32.osa - Uusi kämppäkaveri

7.12.1978

Joulukuun kipakoiden päivien soljuessa eteenpäin omalla painollaan alkoi Sirius viimein toipua Kalmanhanaukiolla vietetyn illan haavoista. Mustelmat katosivat siinä missä arvetkin ja jos Sirius tunsikin jonkinlaista katkeruutta tai vihaa veljeään kohtaan, ei hän ainakaan paljastanut sitä ääneen. Hän ei myöskään suostunut kertomaan, mitä hänelle oli Kalmanhanaukiolla tehty - ainoastaan sen, ettei Regulus ollut ollut siinä osallisena.

Remus ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt uskoa Siriuksen sanoja vai ei. Oli selvää, että kaiken jälkeenkin Sirius halusi puolustella veljeään, vaikka se olisikin tarkoittanut välttelyä tai suoranaista valehtelua. Remukselle ei ollut koskaan selvinnyt täysin, miksi Sirius suhtautui pikkuveljeensä sillä tavoin kuin suhtautui, eikä hän uskonutkaan, että hänen oli tarkoitus ymmärtää. Hän oli ainoa lapsi ja veljeys oli hänelle tuttu käsite ainoastaan muiden Kelmien kautta.

“Sillä ei ole väliä, mitä he tekivät minulle ja miksi”, Sirius äyskähti Remukselle kesken jälleen yhden väittelyn, jonka aikana Remus oli yrittänyt selvittää, minkä vuoksi Kalkaros oli oikein vaivautunut hyökkäämään Siriuksen kimppuun, jos Kalkaroksen kaltaiset ihmiset nyt mitään tekosyytä tarvitsivatkaan. “Se on vanha juttu.”

“Siitä on kulunut neljä päivää.”

“Neljä päivää, eli ikuisuus”, Sirius murjaisi vastaukseksi. Remus hymyili muistaessaan, kuinka monta kertaa aiemmin hänen ystävänsä oikein olikaan käyttänyt tuota nimenomaista sanontaa, silloin tosin useimmiten tyttöihin liittyen. Sirius ei ollut totisesti enää sama vallaton naistenmies kuin ennen.

“Ei niillä syillä ole enää mitään väliä”, Sirius toisti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Hän nyppi levottomasti ranteessaan olevaa sidettä samalla kun katseli ulos ikkunasta. Pojan harmaissa silmissä oli rauhattoman petoeläimen katse, Remus totesi - olihan hän nähnyt tuon samaisen ilmeen omissakin silmissään lukemattomia kertoja ennen täydenkuun nousua. “Vain sillä on väliä, että minä aion kostaa vanhalle kunnon Ruikulille.”

“Anturajalka - “ Remus aloitti.

Sirius pudisti päätään ehdottomaan sävyyn. “Ei, Kuutamo. Voit sanoa mitä tahansa, mutta minä teen sen joka tapauksessa. Yksikään rasvanokkainen pikku limanuljaska ei hypi rankaisematta minun varpailleni niin kauan kuin minä olen Sirius Black.”

“Ehkä sinun kannattaisi sitten vaihtaa sukunimeä”, ehdotti Remus. “Koska kostaminen ei saa sinua minnekään muualle kuin hautaan.”

“Näytänkö minä muka elävältä ruumilta?” Sirius kysyi sarkastisesti kohottaen kulmiaan. Remus virnisti, eikä vastannut. Missä tahansa toisissa olosuhteissa olisi ollut mahdotonta kuvitellakaan Siriusta kuolleena. Sirius oli sellaiseen aivan liian terävä, aivan liian elinvoimainen, kuin elämää itsessään puoleensa vetävä magneetti. Nyt hänessä kuitenkin oli tiettyä voimattomuutta ja kuolemankalpeutta, kun hän makasi valkoisilla lakanoilla side päänsä ympärillä. Remus kuitenkin jätti huolellisesti tämän ilkeän tosiasian paljastamatta ja keskittyi leikkimään Siriuksen yöpöydällä olevalla Bertie Bottin jokimaunraepaketilla.

“Mistä sinä nämä karkit olet saanut?” Remus ihmetteli.

Sirius virnisti poikamaisesti. “Joltakulta, jonka nimi on Donata Summers. Menin kai hänen kanssaan ulos kaksi vuotta, tai jotakin sinne päin… en tiedä, kumpi tosiasia pelottaa minua enemmän: se, että Donata tietää minun joutuneen hakatuksi vai se, että hän tietää minun osoitteeni.”

Remus nauroi. “Kerran naistenmies, aina naistenmies.”

“Ainakin naisten mielestä. Itse alan olla jo vähän eri mieltä”, Sirius totesi väsyneesti. “En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen lopenkyllästynyt siihen, että tytöt jättävät jälkeeni kuolavanan kuin olisin joku pahuksen Red Stronin manttelinperijä. Kuulostanko hullulta?”

Remus kätki hymynsä huolellisesti vastatessaan. “Minusta kuulostat lähinnä siltä kuin olisit korviasi myöten rakastunut johonkin tiettyyn tyttöön.”
“Käännä nyt vielä veistä haavassa”, murahti Sirius. “Luuletko, että en ole tarpeeksi sitruunamaisella mielialalla ilman Ariannaakin?”

“Anteeksi. Minä vain sanoin mitä ajattelin. Kuule - oletko sinä kuullut Ariannasta mitään sen jälkeen, kun hän lähti tiedätkylläminne?”

“En niin mitään”, Sirius huokaisi ja sanoi toistamiseen, tällä kertaa paljon vaimeammin: “En niin mitään…”

Syksy oli ollut rankka heille kaikille, Remus pohti kivutessaan Cinnamonin kotikerrostalon portaita ylös. Hän oli tajunnut tuon häiritsevän tosiasian selkeämmin kuin aikoihin nähdessään, miten lannistuneena ennen niin kirkas koirantähti Sirius oli maannut kylmien lakanoidensa välissä. Jollakin tapaa Siriuksen vaiteliaisuuden näkeminen kosketti täysin toisella tapaa kuin esimerkiksi Cinnamonin tai Redin alakulon katseleminen - siihen oli jo tottunut ja se tuntui suorastaan ominaiselta piirteeltä, mitä noihin kahteen tuli. Kun taas Sirius… Sirius oli heidän voimavaransa toisella tavalla kuin Remus kaikessa viisaudessaan ikinä.

Remus veti syvään henkeä ja nousi viimeiset portaat ylös jääden Cinnamonin asunnon suljetun oven taakse seisomaan. Hän tunsi itsensä ääliöksi puristaessaan kourassaan viinipulloa ja vuohenjuustopakettia. Ainoastaan Remus Lupin saattoi keksiä niin älyttömiä tuomisia, poika tuumi huvittuneena koputtaessaan Cinnamonin oveen. Hän keikkui kantapäillään edestakaisin odottaessaan vastausta.

Remus ei osannut itsekään selittää kunnolla itselleen, mikä oli saanut hänet kulkeutumaan Cinnamonin asunnolle. Heidän välinsä olivat yhä hauraat ja epävarmat kuin harmaa jää keväällä ennen lopullista sulamistaan. Silti viime aikoina oli alkanut tuntua luontevalta viettää iltoja Cinnamonin luona, koska muutakaan paikkaa ei ollut. Sirius kiukutteli ollessaan neljättä päivää peräkkäin sairaslomalla elintärkeästä aurorikoulutuksestaan, Peter oli hautautunut syvälle maailmaan, jota kukaan ei ymmärtänyt ja Lily ja James olivat hukkumaisillaan mahtipontisiin jouluvalmisteluihinsa. Siellä kukaan ei kaivannut Remus Lupinia.

Ovi lennähti auki paljastaen takaansa Cinnamonin yllättyneet kasvot. “Sinä”, tyttö totesi typerästi.

“Minä. Ainakin luulisin olevani”, Remus vastasi lämpöisen huvittuneesti. Hän mietti, oliko erehtynyt tulemaan väärään aikaan - Cinnamonin kasvoilla oli outo ilme. Muutenkin Cinnamon näytti siltä kuin olisi ollut menossa jonnekin, Remus ajatteli aavistuksen verran mustasukkaisesti mitellessään katseellaan tytön leveälahkeisia housuja ja kukallista hippipaitaa.

“Haluatko minun lähtevän?”

Hymy syttyi Cinnamonin huulille, kun tyttö pudisti päätään. “Ei sinun tarvitse. Anteeksi, en kai vaikuttanut kovin ilahtuneelta - olin ajatuksissani - mutta ei minulla mitään kiireitä ole, ainakaan ennen kello kymmentä illalla. Tule sisään vain. Saat samalla tilaisuuden tavata uuden kämppäkaverini.”

“Uuden kämppäkaverisi?” Remus ihmetteli laimeasti, sillä asiasta kyseleminen tuntui helpommalta kuin sen miettiminen, minne Cinnamon oli menossa kello kymmenen illalla. Varmasti tytöllä oli tapaaminen jonkun miehen kanssa, vaikka tämä ei koskaan sitä Remukselle myöntäisikään. Remus ei voinut kuin toivoa, ettei Cinnamon ollut treffihuumassaan unohtanut kahden tunnin päässä odottavaa Killan koulutusta. Red tappaisi heidät, jos joku heistä unohtaisi ilmestyä paikalle.

Cinnamon nyökkäsi innoissaan palauttaen Remuksen takaisin maanpinnalle. “Allekirjoitin juuri vuokrasopimuksen hänen kanssaan, hän muuttaa Lilyn vanhaan huoneeseen. Oikein mukavan tuntuinen tyttö. Ei hän tietenkään ole yhtä ihanalla tavalla kajahtanut kuin Lily tai Arianna, mutta ainakaan meille ei tule siinä tapauksessa riitaa keskenämme. Tule olohuoneeseen, niin esittelen teidät.”

Haluttomasti Remus seurasi Cinnamonia peremmälle asunnon punaiseen lämpöön, joka joulukuun nipistelevän pakkasen jälkeen tuntui varsin lohdulliselta. Hän otti tiukemman otteen viinipullosta ja vuohenjuustopaketista yrittäen keksiä levottomille sormilleen edes jotakin soveliaaksi lukeutuvaa tekemistä.

“Remus, tässä on uusi kämppäkaverini”, Cinnamon esitteli ylpeänä saatellessaan Remuksen olohuoneeseen saakka. Remus tuijotti käsiään. “Ja tässä on Remus Lupin, minun… ystäväni.”

Vain ystäväkö, Remuksen teki mieli kysyä, mutta sanat eivät koskaan jättäneet hänen huuliaan. Väkinäisesti hymyillen hän kohotti päätään ja kohtasi sen tytön katseen, joka tulevaisuudessa asuttaisi niin tutuksi käynyttä Viistokujan asuntoa. Tummatukkainen tyttö ei kuitenkaan katsonut häneen. Sen sijaan tytön katse oli nauliutunut hänen kädessään olevaan vuohenjuustopakettiin.

“Voi ei!” Remus ähkäisi tajutessaan, että oli tavannut tämän nimenomaisen tytön ennenkin ja että tyttö nyt oletti hänestä varmasti aivan vääriä - ja poikkeuksetta loukkaavia - asioita. “Ei tämä vuohenjuusto ole sinulle!”

Amoksen häissä tarjoilijana toiminut Tinka Schmitt antoi myrtyneiden kasvojensa sulaa jonkinlaiseen hymyntapaiseen.

“Sinä siis muistat minut yhä, Remus Lupin?”

“Muistan”, myönteli Remus.

“Te olette tavanneet toisenne?” parahti Cinnamon, jonka ilme venähti kuin joku olisi juuri ilmoittanut hänelle, ettei joulua olekaan. Remus ei kuitenkaan kiinnittänyt Cinnamoniin enää mitään huomiota, vaan tarkasteli sen sijaan Tinka Schmittin vakavaa ja hieman nolostunuttakin olemusta.

Tinka näytti ehdottomasti erilaiselta kuin edellisellä tapaamisella, sen Remus huomasi heti ensisilmäykseltä. Vaikutelma saattoi johtua siitä, ettei tytöllä ollut enää yllään naurettavaa vuohipaimenenpukua, eikä tämä myöskään kiertänyt ympäri huonetta jodlaten kuin mikäkin pikku-Heidi. Luonnontilassa Tinka Schmitt oli noin sataseitsemänkymmentäsenttinen, sorjavartaloinen nuori tyttö, jonka sieviä kasvoja peitti lukemattomien pisamien armeija. Tumman, tasaisen otsatukan alta pilkistävät ruskeat silmät antoivat väkisinkin vaikutelman tytöstä, joka ei ollut kertaakaan elämässään halunnut mitään niin kipeästi, että se sattui. Onnentyttö.

“Tunnetteko te toisenne?” Cinnamon toisti vaativasti.

“Olemme tavanneet. Kerran”, sanoi Tinka.

Remus hymyili kuivasti. “Muistan sen varmaan koko loppuelämäni ajan.”

Cinnamon näytti nauttivan tilanteesta hetki hetkeltä vähemmän. Jos Remus ei olisi tuntenut niin hyvin tyttöä ja heidän yhteistä historiaansa, hän olisi jopa saattanut epäillä tytön olevan mustasukkainen; ainakin tämä kiemurteli vaatteissaan kuin olisi äkkiä saanut pahimmanlaatuisen syyhyn.

“Ja missäköhän te olette toisenne tavanneet?” tyttö tiedusteli ripaus jäätä äänessään. Tinka, joka ei joko aavistanut vaaraa tai ylenkatsoi sitä, hymyili niin, että hymykuopat muodostuivat hänen poskilleen ja vastasi heidän viettäneen yhteisen hetken Amos Diggoryn häissä. Remuksesta alkoi tuntua hetki hetkeltä vahvemmin, että vaikka Cinnamon oli ehtinyt julistaa pitävänsä Tinkasta, ei tunne mitä todennäköisimmin ollut molemminpuolinen. Tinka näytti siltä, että piti Cinnamonia joko rasittavana tai typeränä, tai mahdollisesti molempina. Lyhyen hetken ajan Remus melkein sääli Cinnamonia

“Minä pyysin häneltä päänsärkylääkettä”, Remus katsoi parhaaksi selittää, kun Cinnamon alkoi näyttää siltä, että voisi minä hetkenä hyvänsä joko repiä vuokrasopimuksen tai purskahtaa itkuun. “Ja hän oli purra minulta pään poikki.”

“Älä viitsi, nyt sinä liioittelet, Lupin”, Tinka sanoi heittäen ruskeita palmikkojaan närkästyneenä puolelta toiselle. “En koskaan pure ihmisiä, joita en tunne. Se ei tee hyvää vesikauhua ajatellen.”

“Taidat olla jästisyntyinen?” Cinnamon uteli saaden lopultakin äänensä takaisin.

“Onko sillä sinulle merkitystä?” haastoi Tinka.

Remus alkoi tuntea olonsa lievästi epämukavaksi. Hän ei voinut olla varma siitä, oliko juuri hän syynä tyttöjen äkilliseen erimielisyyteen, mutta alkoi kovaa vauhtia vaikuttaa siltä, etteivät Cinnamonin ja tämän uuden asuinkumppanin välit olisikaan niin ehjät kuin Cinnamon oli halunnut. Jollakin tapaa Remus tunsi olevansa syyllinen tilanteeseen, sillä vaikka Tinka ei missään tapauksessa voisi ryhtyä riitelemään hänen vuokseen, tuntui siltä, että Cinnamonin mustasukkaisuus oli saanut tytön napsahtamaan Tinkalle, niin naurettavaa kuin se olikin. Cinnamonilla ei ollut enää mitään oikeutta olla mustasukkainen Remuksesta, kun tyttö oli kerran tehnyt omakätisesti hänelle selväksi, ettei tarvinnut häntä enää millään muotoa.

“Minä taidan lähteä tästä”, Remus sanoi selvitellen kurkkuaan rikkoakseen Cinnamonin ja Tinkan sanattoman kamppailun katseilla. “Paljon tekemistä - paljon vuohenjuustoa - Cin, pidä sinä tuo viini - taidat tarvita sitä - äläkä unohda tiedätkylläminkä koulutusta myöhemmin, ethän?”

Cinnamon pudisti päätään rikkomatta katsekontaktiaan Tinkan kanssa. “En, Rem”, hän vastasi hajamielisesti.

“Hienoa - hyvä on - oli hauska tavata sinut taas, Tinka - “

Remus ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kompasteli ulos ovesta niin nopeasti kuin kohteliaisuus salli. Hän läimäytti oven kiinni ja jäi nojaamaan vasten sitä hengittäen syvään. Miten Cinnamon oli saanut kaikista maailman ihmisistä juuri Tinka Schmittin kämppäkaverikseen?

Cinnamon kiemurteli yhä mustasukkaisuutensa vallassa, kun tuli aika lähteä Killan koulutukseen Fox’s Deniin. Hän tunsi olonsa petetyksi. Miten oli mahdollista, että hän oli valinnut asuinkumppanikseen juuri sen tytön, jonka Remus oli tavannut ja joka oli ilmeisesti tehnyt poikaan lähtemättömän vaikutuksen? Turhaan Remus oli esittänyt marttyyria Amoksen juhlissa, Cinnamon mietti kiukusta kihisten. Ilmeisesti pojalla ei sittenkään ollut ollut niin yksinäistä kuin tämä oli antanut ymmärtää.

Tarpoessaan eteenpäin Fox’s Denin lumeenhautautuneella pihamaalla Cinnamon ei voinut olla ihmettelemättä, miksi ihmeessä vaivautui olemaan mustasukkainen Remuksesta. Ei hän halunnut enää poikaa takaisin, ei ainakaan vakavissaan. Vaikka hänelle olisikin tarjottu mahdollisuus muuttaa asioita ja perua päätöksensä, hän tiesi jo, ettei olisi suostunut siihen. Hänen nykyinen elämänsä oli paljon elävämpää. Jos toivottomia vedonlyöntejä nyt saattoi kutsua positiivisiksi asioiksi, Cinnamon tuumi, kun hänen ajatuksensa kääntyivät Alessandroon ja heidän sopimukseensa. Vedonlyönnistä oli kulunut jo puolet, eikä Cinnamon missään tapauksessa nauttinut siitä. Jo seitsemänä iltana peräkkäin hänen oli täytynyt pakottaa itsensä kylmille kaduille iskemään tuntemattomia miehiä. Sekään ei kuitenkaan ollut pahinta vedonlyönnissä. Ehdottomasti inhottavimmalta tuntui nähdä Alessandro kahden viikon mittaisen tyttöystävänsä, Marisol Marinon kanssa. Alessandro oli esitellyt hänelle Marisolin vain muutamaa päivää aiemmin ja hänen päällimmäinen ajatuksensa oli silloin ollut murtaa tuon kiharatukkaisen kaunottaren viivasuora nenä.

“Olet myöhässä”, Redin terävä ääni moitti, kun Cinnamon viimein löysi tiensä Fox’s Denin portaille. Vaivautumatta tervehtimään kovapintainen aurori nappasi Cinnamonia käsivarresta, tönäisi hänet eteiseen ja komensi hänet ottamaan takin pois päältään. “Vauhkomieli on jo niin vauhkona, että hän kiehuu pian yli äyräidensä. Toiset tulivat jo aikaa sitten.”

“Ja mitähän ‘aikaa sitten’ mahtaa tarkkaan ottaen tarkoittaa?” Cinnamon tiedusteli ärtyneesti. “Viittä minuuttia?”

“Itse asiassa neljää ja puolta. Cinnamon, sinun on jo korkea aika oppia, ettet ole enää Tylypahkassa. Täällä et voi myöhästyä vain kiusataksesi opettajia.”

Cinnamon hymyili miehelle ripustaessaan päällystakkiaan naulakkoon. “Ikään kuin kukaan olisi ikinä halunnut kiusata sinua myöhästymällä Tylypahkassa. He kaikki palvoivat sinua liikaa tehdäkseen niin.”

“Pojatkin?” kiinnostui Red.

“En tiedä, pitäisikö minun huolestua siitä, että haluat ylipäätänsä tietää…”

Red nauroi rentoutuneesti ja johdatti Cinnamonin mukanaan Fox’s Denin harjoitussaliin. Kävellessään kohmeisin jäsenin miehen kannoilla Cinnamon ei voinut olla ihmettelemättä, miten Rediä ei palellut lainkaan. Miehellä oli yllään vain ohut musta paita ja silti hänellä näytti olevan tuhat kertaa lämpöisempi kuin Cinnamonilla, joka oli pukeutunut pörröiseen villapaitaan.

“No niin, kadonnut lammas on täällä”, Red kailotti heidän ehtiessään harjoitussaliin saakka. Cinnamon hymyili vaivaantuneena nähdessään seitsemän silmäparin nauliutuvan suoraan kasvoihinsa. Hän vilkutti nopeasti syrjässä seisovalle Alice Prewettille, joka keskusteli vaimealla äänellä Vauhkomielen kanssa.

Vauhkomieli kiepsahti ympäri ja loi Cinnamoniin murhaavan katseen. “Täsmällisyyttä, Bellini, täsmällisyydellä pidetään valtio kasassa!” mies muistutti.

“Sitten on hyvä, etten ole pyrkimässä taikaministeriksi.”

Vauhkomieli mulkaisi Rediä ärtyneenä. “Ei olisi pitänyt päästää sinua tuota tyttöä hakemaan. Olet tartuttanut kamalan huumorintajusi häneenkin.”
“Minä olen aina pitänyt sitä huumoria lähinnä viehättävänä”, Alice kommentoi lämmin hymy huulillaan. Cinnamon virnisti ystävälleen muistaessaan kaikki ne illat, jolloin he olivat lojuneet tyttöjen makuusalin sängyllä ja keskustelleet Redin ulkonäöllisistä hyveistä. Siitäkin oli aikaa jo ikuisuus, eikä Cinnamon tavannut Alicea nykyään kovinkaan usein. Hän ei osannut itsekään selittää itselleen, mistä se johtui - hänellä oli vain niin paljon muuta tekemistä. Kuten miesten iskeminen, hän ajatteli kitkerästi muistaessaan Alessandron vedonlyönnin ja seniltaisen miestuttavansa, joka ainakin ulkoapäin katsottuna oli oikea pinnallinen ääliö.

“Sinä et pitäisi sitä viehättävänä, jos huumorin omistaja ei olisi niin hyvännäköinen”, James huomautti paikaltaan huoneen seinustalta, missä hän keskusteli hiljaisella äänellä synkeännäköisen Siriuksen kanssa. Siriuksen otsaa kiersi edelleen valkoinen sideharso, eikä koulutus näyttänyt kiinnostavan häntä lainkaan.

“No niin, on aika lopettaa tämä kukat-ja-mehiläiset-keskustelu, joka täällä on meneillään”, Red sanoi haroen ärtyneesti lyhyttä pystytukkaansa. “Voitte harrastaa syvämietteistä pariutumista vaikka perjantai-iltaisin, mutta nyt on aika tehdä töitä. Tänään meidän aiheenamme on - “

Red ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, kun salin valot välähtivät äkkiä ja sammuivat sitten jättäen Kelmit täydelliseen pimeyteen. Kolkko, aavemainen nauru kantautui jostakin Kelmien korviin samalla kun jossakin ikkunan ulkopuolella leimahti pimeän piirto.

Cinnamon oli niin järkyttynyt tapahtumien saamasta käänteestä, ettei osannut edes kirkua.

“Hemmetti”, James kirosi railakkaasti. “Miten kuolonsyöjät voivat tulla TÄNNE?”

“Arvostan sitä, että pidät rakasta kotiani jollakin tapaa pyhänä paikkana, mutta ikävä kyllä nuo naamiokasvoiset niljakkeet eivät ilmeisesti ole samaa mieltä”, vierellä seisova Red ärähti vetäen taikasauvan vyöstään yhdellä terävällä liikkeellä. Miehen kasvoille ilmestyi kireä ilme, kun tämä kääntyi mutisemaan jotakin Vauhkomielen korvaan. Vauhkomieli nyökkäsi tuikeasti.

“Potterit, Blackit ja kaikki muutkin koulutuksessa olevat pysyvät täällä!” Vauhkomieli komensi äänellä, joka kielsi kaikki mahdolliset vastaväitteet. Sirius näytti siitä huolimatta siltä, että olisi voinut vastustaa aivan vain vastustamisen ilosta, mutta Peter vaiensi hänet tunkemalla lapasensa hänen suuhunsa. Sirius kakisteli villamöykkyä yhä kurkustaan, kun Vauhkomieli ja Red ilmoittivat lähtevänsä talon ulkopuolelle taistelemaan kuolonsyöjiä vastaan.

“Yritämme pitää huolen siitä, että he eivät pääse tänne teidän pikku höyheniänne kynimään”, Red sanoi aina yhtä ylpeän sarkastisesti, ennen kuin katosi huoneesta Vauhkomielen kanssa jättäen Kelmit keskelle hiiskumatonta pimeyttä, joka sai heidän sydämenlyöntinsäkin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. James tunsi raskaan painon laskeutuvan sydämeensä, kun hän katseli, kuinka Redin jälkeensäjättämä varjo haipui kynttilän hämärään valokeilaan. Red suhtautui kuolonsyöjiin aina niin varomattoman ylimielisesti, että oli mahdoton olla pelkäämättä, että miehelle jonakin päivänä tapahtuisi jotakin. Kaikesta huolimatta James oli ehtinyt lukemaan tuon viimeiseen saakka sarkastisen aurorin ystäviinsä.

“Miten kuolonsyöjät ovat päässeet tänne?” Alice kysyi kireästi. “Luulin, että kun tämä kerran on Killan päämaja ja kaikkea - “

James pudisti päätään tajuamatta edes sitä, ettei Alicella ollut säkkipimeässä toivoakaan nähdä hänen kasvojaan.

“Ehkä joku on tehnyt virheen kartanon vartioimisessa”, Remus ehdotti.

“Tai sitten joku Killasta on kertonut, miten kartanoon pääsee”, jatkoi Cinnamon.

KLONK. Peter kompastui omiin jalkoihinsa sillä seurauksella, että hän lensi maahan Jamesin jalkojen juureen. James kumartui auttamaan toveriaan ylös maasta yrittäen estää parhaansa mukaan käsiään vapisemasta. Hän ei voinut sille mitään, että häntä pelotti. Jos Red ja Vauhkomieli eivät onnistuisi pysäyttämään kuolonsyöjiä, he olisivat pahemmassa kuin pulassa. Fox’s Deniin ilmiintyminen oli tarkennettujen suojaloitsujen vuoksi mahdotonta ja jos apua ei tulisi, Kelmit olisivat kokonaan oman taitonsa varassa kuolonsyöjiä vastaan.

“Ettekö te tiedä mitään siitä, miten salaisuusloitsu oikein toimii?” Lily puuskahti kuulostaen siltä, että yritti turhaan estää ääntään vapisemasta. “Salaisuusloitsun voi paljastaa ainoastaan salaisuudenhaltijana toimiva henkilö, joka on tässä tapauksessa Dumbledore. Ja jos te kehtaatte väittää, että DUMBLEDORE vakoilee Voldemortille - “

“Rauhoitu, Lily, ei kukaan mitään sellaista ole väittänyt!” James vakuutti etsiessään tiensä pimeässä vaimonsa luokse. Hän kietoi käsivartensa tämän ympärille ja painoi huulensa vasten tämän punaisen tukan verhoamaan päälakea. Sillä hetkellä James olisi antanut mitä tahansa, jos olisi voinut lähettää Lilyn pois paikalta.

Seuraavien minuuttien aikana kukaan heistä ei osannut tehdä muuta kuin odottaa ja pelätä. Toisinaan joku Kelmeistä sai avattua suunsa ja kakisti kurkustaan jonkun lattean lauseen vain huomauttaakseen, että ulkona oli hiljaista. Oli mahdotonta sanoa, oliko kyseessä hyvä vai huono merkki. Ainakin pimeän piirto oli yhä ulkona - eikä Redistä tai Vauhkomielestä ollut kuulunut mitään - mutta sehän oli sula mahdottomuus, James ajatteli epätoivoisesti puristaessaan Lilyä sokeasti omaa vartaloaan vasten. Eivät Red Stronin ja Alastor Vauhkomielen kaltaiset mahtavat aurorit voineet kuolla noin vain!

Kirkas valo välähti ja äkkiä kova naurunremakka täytti Jamesin korvat. Sillä hetkellä hän tajusi, että Redin loistelias suunnitelma oli pettänyt. Oli varasuunnitelman aika, tai he kaikki olisivat tuhon omia.

“Kuolonsyöjät ovat tulossa tänne”, Cinnamon kuiskasi kauhuissaan antaessaan kynsiensä kaivautua vieressä seisovan Peterin olkapäähän.

“Kiitos vain huomiosta, neiti Ilmiselvä!” naljaisi Sirius. “Haluaisitko kenties tehdäkin asialle jotakin sen sijaan, että vain puhut siitä?”

“Riittää, Anturajalka”, James keskeytti hiljaa. Hän kohotti kätensä ilmaan, kun vaikutti siltä, ettei Siriukselle ollut aikomustakaan kuunnella hänen pyyntöään. “Olkaa hiljaa, te kaikki!”

Cinnamon sulki suunsa vilkaisten Jamesia kiitollisena. Hän ei tiennyt, mistä vaikutelma johtui, mutta Jamesin lähettyvillä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa turvallisemmaksi. Alitajuisesti hän yhdisti hetken siihen toukokuun myöhäiseen päivään, jolloin kuolonsyöjät olivat hyökänneet Tylyahoon ja Jazz oli saanut surmansa. Päivä oli ollut kokonaisuudessaan kauhistuttavin katastrofi, jossa Cinnamon oli koskaan ollut osallisena, mutta silti hän jaksoi muistaa kiitollisena sitä tapaa, jolla James oli ottanut johtajan aseman tuona päivänä. Niin poika näytti tekevän nytkin. Tuskin kunnolla itse tiedostaen sitä hän astui johtoon ja alkoi tehdä suunnitelmia.

“Cinnamon ja Alice, teidän täytyy hankkiutua ulos täältä nyt heti, ymmärsittekö?” James vaati. “En välitä siitä, miten te pääsette pois täältä, mutta teidän täytyy tehdä niin. Juoskaa pois Fox’s Denin mailta ja hankkiutukaa jonnekin, mistä saatte tänne apua. Lily… minä en kai voi suostutella sinua lähtemään heidän mukanaan?”

James suuntasi vaimoonsa niin anovan katseen, että heikompi nainen olisi murtunut, mutta Lily ainoastaan pudisti päätään ilmeisen helpottuneena siitä, ettei joutuisi tällä kertaa käymään lävitse suurta “rakas, en halua sinun joutuvan vaaraan”-draamakohtausta, joka kaiken järjen mukaan oli suorastaan välttämätön.

“Kyllä sinä tiedät sen sanonnan”, Lily yritti vitsailla heikosti. “Laita miehet asialle ja tee itse perässä. Tänne tarvitaan edes yksi tyttö pitämään yllä feminismin jaloja perinteitä.”

“Miten vain, mutta ainakin saat luvan olla varovainen”, James komensi. “En halua tästä mitään toukokuun kolmannenkymmenennenensimmäisen päivän toisintoa varsinkaan, kun alkaa näyttää siltä, että meiltä puuttuu jo kaksi miestä. Te kaikki tiedätte kyllä, miten tällaiset tilanteet hoidetaan.”

“Pidetään yhtä ja puolustaudutaan parhaamme mukaan?” varmisti Peter.

“EI, Matohäntä! Käytetään likaisia keinoja ja annetaan niille kuonoon hinnalla millä hyvänsä”, opasti Sirius. Cinnamonin teki mieli huomauttaa, että pojan logiikassa oli jotakin yhtä pahasti pielessä kuin tämän moraalissakin. Hän piti kuitenkin suunsa kiinni haluamatta käyttää viimeisiä sanojaan Siriukselle pelkkään riitelyyn.

Sitten puhumiseen ei ollut enää mahdollisuuttakaan. Harjoitussalin ovi lennähti auki valtavalla voimalla ja kaksitoista mustiin pukeutunutta kuolonsyöjää ilmestyi salin ovensuuhun erottuen vain entistä tummempina varjoina jo muutenkin synkeästä pimeydestä. Cinnamonilla ei ollut aikaa ällistellä, miten kuolonsyöjät olivat löytäneet tiensä kartanoon. Hän nykäisi Alicea käsivarresta tehden parhaansa maastoutuakseen toisten joukkoon. Heillä olisi minimaalisen huonot mahdollisuudet selvitä koko tilanteesta hengissä, jos heidän läsnäolonsa huomattaisiin.

“OK, kaverit”, James laski kovalla äänellä. “Yksi… kaksi... kolme… NYT!”

Erilaisten taikojen värikkäät valosuihkut valaisivat huonetta silmiäsärkevällä voimalla. Cinnamonin suureksi pettymykseksi Jamesin ja muiden Kelmien taioilla ei näyttänyt olevan suurtakaan merkitystä; ainoastaan yksi kuolonsyöjä kolahti kovan räminän saattelemana lattialle.

“Cin”, Alice suhisi hänen korvaansa heidän kyyristyessään toisten viittojen suojaan. “Ryömitään ikkunan luokse.”

“Oletko sinä hullu?” Cinnamon vastusti vaimealla äänellä. “Olemme kolmannessa kerroksessa!”

“Sitten meidän pitää vain keksiä jotakin! Ei ole muuta keinoa!”

Pelkkä yksi vilkaisu kuolonsyöjien valtaamaan oviaukkoon riitti vakuuttamaan Cinnamonin Alicen kannan järkevyydestä. Hän painautui tiukasti vasten salin kylmää harjoituslattiaa ja loi vielä viimeisen pelokkaan silmäyksen vähän matkan päässä seisovaan Lilyyn, jonka taikasauvan kärjestä purkautuva valonkajo paljasti tytön kalpeat kasvot ja pelokkaat, vihreät silmät. Rukoillen äänettömästi voimia ystävälleen Cinnamon nykäisi mustan hupun suojakseen ja lähti ryömimään Alicen kannoilla kohti salin ikkunaa.

Redin harjoitussali ei ollut koskaan tuntunut yhtä ylitsepääsemättömän kookkaalta kuin sillä hetkellä. Cinnamon pakotti itsensä sulkemaan tajunnastaan pois taistelun äänet ja huoneeseen virtaavat kuolonsyöjät. Hän kielsi itseään ajattelemasta, mitä oikein tapahtuisi, jos hänet huomattaisiin ja keskittyi kokonaan ryömimiseen, ryömimiseen, ryömimiseen…

“TAINNUTU!” Remuksen ääni karjahti jossakin matkan päässä ja Cinnamon tunsi haparoivan keskittyneisyytensä herpaantuvan. Hän onnistui vain vaivoin vastustamaan haluaan pysähtyä ja kääntyä katsomaan taakseen. Entä jos joku hänen ystävistään oli vahingoittunut?

“He ovat kyllä kunnossa”, Alice mumisi tuskin kuultavalla äänellä. “Jatka ryömimistä.”

Cinnamon lakkasi välittämästä ympärillä kantautuvista äänistä, tai siitä tosiasiasta, että nihkeä lattia hankasi kipeitä polttojälkiä hänen kämmeniinsä. Pelko tuntui takertuvan hänen kurkkuunsa ja tukehduttavan hänet, kun hän hinasi itseään viimeiset viiltävät metrit ikkunalle ja kohottautui sitten pystyyn.

“TUOLLA ON JOKU!” kuolonsyöjänaisen ääni huusi siinä samassa ja kirkas valokeila osoitti suoraan Cinnamonin kasvoihin. Hän ehti nähdä vilauksen huppupäisestä, jäntevästä kuolonsyöjästä, ennen kuin tämä kohotti taikasauvaansa.

“KID - “
“EI! TAINNUTU!” Sirius huusi heittäytyessään kuolonsyöjän ja Cinnamonin väliin. Kuolonsyöjä kaatui tajuttomana keskelle lattiaa.

Cinnamon hengähti syvään. “Äkkiä, Alice - avaa ikkuna - “

“Odota!” käski Alice.

Kääntyessään katsomaan harjoitussalin ovella vallitsevaa sekamelskaa Cinnamon näki, että Sirius oli kumartunut taistelusta välittämättä tainnutetun kuolonsyöjän ylle ja vetävän kammottavan naamarin sivuun tämän kasvoilta. Aika tuntui pysähtyvän siihen hetkeen.

“Rouva P?” Siriuksen perinpohjaisesti järkyttynyt ääni parkaisi.

Taistelu taukosi sinä silmänräpäyksenä. Cinnamonin suureksi helpotukseksi ja hämmästykseksi kuolonsyöjät yksi toisensa jälkeen laskivat taikasauvansa ja riisuivat huppunsa. Kasvoilta irrotetut naamiot paljastivat takaansa tuttuja ihmisiä - herra Potterin, Vauhkomielen, Redin, jopa professori McGarmiwan.

“Mitä hemmettiä täällä oikein on meneillään?” James älähti.

“Kielenkäyttö, James”, Redin virvoittama rouva Potter napautti siinä samassa. “En ole kasvattanut sinua kiroilemaan kuin mikäkin puhetaidoton myyrä!”

“Tässä tilanteessa se on melkoisen sallittua”, Cinnamon huomautti astellessaan varautuneesti Alicen kannoilla takaisin toisten luokse. “Voisiko joku vakavissaan ottaen kertoa, mistä tässä oikein on kyse?”

Herra Potterin kasvoja valaisi jollakin tapaa hyvin ylpeä hymy. “Neiti Bellini, kyseessä oli toinen kahdesta Feeniksin Killan kokeesta. Halusimme nähdä teidän toimivan tositilanteessa.”

“Sinä senkin omahyväinen pikku piru!” Lilyn vihainen ääni tiuskaisi. Cinnamon tuijotti ystäväänsä ällistyneenä, kunnes viimein ymmärsi, ettei tämä puhunutkaan Jamesin isälle, vaan pahankurisesti virnistelevälle Redille. “Annoit meidän luulla, että olit kuollut - tai pahempaa - “ Lilyn kädet tarttuivat Redin paidankaulukseen ja ravistivat miestä rajusti.

Red työnsi nauraen punapään kauemmas itsestään. “Evans - anteeksi, Potter - luulin sinun jo käsittäneen, ettei Ihmeprofessorista pääse eroon noin vain. Etkö ollut lainkaan huolissasi rakkaan Alastorin kohtalosta?”

“Se on ulkonäkökysymys”, jo hieman rauhallisempi Peter hymyili.

“Riittää tätä sarjaa”, Vauhkomieli pyysi ärsyyntyneesti. “Olette nyt käyneet läpi toisen kokeenne Feeniksin Killassa ja olette myös läpäisseet sen. Teitte juuri niin kuin halusimmekin teidän tekevän. Muodostitte suunnitelman - piditte yhtä - puolustitte toisianne - ja ennen kaikkea piditte päänne kylmänä tukalassa tilanteessa.”

Cinnamon hymyili kehuista ilahtuneena. Siinä samassa valot jo syttyivätkin harjoitussaliin ja salin ovi liukui jälleen kerran auki paljastaen nyt takaansa huomattavasti aiempaa miellyttävän vieraan. Huoneeseen saapui Albus Dumbledore, jonka kasvot loistivat kuin tuhat pienoisaurinkoa.

“Hyvin tehty, Kelmit ja kumppanit”, vanha rehtori suitsutti levittäen käsiään kuin olisi halunnut sulkea heidät kaikki syliinsä. “Minulla on ilo ja kunnia toivottaa teidät tervetulleiksi Feeniksin Kiltaan. Tästä eteenpäin olette Killan täysivaltaisia jäseniä. En voi sanoin kuvailla, kuinka ylpeä oikein teistä olen.”

Kelmit säteilivät typerästi toisilleen. Aiemmasta hermostuneisuudestaan toipuva Cinnamon kietoi käsivartensa Lilyn ympärille ja halasi ystäväänsä tiukasti.

“Tätä täytyy juhlia”, Sirius julisti leveästi hymyillen. “Ketä kiinnostaa vanha kunnon tuliviski ja pullonpyöritys meidän asunnollamme?”

Cinnamon tunsi hymyn haipuvan huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli hänen kasvoilleen syttynytkin. Hän muisti äkkiä tuskallisen hyvin, ettei voisi osallistua Kelmien juhlaan, vaikka olisi halunnutkin. Kello oli jo melkein yhdeksän ja hänellä olisi vain vajaan tunnin kuluttua tapaaminen Artemis Daniels-nimisen ylimielisen typeryksen kanssa.

Sinä yönä Cinnamon teeskenteli halpaa ja tunteetonta Donna’s Eyen nimeä kantavassa jästipubissa ja vihasi yli kaiken Alessandro Visardoa, joka ajoi hänet yhä kauemmas todellisesta itsestään.