29.osa - Anteeksiantamatonta

19.11.1978

Ariannan ja Cinnamonin keittiö kylpi marraskuun kirpeän aamuauringon valossa. Sirius tyhjensi kahvikuppinsa ja taitteli Päivän Profeetan siististi eteensä. Hän vilkaisi hellan ääressä hääräilevää Ariannaa hymyillen näylle. Esiliinassa ja kurittomat kiharat tummansinisellä huivilla peitettynä Arianna toi Siriuksen mieleen pikkutytön, joka leikki kotileikkiä äitinsä tavaroilla. Pelkkä kontrasti tavanomaiseen riitti tekemään Ariannasta kauniin sinä aamuna.

“Mistä päin nyt tuulee?” Sirius ihmetteli, kun Arianna pyörähti paljain jaloin ympäri hellan ääressä ja työnsi täyden aamiaislautasellisen hänen eteensä.

Arianna hymähti. “Eikö tyttö saa tehdä poikaystävälleen aamiaista ilman taka-ajatuksia?”

“Älä kuvittelekaan, että valitan”, Sirius virnisti ja nojautui suutelemaan Ariannaa nopeasti poskelle, ennen kuin tyttö työnsi hänet sivuun ja palasi takaisin hellan ääreen ryhtyen määräilemään taikasauvallaan paistinpannun käyttäytymistä. “Kunhan ihmettelen. Yleensä sinä vain sullot paahtoleivän suuhuni ja käsket pureskella.”

“No, ei kukaan ole ikinä väittänytkään minua hienotunteiseksi tytöksi.”
Sirius hymyili itsekseen. Soti hänen luonnettaan vastaan olla sillä tavoin iloinen jokapäiväisten pikkuasioiden vuoksi ja silti hän sai huomata olevansa sitä täysin sieluin ja sydämin. Ariannan tekemisten katseleminen sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi toisella tavoin kuin aikoihin, ikään kuin yksi tyttö olisi riittänyt karkottamaan Voldemortin kuolonsyöjineen kauas taka-alalle.

Sirius seurasi yllättyneenä sivusta, kuinka Arianna nosti paistetun kananmunan lautaselleen paahtoleivän lisäksi ja istui hänen seurakseen syömään aamiaista.

“Mitä?” tyttö kysyi nähdessään Siriuksen tuijottavan.

Sirius hymyili anteeksipyytävästi. “Ei mitään - minä vain yllätyin - “
“No, yllätyit turhaan”, Arianna sinkautti vastaukseksi. “Se, että satun painamaan vähemmän kuin sinä ei välttämättä tarkoita, etten osaisi syödä kun minulla on nälkä!”

Sirius nieli vastaväitteensä ja tyytyi hymyilemään katse lautaseen painettuna. Hän ei tiennyt, mikä oli saanut Ariannan niin hyvälle tuulelle, mutta oli se mitä hyvänsä, hän piti siitä. Arianna oli sinä aamuna rentoutuneempi kuin aikoihin.

“Olit taas lehdessä tänä aamuna”, Sirius mainitsi, kun Arianna alkoi järsiä paahtoleipänsä reunaa. Tyttö kohotti kulmiaan kyllästyneesti huokaisten.

“Mitä ne tänään kirjoittivat?” hän tiedusteli varautuneesti. Vain muutamaa päivää aiemmin Päivän Profeetassa oli ollut kirjoitus, jossa oli suureen ääneen arvailtu hänen sairastavan anoreksiaa. Hän oli raivonnut kirjoituksesta päiväkausia, kun taas Sirius oli vältellyt sen mainitsemista parhaansa mukaan.

Sirius nytkäytti olkapäitään. “Eivät mitään mielenkiintoista. Että sinä petät minua Thomas Knightsdalen kanssa.”

“Minä MITÄ?” Arianna parahti läimäyttäen paahtoleipänsä vasten pöytää sellaisella voimalla, että marmeladi roiskui ympäriinsä. Siitä välittämättä Arianna hautasi päänsä käsiinsä. Oli mahdotonta sanoa, itkikö hän vai nauroiko; hänen olkapäänsä vavahtelivat rajusti yhtä kaikki.

“Hei - “ Sirius tarttui tyttöystävänsä ranteisiin ja siirsi kädet sivuun tämän silmiltä. Hän näki naurunkyyneleiden valuvan solkenaan Ariannan tummansinisistä silmistä.

“Lucy Wright on seonnut!” Arianna sanoi painokkaasti pyyhkiessään kyyneliä silmäripsistään. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä? Jos hän kerran haluaa meiltä apua, on hänellä pahuksen huono taktiikka näyttää se! Miksei hän voi tehdä niin kuin normaalit ihmiset ja itse asiassa PYYTÄÄ APUA sen sijaan, että kirjoittelee perättömiä lehtiin?”
“Jaa-a”, Sirius sanoi suupielet nykien. “Ehkä hän ei saa muuten yhteyttä sinuun. Tai sitten hän on todella varma asiastaan.”
“Ainakaan hänen ei pitäisi olla”, Arianna tiuskaisi vihaisesti. “Minä olen varattu ja Tom on varattu.”

“Hän on?”

Arianna nyökkäsi. “Hän seurustelee jonkun jästitytön kanssa. Sen tytön nimi on Selena joku, en tiedä sen enempää. Joka tapauksessa tuollainen kirjoittelu Tomista on todella ilkeää tilanteen huomioon ottaen… hänen tyttöystävällään on syöpä.”
Sirius muisti kuulleensa joskus Lilyn ja Cinnamonin puhuvan keskenään jästisairaudesta nimeltä syöpä. Hän ei tiennyt siitä kovin paljon, eikä halunnut tietääkään; Lilyn mukaan tuo sairaus oli hengenvaarallinen. Ensimmäisen kerran elämässään Sirius jopa tunsi myötätuntoa Thomas Knightsdalea kohtaan.

“Eli sinä et siis petä minua Knightsdalen kanssa?” hän varmisti, kun Arianna oli rauhoittunut tarpeeksi puhuakseen kunnolla.

Arianna kohotti paahtoleipäänsä. “Haluatko marmeladia naamaasi?”

“Vain jos saan samalla naamanpesun, kulta”, Sirius virnisti nojautuen tyttöystäväänsä kohti. Arianna ojensi kätensä ja työnsi hänet nauraen kauemmas.

“Meistä kahdesta SINÄ olet se koira”, tyttö protestoi.

“Niin, minä olen suloinen ja halattava ja uskollinen…”

“Ja omahyväinen.”

“Sitäkin.”

Arianna viskasi lusikallisen marmeladia poikaystäväänsä kohti. Sirius ohjasi sen näppärästi taikasauvallaan tiskialtaaseen, ennen kuin se ehti lähellekään hänen kasvojaan. Hän kohotti omaa lusikkaansa ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. Se oli vähän yli puoli kahdeksan aamulla.

Sirius huokaisi ja antoi lusikan pudota takaisin lautaselleen. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut jäädä ja uppoutua merkityksettömään ruokasotaan Ariannan kanssa, oli aika palata takaisin omalle asunnolle ja vaihtaa työvaatteet ennen Auroriakatemiaan lähtöä. Hän oli ottanut tavakseen viipyä aamuisin Ariannan luona niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Jollakin tapaa siellä oli helpompaa kuin kotona. Hänen ja Remuksen asunto tuntui nykyisin kovin tyhjältä. Tottuminen Jamesin poissaoloon veisi aikansa, Sirius arveli. Sitä odotellessaan hän ei voinut tehdä muuta kuin vierailla ahkerasti Ariannan luona mitä omituisimpina vuorokaudenaikoina aina kun levottomuus yllätti, vaikka sellainen käytös varmasti ajoikin niin Remuksen kuin Cinnamonin hermoromahduksen partaille. Sirius ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Kaikista mieluiten hän olisi mennyt Jamesin luokse, mutta jollakin tapaa se ei vaikuttanut enää sopivalta. Ei nyt, kun Jamesilla oli Lily.

Jos Sirius ei olisi itsekin rakastanut Lilyä niin loputtoman paljon, hän olisi hyvinkin saattanut vihata tyttöä. Ei tytön itsensä vuoksi, vaan siksi, että tämä oli riistänyt häneltä Jamesin tavalla, johon kukaan muu ei olisi milloinkaan pystynyt. Jos Lilyä ei olisi ollut, Kelmit olisivat pysyneet yhtenäisinä ikuisesti. Vai olisivatko sittenkään? Olihan Peterkin muuttanut Admiren luokse heti koulun loputtua ja Admire oli sentään vasta kuudentoista, oikea keskenkasvuinen hattarapää. Ihmismieli toimi toisinaan kovin kummallisella tavalla.

Ravistautuen valveille ajatuksistaan Sirius työnsi loput paahtoleivästä suuhunsa kokonaisena ja kumosi toisen kahvikupillisen kurkkuunsa. Neste poltti kurkkua ja sai hänet yskimään. Arianna silmäsi häntä teeskennellyn huolestuneena.

“Myrkytinkö minä sinut? Hyvä on, en ole ikinä väittänyt osaavani kokata, mutta - “

“Kaikki - on - hyvin - “ Sirius takelteli selvittäessään kurkkuaan. “Kunhan et käytä sitä Haiman otetta - “

“Ei hätää, Sirius, minulla ei ole mitään aikomusta tappaa sinua toistaiseksi”, Arianna sanoi kiltisti ja taputti häntä poskelle. “Sinusta on minulle oikein paljon iloa.”

“Hyvä - niin - “

Edelleen yskänpuuskansa vallassa Sirius nousi ylös pöydästä ja leijutti astiansa tiskialtaaseen. Hän näpäytti vesihanan päälle ja komensi muutamalla sanalla tiskiharjan töihin. Arkiset rutiinit tuntuivat rauhoittavilta, mutta samalla myös vierailta. Milloin hänestä oli tullut niin vastuuntuntoinen, että astiatkin merkitsivät hänelle jotakin? Hän painoi mieleensä, että muistaisi järjestää jonkin äärettömän lapsellisen kohtauksen myöhemmin, ettei kukaan vain ehtisi kuvitella hänen aikuistuneen.

“Menen töihin nyt”, Sirius ilmoitti kerätessään ympäri keittiötä levinneitä tavaroitaan.

Arianna nyökkäsi. “Minäkin lähden kohta lentoharjoituksiin. Tuletko taas illalla?”

“Seitsemän jälkeen, kyllä.”

Siriusta melkein nauratti se peli, jota hän ja Arianna olivat Jamesin muuton jälkeen ryhtyneet pelaamaan. He leikkivät aikuisia, teeskentelivät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta olevansa vastuuntuntoisia ja kunnollisia. Yhtä lailla ääneenlausumattoman sopimuksen kautta he tiesivät, että heidän pieni pelinsä päättyisi aikanaan ja he palaisivat takaisin siihen, mitä olivat olleet aina ennenkin: ruutiin ja räjähdysvaaraan. Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.

Sirius laski taikasauvansa sivupöydälle ja veti Ariannan syliinsä kiusaten tyttöä suudelmallaan. Ohitsekiitävän hetken ajan hän sulki silmänsä ja lepuutti otsaansa vasten Ariannan otsaa. Hän ei halunnut astua ulos ovesta ja palata kuuntelemaan Auroriakatemian synkeitä, kuolemantäyteisiä luentoja. Hän halusi jäädä tyttöjen lämpöiseen asuntoon ja hukuttaa itsensä kuuman veden virtaan, hän halusi pukeutua hullunkurisesti ja seurata Ariannaa Rapakon Palloseuran huispausharjoituksiin, pidellä tyttöä käsistä ja näyttää sille Lucy Wright-X:lle, kenen kanssa Arianna Bell oikein seurusteli. Joskus tulisi vielä sen aika, Sirius päätti valmistautuessaan kaikkoontumaan tiehensä. Ei kuitenkaan nyt, kun Voldemort teki tietään ihmisten maailmaan ja aurorit tarvitsivat jokaisen miehen, jonka ikinä saivat.

James seisoi jo odottamassa Siriusta Auroriakatemian aulassa, kun poika muutaman minuutin kuluttua saapui paikalle työvaatteissa ja tukka kammattuna. Hän ei ollut vieläkään täysin tottunut siihen, että hän ja James saapuivat nykyisin koulutukseen omia aikojaan. Tuli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, ettei hän koskaan tottuisikaan siihen. Ajatus siitä, että Jamesilla oli nyt oma koti ja oma elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta hyväksyä, vaikka Sirius tiesikin, että hänen olisi pitänyt olla onnellinen ystävänsä puolesta.

Sirius tervehti ystäväänsä nopealla nyökkäyksellä ja keskittyi kirjaamaan itseään sisälle Auroriakatemian turvajärjestelmään. Takaansa hän kuuli Jamesin huvittuneen naurahduksen.

“Mitä nyt?” Sirius uteli hyväntuulisesti.

“Etköhän sinä ole nyt unohtanut jotakin?”

“Kuten mitä?”

Seurasi merkitsevä hiljaisuus, jonka jälkeen James tokaisi: “Taikasauvasi.”

Vaistomaisesti Sirius ojensi kätensä vyölleen tunnustellen siihen kiinnitettyä sauvanpidikettä. Hän kirosi ääneen tajutessaan unohtaneensa taikasauvan aamulla Ariannan luokse.

“Paljonko kello on?” Sirius kysyi kireään sävyyn. Vauhkomieli tappaisi hänet, jos hän myöhästyisi päivän tunnilta - tai mahdollisesti Red, oli vaikeaa sanoa, kumpi kaksikosta oli oikein verenhimoisempi tapaus, mitä myöhästelyyn tuli. Jamesin kerrottua ajan Sirius lykkäsi oppikirjansa pojalle ja keskittyi ilmiintymiseen. Hän toivoi, että Arianna olisi jo lähtenyt asunnoltaan - hänellä ei ollut aikaa selityksiin.

Avatessaan silmänsä tyttöjen asunnolla Sirius ehti lyhyen hetken ajan olla varma siitä, että todella oli yksin. Keittiö oli hiljainen, eikä missään näkynyt merkkejä elävästä elämästä. Hän antoi katseensa kiertää keittiötä, kunnes näki taikasauvansa työpöydän reunalla ja nappasi sen taskuunsa vilkuillen samalla kelloa. Vielä viisi minuuttia aikaa ennen tunnin alkamista, hän ehtisi mainiosti palata takaisin Auroriakatemialle ja väistää ärsyttävän Hermelin, joka oli viime aikoina ottanut tavakseen roikkua ikävästi hänen ja Jamesin kannoilla -

Kylpyhuoneen suunnalta kuuluvat vaimeat äänet saivat Siriuksen havahtumaan ajatuksistaan ja keskittymään jälleen ympäristöönsä. Höristäessään korviaan hän tajusi selvästi, ettei vasten kuvitelmiaan ollutkaan yksin. Tyttöjen kylpyhuoneessa oli joku ja se joku oli äänistä päätellen tukehtumaisillaan. Huoli hiipi Siriuksen sydämeen, kun hän sulloi taikasauvan taskuunsa ja lähti hiipimään kohti asunnon pientä kylpyhuonetta.

Lisää kakomista. Nyt Siriuksesta tuntui, että hän tunnisti paitsi äänen omistajan, myös äänen itsensä. Joku oksensi. Mieli täynnä pahoja aavistuksia Sirius työnsi kylpyhuoneen oven auki ja kohtasi näyn, joka ei oikeastaan yllättynyt häntä, mutta sai sitäkin raskaamman painon laskeutumaan hänen sydämeensä. Polvillaan kylpyhuoneen lattialla kyhjötti Arianna. Tyttö oli kalpeakasvoinen, pahoinvoiva ja säälittävän heikko. Hänen kyyneltyneet, orvokinsiniset silmänsä väistelivät Siriuksen katsetta.

“Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa ja vasta Sirius ymmärsi kunnolla, että hänen tyttöystävänsä oli yrittänyt valehdella hänelle. Ja hän kun oli ehtinyt kuvitella, että Arianna aikoi tehdä jotakin syömishäiriölleen…

Sirius tuijotti Ariannaa mykkänä syyttävin, harmain silmin. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin pettynyt tyttöystäväänsä.

Kiukku kipinöi edelleen Siriuksen katseessa, kun poika palasi takaisin Auroriakatemiaan taikasauva mukanaan ja kirjasi itsensä sisälle koulutukseen. Hän väisteli työtovereidensa katseita ja unohti jopa tiuskia ylettömiä kohteliaisuuksiaan jakelevalle Hermelille, joka hidasteli tahallaan hänen edessään matkalla koulutustilaan. Varmasti Hermel huomasi jonkin olevan vialla, Sirius arveli, mutta ainoa, joka näki hänen tyynen naamionsa läpi, oli kuitenkin James. Poika vilkuili häntä kysyvästi heidän ottaessaan paikkansa Auroriakatemian tomuisesta koulutussalista, jota kukaan ei ollut vielä marraskuussakaan vaivautunut lämmittämään. Kylmä hiipi ylös Siriuksen käsivarsia.

Sirius ei ymmärtänyt, miten oli saattanut olla niin typerä ja uskoa, että Arianna halusi parantua. Jos tyttö oli jotakin halunnut, niin huijata häntä - saada hänet pois kimpustaan, uskotella, että kaikki oli hyvin. Kuinka monena aiempana aamuna tyttö oli tehnyt samaa? Sirius puristi kaavunkulman tiukasti nyrkkiinsä.

“Mitä nyt?” James suhahti hänen korvaansa ottaessaan muistiinpanovälineitään esille. Hän pudisti päätään pystymättä muodostamaan kunnollisia sanoja.

“Ei nyt - joskus toiste - “ hän solkkasi epäselvästi. Jamesia vastaus ei näyttänyt tyydyttävän, mutta poika ei voinut tehdä asialle mitään, sillä juuri sillä nimenomaisella hetkellä Alastor Vauhkomieli linkutti huoneeseen kannoillaan huomattavasti vaivattomammin kulkeva ja haudanvakava Red Stron. Sirius huokaisi ja valmistautui mielessään rankkaan tuntiin. Hän oli nähnyt Redin kasvoilla yhtä ankean ilmeen aiemmin, eikä se koskaan luvannut oppilaille hyvää.

“Täydellinen hiljaisuus, oppilaat”, Vauhkomieli mörisi saavuttuaan salin etuosaan saakka. Mies vaikutti tavallistakin ärtyisämmältä, eikä Sirius voinut kuin ihmetellä, mistä sinä päivänä oli kyse. Mitä todennäköisimmin Vauhkomieli oli ainakin ollut tappelussa, sillä miehen kasvojen toista puolta verhosi nyrkinkokoinen, jo kovaa vauhtia haalistuva mustelma.

“Näyttää pahalta, vai mitä?” Sirius mumisi Jamesille.

“Hänen kasvonsa vai hänen ilmeensä?”
Sirius aukaisi suunsa vastatakseen. Juuri sillä hetkellä Vauhkomieli käänsi katseensa heidän puoleensa, kohotti taikasauvaansa ja mutisi muutaman sanan. Kipinöivä, salaman lailla välkähtävä valo iskeytyi seinään heidän välissään.

“Minä sanoin hiljaisuus!” hän ärähti ja kääntyi äyskähtämään vieressään virnistelevälle Redille: “Hillitse kasvonilmeesi, Stron, tai haen Longbottomin tänne sinun sijastasi!”
Maininta Frankista sai Siriuksen toisella puolella istuvan Alicen punastumaan helakasti. Sirius hymyili itsekseen nuorelle rakkaudelle ja keskittyi sitten kuuntelemaan Vauhkomieltä, joka näytti toden totta siltä, ettei häntä kannattanut ärsyttää. Hän murisi jotakin itsekseen, työnsi taikasauvan vyöhönsä ja istui tuolille salin etuosaan. Hänen terävä katseensa mulkoili vuorotellen jokaista huoneen oppilasta.

“Tänään tutustumme aiheeseen, jonka halusin alunperin ottaa käsittelyyn vasta kahden vuoden kuluttua. Ikävä kyllä taikaministeri ja Visardo ovat tehneet toisenlaisia päätöksiä - “ Vauhkomielen suu tiukkeni kireäksi viivaksi, joka ei luvannut hyvää. Hänen vierellään Red naksutteli levottomasti rystysiään. Oppilaat odottivat haudanhiljaisina kuullakseen, mitä oli tulossa.

“Puhun nyt tietenkin anteeksiantamattomista kirouksista. Minulla ei tietenkään ole lupaa kritisoida taikaministeriötä tai sen toimia, mutta sanon silti, etteivät nämä todellakaan kuulu teidän koulutusohjelmaanne”, arvosteli Vauhkomieli. “Yhdenkään kunnollisen aurorin ei kuulu selviytyä tilanteesta toisia vahingoittamalla. Joka tapauksessa, taikaministeri ja yliaurori ovat arvioineet tilanteen toisin ja me toimimme sen mukaan. Voisiko joku kertoa ystävällisesti, mitä anteeksiantamattomia kirouksia on olemassa? Hyvä, anna tulla, Bonneveye.”

Huulensa mustalla värillä maalannut, etäisesti Kalkarokselta näyttävä tyttö kohtasi rohkeasti Vauhkomielen vauhkon katseen.

“Anteeksiantamattomia kirouksia on kolme”, Avalon Bonneveye sanoi kuuluvalla äänellä. “Komennuskirous, kidutuskirous ja avada kedavra…”
“Aivan, aivan…” Vauhkomieli mörähti saapastellessaan keinuvin askelin edestakaisin luokan etuosassa. Hänen puujalkansa hakkasi raskaasti vasten lattiaa. “Tänään me harjoittelemme anteeksiantamattomien kirousten käyttämistä.”

“Mitä?” Sirius ja James parahtivat yhteen ääneen.

“Ei mitään hätää siellä”, Red naljaisi huvittuneeseen sävyyn oikoessaan Mistaken Identityä mainostavan t-paitansa hihoja. “Emme pistä teitä harjoittelemaan avada kedavraa toisiinne, jos sitä pelkäätte. Jos teitä siihen olisikaan... yksikään velho ei saa aikaan anteeksiantamatonta kirousta noin vain. Siihen tarvitaan paitsi vahvoja maagisia kykyjä, myös halua todella satuttaa jotakuta. Anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tarkoittaa.”

Jude X nosti kätensä hitaasti ylös.

“Niin?”

“Aurori Stron, minä ‘aluaisin tietää, osaatteko te tehdä anteeksiantamattoman kirouksen?”

Red hymyili huvittuneesti. “Halutessani, kyllä. Voin silti luvata, ettei teillä ole mitään pelättävää”, mies lisäsi nähdessään haukankatseellaan eturivissä istuvan Hermelin valahtaneen kasvoiltaan valkoiseksi kuin jauhosäkkiin pudonnut aave. “Minulla ei ole tapana käyttää anteeksiantamattomia kirouksia oppilaisiini.”

Hermel uskaltautui taas hengittämään. Sirius tunsi tyttöystävänsä aiheuttaman suuttumuksen hälvenevän hitaasti, kun hän ja James vaihtoivat huvittuneita katseita. Mikä oikein oli saanut Hermelin kaltaisen nahjuksen kuvittelemaan, että tämä voisi selvitä läpi Auroriakatemiasta?

“No niin, jospa sitten ryhtyisimme töihin”, Red ehdotti reippaasti läimäyttäen käsiään yhteen. “Korjatkaa luunne sieltä penkeiltä ja tulkaa tänne salin etuosaan. Jokainen ottaa purkista yhden pitsiperhosen ja siirtyy harjoittelemaan sen kiroamista. Voitte itse valita kirouksen, jota käytätte.”
“Emme odota, että kukaan teistä saa aikaan mitään tajuttomuudenmenetystä kummempaa”, Vauhkomieli lisäsi, kun toiset nousivat penkkejään narisuttaen ylös paikoiltaan. “Nämä saattavat olla vain perhosia, mutta me puhumme nyt anteeksiantamattomien kirousten tekemisestä. Niitä ei loitsita ohimennen prinssinnakkeja popsittaessa.”

“Haastetta, huh?” Sirius virnisti napatessaan itselleen pitsiperhosen purkista. Hän tuijotti säälien siivekästä olentoa, joka räpytteli luottavaisena hänen kämmenellään.

Vieressä seisova Jude hymyili ja nyökkäsi. “En kyllä usko, että saamme aikaan mitään kovin ‘ienoa, mutta - “

“Tiedän tunteen, usko pois. Kuule, minä haluaisin oikeastaan vähän puhua sinun - “ Sirius aloitti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun Red jo ilmestyi hänen selkänsä taakse ja taputti häntä vaativasti olkapäälle.

“Vähemmän juoruilua ja enemmän toimintaa, pojat, tämä ei ole ikäneitojen taikajuomakerho”, mies näpäytti. “Hop hop, töihin siitä!”
“’op, ‘op”, Jude toisti selvästi ihastuneena sanontaan. Sirius nauroi ja palasi omalle paikalleen puristaen pyristelevää pitsiperhosta tiukasti nyrkissään. Hän vapautti sen pöydälle ja jäi katselemaan sen levotonta tanssia sulkakynän kärjellä. Mahtoivatko pikku otuksen jalat tahraantua musteeseen?

Sirius havahtui ajatuksistaan vasta tajutessaan muiden jo lennättävän kirouksiaan. Hän kohotti omaa taikasauvaansa, mutta jäi katselemaan, kuinka hänen vasemmalla puolellaan istuva James teki yrityksen oman perhosensa kiroamiseksi.

“Komennu!” poika sanoi tiukasti ja osoitti perhosta taikasauvallaan. Sauvan kärjestä lennähti epämääräisenvärisiä kipunoita, mutta perhoseen niillä ei ollut mitään vaikutusta. Se kohosi siivilleen ja lensi ympyrää Jamesin edessä kuin tätä pilkaten.

James sadatteli vaimeasti. “Miksi sinä et tee mitään?” hän kivahti Siriukselle. Sirius kohautti olkapäitään leveästi hymyillen ja kääri hihansa katsellen samalla ympärilleen. Kukaan muukaan ei ollut onnistunut Jamesia paremmin. Vauhkomieli ja Red eivät kuitenkaan välittäneet, nyökkäilivät vain tietäväiseen sävyyn.

Sirius selvitti kurkkuaan, otti paremman otteen sauvastaan ja heilautti sitä perhosen yllä.

“Kidutu!” hän määräsi niin lujasti kuin ikinä vain pystyi. Hänen taikasauvansa iski punaisia kipunoita, jotka löysivät tiensä valkoisen pikku pitsiperhosen siipiin. Siriuksen suureksi kauhuksi ja järkytykseksi perhonen kellahti selälleen hänen pöydälleen ja alkoi vääntelehtiä siinä ilmeisen tuskissaan. Sirius tuijotti perhosta osaamatta sanoa tai tehdä mitään. Miten hän oli voinut onnistua?

Pöydällä kituva perhonen herätti hitaasti toisten kurssilaisten huomion. Sirius ei pystynyt kohottamaan katsettaan käsistään, kun hänen kurssitoverinsa kerääntyivät yksi kerrallaan ihmettelemään perhosta. Hän häpesi tuntiessaan heidän epäuskoisen ja hermostuneen sekaiset katseet niskassaan. Kyllä, he pelkäsivät häntä.

“Tehkää tietä”, Vauhkomielen kumea ääni komensi ja toiset kaikkosivat Siriuksen lähettyviltä kuin komennuskirouksen pakottamina. Edes James ei jäänyt, Sirius tajusi pahoillaan. Hän todella toivoi, että hänen ystävänsä olisi ollut sillä hetkellä hänen tukenaan. Koskaan aiemmin elämässään hän ei ollut hävennyt niin paljon omia kykyjään.

“Kas vain”, Vauhkomieli tuumi tarkastellessaan hurjasti sätkivää perhosta. “Tämäpä yllätys. Voit lopettaa, Black.”
“Kiitos.” Tuskanhiki otsallaan Sirius kohotti taikasauvaansa ja nosti kirouksen perhosen yltä. Kurja hyönteisparka jäi lojumaan pöydille säpsähtäen silloin tällöin kirouksen vaikutuksesta.

Vauhkomieli oli pitkään hiljaa ja vain katseli Siriusta. Sirius nosti leukaansa uhmakkaasti ja kohtasi miehen katseen sillä tavoin rohkeasti kuin niin usein ennenkin pulassa ollessaan. Hän ei antaisi kenenkään nähdä todellisia tunteitaan. Vaikka totta kai James näki, sen hän tiesi. Hän saattoi suorastaan tuntea, kuinka hänen ystävänsä tuijotti häntä säälien ja toivoi, että olisi jotenkin voinut auttaa häntä. Sirius suoristi selkäänsä itsepäisesti.

“Tule mukaani, Black”, Vauhkomieli sanoi äkkiä ja käännähti ympäri. Sirius kompuroi ylös seuraten miestä nopeasti.

“Stron, ryhmä on sinun vastuullasi tästä eteenpäin!”

“Aina, pomo”, Red vastasi reippaasti sarkasmia tavoitellen. Hän onnistui siinä kuitenkin kovin huonosti. Seuratessaan Vauhkomieltä hitaasti ulos huoneesta Sirius saattoi suorastaan tuntea toisten epäluuloiset katseet niskassaan.

Vauhkomielen työhuone oli sotkuinen ja niin tunkkainen, ettei sitä varmasti ollut tuuletettu päiväkausiin. Sirius istui kehotuksesta ränsistyneen, narisevan tuolin reunalle ja odotti hermostuneena, kun itsekseen vaimeasti murahteleva Vauhkomieli kiersi työpöydän toiselle puolella ja istui alas. Koskaan aiemmin Sirius ei ollut tuntenut itseään niin hermostuneeksi jonkun ohjaajansa moitittavana ja hän sentään oli ollut lähes viikoittainen vieras professori McGarmiwan kansliassa.

“No niin”, hänen esimiehensä sanoi vakavasti ja toisteli sitä yhä uudelleen: “No niin… no niin…”

“No niin mitä?” Sirius kysyi pystymättä hillitsemään kieltään.

Vauhkomieli katseli häntä tuikeasti. “Kun määräsin teitä harjoittelemaan anteeksiantamattomia kirouksia, en vakavissani olettanut, että joku teistä onnistuisi. Parhaatkaan aurorit eivät opi anteeksiantamattomia noin vain, Black. Kuten sanoin, niihin tarvitaan mielenlujuutta ja HALUA satuttaa.”

Sirius kiemurteli vaivaantuneena tuolillaan. Hän tiesi kyllä mitä Vauhkomieli tarkoitti ja saattoi niin ollen helposti arvata, minne keskustelu oli menossa. Hän oli Black ja syntyjään ilkeämielinen, eikä hänestä olisi koskaan pitänyt tehdä auroria, koska hän ei halunnut muuta kuin satuttaa. Hän oli nähnyt tilanteesta painajaista niin monta kertaa, että olisi osannut esittää sen unissaankin. Miksi Vauhkomieli ei voinut aloittaa show’ta jo ja päästää häntä kärsimyksistään?

“Oletko koskaan ennen langettanut anteeksiantamatonta?” Vauhkomieli kysyi hiljaa.

“Mitä - EN”, Sirius älähti järkyttyneenä siitä, että kukaan saattoi edes kuvitella hänestä sellaista. Hän nosti päätään ja kohtasi rohkeasti esimiehensä katseen.

Vauhkomieli katseli häntä tutkivasti. “Hyvä on sitten. Aion nyt olla rehellinen sinun kanssasi, Sirius Black. En pidä siitä, mitä teit tuolla salissa ja vihaan varsinkin sitä, mitä se merkitsee. Vain voimallinen pimeyden velho voi langettaa kidutuskirouksen noin vain, ymmärrätkö sinä?”

“Ymmärrän, mutta - “ Sirius aloitti aikomuksenaan puolustaa itseään. Hänelle ei kuitenkaan annettu siihen mahdollisuutta.

“En halunnut sinua Auroriakatemiaan alunperinkään. Jos Stron ei olisi suorastaan kerjännyt meitä hyväksymään sinut, olisimme hylänneet sinun oikopäätä pelkästään sukunimesi johdosta. Olet kuitenkin osoittautunut yhdeksi parhaista oppilaistamme aikoihin ja se, mitä teit äsken perhoselle - “

“Mitä siitä?” Sirius kysyi varuillaan.

“Vain sitä, että olet äärimmäisen lahjakas. Jos jatkat samaan malliin kuin tähän saakka, voimme todennäköisesti lähettää sinut jo vuoden mukana käytännön harjoituksiin oikeiden aurorien mukana.”

Sirius katsoi hämillään rujoa ohjaajaansa. Jos hän oli jotakin odottanut kuulevansa, niin ei missään tapauksessa kehuja.

“Kiitos, aurori Vauhkomieli.”

“Älä kiitä minua vielä”, kuului karhea vastaus. Vauhkomieli nojautui pöydän ylitse lähemmäs Siriusta ja katsoi häntä ankarasti. “Sinun täytyy ymmärtää, että tämä on ehdoton luottamuksenosoitus minun osaltani, Black. Jos olisin seurannut vaistojani, olisin lähettänyt sinut ulos Auroriakatemian ovesta sinä silmänräpäyksenä kun sait sen perhosen kitumaan edessäsi. Sen lajin taidot eivät ole luonnollisia aurorille.”

“Kiitos taas… luulisin.”

Vauhkomieli nyökkäsi. “Voit mennä.”

Sirius nousi ylös tuolistaan tukeutuen raskaasti sen selkänojiin. Hän ei luottanut kunnolla omiin jalkoihinsa horjuessaan ulos Vauhkomielen toimistosta taakseen katsomatta. Häntä vapisutti, kun hän vain ajattelikin keskustelua ja sen merkitystä, tai perhosta, jota hän oli satuttanut yhdellä sanalla. Oliko mitään hirviömäisempää olemassakaan?

Turtana Sirius horjui portaat alas Auroriakatemian aulaan. Se oli tyhjä ja hiljainen; toiset olivat yhä oppitunnilla. Sirius tiesi, että hänenkin odotettiin palaavan sinne ja käyttäytyvän kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt siihen. Hän vajosi lattialle vasten aulan marmoriseinää ja värähti tuntiessaan kylmyyden puskevan paidan läpi vasten selkänsä ihoa. Lakkaisiko hänen perheensä milloinkaan vainoamasta häntä? Hän saattoi kieltää heidät ja sen kaiken - oman pahan verensä - ja silti se työntyi esille mitä odottamattomimmissa tilanteissa, sai hänet taas vihaamaan omaa itseään…

“Sirius?” naisen ääni ihmetteli lähettyviltä. Nostaessaan katseensa Sirius näki tutut punaiset hiukset ja smaragdinvihreän velhonkaavun.

“Pikkusisko, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi nousten kiireesti ylös lattialta. Lilyn ilme kieli, että tyttö ihmetteli hänen läsnäoloaan vähintään yhtä paljon kuin hän tämän, mutta tyttö ei sanonut sitä ääneen, vaan tyytyi pyyhkäisemään pölyhiukkaset Siriuksen olkapäiltä. Vähitellen onnellinen hymy syttyi tytön huulille, kun hän puhkesi puhumaan.

“Tulin tapaamaan Rediä. Haluan esitellä hänelle vakoilujärjestelmän, jonka minä ja Alessandro kehittelimme eilisiltana”, Lily selitti innoissaan. “Tästä lähtien 11 vakoojaa seuraa tunnetuimpia kuolonsyöjiä vähintään kahtena iltana viikossa, eikö olekin hienoa?”

“Joo… joo, tosi hienoa…”

“Olisin oikeastaan halunnut vakoojien etsivän kohteita useampanakin iltana”, Lily lörpötteli otsa rypyssä. “Mutta se on tosi vaikeaa, he haluavat jättää aikaa maksullisille töilleen ja niin edespäin... eivät he oikeastaan ole mukana Dumbledoren vuoksi, vaan haluavat kostaa Mikajalle… outoa, vai mitä?”

“Mitä? Ai, joo, on”, Sirius myönteli. “Tosi outoa.”

Lilyn ilmeen nähdessään hän arvasi puhuneensa liian myöhään. Tyttö kurtisti kulmiaan ja kysyi huolestuneesti:

“Onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat hieman omituiselta.”

Sirius ravisti päätään. “Kaikki on hyvin. Olen vain ajatuksissani.”

“Oletko varma?”

“Valehtelisinko minä sinulle, pikkusisko?” Sirius pusersi huulilleen tavaramerkkinä toimivan hymynsä. Lily vastasi hymyyn jo huojentuneempana ja näytti siltä, että saattaisi jatkaa matkaa saman tien. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan pyörähti vielä portaissa ympäri ja kysyi:

“Tuletko minun ja Jamesin luokse tänä iltana?”

“Ei voi mitään, pikkusisko, lupasin jo mennä Ariannan luokse”, pahoitteli Sirius.

Lily hymyili ymmärtävästi, vaikka tytön vihreistä silmistä paistoikin outo apeus. “Niin kai sitten. Kunhan lupaat tulla pian käymään?” hän pyysi vaativaan sävyyn. “En millään haluaisi, että minusta ja Jamesista tulee yksi niistä uppotylsistä aviopareista, joilla ei ole mitään elämää identtisten ulkoiluvaatteiden ulkopuolella.”

Toteamus oli selvästi tarkoitettu vitsiksi ja niinpä Sirius pakottautui hymyilemään, hymyilemään niin, että suupieliä särki. Lilyyn hänen esityksensä kuitenkin meni täydestä, sillä tyttö heilautti säteillen hiuksensa olkapäänsä ylitse ja lähti vielä viimeisen hymyn myötä kiipeämään portaita ylös ylempiin kerroksiin. Sirius tuijotti hetken hänen jälkeensä ja vajosi sitten takaisin seinää vasten. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi.

Hän ei saanut istua rauhassa pitkään, ennen kuin koulutushuoneen näkymättömissä ollut ovi avautui varoen ja aulaan asteli Jude X:n pitkä, hontelo hahmo. Mies pörrötti hajamielisenä vaaleita kiharoitaan. Pienen hetken verran Sirius ehti toivoa, ettei tämä ollut lainkaan huomannut häntä istumassa lattianrajassa. Sitten Jude kuitenkin venytteli ja käänsi ruskeiden silmiensä katseen suoraan Siriukseen.

“Siinähän sinä oletkin, monsieur Black”, Jude sanoi ilahtuneena ja jäi seisomaan Siriuksen eteen hymy huulillaan. Sirius huokaisi.

“Vakavissaan, voisimmeko jo luopua tuosta monsieuruttelusta? Se saa minut tuntemaan itseni neljäkymmentävuotiaaksi linnanherraksi.”

Jude näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi joka tapauksessa kuten kohteliaan ranskalaisen kuuluikin.

“Aivan kuten ‘aluat, monsieur - Sirius”, hän korjasi töksähtäen. Sirius nyökkäsi tyytyväisenä.

“Nyt se meni oikein. Oliko sinulla minulle asiaa?” hän kysyi toivoen keskustelukumppaninsa vastaavan kieltävästi. Kömpelö ranskalainen kuitenkin murskasi hänen toiveensa yhdellä vakaalla pääntaivutuksella.

“Muistatko, kun lupasin kertoa sinulle tarkemmin minusta ja minun vaimostani?”

“Lucysta? Joo, muistan minä.”

Jude näytti tyytyväiseltä. “’ienoa, Sirius. No, me olemme miettineet asiaa ja meidän mielestämme ‘uominen olisi ‘yvä päivä. Mitä sanot?”

Sirius kävi mielessään mahdollisia tapaamisiaan. Omien muistikuviensa mukaan hän ei ollut luvannut mitään kenellekään seuraavalle päivälle, ellei satunnaisia tapaamisia ystävien tai tyttöystävän kanssa otettu huomioon. Ariannaa hän ei tosin aikonut nähdä, ellei se ollut ehdottoman välttämätöntä. Hänen tunteensa olivat vielä liian sekavat aamuisen kohtauksen jäljiltä.

“’uominen - äsh, HUOMINEN sopii ihan hyvin”, Sirius vakuutti ja kurtisti kulmiaan. “Tällä menolla minä alan puhuakin niin kuin ranskalaiset!”

Jude hymyili ihastuttavaa enkelinhymyään. “Ei ranskalaisissa ole mitään vikaa. Näemme siis ‘uomenna, tuon Lucyn mukanani töihin, niin kukaan ei ehdi seuraamaan ‘äntä... Koulutuksen jälkeen aurori Stronin työhuoneessa?”

“Miten sinä kuvittelit saavasi luvan siihen?” ällisteli Sirius.

Ohitsekiitävän hetken Juden silmissä käväisi ilme, joka muistutti Siriusta Jamesista ja äkkiä hän tajusi itse asiassa pitävänsä tästä epävarmasta, salaperäisestä nuoresta ulkomaalaisesta.

“Mildred pitää minusta kovasti”, Jude vakuutti selitykseksi.

Sirius purskahti nauruun tuntien olonsa jo hieman kevyemmäksi päivän vaikeista tapahtumista huolimatta. “Usko pois, se mies ei pidä kenestäkään, joka kutsuu häntä sillä nimellä!”

Kello oli jo yli puolen seitsemän, kun Sirius raahautui kotiin Viistokujalle. Asunto tuntui kylmältä ja hiljaiselta; jääkaapin ovessa oli lappu, jossa Remus kertoi olevansa toistaiseksi suihkussa. Sirius hymyili Kelmitoverinsa ainaiselle huomaavaisuudelle, nappasi jääkaapin ovesta kermakaljapullon ja vajosi sohvalle potkien kuumeisesti kenkiä jaloistaan. Hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin yhtä voimattomaksi, ikään kuin sitä olisi voinutkin väsyä pelkkien henkisten ongelmien avulla. Remuksen kaltainen keittiöpsykologi olisi ehdottomasti väittänyt, että niin saattoikin tapahtua. Toisaalta taas Sirius ei ollut ikinä uskonut ystävänsä psykologiankirjoista kopioituja lauseita.

Valuvan veden ääni lakkasi ja muutaman minuutin kuluttua Remus asteli huoneeseen kuivaten hiuksiaan pyyhkeellä. Hän haukotteli tervehdykseksi.

“Ha-ha-hauska n-n-n-ähdä sinuakin täällä”, Remus venytteli. “Talo tuntuu niin hiljaiselta yksin.”

“Oletko sitten ollut täällä kauankin?”

“Aikojen alusta asti”, Remus vastasi kuivasti ja hymähti sitten. “Ei, tosissaan tulin puoli kolmen aikaan. Kävin Langenneidenkujalla Peterin ja Admiren luona.”

Sirius nyökkäsi. Hän tiesi, että hänenkin oli jo korkea aika käydä vierailulla Peterin luona. Hän ei ollut nähnyt Peteriä kokonaiseen päivään, mikä oli Kelmille jo suorastaan anteeksiantamattoman pitkä aika. Seuraavana päivänä hän kuitenkin menisi Peteriä tapaamaan.

“Mitä Matohännälle kuului?”

Remus pudisti päätään huolestuneena. “Ei hyvää. Hän oli käynyt isänsä luona, kyllähän sinä tiedät... en tiedä, mitä hänen isänsä hänelle sanoo, mutta se saa hänet täydelliseen lukkotilaan.”

“Vanha kunnon Harold on näköjään päättänyt aiheuttaa hankaluuksia oikein toden teolla”, Sirius ivasi. “Pitäisiköhän minun tehdä jazzit ja mennä kutittelemaan tikarilla hänen varpaanvälejään?”
“Anturajalka, sinä et omista tikaria”, huomautti Remus.

“Sen asian voi aina korjata.”

Remus hymähti ja kysyi sitten, ilmeisesti innokkaana vaihtamaan puheenaihetta: “Millainen päivä akatemiassa oli tänään?”

Sirius oli hiljaa ja mietti, mitä oikein voisi sanoa ystävälleen. Pitäisikö hänen kertoa tälle, että oli juuri suorittanut yhdellä kädenheilautuksella teon, josta tuomittiin useammaksi vuodeksi Azkabaniin? Että hän pystyi nyt virallisesti aiheuttamaan ihmiselle niin suurta kipua, että tuo kyseinen ihmisparka halusi kuolla? Se ei ollut varsinaisesti kovin rauhoittavaa kerrottavaa veljelle ja ystävälle, Sirius tuumi katkeran huvittuneesti.

“Päiväni oli… Anteeksiantamaton”, hän kuvaili lopulta parempien sanojen puutteessa ja nousi ylös sohvalta, ennen kuin Remus ehti analysoimaan hänen sanojaan sen tarkemmin. Leijuttaen kermakaljapullonsa puolihuolimattomasti keräysastiaan Sirius heitti viittansa eteisen naulakkoon ja ilmoitti lähtevänsä tapaamaan Ariannaa. Hän ei oikeastaan kaivannut tyttöä sillä hetkellä; osa hänestä halusi ehkä vetää tytön käsivarsilleen ja hautautua tämän hiusten tuoksuun siinä määrin, että todellisuus ja päivän karmeudet unohtuisivat. Ylpeys ei kuitenkaan antanut myöten. Arianna oli valehdellut hänelle ja hän antaisi sen myös näkyä sinä iltana.

Sirius toivoi, että joku oli antanut myrskyvaroituksen Viistokujalle.

Arianna ei viitsinyt edes teeskennellä laittavansa ruokaa, kun Sirius seitsemän jälkeen ilmiintyi hänen asunnolleen. Jo kaukaa saattoi nähdä, että Arianna oli itkenyt. Tytön silmät punoittivat ja hänen poskillaan oli ripsiväriä, jota hän ei ollut vaivautunut pyyhkimään pois. Hän näytti suttuiselta ja epäsiistiltä, oikealta peikkotytöltä.

“Millainen päivä oli?” Arianna kysyi ilmeettömästi ojentaessaan Siriukselle sen illan toisen pullollisen kermakaljaa. Sirius otti sen vastaan vailla kiitoksen sanaa. Ei ollut vaikeaa huomata, että Arianna yritti parhaansa mukaan käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän oli kuitenkin tullut paikalle riitelemään, eikä aikonut päästää tilannetta noin vain käsistään.

“Päivä oli surkea. Alusta loppuun”, hän sanoi painokkaasti ja mulkaisi Ariannaa vielä siltä varalta, ettei tyttö ollut ehkä tajunnut hänen tarkoitustaan.
Arianna pyöritti silmiään. “Hyvä on, tajusin vähemmälläkin. Sinä haluat tapella, joten anna mennä! Mitä sinä oikein halusitkaan sanoa?”

Tyttö paukautti huispauskirjansa pöydälle ja tuijotti Siriusta haastavasti. Sirius vastasi katseeseen aivan yhtä tiukasti yrittäen palauttaa mieleensä ne sanat, jotka oli vain hetkeä aiemmin halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja. Äkkiä hänen mielensä kuitenkin oli täysin tyhjä. Hän ei olisi osannut sanoa edes omaa nimeään, jos joku olisi sattunut sitä kysymään.

Ärtyneesti huokaisten Sirius antoi käsiensä vajota hervottomiksi vasten kylkiään.

“Ei tästä tule mitään”, hän puuskahti antaumuksella. Seuraavassa hetkessä hän huomasi kietoutuneensa vasten Ariannan nukenvartaloa ja hukuttavansa pahaa oloaan tämän huuliin, tämän hiuksiin, tämän lantion kaareen… Huutaminen, hän ajatteli hämärästi, oli asia erikseen ja saattoi helpottaa suuttumusta, mutta todellista apua siitä ei ollut. Hän nosti Ariannan syliinsä ja antoi itsensä hautautua toiseen maailmaan tavalla, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut. Ylpeyden nieleminen ei ollut koskaan helppoa, mutta toisinaan tuli hetkiä, jolloin silläkin oli hyvät puolensa.

Aamuyöllä Sirius heräsi tukahduttavaan kuumuuteen. Hän istui pitkään sängyn reunalla saamatta unta ja vain katseli, kuinka valon värit vaihtuivat huoneessa pikimustasta liukuvan siniseen hämärään. Päivän tapahtumat kulkivat hänen päänsä sisällä yhtenä sekavana massana. Päällimmäisenä olivat Juden ja Ariannan kasvot.

Sirius kohotti katseensa käsistään ja vilkaisi sängyllä nukkuvaa Ariannaa. Tytön paljaat, tikunohuet sääret pistivät esiin peiton alta. Hän vääntelehti levottomasti unissaan. Vaikka Sirius kuinka yritti, ei hän pystynyt sulkemaan mielestään edellisaamuista kohtausta ja kylpyhuoneen lattialla itkevän Ariannan kuvaan. Oli kammottavaa nähdä joku niin rakas niin sairaana.

Äkkiä Sirius ei enää kestänyt sitä. Hän hyppäsi alas sängyltä ja käveli paljain jaloin kirjoituspöydän luokse. Pengottuaan hetken ajan laatikkoaan poika otti esille pergamentin ja sulkakynän. Hän istui kirjoituspöydän reunalle ja kirjoitti Jake Bellille.