseään, ei parhaan ystävän hääjuhla ollut missään tapauksessa oikea paikka repivän riidan aloittamiseen. Ei olisi ollut oikein pahoittaa Lilyn mieltä sillä tavalla, Sirius ajatteli katsahtaessaan punatukkaiseen morsiameen, joka tanssi Redin kanssa valssia salsan askelin ja nauroi katketakseen. Myös Red näytti olevan paremmalla tuulella kuin aikoihin - ilmeestä päätellen mies teki juuri jonkinlaisia sarkastisia huomautuksia. Siriusta ärsytti, ettei hän kuullut niitä.

Puolittain Redin ja Lilyn takana tanssi Lilyn lapsuudenystävä Troy. Miehellä oli parinaan Jamesin pikkuserkku Meggie ja hän tähyili kaiken aikaa ympärilleen. Kun hän kohtasi Siriuksen katseen, hänen ilmeensä muuttui varautuneeksi. Sirius iski näkyvästi silmää ja nuolaisi huuliaan. Troy lähti kiireesti tanssittamaan pariaan toiseen suuntaan.

“Herranjestas sinun kanssasi, Sirius Phoenix Black!” Arianna älähti. “Onko sinun pakko flirttailla vielä MIEHIENKIN KANSSA?”

“Metsästäjä ei saa koskaan lakata harjoittamasta taitojaan”, Sirius vastasi filosofisesti. Sanojensa vakuudeksi hän kumartui lähemmäs Ariannaa ja kehräsi käheällä äänellä tytön korvaan: “Vai haluaisitko, että harjoitan kykyjäni sinuun?”

Ariannan polvet löivät loukkua. “Sinä olet liian hyvä tuossa, Sirius Black!” tyttö kikatti tiukentaessaan otettaan Siriuksen kaulasta. “Saisit kenet tahansa haluamaan suudella sinua!”

“Haluatko SINÄ suudella minua?” Sirius kysyi suoraan.

Vastaamisen sijaan Arianna liimautui vasten Siriuksen vartaloa ja näytti pojalle, mitä oikein halusi tehdä.

Cinnamon risti käsivartensa rinnalleen ja pohti, oliko hänen ylleen langetettu jokin häitä koskeva kirous. Siinä missä toiset tanssivat ja pitivät hauskaa hän itse seisoi yksin seinustalla, aivan kuten oli tehnyt Petuniankin häissä. Ja, aivan kuten silloin, vähän matkan päässä tanssi itse Remus Lupin yhdessä Lilyn Ashling-serkun kanssa. Ainoa ero Petunian häihin oli se, että tällä kertaa Remus ei näyttänyt vaivaantuneelta, vaan itse asiassa hymyili Ashlingille. Ja miksi ei olisi hymyillyt, Cinnamon mietti katkerana nakellessaan vaaleaa tukkaa olkapäänsä ylitse. Remushan oli nyt vapaalla jalalla.

Cinnamon ei ymmärtänyt, miksi antoi itselleen luvan olla edes harmissaan. Hän itsehän oli halunnut erota Remuksesta. Silti hän sai huomata olevansa mustasukkainen. Olkoonkin, ettei hän halunnut enää palata yhteen Remuksen kanssa, siitä huolimatta hän olisi toivonut, että... hän ei ollut itsekään aivan varma siitä, mitä oikein toivoi. Ehkä sitä, että Remus olisi muistanut ystävän velvollisuutensa häntä kohtaan ja viihdyttänyt häntä sen sijaan, että viihdytti muita tyttöjä.

Cinnamon huokaisi. Hän tiesi olevansa naurettava, itsekäs ja lapsellinen, kaikkea kolmea yhdessä paketissa. Hän kuvitteli, että vain, koska hän oli päättänyt pysyä ystävänä Remuksen kanssa pojalla ei voisi olla muuta seuraelämää. Hän olisi ollut vihainen itselleen, ellei olisi ollut niin masentuneella tuulella.

“Anteeksi?” Lyhyt koputus Cinnamonin olkapäähän sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Kaunis hymy kohosi hänen huulilleen kuin napista painamalla ja hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa. Miehen näkeminen sai hänet sanattomaksi. Hänen edessään seisoi Alessandro Visardo salaperäisenä, vakavana ja luvattoman komeana jättivaatteissaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Cinnamon oli nähnyt miehen ilman velhonkaapua ja hän tuli nopeasti siihen tulokseen, että piti näkemästään.

Hei, hetkinen nyt, Cinnamon huusi itselleen. Hän pakottautui rauhoittelemaan ajatuksiaan ja muistutti itseään siitä, ettei Alessandro Adamo Visardo ollut mies, johon sopi ihastua. Joskin hän oli ihastunut jo, mutta - no, ainakin hän voisi estää tunnetta kehittymästä sen pidemmälle, hän päätti ja väänsi kasvoilleen sopivan viileän ilmeen.

“En tiennyt, että sinäkin olet tulossa”, hän valehteli.

“Lily kutsui minut”, Alessandro vastasi helposti ja haukotteli. “Haluatko tanssia?”

Cinnamon tuijotti vakoojaa äimistyneenä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt Alessandro Visardoa missään mielessä. Alessandrohan pyöritti häntä kuin hän olisi ollut joku - joku - joku kertakäyttönukke, hän ajatteli raivoissaan. Hänen ylpeytensä vaati häntä kieltäytymään miehen pyynnöstä, mutta hänen ruumiinsa ei kuunnellut käskyä. Ennen kuin hän tajusikaan, Alessandro kiidätti jo häntä tanssilattialle.

Varsin nopeasti Cinnamon sai huomata, ettei Alessandro tanssinut yhtä hyvin kuin Remus. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli ikinä odottanutkaan muuta - olkoonkin, että Alessandro oli italialainen ja niin ollen taiteellisen ihmisen maineessa, ei hän todellakaan ollut mitään tanssijatyyppiä. Jos hän kerran oli karannut koulusta nuorena, oli erittäin epätodennäköistä, että hän oli ikinä ehtinyt harjoitella kovin paljon. Siitä huolimatta hän hallitsi tanssimisen ainakin sen verran hyvin, että pystyi viemään Cinnamonia tanssilattian tungoksessa.

Tilanne oli samaan aikaan sekä miellyttävä että hermostuttava. Katsellessaan vaivaantuneena Alessandron läpitunkeviin silmiin Cinnamon tajusi päivänselvästi, että tässä suhteessa oli kaikkea sitä, mitä suhteesta Remuksen kanssa oli puuttunut: oikeaa tunneta. Oli vain kohtalon ivaa, että hänen ja Alessandron suhteessa ei muuta ollutkaan kuin tunnetta. Ei minkäänlaista läheisyyttä, ymmärrystä eikä luottamusta. Pelkkiä tunteita vain, eivätkä ne riittäneet sellaisessa maailmassa kuin heidän maailmansa oli.

“Olet hiljaa”, Alessandro mumisi niin hiljaa, että Cinnamonin täytyi lukea sanat hänen huuliltaan. “Mitä mietit?”

Cinnamon hätkähti ja vilkaisi syyllisenä ulos ikkunasta. “Säätä”, hän valehteli ja nipisti itseään henkisesti estääkseen ajatuksiaan karkaamasta taas väärille urille. Juuri silloin hän näki onnekseen liikettä Luumutarhan eteisaulassa ja sai hyvän tekosyyn kääntää ajatuksensa pois Alessandrosta. Tanssisalin ovensuussa, syvänvioletteja tapetteja vasten seisoi harmaaseen jakkupukuun pukeutunut naishahmo, jonka Cinnamon olisi kaiken jälkeen tunnistanut unissaankin. Petunia.

Cinnamon ei ollut ainoa, joka oli huomannut Petunia Dursleyn yllättävän saapumisen. Myös Lily keskeytti tanssinsa professori Dumbledoren kanssa ja suunnisti Luumutarhan eteisaulaan vastaanottamaan perin juurin vaivaantuneelta näyttävää siskoaan. Hän toivoi, että olisi tiennyt, miksi Petunia oli oikein tullut - pelkkä ilme siskon kasvoilla kieli, ettei kyseessä ollut mikään miellyttävä onnitteluvierailu. Petuniaparka näytti ylisuuren sitruunan nielaisseelta hevoselta, Lily ajatteli epätavallisen häijysti. Siskosten edellinen keskustelu oli yhä hänen mielessään selkeänä ja viiltävänä.

“Lily”, Petunia nyökäytti päätään pitkän kaulansa varassa, kun sisarukset seisoivat epätietoisina vastatusten. “Sinä sitten menit naimisiin sen Potterin kanssa.”

“Sillä Potterilla on etunimi, eikä sen käyttäminen tapa sinua”, Lily vastasi kylmän rauhallisesti. Hän ei aikonut näyttää pettymystään Petunian ilmeisen viileyden vuoksi; sitä iloa hän ei kaiken jälkeen siskolleen soisi.

He seisoivat hetken hiljaa vastakkain käyden äänetöntä taistelua katseillaan. Viimein Petunia taivutti päätään ja kähähti kuin ylitsepääsemätöntä kirousta lausuen:

“Onnea naimisiinmenon johdosta.”

Lily hymähti. “Kiitos. En nähnyt sinua kirkossa.”

“Koska en ollut siellä”, kivahti Petunia. “Luuletko, että minä halusin tulla sinne - sinne friikkien joukkoon?”
Kipu häivähti siskon epämääräisenvärisissä silmissä, eikä Lily voinut olla harkitsematta sitä mahdollisuutta, että valinta jättää tulematta häihin ei ehkä sittenkään ollut Petunian oma. Totta kai hän tiesi, ettei Petunia muutenkaan olisi tullut paikalle riemusta kiljuen. Heidän välillään oli tapahtunut liian paljon pahoja asioita, eikä niitä voinut enää ommella kokoon. Silti Lily ei voinut olla miettimättä, olisiko Petunia tullut, jos Vernonia ei olisi olemassa.

“Minulla on sinulle asiaa”, Petunia sanoi äkkinäisesti ja niin piinattuun sävyyn, että Lily osasi jo odottaa vaikeuksia. Hän suoristi selkäänsä ja kehotti tuskin huomattavalla nyökkäyksellä isosiskoaan kertomaan lisää.

Petunia kiemurteli kuin olisi saanut Siriuksen syyhypulveria alusvaatteisiinsa. Jälkeenpäin Lily ei osannut sanoa, kauanko raastavaa hiljaisuutta kesti, mutta joka tapauksessa se oli vähällä viedä häneltä järjen. Kun pommi lopulta putosi, tuntui se kuitenkin sata kertaa pahemmalta kuin epätietoisuus.

“Minä en halua meidän olevan enää siskoksia”, Petunia töksäytti.

Hetken ajan Lily vain tuijotti siskoaan kuin ei olisi kunnolla ymmärtänyt sitä kieltä, jota tämä puhui. Hitaasti mutta varmasti hän tunsi kylmän, paikalleenjähmettävän kauhun hiipivän varpaitaan pitkin ylös kehoonsa. Viimein hän naurahti epävarmasti.

“Mitä sinä oikein puhut? Et sinä voi noin vain pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että meillä on samat geenit”, hän sanoi heikosti. Petuniaan esitys ei tehnyt vaikutusta. Nainen niiskaisi ja ilmoitti harkinneensa sitäkin vaihtoehtoa, mutta tarkoitti kyllä aivan muuta.

“Jos me olemmekin sukulaisia, minusta meidän ei ole tarkoitus ajatella sitä asiaa tästä eteenpäin. En halua, että pidämme minkäänlaista yhteyttä keskenämme. Jos tapaammekin, teeskentelemme, ettemme tunne toisiamme.”

“MITÄ?” Lily parahti pystymättä uskomaan korviaan.

Petunia nyökkäsi itsepäisesti, vaikka se tapa, jolla hän vältti epätoivoisesti katsomasta Lilyyn kieli, ettei hän ollut aivan niin sinut päätöksensä kanssa kuin antoi ymmärtää. Jälleen kerran Lily totesi mielessään, että Vernonilla oli epäilemättä jotakin osuutta Petunian päätökseen. Tai ehkä heillä vain oli vääränlainen historia - ehkä vanhempien kuolema ja sen aikaansaama järkytys olivat saaneet Petunian kuvittelemaan, että kaikki olisi ollut toisin, jos Lilyä ei olisi ollut. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, millä tavoin Petunia oli vääristänyt asiat mielessään, mutta hän oli varma siitä, ettei pitänyt siitä missään tapauksessa.

“Se on molempien parhaaksi”, Petunia perusteli tuijottaen Luumutarhan värikkäitä seiniä. “Voimme aloittaa alusta ja pysyä kumpikin omassa maailmassamme. Eihän meillä ole enää mitään yhteistä.”

“Entä se, että me olemme siskoja?” Lily kysyi takertuen epätoivoisesti siihen ilmeisimpään tosiseikkaan.

“Minähän sanoin jo. Me voimme unohtaa sen.”

“Mutta - “

Petunia liikautti kärsimättömästi kättään. “En suostu riitelemään sinun kanssasi tästä asiasta, Lily. Tulin vain ilmoittamaan sen sinulle.”
“Ja sinä kuvittelet, että minä hyväksyn sen noin vain?” Lily kivahti.

“En anna sinulle vaihtoehtoja.”

“Sinä et voi olla tuollainen!”

Petunia nauroi tylysti. “Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet minulle tehnyt? Voit uskoa, että voin!”
Lily tunsi hallitsemattoman raivon nousevan sisällään. “Mitä minä muka olen sinulle tehnyt? Milloin sinä uskot, että se kaikki on vain sinun oman kieroutuneen mielikuvituksesi tuotetta?”

Petunia nykäisi päätään taaksepäin kuin terävän läimäytyksen seurauksena. Lily olisi halunnut jatkaa enemmänkin; hän olisi halunnut loukata siskoaan kostoksi siitä kivusta, jonka tämä oli hänelle aiheuttanut - jos kukaan nyt saattoi korvata sitä, että repi sydämen irti jonkun rinnasta, heitti lattialle ja tallasi palasiksi kävelykenkänsä korolla, Lily ajatteli halveksuen. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut niin kovasti lyödä siskoaan.

“Onko täällä ongelmia?” Redin venyttelevä, karhea ääni tiedusteli eteisen ovelta. “Lily, aiheuttaako sinun - tuota - TÄTISI - vaikeuksia?”
Lily tunsi kiellettyä mielihyvää nähdessään Petunian kasvonpiirteiden vääristyvän Redin huomautuksen myötä.

“Sinä!” Petunia sylkäisi näyttäen siltä, että olisi voinut syöksyä kuristamaan Redin hetkellä millä hyvänsä. Red ei kuitenkaan värähtänytkään katseen edessä; sellainen mies, joka taisteli joka toinen päivä hengestään Englannin vaarallisimpia ihmisiä vastaan ei missään tapauksessa hätkähtäisi yhden jästinaisen raivoa, Lily ajatteli. Sitä Petunia ei kuitenkaan tiennyt.

“Mitä minusta?” Red uteli kuivasti.

Petunia katsoi häntä hämmentyneenä. Nainen ei selvästikään ollut tottunut siihen, että joku suhtautui hänen loukkauksiinsa niin alentuvan välinpitämättömästi.

“Sinä olet juuri niin kuin Lily!”

“Itse asiassa en ‘juuri niin kuin’”, närkästyneeltä näyttävä Red oikaisi. “Meillä on kyllä erittäin ratkaiseva sukupuolten välinen eroavaisuus, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen Red Stron. Ja sinä olet…?”

“Petunia Dursley”, Petunia vastasi jäätävästi.

“Sepäs mukavaa. En tiennytkään, että Lilyn äidillä oli sisko.”
“Minä - olen - hänen - tyttärensä.”
Red teeskenteli yllättynyttä. “Ohhoh! Onpas omena pudonnut kauas puusta - siskosta siis, tarkoitan”, hän sanoi huolettomasti ja siirtyi tarkastelemaan kynsiään tuttu, pahankurinen virne naamallaan. Lily tunsi oman suuttumuksensa hälvenevän, kun hän näki pitkästä aikaa Redin elementissään. Petunian pään päälle sen sijaan kerääntyi hitaasti mutta varmasti pahaaenteilevä myrskypilvi. Hän näytti siltä, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt ensin - kierittänyt Redin tervassa ja höyhenissä, kärventänyt vai hirttänyt miehen. Redin onneksi Petunia päätyi kuitenkin lievempään vaihtoehtoon ja ainoastaan mulkaisi miestä syvästi halveksuen (Red vastasi katseeseen naureskellen) ja tömisteli ulos Luumutarhasta. Lily jäi tuijottamaan siskonsa perään epämääräistä kaipausta tuntien.

“Kuka hän oikein oli?” Red halusi tietää.

Lily oli aikeissa vastata ‘minun siskoni’, mutta muutti mielensä viime hetkellä. Sellaisten asioiden sanominen tuntui typerältä ja tarpeettomalta nyt, kun Petunia oli tehnyt selväksi, millainen heidän suhteestaan tulevaisuudessa muodostuisi. Hän ei osannut tuntea muuta kuin raivoa siskoaan kohtaan; raivoa tämän ilmoituksen vuoksi sekä siksi, että tämä oli halunnut välttämättä kertoa asiasta juuri hänen häissään. Varmasti Petunia oli tiennyt, mitä ilmoitus Lilylle tekisi.

“Ei kukaan”, Lily valehteli lopulta, vaikka varmasti Red oli Petunian sanojen perusteella arvannut asioiden oikean laidan. “Pelkkä tunkeilija.”

Red nyökkäsi ymmärtävästi. “Arvelinkin. Kukaan ei kaipaa sellaisia häihinsä. Minä en ainakaan kaivannut.”

“Ai sinun häissäsi oli sellaisiakin?” Lily kysyi kiireesti haluten painaa Petunian taka-alalle mielessään, kunnes olisi hieman valmiimpi käsittelemään heidän suhteensa päätöksen.

Red nyökkäsi toistamiseen, eikä miehen kasvoilla ollut tällä kertaa jälkeäkään siitä tutun ironisesta virnistyksestä, johon Lily oli tottunut ja jota hän oli - kummallista kyllä - oppinut jopa rakastamaan.

“Jay Conway”, Red kertoi irvistäen kuin olisi maistanut suussaan mädäntyneen lohikäärmeenlihapihvin. “En tajua, miksi hän vaivautui tulemaan. Hän vihasi minua yli kaiken. Jazzin vuoksi.”

“Hän rakasti Jazzia?” Lily arvasi.

Redin kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. “Jos pakkomielteistä rakkautta voi nimittää rakkaudeksi. Loppuvaiheessa Jay olisi kai tappanut minut Jazzin vuoksi. Joskus luulinkin hänen tekevän niin. Mutta sekin asia ratkesi sitten omalla painollaan - “ Red huokaisi, eikä Lily tarvinnut ketään täydentämään miehen lausetta tietääkseen, mitä tämä tarkoitti. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä niin syvää, karvasta surua kuin Redin katseessa sillä hetkellä.

Red huoahti uudemman kerran ja hieroi käsiään yhteen kuin tehdäkseen Lilylle selväksi, että aihe oli loppuunkäsitelty.

“Mitä luulet, uskaltaisinko pyytää Peterin tyttöystävää tanssimaan?” Red kysyi katsellen suuntaan, missä Admire Speir kutitti hädänalaista Peteriä.

Lily hymyili helpottuneena puheenaiheenvaihdoksesta. “Hänellä ei ole minun tietääkseni vesikauhua, jos sitä pelkäät.”

Red hymähti. “Ikään kuin tuollainen kukkakeppi muutenkaan saisi ketään puraistua. Lähinnä minä pelkään sitä, että hän pehmentää minun pääni ja syöksyn ensi viikolla Auroriakatemian oppitunneille vaaleanpunaisissa trumpettihousuissa. Koska viimeinen pisara arvokkuuttani murenisi todennäköisesti siinä.”

Jamesin kasvoilla oli huolestunut ilme, kun Lily jonkin ajan kuluttua palasi saliin. Hän sivuutti toiveikkaan Amos Diggoryn tanssipyynnön sanaakaan sanomatta ja siirtyi seinustalle odottamaan Jamesia, joka tanssi sillä hetkellä äitinsä kanssa. Hetken kuluttua Jameskin luovutti äitinsä Redin tanssitettavaksi ja liittyi Lilyn seuraan ikkunaseinälle.

“Mikä hätänä?” poika kysyi vetäen Lilyn syliinsä. Lily painoi päänsä vasten hänen rintaansa, eikä suostunut vastaamaan.

“Kerron joskus toiste. Se oli minun siskoni”, hän lisäsi saaden Jamesin jähmettymään oitis paikoilleen hänen syleilyssään. “Petunia.”

“Tuskin sinulla useampia siskoja onkaan”, James yritti leikinlaskua. Vitsi oli heikko, eikä se houkutellut kuin ohuen hymyn Lilyn huulilta. Silti tyttö arvosti Jamesin yritystä.

He seisoivat pitkään hiljaa vastatusten ja vain syleilivät toisiaan. Lily halusi hukuttaa mielestään pois sen kaiken - niin ilon kuin surunkin - ja rauhoittua, tuntea vain oman hengityksensä ja sen, miten hyvin se sopi yhteen Jamesin hengityksen kanssa. He sulautuivat yhdeksi unohtaen kokonaan ympäröivän maailman, kunnes Peter tuli keskeyttämään hetken yhdessä säteilevän Admiren kanssa

“Teidän pitäisi kohta lähteä ajamaan lentokentälle”, Peter ilmoitti ja Admire kikatti heleästi, ikään kuin hänen poikaystävänsä olisi sanonut jotakin äärimmäisen hauskaa. “Jos haluatte ehtiä koneeseen - “

James nyökkäsi. “Kiitos, Matohäntä. Lily, joko sinä jaksat heittää kimpun?”
“Heittää kimpun?” Lily toisti typerästi.

“Niin”, Admire nyökytteli tuijottaen Lilyä suurin, innokkain silmin. “Sinun pitää heittää hääkimppusi. Se, joka saa sen kiinni, menee seuraavana naimisiin.”

Lily tukahdutti naurunsa Jamesin paidankaulukseen. Ei ollut vaikeaa arvata, että Admire haaveili saavansa kimpun kouriinsa. Hän ei kuitenkaan luvannut tytölle mitään, vaan ainoastaan hymyili tälle hillitysti, ennen kuin siirtyi lavan reunalle pyytäen kaikkia yhä naimattomia naisia kerääntymään kimpunheittoon. James jäi seisomaan seinustalle.

“Mitä luulet, Matohäntä, kuka sen saa?” hän arvuutti, kun Admire nappasi Cinnamonia käsipuolesta ja talutti tytön päättäväisesti mukaan riviin. Arianna sen sijaan jättäytyi ja Siriuksen suureksi helpotukseksi joukon ulkopuolelle ristien käsivartensa mielenosoituksellisesti rinnalleen.

“Jos en seurustelisi Admiren kanssa, veikkaisin häntä”, Peter myönsi katsellen tyttöystäväänsä, joka oli ainakin hetkellisesti unohtanut kiltin luonteensa ja käytteli nyt kyynärpäätaktiikkaa pyrkiessään eturiviin.

“Hänellä on hyvät mahdollisuudet”, James vahvisti. “Samoin tuolla punapäällä tuolla - “

“Sarvihaara, hän on korkeintaan kymmenen vanha!”
Lily tuhahti Jamesin ja Peterin sananvaihtoon ja kääntyi selin yleisöön valmistautuen kimpunheittoon. Hän laski hitaasti kolmeen ja heitti kimpun ilmaan niin lujaa kuin ikinä jaksoi.

Heittoa seurasi epämääräistä kiljahtelua, vihellyksiä ja leikkisän nahistelun ääniä. Lilyn ei kuitenkaan tarvinnut kääntyä ympäri nähdäkseen, kuka kimpun oli saanut - tieto tunkeutui suorastaan väkivaltaisella voimalla hänen korvakäytäväänsä melkein puhkaisten hänen tärykalvonsa.

“LILY ERICA POTTER, SINÄ OLET PETOLLINEN OLENTO!” Ariannan pohjia myöten sydämistynyt ääni kirkui. “Minä jättäydyin tarkoituksella sivuun koko pahuksen kilpailusta ja SINÄ HEITÄT SEN KIROTUN KIMPPUSI SUORAAN MINUN NISKAANI!”

Lily kääntyi mahdollisimman hitaasti ympäri ja kohtasi anteeksipyytävää esittäen punaposkisen ja mutruhuulisen Ariannan katseen. Hän olisi mielellään huomauttanut jotakin kohtalosta, mutta pelkkä huoli omasta terveydestä sai hänet pitämään suunsa kiinni.

Hääkimpun heittämisen jälkeen Lily ja James alkoivat kerätä hitaasti tavaroitaan ja valmistautua lähtöön lentokentälle. James ei ollut koskaan ennen ollut lentokoneessa ja vaikka Lily teki kaikkensa valmistaakseen miestään kokemukseen, ei hän voinut olla hermoilematta asian vuoksi hieman, kun hän vain kuvittelikin kaikkia niitä tapoja, joilla James Potter voisi aiheuttaa kaaoksen lentomatkan aikana.

Saatuaan tavaransa kokoon Lily kiersi kiittämässä vieraitaan läsnäolosta, ennen kuin suunnisti yhdessä Jamesin kanssa Luumutarhan ulkopuolelle. Heidän oli tarkoitus mennä kotiin Viistokujalle vaihtamaan vaatteet ennen ajomatkaa lentokentälle. Luumutarhan ulkopuolella Lily syleili ystäviään pitkään.

“Pitäkää Lontoo pystyssä ilman meitä”, hän komensi halattuaan Cinnamonia kolmannen kerran. “Vahtikaa, ettei Sirius tee mitään typerää.”

“Enhän minä ikinä tee”, Sirius protestoi ottaen kasvoilleen viattoman koiranpentumaisen ilmeen. Arianna, joka ei ollut vieläkään antanut anteeksi hääkimppuepisodia läimäytti häntä takaraivoon. Poika vastasi tekoon pyyhkäisemällä höyhenenkevyen Ariannan vaivattomasti käsivarsilleen ja suutelemalla tätä pitkään. Kuka tahansa saattoi nähdä, että vieressä seisova Cinnamon suorastaan kiemurteli kateudesta. Lily huokaisi hiljaa mielessään - kuinka hän kestäisi kokonaisen viikon ilman Kelmien tuttuja ihmissuhdekuvioita?

“No niin, menkää jo, tai myöhästytte lennolta”, Remus hoputti topakasti. “Lily, sinun pitää muistaa tämä - “

Hän ojensi Lilylle taikajuomaa, jonka Red oli valmistanut tytön pyrkimyksien sitomiseksi. Lily tuijotti hämmästyneenä pikkuruista pulloa. Päivän tapahtumien aikana hän oli lähestulkoon unohtanut, että hänen oli tarkoitus niellä juoma illan aikana. Nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan juomaa ja sitä, mitä se merkitsi: tämän päivän jälkeen hän ei voisi koskaan vastustaa lordi Voldemortia päin tämän kasvoja. Pystyisikö hän siihen?

“Liian myöhäistä katua”, Lily mumisi itsekseen. Hän tarttui pulloon, väänsi sen korkin auki ja nieli koko sisällön kerralla melkein taipuen kaksinkerroin inhottavan, happaman maun voimasta. Vielä pitkään juoman nielemisen jälkeenkin hän tunsi vastustamatonta halua oksentaa koko vatsalaukkunsa ulos, mutta sillä ei ollut merkitystä: hän oli rikkonut Velhojen Vakoiluverkoston valan ja oli vapaa vakoilemaan Feeniksin Killan hyväksi mielensä mukaan.

Viimeisten onnentoivotusten kera Lily ja James kömpivät autoon pyytäen kuljettajaa ottamaan suunnan kohti sitä katua, jonka varrella Vuotava Noidankattila sijaitsi. Lily painoi kasvonsa vasten ikkunaa ja vilkutti kovaa vauhtia loittoneville ystävilleen, kunnes nämä katosivat Luumutarhan kartanoa verhoavien puiden taakse. Lily huokaisi syvään. Hän tiesi, että hänen ystävänsä jatkaisivat juhliaan sinä iltana vielä pitkään, kun taas hän itse oli kokonaan uuden alun edessä. Yllättäen se ei tuntunutkaan missään määrin pahalta tai pelottavalta; katsahtaessaan kulmiensa alta itsekseen viheltelevää Jamesia Lily tunsi päinvastoin innokkuutta, ikään kuin hän ei olisi äkkiä malttanut odottaa, että pääsisi kohtaamaan uuden elämän haasteet yhdessä Jamesin kanssa. Sitä ennen heillä oli kuitenkin edessään kaksi viikkoa rentouttavaa lomailua Venetsiassa vailla Voldemortia tai velhomaailman huolia. Ja istuessaan siinä kylki Jamesin kyljessä hääauton takapenkillä Lily tajusi, että huolimatta siskostaan tai vanhemmistaan, huolimatta kaikista maailman varjoista hän oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään.