22.osa - Iloa ja hämmennystä

24.9.1978

“Siitä lähtee intohimoinen heitto SUORAAN VANTEESEEN JA ARIANNA BELL MAALAA JOUKKUEENSA JOHTOON PISTEIN 210-200!” Casper Halliwellin korviahuumaava ääni kailotti ylitse Henkipään Harpyijoiden täpötäyden huispausstadionin. Sirius ponkaisi jaloilleen muiden Kelmien mukana ja vislasi hurjasti, kun Arianna pyyhälsi heidän katsomonsa ohitse leveä hymy huulillaan. Tuntui ehdottomasti hyvältä nähdä Ariannan menestyvän, Sirius mietti katsellessaan tyttöystävänsä loittonevaa selkää. Viime aikojen kauhujen jälkeen tyttö oli ehdottomasti ansainnut sen.

“Kapteeni Thomas Knightsdalen täytyy olla tukehtumaisillaan kaapuunsa juuri nyt”, Casper jatkoi odottaessaan, että Rapakon Palloseuran jäsenet saisivat jokseenkin sekasortoisen kunniakierroksensa loppuun. “Varmasti hän ehti jo muiden tavoin kuvitella, että Bellin huispausura on ohi ennen kuin ehtii kunnolla alkamaankaan. Tekee totisesti hyvää nähdä, että Bellillä on muitakin taitoja kuin uskomaton kyky näyttää mutaisenakin syötävän hyvältä - “

“Näyttää siltä, että joku ei ole vieläkään päässyt yli ihastuksestaan Ariannaan”, James virnisti istuutuessaan takaisin penkille Lilyn vierelle. Häntä nauratti.

Sirius kohautti olkapäitään. “Minkä minä sille voin, että minulla sattuu olemaan hyvä maku?”

“Tai sitten sinä olet yksinkertaisesti pinnallinen”, Lily ehdotti pistävästi oikoessaan punaisilla hiuksillaan keikkuvaa hellehattua, jonka oli jonkin logiikan mukaan tarkoitus viilentää, mutta joka itse asiassa sai syyskuun epätavanomaisen auringon tuntumaan entistäkin polttavammalta. Lily pujotti kätensä takaisin Jamesin käsikoukkuun ja kääntyi virnistämään ohimennen Siriukselle, joka mulkoili häntä ilmeisen loukkaantuneena. Viimein poika kuitenkin päätti unohtaa koko jutun ja keskittyi jälleen parhaillaan jatkumaisillaan olevaan peliin, josta oli hyvää vauhtia kehkeytymässä varsinainen jännitysnäytelmä.

Lilykin hymyili ja siirsi huomionsa takaisin huispauskentän tapahtumiin. Hän ei ollut aikoihin tuntenut oloaan niin kevyeksi kuin sillä nimenomaisella hetkellä. Olkoonkin, että sää oli vuodenaikaan nähden suorastaan luonnottoman lämpöinen ja että huispausstadionin ulkopuolella odotti jälleen kerran rankka maailma, kaikki oli ainakin sillä hetkellä täydellisen hyvin. Ariannan huispausottelu sujui huomattavasti edellistä paremmin, Alessandro oli vapauttanut Lilyn kokonaiseksi päiväksi vakoojan velvollisuuksistaan ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä hääsuunnitelmatkin etenivät jokseenkin takaiseen tahtiin. Huolimatta siitä, että häihin oli enää kuukauden verran aikaa uskalsi Lily viimeinkin uskoa, että he ehkä saisivat kaiken valmiiksi ajoissa.

“Hei, Lils, missä sinä oikein harhailet?” Cinnamon tönäisi ystäväänsä terävästi kylkeen kyynärpäällään. “Peli jatkuu.”
Lily väläytti vieressään istuvalla vaaleatukkaiselle parantajaopiskelijalle aavistuksen verran nolon hymyn ja yritti keskittyä kaadon äkkinäisiin liikkeisiin pelikentällä. Hänen oli pakko myöntää, että koulun loputtua huispaus oli menettänyt suuren osan aiemmasta viehätyksestään - olkoonkin, että hän oli kiinnostunut Ariannan suorituksesta ja toivoi ystävälleen kaikkea hyvää, ei pelissä ollut kerta kaikkiaan enää samaa jännitystä mukana. Ja kuinka olisikaan voinut olla, kun huispauskentällä ei ollut enää mukana ainuttakaan luihuista?

“Ja nyt näyttää siltä, että Law on nähnyt siepin!” jännittynyt Casper karjaisi korviasärkevällä voimalla. Lily irvisti ja kohotti kädet korviensa suojaksi. Hän näki Jamesin ponnahtaneen puolittain ylös penkiltä, kun poika seurasi kiinnostuneena Oliver Lawn hurjaa syöksyä läpi huispausstadionin. Pienen hetken vaikutti näytti siltä, että Law oli aikeissa rysähtää vasten selostajanaitiota, sillä hän lensi kohti sitä suorastaan epäinhimillisen nopeasti. Casper kirosi railakkaasti mikrofoniin.

“Käytä jarruja, Oliver, JARRUJA - ne on siinä kahvan lähettyvillä - “

Viime tipassa Law sai luudanvartensa käännettyä ja pysähtyi suoraan Casperin selostajankopin eteen. Kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi, että hän piteli kultasieppiä käsissään. Sitten huispausstadion puhkesi myrskyisiin aplodeihin.

“Nytkö se jo loppui?” Sirius ällistyi. “Saiko Law siepin?”

“Sai ja jos silmäsi eivät olisi olleet väärässä paikassa, olisit varmasti huomannutkin sen”, Remus vastasi kuivasti taputtaessaan muiden mukana.
Sirius virnisti tuttuun, vinoon tyyliinsä. “Mitä muuta voi odottaa, kun kenttä on täynnä naispuolisia pelaajia? Minäkin olen vain ihminen, Kuutamo.”

Ihminen tai ei, Sirius tunsi itsensä suorastaan yliluonnollisen hilpeäksi raivatessaan muiden mukana tietään alas katsomosta. Hän ei jaksanut hermostua suuremmin edes siitä, että joku ilmiselvästi luihuisiin lukeutuva kelmeä hongankolistaja iski häntä kyynärpäällä nenään - korkeintaan hän loukkaantui sen verran, että kirosi tuon onnettoman luihuisparan ja jatkoi sitten entistäkin paremmalla mielellä alas huispauskentälle.

Sirius oli hädin tuskin ehtinyt kompuroida viimeiset portaat alas täpötäydelle kentälle, ennen kuin laivastonsininen ja tummanruskea pallosalama jo lennähtikin hänen kaulaansa sellaisella voimalla, ettei hänelle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin perääntyä vasten seinää tukea saadakseen. Hieman säikähtäneenä hän työnsi kyseenomaisen pallosalaman pois sylistään ja siirsi hiuksia sivuun silmiltään nähdäkseen paremmin. Hänen edessään seisoi Arianna samanlaisena kuin niinä parhaina päivinä Tylypahkassa - hieman hengästyneenä ja onnellisena, siniset silmät salaista riemua loistaen. Arianna pyyhkäisi kosteat kiharansa niskaan ja nauroi kuplivaa nauruaan.

“Ketä oikein odotit?”

“En tiedä”, Sirius murahti yrittäen parhaansa mukaan teeskennellä vihaista, vaikka onnistuikin vain vaivoin kätkemään hymynsä. “En kai ole tottunut siihen, että joku yrittää kuristaa minut keskellä huispauskenttää, siinä kaikki, muru.”

“Sinä todella osaat pilata romanttisen hetken, tiesitkö sitä?” Arianna pärskähti.

“Meillä oli romanttinen hetki?” Sirius kohotti kulmiaan. “Olisit voinut varoittaa etukäteen.”

“Miehet…”

Sirius virnisti vastaukseksi. Minä tahansa toisena päivänä hän olisi mitä todennäköisimmin tehnyt kaikkensa vastatakseen Ariannan väheksyvään huomautukseen vähintään yhtä terävästi, mutta sillä hetkellä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään halua tehdä sitä. Hän nojautui lujemmin vasten seinää ja ainoastaan katseli, kuinka Arianna nakkeli omahyväisesti siivottomia kiharoitaan puolelta toiselle.

“Hieno ottelu, Bell”, Sirius onnitteli lopulta.
Ariannan kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Ainakin parempi kuin edellinen. Viisi maalia, ehkä minulla sittenkin on vielä toivoa jäljellä…”

“Mitä minä sanoin sinulle koko ajan?”

“Todennäköisesti se oli jotakin niin törkeää, että olen yksinkertaisesti unohtanut sen”, Arianna vastasi nenäkkäästi ja ojentui sitten tarttumaan Siriuksen käteen. Hän ei olisi osannut olla hymyilemättä, vaikka olisi yrittänytkin. Niin paljon kuin hän oli pelännytkin ottelua Harpyijoita vastaan - ja nyt - no, ainakin vaikutti siltä, että juuri Henkipään Harpyijat joutuisivat tänään nielemään liian suuria sanojaan, Arianna ajatteli itsetyytyväisesti. Hän pyöräytti Siriuksen ympäri ja lähti taluttamaan poikaa mukanaan väkijoukkoon.

“Minne me olemme menossa?” Sirius ihmetteli.

Arianna väläytti pojalle leveän hymyn. “Etsimään Lilyn ja Cinnamonin, totta kai. Mitä iloa on menestyä huispausottelussa, jos ei saman tien saa mahdollisuutta kehuskella sillä?”

“Hitto, sinä olet uskomaton!” Sirius puuskahti pudistellen päätään kasvoillaan ilme, joka saattoi olla joko ihaileva tai yksinkertaisesti äimistynyt - oli mahdotonta olla täysin varma. “Ensin sinä tunnet itsesi viikkokaupalla maailman lahjattomimmaksi ihmiseksi ja whips! - äkkiä egosi ei ole mahtua nahkasi sisään. Oletko nyt aivan varma siitä, että et satu sairastamaan jakomielitautia?”

Arianna kikatti. “Hyvää tuultani on kestänyt jopa kaksi tuntia yhteen menoon, älä pilaa sitä nyt!” hän kielsi.

Sirius vakavoitui kiireesti ja keskitti kaiken huomionsa heidän ympärillään vellovaan väkijoukkoon. Hän teki parhaansa löytääkseen Kelmit jostakin, vaikka tehtävä osoittautuikin varsin pian oikeaksi mahdottomuudeksi. Vaikutti siltä, että niin Rapakon Palloseuran kuin Henkipään Harpyijoidenkin kannattajat olivat kaikki kerääntyneet alas huispauskentälle joko onnittelemaan tai lohduttamaan esikuviaan. Niin omalaatuisia kuin Kelmit osasivatkin olla, ei heidän löytämisensä väkijoukosta ollut mikään maailman helpoin tehtävä. Ei edes Lilyn hiustenvärillä, Sirius totesi happamasti, sillä monet katsojat olivat värjänneet hiuksensa mitä kirkuvimmin värein pelin kunniaksi.

“Näyttää siltä, että meidän täytyy pyytää Casperia kuuluttamaan Lilyn perään”, Arianna mumisi katse yhtä lailla ihmislaumaan kiinnittyneenä. “Jos hän suostuu - “

“Jos sinä pyydät, hän suostuu varmasti”, Sirius virnisti kietaistessaan käsivartensa Ariannan solakoiden harteiden ympärille. “Hän puhui sinusta aika lämpöiseen sävyyn ottelun aikana, jos huomasit.”

Arianna vilkaisi poikaystäväänsä ovelasti ripsiensä takaa. “Etkö aio olla mustasukkainen?”

“Ai koska hän ajattelee sinun näyttävän hyvältä? Äh”, Sirius huiskautti vapaata kättään itsevarmasti. “Hän saattaa olla mukava kaveri, mutta hänen kohteliaisuutensa ovat surkeita. Ja hän on aivan liian naapurinpoikamainen sinun makuusi. Yhtä hyvin voisit mennä ulos sen minun aurorikaverini kanssa - Hermelin, HÄN jos kuka olisi unelmavävy sinun vanhemmillesi - “

“Mutta minun äitini pitää sinusta”, Arianna vastasi huuliaan mutristaen. “Niin outoa kuin se onkin…”

Sirius hymähti ja oli aikeissa lennättää napakan vastauksen vasten Ariannan nauravaisia kasvoja, kun hän äkkiä tunsi kevyen taputuksen olkapäällään. Hän pysähtyi paikoilleen kesken liikkeen ja pyörähti ympäri arvellen tulijan olevan James. Yksi vilkaisu hänen edessään seisovaan henkilöön paljasti kuitenkin, ettei kyseessä todellakaan ollut James - ei missään mielessä. Tulija oli Jamesia vähintäänkin kolmekymmentä senttimetriä lyhyempi ja kaiken lisäksi väärää sukupuolta. Hän oli pukeutunut juuri sellaiseen lyhyeen, punaiseen hameeseen, joka vielä puoli vuotta olisi aiheuttanut Siriukselle sekalaisen määrän rytmihäiriötä. Asukokonaisuutta korostivat entisestään rikkinäiset mustat sukkahousut, sekä säädyttömän pienikokoinen paita. Ei naista itseäänkään tosin ollut koolla pilattu, Sirius arvioi - korkokengät jalassa tämä oli ehkä vähän yli satakuusikymmentä senttimetriä pitkä, jos sitäkään. Hiuksissaan naisella oli silmiäsärkevän kirkkaita raitoja.

“Niin?” Sirius yskähti ihmetellen, mitä asiaa tämännäköisellä olennolla voisi olla hänelle.

Nainen hymyili Siriukselle ujosti ja jollakin tapaa hyvin… hyvin oravamaisesti, Sirius päätti paremman ilmauksen puutteessa. “Voinko lainata tyttöystävääsi hetken verran?”

“Anteeksi?”

“Haluan lainata tyttöystävääsi”, nainen toisti jo reippaammin. “Haastattelua varten. Olen Päivän Profeetan toimittaja - Lucy Wright - “

“-X”, Sirius täydensi sukunimen, jonka hän muisti varsin selkeästi törmättyään siihen liiankin monta kertaa sanomalehdissä. Nainen hätkähti nimen kuullessaan, mutta nyökkäsi. Sirius käänsi katseensa punaiseksi lehahtaneeseen Ariannaan.

“Mitä sanot?”

“Kyllä - kyllä se käy”, Arianna vastasi tavoitellen ääneensä samanlaista rentoutta, joka oli hallinnut koko hänen olemustaan vielä muutama minuutti sitten. “En tosin tiedä, kuinka hyvä haastateltava minä olen - en ole koskaan ollut lehdessä - “
“Mutta nyt olet”, Lucy sanoi suloisesti ja pujotti käsivartensa Ariannan käsikynkkään suorastaan häiritsevän tuttavallisesti. “Katsos, ennen sinusta ei ollut mitään kirjoitettavaa, mutta nyt kun olet saanut jotakin AIKAAN - “

“Hienovaraisesti ilmaistu, jos saa sanoa”, Sirius kommentoi väliin. Lucy kääntyi hänen puoleensa kasvoillaan vielä aiempaa - jos suinkin mahdollista - herttaisempi hymy ja Sirius unohti saman tien kaikki vastaväitteensä. Hän ei osannut edes kieltäytyä, kun Lucy pyysi häntä jättämään kaksikon rauhaan haastattelun ajaksi.

“Hyvä on”, Sirius vastasi takellellen. Hän oli tuskallisen tietoinen Ariannan huvittuneesta katseesta niskassaan. “Minä - minä katoan - jonnekin - siis - hei, Jude on tuolla, olen siis siellä - “

Sirius kääntyi kiireesti ympäri ja lähti tunkeutumaan väkijoukkoon. Hän kirosi itsekseen kuullessaan takaansa Ariannan ja toimittaja-Lucyn lämpöisen, huvittuneen naurun. Naiset…

Sirius huokaisi ja suuntasi askeleensa kohti huispausstadionin uloskäynnin lähettyvillä seisoskelevaa Jude X:ää. Tavallisesti hän ei arvostanut hiljaisen, enkelinkiharaisen ranskalaisen seuraa kovinkaan paljon - Juden vaiteliaisuus ja ujous ahdisti häntä - mutta sillä hetkellä miehen seura oli parempi kuin täydellinen yksinäisyys. Sen lisäksi Sirius oli kiinnostunut selvittämään, mikä oikein oli saanut omissa oloissaan viihtyvän auroriopiskelijan huispausstadionin väentungoksen keskelle. Se ei ollut yksinkertaisesti Juden tapaista.

“…eli se oli kokonaisuudessaan aika kammottavaa”, Arianna lopetti huvittuneesti ja risti paljaat jalkansa sohvalle. Hän istui tyttöjen olohuoneessa pelkässä aamutakissaan ja kertasi Lilylle ja Cinnamonille päivän tapahtumia. Olohuoneen ikkunan ulkopuolella syyskuun ilta katosi kovaa vauhtia sateeseen ja pimeyteen.

“Kuvitelkaa nyt”, Arianna jatkoi kiihtyneesti. “Maailma on täynnä Voldemorteja ja hänen kuolaavia pikku ystäviään ja se pahuksen toimittaja oli kiinnostunut vain siitä, onko Sirius minun poikaystäväni!”
Cinnamon virnisti. “Entä mitä sinä sanoit?”

“Että en halua puhua yksityiselämästäni”, napautti Arianna. “Hän ei kuitenkaan tuntunut uskovan… pahus, en edes tiennyt, että on mahdollista osoittaa niin paljon kiinnostusta Sirius Blackia kohtaan!”

“Paraskin puhuja…”

“Kiitos vain, Lily, mutta MINÄ en ole meistä se, joka on vajonnut naimisiinmenon tasolle”, ärtynyt Arianna vastasi niskojaan nakellen.

“No, Sirius tuskin olisi pahastunut, vaikka olisitkin puhunut hänestä - “

“Älä sano”, varoitti Lily. “Hän saattaa haluta kuuluisaksi, mutta tuskin oman tyttöystävänsä siivellä…”

Arianna virnisti ja kallisti itsensä makuuasentoon sohvalle. Hän nappasi television kaukosäätimen käteensä ja alkoi leikitellä sillä laiskasti. Hänen toinen puolensa jaksoi muistuttaa kaiken aikaa, että hänen olisi pitänyt mennä jonnekin - lukemaan huispauskirjoja, kirjoittamaan vanhemmilleen tai vähintäänkin syömään Siriuksen iloksi, mutta jostakin syystä hän ei jaksanut millään pakottaa itseään liikkumaan. Toisaalta harvinainen rauha tuntui hyvältä.

“Pidetäänkö kerrankin kunnon koti-ilta?” Arianna ehdotti raukeasti. “Käydään hakemassa joku elokuva niistä kammottavista loukoista - “

“ - videovuokraamoista”, oikaisi Lily.

“ - ja istutaan loppuilta sohvalla syömällä viinirypäleitä”, Arianna päätti kuin ei olisi korjausta kuullutkaan. Cinnamon hymähti itsekseen - mitäpä muuta Arianna suostuisikaan syömään kuin viinirypäleitä? Hän ei kuitenkaan lausunut ajatustaan ääneen, vaan tyytyi sen sijaan ravistamaan päätään pahoitteleva ilme kasvoillaan.

“Minä en ainakaan ehdi tänään tekemään mitään sellaista. Lupasin mennä käymään Remuksen luona”, Cinnamon selitti. “Hänellä on ilmeisesti jotakin suunnitelmia tämän illan varalle.”
“Minä taas menen Jamesin vanhempien luokse”, Lily jatkoi samaan hengenvetoon. “Hänen äitinsä haluaa päästä parjaamaan postimiesten käytöstä meille, tai jotakin - “
Arianna nyökkäsi yrittäen olla näyttämättä pettymystään. Olkoonkin, että hän oli jo iso tyttö ja selvisi kokonaisesta illasta yksinkin, olisi ollut mukavaa viettää kerrankin yksi vanhanajan tyttöjenilta ilman sen suurempia murheita. Sellainen ei kuitenkaan enää sopinut kuvioihin, ei samalla tavalla kuin ennen. Heillä oli kaikilla oma elämänsä.

“Minä taidan sitten pyytää vain Siriuksen käymään”, Arianna sanoi reippaasti. “Vaikka se sitten tarkoittaisikin sitä, että minun pitäisi itse asiassa siistiä hiukseni.”

“Miesten huonoja puolia…” Cinnamon mumisi valheellisen myötätuntoisesti alkaessaan valmistautua Remuksen luo lähtemiseen.

Remus vilkuili levottomasti keittiön seinällä riippuvaa kelloa. Se oli vasta puoli seitsemän, eikä Cinnamon varmastikaan ilmaantuisi paikalle vielä vähään aikaan - hän sattui olemaan nainen ja kaiken lisäksi naisten tapaan aina myöhässä. Siitä huolimatta Remus ei voinut estää hermostunutta värähdystä kulkemasta kehonsa lävitse, kun hän vain ajattelikin Cinnamonin saapumista. Olkoonkin, että hänen oli tarkoitus ainoastaan tarjota tytölle ruokaa, ei hän osannut suhtautua asiaan niin rennosti kuin olisi pitänyt. Ei, kun hänellä oli iltaa varten paljon syvemmät vaikuttimet mielessä, kuten aina.

Ovi kolahti ja Jamesin pää ilmestyi keittiön ovensuuhun katkaisten Remuksen mietteet kesken kaiken.

“Kuutamo, minä ja Lily lähdemme Godr - hetkinen, miksi naamasi on vihreä?”

“Onko?” Remus säikähti ja oli aikeissa sännätä eteiseen peiliä etsimään, kun Jamesin huulilta purkautunut tuskastunut huokaus sai hänet jäämään paikoilleen. Hän katsoi ymmällään Jamesin hyväntuulisilla kasvoilla karehtivaa, aivan liian huolestunutta hymyä.

“Tarkoitin kuvaannollisesti, Kuutamo. Näytät siltä kuin voisit oksentaa hetkellä millä hyvänsä. Onko kaikki hyvin?”

Remus antoi lihastensa rentoutua ja tyytyi nyökkäämään heikosti. “Joo, ei mitään ongelmia… tai korkeintaan se, että aion yrittää tehdä pastaa ja olen täysin toivoton sillä - “

“Kuutamo”, James keskeytti terävästi. “Et huijaa minua noin helpolla.”

“Milloinpa hirveä olisi helppo huijata…” Remus filosofoi ja harkitsi lyhyen hetken ajan itse asiassa paljastavansa Jamesille, mistä oli kysymys. Kertominen olisi ollut enemmän kuin järkevää, Remus muistutti itseään - James oli kärsinyt aikoinaan samoista ongelmista kuin hän itsekin nyt, tai ainakin jotakin sinne päin. Ja silti -

Remus havahtui Jamesin kärsimättömään tuijotukseen. “Kaikki on hyvin”, hän vakuutti kiireesti haluamatta vaivata ystäväänsä yhtään enempää. Kaiken jälkeen olisi tuntunut enemmän kuin lapselliselta myöntää, että hän hermoili niinkin yksinkertaisista asioista kuin tämä.

“Oletko varma? Koska sinä todella näytit - “

“Olen kai syönyt liikaa selleriä, tai jotakin”, Remus vastasi kärsimättömästi. “Kyllähän sinä tiedät, ettei Anturajalka osaa laittaa ruokaa.”
“No SEN minä tiedän”, James tokaisi pyörittäen huvittuneesti silmiään. Hänen katseensa viivytte huolehtivaisesti Remuksen rähjäisessä, kalvenneessa olemuksessa ikään kuin hän olisi vieläkin epäröinyt lähtemistä. Viimein hän näytti kuitenkin tulevan siihen tulokseen, että Remus oli joko kunnossa tai ei yksinkertaisesti suostuisi kertomaan mitään, sillä hän väläytti ystävälleen vielä viimeisen kelmivirneensä ja käännähti sitten ympäri ovella. Hän oli ehtinyt jo melkein eteiseen asti, kun Remus hetken mielijohteesta kutsuikin hänet takaisin.

“Niin?” James virnisti kuin olisi arvannut Remuksen päätyvän sittenkin puhumaan hänelle. “Anna tulla.”

“No siis - ajattelin vain kysyä - oletteko sinä ja Lily löytäneet jo asunnon itsellenne?”

James kurtisti kulmiaan ymmärtämättä selvästikään, mihin Remus pyrki. “Emme vielä. Isä on kyllä tarjonnut meille erästä asuntoa katsottavaksi, mutta minun täytyy puhua Lilyn kanssa ensin. Arvostan omaa henkeäni sen verran, etten yritä päättää mitään sellaista ilman Lilyä. Punapäät - “

Remus nyökkäsi myötätuntoisesti. “Pelottaako sinua yhtään? Tarkoitan, muuttaa asumaan Lilyn kanssa? Entä jos te ette tulekaan toimeen?”

“Sitten olen pulassa”, James nauroi. Sitten poika kuitenkin vakavoitui ja loi Remukseen suorastaan ärsyttävän läpitunkevan katseen. “Hetkinen - miksi sinä kyselet tuollaisia nyt? Et kai sinä - “

Remus ravisti päätään kiireesti. “En.”

“Kylläpäs”, James sanoi voitonriemuisesti. “Sinä AIOT pyytää Cinnamonia muuttamaan luoksesi?”

“Jatka tuota vielä hetki ja katkaisen sarvesi”, Remus murahti ärtyneenä.

“Ei minulla ole sarvia.”

“On sinulla. PIRUNSARVET. Kuule, etkö sinä voisi vain lähteä Godricin Notkoon niin kuin aioitkin ja jättää minua tänne tunnontuskieni seuraan? Koska minä pärjään kyllä”, Remus vakuutti kärsimättömästi. Jamesin yliluonnollisen leveä hymy kävi hänen hermoilleen tavalla, jota hän ei ollut uskonut edes mahdolliseksi. Olkoonkin, että hän todella HALUSI Cinnamonin muuttavan luokseen asumaan, tunsi hän samalla itsensä hyvin levottomaksi. Ikään kuin hän ei olisi ollut aivan varma päätöksestään. Vaikka pakkohan sen oli olla oikein, Remus muistutti itseään tiukasti. Hän halusi piristää Cinnamonia ja korjata jotenkin asioita heidän välillään, Cinnamon oli viime aikoina ollut niin etäinen… Mikä muka korjaisi kaiken sen paremmin?

“Hyvä on, minä menen”, James huokaisi väsyneesti. “Mutta kuule, jos haluat seuraa… voin hyvin perua kotona käymisen ja jäädä tänne syömään sinun ja Cinin seuraksi.”

Tarjous tuntui houkuttelevalta, mutta yhtä kaikki Remus pakotti itsensä torjumaan sen. “En usko, että Cin arvostaisi ruokapöydän vieressä kerjäävää hirveä…”

“Merlin, Kuutamo, olet paljon parempaa seuraa, kun et käytä kaikkea aikaasi ala-arvoisten hirvivitsien veistelyyn”, James puuskahti kyllästyneenä.

Remus hymyili niukasti. “Meillä kaikilla on kai vikamme.”

Jamesin lähdön jälkeen Remus istui pitkään keittiön pöydän ääressä ja yritti saada selkoa harhailevista ajatuksistaan. Hänen käytöksensä ystäväänsä kohtaan melkein hävetti häntä. Ei ollut oikein purkaa sekavuuttaan keneenkään, ei edes parhaaseen ystävään. Ja James oli vain yrittänyt auttaa.

Remus painoi pään vasten käsiään ja veti syvään henkeä. Hän yritti kuvitella, mitä Cinnamon vastaisi, kun hän pyytäisi tyttöä muuttamaan luokseen. Noin vain, varoittamatta… Cinnamon ei ollut todellakaan tottunut sellaiseen. Eikä Remus itsekään, sen puoleen. Siksi ajatus juuri tuntuikin niin houkuttelevalta. Se oli jotakin uutta ja ennalta - arvaamatonta, juuri sellaista käytöstä, joka saattaisi piristää heitä molempia. He olivat eläneet vanhoissa uomissa liian pitkään.

“Pahus, Cin, miksi sinä et voi tulla jo?” Remus manasi itsekseen kasvot kämmeniinsä kätkettynä. Hän sai vastauksekseen vain hiljaisuuden ja sitten vaimean poksahduksen eteisen suunnalta. Ensin hän arveli Cinnamonin kuulleen jollakin tavalla hänen rukouksensa ja ilmestyneen etuajassa, mutta varsin pian hän huomasi, ettei asia voinut olla niin - Cinnamon ilmiintyi nykyään aina oven ulkopuolelle ja koputti ennen kuin tuli sisälle. Siitäkin oli todennäköisesti kiittäminen Siriusta ja tämän ajoittaista taipumusta vähissä vaatteissa kulkemiseen, Remus arveli huvittuneesti lähtiessään eteisen suuntaan taikasauvaansa sormeillen. Vaikka hän olikin melko varma siitä, että tulija oli joko Arianna tai Lily, ei koskaan voinut olla liian varovainen… ei sellaisina aikoina.

Heti eteiseen päästyään Remus sai helpotuksekseen huomata, ettei varovaisuuteen sittenkään ollut aihetta. Olkoonkin, että tulija oli väärää sukupuolta ollakseen kumpikaan Remuksen ystävistä, ei hän kuitenkaan ollut mikään muukalainen. Keskellä Kelmien eteistä seisoi litimärkä, ärtyneen näköinen ja rähjäinen Red.

“Voisi kuvitella, että ilmiintyminen säästäisi kastumiselta”, mies totesi ensi sanoikseen, ennen kuin Remus ehti edes avaamaan suutaan tervehdyksiä varten. “Mutta EI. Ilmiinnyin väärään paikkaan KAHDESTI ja jouduin melkein kuolonsyöjien hakkaamaksi. Hitto, minä vihaan sadetta!”

Remus virnisti myötätuntoisesti edessään seisovalle aurorille. “Haluatko pyyhkeen?”

“Näytänkö minä surkilta?” Red ärjäisi vastaukseksi ja veti taikasauvansa esille melkein puhkikuluneiden farkkujensa taskusta. Hän heilautti sitä päänsä yläpuolella mutisten jotakin hiljaisella äänellä. Muutamassa sekunnissa hänen olemuksensa oli yhtä kuiva kuin Remuksenkin.

“Näppärää”, Remus vislasi.

“Sitä kutsutaan taikuudeksi. En tiedä, oletko kuullut, mutta sitä opetetaan Tylypahkan noitien ja velhojen - “

“Äh, anna olla, Red”, Remus huokaisi väsyneesti. “Kai sinulla on jotakin asiaakin?”

Redin kasvoilla käväisi outo ilme ja hetken verran Remus toivoi, ettei olisi sanonut niin kuin sanoi. Ehkä Red oli tullut ilman kunnollista asiaa, hän ajatteli tuntien epämukavan omantunnon pistoksen. Varmasti Red oli yksinäinen, hänhän asui siinä kammottavassa kartanossa ilman ketään, jolle puhua. Eikä Redillä todennäköisesti ollut mitään tekemistäkään…

Remus selvitti kurkkuaan aikomuksenaan perua harkitsemattomat sanansa, mutta Redin olemuksen äkillinen kovuus sai hänet muuttamaan mielensä.

“Totta kai minulla oli asiaa”, Red naurahti sillä teräksisellä tavalla, joka parhaimmillaankin oli kovin epävakuuttava. “Siriukselle, itse asiassa… onko hän kotona?”

Remus pudisti päätään pahoittelevaan sävyyn. “Ariannan luona.”

Turhautumus häivähti Redin sammaleenvihreissä silmissä, kun hän kirosi kovaan ääneen. “Olisi pitänyt arvata.”

“Oliko sinulla tärkeääkin asiaa hänelle?”

Red kohautti olkapäitään. “Lähinnä halusin puhua hänen veljestään. Reguluksesta. Kysyä, tietääkö Sirius, miksi se pikku nilkki oli tänään katsomassa huispausottelua.”

“Ei kai?” Remus puuskahti yllättyneenä. Hän sulki silmänsä ja teki parhaansa kuvitellakseen Reguluksen - kylmän, varautuneen Reguluksen - hurraamaan muiden mukana lempihuispausjoukkuuensa puolesta. Se vaikutti hyvin epätodennäköiseltä vaihtoehdolta.

“Sitä minäkin ihmettelin”, Red sanoi huvittuneesti. “Mutta siellä hän oli… minä näin hänet.”
“Eli sinäkin olit siellä?” ihmetteli Remus.

Red nyökkäsi kuin olisi ymmärtänyt täydellisesti syyn Remuksen hämmästykseen. Hän ei vaivautunut selittämään motiivejaan sen tarkemmin, vaan tyytyi virnistämään edessään seisovalle pojalle paheelliseen tapaansa.

“Näytät hermostuneelta, Remus hyvä”, Red totesi sitten laiskasti, selvästikin haluttomana palaamaan takaisin kylmään ulkoilmaan.

Remus irvisti. Hänen jännittyneisyytensä oli ilmeisesti ilmiselvempää kuin hän oli ajatellutkaan, hän totesi jurosti itsekseen. “Sitä sattuu toisinaan.”

“Anna kun arvaan: asia liittyy jotenkin tyttöystävääsi?”

“Mistä sinä sen tiesit?” Remus hätkähti.

Red hymyili katkeran huvittuneesti. “Lupin, et sinä ole meistä ainoa, joka on seurustellut. Kerrohan nyt - aiotko sinä kenties kosia häntä?”
“EN!”
“No, mistä sitten on kyse? Näytät kireältä kuin McGarmiwan nuttura huonoina päivinä”, Red huomioi aina yhtä hienovaraiseen tapaansa. Remus virnisti nolosti ja oli aikeissa aukaista suunsa vastatakseen, kun Red älähti terävästi:

“Nyt keksin! Sinä haluat muuttaa yhteiseen asuntoon Cinnamonin kanssa!”

Remus säpsähti. Miten ihmeessä Red oli sen saattanut arvata, hän ihmetteli puolittain ärtyneesti, puolittain ihailevasti. Oli Red kuinka hankala ja katkera tahansa, miehen kyky saada asioita selville ei koskaan lakkaisi järkyttämästä Remusta. Joskus tuntui, että Red oli kaikessa kovuudessaan löytänyt keinon pureutua sisälle ihmisten sieluun.

“Mistä sinä sen arvasit?” Remus tiedusteli varautuneesti.

Red kohautti olkapäitään omahyväisesti. “Se vaikutti ilmiselvyydeltä. Jos et kerran aikonut kosia tyttöystävääsi, takana oli jotakin muuta ja se tuntui loogisimmalta vaihtoehdolta. Ja itsepähän todistit sen todeksi”, Red lisäsi paholaismaisesti virnistäen. Remuskaan ei voinut olla hymyilemättä - sillä hetkellä hänestä todella tuntui, että se vanha Red oli tullut takaisin. Ainakin hetkellisesti.

“Olitko itse sitten hermostunut, kun pyysit Jazzia muuttamaan luoksesi?” Remus uteli ennen kuin pystyi estämään itseään. Redin kulmat kurtistuivat paheksuvasti, mutta ilme katosi nopeasti, kun mies Remuksen suureksi yllätykseksi purskahti nauruun.

“Et kai sinä todella kuvittele, että minä PYYSIN häntä muuttamaan luokseni?” mies älähti naurunsa lomasta. “Se oli itse asiassa vähän vähemmän romanttinen juttu.”
“Kerro ihmeessä”, Remus kehotti innokkaasti - vielä kaiken jälkeenkin kaikki Redin ja Jazzin entistä elämää koskeva jaksoi kiinnostaa häntä melkein epäinhimillisen paljon, sillä tuskallisuudestaan huolimatta tuo nimenomainen tarina auttoi ymmärtämään Redin monimutkaista luonnetta paremmin kuin mikään muu.

“Ei ole paljon kerrottavaa”, Red totesi kuivasti. “Eräänä päivänä Jazz vain muutti tavaroineen minun talooni ja kieltäytyi lähtemästä. Hän ei suoraan sanottuna antanut minulle kovin paljon vaihtoehtoja asian suhteen.”

Remus tunsi hymyn nykivän suupieliään. “Niin Jazzin tapaista.”

“Niin, niin oli…” Jos Remus ei olisi tuntenut Rediä paremmin, hän olisi saattanut jopa epäillä tämän olevan jollakin tapaa vihainen Jazzille, sillä pahantuulinen ilme vääristi rumasti Redin kasvojen teräviä piirteitä.

He seisoivat hetken äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kumpikin omissa ajatuksissaan. Remus pohti, pitäisikö hänen hylätä toistaiseksi ajatuksensa Cinnamonin kanssa puhumisesta ja pyytää Rediä jäämään syömään. Viiltävän ylpeytensäkin keskellä Red näytti sydäntäsärkevän yksinäiseltä.

Remus alkoi juuri olla valmistautunut puhumaan, kun Red äkkiä liikahti jörö hymy huulillaan ja ilmoitti, että hänen oli aika lähteä metsästämään Siriusta.

“Haluan puhua Reguluksesta ennen puoltayötä, tai menetän yöuneni”, Red lisäsi selitykseksi, kun Remus liikahti vastustellakseen. Pakottaen ymmärtäväisen hymyn huulilleen Remus nyökkäsi, eikä yrittänyt taivutella Rediä jäämään. Hän katseli jäyhästi, kuinka Red kiskaisi viitan tiukemmin ympärilleen ja kääntyi ovenkahvan puoleen. Vasta silloin Remus liikahti.

“Et kai sinä aio lähteä KÄVELLEN?”

Red pyörähti ympäri ironisesti hymyillen. “Miksi en?” hän kyseenalaisti, muttei antanut Remukselle tilaisuutta vastata, ennen kuin jo jatkoi: “Minusta se tuntuu melko hyvältä ajatukselta.”

Mies ei antanut Remukselle aikaa kehitellä sen parempia vastaväitteitä, virnisti vain outo, kaipaava kiilto silmissään ja käännähti takaisin ulko-oven suuntaan. Hän painoi ovenkahvan alas, heilautti kättään laiskasti ja katosi kerrostalon hämärälle käytävälle.

Remus tuijotti tiukasti suljettua ovea tuntien epämukavan sykkeen rinnassaan, kuin hänen sydämensä olisi pyrkinyt hänen ihonsa lävitse ylimääräisten tunteiden painamana. Kuin vastoin tahtoaan Remus suunnisti olohuoneen ikkunan ääreen. Nojatessaan vasten syyskuun illan kylmettämää ikkunalautaa hän saattoi helposti nähdä pimeän illan keskellä harhailevan, aivan liian luurankomaisen hahmon. Red käveli kadulla verkkaisesti ja näennäisen päämäärättömästi, kuin kerjäten jotakuta hyökkäämään kimppuunsa.

Kyllä, Remus päätteli ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän muutaman ylimääräisen kerran ympäri. Red Stron kaipasi selvästi omaa kuolemaansa.

Cinnamon oli jo aikaa sitten tottunut ilmiintymään Kelmien kerrostalorakennuksen alaovelle ja sitten kävelemään omin jaloin portaat ylös Kelmien asunnolle. Se oli paha tapa ja omalla tavallaan hieman vaarallinenkin - Voldemortin aikaan oli enemmän kuin typerää kävellä yksin yhtään enempää kuin oli pakko. Silti Cinnamon ei osannut pakottaa itseään ilmiintymään suoraan Kelmien asunnolle. Jouduttuaan muutaman kerran ikävien Sirius/Arianna-kohtausten todistajaksi hän oli tullut siihen tulokseen, että mieluummin käveli ja vaaransi henkensä. Ajan myötä hän oli tottunutkin siihen, eikä enää pelännyt pimeässä rappukäytävässä harhailemista tippaakaan.

Tällä kerralla tunnelma oli kuitenkin erilainen. Heti astuttuaan sisälle vanhaan kerrostaloon Cinnamon tunsi muutoksen rakennuksen mielialassa. Siinä missä rakennuksen yllä leijui tavanomaisesti rauha ja vanhanaikainen uneliaisuus, oli se nyt täynnä valppautta ja epäluuloa. Vihaakin. Kylmät väreet kulkivat pitkin Cinnamonin paljaita käsivarsia, kun hän tajusi, että talon yllä leijui kuoleman tuntu.

Cinnamon nopeutti vaistomaisesti askeleitaan portaissa samalla kun hänen mielensä työskenteli kuumeisesti. Kerrostalossa oli tapahtunut hetki sitten jotakin hirvittävää, siitä tyttö oli varma… mutta mitä se oli? Cinnamon ei pystynyt estämään kauhukuvia täyttämästä mieltään, kun hän kuvittelikin, mitä Kelmien asunnolla oli saattanut -

Valot sammuivat. Cinnamon veti terävästi henkeä ja työnsi kätensä kiireesti taskuunsa tavoittelen taikasauvaansa käsiinsä. Hän ei löytänyt sitä… se oli kadonnut… paniikki hiipi hiljalleen hänen mielensä perukoille.

“Siinä”, Cinnamon mumisi kiitollisena, kun hän viimein tunsi taikasauvansa kylmän, sileän puun vasten sormenpäitään. Hän tarttui sauvaan kiireesti ja veti sen esille mutisten valoisloitsun. Hänen kielensä takelteli, eivätkä sanat tulleet oikein. Kuvitteliko hän vain, vai oliko kerrostalossa äkkiä kammottavan kylmä?

“Voi Merlin - valaios - valois - VALOIS - “ Cinnamon huudahti helpottuneena ja taikasauvan kärkeen syttyi heikko, sinertävä valo. Sekin oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, vaikka siitä ei varsinaisesti ollutkaan rauhoittamaan Cinnamonin levotonta mieltä. Hän joutui puremaan hampaitaan yhteen estääkseen itseään purskahtamasta itkuun. Missä Remus oikein oli, kun poikaa oikein todella tarvittiin? Vapisevin käsin Cinnamon kohotti taikasauvaansa nähdäkseen paremmin -

Hän kirkaisi ääneen, kun valkoiset miehen kasvot ilmestyivät kulman takaa suoraan hänen eteensä. Miehen kulmat olivat kurtussa ja hänen suupielessään oli kuivunut verivana, kuin hän olisi äskettäin ollut tappelussa tai - tai jotakin pahempaa, Cinnamon ajatteli sekavasti. Hän sulki kiireesti avonaisena roikkuvan suunsa ja oli aikeissa lähteä perääntymään, kun miehen kylmä käsi äkkiä tarttui hänen ranteeseensa ja piti hänen aloillaan.

“Et kai sinä säikähtänyt?” miehen samettisen pehmeä ääni kuiskasi Cinnamonin korvaan. Cinnamon vavahti rajusti.

“Päästä irti”, hän komensi itkuisesti. “Minulla on taikasauva!”

Silloin mies nauroi. Ensin nauru sai Cinnamonin jähmettymään paikoilleen entistäkin kauhistuneempana, mutta sitten lämpö äkkiä hyökyi hänen ylitseen - hän tunsi tuon nimenomaisen naurun. Ehkä hän ei ollut kuullut sitä kovin monta kertaa, mutta sittenkin… hän OLI kuullut sen naurun. Se oli käheää, yksitotista naurua, jossa ei ollut jälkeäkään ilosta. Silti se sai Cinnamonin lohdulliselle mielelle.

“Alessandro”, hän sihahti pahantuulisesti. “Mitä pahusta SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

“Sitä samaa voisi kysyä sinulta. Eikö kukaan opettanut sinulle, ettei pienten tyttöjen sovi kävellä pimeässä yksin? Koskaan ei voi tietää, mikä odottaa varjoissa.”

“Seuraavaksi sinä varmasti väität olevasi vampyyri. Tai ihmissusi”, Cinnamon jatkoi huvittuneesti. Sehän tilanteesta enää puuttuikin, hän nauroi mielensä perukoilla - toinen ihmissusi hänen elämäänsä! Toisinaan Remuksessakin oli tarpeeksi käsittelemistä.

Cinnamon kohotti uhmakkaasti leukaansa ja kohtasi Alessandron tummien silmien jääkylmän katseen. Tämä mies oli jostakin syystä hyvin kaukana siitä toisesta Alessandrosta - siitä, joka oli tullut pelastamaan häntä kuolonsyöjiltä ja joka oli riidellyt loukattuna isänsä kanssa. Tämä nimenomainen Alessandro oli kuin kylmää metallia. Sellainen mies, joka tappoi sääliä tuntematta. Ja sellainenhan hän loppujen lopuksi olikin.

“Mitä sinä teet täällä?” Cinnamon tivasi yrittäen parhaansa mukaan pitää ajatuksensa selkeinä, niin vaikeaa kuin se Alessandron lähettyvillä usein olikin. “Tässä kerrostalossa?”’

“Kuka tietää? Ehkä etsin sinua”, Alessandro vastasi hymyillen toisella suupielellään. Hänen silmänsä olivat kuitenkin vakavat, eikä Cinnamon uskonut hetkeäkään hänen sanojaan. Oli selvää, että Alessandrolla oli ollut joku toinen - ja todennäköisesti paljon vakavampi - syy tulla tähän kerrostaloon. Niitä syitä mies tuskin kuitenkaan paljastaisi Cinnamonille.

“Voisitko jo päästää irti ranteestani? Se alkaa puutua.”

Hämmentymättä Alessandro irrotti sormensa tytön ranteen ympäriltä ja työnsi kätensä syvälle mustan kaapunsa kätköihin. Niin tehdessään hän tuli samalla heilauttaneeksi kaapunsa etumusta vyönsä tieltä ja Cinnamon näki väläyksen jostakin hopeisesta. Hopeisesta ja PUNAISESTA.

“Alessandro, mitä sinä tarkalleen - “ tyttö oli liian kauhuissaan lopettaakseen lausettaan.

Alessandro pudisti päätään tylysti. “Älä kysele niin paljon. Mene rakkaan poikaystäväsi luokse ja unohda, että ikinä näitkään minua, onko selvä?”

“Alessandro - “
“Jos sinulta kysytään, et ole nähnyt minua. Ymmärsitkö?” italialaissyntyinen vakooja jatkoi peräänantamattomasti. Ilme hänen kasvoillaan oli niin omituinen, niin kammottavan hyytävä, ettei Cinnamon uskaltanut tehdä muuta kuin nyökätä. Aina vain vapisten tyttö repi katseensa irti Alessandron tummista silmistä ja säntäsi tämän ohitse portaisiin. Hän ei ymmärtänyt, miksi kohtaaminen oli vaikuttanut häneen sillä tavalla. Alessandro Visardo oli Velhojen Vakoiluverkoston vakooja, totta kai hänellä oli jotakin hämärää meneillään, Cinnamon muistutti itselleen. Juuri Alessandro oli tappanut sen kuolonsyöjän Cinnamonin ollessa vangittuna… eikä miehellä ollut ollut edes kunnollista syytä sen tekemiseen. Hän ei ollut mikään hyvä mies.
Miksi ihmeessä Cinnamon sitten tunsi olonsa niin uskomattoman pettyneeksi?

Remus saattoi kertoa heti tyttöystävänsä nähdessään, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa. Cinnamon istui pöydän ääressä ja näykki pastaansa tuskin sanaakaan sanomatta, minkä lisäksi hänen kasvonsa olivat epätavallisen kalpeat - kuin hän olisi vain hetki sitten nähnyt aaveen. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi epäilemättä vaatinut tyttöä kertomaan, mitä oli tapahtunut, mutta sillä hetkellä hän oli vaipunut liian syvälle omiin ajatuksiinsa pystyäkseen keskittymään asiaan kovin paljon. Hän leikkasi vaiteliaana pihviään palasiksi ja yritti kuvitella, millaista olisi syödä tällä tavoin Cinnamonin kanssa joka ilta.

He olisivat melkein kuin perhe silloin, Remus ajatteli huvittuneena. Eivät ehkä sillä tavoin kuin hän ja hänen vanhempansa olivat perhe, tai hän ja muut Kelmit. Ei, hänen ja Cinnamonin yhteys oli kovin erilainen niihin verrattuna, paljon lämpöisempi ja silti jollakin tapaa heikompi. Mutta yhteenmuuttaminen voisi saada senkin vahvistumaan ja sitä jos mitä he kaipasivat. Katsellessaan kuinka Cinnamon silmäili vuoroin kynttilänliekkiä, vuoroin keittiön kaappien ovia Remus ei voinut tukahduttaa sitä ikävää ajatusta, että Cinnamon oli lipsumassa kauas hänestä.

“En tiennytkään, että me osaisimme olla näin hiljaa”, Remus huomioi enimmäkseen tuodakseen jonkinlaista eloa äänettömään keittiöön. “Olisi kai pitänyt kutsua Sirius laulamaan meille.”

Vitsi oli heikko, mutta ainakin Remus saattoi lohduttautua sillä, että se toimi. Cinnamon purskahti epäröivään nauruun.

“En välttämättä halua kuuroutua ennen kuin täytän kaksikymmentä, kiitos vain”, tyttö torjui suupielet nykien ja ojentui pöydän ylitse pyyhkäisemään hiuskiehkuran sivuun Remuksen silmiltä. “Tukkasi on ylikasvanut. En näe pian ollenkaan silmiäsi.”

“Sitä kutsutaan seitsemänkymmentäluvuksi, Cin”, Remus hymyili helpottuneena siitä, että hiljaisuus oli ainakin toistaiseksi ohitse.

Cinnamon mutristi huuliaan. “Sinä pilkkaat minua, Remus Lupin.”
“Voi, en. Äitini kasvatti minut kunnioittamaan naisia”, Remus vastasi hymyssä suin. Cinnamon vastasi hymyyn kuin olisi todella ollut onnellinen pitkästä aikaa, kuin mikään ei olisi voinut olla tärkeämpää tai kauniimpaa kuin se nimenomainen hetki. Yhteisestä, sanattomasta sopimuksesta kaksikko nojautui lähemmäs toisiaan kapean ruokapöydän ylitse ja jakoi pitkän suudelman häilyvän kynttilänliekin valossa. Remus pyyhkäisi sormenpäillään tyttöystävänsä poskea ja antoi kämmenensä kulkeutua tytön pörröisiin vaaleisiin hiuksiin. Lämpö täytti hetkessä heidän syksyn kylmettämät jäsenensä.

“Voi ei - “ Cinnamon vetäytyi kauemmas onnistuessaan epähuomiossa kopauttamaan kynttilän pöytäliinalle. Hän kiirehti sammuttamaan liekin ja kohotti nolostuneena ja punaposkisena katseensa takaisin Remukseen. “Se siitäkin hetkestä.”

“Se on vain kynttilä”, Remus vastasi hajamielisesti. Totuus oli, ettei hän ollut kuunnellut kovinkaan tarkkaavaisesti tyttöystävänsä sanoja - hän oli ollut aivan liian keskittynyt pohtimaan sen asian sanomista, joka hänen oli joka tapauksessa pakko kakistaa ulos kurkustaan. Mutta miten?

Viimein Remus selvitti kurkkuaan ja avasi suunsa. “Kuule, Cin - meidän pitää puhua yhdestä jutusta.”

Cinnamon kohotti uteliaasti kulmiaan. “Ja mikähän se mahtaa olla?” hän uteli sarkastisesti. Remus veti syvään henkeä - takaisinkääntyminen ei siis ollut enää mikään vaihtoehto tässä pisteessä, hän päätteli.

“Asumisjärjestelyt”, hän paukautti, ennen kuin ehtisi hermoilemaan asiasta sen enempää. “Minä olen miettinyt ja… meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon.”
Remus tunsi vastustamatonta halua vajota maan alle heti tajuttuaan, mitä oli oikein sanonut. ‘Meidän pitäisi muuttaa yhteiseen asuntoon?’ Merlin, hän oli ollut tökerö, hän ajatteli kauhuissaan. Jopa Sirius ja Peter olisivat pystyneet parempaan, vaikka kumpikaan ei varsinaisesti ollut mikään maailman kaunopuheisin yksilö. Kun taas Remus -

“Anteeksi”, poika sanoi kiireesti nähdessään kauhistuneen ilmeen, joka oli oitis kohonnut Cinnamonin kasvoille. “En osannut ilmaista sitä kovin hyvin - kuulostin joltakin kiinteistönvälittäjän irvikuvalta - tai siis, halusin vain sanoa, että sinä ja minä olemme - tai siis - “ hän vaikeni tajutessaan, ettei Cinnamon todennäköisesti kuunnellut lainkaan hänen sanojaan. Ainakin tytön hailakansinisissä silmissä oli kovin poissaoleva katse.

Remus katseli hetken ajan ymmällään liikkumattomaksi jähmettynyttä Cinnamonia, eikä voinut kuin ihmetellä, mitä tytön mielessä sillä hetkellä liikkui. Äkkiä Cinnamon näytti kuitenkin heräävän eloon; hänen silmiinsä kohosi valpas ilme ja hän suoristi selkäänsä pelottavalla itsevarmuudella. Sitten hän ponkaisi täysin varoittamatta jaloilleen niin rajusti, että tuli melkein kaataneeksi kynttilän Remuksen syliin.

“Anteeksi”, Cinnamon mumisi vakauttaessaan kynttilän asennon ruokapöydällä. “Anteeksi, Rem, minun täytyy mennä - muistin juuri yhden jutun - “
Remus ei ehtinyt tekemään mitään, ennen kuin hänen tyttöystävänsä oli jo viskannut serviettinsä lautaselle ja sännännyt ulos keittiön ovesta taakseen katsomatta.

23. Ema

25.9.1978

Seuraavana aamuna Sirius sai herätä siihen, että joku paiskasi häntä jollakin kahisevalla vasten kasvoja. Ravistellessaan unta pois silmistään hän pani merkille, että tuo ‘jokin kahiseva’ oli sanomalehti ja kaiken lisäksi varsin tuore sellainen. Heittäjä puolestaan osoittautui Jamesiksi, joka nyt istui lattialla Siriuksen sängyn vieressä ja silmäili kärsimättömästi ystäväänsä. Pojan kasvoilla oli leveä, korvasta korvaan ulottuva ja jollakin tapaa hyvin vahingoniloinen virne.

Sirius kurtisti kulmiaan Kelmitoverilleen. “Onko tuo sinun käsityksesi hyvästä aamuherätyksestä, Sarvihaara?”

“Jaa-a, olen kuullut paremmistakin, mutta miehenä minun ei olisi soveliasta kokeilla niitä juuri sinuun”, James vastasi huolettomasti ja poimi lattialta sanomalehden, jonka Sirius oli unenpöperössä tyrkännyt syrjään. Hän kääri sen huolellisesti rullalle ja asetti takaisin Siriuksen tyynylle. “En minä sinua turhaan herättänyt. Ajattelin, että haluaisit lukea tuon lehden.”

“Ja miksiköhän?” Sirius jupisi metsästäessään sukkiaan sängynpohjalta. “Ei millään pahalla, kaveri, mutta olen kyllästynyt lukemaan siitä, kuka on tappanut kenet - ainakin ennen kuin saan kahvia.”

Jamesin virne leveni entisestään, jos suinkin mahdollista. “Tällä kertaa kyse on vähän erilaisista uutisista. Ariannaa haastateltiin eilen, jos muistat?”

“Anna tänne!” Sirius kahmaisi innostuneena sanomalehden kouraansa ja taitteli etusivun esille silmäillen nälkäisenä kissankokoisia, kirkuvia otsikoita. Päivän lehden mukaan kuolonsyöjät olivat siirtyneet Ruotsiin (“ilmiselvä valhe”, tuhahti James) ja heidän kerrostalorakennuksestaan oli löydetty myöhään illalla murhatun miehen ruumis. Sirius hämmästeli asiaa hetken, mutta kaikki ajatukset pyyhkiytyivät lopullisesti pois hänen mielestään, kun hänen katseensa sattui murhailmoituksen ylle liitettyyn valokuvaan. Siinä koreili Arianna huolettomana ja suloisena, kuin paraskin julkisuuden enkeli. Siriuksen huomiota ei kuitenkaan vienyt niinkään Arianna kuin valokuvan viereen raapustettu otsikko: “PALLOSEURAN UUSI VAHVISTUS ARIANNA BELL PALJASTAA: RAKKAUTENI ON ANTANUT MINULLE SIIVET.”

“Mitä helvettiä?” Sirius ähkäisi ja liimasi nenänsä kiinni otsikkoon toivoen koko sydämestään, että oli lukenut väärin. Toivo oli kuitenkin turha; toinen ja kolmas lukukerta paljastivat, että Sirius oli todellakin ymmärtänyt otsikon täysin oikein. Sydän kurkussa poika alkoi käännellä Päivän Profeetan sivuja, kunnes löysi Ariannasta kertovan jutun.

“Tämän on pakko olla jokin surkea vitsi”, voihkaisi Sirius. Toimittaja Lucy Wright-X:n kirjoittama lehtijuttu jatkoi samalla linjalla kuin otsikkonsakin - Arianna kertoili siinä laveasti tarinoita suhteestaan ‘elämänsä rakkauteen’, ‘Sirius Blackiin, joka oli vienyt hänen sydämensä ensi silmäyksellä’. Sirius olisi voinut vajota maan alle sinä silmänräpäyksenä, jos joku olisi vain tarjonnut hänelle mahdollisuuden siihen. Hän ei ymmärtänyt, miten Arianna saattoi mennä selittämään sanomalehdelle jotakin niinkin lapsellista, kun tyttö ei ollut koskaan sanonut mitään sellaista poikaystävälleenkään. Menestys oli ehdottomasti noussut Ariannan päähän, Sirius päätti vihaisesti. Tyttöhän juorusi kuin… kuin mikäkin väärän vuosikymmenen iskelmälaulaja!

“Merlin, tämä on kammottavaa!”

“Hei, ajattele positiivisesti”, turhaan nauruaan pidättelevä James kehotti. “Hän kehuu sinua jumalaisen komeaksi tässä!”

“Kiitos, tuo piristääkin minua tosi paljon”, tiuskaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, voisit olla edes vähän myötätuntoisempi!”
“Miksi muka?” James kohotti kulmiaan ivallisesti. “Koska tyttöystäväsi tilittää rakkauselämäänsä Päivän Profeetalle? Yrittäisit ymmärtää, Anturajalka, hänestä tulee tällä menolla kuuluisa!”
“No, minä en halua, että hänestä tulee kuuluisa MINUN avullani”, Sirius äyskähti ja rutisti sanomalehden kasaan vaivautumatta lukemaan juttua loppuun. Hän oli nähnyt jo tarpeeksi hirvittävyyksiä.

“Se oli minun sanomalehteni”, James protestoi, kun Sirius heitti mytyn lattialle.

“Niin, ja minun tyttöystäväni. Voi Merlin, Arianna on kuollut!”

Sirius ei uhrannut ainuttakaan ajatusta Jamesin heikoille vastusteluyrityksille tai sille tosiasialle, ettei hänellä ollut sillä hetkellä jalassaan muuta kuin löysät yöhousut. Raivoissaan hän nappasi taikasauvansa yöpöydältä ja työnsi sen housujensa taskuun.

“Minne sinä nyt menet?” yllättynyt James ihmetteli.

Sirius mulkaisi ystäväänsä. “Mitä luulet? Kuristamaan Rapakon Palloseuran oman pikku kyyhkyläisen, tietenkin!”

Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Jamesin yrityksiä puhua hänelle järkeä, vaan sulki silmänsä ja keskittyi kutomaan ajatuksiaan Arianna Bellin asunnon ympärille. Hetkeä myöhemmin hän oli jo kadonnut ja jättänyt Jamesin yksin huoneeseensa hämmästelemään, mitä oikein olikaan tapahtunut.

Arianna oli juuri lopettanut aivan liian pitkäksi venähtäneen aamusuihkunsa ja harhaili nyt pyyhkeeseen kääriytyneenä ympäri hänen, Lilyn ja Cinnamonin asuntoa, kun uninen, pörrötukkainen Lily ilmestyi haukotellen hänen huoneeseensa ja tiedotti, että Sirius oli saapunut. Arianna ei voinut olla tuntematta itseään yllättyneeksi - kyseessä oli lauantaiaamu ja oli yleisesti tiedossa, ettei Sirius koskaan liikahtanut asunnoltaan minnekään ennen yhtätoista viikonloppuisin. Nyt kello oli kuitenkin vasta puoli kymmenen, mikä sai Ariannan väkisinkin epäilemään, että jotakin oli ehkä tapahtunut. Oliko Sirius törmännyt taas Regulukseen? Omalla tavallaan se oli täysin mahdollista, hän pohti pyytäessään, että Lily komentaisi Siriuksen suoraan hänen huoneeseensa. Red oli ilmestynyt eilisiltana keskeyttämään hänen ja Siriuksen lupaavasti alkaneen illan kyselläkseen Reguluksen toimista, joten ehkä Sirius oli yöllä mennyt metsästämään veljeään. Tai sitten -

Ariannan sekavat mietteet katkesivat kuin seinään, kun hänen poikaystävänsä saapasteli synkkänä huoneen avonaisesta ovesta sisälle. Jotakin selvästi OLI tapahtunut, Arianna päätteli tarkastellessaan Siriuksen sotkuista olemusta, sillä tavallisesti niin tyylikkäällä Siriuksella oli nyt yllään vain yöhousut, eikä hän ollut vaivautunut siistimään tukkaansa. Hänellä oli tyynynkuvia poskessaan.

“Hei”, Arianna tervehti ja nousi istumaan sängyllä puristaen pyyhettä tiukasti ympärillään. Yrittäen keventää selvästikin epämukavaa tilannetta Arianna väänsi huulensa hymyyn ja jatkoi valheellisen hilpeästi: “Toivon mukaan sinä et kävellyt kadulla noissa vaatteissa?”

“Mistä sitä koskaan tietää”, Sirius murahti kärttyisästi. “Jos vaikka halusin esitellä JUMALAISTA KOMEUTTANI.”

“Mitä?” Arianna räpytteli häkeltyneenä silmiään. “Aika itsevarmaa, Sir - “

Hänen lauseensa katkesi, kun Sirius heitti avaamattoman sanomalehtikäärön vasten hänen kasvojaan. Hämillään Arianna tarttui siihen ja alkoi kääriä sitä auki varovasti kuin peläten, että käärön sisältä paljastuisi pommi, tai jotakin pahempaa. Hän vilkaisi Siriusta kulmiensa alta.

“Mistä tässä on kyse?”

“Sinunhan se pitäisi tietää”, nälväisi Sirius. “Neiti huispaaja.”

Haastattelu, Arianna muisti ja hermostus kouraisi oitis hänen vatsanpohjaansa, kun hän selvitti loputkin narut Päivän Profeetan ympäriltä ja taittoi sen auki. Hänen katseensa lipui kärsimättömästi yli turhien otsikoiden, kunnes hän viimein näki oman kuvansa lehden ylänurkassa. Valokuva oli sinänsä kelvollinen, Arianna ajatteli kriittisesti, vaikka hänen painonsa olikin ehkä noussut - ei, ei sellaisia ajatuksia nyt. Päätään pudistaen Arianna siirsi katseensa valokuvasta otsikkoon.

Hänen sydämensä oli pysähtyä siihen paikkaan. “Voi ei”, hän hengähti.

“Voi KYLLÄ”, Sirius nauroi ilottomasti. “Mikä hätänä, Ria? Alkavatko eiliset puheet palata mieleen?”

Ensin Arianna ei osannut tehdä muuta kuin aukoa ja sulkea suutaan avuttomana. Hän ei ymmärtänyt, mikä oli mennyt vikaan - hän ei ollut missään tapauksessa mennyt sanomaan mitään niistä asioista, joita lehdessä nyt mainostettiin hänen lausumikseen. ‘Kuolematon rakkaus Sirius Blackiin…’, ‘vietteli varomattomasti…’ kuinka kukaan saattoi kirjoittaa sellaista roskaa? Vähä vähältä Arianna tunsi raivon kasvavan rinnassaan. Hän oli ainoastaan kieltäytynyt puhumasta Siriuksesta ja kääntänyt sitten puheen muihin asioihin, kuten uraansa ja mielipiteisiinsä kuolonsyöjien toimista. Ja nyt - TÄMÄ?

“Minä tapan sen naisen vielä”, Arianna vannoi puristaen kätensä nyrkkiin. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?”

“Kysymys kuuluu: mitä SINÄ kuvittelit tekeväsi?”

Arianna loi Siriukseen vihaisen katseen. “Et kai sinä kuvittele, että minä menisin puhumaan tuollaista lohikäärmeensontaa? Merlin, Sirius, en minä edes ajattele tuollaisia asioita sinusta!”

“Etkö?” Siriuksen ääneen hiipi loukkaantunut sävy. Arianna huokaisi kärsimättömästi.

“No, en ainakaan TUOSSA sanamuodossa! Vai osaatko sinä muka kuvitella minua laskettelemassa tuollaista liirumlaarumia? Minä olen ihminen, en mikään ylimittainen siirappipurkki! Luoja, minä tapan Lucy Wrightin!”

“SILLE reissulle minä haluan mukaan”, säesti Sirius. “Mennään heti!”

Arianna ponkaisi ylös sängyltään valmiina syöksymään suorinta tietä Päivän Profeetan toimitukseen ja hoitelemaan jokaisen hankalan toimittajan yhdellä taikasauvan heilautuksella, kun hän äkkiä tajusi pienen epäkohdan hänen ja Siriuksen mestarillisessa suunnitelmassa. Sen huomatessaan hän alkoi tilanteen surkuhupaisuudesta huolimatta nauraa.

“Mitä nyt?” Sirius hermostui.

“Meidän kannattaisi ehkä pukea päällemme ennen lähtöä”, Arianna huomautti luoden merkitseviä katseita Siriuksen paljaaseen ylävartaloon - eikä hän itsekään pyyhkeessään ollut mikään maailman ylipukeutunein naiseläjä, hän totesi hiljaa mielessään. “Muuten heidän juorumyllynsä vain saa entistä enemmän jauhettavaa meistä kahdesta.”

Päivän Profeetan toimitus oli lauantainakin täynnä hälinää ja hyörinää. Astuessaan sisälle tunkkaiseen, aivan liian pieneen toimitushuoneeseen oli Arianna saman tien lentää nurin häntä kohti suuntaavien paperilennokkien toimesta. Hän ehti vain juuri ja juuri heittäytymään syrjään lennokkiarmeijan tieltä ja jäi sitten puimaan nyrkkiään niiden perään, kun ne viuhahtivat kulman taakse.

“Mitä pahusta TUO oikein oli?”

“Arvelisin, että kommunikointimenetelmä”, Ariannan vierelle ilmestynyt Sirius päätteli. “Tai mahdollisesti toimituksen yksityiset paperilennokkikisat, en ole varma - PÄÄ ALAS!”
Arianna kumartui nopeasti onnistuen väistämään seuraavan lennokkirynnäkön. “Kuule, Sirius - “ hän mumisi kohottaessaan taas varovasti päätään. “Täällä ei taida olla ihan turvallista tänään.”
“Missäpä olisi?” Sirius tiedusteli retorisesti tarjotessaan käsivarttaan Ariannalle. “Mennään nyt etsimään se hemmetin Wright ja häivytään täältä, ennen kuin nuo julmurilennokit sattuvat osumaan.. väärään paikkaan.”

Arianna kohotti toista kulmaansa. “Huolestuttaako?”

“Minä olen mies, totta kai minua huolestuttaa!”

He lähtivät luovimaan tietään läpi Päivän Profeetan juoksentelevien toimittajien ja paperinpalasten täyttämän kaaoksen. Harppoessaan eteenpäin kapeaakin kapeampaa kujaa, joka ilmeisesti oli tarkoitettu pääkäytäväksi Arianna ei voinut olla ihmettelemättä, kuinka toimittajat löysivät edes itseään senkaltaisesta paikasta. Todennäköisesti he huokailivat salaa helpotuksesta löydettyään aamuisin työskentelytilansa ja pysyivät siellä koko päivän käyttäen kutsuloitsua kaiken tarvitsemansa hankkimiseen. Sitä väitettä tuki ainakin lentävä, täpötäysi kahvikuppi, joka tuli lähestulkoon kopauttaneeksi Siriuksen lattialle.

“Walters… Wanhapöllö… Wedgecamp… Wesley…” Arianna tavasi vaimealla äänellä nimiä työskentelytilojen nimikylteistä. Viimein hänen silmiinsä osui epäselvällä käsialalla raapustettu nimi, WRIGHT-X ja hän nykäisi Siriuksen mukanaan kyseiseen pikku koppiin.

Ensi alkuun Arianna arveli työskentelytilan olevan täysin tyhjä, sillä kirjoituspöydän ääressä ei istunut ketään. Pöytä ja sen edessä oleva tuoli olivatkin ainoat näkyvät asiat huoneessa - loput siitä oli kokonaan erilaisen paperisilpun peitossa. Lattia oli kadonnut melkein kokonaan pergamentinpalasten alle ja seinät oli päällystetty erilaisilla mainoksilla ja julisteilla. Huone tuoksahti vahvasti kissalta.

“Hän ei ole täällä”, Arianna kuiskasi Siriukselle.

“Niin meidän tuuriamme.”

He olivat aikeissa palata takaisin hengenvaaralliselle käytävälle ja jatkaa etsintöjään, kun jostakin lähettyviltä kuului selkeä kolahdus. Arianna käänsi päätään äänen suuntaan juuri ajoissa nähdäkseen, kuinka seinästä alkoi ilmestyä ihmishahmon hentoiset ääriviivat, jotka vähä vähältä ottivat nuoren naisen hahmon. Arianna kurtisti kulmiaan - kuinka kukaan saattoi noin vain ilmestyä tyhjästä?

“Se on kameleonttiloitsu”, Sirius totesi ilahtuneena. “En olekaan nähnyt noita aikoihin!”

“Mukavaa, että se ilahduttaa sinua, Sirius”, seinästä ilmestynyt nainen yskähti astuessaan keskemmälle huonetta. Hän horjahti uhkaavasti astellessaan liukkaiden papereiden ylitse epäinhimillisen korkeilla korkokengillään. Lucy Wright-X, Arianna totesi vihaisesti - eikä yhtään soveliaammin pukeutuneena kuin edellisenäkään päivänä. Lucyn rinnalla Arianna tunsi itsensä suorastaan nunnaksi.

“Anteeksi tuo”, Lucy sanoi väläyttäen suloistakin suloisemman hymyn keskustelukumppaneilleen. Hänen ruskeat silmänsä välkkyivät aivan yhtä oravamaisesti kuin edellisenäkin päivänä. “Teen noin aina, kun kuulen jonkun tulevan - en mielelläni halua tulla huomatuksi - “

“Eli sinä maastoudut seinään? Sehän on mieletöntä!” Arianna pamautti. “Vai luuletko, että Voldemort aikoo syödä sinut noin vain keskellä Päivän Profeetan toimistoa?”

Lucy puristi silmänsä kiinni. “Älä sano tuota nimeä!”
“Anteeksi. Miksi et sitten halua tulla huomatuksi?”

“Minulla on syyni”, Lucy vastasi ja hymyili veikistellen. Hän kallisti päätään ja pyyhkäisi tupeeratun vihreäraitaisen tukkansa syrjään kasvoiltaan. “No niin, mietinkin jo, milloin te tulisitte - “

“Sinä tiesit?” Sirius keskeytti kovaan ääneen.

Lucy katsoi nuorukaista ovelasti vihreäksi värjättyjen ripsiensä takaa. “Totta kai minä tiesin! Kukaan ei anna minun kirjoittaa sellaista roskaa kuin se tämänpäiväinen juttu ja sitten päästä minua kuin koiraa veräjästä. Luulin sen olevan ilmiselvää!”
“Niin se onkin”, yllättynyt Arianna sanoi, “Mutta - “

“Sinä teit sen TAHALLASI?” Sirius lopetti vihaisesti. “Keksit kaikki ne typeryydet omasta päästäsi? Pahus, nainen, oletko sinä sekaisin päästäsi?”

Lucyn hymy muuttui entistäkin onnellisemmaksi, kunnes hän näytti aivan yli-innokkaalta puutarhaoravalta. Niin viattoman näköiselle olennolle oli hyvin vaikeaa olla vihainen mistään, Arianna arvioi. Häneen se ei kuitenkaan tepsinyt.

“Sinä valehtelit minusta julkisesti”, Arianna sylkäisi. “Miksi?”

“Jaa-a.” Lucy kallisti päätään ja työnsi neliönmalliset pikku silmälasit nenälleen tirkistellen Ariannaa niiden lävitse kuin mikäkin sihteerikkönukke. “Olisikohan vaikka siksi, että halusin puhua teidän kanssanne? Kyllä, niin sen täytyy olla, ehdottomasti!”
“Jos sinä halusit puhua meidän kanssamme, miksi et vain kutsunut minua käymään?” älähti Arianna. Lucy oli hetken hiljaa ja näytti punnitsevan sanojaan. Viimein hän vastasi hampaitaan kiristellen, kuin totuuden myöntäminen olisi tehnyt kipeää:
“Minua tarkkaillaan.”

“Mitä?”

“Olen tarkkailussa. Postini on tarkkailussa, kotini on tarkkailussa, liikkeeni ovat tarkkailussa. Pahus, tämä on ainoa paikka, jossa minua ei vahdita - vielä”, Lucy lisäsi katkerasti.

Sirius ja Arianna vilkaisivat toisiaan huolestuneena. Kumpikaan ei ollut osannut odottaa, että tapahtumat voisivat äkkiä saada sellaisen käänteen. Järkytystään nieleskellen Arianna kääntyi takaisin edessään levottomana keikkuvan Lucyn puoleen.

“Hyvä on”, hän sanoi vetäen syvään henkeä. “Mitä asiaa sinulla oli?”

Lucy nieleskeli vaikeasti valmistautuen puhumaan. Kun hän viimein sai suunsa auki, kuului ovensuusta kolahdus, joka sai hänet liikahtamaan varjoihin Ariannan ja Siriuksen mukana. Sitten Siriukselle tuttu ääni lausui:

“Cherie, on aika - “

“Sinä!” Sirius huudahti katkaisten puhujan sanat kuin veitsellä leikattuna. Yllättyneenä Sirius astui huoneen oviaukkoon ja kohtasi hyvin hämmentyneen ja punaiseksi lehahtaneen Jude Langloise-Riouxin katseen.

“Eli he eivät edes tarjonneet minkäänlaista selitystä? Lähtivät, noin vain?” Lily kuulusteli myöhemmin samana päivänä, kun hän, Arianna ja Cinnamon istuivat omalla asunnollaan syömässä päivällistä. Arianna oli juuri kerrannut heille aamuiset tapahtumat, joissa oli enemmän kuin tarpeeksi nieleksimistä - olkoonkin, ettei Lily tuntenut kumpaakaan, Judea tai Lucya, kiinnosti häntä tietää jokainen pieni yksityiskohta näiden tekemisistä. Asialla oli varmasti jotakin tekemistä Lilyn vakoojanpuoliskon kanssa, Arianna ajatteli happamasti kaataessaan jäävettä kurkkuunsa. Ja olihan Jude yksi Jamesin ja Siriuksen työkavereista, joten varmasti -

“Ainoa selitys oli, että he selittäisivät myöhemmin”, Arianna vastasi kuivasti. “Auroriakatemiassa, sinne ei pääse ilman kulkulupaa. He pelkäävät ilmeisesti tosi paljon, että heitä seurataan, kuka ikinä heitä sitten jahtaakin - “

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Cinnamon tiuskaisi kärsimättömästi. “Käytä päätäsi, Ria! Me näimme Lucyn morsiusliikkeessä, etkö muista? Ja kenen kanssa hän siellä mahtoikaan olla?”
“Regulus”, Arianna hengähti. Tajutessaan koko kuvion hän puuskahti kiihtyneeseen selitykseen. “Regulus kiristää häntä! En kyllä tajua miksi, eihän hänestä voi olla mitään hyötyä - “

“Totta kai hänestä on hyötyä! Hän on toimittaja, hän voi valehdella Päivän Profeetassa mielensä mukaan!” muistutti Cinnamon.

“Ei nyt IHAN mielensä mukaan”, Lily oikaisi. “Heillä on päätoimittaja, kai muistat? Kaikki jutut oikoluetaan, ennen kuin ne menevät painoon, eikä päätoimittaja ikinä päästäisi läpi sellaista roskaa… ellei… ellei sitten…” Lily vaikeni otsa rypyssä.

“Ellei mitä?”

Lily pudisti päätään juuri niin raivostuttavan salamyhkäisesti kuin Velhojen Vakoiluverkoston vakoojan kuuluikin, vaikka hän ei todennäköisesti tehnytkään sitä täysin tarkoituksella. “Ei mitään”, hän sanoi hajamielisesti ja hänen vihreiden silmiensä ilmeestä Arianna päätteli, ettei tyttö edes kunnolla kuunnellut heidän keskusteluaan. Hän oli vajonnut liian syvälle omaan maailmaansa.

“Taidan puhua Vakoiluverkostossa tästä jutusta”, Lily mumisi itsekseen. “En voi tietenkään itse penkoa sitä… oman edun tavoittelu, tiedättehän, mutta - no, jos puhun Alessandrolle - “
Cinnamon tunsi kylmän aallon hyökyvän ylitseen, kun Alessandron nimi mainittiin. Hän puristi haarukkaa tiukemmin nyrkissään ja yritti olla ajattelematta koko asiaa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty: Alessandro ja Remus olivat pyörineet hänen mielessään sekavana massana koko päivän. Remus oli pyytänyt häntä muuttamaan yhteiseen asuntoon kanssaan… Ja Alessandro… Alessandro oli tappanut sen miehen Kelmien asuinkerrostalossa, siitä oli kirjoitettu lehdessä. Tietenkään aurorit eivät olleet saaneet selville murhaajan nimeä, mutta Cinnamon oli täysin varma siitä, että kyseessä oli Alessandro. Miksi mies muuten olisi ollut Kelmien kerrostalossa ja käyttäytynyt niin kummallisesti?

Cinnamon huokaisi raskaasti. Häntä inhotti myöntää sitä itselleen, mutta hän todella oli pettynyt Alessandroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä hän tarkalleen oli kuvitellut, eikä hän oikeastaan halunnutkaan tietää, mutta yhtä kaikki hän oli pettynyt. Olkoonkin, että hänelle oli kerrottu Alessandron olevan murhaaja. Olkoonkin, että hän oli omin silmin nähnyt, kuinka mies oli tappanut sen kuolonsyöjän - noin vain, kylmäverisesti. Silti hän oli toivonut niin paljon enemmän.

Jälkeenpäin, totuuden iskeydyttyä rajusti vasten Cinnamonin kasvoja tyttö melkein häpesi omia toiveitaan. Jos hän oli todella rehellinen itselleen, oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän ollut oikeasti uskonut Alessandrosta mitään hyvää - hän oli halunnut uskoa. Senkin hän oli tehnyt vain omien lapsellisten syidensä vuoksi. Siksi, että Alessandro oli mielenkiintoisin ihminen, jonka hän oli tavannut aikoihin. Siksi, että Alessandrolla oli niin kauniit silmät ja että hän osasi nauraa juuri sellaisella käheällä tavalla, joka sai Cinnamon pysähtymään paikoilleen kesken liikkeen. Alessandro oli ehdottomasti -

“Lopeta tuo!” Cinnamon parahti ääneen itselleen. Vasta silloin hän muisti, ettei ollutkaan yksin huoneessa.

“Lopeta mikä?” Lily kysyi kulmat kurtussa.

Cinnamon ravisti päätään. “Ei - ei mikään - ajattelin ääneen - anteeksi, minulla ei ole enää nälkä - “

Hän nousi horjuvin jaloin ylös pöydästä ja lähti suunnistamaan oman huoneensa suuntaan tuskin kuullen Ariannan ja Lilyn huolestuneita kutsuja.

Cinnamon lyyhistyi sängylleen halaten tyynyä tiukasti itseään vasten. Ajatukset risteilivät villisti hänen mieleensä pitkin poikin, antamatta hänelle itselleen minkäänlaista valtaa niiden ylitse. Hän ei voinut olla halveksimatta itseään sillä hetkellä - hänellä oli poikaystävä ja kaiken lisäksi hyvä sellainen, mutta siitä huolimatta hän käytti aikaansa hermoilemalla jonkin toisen miehen motiiveista. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla pettynyt Alessandroon. Mies ei ollut hänen ystävänsä, eikä mitään muutakaan. He hädin tuskin tunsivat toisiaan! Itsepintainen ääni Cinnamonin pään sisällä jaksoi tosin muistuttaa, ettei sillä ollut paljonkaan merkitystä, mutta hän kieltäytyi antamasta sille valtaa.

“Minä en tarvitse sinua, Alessandro Visardo”, Cinnamon sihisi tyhjälle huoneelle. “Remus on tuhat kertaa parempi ihminen kuin sinä!”

Ja mitä väliä silläkin muka oli? Kyllä, oli totta, että Cinnamon rakasti Remusta - oli rakastanut jo kauan - mutta viime aikoina asiat eivät vain olleet tuntuneet oikeanlaisilta. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli alkanut; ennen kidnappausta vai sen jälkeen, mutta joka tapauksessa hänestä oli jo jonkin aikaa tuntunut, ettei kaikki ollut aivan oikein. Remuksen kanssa asiat tuntuivat niin helpoilta ja toisinaan melkein itsestäänselvyyksiltä. He olivat ilman sen suurempia ongelmia. He puhuivat, nauroivat ja olivat toistensa lähellä - se oli juuri sellaista yksinkertaista rakkautta, jollaisesta Cinnamon oli aina haaveillut. Mutta nyt, kun hänellä viimein oli se… se ei äkkiä tuntunutkaan miltään. Tuli hetkiä, jolloin Cinnamon makasi Remuksen sylissä sohvalla ja ajatteli kulkevansa siitä, missä aita oli matalin, kuten niin usein ennenkin. Hän oli pelkuri, joka vältteli vaikeuksien kohtaamista. Hän kieltäytyi tekemästä mitään sellaista, mikä saattaisi epäonnistua tai satuttaa häntä jotenkin. Remuksen kanssa mistään sellaisesta ei ollut vaaraa, Remushan rakasti häntä. Mutta oliko se sittenkään tarpeeksi?

Turhautuneena Cinnamon kampesi itsensä istumaan sängyllään. Hän tiesi tuskallisen hyvin, ettei olisi koskaan alkanut kyseenalaistamaan elämäänsä Remuksen kanssa, ellei Alessandro Visardo ollut tullut väliin. Mies oli tehnyt sen pelkällä olemuksellaan, olemassaolollaan; eihän hän ollut koskaan antanut millään tavalla ymmärtää välittävänsä Cinnamonista. Eikä mitä todennäköisimmin välittänytkään, Cinnamon totesi apeasti itsekseen, Alessandron sydänhän oli umpinaista kiveä. Miksi hän ei sitten osannut olla ajattelematta miestä? Miksi hänen oli niin mahdotonta kääntää katseensa pois, kun hän katsoi Alessandron tummiin silmiin, tai kun näki vakoojan liikkuvan käytävillä suorastaan kissamaisen vaivattomasti?

“Pahus, Cinnamon Bellini, sinä olet kuin mikäkin ihastunut teinityttö!” Cinnamon manasi. Sillä hetkellä hän toivoi yli kaiken, että olisi saanut käsiinsä veitsen, jonka avulla leikata epätoivotut ajatukset pois mielestään. Hän ei halunnut ajatella Alessandroa sillä tavalla, kun siitä kuitenkin seuraisi vain sydänsuruja ja onnettomuutta. Hän ei halunnut tehdä niin Remukselle, joka välitti hänestä, joka oli pyytänyt häntä muuttamaan samaan asuntoon kanssaan… Cinnamon ei ymmärtänyt, miten yksi kysymys sai hänet tuntemaan itsensä niin ahdistuneeksi. Ikään kuin joku olisi yrittänyt sovittaa häntä liian pieneen muottiin. Hän ei ollut ikinä kuvitellut olevansa sitoutumiskammoinen tyttö, mutta juuri sitä hän ilmeisesti oli.

Cinnamon tunsi turhautumuksen kyyneleiden kihoavan silmänurkkiinsa. Miten hän ikinä saisi ongelmansa ratkaistua?

“Cin, mikä hätänä?” Lilyn huolestunut ääni tiedusteli ovensuusta. Cinnamon pyyhki raivokkaasti kyyneleet pois ja pakotti hymykuopat poskilleen katsoessaan ystäväänsä.

“Kaikki on kunnossa”, hän vakuutti. “Minä vain… yksi juttu vain vähän käy hermoille, siinä se.”
“Mikä juttu?”

Cinnamon empi. Hän tiesi, ettei voisi ikinä paljastaa Lilylle koko kuviota. Lily oli myös Remuksen ystävä ja tulisi vain surulliseksi kuullessaan, ettei Cinnamon ollut enää oikeastaan onnellinen pojan kanssa. Toisaalta Cinnamon taas kaipasi kipeästi Lilyn neuvoja ja apua.

“Alessandro”, hän vastasi lopulta päätyen näin kertomaan toisen puolikkaan totuudesta - sinänsä kohtalaisen määrän, joka ei satuttaisi heitä kumpaakaan, mutta päätyisi silti hänen hyödykseen. “On vain yksi juttu, josta haluaisin puhua hänen kanssaan - “
“Onko hän tehnyt sinulle jotakin?” Lily halusi tietää. Cinnamon kiirehti ravistamaan päätään.

“Ei, ei minulle… Lils, minun on pakko saada tietää, tappoiko hän erään miehen vai ei. Se on tärkeää”, Cinnamon lisäsi painokkaasti.

Lily nyökkäsi ja epäröinti häivähti hänen vihreissä silmissään. Yhdellä vilkaisullakin Cinnamon jo arvasi ystävänsä painiskelevan jonkin päätöksen parissa, eikä siksi painostanut tätä jatkamaan keskustelua. Hän leikitteli tyynynsä kulmalla ja käytti ylimääräisen ajan yrittäen rauhoittua. Hänellä ei ollut varaa kuljeskella ympäri kaupunkia kuin mikäkin hermoraunio aave.

“Minä voin viedä sinut Alessandron luokse”, Lily tarjoutui viimein empivään sävyyn. “Velhojen Vakoiluverkostoon. Jos sinä haluat.”

“Vakoiluverkostoon?” äimistyi Cinnamon. “Minä luulin sinun sanoneen, ettei sinne saa viedä vieraita.”

“Se on sääntö”, Lily vastasi hymyillen. “Ja jos minä olen jotakin oppinut Kelmeiltä niin sen, että säännöt on tehty rikottavaksi. En ehkä tee niin mielelläni, mutta tarpeen tullen se on mielestäni OK. Mutta sinun täytyy luvata, että pysyt minun kannoillani koko ajan”, Lily sanoi vielä tiukasti. “En haluaisi eksyttää sinua siihen taloon. Hyvällä tuurilla nääntyisit nälkään, ennen kuin löytäisin sinut.”

Cinnamonia kylmäsi, mutta hän suostui kuitenkin.

“Tässä, tämän pitäisi olla se - “ Lily totesi hivenen hengästyneesti pysähtyessään mustaksi maalatun oven ulkopuolelle. Hän vilkaisi olkapäänsä ylitse hermostunutta Cinnamonia. “Sinun kannattaa mennä nopeasti sisään, ennen kuin se vaihtaa paikkaa - “

“Vaihtavatko huoneet täällä paikkaa?” ihmetteli Cinnamon.

Lily nyökkäsi. “Voit olla varma siitä, eli en suosittelisi sinua lähtemään huoneesta minnekään, tai eksyt takuuvarmasti.”

“Onko vielä muuta?” Cinnamon kysyi tavoitellen heikkoa hymyä huulilleen. Lily kuitenkin pysyi täysin vakavana taivuttaessaan leukaansa uuteen nyökkäykseen ja työnsi kätensä kaapunsa taskuun. Hän veti esille rypistyneen paperinpalasen ja työnsi sen Cinnamonin käteen.

“Tavallinen taikuus ei toimi täällä, eikä sinun kannata edes yrittää”, hän sanoi totisesti. “Jos joudut vaikeuksiin - minkälaisiin tahansa - lue tuolla paperilla oleva loitsu. Se tuo minut tänne, onko selvä?”

Ohitsekiitävän hetken verran Cinnamon tunsi vastustamatonta halua huomauttaa, että Lily käyttäytyi kuin kanaemo, mutta tilanteen huomioon ottaen se olisi ollut vähintäänkin epäkohteliasta - Lilyhän oli hyvää hyvyyttään tuonut hänet keskelle Velhojen Vakoiluverkoston vaaroja. Cinnamon pakottautui siis nielemään sanansa ja hymyilemään Lilylle, ennen kuin laski kätensä Alessandron huoneen ovenkahvalle ja raotti ovea. Hän hiipi sisälle huoneeseen taakseen katsomatta.

Cinnamon oli juuri ehtinyt sulkea Alessandron huoneen oven takanaan, kun hän jo huomasi, ettei mies itse ollut paikalla. Hän jäi seisomaan epävarmana keskelle huonetta yrittäen keksiä, jäisikö odottamaan miestä vai lähtisikö saman tien pois. Sitten hän muisti Lilyn varoituksen huoneiden liikkumisesta ja päätti odottaa Alessandron saapumista, ennen kuin tekisi mitään typerää. Eksyminen Velhojen Vakoiluverkoston käytäville ei todellakaan ollut se maailman kiehtovin kuolintapa, Cinnamon hymähti.

Hän hypähti Alessandron kirjoituspöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta. Se oli sotkuinen ja jollakin tapaa ahdistavakin kaikessa tummasävyisyydessään ja askeettisuudessaan. Huoneessa oli sänky, pöytä ja kirjahylly, eikä kovin paljon muuta. Seinällä roikkui likainen peili, jota Alessandro tuskin käytti oman kuvansa tarkkailemiseen. Peilin lisäksi seiniä kiersivät erilaiset valokuvat, joita ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua lohdullisiksi. Vilkaistessaan tarkemmin selkänsä takana olevaa maalausta Cinnamon tajusi sen esittävän kuoliaaksi poltettua ihmistä. Häntä inhotti.

Kääntäessään katseensa pois hirvittävästä maalauksesta Cinnamon sai näköpiiriinsä jotakin, joka pyyhki kaikki Alessandron taulumakua koskevat mietteet hänen päästään. Kirjahyllyssä, tiiliskivimäisten ensyklopedioiden ja sanakirjojen välissä oli jonkinlainen vesiastia - kookas, neliömäinen malja, josta kohosi hailakan sinertävää valoa. Cinnamon tiesi kyllä millainen astia oli kyseessä, olihan hän nähnyt sellaisia ennenkin. Silti hänen oli mahdotonta olla tuntematta itseään yllättyneeksi sen tosiasian johdosta, että Alessandro Visardon kaltainen mies omisti ajatuseulan.

Cinnamon hypähti alas pöydän reunalta ja yritti taistella äkillistä houkutuksen tunnetta vastaan. Toinen puoli hänestä kirkui, että ajatuseula oli Alessandron, eikä hänellä ollut mitään oikeutta mennä tutkimaan miehen yksityisiä ajatuksia. Toinen puolikas osa hänestä taas väitti, että hänellä oli siihen kaikki oikeudet. Hän oli tullut selvittämään Alessandron motiiveja ja jos mies itse ei ollut paikalla… no, silloinhan hän vain saisi mitä ansaitsikin, vai mitä?

Cinnamon kieputti epätietoisena hiussuortuvaa etusormensa ympärille. Hän ei ymmärtänyt, miksi tuo hehkuva, hieman rikinkatkuinen laatikko kiinnosti häntä niin paljon. Ei ollut hänen tapaistaan kiinnostua jostakin niin kielletystä. Toisaalta taas myöskään Alessandrosta kiinnostuminen ei ollut hänen tapaistaan. Mikä häntä nykyisin oikein vaivasi?

“Ansaitsen tulla murhatuksi tämän jälkeen”, Cinnamon valitti itselleen. Hän ei kuitenkaan pystynyt enää pidättelemään itseään, vaan käveli lattian poikki kirjahyllyn luokse ja kumartui höyryävän ajatuseulan ylle vilkaistuaan vielä kerran, että Alessandron huoneen ovi oli tiukasti suljettu. Sitten hän veti syvään henkeä ja keskittyi tuijottamaan ajatuseulan uumeniin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin Cinnamon jo aisti terävän nytkähdyksen vartalossaan. Seuraavassa hetkessä hän tunsi putoavansa syvälle ajatuseulan uumeniin, alemmas ja aina vain alemmas, kunnes hänen epätoivottu pudotuksensa viimein päättyi valkoiseksi maalatun käytävän kovalle lattialle. Ähkäisten Cinnamon kömpi ylös lattialta ja katseli ympärilleen tehden parhaansa selvittääkseen, minne tämä nimenomainen Alessandron muisto oikein sijoittui.

Käytävä, jonka varrella Cinnamon seisoi oli silmiäsärkevän valkoinen ja puhdas, kuin vastakiillotettu. Se hehkui ahdistavaa äänettömyyttä, joka sai Cinnamonin vaatteiden kahinankin tuntumaan syntisen kovalta ääneltä. Käytävän yllä leijui se steriili pakkomielteisen puhtauden ja huolenpidon haju, jonka Cinnamon muisti haistaneensa monta kertaa ennenkin. Hän oli Pyhässä Mungossa. Mutta missä Alessandro Visardo oli?

Kääntäessään päätään Cinnamon viimein näki Alessandron. Mies oli selvästi monta vuotta nuorempi kuin todellisuudessa, ehkä neljäntoista tai viidentoista, eikä Cinnamon olisi välttämättä tunnistanut häntä, ellei olisi sattunut huomaamaan hänen vangitsevan tummia silmiään tai olkapäille ulottuvia hiuksia.

Cinnamon hivuttautui lähemmäs Alessandroa. Jostakin syystä nuoren Alessandron näkeminen melkein nauratti häntä - poika oli niin erilainen kuin tulevaisuuden kuvajaisensa. Silti heissä oli jotakin samaa; kasvojen ilme, silmien piinkova sävyttömyys ja suupielen ironinen kaari. Seurassaan Alessandrolla oli häntä vanhempi nainen, mitä todennäköisimmin hänen äitinsä. Kuten pojallaankin, naisella oli tummat hiukset ja kasvonpiirteet, jotka ainakin menneisyydessä olivat varmasti olleet ihastuttavat. Hänen tummista silmistään virtasi kyyneliä ja hän mumisi itsekseen jotakin, mistä Cinnamon ei saanut selvää. Alessandro taputteli naisen selkää kivettynyt ilme kasvoillaan.

“Mennäänkö, madre?”

Nainen nyökkäsi vavahdellen ja tarttui lujasti Alessandron käteen kääntyessään käytävän varrella olevan oven puoleen. Cinnamon astui kaksikon kannoilla sisälle entistäkin valkoisempaan sairaalahuoneeseen. Ensi alkuun hän luuli sen olevan tyhjä, sillä hänen silmänsä tavoittivat vain valkeutta. Viimein hän kuitenkin erotti huoneen nurkassa olevan sängyn ja sen ylle kumartuneen susimaisen miehen, jonka saattoi vaivattomasti tunnistaa hieman nuoremmaksi versioksi Manico Visardosta. Mutta kuka sängyssä oikein makasi?

“Padre”, Alessandro sanoi käheästi liikahtaessaan lähemmäs vuodetta. “Onko mitään - “

Visardo kääntyi rajusti ympäri paljastaen kyyneltentahrimat kasvonsa ja turvonneet, onnettomat silmät. “Ei muutosta, figlio. Hän ei ole herännyt.”

“Ema…”

Manico Visardo siirtyi syrjään sairasvuoteen viereltä tehden tilaa pojalleen ja vaimolleen, joka nyt itki hillittömästi. Cinnamon käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni itsekin lähemmäs melkein peläten sairasvuoteella makaavan olennon näkemistä. Hän ei kuitenkaan antanut itselleen lupaa perääntyä enää siinä vaiheessa, vaan karaisi itsensä ja kumartui sängyn ylle.

“Voi Luoja…” Cinnamon veti terävästi henkeä nähdessään valkeiden lakanoiden välissä lepäävän pikku tytön. Tyttö oli ehkä kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja mitä todennäköisimmin Alessandron pikkusisko. Hänen piirteissään oli juuri sellaista italialaista kauneutta, joka hallitsi Alessandronkin olemusta. Toisin kuin isoveljeään, tätä tyttöä ei kuitenkaan voinut enää millään muotoa nimittää kauniiksi, vaikka hän sitä varmasti olikin joskus ollut. Hänen kasvonsa olivat palaneet karrelle siinä missä hänen silmänsä ja huulensakin, hänellä oli hiuksia enää tuskin nimeksikään ja hänen hennot jäsenensä olivat käpristyneet ja koppuraiset. Koko tytössä ei ollut ainuttakaan kohtaa, jota vakavat ja selvästi kivuliaat palovammat eivät olisi hallinneet; pistävä savun ja kärventyneen lihan haju leijui hänen yllään saaden Cinnamonin pidättelemään oksennustaan. Kuinka pikkutyttö olikaan saattanut palaa sillä tavoin?

Siinä Cinnamonin kyyneltensumentaman katseen alla palanut tyttö raotti suutaan kuin olisi yrittänyt puhua. Sanoja ei kuitenkaan koskaan tullut; kaikki, mitä pikkutyttö sai aikaan oli sydäntäsärkevää, eläimellistä uikutusta. Alessandro laski kätensä tytön otsalle.

“Ema, Ema”, hän mumisi kuin olisi ollut unessa. “Tiedän, että se sattuu…”

Ema väänteli veljensä kosketuksen alla ikään kuin se olisi jollakin tapaa satuttanut häntä. Säikähtäneenä Alessandro kohotti kätensä ja työnsi sen sitten vihaisesti taskuunsa. Yllätyksekseen Cinnamon sai nähdä, että pojan silmissä oli kyyneleitä - aitoja, oikeita kyyneleitä, jotka valuivat hillittömästi pitkin pojan poskia. Alessandron äiti yritti lohduttaa poikaansa, mutta hän työnsi vihaisesti käden syrjään olkapäältään.

“Anna olla, madre”, hän ärähti. “Ei tämä tästä parane.”

“Aless, parantajat sanovat, että hän saattaa vielä herätä - “ rouva Visardo parahti itsekin itkien. Alessandro ravisti päätään katkeralla eleellä.

“Ja mitä iloa siitäkin on, mamma? Hän ei enää ikinä voi puhua - tai liikkua tai - luuletko sinä, että hän on elossa?”

“Hänen mielensä on yhä elossa!”

“Alessandro, älä puhu tuohon sävyyn äidillesi”, Visardo vanhempikin puuttui puheeseen tiukasti.

Alessandro ponkaisi ylös kuin vieterillä ammuttuna. Halveksunta oli uurtunut jokaiseen hänen piirteeseensä, kun hän horjui lattian poikki kohdatakseen isänsä silmästä silmään. Nuorenakin hän oli vain muutaman sentin isäänsä lyhyempi ja epäilemättä kasvaisi vielä, olihan tulevaisuuden Alessandro Visardo yksi pisimpiä miehiä, jotka Cinnamon tunsi. Pituudella ei kuitenkaan ollut selvästikään mitään tekemistä Alessandron uhkaavuuden kanssa. Yhtä kaikki Cinnamonia pelotti, kun hän näki raivoisan ilmeen pojan kasvoilla.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen, isä”, Alessandro sylkäisi vasten Visardo vanhemman kasvoja. “Auroriakatemiasi sai pitää maineensa!”

“Alessandro - “ Visardo yritti, mutta hänen poikansa ei suostunut kuuntelemaan.

“En anna anteeksi, padre! En ennen kuin olen kostanut sille tytölle, joka tämän teki.”

Manico Visardon kasvot kalpenivat, mutta Alessandro ei näyttänyt edes huomaavan. Poika taivutti suupieliään ivalliseen hymyyn, kun hän kumarsi isälleen ja asteli sitten takaisin Ema Visardon sairaalavuoteen viereen. Hän suuteli hiljaisena siskonsa karrelle palanutta poskea, ennen kuin käänsi katseensa äitiinsä.

“Antaisitte Eman mennä, madre”, Alessandro pyysi hiljaa. “Ei ole oikein, että joku joutuu kärsimään noin paljon. Se vain… ei ole oikein.”

Pojan äiti pudisti kivuliaasti päätään. “En pysty siihen, Aless. Hän on minun tyttöni”, nainen kuiskasi. Alessandro näytti läpikotaisin pettyneeltä äitinsä päätökseen, mutta ei ryhtynyt riitelemään asiasta, painoi vain suudelman tämänkin poskelle. Sitten hän jätti paikkansa sairaalavuoteen vierellä ja käveli pienen huoneen ovelle työntäen kätensä mustan kaapunsa taskuun. Hänen nyrkissään oli musta silkkinauha, kun hän veti kätensä taas esille.

“Minä kostan sen, padre”, Alessandro vannoi silmät kipunoiden.

Siinä Cinnamonin silmien alla hän sitoi silkkinauhan hiuksiinsa.

Cinnamon ei pystynyt hillitsemään vapinaansa, kun hän palasi hitaasti takaisin Alessandron huoneen kylmään todellisuuteen. Hän lysähti miehen sängylle istumaan yrittäen saavuttaa jonkinlaista hallintaa näkemänsä ylitse. Ajatuseulaan kurkistaminen kadutti häntä jo kovaa vauhtia. Olkoonkin, että hän oli halunnut ymmärtää Alessandron tarinaa, oli hänen näkemänsä yksinkertaisesti liikaa - se teki liian kipeää - häntä itketti, kun hän vain ajattelikin läpikotaisin poltettua pikku Ema Visardoa ja tämän veljeä, joka oli saanut kärsiä niin paljon. Kuinka hirviömäinen ihmismieli oikein saattoi olla? Pahinta oli, ettei Cinnamon tiennyt.

“Toivottavasti olet nyt tyytyväinen”, Alessandron ääni kutsui varjoista. Cinnamon hätkähti. Hän tajusi vasta silloin, että Alessandro oli tullut huoneeseen kesken kaiken ja varmasti tajunnut, mitä hän oli tekemässä. Aina vain vapisten Cinnamon siirsi katseensa huoneen nurkassa seisovaan vakoojaan. Hän ei pystynyt katsomaan miestä silmiin.

“Anteeksi”, hän kuiskasi.

Alessandro tuhahti. “Uteliaisuutesi on uskomatonta! Kuvitteletko sinä todella, että voit vain tunkeutua toisten ajatuksiin? Se tarina kuului MINULLE, Bellini!” Alessandron äänestä paistava raivo sai Cinnamonin pelkäämään, että vakooja saattaisi yrittää tehdä hänelle jotakin. Hän nousi kiireesti ylös miehen sängyltä ja oli aikeissa paeta huoneesta Lilyn kielloista välittämättä, mutta Alessandro asettui oven eteen estäen häneltä ulospääsyn.

“Miksi sinä teit sen?” mies äyskähti.

“Minä - sinä - sinä tapoit sen miehen eilen - Viistokujalla - minä halusin tietää, miksi - “ Cinnamon selitti huulet uhkaavasti väristen. Alessandroa hänen kyyneleensä näyttivät lähinnä ärsyttävän, sillä mies sysäsi hänet kauemmas itsestään kuin hänen läheisyytensä olisi inhottanut tätä. Cinnamon tunsi paiskautuvansa rajusti vasten pöydän kulmaa. Hän puri huuliaan yhteen estääkseen itseään valittamasta ääneen.

“Luulin sinun ymmärtäneen jo”, Alessandro sanoi ristien käsivartensa rinnalleen. Hänen äänensä oli edelleen kylmä, mutta jo paljon tasaisempi, ikään kuin Cinnamonin vahingoittaminen olisi jollakin tavalla rauhoittanut hänen mieltään. “En halua sinua penkomaan asioitani. Minulla on syyni siihen, mitä teen.”

“Minä halusin vain ymmärtää”, Cinnamon toisti hypähtäen Alessandron pöydän reunalle istumaan. Hän jäi siihen heiluttelemaan jalkojaan levottomasti ja vältteli edelleen parhaansa mukaan Alessandron pistävää katsetta. “Se on tärkeää.”

“No, siinä oli ymmärryksesi”, sihahti Alessandro. “Uskallakin sääliä minua ja - “

“Mitä hänelle tapahtui?” Cinnamon kysyi nopeasti estääkseen miestä lausumasta uhkaustaan loppuun. Tilanne kaikessa sekavuudessaan kauhistutti häntä yli kaikkien sallittujen rajojen. Miksi hän oli ylipäätänsä tullut Velhojen Vakoiluverkostoon?

“Kenelle?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

“Emalle.”

Alessandron leukapiirteet kiristyivät ja Cinnamon oli melkein varma siitä, ettei tulisi saamaan mieheltä vastausta. Sitten tämä näytti kuitenkin tulevan toisiin ja murahti:

“Hän tuli tajuihinsa. Äiti vei hänet takaisin Italiaan.”

Cinnamon nyökkäsi ymmärtäväisesti aikomuksenaan tyytyä siihen nimenomaiseen vastaukseen, mutta Alessandro jatkoikin vielä:

“Hän ei pysty kävelemään. Ei liikkumaan, ei puhumaan, ei mitään… hän makaa sängyssä kaikki päivät ja näivettää niin itseään kuin äitiäkin kuoliaaksi. Heidän olisi pitänyt antaa hänen mennä silloin… ennen kuin hän heräsi… heidän olisi pitänyt antaa hänen olla…” Miehen solakat kädet puristuivat nyrkkiin turhautumuksesta ja raivosta.

Cinnamon ei tiennyt, mitä sanoa. Hän toivoi, että olisi löytänyt jostakin oikeat sanat lohduttaakseen Alessandroa. Hän olisi halunnut tuoda miehen ulos kuorestaan ja korjata tämän haavat, jos se ylipäätänsä oli mahdollista. Alessandro Visardo oli kovettanut itsensä vuosikausia sitten, eikä suostuisi päästämään irti haavoistaan. Varmasti hän hellisi niitä viimeiseen hetkeen kuin rakkainta aarrettaan.

“Sinulla ei ollut poninhäntää silloin alussa… oletko sinä todella kantanut sitä kaikki vuodet?”

“Olisinhan minä kantanut Emaakin.”

Toteamus kaikessa yksinkertaisuudessaan viilsi syvemmälle kuin mikään, mitä Alessandro oli koskaan sanonut. Cinnamon ei osannut tehdä muuta kuin katsoa nuorta italialaista. Hänen mielensä oli tulvillaan kysymyksiä, jotka hän olisi halunnut kysyä. Miten Ema oli palanut? Kenelle Alessandro aikoi kostaa? Oliko Ema syy siihen, että Alessandrosta oli tullut sellainen tappaja kuin hän nyt oli? Cinnamon olisi ollut valmis tappamaan vastaukset saadakseen, mutta hänellä ei ollut sydäntä vaatia Alessandrolta enää enempää. Hän oli jo repinyt auki tarpeeksi monta haavaa.

“Minä - minä oikeasti olen pahoillani, Alessandro”, Cinnamon mumisi vaimeasti katse lattiassa.

Alessandro murahti. “Minähän kielsin säälimästä.”

He vajosivat keskelle veitsenterävää hiljaisuutta. Cinnamon mittaili katseellaan Alessandron huoneen lattiaa ja toivoi, että olisi osannut jollakin tavalla korjata kaiken. Keinoa siihen ei kuitenkaan ollut olemassakaan, eikä hän olisi muutenkaan ollut läheskään tarpeeksi vahva mihinkään sellaiseen. Hän oli sekaisin. Hän tiesi ainoastaan, ettei halveksinut Alessandroa enää läheskään yhtä paljon kuin ennen ajatuseulaan katsomista ja jos hän tunsikin huonoa omaatuntoa tekonsa vuoksi - no, ainakin Alessandro puhui hänelle edelleen. Melkein vasten tahtoaan hän kohotti katseensa ja siirsi sen Alessandron ruskeisiin, totisiin silmiin. Hän ojensi kättään miestä kohti.

“Tule tänne.”

Alessandro totteli edes kunnolla ajattelematta, mitä teki. Hän pysähtyi pöydän reunalla istuvan Cinnamonin eteen ja oli äkkiä paljon lähempänä kuin koskaan aiemmin - aivan liian lähellä. Cinnamon osasi ainoastaan tuijottaa miestä yrittäen ratkaista, mitä hänen oli tarkoitus sanoa tai tehdä. Hänen sydämensä hakkasi hänen kurkussaan saakka.

Seuraava asia, jonka Cinnamonin mieli rekisteröi oli se, että hän oli jotenkin päätynyt Alessandron käsivarsille ja suuteli miestä nyt tavalla, jolla hänen ei olisi pitänyt suudella ketään - Remusta ehkä lukuunottamatta. Hänen järkensä kirkui häntä päästämään irti ja pakenemaan paikalta, mutta hänen ruumiinsa ei suostunut yhtymään noihin suunnitelmiin. Pystymättä estämään itseään Cinnamon ojensi kätensä Alessandron hiuksiin ja antoi suudelman syventyä hämmästellen mielessään, miten niin yksinkertainen kosketus saattoikin herättää niin monia tunteita - hän ei ollut edes muistanut sen olevan mahdollista. Alessandron kädet kulkeutuivat hänen vyötärölleen ja sitten hänen lanteilleen, eikä hänellä enää ollut minkäänlaista mielikuvaa siitä, miten hänen olisi kaiken järjen mukaan pitänyt toimia. Sellaisilla asioilla ei ollut enää mitään merkitystä.

Cinnamonin sydän hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän kuljetti sormiaan pitkin Alessandron poninhäntää ja punoi sormenpäänsä vakoojan hiuksia pitelevään viileään silkkinauhaan. Vapisevin sormin hän veti nauhan irti ja antoi tumman tukan valahtaa vapaana miehen olkapäille. Hiukset auki Alessandro Visardo oli kaunein mies, jonka Cinnamon oli ikinä nähnyt.

Cinnamon hymyili hengästyneesti ja veti miehen uuteen suudelmaan.

24.osa - Mikajan tarina

26.9.1978

Alessandron huone valitti hiljaisuuttaan, kun Cinnamon palasi suihkusta hangaten hiuksiaan likaisenvaaleaan pyyhkeeseen. Hän tunsi olonsa kurjaksi, jollakin tapaa loppuunkulutetuksi, ikään kuin hänestä ei olisi ollut enää ottamaan sen ihmisen hahmoa, joka hän oli ennen kuvitellut olevansa. Syyllisyys painoi hänen olkapäitään raskaan ristin lailla.

Cinnamon hylkäsi pyyhkeen pörröiseksi mytyksi huoneen likaiselle lattialle ja istui Alessandron sängyn laidalle ristien paljaat säärensä. Häntä paleli, mutta hän teki parhaansa ollakseen antamatta tunteelle valtaa. Ongelmia oli liikaa muutenkin ja ne risteilivät hänen mielessään kuin taistelulaivat toisiaan vasten hyökäten. Remus. Alessandro. Edellisen illan tapahtumat ja - voi Luoja, Cinnamon voihkaisi äänettömästi painaessaan päänsä käsiinsä. Mitä hän oli oikein mennyt tekemään?

“Olen kuollut”, Cinnamon parahti itsekseen. Häntä hävetti. Jos joku olisi aiemmin tullut kertomaan hänelle, että oli itse asiassa mahdollista kärsiä moraalisesta krapulasta, hän olisi nauranut vasten puhujan kasvoja. Sinä aamuna hän kuitenkin tiesi paremmin. Miten hän voisi ikinä enää kohdata Remusta kasvoista kasvoihin ja väittää, että kaikki oli hyvin? Sellaista ei vain voinut tehdä.

Cinnamonista tuntui kuin jokin näkymätön voima olisi repinyt häntä kahtia. Hän toivoi, että olisi vain voinut pysäyttää itsensä siihen hetkeen ja pysyä jähmettyneenä paikoilleen niin kauan, että saisi selvitettyä itselleen, mitä oikein halusi ja mitä oli tekemässä. Hän oli suudellut Alessandro Visardoa. Hän seurusteli Remus Lupinin kanssa, vaikka oli itse asiassa kyllästynyt koko asiaan - ainakaan se ei enää tuntunut miltään. Mutta miten hän voisi milloinkaan loukata Remusta kertomalla pojalle, miten asiat oikein todellisuudessa olivat? Entä mitä hän sanoisi Alessandrolle, kun he seuraavan kerran tapaisivat? Cinnamon ei edes tiennyt, minne nuori vakooja oli mennyt - Alessandro oli ollut poissa jo kauan ennen kuin Cinnamon oli herännyt, eikä mies ollut edes vaivautunut jättämään minkäänlaista viestiä olinpaikastaan. Ei tietenkään ollut - Cinnamon ei ymmärtänyt, millä oikeudella hän oli edes odottanut muuta.

Totuus oli, ettei hän enää ollut pisteessä, jossa olisi voinut odottaa tai toivoa yhtään mitään. Hän oli petturi - pahus, hän olisi ollut avionrikkoja, jos olisi ollut naimisissa! Cinnamon nipisti itseään terävästi toivoen sen lievittävän alkavaa hysterian tunnetta, joka hiipi ylös hänen kaulaansa uhaten ottaa hänestä vallan. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tavannut Alessandro Visardoa. Silloin hän olisi ollut vielä onnellinen Remuksen kanssa, tai ainakin olisi kuvitellut olevansa. Sekin olisi ollut parempi kuin se syyllisyyden, häpeän ja ilon sekainen vyöry, joka nyt velloi Cinnamonin mielessä kipeänä ja pyörryttävänä. Hän nojasi päätään vasten Alessandron sängynpäätyä. Tuhannet kylmät maalaukset loivat halveksuvia katseitaan häneen huoneen katosta - syyttivätkö nekin häntä yhtä paljon kuin hän itse?

“Buon giorno.”

Cinnamon kohottautui kiireesti kyynärpäidensä varaan kuullessaan Alessandron mumisevan vaimean, huvittuneen tervehdyksen huoneen ovelta. Hän tunsi sydämensä heittävän ylimääräisten volttien lauman miehen nähdessään - Alessandro oli niin kauniskasvoinen ja silti niin petomaisen ivallinen. Mies ei ollut vaivautunut sitomaan hiuksiaan, mikä kohotti Cinnamonin mielialaa entisestään. Hän huomasi toivovansa, ettei Alessandro enää koskisikaan silkkinauhaansa.

“Paleleeko sinua?” Alessandro kysyi viivyttelemättä. “Näytät… oudolta.”

Cinnamon ravisti päätään sanattomana vastauksena miehen tiedusteluihin. Kuinka hän voisi selittää Alessandrolle mitään niistä tunteista, jotka sillä hetkellä risteilivät hänen mielessään? Alessandro ei ymmärtäisi puoliakaan niistä.

“On… on outo olo.”

Alessandro nyökkäsi ymmärtävästi. “Vakoiluverkosto tekee sitä ihmisille. Näissä seinissä kai on jotakin omituista”, mies lisäsi kuin olisi vasta sillä hetkellä tullut ajatelleeksi asiaa. Hän antoi viitan valua olkapäiltään lattialle ja asteli itse peremmälle huoneeseen tutkimaton hymy huulillaan. Hän tarkkaili Cinnamonia kriittinen ilme kasvoillaan.

“Ajattelin, että olisit lähtenyt jo”, mies sanoi niin vakavasti, että toteamus kuulosti melkein tunnustukselta, suurelta paljastukselta. Cinnamon hymyili tahtomattaankin.

“Ei ole kiire kotiin. Lily on kai vielä siellä.”

“Ainakaan häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna.”

He vaikenivat. Cinnamon käänsi katseensa Alessandron repaleiseen paidanhelmaan ja löysi itsensä ihmettelemästä, miten kaksi ihmistä saattoikaan puhua niin tyhjänpäiväisistä asioista, vaikka sanottavaa oli todellisuudessa loputtomiin. Hän olisi halunnut kysyä Alessandrolta edellisestä illasta, kertoa tälle, miten omituiseksi hän tunsi olonsa kaiken jälkeen - miten pieneksi ja riittämättömäksi hän itsensä kuvitteli. Hän olisi halunnut Alessandron kietovan käsivartensa hänen ympärilleen ja lohduttavan häntä, kertovan hänelle, että hän oli tehnyt olosuhteisiin nähden aivan oikein. Ketään ei voinut vaatia pysymään sellaisen poikaystävän kanssa, joka tuntui enemmän veljeltä kuin poikaystävältä. Ja - hetkinen, Cinnamon pysäytti itsensä topakasti. Hänellä ei ollut oikeutta ajatella mitään senkaltaista Remuksesta.

“Kuule - “ Cinnamon aloitti epäröiden. “Eilisestä - “

Alessandro heilautti kättään. “Unohda se. Sillä ei ole väliä.”
Cinnamon, joka oli ollut aikeissa käydä läpi pakollisen pitkän puheen sekavista tunteistaan sulki nyt suunsa kuin häntä olisi läimäytetty terävästi vasten kasvoja. Edellisellä illalla ei ollut väliä? Hän tuijotti edessään istuvaa vakoojaa epäuskoisena, haluten kuvitella, että oli kuullut harhoja. Että Alessandro valehteli hänelle. Ilme miehen kasvoilla oli kuitenkin tarpeeksi karistamaan kaiken toivon Cinnamonin mielestä. Alessandron silmät olivat totiset kuin ainakin ihmisellä, joka oli aikaa sitten unohtanut, mitä leikinlasku oli.

“Cinnamon?” Alessandro nojautui lähemmäs häntä. “Onko kaikki hyvin?”
“Onko kaikki hyvin?” Cinnamon toisti närkästyneenä. “Kautta Merlinin parran, tietenkään kaikki ei ole hyvin! Miten sinä voit edes odottaa mitään tuollaista? Vaikka varmaan kaikki on sinulle jotenkin HELPPOA - millään ei ole sinulle MITÄÄN VÄLIÄ!”
Alessandro, joka näytti ymmärtävän selkeääkin selvemmin, mistä oikein oli kyse, ei sanonut mitään. Mies ainoastaan katseli häntä tarkkaavaisesti ikään kuin olisi yhden katseen voimin pystynyt tunkeutumaan syvälle hänen mieleensä. Cinnamon käänsi kapinoiden päätään ja kiinnitti katseensa sängyntolppaan. Hän tunsi epäuskon sekaisen raivon kohisevan suonissaan.

“Haluatko selittää?” Alessandro kysyi ilmeettömästi.

Cinnamon tuhahti. “Aivan kuin sinä kaipaisit selitystä! Voitko sinä todella sanoa, että eilisellä ei ollut sinulle mitään väliä?”
Alessandro avasi suunsa.

“Ole hiljaa! Seuraavaksi sinä varmaan väität, että minulla ei ole sinulle mitään väliä!”

“Cinnamon - “
“Pahus, aiotko sinä kenties kertoa minulle, että käytit minua vain tehdäksesi Lilyn mustasukkaiseksi?” Cinnamon tiesi huutavansa järjettömiä asioita ilmoille, mutta ei pystynyt estämään itseään. Hän oli liian järkyttynyt. Hän ei enää itsekään tiennyt, mitä oli Alessandro Visardosta kuvitellut, mutta oli päivänselvää, että kaikki ne kuvitelmat olivat olleet pelkkää harhaa, naiivin mielen toiveajattelua. Alessandroko olisi välittänyt hänestä? Ajatus melkein itketti Cinnamonia.

“Sinä taidat tosiaan olla unen tarpeessa”, Alessandro päätteli rauhallinen ilme kasvoillaan. Cinnamon mulkaisi miestä.

“Eikö sinulla tuon parempaa sanottavaa ole?”

Alessandroa nauratti. Cinnamon ei ymmärtänyt, miten joku saattoi nauraa sellaisella hetkellä, mutta niin tapahtui joka tapauksessa - Alessandro, joka ei koskaan vaivautunut edes hymyilemään raotti huuliaan ja paljasti syntisen tasaisen hammasrivistönsä päästäen ilmoille naurun, joka kaikui vimmastuttavana ja silti kovin kauniina pitkin huoneen tylyjä seiniä.

“Cinnamon, menisit kotiin poikaystäväsi luokse!”
“MITÄ?”

Nauru kuoli Alessandron huulilta, kun mies ojensi kätensä silittämään Cinnamonin poskea. Cinnamon veti päätään taaksepäin.

“Olet sekaisin päästäsi”, tyttö sihahti myrkyllisesti.

“Se on vain järkevää. Olet poissa tolaltasi ja jos poikaystäväsi jotakin osaa, niin lohduttaa. Hän paikkaa sinut kuntoon tuossa tuokiossa ja kaikki on taas hyvin. Minusta ei ole sinua rauhoittelemaan.”

Cinnamon pudisti päätään paremman vastauksen puutteessa. “Sinä et voi - “ hän aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen tajuttuaan, ettei hänellä ollut muuta sanottavaa.

Alessandro kohotti kulmiaan ivallisesti. “Älä ole typerä, Cinnamon”, mies pyysi väsyneesti. “Lupin ikävöi sinua jo.”
“Mutta minä en voi mennä enää hänen luokseen”, Cinnamon vastusteli, nyt jo aavistuksen verran hysteerisesti. Hän ei ymmärtänyt, miten keskustelu oli saanut niin rajun, niin vääränlaisen käänteen, eikä oikeastaan halunnutkaan ymmärtää - hän tiesi vain, etteivät asiat menneet lainkaan sillä tavoin kuin hän oli kuvitellut niiden menevän. Hän oli laskeskellut joutuvansa tuntemaan vain syyllisyyttä Remuksen vuoksi ja nyt häneltä vietiin Alessandron tarjoama lohtu.

“Minä en voi”, hän jatkoi, nyt jo varmemmin. “Hän saisi kuitenkin tietää.”
“Ei saa, jos sinä et kerro hänelle.”
“Ja kuvitteletko sinä, että minä voisin olla kertomatta? Yhtä hyvin voisin valehdella hänelle!”
Alessandro huokaisi pidätetyn kärsivällisesti. Liian myöhään Cinnamon muisti, että miehen edessä oli turha vedetä senkaltaisiin asioihin kuin rehellisyys tai oikeudentunto - Alessandrolla niitä ei ollut. Ja vaikka miehen surullinen elämäntarina olikin lämmittänyt Cinnamonin tunteita tätä kohtaan huomattavasti, ei hän enää voinut millään muotoa sivuuttaa sitä tosiasiaa, joka hänen olisi pitänyt käsittää alusta lähtien.

“Cinnamon”, Alessandro lausui. “Minähän varoitin sinua. Minulla ei ole sellaisia tunteita.”

“Sinä vain kuvittelet niin”, sylkäisi Cinnamon. Hän ei olisi enää voinut hillitä itseään, vaikka olisi yrittänytkin; raivon tunne oli yksinkertaisesti liian suuri hallittavaksi. “KAIKILLA on tunteet! Sinä vain huijaat itseäsi, koska vajoat mieluummin omaan itsesääliisi ja nuolet loppuelämäsi omia haavojasi! Luuletko sinä todella olevasi ainoa ihminen maailmassa, joka on menettänyt jonkun, jota rakastaa? MINÄ MENETIN VANHEMPANI JA VELJENI! KOKO PERHEENI!”

“Ja sinäkin säälit itseäsi”, Alessandro vastasi automaattisesti.

“Ainakaan minä en kävele ympäriinsä valehdellen ihmisille, etten omista tunteita! Ainakin minä pystyn esittelemään itseni sellaisena kuin olen! Sinä kuvittelet, ettet pysty tuntemaan mitään, koska se olisi sinulle liian vaikeaa! Kuvittelet, ettet pysty tuntemaan rakkautta - “

“RIITTÄÄ!” Alessandro karjaisi.

Cinnamon vaikeni silmänräpäyksessä. Hän ei ollut koskaan kuullut Alessandron korottavan ääntään, eikä ollut kuvitellutkaan kuulevansa - nuori vakooja ei yksinkertaisesti tehnyt mitään sellaista. Nyt Alessandro kuitenkin seisoi hänen edessään kasvoillaan niin kammottavan vääristynyt ilme, että hän oli lähestulkoon tunnistamaton. Hänen jäsenensä vavahtelivat vaivoin pidätetystä raivosta, kun hän kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen ja alkoi kiskoa laatikoita yksi toisensa jälkeen lattialle. Paperit levisivät ympäriinsä, puulaatikot räsähtelivät rajusti vasten seiniä - Alessandro ei välittänyt. Cinnamon perääntyi peloissaan miehen sängyn nurkkaan. Kykenemättömänä liikkumaan hän katseli, kuinka mies paiskoi raivon vallassa tavaroita puolelta toiselle, kunnes viimein näytti löytävän etsimänsä: kuluneen, paperisen kirjekuoren. Hän paiskasi sen sängylle Cinnamonin eteen ja heittäytyi itse istumaan tytön viereen.

“Avaa se.”

Cinnamonin kädet vapisivat, kun hän tarttui kuoreen. Hän ei uskaltanut vilkaistakaan Alessandroon, jonka kivinen katse tuntui suorastaan nauliutuneen hänen olemukseensa, raastavan hänen sieluaan kappaleiksi. Pystymättä kieltäytymään tyttö taittoi kuoren auki ja veti esille ohuen paperinivaskan, joka varsin pian paljastui valokuvanipuksi.
Alessandro tempaisi valokuvat Cinnamonin kädestä ja levitti ne sängylle heidän väliinsä. Raivo miehen olemuksesta tuntui haihtuneen. Sen tilalle oli tullut jotakin muuta ja paljon kauhistuttavampaa - jäätävää itsehillintää, sellaista, joka tuntui kerrostuvan heidän ylleen yhtenä huurteisena pitsimuurina ja hautaavan heidän väliltään kaiken sen lämmön, mikä edellisiltana oli polttanut heidän jäseniään. Cinnamon olisi itkenyt, jos olisi pystynyt siihen.

“Tässä.” Alessandro osoitti sormellaan valokuvaa tummaihoisesta, nuoresta tytöstä. “Gina Veroni. Hän oli äitini taloudenhoitaja kotona Italiassa - äidin kaikki aika menee Eman kanssa, joten Gina kävi siellä siivoamassa ja laittamassa ruokaa ja sen sellaista. Siitä on kolme vuotta - hän oli silloin kai kuusitoista, tai jotakin. Menin kesäksi kotiin Italiaan ja hän oli siellä - minulla oli kamala olo, olin Eman kanssa päivät pitkät ja hän näytti niin hirveältä - “
Cinnamon nyökkäsi peläten tietävänsä, minne tarina oli menossa.

“Gina piti minusta”, jatkoi Alessandro. “Alusta alkaen. Hän oli aina minun ympärilläni - hymyili ja iski silmää ja räpsytteli ripsiään, teki sitä, mitä tytöt nyt yleensä tekevät… kai minä olin hänen mielestään kaunis katsoa. Eikä hän itsekään pahalta näyttänyt - tavallinen italialainen tyttö, sellainen, joka vielä nuorena on sievä, mutta myöhemmin… no, sillä ei ole väliä. Minulla oli paha olo, joten tartuin tilaisuuteen ja sain hänet rakastumaan itseeni. Ja kovasti hän rakastuikin - “ Alessandro hymähti. “Hän oli käytettävissä aina kun halusin hukuttaa Eman taka-alalle mielessäni ja kun en tarvinnut häntä…”

“Ei”, kuiskasi Cinnamon.

“Voi kyllä”, Alessandro nauroi terävästi. “Kun minä kesän lopuksi palasin takaisin Englantiin, jäi Gina sinne itkemään. Aneli, että jäisin… hän oli jo ehtinyt vakuuttaa isänsäkin siitä, että minä olin hänelle se oikea. Hänen isänsä oli puhdasverisiä, tiedäthän - tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui - Gina oli epätoivoinen, pelkäsi, että hänen isänsä pieksee hänet kuullessaan kaikesta - “

“Ja sinä jätit hänet sinne?”
Alessandro nyökkäsi tylysti. “En ole kuullut hänestä sen jälkeen. Tarinoiden perusteella hänen isänsä pahoinpiteli hänet ja erotti hänet suvusta, hän lopetti työt äitini luona ja muutti pois kaupungista. Sen pituinen se.”

Cinnamon tuijotti valokuvaa mykän kauhun vallassa. Tuntui hirvittävältä kuvitella, että se sama Alessandro, joka edellisenä iltana oli saanut hänet tuntemaan olonsa hyväksi ja vapaaksi oli tehnyt jollekulle niin aiemminkin ja sitten murskannut tytön. Niin kuin hänet nyt, Cinnamon ajatteli kitkerästi. Hän saattoi vain kiittää onneaan siitä, että oli saanut varoituksen etukäteen, eikä ollut päätynyt vajoamaan täydellisesti Alessandron maailmaan niin kuin Gina Veroni. Kohottaessaan kasvonsa Alessandron kasvoihin Cinnamonista tuntui, ettei hän enää lainkaan ymmärtänyt Alessandro Visardoa… jos hän oli koskaan ymmärtänytkään. Hän näki pilkallisen katkeruuden paistavan Alessandron silmistä.

“Ja tässä - “ Alessandro osoitti seuraavaa, tällä kertaa violettitukkaista naista esittävää valokuvaa. “Laura Belmonte. Toinen seuraavan kesän tytöistä. Toinen on tässä… ja tuo vasemmalla oleva nainen on viime kesältä. Usko tai älä, hän itse asiassa tarjoutui muuttamaan Englantiin luokseni!” Lisää katkeralta kalskahtavaa naurua. Cinnamon nosti kädet korvilleen.

“Lopeta!”
“Mitä? Minä luulin, että halusit ymmärtää!” Alessandron ääni suorastaan tihkui ivaa. Cinnamon ravisti päätään kyyneleet silmissään.

“Minä ymmärsin jo!”

“Ja mitä sinä ymmärsit?”

“Alessandro - “

“Mitä sinä ymmärsit?” Alessandro toisti terävästi. Miehen toinen käsi sulkeutui Cinnamonin ranteen ympärille ja veti häntä lähemmäs, kunnes heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan. Cinnamonin katse harhaili Alessandron läpitunkevista silmistä miehen huuliin ja kauhukseen hän huomasi ajattelevansa, miten mielellään suutelisi miestä uudelleen, kaikesta huolimatta - hän repi itsensä takaisin todellisuuteen tajutessaan Alessandron aavistaneen, mitä hän oli ajatellut.

“Kerro minulle”, vaati Alessandro. “Kuka minä olen?”

“Sinä olet tunteeton ihminen”, Cinnamon kuiskasi kyyneleet silmissä ja sanat tuntuivat takertuvan hänen kurkkuunsa, kun hän pakotti itsensä jatkamaan. “Sinä huijaat ihmisiä vain saadaksesi itsellesi paremman olon - vetoat suruusi - KÄYTÄT heitä - “

Alessandro irrotti otteensa Cinnamonista ilmeisen tyytyväisenä. “Ymmärsithän sinä”, mies tokaisi ilottomasti. “No niin, joko sinä nyt palaat takaisin poikaystäväsi luokse?”

Kauhunsekaisen inhon vallassa Cinnamon nousi ylös sängyltä. Hän räpytteli kiivaasti silmäluomiaan haluamatta Alessandron näkevän, että mies oli saanut hänet itkemään - kaiken jälkeen Alessandro ei missään tapauksessa ansainnut sitä, hän ei ansainnut mitään… Cinnamon ei käsittänyt, miten oli voinut lukea Alessandroa niin väärin. Katsottuaan ajatuseulaan hän oli antanut itselleen luvan kuvitella, että kovan ulkokuorensa alla Alessandro oli vain loukattu nuori mies, jonka saattoi korjata takaisin itselleen. Seisoessaan nyt siinä katselemassa, kuinka Alessandro kokosi murskaamiensa tyttöjen valokuvia takaisin kirjekuoreen hän tajusi olleensa katkerasti väärässä. Alessandro oli pinnan alta samanlainen kuin ulkoapäin katsottunakin: jäinen ja turta. Oli mahdotonta sanoa, mikä miehessä oli mennyt vikaan, mutta jotakin oli silti tapahtunut, siitä Cinnamon oli varma. Pikkusiskon onnettomuus oli repinyt Alessandrosta jotakin olennaista irti.

“Kuulostaa hyvältä”, Cinnamon kuiskasi kylmästi silmäillessään Alessandron jäykkää olemusta. Hän onnitteli itseään tajutessaan, kuinka jäätävältä oikein olikaan kuulostanut - kuin hän ei olisi todella välittänyt. Oli esitys kuinka hyvä tahansa, Alessandroon se ei kuitenkaan tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Kalpean hymyn varjot huulillaan mies kohottautui jaloilleen ja siirtyi joustavin askelin Cinnamonin luokse. Hän tarttui tytön käsivarsiin ja pakotti tämän aloilleen kesken liikkeen. Cinnamon katseli miestä sekavin tuntein. Sitten Alessandro jo kumartuikin alas hänen puoleensa ja vangitsi hänen huulensa yhteen lujaan, viiltävään suudelmaan. Cinnamon olisi antanut mitä tahansa, jos olisi sillä hetkellä voinut vain pysäyttää ajan ja todellisuuden ja vain jäädä siihen. Unohtaa kaiken. Koko olemus verta vuotaen hän tempasi itsensä irti Alessandron rautaisesta otteesta ja työnsi miehen kauemmaksi.

“Minä en ymmärrä sinua!” hän puuskahti itkuisesti. “Mikä sinua oikein vaivaa?”
Alessandro hymyili tutkimatonta hymyään. “Onko mielessäsi kertaakaan käynyt, että katsoessasi ajatuseulaan eilen näit vain sen kauniimman puolen tarinasta?”

Sen sanottuaan mies työnsi kätensä kaapunsa taskuun ja veti esille mustan silkkinauhan. Siinä Cinnamonin kyyneltyneiden silmien edessä hän kohotti käsiään, sitoi nauhan hiuksiinsa ja käveli ulos huoneesta.

“EI”, James kielsi tiukasti. “Minä en suostu kutsumaan sitä limanuljaskaa meidän häihimme!”

Lily huokaisi venytetyn kärsivällisesti ja laski hääsuunnitelmia sisältävän pergamenttinivaskan sohvapöydälle. Hän risti käsivartensa rinnalleen tavalla, joka Jamesin kokemuspohjan mukaan enteili pahaa. Poika valmistautuikin henkisesti jälleen yhteen ilmisotaan heidän välillään tehden samalla mielessään päätöksen, ettei tällä kertaa antaisi periksi tyttöystävälleen. Ei ikinä eikä missään tapauksessa. Lily saattoi uskoa kompromisseihin, mutta tässä tapauksessa niitä ei tulisi, James päätti.

“James, sinä et kuolisi siihen”, Lily muistutti. “Hän on ihminen siinä missä muutkin!”
“Hän on pahempi kuin pussillinen juopuneita kääpiöitä”, äyskähti James. Lily pidätteli salaa hymyään.

“Etköhän sinä nyt vähän - “
“Minä EN liioittele”, James keskeytti kiivaasti. “Amos Diggory on oikea piru! En ymmärrä, miksi meidän pitäisi kutsua hänet meidän häihimme!”
Lily sulki silmänsä, eikä vastannut. Oli mahdotonta sanoa, johtuiko tytön äkillinen vaiteliaisuus epätoivosta vai väsymyksestä. James itse olisi arvannut jälkimmäistä. Kello oli vasta puoli kahdeksan aamulla ja he olivat työskennelleet häiden parissa jo puolentoista tunnin verran. Niin pitkä aika yhdessä huoneessa olisi muutenkin ollut epäinhimillistä hermojen testaamista, mutta niin aikaisin aamulla se oli vieläkin anteeksiantamattomampaa. Parempiakaan vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut, sillä iltaisin niin Kelmien kuin tyttöjenkin asunnot olivat niin täynnä meteliä ja ihmissuhdeselkkauksia, ettei siellä aina kuullut edes omia ajatuksiaan. Siriuksen ja Ariannan ilmisota porkkanan kohtalosta ei vain jollakin tapaa ollut omiaan tunnelmaa kohottamaan.

“James”, Lily aloitti lopulta ottaen ääneensä sen ylitsevuotavan järkevän äänensävyn, jota James oli ollut jo pelkäämään. Vääntäen kohteliaan ja keskittyneen ilmeen kasvoilleen James ajatteli salaa mielessään, että Lilystä tulisi jonakin päivänä loistava äiti. Tyttöhän oli jo nyt parempi kuin hänen oma äitinsä milloinkaan!

“James, minä tiedän, ettet sinä pidä Amoksesta - “
“Eikä hän pidä meistä!”

Lily huokaisi. “Eikä hän pidä meistä. Mutta hän OLI meidän koulutoverimme. Olisi epäreilua jättää kutsumatta hänet.”

James hymyili tahtomattaankin. Vain Lily saattoi olla niin huolehtivainen, että jaksoi välittää jonkun Amos Diggoryn kaltaisen niljakkeen tunteista, hän ajatteli ylpeästi. Samalla häntä kuitenkin ärsytti.

“Amos vain pilaisi häät tekemällä typeriä välihuomautuksia kaiken aikaa”, hän vastusteli.

“Hän on ehkä ärsyttävä, mutta ei typerä.”

“Älä valehtele! Et kai sinä vakavissasi kuvittele, että hän HALUAISI tulla meidän häihimme?”
Lily kohautti olkapäitään. “Se ei ole meidän murheemme. Mutta me voimme kuitenkin kutsua hänet, vai mitä?”

“Ei hänkään kutsuisi meitä omiin häihinsä!” James järkeili toivoen saavansa Lilyn viimein luopumaan koko tuumansa. Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn määrätietoisiin kasvoihin riitti kuitenkin häivyttämään kaiken toivon hänen mielestään. Lily ei luovuttaisi ennen kuin haudassa.

Yllättäen Lilyn huulille kohosi omahyväinen hymy. James katsoi tyttöä yllättyneenä. Tuo hymy oli sellainen, jonka hän oli tottunut näkemään ainoastaan katsoessaan peiliin, tai kenties myös Siriuksen kasvoilla - ei missään tapauksessa herttaisen, ystävällisen Lilyn. Hän loi tyttöön epäluuloisen katseen.

“Mitä sinä virnistelet?”
“Sitä vain”, Lily sanoi nautinnollisesti ja piti sanojen välissä dramaattisen tauon. “Että hän itse asiassa KUTSUU meidät häihinsä.”

Sulkakynä putosi Jamesin sormista sohvalle. “MITÄ?” poika älähti kuivatessaan ohimennen sohvalle läikkyneet mustetahrat taikasauvallaan pois.

“Kuulit oikein”, Lily sanoi leveästi hymyillen. “Amos kutsuu meidät häihinsä.”

“Minä en edes tiennyt hänen olevan menossa naimisiin!”

“En itse asiassa minäkään”, Lily myönsi kulmiaan kurtistaen. “Ennen kuin perjantaina. Tapasin hänet kaupassa - hän oli siellä sen ruosteisen noidankattilansa kanssa - Marcia Connellyn - ja he kertoivat olevansa menossa naimisiin. Minä, Cinnamon ja Arianna olemme kuulemma tervetulleita. Ja seuralaiset myös, mikä mitä todennäköisimmin tarkoittaa teitä.”

James tuijotti tyttöystäväänsä pystymättä keksimään mitään sanottavaa. Oliko Amos Diggory menossa naimisiin? Pelkkä ajatuskin tuntui epätodelliselta - se Amos, jonka James oli Tylypahkassa tuntenut ei olisi koskaan mennyt naimisiin vapaaehtoisesti. Vaikka todennäköisesti asiat olivat nyt muuttuneet, James ajatteli sitten vahingoniloisesti. Amoksellahan oli nyt poikakin. Mitä heille kaikille oikein tapahtui?

“Milloin?” hän äyskäisi viimein.

“Marraskuun neljäntenätoista.”

“Hän haluaa meidät sinne vain kehuskellakseen! Hän haluaa ainoastaan esitellä hienoja häitään ja hienoa Miss Ruosteista Noidankattilaansa! Ei hän meitä sinne OIKEASTI tahdo”, James paasasi. Lily katseli häntä kismittävän tyynesti.

“James, minä olen valmis allekirjoittamaan kaiken, mitä sanoit”, tyttö sanoi, kun James oli vaiennut. “Mutta mitä väliä sillä on? Yhtä hyvin sinä voit tehdä samalla tavalla hänelle!”
“Minä - mitä? Sinä haluat, että minä esittelen sinua Amos Diggorylle kuin mitäkin esinettä?” James puuskahti liian järkyttyneenä muotoillakseen sanojaan sen kauniimmin. “Lily, mitä sinä olet oikein tänä aamuna syönyt?”
“Sinähän sen tiedät, sinä sen kokkasit”, Lily sinkautti hämmentymättä. “Ja ei, minä EN tarkoittanut, että sinun pitäisi esitellä MINUA. Mutta jos sinä haluat kehuskella hänelle, voisit yhtä hyvin tehdä sen meidän häissämme.”

“Oletko sinä varmasti Lily Evans?”

“Viime näkemältä kyllä, kiitos vain”, Lily vastasi kuivasti. “Miten niin?”
James pudisti päätään sekavana. “En taida tuntea sinua niin hyvin kuin luulin, siinä kaikki. En tiennyt, että sinusta löytyy noin häijyjä piirteitä!”
“Minä en ole häijy, minä olen järkevä!”

“Ja mitä järkevää tuossa muka on?”

“No, sehän on vain kompromissi”, Lily sanoi katsoen Jamesia suurin, viattomin silmin. “Sinä saat mitä haluat, eli luvan ärsyttää Amosta. Minä saan mitä haluan, eli luvan kutsua Amos meidän häihimme. Eikä Amoskaan saa mitään tekosyytä loukkaantua siitä, että hän kutsui meidät häihinsä, mutta me emme häntä. Onko tuossa muka jotakin vikana?”

“On”, James jupisi. “Se, että minä en edelleenkään pidä Amoksesta.”
“JAMES!”

“Mitä? Merlin, Lily, kutsu hänet, jos kerran haluat, mutta älä odota, että minä - “ James ei ehtinyt lopettamaan lausettaan, ennen kuin Lily oli jo lennähtänyt hänen kaulaansa sellaisella voimalla, että hän joutui ottamaan tukea sohvakaiteesta pysyäkseen tasapainossa. Säkenöivä hymy huulillaan Lily taivutti niskaansa ja painoi lujan suudelman poikaystävänsä huulille. James yritti turhaan estää hymyä kohoamasta huulilleen. Hän saattoi vihata Amos Diggorya ja tämän vastenmielistä läsnäoloa melkein yhtä paljon kuin korvanpesua kotona Godricin Notkossa, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö riidalla olisi ollut ehdottomasti hyvät puolesta, kuten aina. Kyllä, James ajatteli hämärästi antaessaan sormiensa liukua Lilyn hiuksien sekaan, loppuelämä Lilyn seurassa vaikutti ehdottomasti hyvältä vaihtoehdolta.

“Höm, höm.”

Itsekseen valittaen James vetäytyi kauemmas sylissään istuvasta punapäästä. Vastentahtoisesti hän käänsi katseensa edelleen tekoyskää harjoittavaan tunkeilijaan, joka osoittautui Cinnamoniksi.

“Kuule, Cin, tämä on yleinen oleskelutila, joten sinun täytyy nyt vain - “ James aloitti naama virneessä, mutta vaikeni nähdessään vaaleatukkaisen tytön onnettoman ilmeen. Myös Lily havaitsi saman tosiasian. Tyttö liukui alas hänen sylistään ja kiirehti lattian poikki kietomaan käsivarsiaan parhaan ystävänsä ympärille.

“Sinä näytät tosi kurjalta. Missä sinä oikein olet ollut?” Lily kauhisteli kuin paraskin äiti. James virnisti itsekseen.

Cinnamon nikotteli. “Vakoiluverkostossa.”

“Ja tulet vasta nyt? Cin, minä luulin, että tulit kotiin jo ajat sitten! Alessandroko sinut toi?

“Ei”, tiuskaisi Cinnamon. Tytön kasvoille kohosi kireä hymy, kun hän lisäsi “sen Thorntonin naikkosen” näyttäneen hänelle ulospääsytien Lutonin kaduille. Sitten, vain puolen sekunnin kuluttua, tyttö purskahti Jamesin suureksi kauhuksi katkeraan itkuun. Hän lyyhistyi voimalla suoraan Lilyn käsivarsille ja mumisi jotakin epäselvää tytön korvaan itkunsa lomasta.

“Cin, en saa mitään selvää - Cin - voi ei - kuule - rauhoitu - hidasta - “

“Lily, se oli hirveää! MINÄ olen hirveä!” porasi Cinnamon. “Alessandro oli siellä - ja minä olin siellä - “
“Se nyt ei tullutkaan vielä selväksi”, James mumisi toisesta suupielestään. Hän vaikeni, kun Lily mulkaisi häntä pahasti. Sitten tyttö keskitti jälleen kaiken huomionsa ystäväänsä.

“Cinnamon, mitä tarkalleen ottaen tapahtui?”
“Sinä et halua tietää”, Cinnamon niiskutti. Silmät turvonneina ja punottavina hän näytti ennen kaikkea onnettomuuteen joutuneelta pallokalalta, mutta James ravisti velvollisuudentuntoisesti ajatuksen mielestään. Hän tunsi olevansa tyystin väärässä paikassa. Hän oli aina ollut huono käsittelemään parkuvia tyttöjä, joskin Lily teki poikkeuksen hänen mielessään silläkin alalla. Cinnamon ja Lily olivat kuitenkin kaksi eri asiaa, eikä Jamesin ollut vaikeaa päättää, kumpi heistä oli vaikeampi tapaus.

“Minä - “ James ähkäisi. “Haluatteko, että keitän kahvia?”

“Siitä vain”, Lily sanoi hajamielisesti vilkaisemattakaan häneen ja vaikka lausahdusta ei voinutkaan nimittää kovin kiitolliseksi kehotukseksi, käytti James siitä huolimatta sitä tekosyynä vetäytyäkseen keittiön rauhaan. Sieltäkin hän tosin saattoi kuulla Cinnamonin hysteerisen tilityksen.

“Lily, Alessandro on hirvittävä ihminen - hän - hän vain pyörittää tyttöjä kuin mitäkin lurettia - “

“Se on rulettia”, Lily oikaisi hienotunteisesti. Paljastus sai Cinnamonin nyyhkytyksen yltymään entisestään. James alkoi kovaa vauhtia toivoa, että kello olisi ollut jo kahdeksan ja hän olisi saanut hyvän tekosyyn paeta Auroriakatemian ihanaan hiljaisuuteen.

“Hän on pahempi kuin Sirius ikinä! Et nähnyt häntä siellä! Hän vain katsoi minua kuin halpaa lohikäärmepihviä ja minä - ja minä SUUTELIN häntä.”
James kirosi, kun taikasauva lipsahti hänen otteestaan lattialle kesken loitsun. Cinnamon oli suudellut Alessandro Visardoa? Noin vain, Remuksen nenän alla? Tai ei todennäköisesti alla, vaan pikemminkin selän takana, mutta asia oli joka tapauksessa sama, James pohti mielessään järkyttyneenä. Tiesikö Remus? Pitäisikö hänelle kertoa? Merlin, James manasi, miten Cinnamon saattoi olla niin typerä, että meni tekemään jotakin sellaista?

“Minä tiesin sen alusta asti”, James paljasti kahvipannulle. “Siitä Visardon gigolosta on vain haittaa!”

Hän vaikeni kuullessaan lisää puhetta olohuoneesta. Lily lohdutti Cinnamonia. LOHDUTTI - ikään kuin Cinnamon olisi ansainnut mitään lohdutusta tekonsa jälkeen. Pahus, miten tyttö saattoi tehdä jotakin sellaista Jamesin ystävälle? Noin vain, harkitsematta? ARIANNA olisi saattanut tehdä jotakin sellaista. Mutta ei missään tapauksessa Cinnamon.

James tunsi suuttumuksen tumman varjon nostavan päätään sisällään, kun hän vain ajattelikin Cinnamonia ja sitä, mitä tytön teko vielä aiheuttaisi Remukselle. Remuksella oli tarpeeksi ongelmia ilman huikentelevaista tyttöystävääkin. Eivätkä Cinnamon ja Lily tajunneet sitä?

“Shh, kaikki paranee kyllä vielä”, James kuuli Lilyn kuiskuttavan. “Rauhoitu - et sinä voinut tietää - ei se ollut sinun vikasi - “

Se pisara katkaisi kentaurin selän. James paukautti kahvipannun vasten pöytää sellaisella voimalla, että se olisi yhtä hyvin voinut haljeta keskeltä kahtia. Mieli mustana hän marssi olohuoneeseen, missä Lily keinutti rajusti parkuvaa ystäväänsä edelleen sylissään.

“Minä menen nyt töihin”, James murahti katsomatta tyttöystäväänsä. Hän nykäisi yhdellä terävällä liikkeellä viittansa tuolinkaiteelta ja lähti saapastelemaan eteiseen.

“James - James odota - “ Lily kutsui hänen jälkeensä, kun James veti kenkiään jalkaansa. “Onko kaikki hyvin? Kuulostat vihai- “

James ei jäänyt odottamaan, että kuulisi Lilyn lopettavan lauseensa. Hän veti oven niin rajusti auki, että se oli keikahtaa irti saranoiltaan. Saman tien hän astui käyttämään ja antoi oven paukahtaa kiinni perässään. Hemmetin Cinnamon!

Suuttumus ei ollut vieläkään hellittänyt otettaan Jamesista, kun hän puolen tunnin kuluttua istui Auroriakatemian kolealla lattialla ja teeskenteli kuuntelevansa aurori Camelotta Tonksin yksitoikkoista nimenhuutoa, jolla ei ollut muuta uutta tarjottavaa kuin se tosiasia, ettei Jude X ollut paikalla. Kyseessä ei ollut missään tapauksessa ensimmäinen kerta, eikä James käsittänyt, miksi kukaan vaivautui edes teeskentelemään hämmästynyttä. Hän itse olisi antanut vaikka sauvakätensä, jos olisi saanut kuulla, missä Jude oli. Tai pikemminkin miksi - hänellä oli aavistuksensa, joiden mukaan Jude saattoi olla puuhaamassa jotakin epäilyttävää Päivän Profeetan pikku kopperoissa, mutta syytä hän ei olisi kuolemakseenkaan keksinyt.

Sirius nojautui kyllästyneenä Jamesin puoleen keskeyttäen hänen mietteensä. “Vakavissaan, jonkun pitäisi kedavrattaa Tonks”, hän mumisi vaimealla äänellä. “Hän on tappavan tylsä!”
“En huomannutkaan”, James sanoi sarkastisesti. “Miksei Red voi olla täällä?”

Sirius virnisti. “Hänellä on varmaan parempaa tekemistä. Kuolonsyöjien pidättäminen luutakomerossa ja niin edespäin - “
“Sirius!” James älähti inhoavasti.

“Mitä?”

“Vain sinä saat Redin puuhat kuulostamaan noin likaisilta!”
Liian myöhään he tajusivat korottaneensa ääntään kesken keskustelun. Kääntäessään katseensa takaisin Camelotta Tonksiin James sai huomata naisen katseen suuntautuneen heihin siinä missä toistenkin. Ilmeisesti keskustelu oli osoittautunut muiden läsnäolijoiden mielestä niin mielenkiintoiseksi, että he olivat hylänneet koko nimenhuudon seuratakseen väittelyä.

Sirius virnisti anteeksipyytäväksi. “Jatkakaa vain, aurori Tonks.”

“Minä en suoraan sanottuna halua tietää, mitä teidän likainen mielikuvituksenne on kehitellyt minun kollegastani”, Tonks vastasi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Mutta olisin kiitollinen siitä, jos pitäisitte ne mielikuvat omana tietonanne.”

James ja Sirius nyökkäsivät. “Kyllä, aurori Tonks”, he lausuivat yhteen ääneen. Jokin tässä tavassa näytti käyvän Tonksin hermoille, sillä nainen sulki tuskastuneena silmänsä ja veti syvään henkeä, ennen kuin jatkoi.

“Näin meidän kesken, aurori Stron on ollut vuosikausia samassa työpaikassa kanssani ja olen yllättänyt hänet luutakomerosta vain yhden ainoan kerran”, nainen tiedotti tiukkaan sävyyn.

“Kenen kanssa?” Sirius kysyi oitis.

“Älä viitsi, eikö se ole ilmiselvää?” Alice Prewett huokaisi.

“Ei sitä koskaan tiedä - “
“Riittää jo, te kaikki!” Tonks määräsi äänessään sävy, joka varoitti ihmisiä koettelemasta enempää hänen rajojaan. Syvään huokaisten Sirius sulki suunsa ja vajosi takaisin lattialle kasvoillaan marttyyrin ilme. Myös James ja Alice vaikenivat.

Tonks nyökkäsi lyhyesti. “Kiitos. Nyt, palataksemme asiaan - onko kenelläkään aavistustakaan siitä, missä herra Langloise-Rioux piileskelee?”

Jamesin suureksi yllätykseksi Hermel Biggs viittasi.

“Niin?”
“Hän on tänään Päivän Profeetassa. Hän sopi asiasta aurori Vauhkomielen kanssa tänä aamuna, kuulin heidän puhuvan siitä - “ Hermel vaikeni äkkinäisesti ja alkoi asetella ruutukaapunsa kauluksia huolekkaasti.

“No, asia on sillä selvä. Ei puhuta siitä sen enempää”, Tonks päätti lyhyesti ja siirtyi selittämään heille niitä harjoituksia, jotka odottaisivat heitä sinä päivänä. James ei kuitenkaan enää kuunnellut. Hän vaihtoi pikaisen katseen Siriuksen kanssa ja muistutti ystäväänsä äänettömästi siitä, että he ottaisivat Jude Langloise-Riouxin puheeksi Hermelin kanssa myöhemmin.

Tilaisuus Hermelin kuulustelemiseen tarjoutui vielä samana iltapäivänä, kun Frank Longbottom ryntäsi huoneeseen kesken itsepuolustusharjoitusten ja ilmoitti, että Vauhkomieli kaipasi Tonksia käytävässä. James ja Sirius laskivat oitis taikasauvansa ja kääntyivät katsomaan ovelle, missä puuskuttava Frank seisoi puristaen pudottamaansa taikasauvaa tiukasti kädessään. Mies näytti huolestuneelta.

“Riittää tältä päivältä, ryhmä”, Tonks kääntyi ilmoittamaan oppilailleen ja pyyhkäisi heidät sitten syrjään kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Hän asteli joustavin askelin ovelle Frankin luokse.

“Mitä on tapahtunut?”
“Se on Red”, Frank vastasi kireästi. “Hän oli kaksintaistelussa.”
“Kenen kanssa?”
Frank pudisti päätään. “En tunnistanut sitä miestä. Vaaleat hiukset, ehkä vähän yli kahdenkymmenen. Ei missään tapauksessa kuolonsyöjä.”

“Oletko varma?” Tonks tiukkasi.

Mies hymyili niukasti. “Olen opetellut nimeltä ja ulkonäöltä jokaisen tunnistetun kuolonsyöjän. Se mies ei ollut heidän joukossaan… ja minusta näytti muutenkin siltä, että heillä oli enemmän... henkilökohtaisia kaunoja.” Frankin ääni vaimeni lopussa niin matalaksi, että James joutui höristämään korviaan erottaakseen sanat. Hän rypisti otsaansa. Kenen kanssa Red voisi riidellä?

“Eikö se mies ole oppinut yhtään mitään?” Tonks kivahti itsekseen. Kasvot kiveen piirtyneinä hän pyörähti ympäri. “Ryhmä, ottakaa tämä esimerkkinä. Aurori ei koskaan taistele henkilökohtaisten asioiden vuoksi! Menkää nyt kotiinne, älkääkä jääkö tänne luuhaamaan!”

Tonks ei jäänyt odottamaan oppilaidensa vastausta, vaan paineli ulos huoneesta kuin myrskynmerkki. Frank kääntyi vielä väläyttämään yhden hymyn oppilailleen - tai mitä todennäköisimmin Alicelle - ja seurasi sitten Tonksia käytävään.

James vilkaisi Siriusta kysyvästi. “Mitä tehdään?”

“Mitä luulisit? Jäädään totta kai liehittelemään naisia, mitä oikein kuvittelet?” naljaisi Sirius. “Pahus, Sarvihaara, meillä on vapaata! Käytetään se hyödyksi!”
“Sinä tarkoitat - “

“Ylös, ulos ja lenkille! Suuri maailma ei odota meitä ikuisesti!”

Katsoen parhaaksi totella Kelmitoveriaan James kömpi ylös pölyiseltä lattialta ja sulloi taikasauvan saappaanvarteensa, ennen kuin käveli muiden kurssitovereidensa vanavedessä ulos ovesta. Vasten tahtoaankin hän jäi viivyttelemään käytävään, missä Tonks ja Vauhkomieli seisoivat kinastelemassa Redin kanssa.

“Hidasta”, James supisi toisesta suupielestään Siriukselle. “Haluan kuulla tämän.”

“Kuten sanot, kapu.”

Maleksiessaan käytävää pitkin eteenpäin James ei voinut olla toivomatta, että olisi kuullut paremmin, mistä Red ja Vauhkomieli keskustelivat. Nyt hän erotti vain hajanaisia keskustelunpätkiä - sanan sieltä täältä, kuten “typeryyttä”, “houkka” ja “mitä minä olen sinulle sanonut”. James pidätteli hymyään nähdessään tavan, jolla Red katseli Vauhkomieltä. Mies näytti siltä, että olisi voinut tappaa työtoverinsa.

“Luopuisit jo”, Red ärähti lopulta kyllästyneenä. “Minulla oli syyni siihen. Jos olisit kuullut, mitä hän sanoi - “

“Sinä olet aurori nyt, Stron, et enää mikään taikasauvaa heiluttava pikku porkkana!” Tonks keskeytti jäätävään sävyyn. “Sillä ei ole väliä, mitä se mies sinulle sanoi! Sinulla ei ole enää oikeutta välittää!”

“Sinun on helppo sanoa. Sinä et kuullut sitä!”

“Minun ei tarvitse kuulla sitä!” Tonks kiljui vastaukseksi, eikä Jamesilla äkkiä ollut enää mitään ongelmaa seurata keskustelun kulkua. “Kautta Grindelwaldin, Red, käyttäytyisit edes asemasi mukaisesti!”

Red ei näyttänyt edes kuulevan. “Minä tapan hänet vielä jonakin päivänä”, mies vannoi vakaasti. “Minä joko tapan hänet, tai hän tappaa minut. Joka tapauksessa pidän huolta siitä, että hän päätyy siihen helvettiin, jota minulle aina manasi.”

Tonks ei vastannut. James tulkitsi hiljaisuuden merkiksi keskustelun päättymistä ja kiirehti nykimään vastahakoista Siriusta eteenpäin käytävällä.

“Sehän oli valaisevaa”, Sirius haukahti, kun James raahasi hänet Auroriakatemian aulaan, joka oli hiljainen lukuunottamatta nyrpeältä näyttävää aulanoitaa, jota ympäröi pistävänhajuinen savupilvi.

“Mitä luulet, kenestä hän puhui?”
Sirius tuhahti. “Minä TOIVON, että kyseessä on Bellatrix.”

“Anturajalka, hän puhui miehestä”, James muistutti hienotunteisesti. Hetken ajan Sirius vaikutti pohjattoman pettyneeltä. Sitten hän näytti harkitsevan asiaa uudelleen ja teki ilmeisesti mielessään jonkin syvällisen päätöksen, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat.

“Mitä nyt?” voihkaisi James.

“No, ei sitä koskaan tiedä - ehkä Bellatrix on viimeinkin tavoittanut sisäisen luolamiehensä ja päätynyt - “

“Anturajalka, minä en halua tietää enempää!”
“Miksi et? Minä vain - “
“Hiljaa!”

“Miksi?” Sirius nurisi loukkaantuneena. “Kuiskaileeko Lily kenties telepaattisesti mieleesi? Jamesssss…. oi, Jamesssssss…”

James pidätteli nauruaan. “Anna olla, Anturajalka. Ruutukaapu-Biggs on tuolla. Minulla on hänelle vähän asiaa.”

Hermel Elmer Biggs kyhjötti yhtenä shakkiruutuisena myttynä Auroriakatemian ulkoportailla ja kirjoitti kiivaasti kirjettä pergamentinpalaselle. Hän oli niin keskittynyt työhönsä, ettei kunnolla edes huomannut, kun James ja Sirius ilmestyivät hänen selkänsä taakse. Sirius ojentui taputtamaan häntä olkapäälle. Hän kirkaisi.

“MITÄ - hei, säikytteleminen on rumaa!” Hermel moitti kääntyessään ympäri kasvot asteen verran kalvenneina. “Olisin voinut saada sydämenpysähdyksen tuosta hyvästä!”
“Anteeksi, kaveri”, Sirius pahoitteli kuulostaen siltä, ettei ollut todellisuudessa tippaakaan pahoillaan. Hän istui Hermelin viereen kiviportaille ja nauroi nähdessään, kuinka Hermel liikahti kauemmas hänestä. Heidän opiskeluaikansa jälkeenkään mies ei ollut päässyt eroon Siriusta kohtaan tuntemastaan paljaasta kauhusta, joka nytkin hehkui hänen silmistään.

“Meillä on sinulle asiaa”, Sirius aloitti.

“Kysyttävää, enemmänkin”, James oikaisi istuessaan alas. Hänen sanansa saavuttivat Hermelin täyden kiinnostuksen ja mies laski pergamentinpalasen syliinsä kasvoillaan se äärimmäisen mahtipontinen ilme, jota James oli varsin lyhyessä ajassa oppinut inhoamaan.

“Teen parhaani auttaakseni teitä ongelmassanne”, mies vastasi muodollisesti. “Mitä haluaisitte kysyä?”

“Se liittyy Judeen”, sanoi Sirius.

“Ai Langloise-Riouxiin? Mitä hänestä?”

“Sinä kuulemma tiedät, missä hän on.”
Hermel nyökkäsi näyttäen siltä, että yritti olla näyttämättä itsetyytyväiseltä. Hän piti juuri tarpeeksi pitkän tauon vaikuttaakseen mietteliäältä ja ilmoitti sitten Juden menneen käymään Päivän Profeetassa.

“Niin, niin”, James sanoi kärsimättömästi. “Sen me tiedämme. Mutta MITÄ hän siellä tekee?”

Hermel kohautti olkapäitään. “Hän ei ole oikeastaan minun ystäväni, eli en tiedä tarkalleen - hän ei kertonut sitä - mutta luulisin, että asialla on jotakin tekemistä hänen vaimonsa kanssa.”

“HÄNEN VAIMONSA!” Sirius karjaisi sellaisella voimalla, että Hermel nosti perin juurin järkyttyneenä kädet korviensa suojaksi.

“Niin”, vaaleatukkainen nuorukainen inahti selvästi säikähtäneenä. “Hänen vaimonsa, Lucy - “

“ - X”, James lopetti ällistyneenä. Seuraavassa hetkessä hän purskahti nauruun ymmärtämättä kunnolla itsekään, miten oli saattanut olla niin uskomattoman typerä. He kaikki olivat olleet - hän, Sirius, Arianna, Lily. Jokainen vuorollaan he olivat ihmetelleet, mikä oli Juden ja Lucyn yhteys, kun koko ajan sitä oli heilutettu heidän nenänsä edessä kuin punaista viittaa härälle. Totta kai Lucy Wright-X oli Juden vaimo, heillähän oli sama sukunimikin. X.

“Anturajalka, me olemme idiootteja”, James sanoi pyyhkien naurunkyyneleitä silmistään. “Se oli koko ajan meidän nenämme edessä! Me emme vain huomanneet sitä!”
“Liian ilmiselvää”, Hermel nyökytteli viisaasti. “Sitä sattuu toisinaan. Minunkin äitini kadottaa usein silmälasinsa vain huomatakseen, että - “

“Kiitos, Hermel, tuo riittääkin jo”, Sirius keskeytti ja aina yhtä kunnioittava Hermel vaikeni silmänräpäyksessä. Sirius taputti miestä ohimennen harteille ja ponkaisi sitten ylös kiviportaalta kasvoillaan yhtä hämmästynyt ilme kuin Jamesillakin. Miten heiltä oli kestänyt niin kauan huomata asia? Kyse oli varmasti siitä, että Judelle oli niin vaikeaa kuvitella vaimoa, James tuumi. Mieshän ei edes hallinnut kunnollista englantia! Ja vielä Lucy Wright-X:n kaltainen vaimo…

“Älä enää koskaan väitä minua älykkääksi, Anturajalka”, James varoitti valmistautuessaan kaikkoontumaan takaisin kotiin Viistokujalle.

Sirius hymyili hänelle leveästi. “Ikään kuin minä muutenkaan erehtyisin tekemään sellaista virhettä, kaveri.”

Jamesin hyvä tuuli hälveni kovaa vauhtia, kun hän ilmiintyi keskelle asuntonsa olohuonetta ja huomasi Lilyn penkovan kirjahyllyään pelottavan määrätietoinen ilme kasvoillaan. Lilyn näkeminen palautti kaikki aamuiset tapahtumat yhtenä vyörynä takaisin hänen mieleensä. Cinnamon. Remus. Alessandro Visardo. James puristi vihaisesti kätensä nyrkkiin.

“Mitä sinä oikein teet?” hän tiedusteli viileästi.

Lily kääntyi ympäri pyörittäen hämillisenä punaisia hiussuortuvia sormissaan. “Etsin sinun kummisetäsi yhteystietoja - James, et kai sinä tosissasi aikonut jättää kutsumatta häntä?”
“Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minua kiinnostaa tippaakaan?” James laukoi takaisin purevaan sävyyn. Lily katseli häntä otsa rypyssä.

“Hyvä on”, tyttö sanoi sitten kuin olisi yrittänyt tulkita hänen ajatuksiaan ja katsonut onnistuneensa. “Mikä sinua painaa? Voit yhtä hyvin kertoa, koska minä en mene minnekään, ennen - “

“Mikä minua painaa?” James toisti. “Pahus, Lily, voisikohan kyseessä MITENKÄÄN olla sinun huikentelevainen ystäväsi?”

“Minun - “ Lily vaikeni tajutessaan, mistä James puhui. “Ai.”

“Ai?” Siinäkö oli kaikki, mitä Lilyllä oli sanottavanaan, James ihmetteli. Pelkkä yksi säälittävä “ai”, ikään kuin Cinnamonin tekoa ei olisi voinut kuvailla millään muulla tavalla? James itse olisi keksinyt montakin sanaa Cinnamonin käytöksen kuvaamiseen, mutta päätti pysyä kerrankin vaiti oman terveytensä vuoksi.

Lily nosti leukaansa. “Kuule, minä tiedän, mitä sinä ajattelet - “
“Jos sinä tietäisit, et yrittäisi puolustella häntä!” räjähti James. “Jos sinä tietäisit, et LOHDUTTAISI häntä! Seuraavaksi sinä varmaan väität, ettet välitä tippaakaan siitä, miltä Remuksesta tuntuu!”
“Älä viitsi!” Lily kimpaantui. “Totta kai minä välitän! Mutta minä myöskin vaivauduin kuuntelemaan Cinnamonin puolen tarinasta!”

“Ja mikähän se mahtoi olla?” James uteli ivalliseen sävyyn. “Hän oli kenties kyllästynyt olemaan ihmissuden tyttöystävä, joten hän päätti sen sijaan siirtyä italialaiseen naistenmiesvakoojaan? En ymmärrä, miten sinä voit puolustella häntä!”
Vihaiset sanat pyrkivät Lilyn huulille, mutta tyttö nieli ne viime tipassa ja käänsi katseensa pois. James hengitti raskaasti. Häntä melkein hävetti oma maltinmenetyksensä, jos hän ei olisi ollut ehdottoman varma sen aiheellisuudesta. Ei ollut oikein, että Lily - hänen tyttöystävänsä - puolusteli Cinnamonia, kun tämä oli ensin mennyt loukkaamaan yhtä hänen parhaista ystävistään. Yhtä hänen veljistään.

“Kuule”, Lily yritti uudestaan, tällä kertaa maltillisemmin. “Minä en pidä siitä, mitä Cinnamon teki. Mutta myös hän on minun ystäväni, enkä minä voi valita puolia sillä tavalla. En niin kuin sinä.”
James avasi suunsa vastatakseen, mutta Lily viittasi häntä vaikenemaan.

“Tiedän, että me olemme eri mieltä tästä asiasta, enkä yritä saada sinua hyväksymään minun kantaani, jos se ei sinua kiinnosta”, tyttö selitti. “On typerää riidellä tästä asiasta, James, varsinkin kun se ei edes koske meitä.”

“Kyllä se koskee!”

“Ei suoranaisesti”, korjasi Lily. “Sitä paitsi me voimme käyttää aikamme paljon paremminkin kuin tappelemalla. Onko siinä muka jotakin väärin?”

James oli aikeissa väittää vastaa, mutta tajusi sitten, miten typerää se oli - Lily tarjosi hänelle kerrankin helppoa sopuratkaisua. Vain ääliö olisi luopunut sellaisesta tarjouksesta, varsinkin, jos tuo nimenomainen ääliö oli aiemminkin ollut tekemisissä Lilyn temperamentin kanssa.

“Olet oikeassa”, James myöntyi huokaisten. “Ei siinä ole mitään väärin. Unohdetaan koko juttu.”
Lily hymyili voitonriemuisesti ja liikahti lähemmäs tervehtiäkseen Jamesia kunnolla. Suudelma oli samanlainen kuin aina ennenkin, lämmin ja lohduttava, mutta sillä kertaa siitä jäi uupumaan jotakin. James tiesi kyllä, mistä tunne johtui: he molemmat olivat keskittyneet ajattelemaan Cinnamonia.

Cinnamon vaihtoi apein mielin työvaatteet vaaleansiniseen huppupaitaan ja verkkahousuihin ja suuntasi ulos parantajien taukohuoneesta valmistautuen kohtaamaan jälleen kerran ulkomaailman kaikessa armottomuudessaan. Sateen tuoksu leijui yhä ilmassa, kun hän heilautti laukun olkapäälleen ja otti suunnan kohti Viistokujaa. Katu oli autio ja hiiskumattoman hiljainen; kukaan muu ei vaivautunut kulkemaan jalan, ellei sattunut olemaan kuolonsyöjä tai työvuorossa oleva aurori. Cinnamon tiesi kuitenkin, että ilmiintyminen sekavassa mielentilassa oli typerää ja kaiken lisäksi vaarallista. Vaikka olisihan halkiintuminen täydentänyt entisestäänkin surkean päivän loistavaksi, tyttö pohdiskeli kuivasti kääntyessään Viistokujalle vievälle oikopolulle. Hänen jalkansa tuntuivat raskailta.

“Hei, odota vähän!”
Cinnamon kiepsahti kannoillaan kohdaten yllättyneenä varjoissa seisovan Alessandron katseen. Katkerana hän ihmetteli mielensä perukoilla, mitä mies sillä kertaa halusi. Johan tämä oli aamulla tehnyt Cinnamonille suorastaan tarpeettoman selväksi, ettei halunnut olla missään tekemisissä hänen kanssaan.

“No?” Cinnamon tiuskaisi tarpeettoman terävästi.

Alessandro hymyili ikävystyneesti. “Onko sinulla hetki aikaa?”

“Ei oikeastaan.”

“Hyvä on. Sitten hoidan tämän äkkiä. Mennäänkö Vuotavaan Noidankattilaan?”

Cinnamon tuijotti edessään seisovaa italiaanoa ällistyneenä. Eikö mies ollut kuullut sanaakaan siitä, mitä hän oli juuri sanonut?

“Sinä olet uskomaton, Alessandro Visardo!” hän kiivastui. “Mitä sinä vielä oikein haluat? Voisi kuvitella, että sinulle olisi riittänyt se, mitä - “
“Riittää jo”, Alessandro komensi äänessään niin luja sävy, ettei Cinnamon osannut vastustella, vaan sulki suunsa. Hän oli edelleen omien ristiriitaisten tunteidensa vallassa, kun Alessandro tarttui hänen kyynärpäähänsä ja lähti ohjaamaan häntä takaisin Viistokujalle.

He taittoivat matkan hiljaisuuden vallitessa ja kerrankin elämässään Cinnamon oli siitä vieläpä kiitollinen. Hänestä tuntui, että hän olisi ollut kykenemätön keksimään mitään ymmärrettävää sanottavaa, vaikka Alessandro olisikin halunnut puhua. Mies ei kuitenkaan antautunut minkäänlaiseen keskusteluun, vaan luotsasi heidät tuimana ja mykkänä Vuotavan Noidankattilan pubin ränsistyneelle ulko-ovelle.

“Mene sisälle.”

Cinnamon totteli kuin unen vallassa. Hänen mielensä työskenteli kuumeisesti hänen katsellessaan, kuinka Alessandro ravisti läpimärkää viittaansa kuivaksi. Oliko mies tullut varta vasten etsimään häntä? Aikoiko tämä pyytää anteeksi, myöntää olevansa väärässä? Ajatus tuntui kipeältä haavekuvalta ja silti Cinnamon takertui siihen kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteensa.

“Haluatko juoda jotakin?” Alessandro tiedusteli väkinäisen kohteliaasti heidän löydettyään tiensä tyhjään pöytään. Se ei ollut erityisen ongelmallista - Vuotava Noidankattila oli täysin autio lukuunottamatta yksinäistä baarimikkoa ja nurkassa kyhjöttävää hunnutettua, itämaiselta näyttävää noitaa, jonka kynnet repivät sanomalehteä harkitusti kappaleiksi. Cinnamon värähti ja käänsi katseensa nopeasti takaisin keskustelukumppaniinsa. Hän pudisti päätään.

Alessandro kohautti olkapäitään. “Ei sitten. Kuule, tästä aamusta - “

“Mitä siitä?” Cinnamon kysyi pingottuneesti.

Alessandro nieleskeli pitkän tovin, ennen kuin pakotti itsensä puhumaan. “Olen pahoillani.”

Ohitsekiitävän hetken ajan Cinnamon melkein uskoi miehen sanoja - hän HALUSI uskoa niitä. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin paljasti totuuden.

“Lily käski sinun pyytää minulta anteeksi, vai mitä?”

“Mistä arvasit?”

Cinnamon hymähti. “Minä tunnen sinut.”
Sanat saivat Alessandron kivettymään paikoilleen ja muutaman sekunnin verran Cinnamon ehti pelätä uutta raivokohtausta miehen taholta. Sitten Alessandro kuitenkin antoi lihastensa rentoutua ja yksinkertaisesti murahti, että Cinnamon vain kuvitteli.

“Ehkä, ehkä en. Onko mielessäsi koskaan käynyt, että käytökselläsi annat ymmärtää enemmän itsestäsi kuin arvaatkaan?”
“Tässä ei ole nyt kyse siitä. Minä pyysin sinulta anteeksi!”
“Niin, koska Lily käski!”

“Mitä väliä sillä muka on?”
Cinnamon pudisti päätään. Jos hän olikin joskus epäillyt Alessandron valittavan tunteettomuudestaan, oli hän nyt valmis allekirjoittamaan kaikki miehen väitteet. Miehellä ei ollut aavistustakaan niinkään tavallisista asioista kuin anteeksianto tai yhteisymmärrys. Hän oli yksinkertaisesti kykenemätön käsittämään mitään sellaista, Cinnamon ajatteli tuntien säälin läikähtävän sisällään.

“Sillä on se merkitys, että sinä et ole oikeasti pahoillasi”, hän selitti kuin olisi puhunut pienelle lapselle.

Alessandron suupielet nytkähtivät. “Minulla ei ole aikaa sellaiseen, Cinnamon. Ehkä - ehkä jossakin mielessä - olisin voinut ilmaista asiat toisella tavalla tänä aamuna - olin kai turhan varomaton - joskus unohdan, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä ja Mikaja.”

“Miten Mikaja tähän liittyy?” hämmästeli Cinnamon.

“Monella tavalla”, kuului Alessandron synkkä vastaus. Mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kertoakseen enempää, eikä Cinnamonilla ollut sydäntä kysyä. He yksinkertaisesti istuivat hiljaisuudessa ja katselivat toistensa käsiä. Enempään heillä ei ollut rohkeutta; edellisillan kuvat pitivät yhä liian tiukasti heitä vankeinaan.

“Mikaja raiskattiin, kun hän oli nuori”, Alessandro sanoi viimein vetäen syvään henkeä. Miehen äänensävystä Cinnamon arvasi oitis heidän siirtyneen sellaiselle maaperälle, jolla Alessandro ei ollut ennen seisonut. Hän odotti vakavana, että vakooja jatkaisi.

“Hän oli kai kolmetoista, tai jotakin sinne päin. Se mies oli aurori. Hän oli tulossa isän kanssa juhlista. Humalassa, totta kai”, Alessandro selitti. “Mikaja tuli vastaan ja isä arvasi, mitä tapahtuisi, joten hän katosi paikalta. Kun lehdissä myöhemmin kirjoitettiin, että joku aurori oli… tehnyt mitä teki, ei isä kertonut kenellekään mitään. Vaikka kyllä hän tiesi. Se hölmö - “ Alessandro tuhahti halveksunta jokaiseen piirteensä vajonneena. “Raiskaaja oli kai luvannut suositella häntä seuraavaksi yliauroriksi, joten tietenkään hän ei halunnut vaarantaa sitä… hän siis säilytti työkaverinsa salaisuuden, eikä se mies ikinä jäänyt kiinni.”

Cinnamon nyökkäsi ihmetellen mielessään, miten Mikajan tarina liittyi Alessandron elämään. Hän ymmärsi kuitenkin olla kysymättä ja odotti.

“Isä oli juuri päässyt yliauroriksi, kun hänen ystävänsä murhattiin. Poltettiin elävältä omaan kotiinsa… Ei ollut vaikeaa arvata, että se oli Mikajan vika. Hän oli siinä vaiheessa jo täysin sekaisin päästään, liittynyt Vakoiluverkostoon ja eronnut koulusta… isä tietenkin tiesi, mutta ei kertonut kenellekään. Ei halunnut tahrata mainettaan, kyllähän sinä tiedät ne kuviot. Kai hän kuvitteli, että Mikaja oli saanut tarpeekseen kostettuaan sille miehelle ja unohtaisi koko jutun. Äiti tiesi paremmin. Hän pelkäsi, että Mikaja saattaisi muistaa isän siltä illalta ja aneli, että isä kertoisi jollekulle - pyytäisi meille suojelua - isä vain oli liian ylpeä”, Alessandro jatkoi ääni täydellisen sävyttömänä.

“Joka tapauksessa, Mikaja ei ilmeisesti unohtanut. Hän etsi meidän asuntomme ja tuli sinne kesällä. Isä ja äiti olivat töissä ja minä - no, Ema oli yksin kotona. Hän oli silloin kahdeksan. Mikaja lumosi kaikki ikkunat umpeen ja lukitsi oven… hän sytytti asunnon palamaan…”

“Voi ei”, Cinnamon hengähti.

“Voi kyllä. Kun tulin kotiin, Mikaja seisoi ovella ja piteli sitä kiinni… Ema oli kai yrittänyt vetää ovea auki... koko asunto oli liekeissä…” Alessandro käänsi katseensa toiseen suuntaan. “Jälkeenpäin lopetin koulun ja menin Vakoiluverkostoon. Mikaja oli minulle siskoni velkaa, hän otti minut sinne pyytämättä minua vannomaan valaa… ja jonakin päivänä minä vielä tapan hänet.”
Alessandron äänestä kuuluva vakaumus kauhistutti Cinnamonia. Hän tuijotti miestä mykkänä keksimättä mitään sanottavaa.

“Siinä se”, Alessandro tokaisi karheasti. “Nyt ainakin ymmärrät jotakin. Löydät varmaan kotiin ominkin avuin?”
Sen sanottuaan mies siirsi tuoliaan kauemmas pöydästä, nousi ylös ja käveli jäykin askelin ulos Vuotavan Noidankattilan ovesta.

25.osa - Välienselvittelyjä tähtien valossa

3.10.1978

“McGarmiwan nimeen, anna olla jo!”

“Arianna, olisit nyt järkevä - “

“Minä OLEN!”

“Etkä ole, sinä olet pakkomielteinen!”
“Sirius, kuinka monta kertaa sinulle oikein pitää sanoa, että minä - en - syö - tuota?”

Sirius nosti kätensä ylös ja valitti turhautuneena. “Merlin, nainen, se on vain PEKONIA! Se ei ole ikinä tappanut ketään!”

“Mistä sitäkään tietää”, Arianna mumisi luoden epäluuloisia katseita hellalla tirisevään paistinpannuun kuin olisi pelännyt sen sisällön hyökkäävän kimppunsa hetkenä minä hyvänsä. “Olen varma, että tuon joukossa piileskelee jotakin verenhimoista.”

Sirius huokaisi murheellisesti. “Sinä se et ikinä opi, vai mitä?”

“En”, Arianna vastasi hymy huulillaan.

He unohtuivat tuijottamaan toisiaan sillä tavoin typerästi kuin umpirakastuneilla ihmisillä yleensä on tapana ja koko kiista lakaistiin silmänräpäyksessä maton alle. Cinnamon huokaisi syvään ja käänsi katseensa pois haluamatta katsoa, kuinka hänen kaksi ystäväänsä kietoutuivat toisiinsa niin ylitsepääsemättömän onnellisina. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi istuessaan siinä Kelmien keittiönpöydän ääressä kuuntelemassa maanantai-illan kotoisaa puheensorinaa, joka tuntui täyttävän koko asunnon. Olohuoneessa Lily ja James puuhasivat viime hetken hääsuunnitelmiaan yhdessä Peterin ja Admiren kanssa.

“SI-RI-US, nyt lopetat”, Arianna kikatti kiinnittäen Cinnamonin huomion takaisin itseensä. “Minä yritän laittaa ruokaa!”

“Ruokaa, jota et aio syödä”, Sirius muistutti käsivarret tyttöystävänsä ympärillä. Arianna huoahti ja tempautui irti pojan sylistä tummat kiharat hulmahtaen.

Cinnamon hymähti pakottautuen siirtämään huomionsa keittiön pöydällä odottavaan pergamenttiin, jolle hän oli saanut raapustettua illan aikana tuskin sanaakaan. Vain lattea otsikko (‘Remus-rakas’) koreili paperin yläreunassa kuin kirjoittajaansa moittien.

Remus oli Kelmeistä ainoa, joka ei ollut sinä iltana koolla poikien asunnolla ja Cinnamon oli siitä yksinomaan kiitollinen. Hän oli kartellut poikaystäväänsä jo viikon verran - aina Vakoiluverkostossa vietetystä illasta lähtien. Toiset olivat useaan otteeseen antaneet ymmärtää hänen käyttäytyvän lapsellisesti, mutta Cinnamon ei voinut itselleen mitään; pelkkä ajatuskin Remuksen kohtaamisesta sai hänet voimaan pahoin. Varmasti Remuskin jo tiesi asioiden olevan pahasti pielessä, sillä Cinnamon pakeni paikalta heti hänen astuessaan huoneeseen. Heidän lyhyet kohtaamisesta olivat aina tytön osalta vaivautuneita ja väkinäisiä. Hän ei enää osannut suhtautua Remukseen sillä tavoin kuin ennen.

Cinnamon pujotti hiukset korvansa taakse ja veti syvään henkeä. Hän tiesi selvääkin selvemmin, että väistämätön ero odotti häntä ja Remusta tien päässä. Olkoonkin, että olisi ollut paljon helpompaa vain jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - Alessandron kaadettua kylmää vettä hänen niskaansa kaipasi Cinnamon kipeästi Remuksen turvallisuutta ja lämpöä, tietoa siitä, ettei poika milloinkaan tekisi mitään häntä satuttaakseen. Olisi kuitenkin väärin vedättää Remusta sillä tavoin, kun Cinnamon tiesi tuskallisen selvästi itsekin, ettei enää rakastanut poikaa sillä tavalla. Veljellisesti, ehkä, tai kuin parasta ystävää, mutta ei missään nimessä sillä oikealla tavalla.

“Mitä sinä kirjoitat?” Admire Speirin pieni, vaaleanpunainen, utelias nenänpää tunkeutui näköpiiriin ja Cinnamon pakottautui sulkemaan tajuntansa ulkopuolelle niin omat synkeät mietteensä kuin Siriuksen ja Jamesin veljellisen nahistelunkin (“Sarvihaara, vakavissaan - kuka haluaa kahdeksantoistavuotiaana naimisiin? Se on NIIN keskiaikaista!” “Ainakaan kaikki meistä eivät elä synnissä ja kuljeta tyttöystäviään aamiaiselle joka toinen päivä!” “Niin, sinä teetkin sitä vain joka kolmas päivä…”)

“Kirjettä”, Cinnamon vastasi kääntäen paperin kiireesti nurin päin, ennen kuin Admire ehtisi lukemaan sitä. “Tai siis YRITÄN kirjoittaa”, hän jatkoi vilkaisten vihaisesti olkapäänsä ylitse kohti Siriusta ja Jamesia, jotka nyt aloittelivat leikkitappelua keittiön ja olohuoneen välisellä käytäväntyngällä.

“He vain ovat niin kovaäänisiä, etten voi keskittyä…”

“Miten niin kovaäänisiä?” Admire hämmästeli suurin silmin. Cinnamon välttyi vastaamasta, kun James ja Sirius puhkesivat rempseään sanasotaan, joka todisti hänen väitteensä todeksi nopeammin kuin tuhat sanaa.

“Hirvenpuolikas.”

“Piski.”

“Sorkkarauta.”

“Hännänheilutusmasiina.”

“Sinä et edes tiedä, mikä masiina ON… Muuli.”
“Et sinäkään tiedä mitään sorkkaraudasta, KÄVELEVÄ KIRPPUKASA.”

“Peuran halpakopio.”

“Jokapaikanturre.”

“Sarvikimppu.”

“LOPETTAKAA!” Cinnamon parkaisi painaen kädet tiukasti korvilleen. “EN VOI KESKITTYÄ!”

Asuntoon laskeutui välittömästi säikähtänyt hiljaisuus. Kaikki väri oli valahtanut lähettyvillä seisovan Admiren kasvoilta ja tyttö syöksyi vingahtaen olohuoneen sohvalle Peterin syliin. James mulkaisi Cinnamonia loukkaantuneena.

“Jos sinulla on kerran jotakin tärkeää tekemistä, voisit mennä muualle tekemään sen”, hän vihjasi häpeämättömästi haluten selvästi sanoa enemmänkin. Cinnamonin onneksi kaikki senkaltaiset ajatukset kaikkosivat kuitenkin pojan mielestä, kun Lily tallasi lujasti tämän varpaille.

“Tuo ei ollut oikein kilttiä, James”, tyttö moitti vilkuillen syyllisesti Cinnamonin suuntaan.

James kohautti olkapäitään. “Sittenpähän en ole ainoa tässä huoneessa, joka ei ole kiltti - “

Cinnamon teeskenteli, etteivät Jamesin sanat olleet loukanneet häntä millään tavalla. Hän ei jaksanut olla erityisen yllättynyt äkillisen hyökkäyksen johdosta - niin James kuin Siriuskin olivat suhtautuneet häneen tavallista nihkeämmin aina kuultuaan hänen tekemisistään Alessandro Visardon kanssa. Eikä heitä voinut siitä oikeastaan syyttää, Cinnamon mietti apeasti. Hänhän oli tehnyt väärin.

“Olet oikeassa”, hän vastasi verkkaisesti ja nousi ylös tuolilta. “Taidan mennä… kotiin.”
Juuri silloin suuttumus kuitenkin puuskutti paikalle punaposkisena ja itsepintaisena. Se tarttui Cinnamonin käsivarteen ja pyöräytti hänet ympäri kohti Jamesia, kunnes hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kohdata ystävänsä paheksuva katse. Itsekseen hurraava suuttumus valtasi komennuskirouksen lailla hänen mielensä ja hän äyskähti:

“Voisit sinä sentään yrittää katsoa asioita minun kannaltani! En minä halunnut Remukselle mitään - mitään - mitään TÄLLAISTA! Mutta onko se muka minun vikani, jos en halua mennä nuorena naimisiin ja elää sillä tavalla koko elämääni? Pahus, James, ei minun tarvitse elää sillä tavalla koko elämääni!”

“No ainakin olisit voinut selittää asian Remukselle vähän kauniimmin!” James karjui vastaukseksi. Toiset kuuntelivat riitaa hiirenhiljaisina. Admire vikisi hiljaa Peterin käsivarsilla.

Cinnamon pudisti epäuskoisena päätään. “Ja kaikista ihmisistä juuri SINÄ tulet saarnaamaan minulle ihmissuhdesioista.”

“Mitä tuokin on tarkoittavinaan?”

“Luulisi, että sinä jos kuka tietäisit millaista se on, kun ei voi hallita tunteitaan”, Cinnamon sanoi osoittaen merkitsevästi vaitonaista Lilyä, joka punastui helakasti. “Kuinka monta vuotta sinä yrititkään päästää irti Lilystä, James? Kolme? Vai enemmän?”

Nyt myös James oli korvannipukoitaan myöten punainen. “Se on kokonaan eri asia. Minä en ikinä loukannut ketään.”

“Paitsi kymmentä miljoonaa luihuista ja muuta olentoa, jotka tahrasivat Lilyn nimeä sinun edessäsi”, Cinnamon vastasi kuivasti. “Tuollainen saarnaaminen menee siis jo tekopyhyyden puolelle. Minä menen nyt kotiin.”

Edelleen raivosta vapisten tyttö nappasi alkutekijöissään olevan kirjeen kouraansa ja kaikkoontui kiireen vilkkaa kotiin. Siellä hän istui alas ja kirjoitti kynttilänvalossa päätöksen suhteelleen Remus John Lupinin kanssa.

Päivät vierivät eteenpäin. Cinnamon ja Remus eivät oikeastaan koskaan keskustelleet siitä kirjeestä, jonka Cinnamon oli pojalle sydänverellään kirjoittanut. Asiat vain jollakin tavalla lakkasivat olemasta heidän välillään - he välttelivät toistensa katseita puhuessaan toisilleen ja kiertelivät toisiaan kuin kissa kuumaa puuroa, mutteivät milloinkaan saaneet puettua sanoiksi sitä kipukohtaa, joka yhä hiersi heidän välillään. Vaikka Cinnamon tiesi saaneensa mitä ansaitsikin, ei hän osannut olla ikävöimättä Remusta ja sitä luontevaa läheisyyttä, joka heidän välillään vallitsi. Ylpeän tytön lailla hän kuitenkin nieli murheensa ja keskitti huomionsa toisenlaisiin asioihin, kunnes tuska helpotti.

Muiden asioiden ajatteleminen oli suorastaan naurettavan helppoa. Lokakuun viimeisen päivän lipuessa uhkaavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs oli tekemistä äkkiä uskomattoman paljon. Sen lisäksi, että Cinnamon kahlasi läpi parantajakoulutuksen ja Feeniksin Killan harjoitukset odotettiin hänen nyt juoksevan sinne tänne Lilyn ja Jamesin aputyttönä. Hän, Arianna, Sirius, Remus ja Peter toimittivat erilaisia askareita nimikylttien, kukkatilausten ja häämarssien ihmeellisessä maailmassa, kunnes he melkein unohtivat oman nimensä. Iltaisin he usein kirosivat yhteisesti Lilyn päätöstä järjestää jästihäät, vaikka pohjimmiltaan he ymmärsivät kyllä syyn: jästihäät olivat Voldemortin aikaan paitsi turvallisemmat, myös suoranainen välttämättömyys ottaen huomioon kaikki Lilyn jästisukulaiset.

“Vaikka siitä tulee kyllä katastrofi joka tapauksessa”, Arianna arveli viikkoa ennen häitä, kun hän, Cinnamon, Sirius, Peter ja Admire istuivat Peterin asunnolla suunnittelemassa viime hetken polttareita ystävilleen. “Petunia alkaa kirkumaan heti nähdessään taikasauvan heilahtavan.”

“Siksi hän ei saakaan nähdä mitään sellaista”, Cinnamon sanoi tiukasti. “Ministeriö on tiukentanut taikomista koskevia lakeja, kyllä te tiedätte, eivätkä syytteet taikasalauksien rikkomisesta oikein nostaisi juhlatunnelmaa…”

“Ehkä Petunia ei tule edes paikalle”, Sirius sanoi toiveikkaasti.

Admire, joka oli auttamattoman ulkona koko keskustelusta rypisti kevyesti otsaansa. “Kuka on Petunia?”

“Lilyn sisko”, toiset vastasivat yhteen ääneen.

“Miksi hän ei saisi tulla paikalle?”

Cinnamon liikahti vaivautuneena paikaltaan helakan vaaleanpunaisella pörrömatolla. Peter ja Admire olivat saaneet asuntonsa kuntoon nopeasti kuolonsyöjähyökkäyksen jälkeenkin, eikä mistään olisi voinut päätellä, että se oli kerran ollut taistelutantereena, ellei Admire olisi pystyttänyt olohuoneeseen muistoalttaria niille onnettomille, jotka olivat saaneet surmansa hänen asunnossaan tapahtuneessa taistelussa.

“Se on pitkä juttu”, vältteli Peter.

“Pitkä ja kissatappeluita sisältävä”, Sirius lisäsi.

“Paraskin puhuja”, pojan sylissä istuva Arianna tuhahti pisteliäästi. “Vai mitä sinä muka harrastat Reguluksen kanssa iltaisin, tahvo?”

Lyhyen hetken verran Sirius näytti siltä, että olisi halunnut käskeä terävästi Ariannaa pitämään suunsa kiinni. Kaikkien helpotukseksi hän kuitenkin muutti mieltään ja antoi tutun välkkeen syttyä myrskynvärisiin silmiinsä, kun hän tiukensi otettaan Ariannan vyötäröltä ja kumartui kehräämään tytön korvaan:

“Minäkin rakastan sinua, kultaseni, kun kerran olet aina noin ihmeellisen herttainen.”

Kaikkien suureksi järkytykseksi Gabriella Arianna Bell punastui.

Lily naputteli levottomasti märällä lenkkitossullaan maata. Vesipisarat putoilivat hänen punaisista hiuksistaan hänen limetinvihreän sadetakin verhoamille olkapäilleen ja häntä paleli. Muutenkin hän tunsi olonsa kaikin puolin kammottavaksi ja loppuunväsyneeksi; ne, jotka olivat väittäneet häiden suunnittelun olevan helppoa huvia, olivat olleet ehdottomasti väärässä. Tai ehkä he vain olivat järjestäneet häitä pidemmällä varoitusajalla, Lily arveli synkästi. Hän ja James olivat saaneet tehdä töitä hullun lailla saadakseen kaiken täsmäämään. Nyt, viikkoa ennen häitä asiat olivat kuitenkin paremmalla tolalla kuin kumpikaan heistä oli osannut odottaa, eikä tekemistä ollut oikeastaan jäljellä. Paitsi…

Lily väänsi vettä hiuksistaan ja vilkuili kärsimättömänä edessään olevaa vanhaa puuovea. Hän oli odottanut ikuisuuksia, että Red Stron tulisi avaamaan oven, mutta enää se ei vaikuttanut kovin todennäköiseltä - miehen asunto pysyi yhtä hiljaisena ja valottomana kuin hautaustoimisto myöhään yöllä. Lily yritti olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Hän todella tarvitsi Redin apua.

“Pitäisikö meidän lähteä?” vähän matkan päässä odottava James ehdotti hienotunteisesti. “Meillä on vielä paljon tekemistä tänään.”

“Kuten mitä?”

James hymyili salaperäisesti. “Jaa-a, Lily, etkö kuvittele, että kaiken raatamisen jälkeen mekin ansaitsemme vähän hauskanpitoa? Ajattelin, että voisimme mennä Godricin Notkoon ja manipuloida äidin laittamaan meille ruokaa - katsoa niitä mielipuolisia valokuva-albumeita - hajottaa isäni puutarhatonttukokoelman - “

“James, meillä on tänään Killan koulutus.”
“Ilonpilaaja”, James mumisi niin hiljaa, että Lily hädin tuskin kuuli hänen sanojaan. Tyttö valmistautui näpäyttämään sulhaselleen terävän vastauksen, kun Redin talon sisältä kantautuvat askeleet saivat hänet vaikenemaan ja astumaan kauemmas ovelta. Sitten eteiseen sytytettiin auki ja Redin ulko-ovi lennähti auki voimalla, joka olisi murskannut poikkeuksetta Lilyn nenän, jos tyttö olisi jäänyt aiemmalle paikalleen seisomaan.

“Sataa näköjään vettä”, ryvettyneeltä näyttävä Red tuumasi ensi sanoikseen.

“Ihmeellistä, miten sitä oppiikin aina jotakin uutta”, James haukahti vastaukseksi yrittäen turhaan estää hampaitaan kalisemasta. Red loi häneen pilkallisen katseen, eikä kutsunut heitä peremmälle eteiseen, vaikka varmasti näkikin heidän ahdinkonsa. Päinvastoin, mies seisoi tiukasti ovensuussa kuin olisi halunnut kaikin keinoin estää heitä tulemasta sisälle.

“Olenko minä kenties erehtynyt päivämäärästä? Onko teillä Killan koulutus tänään?”

“Toivot vain”, James virnisti heikosti.

Red vastasi hymyyn omalla vahingoniloisella tavallaan. “Et ole elämäni mies, etkä mitään sinne päinkään, jos sitä kuvittelet. No niin, oliko teillä asiaa?”

“Oli meillä”, Lily vastasi astuen varjoista eteisen heikkoon valokiilaan. “Siitä - no, sinähän tiedät, että me olemme menossa naimisiin - “

“Lily, vain sokea, kuuro ja kaiken lisäksi vähämielinen voisi jättää kyseisen asian huomiotta ottaen huomioon sen, kuinka monta kertaa sinun pikku ystäväsi ovat ravanneet täällä noutamassa apua milloin mihinkin ärsyttävään ongelmaan! Jopa vanha kunnon Dumbledore on höyrähtänyt vanhoilla päivillään - pisteli eilen ennätyksellisen määrän sitruunatoffeeta menemään ja julisti minulle kerran toisensa jälkeen, miten tyytyväinen hän on asioiden saamaan käänteeseen. Totta kai minä tiesin sen miehen olevan synnynnäinen parittaja - “

“Tai ehkä hän vain nauttii nähdessään rakkautta kaiken tämän sodan keskellä”, Lily ehdotti pistävästi.

“Se on sama asia!” Red pärskähti. “Joko palataan asiaan?”
Lily vaihtoi kärsivän katseen Jamesin kanssa ennen kuin nyökkäsi. “Ajattelin kysyä sinulta apua taikajuoman valmistamiseen - sen, jonka on tarkoitus sitoa pyrkimykseni, vai miten se menikään - Sirius ja Arianna puhuivat siitä sinulle, muistatko?”

“Muistanhan minä”, Red vastasi virnistellen. “En ikinä unohda sitä, miten ne kaksi olivat toistensa kurkussa kiinni. Olisin varmasti koko Englannin monisanaisin ihminen, jos olisin vaivautunut kirjoittamaan ylös sen haukkumasanojen kirjon, jota sinä iltana lenteli?”
“Onko sinun mahdotonta suhtautua tähän vakavasti?” James tuskastui.

“Herranjestas, poika parka, naimisiinmenohan on vienyt sinun huumorintajusi!” Red päivitteli sarkastisesti. James kiristeli hampaitaan ja pysyi vaiti.

“Kyllä minä voin sinulle sen juoman tehdä”, lupasi Red.

“Kiitos paljon, minä - “ Lily aloitti.

“Lauantainahan te menette naimisiin? Hyvä. Tule käymään perjantaina - sen pitäisi olla valmista silloin - “ Red keskeytti asialliseen sävyyn, eikä häkeltynyt Lily uskaltanut väittää vastaan. Tyttö ainoastaan nyökkäsi ja oli aikeissa kiittää entistä professoriaan vielä uudemman kerran, kun Red jo ravisti hänen sanansa yhdellä kädenheilautuksella syrjään.

“Älä välitä, omituisiin asioihin sekaantuminen on minulle rutiinia”, mies vakuutti ja siirsi katsettaan vuoroin Lilystä Jamesiin. “No niin, jos ette pistä pahaksenne, minun täytyy mennä nyt - siivoan vaatekomeroani - pelottavaa, miten paljon naiset ehtivätkään ostamaan tavaraa, kun sitä kääntää hetkeksi selkänsä - “

James ja Lily eivät ehtineet sanomaan sanaakaan, ennen kuin Red oli jo kadonnut kynnykseltä ja kartanon ulko-ovi läimähti kiinni hänen jäljessään. Seuraavassa hetkessä mies sammuttikin jo eteisen valot ja raskaat, verkkaiset askeleet kielivät hänen katoavan talon sokkeloihin.

Litimärkä ja hämmentynyt Lily käänsi katseensa Jamesiin. “Hän oli outo, vai mitä?”

“Tavallistakin oudompi”, myönteli James. Poika näytti huolestuneelta tuijottaessaan Redin naarmiintunutta kotiovea kuin kuvitellen saavansa sen auki pelkän ajatuksen voimalla. Sitten hän kuitenkin karisti ikävät ajatukset mielestään ja kietoi käsivartensa Lilyn olkapäille painaen kylmän suudelman tytön otsalle.

“Mennään kotiin.”

Killan koulutus järjestettiin sinä iltana Gideon ja Fabian Prewettin kotona. Lily ei tiennyt veljeksistä juuri muuta kuin sen, että he olivat lähestulkoon identtisiä ja aivan yhtä punatukkaisia kuin itsekin, minkä lisäksi he tekivät jonkinlaista työtä Feeniksin Killalle - he eivät olleet koskaan osallistuneet Kelmien kouluttamiseen. Heidän lisäkseen huteraa taloa asuttivat sinä nimenomaisena iltana myös yhtä lailla punatukkainen Molly Weasley, joka oli edellisten sisar, sekä tämän värikäs lapsikatras. Lapsia oli viisi: seitsemän- tai kahdeksanvuotias Bill, kuusivuotias Charlie, näsäviisas pikkupoika Percy sekä alle vuoden ikäiset kaksoset Fred ja George. Lilyä nauratti, kun hän näki miten kauhistuneelta Sirius näytti lapsilauman huomatessaan. Oli selvää, että nuori Kelmi suunnitteli karkaavansa saman tien ulos ovesta kadulle. Vain Ariannan tiukka ote hänen käsipuolestaan esti häntä tekemästä niin.

“Ihanaa saada talo täyteen väkeä”, Molly Weasley sirkutti, ennen kuin Kelmit olivat edes kunnolla ehtineet ovesta sisään. “Tällaisina iltoina on niin hiljaista, kun mieheni on töissä ja minä olen yksin kotona lasten kanssa - tai tulen vaihtoehtoisesti tänne, veljeni auttavat minua hoitamaan lapsia - ei, Charlie, anna sen patsaan olla siellä missä se onkin! Pyydän anteeksi Charlien käytöstä... hänellä on joku outo viehtymys lohikäärmeitä kohtaan.”

“Sisko-kulta, antaisit nyt heidän hengähtää vähän!” ruskettunut mies - Gideon tai Fabian, Lily ei oikeastaan erottanut heitä toisistaan - nauroi huvittuneena. “Ja sinun pitäisi joka tapauksessa palata takaisin Kotikoloon. Tämä on Killan virallisia asioita ja sinun tulee pitää niistä nenäsi erossa.”

Mollyn pyöreät kasvot synkkenivät myrskyä enteillen. “Kyllä minä liittyisin, jos voisin - mutta lapset - kuvitteletteko te todella, että minua kiinnostaa olla vain teidän kahvinkeittäjänne?”

“Jätetään henkilökohtaisuudet väliin, Mol, vieraita ei kiinnosta kuulla mistään sellaisesta. Meillä on muutenkin kiireinen aikataulu”, toinen veljeksistä tiedotti. Molly punehtui, mutta ei vastustellut, vaan keräsi mekastavan lapsilauman mukaansa ja siirtyi keittiön puolelle jättäen Kelmit yksin Prewettin veljesten kanssa.

“No niin”, veljekset sanoivat hieroen käsiään yhteen. “Hauska tavata teidätkin, Vauhkomieli on vauhkonnut teistä joka välissä - “
“Minä olen Gideon - “

“Ja minä olen Fabian. Teidän tämäniltaiset ohjaajanne”, lisäsi veljeksistä se, jonka kasvoissa oli enemmän pisamia. Lily painoi erottavan yksityiskohdan mieleensä toivoen voivansa käyttää sitä myöhemmin veljesten tunnistamiseen.

He mumisivat nopeasti nimensä ja jäivät odottamaan lisäohjeita. Uusi tilanne hermostutti Lilyä. Hän oli tottunut siihen, että heidän ohjaajanaan toimi joko Red tai Vauhkomieli, toisinaan jopa Dumbledore. Prewettin veljeksistä hän ei tiennyt kuin sen, että he olivat jotakin sukua Alicelle. Alice itse ei sinä iltana ollut paikalla, vaan vietti Fabianin mukaan iltaa Frank Longbottomin ja tämän äidin luona.

“Alice-parka”, Fabian pahoitteli kasvot leveässä, miellyttävässä virneessä. “Olen tavannut Frankin äidin kerran. Se nainen on oikea korppikotka. Syö vähäisemmät olennot elävältä.”

“Mutta nyt asiaan”, päätti Gideon. “Syy siihen, että koulutus järjestetään tänään meidän luonamme on se, että me asumme niin syrjässä…”

“…ja että meidän takapihallamme on kerrassaan loistava metsä tämän illan harjoitusta varten.”

Lily vilkaisi hämillisenä vierellään seisovaa Jamesia. Mitä heidän välilleen oli oikein kaavailtu? Myös muut Kelmit vilkuilivat toisiaan jokseenkin huolestuneina ja Arianna valitti olevansa liian väsynyt metsässä rämpimiseen. Sirius loi tyttöön terävän katseen; Arianna oli valitellut väsymystään viime aikoina tavallista useammin ja kerran jopa meinannut pyörtyä kesken huispausharjoitusten niin, että Siriuksen oli täytynyt tulla hakemaan hänet kesken kaiken kotiin.

Gideonilla ja Fabianilla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta Ariannan terveydentilasta. Edelleen hymyillen he tiedottivat, että sinä iltana Kelmit suorittaisivat toisen niistä kahdesta kokeesta, jotka Vauhkomieli oli laatinut heidän Kiltaan pääsyään varten.

“Ei hän meille mistään kokeista puhunut”, Peter sanoi ääni väristen.

“Ei se mitään vakavaa ole, älkää pelätkö”, rauhoitteli Fabian.

“Paitsi Vauhkomielen mielestä”, muistutti Gideon.

“Mutta Vauhkomieli onkin aina ollut hieman outo - “

“ - vainoharhainen - “

“ - epäluuloinen - “

“ - hyvin huolellinen - “
“Kiitos, riittää”, Sirius keskeytti tiukasti. “Mitä meiltä tänä iltana oikein vaaditaan?”

Prewettin veljekset vilkaisivat toisiaan itsetyytyväisesti. “Koe on oikein yksinkertainen. Teidät jaetaan pareihin ja lähetetään metsään. Siellä teitä odottaa eräs lumottu esine - yksi jokaiselle parille - joka teidän tulee löytää. Se on turvattu erilaisin loitsuin, joiden murtamiseen vaaditaan pimeyden voimilta suojautumisen taitojanne. Kun olette löytäneet esineen, voitte palata takaisin ja olette läpäisseet kokeen.”

“Ja sitten parit… kyllä vain”, Gideon virnisti. “Jaetaanpa teidät saman tien oikein kyyhkyläiskaavioiden mukaan. Potter ja Evans, Black ja Bell, Lupin ja Bellini ja - “
“Entä minä?” pakokauhuinen Peter halusi tietää. “Minulla ei ole paria.”
“Sittenhän sinä selviät hienosti yksinkin, vai mitä?”

Lily oli juuri aikeissa tarjoutua ottamaan Peterin hänen ja Jamesin seuraan, kun poika hänen suureksi yllätyksekseen kohotti leukaansa ja nyökkäsi.

“Kyllä minä selviän.”
“Sepäs hienoa!” Gideon - tai Fabian, Lily oli jo mennyt sekaisin siitä, kumman veljeksen pisamia hänen olisi pitänyt laskea - sanoi. “Siirrytäänpä sitten pihamaalle.”

Prewettin veljesten pihamaata hallitseva metsä näytti toden totta niin tavalliselta metsältä, että Remuksen oli vaikea kuvitella sieltä löytyvän mitään suuria arvoituksia. Muutenkaan metsän salaisuudet eivät olleet millään tavoin hänen suurin huolenaiheensa - päinvastoin, tuo huoli oli huomattavasti pienempi ja vaaleatukkainen ja se seisoi hänen vierellään märällä pihanurmikolla puristaen käsiään tiukasti yhteen. Remus tunsi olonsa vaivaantuneeksi. Miksi juuri hänen piti joutua Cinnamonin pariksi, kun Peterkin oli paria vailla? Fabian ja Gideon kuvittelivat varmasti tekevänsä heille palveluksen, hän arveli, sillä eiväthän miehet voineet tietää, etteivät hän ja Cinnamon olleet enää… no, hän ja Cinnamon. Se aika oli loppunut peruuttamattomasti Cinnamonin lähettämän kirjeen myötä, vaikka kumpikin heistä tiesi sen olleen ohitse jo kauan ennen virallista päätöstään. Heidän välillään oli silti liian monta selvittämättömäksi jäänyttä asiaa, jotka kalvoivat heitä kumpaakin petoja raatelevien haaskalintujen lailla.

Remus kuunteli puolella korvalla, kuinka Gideon ja Fabian jakelivat lisää ohjeita, ennen kuin viimein päästivät heidät matkaan. Hän otti automaattisesti muiden kannoilla suunnan kohti edessä siintävää metsää ja yritti olla ajattelematta sitä, miten kertakaikkisen luonnoton tilanne oli. Milloin tahansa muulloin hän olisi kurkottanut kohti Cinnamonia ja tarttunut kiinni tytön käteen. Nyt hän sulloi kädet vihaisesti taskuunsa.

Yhteisestä sanattomasti sopimuksesta he hidastivat tahtia ja päästivät muut edelleen metsään. Remus tuijotti jalkoihinsa ja toivoi, että olisi voinut olla sillä hetkellä missä tahansa muualla kuin siinä. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin loputtoman vaivaantuneeksi, niin - niin erilliseksi, ikään kuin hän ei olisi tarkalleen tiennyt, kuka oli ja missä seisoi. Hän olisi halunnut kysyä Cinnamonilta kirjeestä, muttei uskaltanut.

“Tuota - mitä pidit heistä?” Cinnamon yskähti nyökäyttäen päällään heidän tulosuuntaansa. Missä tahansa muussa tilanteessa Remus olisi hymyillyt entisen tyttöystävänsä surkealle keskusteluyritykselle, mutta nyt hän ei ollut edes huvittunut.

“Fabianista ja Gideonista?” hän kysyi asiallisesti. “Oikein mukavia. Vaikuttavat kunnon tyypeiltä.”
“Sitähän he ovatkin, jos Dumbledore on heidät valinnut.”

“Niin, niin kai.”
Lisää hiljaisuutta. Remus ei ymmärtänyt, miten puhuminen saattoikin olla niin vaikeaa. Hän pyöritteli mielessään mahdollisia keskustelunavauksia ja yritti löytää niiden joukosta sopivan, joka ei näyttäisi Cinnamonin silmissä säälittävältä tai epätoivoiselta, mutta herättäisi kuitenkin tytön mietteistään. Siinä tilanteessa Remus olisi ollut jopa valmis lainaamaan niitä toivottomia repliikkejä, joita Sirius ja James olivat kuudennella listanneet Lilyn viettelemiseksi.

“Mitä luulet, mitä täällä oikein on?” hän uteli lopulta metsään viitaten.

Cinnamon kohautti olkapäitään. “Sitä tavallista. Muutama mantikori, ehkä yksi sfinksi tai kirottu muumio, villiintynyt yksisarvinen, humalainen Red - “

“Humalainen Red?” Remus toisti.

“No, se mies on tarpeeksi paha selvin päinkin, joten ajattelin vain - “
Remusta hymyilytti. Äkillisen itsevarmuudenpuuskan myötä hän kääntyi Cinnamoniin päin ja puuskahti yhteen hengenvetoon: “Mitäsekirjeoikeintarkoitti?”

Cinnamon hätkähti yllättyneenä, mutta pyysi ainoastaan Remusta toistamaan sanansa. “En saanut niistä selvää”, tyttö väitti kuin itselleen lisäaikaa ostaakseen, Remus mietti katkerana. Hän ei kuitenkaan väittänyt vastaan, vaan toisti kysymyksensä, tällä kertaa huomattavasti selkeämmin.

“Ai”, oli kaikki, mitä Cinnamon sai sanottua. Tyttö keskittyi mittailemaan askeleitaan kovaa vauhtia pimenevässä metsässä ja työnsi syrjään notkeat pajunvitsat, jotka pyrkivät hänen tielleen. Remus seurasi äänettömänä tehden mielessään päätöksen, ettei puhuisi, ennen kuin Cinnamon olisi vastannut hänen kysymykseensä.

Hänen helpotuksekseen kesti vain minuutti tai pari, ennen kuin Cinnamon puhui. “Se tarkoitti kaikkea sitä, mitä siinä luki”, tyttö sanoi niin hiljaa, ettei hänen sanojaan kunnolla kuullutkaan.

“Sitäkin, että sinä et rakasta minua enää?” Remus ei ymmärtänyt kunnolla itsekään, miksi käänsi veistä Cinnamonin aiheuttamassa haavassa. Hänen oli yksinkertaisesti pakko tehdä niin, saada selvyys kaikkeen mieltään painavaan, että voisi kärsiä aikansa ja kasvaa sen ylitse, kuten oli jo kuvitellut kerran tehneensä Cinnamonin kanssa. Hän oli ollut silloin niin varma siitä, ettei milloinkaan tuntisi mitään tyttöä kohtaan ja nyt - no, tällä kertaa hänen päätöksensä ainakin pitäisi. Tämän nöyryytyksen jälkeen hän ei koskaan taipuisi Cinnamon Bellinin puoleen, sen he kumpikin tiesivät sanomattakin.

“Sitäkin”, Cinnamon myönsi kiemurrellen paikoillaan. “Ei tosin ihan siinä sanamuodossa - kyllä minä sinua rakastan - mutta ehkä enemmän niin kuin rakastan Siriusta, tai Lilyä, niin kuin - “

“Niin kuin perheenjäsentä”, Remus lopetti tytön puolesta. Toteamus sattui ja silti se tuntui kovin ilmiselvältä. Heidän välillään ei ollut koskaan ollut sellaista räiskähtelevää rakkautta kuin Siriuksen ja Ariannan suhteessa, eikä edes sitä kaikenvoittavaa omistautumista, jolla James oli suhtautunut Lilyyn jo vuosien ajan. Heidän suhteensa perustui enemmänkin ymmärrykseen, siihen hyvin läheiseen ystävyyteen, joka ei polttanut suonissa eikä tehnyt kipeää, se vain… oli. Tiedosta huolimatta Remus tunsi olonsa petetyksi.

“Sinä siis haluat erota?” hän varmisti vielä. Cinnamonin vastaus kantautui takaisin viivyttelemättä.

“Haluan.” Ja sitten, hetken kuluttua: “Olen pahoillani, Remus.”

Remus pyyhkäisi vesipisaroita poskeltaan, eikä sanonut mitään. Oikeita sanoja ei ollut. Hän ei osannut raivota niin kuin Sirius osasi, eikä hänestä ollut myöskään itkemään naisen vuoksi. Cinnamonin sanat jättivät hänet tyhjäksi ja autioksi. Yhtä hyvin tuuli olisi voinut puhaltaa hänen lävitseen. Siltikään hän ei ollut täydellisen murtunut; Cinnamonin pidettyä mykkäkoulua hänelle yli viikon oli hän ehtinyt harkita asioita ja surra surunsa etukäteen. Nyt hän tunsi vain loputonta väsymystä.

“Se oli sen Visardon vuoksi, vai mitä?”

Cinnamon säpsähti. “Miksi sinä niin kuvittelet?” tyttö kysyi viattomasti - aivan liian viattomaksi todella ollakseen sitä. Remuksen mieliala laski. Hän oli epäillyt jo pidempään, että Cinnamonilla saattaisi olla jonkinlaisia tunteita Alessandro Visardoa kohtaan. Tyttö oli inhonnut nuorta vakoojaa aivan liian palavasti tunteakseen todella sillä tavoin ja nuorten tunteet heittelivät usein laidasta laitaan, sen Remus tiesi. Silti hän oli toivonut Cinnamonin kiistävän sanansa.

“Se on aika ilmiselvää”, Remus vastasi pakottaen hymyn huulilleen. “Sinä ja herra Makaroni - “
“Herra mikä?” Cinnamon kohotti kulmiaan.

“Herra Makaroni”, Remus toisti. “Se kuvaa häntä hyvin, vai mitä? Pelkkä kuori - ja sisällä tyhjyyttä - “

Cinnamon pohti asiaa hetken ja nyökkäsi sitten. Hänen huulillaan oleva hymy oli täsmälleen yhtä surullinen kuin millaiseksi Remus sillä hetkellä itsensä tunsi. Hän oli näkevinään katkeruuttakin Cinnamonin vaaleansinissä silmissä, ennen kuin tyttö kääntyi tutkimaan heidän reittiään. Heidän edessään näkyi himmeä valokilpi.

“Liittyyköhän tuo jotenkin siihen esineeseen?” Cinnamon aprikoi ääneen.

“Paljon mahdollista.”

He taittoivat matkaa hiljaisina. Remus veti taikasauvansa esille ja oikein toivoi pääsevänsä käyttämään taikuutta - pääsevänsä puolustamaan itseään toden teolla jotakin vastaan. Toiminta rentouttaisi hänen mieltään ja tekisi hänen olonsa helpommaksi.

“Minä toivon, että olisin tiennyt siitä etukäteen”, Cinnamon sanoi yllättäen.

Remus katsahti tyttöä hämillään. Mistä tämä oikein puhui?

“Alessandron yksipuolisuudesta”, Cinnamon selitti. “Silloin en olisi koskaan ihastunut häneen.”
“Sitä sattuu”, Remus vastasi surullisesti ja asia oli kuitattu sillä. Kumpikin heistä tiesi sanomattakin, etteivät he enää milloinkaan ottaisi puheeksi Cinnamonin kirjoittamaa kirjettä tai tapaa, jolla heidän suhteensa oli loppunut - se oli mennyttä, eikä sillä ollut enää merkitystä. Räpytellen kirvelevän tunteen pois silmäkulmistaan Remus käänsi katseensa alas Cinnamoniin ja näki tytön yrittävän salata itkuaan. Silloin hän tajusi ensimmäisen kerran, ettei tyttö ollut halunnut heille tapahtuvan niin - ettei tämä ollut hallinnut tapahtumia sen enempää kuin hän itsekään. Cinnamonin suru lievitti Remuksen katkeruutta ja jollakin tapaa puhdisti hänet. Teki hänestä taas kokonaisen.

Murheellinen hymy huulillaan Remus taputti itkevää Cinnamonia olkapäälle ja pyysi anteeksi, kun tyttö kavahti hänen kosketustaan. Asiat eivät olleet enää hyvin. Ja silti - ehkä he kaikesta huolimatta olisivat vielä jonakin päivänä kunnossa.

Sirius ja Arianna olivat kulkeneet syvemmälle metsään. Taikasauvat käyttövalmiina he harhailivat rinta rinnan yhä pidemmälle tiheikön hämärään, kunnes eivät enää itsekään olleet täysin varmoja siitä, mistä oikein olivat tulleet. Tilanne olisi hirvittänyt Siriusta, jos hän ei olisi tiennyt voivansa aina käyttää animaagintaitojaan pelastuksensa tiukassa tilanteessa; koira löytäisi kyllä tien perille, vaikka hän itse ei löytäisikään.

Sirius vilkaisi Ariannaa syrjäkarein. Tyttö oli aivan erilainen kuin aiemmin päivällä, jolloin hän oli suorastaan pulppuillut iloa ja hyviä ehdotuksia heidän laatiessaan suunnitelmia Lilyn ja Jamesin polttareita varten. Nyt hän kuitenkin oli vakava ja vähäpuheinen, eikä hänen tuhkanharmailla kasvoillaan ollut hymystä jälkeäkään. Siriusta huolestutti. Hän oli arvannut jonkin olevan vialla sinä silmänräpäyksenä kun Arianna oli valittanut olevansa liian väsynyt lähteäkseen metsään. Yleensä tyttö ei vieroksunut minkäänlaista ruumiillista työtä, olihan hän huispaaja ja vielä varsin hyväkuntoinen sellainen. Muutenkaan Arianna ei ollut niitä tyttöjä, jotka lannistuivat heti kun vaatteet likaantuivat tai kynsi katkesi. Viimeistä piirtoa myöten tyttömäistä ulkomuotoaan ja naisia suosivaa asennettaan lukuunottamatta Arianna oli monin tavoin poikatyttö, joka otti kaiken fyysisen toteuttamisen arvoisena haasteena. Siksi Siriusta pelottikin; Arianna ei selvästikään voinut hyvin tänään.

“Näytät väsyneeltä”, Sirius huomautti kokeilevaan sävyyn.

Arianna vilkaisi häntä vihaisesti. “No, en ole!”

Sirius huokaisi - keskustelusta ei selvästikään tulisi helppo, jos Arianna päättäisi olla jälleen kerran tällaisella tuulella. Hän ei kuitenkaan osannut antaa periksi, vaan kokosi rohkeutensa ja yritti uudelleen, tällä kertaa paljon vakavampaan sävyyn.

“Mitä sinä oikein olet syönyt tänään?” hän tiukkasi pysäyttäen Ariannan paikoilleen tarttumalla tytön käsivarteen. Ariannan käden hauraus ei koskaan lakannut järkyttämästä häntä. Se tuntui siltä, että sen voisi napsauttaa kahtia, jos vain erehtyisi puristamaan liian lujaa.

Arianna nosti päätään siniset silmät illan hämärässä leimuten. “Voisitko mitenkään lopettaa?”

“Voisitko mitään vastata?” Sirius kysyi samaan sävyyn. Yleensä hän pyrki olemaan vahtimatta Ariannan syömisiä, niin vaikeaa kuin se olikin. Sellainen huolehtiminen sai tytön yksinomaan raivostumaan, vaikka kyse olikin vain rakkauden osoituksesta. Sitä Arianna ei kuitenkaan tahtonut käsittää, eikä Sirius halunnut taivuttaa tytön rajoja liikaa. Juuri nyt Ariannan kasvot olivat kuitenkin niin valkeat, että hänen oli pakko saada tietää.

“En ole vielä ehtinyt syömään, hyvä on?” Arianna tuiskahti ja tempasi itsensä irti Siriuksen otteesta lähtien rämpimään eteenpäin kosteassa maassa. Hän liukastui ja lähestulkoon lensi nenälleen maahan, mutta onnistui säilyttämään ylpeytensä ja marssi eteenpäin.

“Ria, kello on puoli kymmenen. Illalla”, Sirius painotti.

“Lakkaa holhoamasta, hemmetti, sinä et ole minun isäni!”
“En olekaan, minä olen vain sinun POIKAYSTÄVÄSI!” Sirius huusi vastaan äänenvoimakkuudella, joka kantautui varmasti lähimpien viidenkymmenen mailin säteelle. Sirius ei kuitenkaan välittänyt.

Arianna kiepsahti kannoillaan. “Siinä tapauksessa sinun pitää vain opetella ero huoltajan ja poikaystävän välillä, vai mitä? Koska minä en missään tapauksessa halua seurustella isäni kanssa!”

Sirius ajatteli Ariannan isää - pyylevää, hymytöntä taikasiivousfirman omistajaa - ja yritti turhaan pidätellä hymyään. Arianna tuhahti.

“Suhtaudu edes tähän vakavasti!”
“En ennen kuin sinä suhtaudut, muru”, Sirius vastasi palaten oitis takaisin alkuperäiseen puheenaiheeseen. “Tosissaan, Arianna, kymmenen tuntia syömättä - “

“Minä söin kyllä suklaata, aamulla!” puolusteli Arianna.

“Ja mitä sitten?” Sirius ivasi. “Oksensit sen saman tien ulos, vai?”

Ariannan syyllinen ilme paljasti, etteivät Siriuksen sanat olleet osuneet kovin kauas totuudesta. Sirius katsoi tyttöystäväänsä tuskaisin silmin. Kuinka kauan kestäisi, ennen kuin Arianna suostuisi ymmärtämään, miten syvältä hänen sairautensa oikein viilsi hänen läheisiään? Milloin tyttö käsittäisi, miten pahalta oikein tuntui katsoa, kuinka hän kuihtui pois vähä vähältä, kunnes hänestä jäi jäljelle pelkkä sielua verhoava ohut kuori. Hän ei ollut enää kaunis sillä tavalla kuin oli ollut ennen. Hänen poskensa olivat lommolla, hänen lonkkaluunsa työntyivät kovina ja armottomina esiin hänen nyt kovin poikamaisesta kehostaan. Hänen säärensä näyttivät siltä, että voisivat katkera pienimmästäkin lisäpainosta. Sirius voi pahoin katsellessaan aamuisin, kuinka Arianna mittasi vartaloaan katseellaan hänen huoneensa peilin edessä ja yritti polttaa pelkällä kriittisellä katseellaan pois jokaisen epäkohdan.

“Sinä vain et näytä voivan kovin hyvin, siinä kaikki”, Sirius mutisi jo rauhallisemmin.

Arianna kohotti kulmiaan. “Joten? Tarkoittaako se muka sitä, että sinun pitäisi saada kuulla koko sairashistoriani? Haluatko sinä kenties kuulla, milloin minun kuukautiseni alkoivat?”

Sirius irvisti pystymättä peittelemään kauhuaan. “En menisi ihan niin pitkälle - “

Tärisevä naurunpyrskähdys karkasi Ariannan huulilta. He olivat jälleen kerran hiljaa.

“Kuule, milloin sinä ymmärrät, että tämä on minun asiani?” Arianna kysyi kuin sovintoratkaisua anellen. Siihen Siriuksesta ei kuitenkaan ollut.

“Milloin sinä ymmärrät, että voit aina puhua minulle, jos tarvitset apuani?” poika tiedusteli vastaukseksi. Vino hymy nyki hänen suupieliään. “Enkä tarkoita nyt vain alusvaatteisiisi kohdistuvaa apua.”

“Miehet…”

“Naiset.”

He vajosivat keskelle hiljaisuutta ja ainoastaan mittelivät toisiaan katseellaan. Viimein Sirius näki jotakin lannistumisen kaltaista Ariannan tummansinisissä silmissä ja antoi itselleen luvan laskea aseistuksensa. Hän astui askeleen lähemmäs Ariannaa, veti tummista kiharoista tytön päätä taaksepäin ja painoi lyhyen suudelman tämän suupieleen. Arianna vastasi eleeseen suutelemalla häntä kunnolla huulille.

“Bell, yrittäisit parantua, jooko?” Sirius aneli pidellen Ariannaa käsivarren mitan päässä. Tyttö avasi suunsa protestoidakseen, mutta Sirius ravisti päätään. “Sinä olet ainoa vakava tyttöystävä, joka minulla on ikinä ollut. En millään haluaisi sinun kuihtuvan hautaan saakka niin, että minusta tulisi taas hameväen suurin saalistaja. Se ei ole enää sen arvoista.”

Kohteliaisuus oli kömpelö, mutta se sai Ariannan unohtamaan kaikki vastaväitteensä. Yllättynyt katse kohosi tytön silmiin, kun hän taivutti suupieliään ylöspäin ovelaan hymyyn ja kysyi liioitellun viattomasti:

“Mistä lähtien minä olen ollut VAKAVA tyttöystävä?”

Sirius vain hymyili omahyväisesti ja iski silmää. “Mennäänkö nyt selvittämään, mikä tuo kirkas valo tuolla edessäpäin on?”

Lily pysähtyi niille sijoilleen sammalmättäälle ja jäi tuijottamaan edessäpäin olevaa outoa, sinertävää valokilpeä, joka näytti hohtavan metrienkin päähän. Hän nykäisi Jamesin mustan päällyskaavun hihaa.

“Mikä tuo?”

James rypisti otsaansa. “Se on kai jonkinlainen suojakilpi”, poika vastasi mietteliäästi ja veti taikasauvan esille taskustaan. “Valois. Olemme kai lähellä päämäärää.”
“Olisi jo aikakin”, Lily mumisi purevasti. Kuljettuaan ristiin rastiin metsän pimeydessä hän ei jaksanut enää teeskennellä olevansa millään tapaa hyväntuulinen, tai innostunut tehtävästään - päinvastoin, hän tunsi itsensä ärtyisämmäksi kuin aikoihin. Häntä väsytti, hänen kengänkärjistään tirskui vettä ja hänen sormensa olivat kohmeessa.

“No, tutkitaanpa hieman tuota kilpeä”, James ehdotti raivostuttavan reippaasti ja lähti rämpimään lähemmäs sinertävänhohtoista loitsukilpeä. Se ei näyttänyt kovin voimalliselta loitsulta, James tuumi helpottuneena. Hän kohotti taikasauvaansa.

“Poistujo kilpi!”

Mitään ei tapahtunut. James sai osakseen huvittuneen katseen Lilyn suunnalta.

“No, se olisi voinut toimia!” hän urahti.

“En minä mitään sanonut”, Lily puolusteli entistäkin leveämmin hymyillen.

“Mutta sinä ajattelit.”

“Tosissaan, James, en tiennytkään, että ajattelemisesta on tehty rikos!” Lily huokaisi ja lisäsi sitten suupielet nykien: “Vaikka se kyllä selittäisi sen, että sinä ja Sirius ette ikinä tee niin…”’

James näytti siltä, että olisi saattanut loukkaantua. Juuri sillä hetkellä heidän edessään oleva loitsukilpi kuitenkin heijasti heidän suuntaansa niin kirkkaan valomeren, että se oli sokaista Jamesin lopullisesti. Suojaten silmiään kädellään Kelminuorukainen astui aivan valokilven eteen ja tutki sitä taikasauvansa valossa. Hän mumisi loitsun, jonka oli tarkoitus paljastaa kilven salaisuudet.

“Ei vaikutusta”, taempana seisova Lily kommentoi. James kirosi.

“Mikä tässäkin on ideana? Se on loitsukilpi, sen pitäisi murtua jo”, poika valitti.

Lily kohautti olkapäitään lipuessaan hänen vierelleen. “Ehkä sen ei olekaan tarkoitus testata loitsutietojamme, vaan nokkeluuttamme”, hän ehdotti. James vilkaisi häntä yllättyneenä. Mitä järkeä siinäkin muka olisi?

Lily huokaisi liioitellusti. “Puhdasveriset velhot ovat toisinaan niin rasittavia! Tiedäthän, on olemassa muitakin keinoja selvittää asioita kuin taikuus?”

“Jospa neiti Nokkela sitten näyttäisi itse, jos kerran tietää niin paljon paremmin”, James ehdotti hymyillen. Lily vastasi hymyyn ja kääri viimasta välittämättä kaapunsa hihat ylös. Hän tiukensi otettaan taikasauvastaan ja kosketti varoen vapaalla kädellään loitsukilven pintaa. Se tuntui antavan myöten hänen kätensä alla.

“Luulen, että meidän on tarkoitus mennä sen sisälle”, Lily sanoi otsa rypyssä.

“Kilven sisälle? Lils, onko se kovin viisasta? Tai siis, me emme tiedä, mitä siellä - “
“Tämä on Killan koe, on aika epätodennäköistä, että he lähettäisivät ihmissusia meidän kimppuumme!” Lily napautti.

James hieraisi nenänpäätään. Hän ei pitänyt ajatuksesta, että he - tai pääasiassa Lily - syöksyisivät noin vain tuntemattoman kilven lävitse tietämättä, mitä se saattaisi saada aikaan. Vastustelemisesta ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä; se tuhlaisi vain aikaa, eikä edistäisi heidän asiaansa tippaakaan. Vastentahtoisesti James nyökkäsi.

“Mutta pidä taikasauvasi valmiina”, hän ohjasi vielä. Lily vilkaisi häntä sillä tavoin ärsyyntyneenä, että hän katsoi paremmaksi pitää suunsa kiinni ja kääntyi sujahtamaan taikakilven lävitse silmät tiukasti suljettuina, puolittain peläten sitä, mitä saattaisi toisella puolella kohdata. Kilpi tuntui lämpöiseltä ja kostealta, kun James liukui sen lävitse.

Kilven sisäpuolella odotti kokonaan toisenlainen maailma. Se oli täynnä sinisen- ja violetinsävyistä hehkua, outojen lintujen sirkutusta ja raikasta sateen tuoksua. Soikionmuotoisen kilven keskellä leimusi hopeisten tulenlieskojen meri.

James kääntyi katsomaan Lilyä, joka hengitti sadepisaroiden heleää tuoksua suljetuin silmin. Haluamatta häiritä tytön rauhaa hän antoi katseensa kiertää ympäri loitsukilven keskustaa yrittäen käsittää, mikä tarkoitus kilvellä oikein oli. Vaikutti epätodennäköiseltä, että heitä olisi päästetty kilven sisälle, ellei sillä olisi ollut jotakin merkitystä. Mutta mitä? Ellei, James tajusi, kun hänen katseensa lukkiutui hopeiseen tuleen, ellei sitten…

“Lily.”

Terävä kutsu herätti punapäätytön transsistaan ja hän vilkaisi Jamesia hämillään. “Mitä niin?”

“Pysy valveilla. Minä luulen, että meidän täytyy katsoa tuleen.”

Innokas hymy huulillaan Lily liikahti lähemmäs hopeanhohtoisten liekkien merta. Jokin tytön ilmeessä sai Jamesin huolestumaan - Lily vaikutti olevan aivan liian syvällä omissa maailmoissaan ollakseen oma itsensä. Sen täytyi johtua tulesta, James päätteli levottomana seuratessaan sivusta, kuinka Lily nojautui lähemmäs lieskoja. Hän räpäytti silmiään -

Ja seuraavassa hetkessä Lily oli poissa.

James säntäsi hätääntyneenä lähemmäs roihua. Pysähtymättä empimään hetkeksikään hän kumartui liekehtivän kivivadin ylle ja tuijotti suoraan sen syövereihin toivoen näkevänsä edes jossakin vilauksen Lilyn leiskuvista hiuksista. Hän ei kuitenkaan erottanut mitään muuta kuin kaikennieleviä lieskoja ja sinne tänne sinkoavia hopeisia kipinöitä… orvokintuoksuinen savu täytti hänen tajuntansa… sitten, aivan liekkikedon pohjalla, James erotti tummanvioletin, villisti ympäriinsä kieppuvan pikku valopilkun, joka toi hänen mieleensä erehtymättömästi Ariannan silmien värin. Pallo vangitsi hänen katseensa tehokkaammin kuin ainutkaan huispausottelu hänen elämänsä aikana, eikä hänestä olisi ollut kääntämään katsettaan poispäin, vaikka hän olisi sitä yrittänytkin. Antaen itselleen luvan vaipua imelän kukkaistuoksun ja tanssivan valon valtaan hän tunsi vajoavansa…

Seuraava asia, jonka Jamesin mieli rekisteröi oli se, että hän seisoi kuihtuneen, harmaan nurmikon päällä ja yritti lämmittää kohmeisia sormiaan. Oli hyytävän kylmä. Kuolleelta tuntuva tuuli puhalsi ylitse harmaiden puiden ja ruohon täyttämän tasangon pörröttäen samalla Jamesin hiuksia. Jamesin jalat tuntuivat jähmettyneen paikoilleen.

Minne hän oikein oli joutunut? Hän käänteli päätään levottomana puolelta toiselle yrittäen löytää jonkinlaisen vihjeen olinpaikastaan. Sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla; kaikki, mitä hän näki, oli mustan ja harmaan värin sekoittamaa kuollutta massaa. Jopa puut tuntuivat elottomilta huojahdellessaan puolelta toiselle.

Ohut kirkaisu raivasi tiensä Jamesin korviin. Hätkähtäen poika kiepsahti kannoillaan ja etsi Lilyä; ääni oli kuulunut tytölle, siitä hän oli varma. Mutta missä tyttö oli? Puolisääreen ulottuvassa nurmikossa olisi ollut jo muutenkin vaikea nähdä mitään, ellei tasapaksu hämärä olisi hankaloittanut asiaa entisestään. James sormeili rauhattomana taikasauvansa kahvaa. Hän toivoi koko sydämensä voimalla, että Lily oli ollut oikeassa sanoessaan, etteivät Killan kokeet aiheuttaisi heille mitään vaaraa… mutta paikka, jossa he olivat, vaikutti kaikkea muuta kuin turvalliselta… puutkin huojuivat suorastaan vihamielisesti…

“Lily!” James kutsui pystymättä estämään itseään, vaikka hänen järkensä karjuikin huutamisen olevan typerää. James ei kuitenkaan osannut enää kuunnella järkensä ääntä - hän käyttäytyi kaikkien niiden sääntöjen vastaisesti, joita Red ja Vauhkomieli olivat yrittäneet niin kipeästi hänelle opettaa. Järkevyys oli kuitenkin suorastaan syntisen vaikeaa jonkun rakkaan ihmisen ollessa vaarassa, ajatteli James. Jopa hänen ohjaajiensa olisi voinut kuvitella ymmärtävän sen - jos ei nyt Vauhkomielen, niin Redin ainakin.

“LILY!” hän yritti uudelleen. “Lily, missä sinä olet?”

Ei vastausta. James jatkoi huutamista, kunnes hänen kurkkunsa oli niin käheä, ettei hän enää itsekään kuullut omaa ääntään. Hän kahlasi tuhkanharmaiden ruohonkorsien viidakossa sokeasti, etsien ja etsien… kuinka kauas yksi heinätiheikkö saattoi oikein jatkua? Ikuisuuksiin, James otaksui epätoivoisena. Hän toivoi, ettei olisi koskaan tullut Killan koulutukseen. Prewettin veljekset olivat selvästi sekaisin päästään.

“Lily!” James kähisi niin vaimeasti, että vain typerys olisi kuvitellut kutsusta olevan jotakin hyötyä. Juuri tähän nimenomaiseen kutsuun kuitenkin vastattiin. Aluksi kyseessä oli niin vaimea nyyhkäys, ettei James kunnolla edes erottanut sitä ihmisen ääneksi. Vähitellen ääni kuitenkin voimistui, jolloin sen tunnisti erehtymättömästi Lilylle kuuluvaksi.

“Täällä”, tytön ääni itki ja James lähti kiiruhtamaan äänen suuntaan. Hän työnsi molemmin käsin syrjään paksuja, huurteisia heinänkorsia ja yritti paikantaa Lilyn jostakin. Loppujen lopuksi se osoittautui helpommaksi kuin olisi voinut olettaa: oudon maailman harmaudessa Lilyn hiukset suorastaan pistivät silmään tavalla, jota ei voinut sivuuttaa. Viimein James näki Lilyn istumassa kosteassa heinikossa ja kiihdytti askeleitaan aikomuksenaan sulkea tyttö syliinsä. Sitten hän kuitenkin tajusi, ettei Lily ollut yksin - ei ainakaan sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Maassa tytön edessä makasi jokin - joku - jota Lily tuijotti hillittömästi itkien.

Pahaa aavistellen James käänsi katseensa maassa makaavaan hahmoon. Se oli ruhjottu, runnottu ja verinen Peter Piskuilan, jonka siniset silmät tuijottivat eteensä tyhjinä ja mielettöminä kuin ikuiseen kauhuun lukkiutuneina.

26a.osa - Totuus kilvestä

24.10.1978

Hengenvedot takertuivat Jamesin kuivaan kurkkuun terävien neulojen lailla; hengittäminen teki kipeää. Kauhusta mykkänä poika antoi taikasauvan vaipua kaapunsa taskuun ja siirtyi lähemmäs elottomalta näyttävää Peteriä. Hänen Kelmitoverinsa näytti kaikin puolin kammottavalta; tämän pyöreät posket olivat sinelmäöiset ja ruhjotut, silmäluomet olivat turvonneet ja huulet olivat raollaan kuin äänettömään kauhunhuutoon avautuneina. Jamesia olisi varmasti inhottanut, ellei hän olisi ollut niin loputtoman huolissaan ystävästään. Hän tarkkaili tämän velhonkaavun verhoamaa rintakehää siinä toivossa, että näkisi sen kohoilevan hengityksen tahdissa; Peter ei liikkunut. James nieleskeli pelkoaan.

“Onko hän… hän….?” hän takelteli vilkaisten Lilyä ymmärrystä toivoen. Tyttö ei kuitenkaan luonut häneen katsettakaan, vaan itki edelleen kasvot käsiinsä kätkettyinä. Kätkien huokauksensa James polvistui maahan tulevan vaimonsa vierelle ja halasi häntä tiukasti itseään vasten. Lily hautasi kasvot vasten hänen olkapäätään.

“En minä sitä halunnut”, tyttö selitti kuumeisesti, ikään kuin olisi ollut välttämätöntä, että hän saisi Jamesin ymmärtämään. James nyökkäsi pystymättä puhumaan. Sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta, vaan Lily jatkoi puhumistaan. “En halunnut - en toivonut sitä - minä vain kävelin ja etsin sinua - halusin löytää sinut - melkein kompastuin häneen, hän makasi tässä - hän vain oli - “

“Hysh, Lily, rauhoitu”, James mumisi hajamielisesti kääntäen samalla katseensa takaisin liikkumattomaan Peteriin. Toinen vilkaisu ei tehnyt näystä sen kauniimpaa kuin ensimmäisestäkään. Vain muutaman hetken jälkeen Jamesin oli jo pakko laskea katseensa.

“James, hän on kuollut, eikö olekin?”

James ei vastannut - hänen mielensä oli keskittynyt kokonaan toisenlaisiin kysymyksiin. Kysymyksiin siitä, missä he olivat ja miten Peter oli joutunut paikalle. Mitä Peterille oli tapahtunut? Mikä sen oli aiheuttanut? Jos tiedonhaluun olisi voinut kuolla, ei James olisi tarvinnut lordi Voldemortia peräänsä. Hän silitti Lilyn hiuksia yrittäen parhaansa mukaan rauhoittaa käsiensä vapinaa, joka pyrki lamaannuttamaan hänet kokonaan. Sillä hetkellä hän olisi antanut vaikka henkensä saadakseen tilaisuuden pelastaa Peter siltä, mikä poikaan oli ikinä iskenytkin. Poika näytti niin murheelliselta maatessaan siinä takaraivo murskattuna, kalpeakasvoisena, sinertävänä… hän ei ollut ansainnut puoliakaan siitä, mitä sai.

James toivoi, että olisi pystynyt itkemään. Kyyneleet kihosivat kyllä hänen silmäkulmiinsa, mutta eivät vierineet hänen poskilleen. Hän tunsi itsensä ontoksi ja vaikka kauhun aiheuttama vapina aikanaan lakkasi, ei se tehnyt mitään sille tosiasialle, että hän pelkäsi yhä kuollakseen. Istuessaan siinä hysteerinen Lily sylissään hän rukoili, että olisi voinut palata ajassa taaksepäin ja kiitää paikalle pelastamaan tilanteen. Oli ollut typerää päästää Peter yksin Killan tehtävän pariin, James ajatteli raivokkaasti. Kaikkihan he tiesivät, ettei Peter osannut taikoa, saati sitten suojella itseään.

“Lily, sinun täytyy irrottaa nyt”, James kääntyi selittämään hellästi tyttöystävälleen. “Minä haluan… minä haluan tietää, vieläkö hän on elossa?”

Lily kuivasi kyyneliään paitansa helmaan ja nyökkäsi. “Vaikka ei hän kyllä ole”, tyttö sanoi onnettomana. “Eihän hän edes hengitä.”

“Silti”, James sanoi tiukasti, epätoivoisena Lilyn vakuuttamisesta. Hänen suureksi helpotuksekseen tyttö nyökkäsi niiskaisten ja liukui sitten hänen sylistään harmaalle, kostealle nurmelle. Tytön rytmikäs nyyhkytys säesti edelleen Jamesin kurkussa saakka pomppivia sydämenlyöntejä, kun hän ryömi lähemmäs Peterin turvonnutta ruumista. Kylmyys täytti hänen jäsenensä, kun hän huomasi, kuinka mitäännäkemättömin silmin hänen pitkäaikainen ystävänsä häntä tuijotti.

“No?” Lilyn värisevä ääni kuiskasi. “Onko hän - ?”

“Odota.”

James liikahti vielä lähemmäs ja asetti kätensä Peterin rintakehälle. Se pysyi liikkumattomana. Itsekseen kiroten James ryhtyi tunnustelemaan Peterin sydäntä siinä toivossa, että tuntisi sen sykkivän edes heikosti kätensä alla. Hän oli juuri valmis vaipumaan epätoivoon, kun -

Äkkiä Peter alkoi muuttua. Ensin kaikki oli pelkkää väreilyä pojan ruumiin yllä, sellaista, joka oli helppo lukea mielen luomaksi harhakuvaksi. Sitten varsinaiset muutokset alkoivat: Peterin pyöreät kasvot kapenivat ja muuttuivat hienopiirteisemmiksi, hänen haaleansiniset silmänsä haalenivat ensin valkeiksi ja sitten intensiivisen metallinharmaiksi. Hiukset tummuivat, piirteet solakoituivat, saivat lisää eloa… kesti ehkä hieman alle minuutin verran, kun James jo tajusi tuijottavansa suoraan Siriuksen hengettömiin kasvoihin. Hän huusi ääneen.

“Mitä nyt?” Lily kysyi ja kömpi lähemmäs. Tyttö jähmettyi niille sijoilleen nähdessään, mitä oli muuttunut. Kyyneleetkin kuivuivat kesken kaiken hänen silmiinsä.

James aukoi suutaan yrittäen turhaan saada jotakin ymmärrettävää sanotuksi. “Minä - hän - Sirius - “

“James, mitä täällä oikein tapahtuu?” Lily vilkaisi vauhkosti olkapäänsä ylitse kuin peläten, että joku voisi ilmestyä hänen selkänsä taakse ja muuttaa hänet noin vain ruumiiksi Siriuksen vierelle. “Mitä Peterille kävi?”

James pudisti sanattomana päätään. Hänellä ei ollut asialle sen parempaa selitystä kuin Lilylläkään. Peter oli muuttunut Siriukseksi, noin vain, ja he -

Kyseessä oli pakko olla jonkinlainen harha, tajusi James. Edes kuolleet eivät voineet vaihtaa olomuotoa kesken kaiken - korkeintaan kummituksiksi ja silloinkin he pysyivät ainakin jossakin määrin omissa hahmoissaan. Järjellä ajateltuna vaikutti muutenkin epätodennäköiseltä, että joku voisi kuolla kesken Killan järjestämän kokeen, tai ehkä Jamesin toiveikkaampi puoli halusi vain takertua kiinni ajatukseen, hän ei ollut täysin varma itsekään.

“Kokeilen yhtä asiaa”, James mumisi oikeastaan välittämättä siitä, kuuliko Lily häntä vai ei. Hän veti syvään henkeä ja kosketti kädellään kuolleen Siriuksen rintaa yrittäen sivuuttaa sen tosiasian, että siinä hänen kämmenensä alla lepäsi hänen paras ystävänsä ja enemmänkin. Hänen veljensä. Pelkkä toivo siitä, että kyseessä oli sittenkin vain harha antoi Jamesille rohkeutta pysyä paikoillaan, vaikka hän pelkäsikin salaa kuollakseen. Suljetuin silmin hän tunnusteli ystävänsä olemattomia sydämenlyöntejä ja odotti…

Väreilyä. James olisi voinut itkeä helpotuksesta tajutessaan, että hän oli ollut oikeassa - että sekä Peterin että Siriuksen kuolemat olivat olleet pelkkää silmänlumetta ja harhaa. Nyyhkäys takertui hänen kurkkuunsa jättämättä koskaan hänen huuliaan. Kaikki oli hyvin.

James hymyili välittämättä enää siitä tosiasiasta, että siinä hänen kämmenensä alla makasi nyt kylmänä ja hengettömänä Remus Lupin. Sellaisilla asioilla ei ollut enää merkitystä - eihän harhakuvilla ikinä ollut. Itsekseen nauraen poika nousi ylös maasta auttaen samalla ylös hämmentyneen ja sekavan Lilyn. He eivät löytäneet oikeita sanoja, katselivat vain toisiaan.

“Mistä on kyse?” Lily kysyi hiljaisella äänellä.

James kuljetti väsyneesti kättään hiuksiensa läpi. “En tiedä”, poika myönsi pystymättä lopettamaan hymyilemistä. “Se on huijausta, Lily - kaikki tämä on huijausta.”

“Tämä paikkakin?” ihmetteli Lily.

James ei vastannut. Sanoilla ei ollut enää merkitystä - kaikki oli nyt täydellisen hyvin.

Peter tunsi suorastaan säteilevänsä ylpeydestä palatessaan takaisin Prewettien pihamaalle. Kaikista Kelmeistä juuri hän - kömpelö, ujo Peter Piskuilan - oli selvittänyt ensimmäisenä metsässä vaanineet esteet ja löytänyt tiensä ulos metsästä mukanaan löydettäväksi tarkoitettu pieni lintukoriste. Hän puristi koristetta tiukasti nyrkissään antaen sen metallisten siipien upota ihoonsa siinä pelossa, että lintu saattaisi luiskahtaa hänen otteestaan.
Peter ei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän ei ollut aikoihin tuntenut itseään yhtä vahvaksi ja epätodelliseksi; viime aikojen masennuksen jälkeen tuntui hyvältä tietää, että hänellä oli yhä voimia jäljellä johonkin. Vielä paremmalta tuntui voittaa James ja Sirius jossakin edes kerran elämässään, vaikka kyseessä olikin niin mitätön asia kuin Killan koe. Silti -

“Herra Piskuilan!” toinen Prewettin veljeksistä tervehti ilahtuneesti, kun Peter löysi tiensä heidän talonsa pihaportaille.

“Kerrassaan ihastuttavaa nähdä sinua”, jatkoi toinen.

“Luulimme jo teidän jääneen metsään - “

“ - löysit näköjään linnun - “

“ - ja ylitit esteet - “

Peter nyökkäsi naurussa suin. Hän olisi valehdellut, jos olisi erehtynyt väittämään metsässä olleiden tehtävien olleen helppoja. Vaikein oli ollut viimeinen tehtävä - pallotehtävä, kuten Peter sitä jälkeenpäin kovin mielellään kutsui. Siinä hänet oli pakotettu kohtaamaan pahimmat pelkonsa suuren kristallipallon kautta ja ellei hän olisi aiemmin nähnyt samanlaista tehtävää Redin Jamesille antaman syntymäpäivälahjan muodossa, ei hän olisi onnistunut tehtävässään. Sitä hän ei kuitenkaan aikonut missään tapauksessa paljastaa Fabian ja Gideon Prewettille, jotka onnittelivat häntä ja takoivat häntä selkään kuin suurtakin sankaria.

“Noilla lahjoilla pääset ehdottomasti mukaan Kiltaan, herra Piskuilan”, toinen veljeksistä vakuutti ylpeänä. “Teidän pitää enää selvittää toinen tehtävä, mutta siitä ei varmastikaan tule mitään ongelmaa.”

Peter tunsi sydämessään ikävän pistoksen ajatellessaan Vauhkomieltä, jolla oli tapana sanoa, että hänen oli korkea aika rohkaista itsensä, tai hänestä ei milloinkaan tulisi kunnollista jäsentä Feeniksin Kiltaan.

***

26b.osa - Viimeinen ilta vapautta

30.10.1978

“Sarvihaara! Oi Saaarvihaaaaraaaa!”

James sulki silmänsä haluamatta kuulla, kuinka Siriuksen tekopirteä, maanitteleva kutsu kantautui yhä lähemmäs Kelmien asunnon käytävillä. Poika tunsi itsensä oikeaksi hermokimpuksi, eikä Siriuksen sanoista ollut siinä tilanteessa mitään hyötyä, oli tällä sitten mitä sanottavaa tahansa. Naimisiinmeno odotti vain noin puolen vuorokauden päässä ja vaikka James olikin odottanut tuota nimenomaista päivää kuin kuuta nousevaa, sai hän nyt huomata olevansa kauhusta jäykkänä. Kello oli jo pitkälti yli puoli yksitoista illalla, eikä hän osannut tehdä muuta kuin heitellä sieppiä puolelta toiselle ja miettiä kaikkia niitä kammottavia tapoja, joilla heidän häänsä voisivat mennä pieleen. Mitä jos Lily äkkiä päättäisi, ettei haluaisikaan mennä hänen kanssaan naimisiin? Mitä jos Lilyn sisko ilmestyisi keskeyttämään häät? James tunsi tulevansa hulluksi hermostuksesta.

“Hei, Sarvihaara, missä sinä olet?” Siriuksen ääni kuului melkein Jamesin oven takaa, mutta hän ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös sängyltään. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi vietettyään suurimman osan edellisestä viikosta viime hetken häävalmistelujen parissa. Niiden lomassa hänen oli onnistunut löytämään jopa asunto itselleen ja Lilylle, joskin tuosta asunnosta oli pitkälle kiittäminen hänen äitiään ja tämän valppautta. Asunto - muutaman huoneen kokoinen kerrostalohuoneisto - sijaitsi Talvahallankadulla Lontoon laitamilla ja odotti jo uusia asukkaitaan. Huonekaluja Jamesilla ja Lilyllä ei vielä ollut, tai ei ainakaan niin paljon kuin he olisivat halunneet. Siitä huolimatta he aikoivat muuttaa uuteen kotiinsa heti palattuaan häämatkaltaan Venetsiasta. Häämatka oli Jamesin suureksi järkytykseksi jästiloma (“Se on turvallisempaa sillä tavalla”, Lily oli inttänyt) ja sen oli tarkoitus kestää kaksi viikkoa. He palaisivat takaisin Lontooseen juuri parahiksi ehtiäkseen Amos Diggoryn häihin, jos sitä saattoi kutsua suureksikaan onneksi.

“Sarvihaara!” Nyt Jamesin huoneen ovi lennähti auki ja Siriuksen pää pisti esiin oviaukosta. James pakotti orastavan pahoinvointinsa kuriin ja teeskenteli tyynen rauhallista kääntäessään katseensa ystävänsä puoleen. Hän pani ohimennen merkille, että Sirius näytti kummallisemmalta kuin aikoihin: pojalla oli yllään pitkä, turkisreunainen viitta ja muinaismuistolta vaikuttava viikinkikypärä.

“Olenko erehtynyt päivämäärästä?” James tiedusteli otsaansa rypistäen. “Onko nyt Halloween?”

“Ihan kuin SINÄ erehtyisit hääpäivästäsi…” Sirius nälväisi hyväntahtoiseen sävyyn. Poika työntyi peremmälle huoneeseen nykäisten viikinkipäähineen pois otsaltaan. Hän haroi hiuksiaan tyytymättömänä. “Hitto, kuka olisi uskonut, että yksi pytty voi tuntua näin tukalalta?”

“Kuka olisi uskonut, että joku HALUAISI pitää tuollaista pyttyä?” James pisti vastaan samaan sävyyn. Sirius nauroi ja heittäytyi hänen sängylleen istumaan kietaisten hetken mielijohteesta käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille. Se oli lyhyt, veljellinen halaus vailla sen suurempaa merkitystä. Sirius huokaisi nojatessaan selkäänsä vasten Jamesin huoneen seinää.

“Tulee outoa, kun sinä muutat täältä pois”, poika kommentoi äänessään sävy, jota James olisi saattanut nimittää kaipaavaksi, ellei hän olisi tuntenut ystäväänsä niin tuskallisen hyvin. “Tämä huone jää kai sitten tyhjäksi.”

James nyökkäsi mietteliäästi. Hän oli viime aikoina ollut niin kiireinen häiden kanssa, ettei ollut oikeastaan ehtinyt pohtimaan kaikkia naimisiinmenon seurauksia, kuten sitä, että pian hän ja Sirius asuisivat erillään ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Sinänsä se ei olisi mikään haitta heidän ystävyyssuhteelleen. He olivat kumpikin velhoja ja hallitsivat ilmiintymisen, minkä lisäksi he tulisivat muutenkin viettämään suuren osan ajastaan yhdessä. Silti tuntui kummalliselta ajatella, että pian Kelmien asunnossa asuisi vain kaksi nuorukaista.

“Me kaikki olemme kai kamalan vanhoja ja vakiintuneita”, James totesi vääntäen ironiseksi tarkoitetun hymyn huulilleen. “Tossun alla tavalla tai toisella.”

“Sanot sinä”, virnisti Sirius. “Minä en ole vielä pyytänyt Ariannaa muuttamaan tänne sinun tilallesi, ellet ole huomannut.”

“Paino sanalla ‘vielä’”, James huomautti.

Sirius irvisti. “Älä ole typerä. Emme me kestäisi toisiamme. Kun ottaa huomioon riidat hänen syömisestään ja hänen pakkomielteisyytensä ja aamusuihkunsa - “

“Ja sinussako ei ole mitään vikoja?”

“Jaa-a, se riippuu siitä, mikä lasketaan viaksi. Jos uskomattoman hyvää ulkonäköä voi nimittää synniksi - “

James ei vaivautunut edes vastaamaan toverinsa lapselliseen huomautukseen. Hän tyytyi nojaamaan päätään tyynyyn ja nautti hiljaisuudesta. Siriuksen seurassa hänen oli helpompi rentoutua ja unohtaa se tosiasia, että vain noin puolen vuorokauden kuluttua hän seisoisi kirkossa jästien pingviinipuvussaan ja olisi pyörtyä kauhusta.

“Miksi sinulla on tuo hirvittävä potta, jos saa kysyä?” James kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

Sirius vilkaisi häntä arvokkaasti. “Se on kypärä, ei potta. Naamiaisasu.”

“Niin, tiedän - tai siis, kuinka moni lähtee vakavissaan kaduille viikinkipytty päässään? Minua lähinnä kiinnostaa, olemmeko me menossa juhliin, jotka olen unohtanut, vai onko tuo päässäsi vain siltä varalta, että joudun paniikkiin huomisen vuoksi ja alan heitellä sinua tavaroilla? Koska ihan vain tiedoksesi, naimisiinmeno ei jännitä minua yhtään”, James ilmoitti yrittäen parhaansa mukaan kuulostaa vakuuttavammalta kuin millaiseksi tunsi itsensä.

Sirius pyöritti silmiään. “Niin, ja minähän myös uskon tuon…”

“Miten vain”, James sanoi ärtyneenä. “Etkö voisi vain kertoa minulle, mitä varten tuo hirveä hattu oikein on?”

“Sarvihaara kiltti, sinuna lopettaisin solvaamisen. Se on sinun polttareitasi varten.”

“MITÄ?” James parahti pystymättä uskomaan korviaan. Ajatellessaan asiaa tarkemmin hän ei ymmärtänyt, miksei ollut osannut ajatella sitä jo aiemmin - totta kai hänellä oli tarkoitus olla polttarit. Hän oli vain ollut niin uppoutunut omiin kauhistuneisiin ajatuksiinsa, ettei ollut tullut kiinnittäneeksi tarpeeksi huomiota ystäviensä salamyhkäiseen naureskeluun, jota nämä olivat harrastaneet koko menneen viikon ajan. Sellainen oli vain vaikuttanut typerältä.

“Polttareita”, Sirius toisti nautinnollisesti. “Tiedäthän, se tarkoittaa paljon alkoholia ja julkista nöyryytystä viimeisen vapaan illan kunniaksi, kaveri - “

“Minä tiedän kyllä, mitä polttarit tarkoittavat! En vain… ajatellut, että minullakin voisi olla sellaiset.”

Sirius teeskenteli parhaansa mukaan loukkaantunutta. “Aliarvioit meitä, amigo.”

“Ehkä niinkin. Aiotteko te todella pukea minut viikingiksi?”

“Tietenkään me emme aio! MINÄ olen viikinki. Sinulle on varattu aivan toisenlainen rooli!”
“Joka on…?” James uteli epäluuloisesti. Vastaamisen sijaan Sirius ponkaisi ylös sängyltä ja ulos huoneesta viikinkikypärä vaarallisesti toisessa kädessään keikkuen. Kesti vain muutama hetki, ennen kuin hän jo kaahasi takaisin huoneeseen heiluttaen sormiensa rautaisessa otteessa jotakin, joka näytti solmuun menneeltä oksanipulta. James tuijotti esinettä ymmällään.

“Haluatko sinä minun esittävän nuotiota?”

Sirius hymyili leveästi. “Oletko koskaan kuullut sanonnasta ‘paistaa se päivä risukasaankin’? Koska se kuvaa sinua harvinaisen hyvin - jos sinä olet risukasa ja Lily on päivä - “

“Älä heittäydy vertauskuvalliseksi, poju, minä olen vakavissani!”
“Niin olen minäkin. Tai en sittenkään. Tosissaan, Sarvihaara, olen pettynyt sinuun! Etkö muka tunnista hirvensarvia kun näet sellaiset?”

James katsoi uudemman kerran Siriuksen roikottamaa muodotonta möykkyä. Tietystä näkökulmasta katsottuna möykky tosiaan muistutti hieman hirvensarvia, joskin erittäin nahistuneita sellaisia, hän arvosteli. Hieman innottomasti hän otti möykyn vastaan, kun Sirius sysäsi sen hänelle.

“Laita päähäsi, niin lähdetään pitämään hauskaa”, poika komensi.

James kohotti kulmiaan epäilevästi. “Sinä olet tosissasi? Sinä haluat minun pukeutuvan hirveksi?”

“Se oli itse asiassa Matohännän idea, mutta minä olin se, joka etsi sarvet. Varastin ne äitisi ompeluhuoneesta - kyllähän sinä muistat ne pelottavat sarvet, jotka roikkuivat aina siellä seinällä?”

James muisti. Hän toivoi, että olisi voinut nähdä äitinsä ilmeen, kun Sirius oli syöksynyt viemään hirvensarvia tämän lempihuoneesta. Tuskin Sascha Potter oli Siriukselle suuttunut, tai ei ainakaan tosissaan. Jamesin äiti oli aina jumaloinut Siriusta siinä missä omaakin poikaansa. Ei se sinänsä mikään ihme ollut, eikä James ollut koskaan tuntenut kateutta asian vuoksi - kyllähän hän tiesi, että naiset rakastivat Sirius Blackia. Hän oli aina pitänyt huolta vain siitä, että LILY ei rakastanut Siriusta. Ainakaan siinä tietyssä mielessä.

Lily. James huokaisi tytön kasvojen kohotessa hänen silmiensä eteen punaisen viitan lailla. Häntä alkoi taas hermostuttaa - miten huomiseen johtava aika saattoikin tuntua yhtä aikaa sekä liian pitkältä että liian lyhyeltä? Miltähän Lilystä mahtoi sillä hetkellä tuntua?

“Maa kutsuu Sarvihaaraa”, Sirius ilmoitti naurunsäikeitä äänessään. “Pahus, kaveri, naimisiinmeno ei tee sinulle hyvää, jos pelkkä ajatus siitä saa sinut noin sekaisin!”

“Minä en ole sekaisin”, James protestoi, nappasi hirvensarvet Siriukselta ja sulloi ne mielenosoituksellisesti päähänsä. Hän tiesi näyttävänsä typerykseltä, mutta jostakin syystä ajatus ei häirinnyt häntä tippaakaan. Päinvastoin, ajatus yhdestä päättömästä illasta toi Tylypahkanajat taas lähemmäs häntä. Hän tunsi olonsa kevyeksi. Hän virnisteli typerästi peilikuvalleen.

“Mitä muut laittavat päälleen?”

“Eivät suostuneet kertomaan”, Sirius vastasi harmistuneena. “Ehdotin, että Kuutamo voisi pukeutua täysikuuksi, mutta hän ei kuulemma halunnut näyttää pallolta…”
“En ihmettele. Onko Lilylläkin tänään polttarit?”

Sirius nyökkäsi. “Arianna ja Cinnamon ovat kehitelleet jotakin. Tai pääasiassa kai Arianna, koska Cinnamon ei ollut kovin mielellään samassa huoneessa Kuutamon kanssa, kun suunnittelimme. Hän on alkanut taas pyöriä sen ylimittaisen italiaanon seurassa, tai jotakin sinne päin.”
“Alessandron?” ällisteli James. “En olisi uskonut. Lokakuu ei tee tytöille hyvää.”

Oli lokakuu hyväksi tai ei, puolen tunnin kuluttua James sai huomata seisovansa Vuotavan Noidankattilan ovella palelevana ja tyylittömänä. Hänellä oli yllään ohut, karvainen viitta, josta roikkui häntä, sekä päässään hirvensarvet. Hän teeskenteli parhaansa mukaan, ettei lainkaan huomannut niitä epäluuloisia katseita, joita ohikulkijat soivat hänelle ja hänen ystävilleen. Jamesin helpotukseksi myös muut Kelmit olivat pukeutuneet omituisesti vain ollakseen hengessä mukana. Hirvi-Jamesin ja Viikinki-Siriuksen lisäksi paikalla oli myös erittäin epäuskottava Vampyyri-Peter, sekä Remus, joka esitti parhaansa mukaan balettitanssijaa näyttäen näin ollen joukon älykkäimmältä tapaukselta, mitä hän tietenkin omalla tavallaan olikin.

“Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt pukeutua täysikuuksi, Kuutamo”, Sirius nurisi paimentaessaan ystäviään sisälle Vuotavaan Noidankattilaan pois kirpeästä tihkusateesta. “Se olisi kuvannut sinua paljon paremmin.”

“Eihän vampyyrikaan kuvaa Matohäntää kovin hyvin”, Remus vastasi tyynesti. “Ellei hän sitten ole viime aikoina kehittänyt omituisia verenimijän piirteitä.”

“Mutta kun hän on! Hän kiristi minulta KOLME KALJUUNAA VIIME VIIKOLLA!”
“Vain koska olit ne hänelle velkaa”, muistutti James.

Sirius kiristeli hampaitaan, mutta katsoi parhaaksi pysyä vaiti. Hän marssitti ystävänsä muitta mutkitta Vuotavan Noidankattilan baaritiskille ja alkoi tilata juotavaa sellaista vauhtia, että baarimikko Tom oli jo pudota tahdista.

“Paljonko sinä oikein tarvitset alkoholia?” Peter suhisi vampyyrinhampaidensa raosta, kun Tom ei katsonut heihin. “Meitä on vain neljä, ota huomioon.”

“Joten? Ennen kunnon hauskanpitoa on hyvä ottaa kunnon pohjat”, puolusteli Sirius. James ja Remus vaihtoivat paljonpuhuvia katseita, eivätkä sanoneet mitään. Tottelevaisesti James otti vastaan epämiellyttävännäköistä violettia litkua sisältävän pienen lasin ja kumosi sen sisällön kurkkuunsa. Juoma sai hänet taipumaan melkein kaksinkerroin baaritiskille.

“Anturajalka, tämä maistuu ihan tiskiveden ja Ruikulin hiusten sekoitukselta! Emme kai me aio harrastaa tätä koko iltaa?” hän takelteli yskänpuuskansa lomasta.

“Tietenkään emme aio”, Sirius vastasi siemaillen tyytyväisenä tuliviskiään. “Meillä on tämän jälkeen tapaaminen erään jästipuiston kanssa. Et kai sinä kuvittele, että me jätämme kaiken huvin väliin?”
James antoi raskaan huokauksen puhua puolestaan. Hän pelkäsi jo valmiiksi sitä, mitä hänen ystävänsä ikinä olivatkaan hänen varalleen kehitelleet. Toisaaltahan hän oli Kelmi, eikä kunnollinen Kelmi koskaan kieltäytynyt haasteesta, vaan piti hauskaa viimeiseen asti. ‘Kunnes henki menee’, Sirius oli usein sanonut Tylypahkassa. Linnan ulkopuolella tuo sanonta tuntui entistäkin tarpeellisemmalta, eihän kukaan heistä voinut tietää, heräisikö enää seuraavana aamuna vai ei. Juuri sillä hetkellä sellaiset asiat eivät kuitenkaan jaksaneet kiinnostaa James Potteria. Huolimatta alkoholin pahanmakuisuudesta hän oli helpottunut; pitäessään hauskaa ystäviensä kanssa hän ei ehtinyt hermoilemaan avioliittoaan Lily Erica Evansin kanssa.

“Ei”, Lily parahti kauhuissaan. “Minä EN pue tuota päälleni!”

“Lily, antaisit mennä nyt vain”, kärsimätön Arianna aneli. “Se on vain puku!”

Lily pudisti mielenosoituksellisesti päätään silmäillen samalla sängylle levitettyä pukua pakokauhuinen ilme kasvoillaan. Puku - hänen polttariasunsa - oli itse asiassa hyvin pieni, paljetein koristeltu punainen mekko, joka lyhykäisyydessään toi Lilyn mieleen Lontoon syrjäkujien maksulliset naiset. Pelkkä ajatus mekkoon koskemisesta sai hänet voimaan pahoin. Eikä siinä kaikki; mekon lisäksi asuun kuului myös järjettömät, vihreälinssiset silmälasit, sekä jättimäinen sulkahattu.

“Minä luulin, että polttareissa on tarkoitus nolata itsensä, ei paljastella itseään”, Lily huomautti yrittäen kiemurrella järjellä irti asuunsa pukeutumisesta. Vilkaistessaan Ariannaa hän arvasi oitis, ettei tehtävästä tulisi mitenkään helppo. Ariannassa oli suorastaan mcgarmiwamaista arvovaltaa, kun tyttö seisoi hänen edessään kädet sinisten, epäinhimillisten tiukkojen nahkahousujensa lanteilla. Kimmeltävä, pienenpieni toppi sai kylkiluut paistamaan säälittävinä esiin hänen ihonsa alta. Lily käänsi katseensa pois yrittäen pidätellä inhontunnettaan.

“Me harkitsimme kyllä tuota asiaa”, Cinnamon puuttui puheeseen pyyhkien vaivaantuneena ylimääräistä glitteriä poskiltaan. “Mutta Arianna sanoi, ettet sinä nolostu mistään tavanomaisesta - siis siitäkään, että me puemme sinut hihhuliksi - “

“ - hiihtäjäksi”, korjasi Arianna.

“Hiihtäjäksi, hyvä on, tai sitten verokarhuksi.”

Lilyä nauratti. Hänen ystävänsä tuskin tiesivät, mikä verokarhu oli, hän mietti.

“Eli me päätimme ottaa pienen kisan”, Arianna jatkoi reippaasti. “Kokeilemme, kuka meistä saa eniten miehiä lankeamaan jalkoihinsa yhden illan aikana. Häviäjä tanssii ripaskaa pöydällä.”

“Tanssii mitä?” Lily älähti.

“Ripaskaa”, Arianna sanoi heilauttaen huolettomasti kiharansa olkapäänsä ylitse. “Se on se venäläinen jalansätkyttämistanssi, kyllähän sinä tiedät - se, jota Casper Halliwell tanssi ensimmäisellä luokalla, muistathan?”

“Hän putosi silloin pöydältä”, Cinnamon lisäsi avuliaasti. “Ja niksautti selkänsä.”

“Kuulostaa lupaavalta…”

“Äh, älä nyt ole ilonpilaaja”, Arianna tiuskaisi huiskauttaen kuninkaallisesti kättään. “Laita nuo vaatteet päällesi, me odotamme sinua olohuoneessa!”

Lily oli ehtinyt istua jo hyvän aikaa olohuoneessa ystäviensä meikattavana ja kammattavana, kun ovelta kuuluva napakka koputus pelasti hänet kirkkaanvihreän glitteriä ja kiharoiden maailmasta. Oli mahdotonta olla toivomatta, että tulija olisi ollut James, niin typerää kuin se olikin - poika juhli varmasti jo kovaa vauhtia omia polttareitaan. Silti olisi tehnyt hyvää nähdä James ja unohtaa hetkeksi se kaikenvaltaava hermostus, joka pisteli hänen selkärankaansa. Ajatus naimisiinmenosta tuntui paljon pahemmalta nyt, kun häät olivat jo seuraavan päivän takana odottamassa.

“Lily, sinulle on vieraita”, Cinnamon informoi palatessaan takaisin huoneeseen korkea kreppiponinhäntä päälaella keikkuen. Häntä seurasi itsekseen naureskeleva Red, joka heilutteli kädessään jotakin pientä pulloa. Vasta silloin Lily muisti. Red oli luvannut tuoda hänen pyrkimyksiensä sitomiseen tarkoitetun taikajuoman sinä iltana.

“Näytätte siltä kuin olisitte matkalla epätoivoiseen miehenmetsästykseen”, Red kommentoi ensi sanoikseen. Mies jäi seisomaan ovensuuhun näennäisen kiireettömänä lahjoittamaan Lilylle taikajuomaa ja poistumaan paikalta. Lilyä nuoren aurorin viivyttely ei tosin häirinnyt vähääkään; mitä kauemmin Red viipyisi, sitä pidempään hän olisi turvassa Ariannan ja Cinnamonin kieroutuneilta suunnitelmilta.

“Sen täytyy johtua siitä, että me OLEMME menossa miestenmetsästykseen”, Lily kirahti hampaidensa raosta yrittäen parhaansa mukaan olla sotkematta Cinnamonin meikkikokeiluja. Hän vastaanotti palkaksi teostaan terävän läimäytyksen olkapäälleen sekä käskyn pysyä aloillaan.

“Cinnamonhan ottaa meikkaamisen vakavasti”, Red tokaisi kuivasti. “Miten niin miestenmetsästykseen, Lily? Minä kun luulin, että olet menossa naimisiin huomenna.”

“Kiitos vain muistutuksesta, voin tarpeeksi pahoin jo muutenkin”, mumisi Lily.

“Älä - puhu - nyt!” Arianna kielsi syöksähtäen paikkailemaan Lilyn kammottavaa, räikeää meikkikuorta taikasauvallaan. “Red, anna tyttöparan olla, tai hän ei saa iskettyä ainuttakaan miestä tänään!”
“En ymmärrä, miksi hänen pitäisi. Hän on varattu, jos muistat.”

Arianna vilkaisi Rediä valheellisen ylimielisesti. “Minä en ole typerys, enkä blondi - “
“Hei!” Cinnamon kiljaisi sellaisella voimakkuudella, että Lily kohotti automaattisesti kädet korviensa suojaksi.

“Anteeksi, Cin. Red, minä tiedän erinomaisen hyvin, että Lily on varattu. Me kaikki olemme varattuja, jos muistat. Tai olimme - “ Arianna loi paljonpuhuvan katseen Cinnamoniin, joka laski katseensa masentunut ilme sievillä kasvoillaan. “Mutta se ei tarkoita sitä, ettemmekö voisi pitää hieman hauskaa Lilyn viimeisen vapaan illan kunniaksi. Väitätkö sinä muka, että vietit sen illan kotona sarjakuvalehden kanssa?”

Red haroi hiuksiaan lopettoman kärsivä ilme kasvoillaan. Lily ei voinut olla miettimättä, miltä miehestä tuntuisi huomenna, kun tämä saapuisi vieraaksi heidän häihinsä. Muistelisiko Red Jazzia? Olisiko hän pahoillaan? Vihainen? Rediä oli nykyisin niin kovin vaikea tulkita. Lily huomasi usein pohtivansa hiljaa itsekseen, mikä miehen kohtalo mahtaisi loppujen lopuksi olla, mutta vastausta hän ei milloinkaan löytänyt.

“Mikäli muistan oikein, vietin ainakin osan siitä illasta professori McGarmiwan vaatekaapissa”, Red vastasi katkaisten Lilyn mietteet. “Kunnes jäin kiinni. Toisen puolikkaan siitä illasta vietin pyörittämällä hulavannetta.”

“Hulavannetta?”

“Se on esine”, Red selitti kärsivällisesti. “Rengas. Se pyörii, kun liikutat lanteitasi.”
“Minä en välttämättä halua nähdä sinun heiluttavan lanteitasi…”

Red virnisti karusti jättäen viimeinkin paikkansa ovensuussa. Hän tyrkkäsi sivuun Cinnamonin, joka heilutteli edelleen taikasauvaansa Lilyn kasvojen edessä ja polvistui lattianrajaan tytön kasvojen eteen tavalla, joka missä tahansa muussa tilanteessa olisi mitä todennäköisimmin ollut vihje kosinnassa. Ei kuitenkaan Redin tapauksessa - Lily oli ollut paikalla, kun Red oli sen ensimmäisen ja ainoan kerran kosinut rakastamaansa naista ja hän tiesi, ettei kovapintainen aurori tekisi mitään senkaltaista enää uudelleen.

“Juomasi”, Red sanoi muodollisesti ja ojensi pienen, ovaalinmuotoisen pullon Lilylle. Lily tarttui pulloon inhoten. Tiukasti suljetun korkin lävitsekin hän saattoi haistaa siitä kohoavan, vahvan mädän hajun.

“Oletko sinä varma, että tämä on oikea juoma?” Lily varmisti kohottaen epäluuloisesti kulmiaan.

Red huokaisi jurosti. “Lily, uskot sinä sitä tai et, et ole missään tapauksessa se ensimmäinen ihminen, jonka haluan myrkyttää.”

“Bellatrix on?” Cinnamon arvasi. Lily hätkähti ystävänsä äkillistä tunteettomuutta.

Red pudisti päätään liikkumaton ilme kasvoillaan. “Unohtakaa se, tytöt. Lily, sinä voit kyllä juoda sen huoletta. Korkeintaan se aiheuttaa sinulle niin vakavaa pahoinvointia, että hääyösi menee täysin pilalle, mutta en olekaan ikinä puhunut mitään sivuvaikutuksista, vai mitä?”

“Et”, Lily jupisi silmäillessään epäilevästi pullon hailakan sinertävää nestettä. Red nyökkäsi tyytyväisenä ja nousi takaisin jaloilleen alkaen selvästi tekemään lähtöä - ainakin hän kiinnitti taikasauvan huolellisesti mustaan vyöhönsä ja veti viittaa ylleen.

“Näemme huomenna”, mies sanoi vailla hymynhäivähdystäkään. “Yhdeltähän se oli? Hienoa. Ja kuulkaa, tytöt, teidän asuntonne on järkyttävän huonosti suojattu, jos ette tienneet. Kuka tahansa voi ilmiintyä tänne milloin tahansa.”
Arianna, Lily ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan ihmeissään.

“Niin, se on kai tarkoituskin?” Arianna kyseenalaisti hetken hiljaisuuden jälkeen. “Että ystävämme pääsevät ilmiintymään tänne?”

Red hymyili heille alentuvasti kuin olisi katsellut kolmea pikkutyttöä, ei aikuisen ikää lähentelevää naista. “Haluatte te sitä tai ette, maailmassa on muitakin kuin ystäviänne. Ja myös he osaavat ilmiintyä. Jos minä olisin te, hoitaisin suojaloitsut kuntoon viipymättä. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavana yönä tapahtuu. Hyvää yötä.”

Hän loi vielä viimeisen terävän katseen keskustelukumppaneihinsa ja katosi sitten aurorimaisen arvoituksellisen viitansivalluksen myötä. Lily, Cinnamon ja Arianna jäivät tuijottamaan toisiaan.

“Hän sitten tietää, miten saada tyttö tuntemaan olonsa turvalliseksi, vai mitä?” Cinnamon tiedusteli lopulta retoriseen sävyyn.

James seisoi liukkaalla puistonpenkillä ja tuijotti ällistyneenä ympärilleen kerääntynyttä väkijoukkoa. Jästipuisto oli harvinaisen seesteisen perjantai-illan kunniaksi pullollaan rentoutunutta, alkoholisoitunutta väkeä, jotka olivat enemmän kuin uteliaita näkemään, mitä hirvensarviin pukeutunut hölmö oikein halusi sanoa. James vilkaisi epävarmasti penkin sivussa seisovaa Peteriä.

“Onko tämä varmasti hyvä idea? Pitääkö minun PITÄÄ PUHE noille typeryksille?”

“Pitää”, myönteli Peter, joka teki kaikkensa pitääkseen taikasauvansa vampyyrinkaapunsa taskussa vasten mielitekojaan.

“Mitä minä heille muka sanon?”

“Jaa-a, se taitaa olla sinun asiasi”, Sirius ilmoitti hilpeästi. “Puhu vaikka puutarhatontuista, jos haluat, kunhan puhut. Katso nyt noita ihmisiä - he kuolevat kuullakseen sinun puheesi!”

James teki työtä käskettyä ja mulkaisi puistoon kerääntynyttä väkijoukkoa, joka toden totta näytti odottavan hänen puhettaan. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen kanssakelminsä oikein hankkivat kieroutuneimmat ideansa - miksi hän muka haluaisi pitää puheen laumalle humaltuneita jästejä? Ja mistä hän muka puhuisi?

“Vauhtia nyt, Sarvihaara”, Sirius kehotti tönäisten Jamesia kyynärpäällään reiteen. “He alkavat hermostua.”

Jamesin kurkkua kuivasi. Hän oli kyllä pitänyt lukemattomia puheita ystäviensä kanssa Tylypahkassa, toisinaan sopimattomistakin aiheista, mutta siitä huolimatta tilanne ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä.

“Tämä tehtävä on järjetön. Jopa polttareihin”, hän sihisi ystävilleen suupielestään. Sitten hän suoristi selkäänsä ja alkoi puhua puiston jästeille.

“Hyvät juopuneet ystävät, hyvät jästipäät, koirat, rotat ja ihmissudet, on kunnia olla pitämässä puhetta teille tänä iltana”, hän messusi levittäen käsiään antaumuksella. Hemmetti, hän mietti, jos hänen kerran oli pakko pitää puhe, yhtä hyvin hän voisi tehdä sen kunnialla. “Sää on uskomaton ja tänä iltana puhun teille hirvien suojelusta!

“Kuinka moni teistä tietää, mitä hirvet ovat?” James saarnasi epätoivoisesti pystymättä katsomaan suu auki tuijottavaan yleisöönsä. “Ne ovat sarvekkaita, uljaita eläimiä - aivan kuten minä tässä! Toisin kuin minä, ne elävät metsässä! Ne ovat upeita otuksia, joilla on sydän ja sielu. Silti niitä halveksutaan - miksi? Hirvet eivät ole koskaan satuttaneet ketään, tai jos ovatkin, se on ollut ehdottomasti ansaittua! Silti hirviä metsästetään ja satutetaan. Niille osoitetaan suoranaista julmuutta! Vaadin teitä lopettamaan hirvien väärinkäytön!”

“Puhuuko hän tosiaan hirvien hyväksikäytöstä?” Remus supatti Siriuksella toisesta suupielestään.

“Enpä tiedä”, vastasi nauruaan pidättelevä Sirius. “Ehkä Lilystä on tullut hyväksikäyttäjä - “

“Suu kiinni!” tuiskahti Peter. “Minä haluan kuulla tämän!”
He vaikenivat ja keskittivät kaiken huomionsa Jamesiin, joka nyt paasasi täydellä teholla.

“Hirvet ovat eläviä olentoja! Ne ovat kuninkaita! Ne eivät ansaitse ammuntaa ja kävyilläpommitusta! Niitä pitää kohdella kuin kukkaa kämmenellä. MINÄ VAADIN OIKEUTTA HIRVILLE!”
Merlinin nimeen, James ajatteli häpeään kuolemaisillaan, se, joka oli väittänyt polttareiden olevan vain viatonta hauskanpitoa, oli ehdottomasti väärässä. Hän hymyili jähmeästi vastauksena humalaisten suosionosoituksiin, jotka kaikuivat läpi puiston.

“HIR-VET, HIR-VET, HIR-VET…”

“Mitä luulette?” uteli Peter. “Pitäisikö meidän viedä hänet Kolmeen Luudanvarteen?”

“Kannatan”, puheen suosiosta järkyttynyt Remus myönteli. “Luulin heidän alkavan pommittaa häntä mädillä kalkaroksenkopioilla. Meidän on parasta viedä hänet matami Rosmertan poksautettavaksi, ennen kuin hänen egonsa paisuu pilviin ja Lily peruu häät.”

Lily tuijotti kivettyneenä vahvarakenteista nuorta miestä, jolla oli violetteja raitoja hiuksissaan. Mies nojaili jästibaarin tiskiin näyttäen siltä, että odotti jonkun tulevan iskemään itseään. Niin kuin Lily tietenkin oli tulossakin - oli vain kokonaan eri asia, mitä mieltä mies sitten olisi pikkuiseen paljettimekkoon ja sulkahattuun pukeutuneesta tulevasta seuralaisestaan. Todennäköisesti mies pitäisi häntä hulluna. Lilyllä ei kuitenkaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää; nämä olivat hänen polttarinsa ja heidän kilpailunsa oli jo käynnissä. Muutaman metrin päässä Arianna kehräsi korkeakouluopiskelijalta näyttävälle nuorukaiselle olevansa nimeltään Belle, kun taas Cinnamon esitteli itsensä kysyttäessä Gingeriksi. Kumpikin näytti olevan kovassa vauhdissa.

Lily veti syvään henkeä ja asteli baaritiskin vierelle vetäen itselleen penkin. Hattu hiosti hänen päätään ja hän toivoi yli kaiken, että olisi vain voinut riisua sen pois. Siihen tyttöjen välinen sopimus ei kuitenkaan antanut lupaa. Niinpä Lily tyytyi ainoastaan hieraisemaan kärsivänä kiharrettua punaista tukkaansa ja risti säärensä kääntäessään katseensa vieressä istuvaan violettiraitaiseen mieheen.

“Olemmeko tavanneet jossakin?” hän aloitti käyttäen maailman läpinäkyvintä ja kuluneinta iskurepliikkiä, joka olisi saanut Sirius Blackin vajoamaan maan alle myötähäpeästä. Lilyä repliikin surkeus ei kuitenkaan häirinnyt tippaakaan. Hän päätteli sen olevan niin huono, ettei typerinkään mies jättäisi huomaamatta hänen aikeitaan.

Violettitukkaisen miehen katse mittasi Lilyä aina paljaista sääristä punaiseen lierihattuun. “Enpä usko”, mies murahti ahdistavan tuttavallisesti. “Muistaisin kyllä sinut, siitä olen varma. Haluatko juotavaa?”

Lily nyökkäsi urheasti. Juominen ei erityisemmin kiinnostanut häntä, mutta ainakin se tekisi odotettavissa olevasta illasta jokseenkin siedettävän. Hän hätkähti ja puri hammastaan, kun mies kääntyi puhuttelemaan baarimikkoa ja laski tuttavallisesti jalan hänen reidelleen. Oli jokaisen tilanteen osapuolen onni, ettei James ollut sillä hetkellä paikalla.

“Mikä sinun nimesi on?” Lily uteli ottaessaan vastaan miehen tarjoaman martinin. Hän vilkaisi sivusilmällä Cinnamonia, joka lähestulkoon istui gigolonnäköisen opiskelijanuorukaisen sylissä ja näytti nauttivan olostaan. Mitä hänen ystävälleen oli oikein tapahtumassa?

“Elijah”, mies vastasi niljakkaasti hymyillen. “Entä sinun, muru?”

Lilyn teki mieli huomauttaa, ettei kukaan kutsunut häntä nimellä ‘muru’, ellei sitten halunnut päätyä mullan alle nopeammin kuin ehti toistamaan nimitystä. Hän kätki raivonsa, siemaisi lasistaan ja mutisi olevansa Ruusa.

“Ruusa Svane”, Lily täydensi ja räpytteli miehelle ripsiään. Kyllä, hän päätti, Elijah Kukaolikaan olisi yksi varma nimi hänen listalleen. Siitä huolimatta illasta tulisi pitkä…

“ROSIE!” Sirius karjahti käsiään levitellen ja harppoi peremmälle hämärästi valaistuun Kolmeen Luudanvarteen. Hän kiirehti vaihtamaan poskisuudelmia pubin punastelevan omistajattaren kanssa toisten Kelmien seuratessa huomattavasti rauhallisemmin perässä. Jameskin väläytti hymyn pitkäaikaiselle tarjoilijatutulleen kääntyessään ripustamaan hirventurkkiviittaansa naulakkoon. Hän oli helpottunut päästessään lopultakin pois puiston sekavasta väentungoksesta. Illan aikana juotu alkoholi oli alkanut kohota hänen päähänsä ja hän tarvitsi rauhaa, minkä lisäksi muiden Kelmien keksimät polttaritehtävät olivat pidemmän päälle käyneet hänen hermoilleen. Hirvipuheen lisäksi hän oli joutunut myymään itseään kaapukauppias matami Malinille, ryömimään puolialastomana taikaministeriön aulassa ja tanssimaan pöydällä kuuluisan velhotanssiravintolan ammattilaistanssijoiden joukossa. Siriuksen seurassa liikkuminen ei ollut missään tapauksessa turvallista, James ajatteli huvittuneena.

“Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän myöhäisen kunnian?” matami Rosmerta säteili liihottaessaan Kolmen Luudanvarren myyntitiskin taakse etsimään lisää juomia Kelmeille. James vilkaisi pahoinvoivana naisen kohottamaa kermakaljapulloa ja pyysi tätä vaihtamaan juoman vedeksi.

“Olen juonut liikaa yhdelle illalle”, James selitti, kun matami Rosmerta jähmettyi paikoilleen järkytyksestä. Vieressä seisovaa Remusta nauratti. Hän muisti yhä päivänselvästi, kuinka matami Rosmerta oli toistuvasti joutunut kieltämään hänen ystäviään juomasta liikaa Tylyaholauantaisin.

“Jamesilla on polttarit tänään”, Peter lisäsi avuliaasti.

“Polttarit?”

“Niinpä niin”, nyökytteli nyt jo uutta kermakaljaansa siemaileva Sirius. “Kultapojumme menee naimisiin huomenna.”

“Se selittää siis hirvensarvet”, matami Rosmerta tuumasi. Nainen nojautui tuttavallisesti tiskin yli ja kysyi moittivaan sävyyn: “Miksi minä kuulen tästä avioliitosta vasta nyt?”

Remus virnisti. “James pelkäsi, että kieltäytyisit tulemasta vedoten siihen, että liiketoimesi voisivat kärsiä.”

“Mitkä liiketoimet?” matami Rosmerta tuhahti vilkuillen merkitsevästi ympärilleen Kolmessa Luudanvarressa, joka oli sinä iltana täysin autio. Kello oli jo puoli kaksitoista, mikä saattoi osaltaan selittää asiakkaiden puutteen. Silti James päätteli Rosmertan ärtyneestä ilmeestä, että asiakasmäärän pienikokoisuus oli enemmän jokailtainen ongelma kuin vaihtoehtoinen ilmiö.

“Jos kuolonsyöjät ja aurorit ovat jossakin onnistuneet, niin ajamaan minun asiakkaani tiehensä!” matami Rosmerta valittikin kaataessaan itselleenkin lasillisen neilivettä. “Suoraan sanottuna en jaksa enää välittää tippaakaan siitä, kumpi puoli tämän sodan voittaa - minä vain haluan sen loppuvan! Mutta se kai on normaalia”, Rosmerta lisäsi mietteliäästi nähdessään Siriuksen järkyttyneen ilmeen. “Minä olen nainen ja kuulun automaattisesti niihin, jotka saavat kärsiä. Tiesittekö, että pieni veljenpoikani tapettiin kolme viikkoa sitten?”
“Emme”, Remus vastasi ja oli aikeissa lisätä olevansa kovin pahoillaan asian puolesta, kun Rosmerta jatkoi vihaisesti:

“Hän oli vasta kaksivuotias, tuskin mikään vaara kuolonsyöjille tai auroreille! Joskus minä ihmettelen, minne tämä maailma oikein on menossa, kun kaikki vain tappavat toisiaan jonkin väärän herran nimissä! Kauan tällainen ei voi jatkua!”

“Noin me sanoimme jo viime syksynä…”

Matami Rosmerta nyökytteli apeana neilivetensä äärellä. Sitten hän näytti kuitenkin muistavan, että kyse oli Jamesin polttareista ja suoritti äkkipiristyksen kumoten kertaheitolla loput juomastaan kurkkuunsa. Väkinäinen hymy huulillaan hän alkoi häärätä Kelmeille lisää juomia ja kyseli samalla heidän kuulumisiaan laidasta laitaan.

“Vieläkö te toiset pojat olette varattuja?”

“Minä ja Anturajalka olemme”, Peter kiirehti vastaamaan. “Kuutamo ei.”

“Ihanko totta?” matami Rosmerta näytti pettyneeltä. “Sitten minun ei varmaan kannata odottaa uutta hääkutsua lähiaikoina?”

Peter näytti etäisesti loukkaantuneelta. “Luuletko, että minä en voisi mennä naimisiin?”

“Hän taisi puhua lähinnä Anturajalasta”, James virnisti tönäistessään toveriaan kylkeen. Peter tuhahti hiljaa itsekseen - totta kai matami Rosmerta puhui Siriuksesta! Eihän kukaan koskaan kenestäkään muusta puhunutkaan, tai jos puhuikin, silloin kyseessä oli aina James tai Remus. Ei koskaan hän. Joskus hänestä tuntui kuin hän olisi ollut vähäisempi ihmisolento vain siksi, ettei hän ollut yhtä hyvännäköinen tai vahva tai rohkea kuin ystävänsä. Hän hymähti itsekseen ja hukutti katkeruutensa yhteen ylimääräiseen lasilliseen tuliviskiä.

“Muistatteko, kun hiivimme tänne ensimmäisen kerran ykkösluokalla?” Remus muisteli kaihoisana. “Ja kuinka meille raivottiin jälkeenpäin?”

“Se huuto ei ikinä kaikkoa korvistani”, James naurahti tukahtuneesti. “Miten McGarmiwa suuttuikaan - “

“ - ja sinä, Rosie”, Sirius puuttui muisteloihin. “Sinä sanoit meille silloin, ettet enää koskaan halua nähdä meitä täällä ilman lupaa.”

Matami Rosmerta nauroi. “Tiesin jo silloin, ettei minulla ole mitään vaikutusvaltaa teihin poikiin!”

“Etkä sinä sitä kyllä halunnutkaan. Sinähän rakastit meitä!”
“Toisinaan, kyllä. Minusta oli oikein hauskaa kuunnella tarinoita teidän naisseikkailuistanne. Jamesin yrityksistä saada itselleen elämänsä nainen… Siriuksen tyhjäpäisistä blondeista… tarinoista professori McGarmiwan toimistosta… uusissa kolmasluokkalaisissa ei ole ainuttakaan teidän veroistanne”, matami Rosmerta huokaisi pahoillaan.

“Odota vain”, Sirius lupasi taputtaen naista leveän esiliinan verhoamalle olkapäälle. “Ei kestä kauan, ennen kuin Sarvihaaran poika on jo kolmetoista ja saapuu Tylyahoon mellastamaan ystäviensä kanssa!”
“Mikä poika?” nauroi James. “Enhän minä ole edes naimisissa!”
“Et ehkä, mutta huomenna tähän aikaan olet.”

James jäykistyi paikoilleen kesken liikkeen. Sirius oli oikeassa, hän tajusi - vuorokauden kuluttua tähän aikaan illasta hän tosiaan olisi Lily Evansin aviomies. Ajatus sai tuliviskin kääntymään voimalla ympäri hänen vatsassaan. Miten hän oikein selviäisi hengissä seuraavasta päivästä?

Hengitä vain syvään, James muistutti itseään. Hän kutsui silmiensä eteen Lilyn kuvan itseään rauhoittamaan ja yritti kuvitella, mitä tyttö sillä hetkellä mahtoi tehdä.

Lily, Cinnamon ja Arianna istuivat vetämässä henkeä ulkona jästibaari Nenäkkään Neidin portailla. Lokakuun kahden viimeisen vuorokauden välinen yö oli huurteinen ja kylmä, mutta tytöt eivät antaneet sen häiritä itseään. Yli kahden tunnin taukoamattoman tanssimisen ja juhlimisen jälkeen viilennys teki vain hyvää.

“Belle Arian listalla on tähän mennessä viisi miestä”, Arianna kertasi tyytyväisenä seniltaisen kilpailujen tilastojaan. “Miten Ruusa ja Ginger ovat menestyneet?”
Lily irvisti kutsumanimelle. “RUUSA on erittäin tyytymätön tilanteeseen ja on häviöllä vaivaisella neljällä nimellä. En ymmärrä, mitä olen tehnyt väärin.”
“Se johtuu tuosta hatusta”, ehdotti Cinnamon. “Ria, ikävä tuottaa pettymys, mutta minä olen tähän mennessä voitolla. Seitsemän nimeä.”
“SEITSEMÄN?” Arianna huudahti. “Merlin, Cin, miten sinä siinä olet onnistunut?”

Lily ja Cinnamon nauroivat ystävänsä järkytykselle. Jos Lily ei olisi tuntenut Cinnamonia paremmin, hän olisi saattanut jopa kuvitella nähneensä itsetyytyväisen häivähdyksen tytön silmissä, ikään kuin tämä olisi ollut jollakin tapaa ylpeä illastaan. Kuka ties tämä olikin - viimeaikaisten katastrofaalisten ihmissuhteiden jälkeen Cinnamonin täytyi olla valmis tappamaan hyväksyntää saadakseen.

“Me miestennielijät emme koskaan paljasta salaisuuksiamme”, Cinnamon vastasi ylpeästi.

“Niin varmasti”, Arianna jupisi. “Kyllä minä tiedän, että se johtuu vain tuosta naapurintytön viattomuudesta…”

Lily pudisti hymyillen päätään ja ajatteli itsekseen, ettei asialla todellisuudessa ollut mitään tekemistä naapurintyttömäisyyden kanssa. Tai ehkä jossakin määrin, mutta suurin syy Ariannan yllättävään häviöön oli varmasti tytön ahdistavan laiha olemus, joka kirkui syömishäiriötä kissankokoisin kirjaimin jokaisen vastaantulevan kaksilahkeisen silmille. Ei ihme, että tervejärkiset miehet kiersivät Ariannan kaukaa. Sitä Lily ei kuitenkaan ystävälleen sanonut, vaan venytteli raukeasti ja ehdotti, että he lähtisivät katsastamaan viimeisen tanssikerhon.

“Minä nukahdan huomenna alttarille, jos en pääse pian nukkumaan”, hän sanoi hermostuneisuuttaan peitellen.

Väpättävä Vuohi oli kammottavasta nimenkuvatuksestaan huolimatta todella suosittu tanssipaikka Lontoon kellarimaailmassa. Kelmit olivat vaihtaneet hullunkuriset vetimensä kunnollisiin tanssivaatteisiin ja seisoivat nyt baarin ulkopuolella jonossa odottamassa, että mursunnäköinen portsari tarkastaisi heidän henkilöllisyystodistuksensa.

James hengitti syvään ulos ja sisään aikomuksena selvittää puuroiselta tuntuvaa päätään. Hän ei ollut aikoihin juonut sillä tavoin kuin sinä iltana, mikä tietäisi varmasti uskomatonta päänsärkyä seuraavalle aamulle. Oli vain Jamesin onni, että hän ja hänen ystävänsä olivat aikaa sitten oppineet valmistamaan juomaa krapulalle. Lily tuskin olisi ilahtunut, jos hänen sulhasensa olisi ilmestynyt paikalle pahoinvoivana ja punasilmäisenä.

Lily. Liekö asia johtunut alkoholista vai kenties myöhäisestä kellonajasta, mutta joka tapauksessa James tunsi äkkiä vastustamatonta halua nähdä tyttöystävänsä. Vain hyvä itsekuri sai hänet estämään itseään säntäämästä suin päin pois paikalta ja etsimästä Lilyä käsiinsä.

“Mistä nämä henkilöllisyystodistukset oikein ovat, pojat?” portsari tiedusteli mursunviikset väpättäen. Hän heilutteli Kelmien velhohenkkareita käsissään epäluuloinen ilme kasvoillaan. “En ole koskaan nähnyt tällaisia.”
“Et varmaan ole niin”, James tuhahti puoliääneen. Mursuportsari oli ehdottomasti yksi jästeimpiä ihmisiä, jonka hän oli ikinä tavannut.

“Mitä sinä sanoit, poika?”

“Hän sanoi niiden olevan Irlannista”, Remus keskeytti kiireesti tarttuen brittien vanhaan ennakkoluuloon, joka kohdistui poikkeuksetta irlantilaisiin. James vilkaisi ystäväänsä kiitollisena. Mitä he olisivatkaan tehneet ilman Remuksen vikkelää ajatuksenjuoksua?

Portsari urahti myöntyvästi. “Hemmetin irkut ovat näköjään vaihtaneet passeja ja unohtaneet pitää minut ajan tasalla. Niin tietenkin. Pirunmoista kansaa kaikki rivitanssipojut.”

Kelmit katsoivat parhaaksi myönnellä portsarin sanoja ja nyökyttelivät innokkaasti. Portsari loi heihin vielä viimeisen terävän katseen ja sulloi sitten henkilöllisyystodistukset heidän kouraansa tönäisten heitä eteenpäin jonossa. Astuessaan sisälle tanssibaariin James kuuli miehen mumisevan heidän takanaan jotakin mursuista.

“Irlannista, Kuutamo?” Sirius nauroi heidän päästyään turvallisesti sisälle Väpättävään Vuoheen. “Vakavissaan, mistä sinä oikein keksit kaikki ideasi?”

Remus kohautti vaatimattomasti olkapäitään. “Se oli aika ilmiselvää, oikeastaan. Hän on britti ja britit pilkkaavat aina irlantilaisia. Ja sitä paitsi…”

“Sitä paitsi mitä?”

“No, jonkun meistä täytyy käyttää mielikuvitustaan, kun te kerran olette turruttaneet omanne alkoholilla. Osaatteko te kaverit edes juhlia selvin päin?”
“Minä olen selvin päin”, Peter julisti sammaltaen ja horjahti sanojensa vakuudeksi päin narikan pöytää. “Tai siis… minä OLIN selvin päin…”

James nauroi. “Tuo on jo paljon parempi ilmaisu. Mennäänkö tanssimaan?”

He astuivat sisälle savuiseen, värivaloin ja terävin spotein valaistuun tanssitilaan. Kovaääninen musiikki ja ihmisten äänet kantautuivat heidän päänsä sisälle yhtenä korviavihlovana massana, josta oli vaikea erottaa mitään todellista. James sai selville, että lavalla keikkuva jästilaulaja karjui mikrofoniinsa jotakin jänisten rakkaudesta, mutta enempää oli mahdoton ymmärtää. Hän ei ollut varma siitä, olisiko itse asiassa halunnutkaan saada selville sen enempää.

“Hei, Sarvihaara!” Sirius nykäisi Jamesia terävästi punaisen t-paidan hihasta. “Näyttävätkö nuo kimulit sinusta tutuilta?”

James irvisti sanavalinnalle, mutta siirsi tottelevaisesti katseensa tanssilattian keskellä olevien värivalojen pyörteessä tanssivaan kolmen tytön ryhmään. Tuijottaessaan tyttöjä hän ihmetteli, miten ei ollut huomannut heitä aikaisemmin. Loppujen lopuksi heidät oli melko vaikea sivuuttaa, olihan yhdellä tytöistä ääliömäinen, suurikokoinen sulkahattu, joka olisi saanut professori McGarmiwan muuttumaan luihuisenvihreäksi kateudesta. James hymyili.

“Olenko oikeassa, jos arvaan, että - “

“Olet sinä”, myönteli Peter. “Tuo sulkahattuinen on ehdottomasti Lily.”

James tunsi virnistyksensä levenevän entisestään, kun hän hylkäsi ystävänsä ja lähti luovimaan tietään läpi tanssilattian. Lily oli selin häneen, eikä huomannut hänen lähestymistään. Tyttö kiepsahti ympäri vasta tuntiessaan Jamesin taputtavan olkapäätään.

Pelkkä yksi vilkaisu Lilyn kasvoihin riitti mykistämään Jamesin. Hänen tuleva vaimonsa oli tuhrinut kasvoihinsa kimmeltävää hilettä, värikästä luomiväriä ja huulipunaa siinä määrin, että hän olisi sopinut paljon paremmin jonkun baarin vakitanssijoihin. Myös hänen asunsa kuljetti mukanaan samaa sanomaan. Jos mekko olisi ollut yhtään lyhyempi, James olisi ehdottomasti ollut mustasukkainen.

“James!” Lily kiljaisi ja lennähti koko painollaan pojan kaulaan. “Tosi hienoa nähdä sinut täällä - minä jo luulin, etten näkisi yhtäkään tervejärkistä kaksilahkeista koko iltana - siitä puheenollen, James, et ikinä arvaa, kenet tapasin baarissa tänään!”

“Älä vain sano, että Severus Kalkaroksen”, James kielsi varautuneesti.

Lily nauroi ja ravisti päätään niin rajusti, että hattu oli lentää alas hänen kutreiltaan. “Ei se ollut vanha kunnon Severus, eikä Diggorykaan. Se oli Troy Christiansen, James, kyllähän sinä hänet muistat? Se minun ystäväni Likusteritieltä!”

“Ai se, joka pelkää homoseksuaaleja?” muisteli James.

Lily nyökkäsi säteilevästi hymyillen. “Juuri hän. Hän jutteli minulle ja kyseli minun häistäni, joten minä sitten kutsuin hänet paikalle huomenna, ei kai sinua vain haittaa?”

James tuijotti tyttöystäväänsä suu auki yrittäen keksiä jotakin järkevää sanottavaa. Hän aavisteli, että Troyn kutsumisesta häihin voisi seurata vain katastrofi, mieshän tuntui tuijottavan jokaisen hameenhelman perään. Ja mitä tuli Siriukseen…

“Sinä et taida olla ihan selvin päin, vai mitä?” James uteli hetken kuluttua.

Lily kikatti. “Mitä sinä oikein minusta kuvittelet? Että joisin itseni humalaan?”

“Ei hän humalassa ole”, Cinnamon puuttui puheeseen. “Korkeintaan vähän sekaisin ja sekin on Ariannan vika.”
“Niinpä tietysti”, puuskahti James. “Mitä te laitoitte hänen juomaansa?”

“Zonkon Puoli-ilmaista Itsepiristyspulveria”, Arianna vastasi välinpitämättömästi. “Ei hätää, sen vaikutus häipyy kyllä noin tunnin kuluttua… luulisin.”

James huokaisi avuttomana. Toisinaan yksinkertaisesti tuli hetkiä, jolloin hän ei kestänyt tyttöjä - Lilyä ehkä lukuunottamatta. Mutta Lily nyt olikin ollut aina poikkeus, hän ajatteli hämärästi, kun tyttö kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä katkottaen sen vähänkin siitä hermostuksesta, jota hänessä oli vielä ollut jäljellä.

“Voi loistavaa”, Siriuksen ääni nälväisi Jamesin korvan juuresta keskeyttäen suudelman. “Toiko kukaan rautakankea? Heitä ei saa irti toisistaan ilman sitä.”

“Äh, anna heidän olla”, Arianna pyysi huvittuneesti ja veti Siriuksen mukanaan tanssilattialle kietaisten käsivartensa pojan lantiolle. Remus ja Cinnamon jäivät tuijottamaan toisiaan vaivaantuneina ja vaiti. Nopeasti kumpikin käänsi katseensa lattiaan. Remus toivoi hiljaa mielessään, että he voisivat pian vain unohtaa kaiken entisen ja olla taas ystäviä. Hänellä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi rohkeutta sanoa sitä ääneen, halusi hän tai ei.

“Arianna näyttää siltä kuin pyörtyisi kohta”, Cinnamon arvioi yrittäen saada aikaan viattomaksi lukeutuvaa keskustelua. Remus katsahti tyttöä kiitollisena ennen kuin siirtyi tarkkailemaan tummansinisiin pukeutunutta Ariannaa, joka nojautui raskaasti tanssipariinsa horjuessaan tikunohuilla jaloillaan.

Remus nyökkäsi mietteliäästi. “Hän ei näytä kovin hyvältä.”

“Ei ajatella sitä nyt”, Cinnamon pyysi halaten itseään tiukasti kuin häntä olisi palellut. Katkerana Remus pohti, että missä tahansa muussa tilanteessa hän olisi kyllä lämmittänyt entistä tyttöystäväänsä. Ei kuitenkaan nykyisissä olosuhteissa; hän ei enää milloinkaan nöyryyttäisi itseään Cinnamon Bellinin vuoksi.

“Ainakin Lily ja James näyttävät onnellisilta. Toivottavasti heillä on hyvät häät”, Remus sanoi latteasti.

Cinnamon nyrpisti nenäänsä. “Toivottavasti joku Kalkaros ei ilmesty paikalle sotkemaan asioita”, hän sanoi niin epäluonteenomaisen raivokkaasti, ettei Remus voinut estää itseään nauramasta. Hetken kuluttua myös Cinnamon yhtyi nauruun - ensin varoen ja sitten sydämellisesti, niin kuin ennenkin.

Ehkä he sittenkin olisivat parempia ystävinä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Lily ja James tanssivat värivalojen loisteessa toisiinsa uppoutuneina.

You fill up my senses

like a night in the forest

like the mountains in springtime,

like a walk in the rain

like a storm in the desert,

like a sleepy blue ocean

you fill up my senses,

come fill me again.

Come let me love you,

let me give my life to you

let me drown in your laughter,

let me die in your arms

let me lay down beside you,

let me always be with you

come let me love you,

come love me again.

(John Denver: Annie’s Song)

27.osa - rouva Lily Potter

31.10.1978

“Mitä luulette, olisiko paperipussista apua?” Sirius pohti mietteliääseen sävyyn katsellessaan Jamesia, joka kyhjötti pää polvissa tuolinsa reunalla näyttäen siltä, että oli valmis pyörtymään hetkenä minä hyvänsä. James hengitti reippaasti sisään ja ulos yrittäen rauhoittua.

“En usko”, Peter vastasi huolestuneesti kuin olisi puhunut parantumatonta tautia sairastavasta syöpäpotilaasta. Sanojensa vakuudeksi hän kierteli ystävänsä tuolia otsa syvissä rypyissä. “Tiedättekö, luulen sen johtuvan tuosta pingviininasusta - eihän siinä voi edes hengittää - “

“Se on smokki ja se on täysin normaali vaatekappale!” Remus räjähti kyllästyneenä ystäviensä saamattomuuteen ja arvailuun. Hän tarttui Peteriin reippaalla otteella ja työnsi pojan Kelmien olohuoneen ovelle.

“Matohäntä - hae vettä”, Remus komensi hänelle epäluonteenomaisella reippaudella. Hän ei jäänyt odottamaan Peterin vastausta, vaan tyrkkäsi tämän muitta mutkitta keittiöön kääntyen seuraavaksi Siriuksen puoleen. “Väistä, Anturajalka.”

“Hyvä on, hyvä on, ei mitään tarvetta kiihtyä…”

Remus ei suonut hänelle silmäystäkään, vaan polvistui lattianrajaan Jamesin vierelle ja alkoi puhua ystävälleen rauhoittavalla äänellä. Hän pidätteli haukotustaan. Kello oli vasta vähän yli puoli yhdeksän aamulla ja Kelmit olivat olleet valveilla jo yli tunnin viihdyttääkseen univaikeuksista kärsivää Jamesia. Kirkkoon lähtöön oli aikaa enää muutaman tunnin verran ja sen näki Jamesista. Poikaparka vaikutti siltä, että olisi voinut oksentaa sielunsa pihalle! Remus onnistui vain vaivoin olemaan hymyilemättä toverinsa kärsimykselle. James suhtautui aina kaikkeen Lilyyn liittyvään niin vakavasti.

“Tässä on vettä”, Peterin hengästynyt ääni vingahti Remuksen selän takaa. Remus kääntyi ympäri ja nappasi vesilasin punaposkiselta ystävältään, joka keikkui kantapäillään hänen edessään. Pojalla oli yllään siisti, tuhkanharmaa jästipuku. Hän oli solminut rusettinsa täysin väärin.

“Anturajalka, auttaisitko Peteriä hänen rusettinsa kanssa?” ehdotti Remus. Sirius ampaisi jaloilleen kiitollisena siitä, että sai lopultakin muuta tekemistä kuin rauhoittaa parasta ystäväänsä pelkän katseensa voimalla. Hän alkoi sählätä vaarallisesti Peterin rusetin kimpussa samalla kun Remus kääntyi juottamaan Jamesille lasillisen vettä.

“Kiitos - riittää jo - “ James kähähti suupieliään kuivaten. “Kuutamo, mitä jos Lily jättää minut alttarille?”

“Tietenkään hän ei jätä sinua alttarille”, Sirius tiuskaisi teräksisesti ennen kuin Remus ehti muotoilemaan mitään kohteliaalta kuulostavaa vastausta. “Hän teki jo sen virheen, että suostui sinun kosintaasi, hän ei ole niin halpamainen, että vaivautuisi perumaan sen! Voisitko sinä nyt jo rauhoittua ja mennä tekemään jotakin tukallesi?”

“Tukalleni?” James toisti äänellä, joka kieli, ettei hän ollut vaivautunut kuuntelemaan puoliakaan parhaan ystävänsä puheesta.

Sirius pyöritti silmiään. “Niin, tukallesi. Minä lupasin rouva P:lle, etten anna sinun näyttää harakanpesältä omana hääpäivänäsi ja pidän siitä myös kiinni. Äitisi kiroaa paremmin kuin pussillinen paholaisia!”

Lily veti syvään henkeä katsoessaan kuvajaistaan peilistä. Hän ei ollut lähelläkään sitä ihmistä, jonka oli viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana oppinut tuntemaan. Hän näytti säteilevältä, hermostuneelta, aikuiselta. Tummanpunaiset kiharat aaltoilivat valtoimenaan korkeasta nutturasta hänen poskelleen, norsunluunvärinen puku tuntui silkiltä vasten ihoa ja mantelinmuotoiset silmät säteilivät tavalla, jota minkään valtakunnan meikki ei olisi voinut saada aikaan. Kyllä vain, Lily ajatteli hämmentyneenä kääntäessään katseensa ulos ikkunasta, hän oli onnellinen. Hän oli onnellinen huolimatta siitä, että hän oli kangistunut paikoilleen kauhusta, että ulkona oli viileää ja tihkusateista ja että Arianna ja Cinnamon olivat aikaa sitten kadonneet jonnekin, vaikka heidän olisi pitänyt olla paikalla pukeutumassa morsiusneidonpukuihinsa.

Lily käänsi katseensa takaisin peilikuvaansa ja suoristi hääpukunsa etumusta empivä ilme kasvoillaan. Hän tiesi kyllä, ettei hääpäivänä ollut tarkoitus tuntea minkäänlaista surua. Silti hän tunsi olonsa selittämättömällä tavalla apeaksi kaiken onnellisuutena keskelläkin. Ei ollut vaikeaa päätellä, mistä alakulo oli lähtöisin: siitä tosiasiasta, että hänen vanhempansa eivät olleet paikalla sinä päivänä. Suunnitellessaan häitään kesäkuun alussa Lily oli aina kuvitellut, että hänen vanhempansa olisivat läsnä hänen häissään - että hänen äitinsä kyynelehtisi, kun isä saattaisi hänet alttarille… nyt hänellä ei ollut saattajaa itselleen, eikä hän saisi koskaan tietää, mitä hänen äitinsä olisi sanonut hänen hääpuvustaan.

Mitä Velma Evans olisi ylipäätään ajatellut Lilyn häistä? Pahinta oli, ettei Lily tiennyt. Hän muisti edelleen äitinsä nihkeän suhtautumisen Jamesiin ja tavan, jolla äiti oli aina toivonut, etteivät he menisi niin nopeasti naimisiin. Silti äiti oli pyytänyt vain aikaa saada totutella ajatukseen. Hän oli luvannut hyväksyä sen… mutta oliko hän ehtinyt hyväksyä? Oliko hän kuollessaan ajatellut, että Lily teki väärin naidessaan Jamesin?

Lily kuivasi kiireesti silmiään estääkseen kyyneliä tärvelemästä meikkiään. Hän käänsi kiireesti ajatuksensa isäänsä ja kaikkiin niihin iltoihin, jotka hän oli viettänyt tämän kanssa. Isä oli aina suhtautunut häneen hyvin läheisesti, hyvin välittäen… ja äkkiä Lilyn mieleen kohosi Petunian hääpäivä ja hänen lyhyt keskustelunsa isänsä kanssa ennen kirkkoon lähtöä. Isä oli pyytänyt anteeksi äidin käytöksen puolesta ja luvannut, että äiti kyllä vielä ymmärtäisi. “Mitä vain tapahtuukin, me tulemme joka tapauksessa olemaan sinun häissäsi”, isä oli sanonut silloin. Nyt, jälkeenpäin ajateltuna Lilyn oli mahdoton olla ajattelematta, että Christopher Evans oli ehkä sittenkin aavistanut jotakin ja halunnut vakuuttaa hänelle, että kaikki tulisi sujumaan hyvin. Lily pyyhki kiireesti kyyneleitään pystymättä enää estämään itkuaan.

“Lily, mikä hätänä?” Sascha Potterin ääni tiedusteli huoneen ovelta. Lily pyörähti ympäri peilin edessä ja pakottautui hymyilemään kyyneltensäkin lävitse. Hänen naurunsa muuttui nopeasti aidoksi, kun hän katseli Jamesin äitiä ja tämän vaaleanvihreää jakkupukua, jonka kaulukset oli käännetty väärin päin. Pyyhkäisten viimeisetkin kyyneleet näkökentästään Lily asteli ovensuuhun oikomaan rouva Potterin kauluksia. Vaikutti siltä, että kaikki velhot eivät olleet valmistautuneet jästihäihin kovin huolella. Lilyn jästisukulaisilla olisi varmasti hauskaa.

“Uh, minä en ole ikinä käyttänyt muuta kuin juhlakaapua”, rouva Potter irvisti ja astui askeleen kauemmas Lilystä. “Näytät ihastuttavalta. Mikä sinua itkettää?”

Lily hymyili nolona. “Ei mikään oikeastaan.”
Rouva Potter kohotti kulmiaan. “Ja sinäkö oletat minun uskovan tuon?”

“Toivoin, lähinnä”, myönsi Lily. “Minä… ajattelin vanhempiani.”

Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Täytyy olla raskasta miettiä heitä tällaisena päivänä. Minä niin todella toivon, että olisin saanut mahdollisuuden tavata heidät, tiedäthän sinä sen?”

Lily nyökkäsi. Hän tunsi suupieliensä kohoavan väkisinkin hymyyn, kun hän vain kuvitteli Jamesin vanhempia omien vanhempiensa seuraan. Hänen vanhempansa olivat ehkä olleet ihania ihmisiä, mutta heillä oli ollut puutteensa. Vaikka hänen äitinsä oli aina suhtautunut tyttärensä noituuteen hyvin ylpeästi, ei hän silti ollut täysin sinut taikamaailman kanssa. Hän olisi varmasti pelännyt Jamesin vanhempia. Ja mitä Lilyn isään tuli… no, hän olisi hukuttanut Jamesin vanhemmat typeriin kysymyksiin.

“Leuka pystyyn, Lily”, Sascha Potter kehotti suoristaen vaaleankeltaista huiviaan. Hän taputti Lilyä äidillisesti poskelle. “Ovat vanhempasi missä tahansa, he ajattelevat sinua juuri nyt. Ja sillä välin sinä voit suhtautua minuun ja Josephiin vanhempinasi, vai mitä?”

Lily oli aikeissa kiittää naista, kun ovelta kantautuva askelten kopina sai hänet sulkemaan suunsa. Hän ja rouva Potter kääntyivät katsomaan ovelle, missä muodottomaan violettiin kaapuun pukeutunut homssuisennäköinen nainen mulkoili heitä kuin pöllö. Lily tuijotti naista ihmetellen tämän henkilöllisyyttä.

“Myrna”, rouva Potter sanoi silloin ja siirtyi tervehtimään naista suudellen tätä poskelle. “Ihanaa nähdä sinua täällä tänään!”

“ - sinua, Sascha”, vaaleatukkainen nainen vastasi ja kohensi silmälasiensa asentoa nenällä. “ - näkeväni sinut.”
Lilyn silmät laajenivat. Kuvitteli hän vain, vai puhuiko nainen vain puolikkailla lauseilla?

“Lily, tule tervehtimään Jamesin tätiä Myrnaa”, rouva Potter kehotti. “Myrna, tässä on poikani morsian Lily Evans. Tuleva Lily Potter”, nainen lisäsi ja Lily punastui. Hän kätteli naista.

“Hauska tavata.”

“ - myös, neiti Evans”, vastasi Myrna. Nainen odotti hetken kuin olisi halunnut jonkun toisen puhuvan ensin ja jatkoi sitten: “ - Jamesin tyyliä.”

Lily ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä nainen tarkoitti. Hän katsoi parhaaksi myönnellä siitä huolimatta ja pusersi hymyn huulilleen. Myrna Potter jatkoi sekavaa muminaansa vielä hetken, ennen kuin hyvästeli aivan yhtä sekavasti Lilyn ja rouva Potterin ja lyllersi pois huoneesta. Lily jäi tuijottamaan naisen jälkeen.

“Miksi hän puhuu vain puolikkain lausein?” hän kysyi otsa rypyssä.

Sascha Potter huokaisi raskaasti. “Se on kaamea tragedia. Myrnalla oli ennen kaksoissisar, Marla. Vanhojapiikoja molemmat. He asuivat koko elämänsä yhdessä ja täydensivät toistensa lauseet, Marla alkuosan ja Myrna loppuosan. Sitten Marla kuoli. Myrna ei osaa edelleenkään puhua kuin oman puolikkaansa lauseesta. Kukaan meistä ei ole ymmärtänyt häntä aikoihin.”

Lily tuijotti naista suurin silmin ja ihmetteli, tekikö hän sittenkään viisaasti liittyessään Potterin kajahtaneenpuoleiseen sukuun.

Tuli aika lähteä kirkkoon. James kokosi tavaransa, oikaisi solmionsa ja teki viimeisen hyödyttömän yrityksen tukkapörrönsä suoristamiseksi. Myöntäen tappionsa hän luovutti lopulta ja siirtyi Godricin Notkon pihamaalle, missä Lilyn tilaama kammottava auto, “limusieni” jo odotti. James ei yksinkertaisesti kyennyt käsittämään, miksi hänen oli tarkoitus käyttää sellaista autohirviötä vain päästäkseen kirkkoon. Jästihäät olivat totisesti omituinen keksintö, poika tuumi haroessaan hiuksiaan pois silmiltään vastoin isänsä ohjeita. Velhohäiden järjestäminen olisi ollut niin paljon helpompaa. Tosin silloin olisi aina olemassa Voldemortin riski, James mietti ja käänsi nopeasti ajatuksensa toisaalle. Hän ei halunnut ajatella Voldemortia omana hääpäivänään.

Jamesin vatsa tuntui vääntyvän tuhannelle solmulle, kun hän katseli mustan limusienen lähestymistä. Hän kuuli Siriuksen tuhahtavan halveksivasti takanaan.

“Tuo on niin typerää!” poika arvosteli kieltään naksauttaen.

“Mikä niin?”

Sirius pudisti päätään. Hänen takanaan Remus ja Peter ihmettelivät, mihin keskustelu oli oikein menossa.

“James Potter menossa häihinsä autolla? Se on yhtä suuri vääryys kuin jos Red Stron käyttäisi vaaleanpunaisia alusvaatteita!”

James alkoi kakoa. Vesi tulvehti hänen silmiinsä ja hän kiirehti pyyhkimään sitä pois paitansa hihalla. Naurunkyyneltensä lävitsekin hän saattoi nähdä Remuksen ja Peterin vaihtavan tuskastuneita katseita keskenään.

“Hillitsehän nyt vähän noiden vertauskuviesi kanssa, Anturajalka”, Remus ehdotti taputtaen Siriusta ystävällisesti olkapäähän.

“Emme millään haluaisi, että sulhanen tukehtuu jo ennen kuin ehtii kirkkoon”, Peter pisti väliin takoen Jamesia selkään. Sirius kohotti kulmiaan kysyvästi.

“Mutta kirkossa hän saa tukehtua, vai?”

Remus huokaisi. “Unohda. Sarvihaara, joko henki kulkee?”

“Jotenkuten”, rahisi James. Sirius hymyili tyytyväisenä ja kietaisi käsivartensa ystävänsä olkapäille.

“Sittenhän mitään vahinkoa ei tapahtunut, vai mitä?” poika huudahti tekopirteästi. “No niin, palataan asiaan - ei siis Redin alusvaatteisiin, vaan kuljetuskysymykseen. Olisi rikkomus Kelmien mainetta kohtaan mennä häihin autolla!”

James vilkaisi Siriusta epäluuloisena. Pojan harmaiden silmien kieroutunut pilke paljasti, että pojalla ei missään tapauksessa ollut hyvät mielessä. Seuratessaan ystävänsä katsetta James tajusi tämän tuijottavan Potterien kotitalon eteen pysäköityä moottoripyöräänsä… ja silloin hän tajusi, mitä Sirius suunnitteli.

“Sinä haluat meidän LENTÄVÄN häihin?”

“Anturajalka, EI”, Remus kielsi, ennen kuin Sirius ehti edes vastaamaan.

Sirius mutristi huuliaan. “Miksi ei?”

“Nämä ovat jästihäät”, informoi Remus.

“Jästit eivät osaa lentää”, Peter lisäsi.

“Nerokasta, Matohäntä, nerokasta!” Sirius irvaili nykien kärsimättömästi kauluspaitansa helmaa housuistaan. “Huomaa, että olet kuunnellut tarkasti jästitiedon tunnilla, kun tiedät sellaisenkin pikkuasian, etteivät JÄSTIT OSAA LENTÄÄ!”

Peter punastui ja kätki kaikki mahdolliset vastalauseet epämääräiseen muminaan, jota oli mahdoton tulkita. James tunsi sääliä ystäväänsä kohtaan. Joskus Siriuksen terävät huomautukset vain pureutuivat liian syvälle Peterin nahkaan, eikä kumpikaan osapuoli edes kunnolla ymmärtänyt sitä - ei Sirius eikä Peter. Hän karkotti ajatuksen mielestään ja kääntyi taas Siriuksen puoleen.

“Me jäämme kiinni. Emme me voi noin vain lentää kirkkoon. Jästit näkevät.”
Sirius huokaisi dramaattisesti. “Sarvihaara, et kai sinä aio kalkkeutua ennen kuin ehdit edes alttarille asti? Vähän seikkailuhenkeä, pyydän!”
“Seikkailuhenkeni on McGarmiwalla lainassa”, James jupisi.

“No, ole sitten edes rohkea, äläkä vikise kuin mikäkin puuskupuh! Minä TIEDÄN, että sinä haluat lentää häihisi! Ei limppusieni ole edes sinun tyyliäsi!”
“Limusiini”, Peter oikaisi nauttien siitä, että tiesi kerrankin jotakin paremmin kuin Sirius. Sirius huitaisi korjauksen syrjään kuin sillä ei olisi mitään merkitystä.

“On mikä on. Sarvihaara, tässä moottoripyörässä on kyllä näkymättömyyskytkin, jos se sinua huolettaa”, Sirius tiedotti taputtaen pyöränsä kahvaa. James vilkaisi kiiltävänmustaa moottoripyörää yrittäen turhaan vastustaa kiusausta. Hän tiesi kyllä, että antaisi jossakin vaiheessa periksi, vaikka teeskentelikin parhaansa mukaan harkitsevaa ja aikuista. Totuus oli, ettei hän ollut aikuinen, eikä kovin vastuuntuntoinenkaan. Totta kyllä, hänellä oli hetkensä - ne hetket, jolloin hän käyttäytyi niin kuin piti ja jolloin Lily sai hyvän tekosyyn olla ylpeä hänestä - mutta pohjimmiltaan hän oli vielä monella tapaa poika ja käyttäytyi sen mukaisesti. Hän vilkuili moottoripyörää silmät kiiluen.

“Sarvihaara, harkitsisit vielä”, Peter rukoili. “Onhan lentäminen varmasti hauskaa, mutta - “
“Lily tappaa meidät, jos saa tietää”, Remus perusteli yrittäen turhaan vedota siihen terveeseen järkeen, jonka hän tiesi Jamesin jo aikaa sitten hukanneen.

Sirius virnisti. “Ei hän saa tietää. Hän on tähän aikaan jo turvallisesti kirkossa.”

“Entä jos minä kerron hänelle?” Peter uhkasi teeskennellen rohkeampaa kuin olikaan. Kukaan - ei edes James tai Sirius - ei asettunut mielellään Lilyn punapääntemperamentin tielle.

“Älkää viitsikö, kaverit, me puhumme nyt James Potterin vakiintumisesta!” Sirius älähti kyllästyneenä ystäviensä jatkuvaan vastusteluun. “Se on suuri askel ihmiskunnalle, otetaan se siis tyylillä! James - kyytiin!”
James virnisti leveästi hypähtäessään Siriuksen moottoripyörän takaistuimelle. Remus ja Peter vaihtoivat kärsiviä katseita keskenään.

“Voiko teitä estää mitenkään?”

“Ei - mutta voitte olla kertomatta tästä Lilylle. Ottakaa te limusieni, nähdään kirkolla!” James toivotti hilpeästi. Hän vilkutti ystävilleen, kun Sirius nousi moottoripyörän selkään ja käynnisti sen. Kovaääninen jyrinä täytti Potterien etupihan ja tunkeutui Jamesin korviin.

“Jos otat minua vyötäröltä kiinni, kerron Lilylle, että olet vaihtanut seksuaalista suuntautumistasi”, Sirius varoitti terävästi ennen kuin painoi kypärän päähänsä. Sitten hän polkaisi kaasua, napsautti näkymättömyyskytkimen päälle ja suuntasi taivaalle. Hetken kuluttua kaikki, mitä kaksikosta oli jäljellä oli Potterien pihamaalla kaikuva huuto:

“JAMES POTTER MENEE NAIMISIIN!”

Ovi aukeni naristen. Lily silmäili peilin kautta tulijaa, joka osoittautui hopeanväriseen morsiusneidonpukuun verhoutuneeksi Ariannaksi. Tytön kasvoilla oli ovela, jollakin tapaa hyvin omahyväinen ilme, ikään kuin hän olisi tiennyt jotakin sellaista, mistä Lilyllä itsellään ei ollut aavistustakaan. Jos tulija olisi ollut joku muu kuin Arianna, Lily olisi saattanut epäillä tämän sabotoineen jollakin tapaa hänen häitään. Arianna ei kuitenkaan olisi koskaan tehnyt mitään sellaista, vaikka ottikin toisinaan melkoisia vapauksia asioiden suhteen.

“Mitä nyt?” Lily kysyi varautuneesti. “Näytät Siriukselta, joka on juuri nielaissut Kalkaroksen.”

“Kiitos vain vertauskuvasta”, irvisti Arianna. “Vaikka en kyllä usko, että Sirius nieleskelisi Kalkarosta kovin mielellään, tappomielessä tai ei. Sellainen määrä rasvaista tukkaa aiheuttaa kyllä mahanpuruja kenelle tahansa.”

Lily hymyili yrittäen parhaansa mukaan olla ajattelematta omia, hieman toisesta syystä aiheutuneita mahanpurujaan. Huoletonta teeskennellen hän vilkaisi kirkon pukeutumishuoneen seinällä olevaa kelloa. Häiden alkamiseen oli enää noin puoli tuntia aikaa.

“Mikä nyt on noin hauskaa?” Lily toisti.

Arianna kohautti olkapäitään pidätellen nauruaan. “Sulhasesi saapui juuri”, tyttö vastasi juuri sillä tavoin huolettomasti, että Lily arvasi jonkin olevan vialla. Sekalaisen rytmihäiriömäärän kera hän alkoi pohtia kaikkia niitä tapoja, joilla James voisi järjestää katastrofin heidän häissään. Viimein hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että nuo tavat olivat yksinkertaisesti liian pahoja mietittäviksi ja tyytyi kuuntelemaan Ariannan selitystä.

“Ei se mitään erikoista ollut”, Arianna vältteli kohentaen pitkävartisia, hopeisia hansikkaita käsissään. “Hän ja Sirius vain näyttävät todella hauskoilta jästipuvuissa. Todella… pingviineiltä.”
“Kiitos vain!” Lily puuskahti. “Tiedät ihan hyvin, miksi minä halusin jästihäät - tällaisena aikana - “

Arianna kohotti kättään estääkseen ystäväänsä puhumasta. “Kyllä minä tiedän, ei mitään hätää. Minä vain totesin.”

“Miten muut ovat onnistuneet pukeutumisessaan?” Lily uteli. Häntä hermostutti pelkkä ajatuskin siitä, mitä paikalla olevat lukuisat velhot ja noidat olisivat voineet saada aikaan yrittäessään pukeutua kuten kunnon jästit ainakin. Ainakin Jamesin iäkkäät sukulaiset tuntuivat olleet hieman eksyksissä pukeutumisensa kanssa.

Arianna virnisti silotellessaan pörröisiä kiharoitaan. “Olen törmännyt pahempaankin. Ei siellä ole kuin yksi hörhö, joka on pukeutunut jouluverhoihin ja toisella on jumppahousut, mutta - no, ainakin sinun sukulaisillasi on hauskaa, kun he arvailevat, miten epäilyttävän miehen kanssa sinä oikein olet menossa naimisiin.”

Lilykin nauroi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla huvittunut vai ahdistua. Hän päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon ja vietti lyhyen hetken unohtaen kaikki maailman ongelmat.

“Jännittääkö sinua?” Arianna halusi tietää palauttaen Lilyn keskelle todellisuutta aivan liian nopeasti.

Lily tuijotti tyttöä huvittuneena. “Olen juuri aikeissa mennä naimisiin sellaisen pojan kanssa, jota olen vihannut suurimman osan elämästäni, minkä jälkeen minun on tarkoitus viettää loppuelämäni hänen kanssaan! Ei, tietenkään minua ei jännitä yhtään, varsinkaan kun en ole lainkaan varma siitä, muistanko häävalaani vai en!” hän kirahti sarkastisesti.

“Kyllä se sinun mieleesi muistuu”, vakuutti Cinnamon, joka astui parahiksi huoneeseen kesken keskustelun. Hänellä oli yllään samanlainen hopeinen puku kuin Ariannallakin ja hänen vaaleat hiuksensa oli kiharrettu kauniisti.

“Jos ei muistu, voit aina improvisoida uuden”, jatkoi Cinnamon.

“Ja olla oikein siirappinen”, muistutti Arianna.

“Niin kuin Red - “

“ - minusta hän oli kyllä enemmän sarkastinen.”

Arianna loi Cinnamoniin alentuvan katseen. “Cin, kiltti, jonakin päivänä sinäkin tutustut miesten ajatusmaailmaan perinpohjaisesti ja ymmärrät, että sarkastinen ja siirappinen ovat harvinaisen lähellä toisiaan.”
“No niin, rauha, tytöt”, Jamesin äidin rautainen ääni komensi pukeutumishuoneen ovensuusta. “Lily, tulin vain varmistamaan, että sinulla on kaikki hyvin. Häävieraat ovat jo melkein kaikki paikoillaan.”

“Melkein kaikki?” Lily toisti pahoinvoivana.

Sascha Potter nyökkäsi. “Se Killan Red kylläkin aiheuttaa ongelmia, mutta siinä nyt ei ole mitään uutta. Sehän tuntuu olevan hänen elämäntehtävänsä. Hän kiusaa tällä hetkellä Jamesin tätiä, tai täti häntä, en ole varma… pelkään, että kirkossa on pian muutama irtonainen ruumiinosa, jos joku ei erota heitä toisistaan. Ja Siriuksen naama on kokonaan noen peitossa, en ymmärrä, miten SE on mahdollista - “

Arianna pyrskähti nauruaan pidätellen. “Usko pois, et halua tietää, rouva P.”

Rouva Potter kurtisti kulmiaan. “Mitä todennäköisimmin en. Haluaisin silti, että joku puhdistaisi sen pojan naaman.”

“Lähetä Arianna asialle”, Cinnamon neuvoi asiantuntevasti. “Hän nuolee kyllä Siriuksen naaman puhtaaksi.”
“CINNAMON!” Lily parahti. “Olen muutenkin jo oksentamisen partaalla!”

Rouva Potter hymyili ymmärtäväisesti. “Ei naimisiinmeno vielä minun aikoinani noin kovaa ollut.”

“Sillä on hyvät ja huonot puolensa”, Lily sanoi diplomaattisesti kääntyen järjestelemään viimeisiä kiharoitaan kasvojensa ympärille. “Hyvät puolensa... no, koko naimisiinmeno yleensä. Toisaalta tämä tuntuu vähän surulliseltakin.”

“Sinä kaipaat vanhempiasi, vai mitä?” Jamesin äiti kysyi tarkkanäköisesti. Lily oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten.

“Se on tavallaan surullista… minä kuvittelin aina, että isäni saattaisi minut alttarille ja nyt minulla ei ole ketään - ei edes Petuniaa - “

Ajatus Petuniasta sai karvaan maun kohoamaan Lilyn suuhun. Hän ei ollut nähnyt siskoaan hääpaikalla, eikä ollut oikeastaan odottanutkaan sitä. He eivät olleet pitäneet toisiinsa minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen, kun heidän vanhempansa oli haudattu ja vaikka Petunia varmasti tiesikin Lilyn naimisiinmenosta, ei hän ikinä nielisi ylpeyttään ja saapuisi paikalle. Hänellä oli nyt oma elämänsä Vernon Dursleyn vaimona, eikä siskoa ollut hänelle enää olemassakaan. Silti se oli vaikea pala nieltäväksi.

“Tiedän kyllä, ettei kukaan voi korvata vanhempiasi”, rouva Potter sanoi puristaen Lilyn olkapäitä. “Mutta olen silti hankkinut sinulle saattajan alttarille. Cinnamon, kiltti, päästäisitkö hänet sisään?”
Lily katseli suurin silmin, kuinka Cinnamon raotti pukeutumishuoneen ovea ja sisälle astui hymyilevä, arvokkaannäköinen, akvamariininsiniseen kaapuun pukeutunut Albus Dumbledore.

“Saanko kunnian saattaa entisen johtajatyttöni alttarille?” vanha velho kysyi kohteliaasti.

James puristi kyntensä käsiinsä estääkseen sormiaan vapisemasta. Hän tunsi itsensä typerykseksi seisoessaan kirkon etuosassa kalpeana kuin lakana, kaikkien tuijotettavana. Tukenaan hänellä oli ainoastaan Sirius, joka suhtautui ylimääräiseen huomioon sillä vähintäänkin epäreilun luonteenomaisella tavalla, jolla poika käsitteli aina suosiotaan. Vaikka hänellä olikin varaa olla rentoutunut, James pohti kateellisena. Sirius ei ollut heistä se, joka oli menossa naimisiin noin viiden minuutin kuluttua.

Viisi minuuttia. Miten saattoi suhtautua tyynesti tietoon siitä, että se hetki, jota oli odottanut ikuisuuksia oli äkkiä vain lyhyen hetken päässä? Se oli kuin lapsuuden jouluaattoilta tuhannella ja taas tuhannella kerrottuna, James ajatteli katsahtaen Siriukseen. Poika hymyili hänelle leveästi.

James ei osannut sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen oikein oli Siriuksen läsnäolosta sillä hetkellä. Niin paljon kuin hän olikin odottanut hääpäiväänsä, ei se olisi ollut läheskään samankaltainen ilman Siriusta, joka oli ollut hänen veljensä vähintään yhtä kauan, ellei enemmän kuin Lily oli ollut hänen elämänsä rakkaus. Jamesista tuntui, että Sirius jakoi hänen hermostuksensa ja ymmärsi häntä sillä tukalalla hetkellä, vaikka huimapäisellä hurmurilla itsellään tuskin oli minkäänlaista kokemusta naimisiinmenon jännittävyydestä. Siriusta ei saisi naimisiin edes kirveellä uhattuna.

Jo hieman rauhallisempana James käänsi katseensa väkijoukkoon. Siellä, eturivissä, oli hänen isänsä ja tämän vieressä professori McGarmiwa, joka hymyili Jamesille kerrankin avoimen ystävällisesti taputellen samalla silmäkulmiaan kuviollisella pitsinenäliinalla. James erotti juhlavieraiden joukosta Redin, Casper Halliwellin ja suureksi ärtymyksekseen myös Amos Diggoryn, joka kuherteli missityttöystävänsä kanssa kirkon peräosassa näyttäen siltä, että itse häätapahtuma ei voisi häntä vähempää kiinnostaa. James tuhahti kovaäänisesti. Lily oli tehnyt virheen kutsuessaan Amoksen, se oli varmaa.

“Minä kiroan hänet myöhemmin. Häävastaanotolla, kun kukaan ei huomaa”, Sirius kumartui suhisemaan Jamesin korvaan. James vastasi tarjoukseen hymyllä osaamatta muuta kuin hämmästellä sitä sanatonta yhteyttä, joka heidän välilleen oli vuosien aikana kehittynyt.

“Kiitos, veli”, James sanoi painokkaasti ja vaikka Sirius ei sitä välttämättä tiennytkään, kiitti hän poikaa sillä hetkellä paljon enemmästä kuin yhdestä kiroustarjouksesta. Hän kiitti Siriusta siitä, että tämä oli siinä hänen tukenaan, aivan kuten tämä oli tukenut häntä kaikkien niiden vuosien aikana, jolloin hän oli räytynyt epätoivoisen rakkautensa suossa.

Sirius hymyili kevyesti. “Eipä kestä. Odottaisin sinulta samanlaista palvelusta, jos ikinä vaivautuisin menemään naimisiin.”

James oli aikeissa vastata lennokkaasti, kun urkujen ääni äkkiä peitti alleen hänen vastauksensa. Hän tunsi kylmänhien kihoavan otsalleen - häätilaisuus alkaisi. Juhlavieraat kääntyivät katsomaan kirkon ovelle, joka avautui hitaasti. Häämarssin kaikuessa avonaisesta ovesta astui sisään Cinnamon, saattajanaan Peter. James hymähti. Alun perin Remuksen oli ollut tarkoitus toimia Cinnamonin saattajana, mutta Lily - aina yhtä ihana, huomaavainen ja herttainen Lily - oli ajatellut sen olevan liian epämukavaa olosuhteet huomioon ottaen, joten Remus oli päätynyt Ariannan pariksi hääkulkueeseen. James hymyili ystävilleen, jotka näyttivät vaivaantuneilta siisteissä, harmaissa smokeissaan. Tytöt sen sijaan säteilivät sillä tavoin typerästi kuin naispuolisilla olennoilla nyt yleensä on tapana tehdä, kun he saavat kunnian pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja pääsevät huomion keskipisteeseen. Hemmetti, James ajatteli hämärästi katsellessaan hääkulkueen lähestymistä, edes Kalkaros ei voisi pilata tätä päivää!

Häämarssi voimistui ja juhlayleisö nousi seisomaan. James veti syvään henkeä nähdessään Lilyn ilmestyvän oviaukkoon. Tyttö hymyili, hymyili kuin kaikki maailman enkelit olisivat laskeutuneet sillä hetkellä hänen olkapäilleen. Hän tuijotti ensin lattiaan punaisena kasvoiltaan, eikä näyttänyt tietävän, miten päin olisi ollut. Sitten hän kuitenkin rohkaisi itsensä ja kohotti päätään kohdaten juhlayleisönsä.

James olisi varmasti unohtanut hengittää, ellei Sirius olisi toistuvasti muistuttanut häntä asiasta. Lily oli henkeäsalpaavan kaunis, kuten aina. Sinä iltapäivänä tytössä vain oli jotakin erikoista. Joku toinen olisi saattanut väittää vaikutelman johtuvan taidokkaasta kampauksesta, tai leveähelmaisesta, norsunluunvärisestä puvusta, mutta James oli eri mieltä. Se kauneus, se voima ja rohkeus, joka Lilystä sillä hetkellä paistoi ei voinut kummuta muualta kuin syvältä sydämestä.

Lily taivutti päätään Jamesin suuntaan ja heidän katseensa lukkiutuivat toisiinsa. Siitä hetkestä eteenpäin ainoa todellinen ja tärkeä asia maailmassa oli Jamesin silmissä Lily Evans.

McGarmiwan hillitön nyyhkytys säesti hääseremoniaa aina sen alusta saakka. Sivusilmällä Lily huomasi, että Jamesin äiti teki parhaansa rauhoitellakseen ankaran professorin tunteenpurkausta, mutta turhaan. Sitten Lily kiinnitti taas huomionsa Jamesiin ja McGarmiwa pitsinenäliinoineen lakkasi olemasta.

“He ovat kamalan keskittyneitä toisiinsa, vai mitä?” Cinnamon kuiskutti Ariannan korvaan silmäkulmiaan pyyhkien. Arianna nyökkäsi kätkien hyvän mielensä huvittuneeseen hymyyn, kuten niin usein ennenkin. Hän iski ohimennen silmää alttarilla seisovalle Siriukselle, joka teki kaikkensa pysytelläkseen vakavana.

“Se johtuu todennäköisesti siitä, että he yrittävät katseen voimalla estää toisiaan pyörtymästä”, Arianna pelleili. Cinnamon vilkaisi häntä järkyttyneenä.

“Me puhumme nyt ystäviesi häistä tässä!”

“Kiitos tiedosta, melkein jo kuvittelin, että Lily nai tuolla Kalkaroksen”, Arianna naljaisi. Cinnamon tönäisi häntä kyynärpäähän.

“Ole nyt kunnolla!”

Arianna vaikeni kuuliaisesti ja kuljetti huomionsa takaisin alttarin tapahtumiin. Vanha miespappi oli vihdoin saanut saarnansa päätökseen ja siirtyi lopulta siihen todella mielenkiintoiseen osuuteen, eli kysymysten kysymiseen. McGarmiwan nyyhke yltyi entisestään. Arianna näki Jamesin käsien vapisevan, kun pappi alkoi taas puhua.

“Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, Lily Erica Evans, tahdotko ottaa James Jarred Potterin aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti??”

Lily hymyili seesteisesti. “Tahdon”, hän vastasi. Juhlayleisö saattoi helposti nähdä Jamesin huokaisevan syvään helpotuksesta. Sirius pidätteli nauruaan, kun pappi kääntyi kalpeakasvoisen Jamesin puoleen.

“Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja näiden todistajien läsnä ollessa kysyn sinulta, James Jarred Potter, tahdotko ottaa Lily Erica Evansin aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

“Tahdon.”

Papin kasvot sulivat pehmeään hymyyn. “Luovuttaisiko bestman sormukset?”
“Nyt seuraa jännitystä”, Arianna mumisi vaimeasti. “Hän on hukannut ne. Ihan varmasti on.”

“Hiljaa nyt!”

Ariannan yhtäaikaiseksi huojennukseksi ja pettymykseksi Sirius otti helposti sormukset esille pukunsa taskusta ja ojensi ne papille. Sormukset - kaksi pientä, kultaista rengasta - kimmelsivät kauniisti kirkon himmeässä valossa. Pappi kohotti sormuksia ja alkoi puhua.

“Rukoilkaamme sen liiton puolesta, jonka merkkinä nämä sormukset ovat. Kaikkivaltias Jumala, sinä itse olet rakkaus ja siunaat niitä, jotka turvautuvat sinuun. Ota suojelukseesi tämä liitto. Auta Lilyä ja Jamesia elämään avioliitossaan pyhän tahtosi mukaan, pysymään toisilleen uskollisina ja palvelemaan toisiaan kiitollisin mielin. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden.”

James otti sormuksen vastaan vakavana. Oli mahdotonta olla ihailematta sitä äärimmäisen rauhallista tapaa, jolla hän suhtautui itselleen tyystin ventovieraaseen vihkikaavaan. Velhohäät ja jästihäät erosivat siinä suhteessa suuresti toisissaan, ettei velhohäissä painotettu niinkään uskonnollisuutta kuin parin välistä rakkautta. Silti sekä James että Lily selviytyivät hienosti - jos he nyt ylipäätänsä keskittyivät vihkikaavaan, Arianna ajatteli pystymättä enää kätkemään omaa hymyään.

James pujotti vakavana sormuksen Lilyn sormeen. Hänestä tuntui siltä, että hän oli keskellä jonkinlaista unta - täydellistä, vaaleanpunaista, admirespeirmaista unta. Kauanko hän oli oikein odottanut tätä päivää? Aivan liian kauan ja aivan liian kovasti, James päätti katsoessaan suoraan Lilyn hymyileviin vihreisiin silmiin. Näköjään teoria siitä, että ihminen sai haluamansa kun yritti tarpeeksi kovasti piti sittenkin paikkaansa, hän pohti, kun Lily tarttui hänen vasempaan käteensä.

“Sulhanen ja morsian ovat valmistaneet toisilleen vihkivalat, joissa he vannovat rakkauttaan toisiaan kohtaan”, pappi sanoi. “James, ole hyvä.”

James nielaisi ja otti tiukemman otteen Lilyn kädestä yrittäen muistaa, mitä hänen oli tarkoitus sanoa. Hän muisti viettäneensä monta tuskallista iltaa vihkivalansa kanssa. Olkoonkin, että häntä oli usein kuvailtu epäterveellisen älykkääksi, ei tuo älykkyys ollut milloinkaan ulottunut omien tunteiden kuvailuun. Sehän oli nähty jo silloin, kun hän oli kosinut Lilyä - se oli varmasti tyylittömin kosinta, jonka kukaan Tylypahkan asukas oli milloinkaan nähnyt.

“Miten näyttää tytölle rakkautensa?” James aloitti retorisesti selvittäen kurkkuaan. “Jouduin tekemisiin tuon kysymyksen kanssa kolmetoistavuotiaana, kun tajusin ensimmäisen kerran ihastuneeni punapäähän nimeltä Lily Evans. Olin silloin pelkkä typerä teinipoika ja muiden samanlaisten tavoin kuvittelin tosissani, että tytön huomion saa kiusaamalla tämän henkihieveriin. Ja kyllä minä sitä aika onnistuneesti toteutinkin - “ James piti tauon ja virnisti Lilylle. “Jos tytön saisi rakastumaan vain sillä, että laittaa rottia tämän koululaukkuun, tai kaataa vettä tämän päälle, siinä tapauksessa näitä häitä olisi vietetty jo kauan sitten. Kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, ettei todellista rakkautta voi saada sillä tavoin kiusaamalla. On pakko olla aito ja oma itsensä.

“Usein tuli hetkiä, jolloin kuvittelin yrittäväni turhaan. Yritin luovuttaa, mutta siitä ei ikinä tullut mitään - ei itseään voi määräillä sillä tavalla. Jos Lily Evans jotakin oli silloin, niin minun ihmiseni. Ihana, kiltti, kaunis. Tein kerran jopa listan niistä syistä, joiden vuoksi olin rakastunut sinuun, Lily. En kuitenkaan lue sitä nyt, tai emme ikinä saisi tätä valaa päätökseen.

“Kun kaiken jälkeen nyt yritän löytää sanoja sille, miksi oikein rakastan sinua, saan huomata olevani sanaton ja vaikeuksissa. Ei sellaista voi kuvata, mitä tuskin ymmärtää itsekään. Eräänä aamuna muodonmuutostunnilla minä yksinkertaisesti käänsin katseeni sinuun ja tajusin, että olet uskomaton olento. Ja on minun onneni, että sain lopulta sinut uskomaan, että rakastan sinua. Muuten en menisi koskaan naimisiin. Enkä osaa kuvata sitä sen täydemmin - minä yksinkertaisesti rakastan sinua.”

Nyt myös Jamesin tavallisesti niin vakavan aurori-isän itsehillintä petti ja mies ryhtyi kuivaamaan silmiään puvuntakkiinsa. James kätki hymynsä ja käänsi katseensa takaisin Lilyyn, joka tuijotti häntä punastuneena ja ujosti hymyillen.

“James, minäkin rakastan sinua”, Lily vastasi vakavoituen. “Usko pois, yritin kyllä vältellä sitä aikoinani ja tiedät itsekin varmasti miksi. Kävit hermoilleni, kiusasit minua ja kuvittelit saavasi minut vain omalla erinomaisuudellasi. Silloin oli helppoa vihata sinua. Minua varoitettiin usein siitä, että viha kääntyy helposti rakkaudeksi. Itse en kuitenkaan omassa ylimielisyydessäni uskonut. Jos syytin sinua omahyväisyydestä, olin kyllä sellainen varmasti itsekin. Kuvittelin pitkään olevani korkealla sinun yläpuolellasi. Totuus kuitenkin on, että me olemme tasaveroiset ja myös täydennämme hyvin toisiamme. Sinun alkusi on siinä, minne minä päätyn. Täydennät minussa sellaisia vikoja kuten perfektionismi ja liiallinen vakavuus. Sinun seurassasi ei ole hetkeäkään, jolloin en tuntisi itseäni eläväksi. Ja jos sen tajuamiseen menikin epäinhimillisen paljon aikaa - no, siitä voi syyttää vain huonoja olosuhteita, tai ehkä sitä tosiasiaa, että sinä kiinnostuit minusta pahimman teini-ikäsi syövereissä.

“Sillä ei ole kuitenkaan enää merkitystä, vihasimmeko vai rakastimmeko me toisia silloin aluksi. Se kaikki on nyt muuttunut. Sinä et ole enää itseään täynnä oleva piru - anteeksi sanavalintani, professori McGarmiwa”, Lily lisäsi vanhasta tottumuksesta vilkaisten sivusilmällä niiskuttavaa, nutturapäistä naista, joka hänen suureksi järkytykseen hymyili heille molemmille kyyneltensä lävitse.

“Minäkin olen muuttunut. En pidä enää niin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut näkemään harmaan mustan ja valkoisen välillä. Sinulla on yhä ärsyttävät tapasi, mutta niillä ei ole enää merkitystä. Olen kai oppinut, että kun todella rakastaa jotakuta, sitä hyväksyy virheet ja tulee itsekin hyväksytyksi. Ei toista ihmistä voi rakastaa, jos odottaa tältä pelkkää täydellisyyttä.”

“Minä olen niin ylpeä heistä”, Arianna suhisi Cinnamonin korvaan. “Ajattele nyt: koulu on loppunut kauan sitten ja silti he ovat onnistuneet oppimaan jotakin uutta!”
“Hysh nyt!” Cinnamon määräsi hajamielisesti.

Arianna murjotti. “Sinä olet tylsä.”

“Ei, vaan sinä yrität parhaasi mukaan peitellä piiloromanttista luonnettasi olemalla oikein sarkastinen, vaikka todellisuudessa haluaisit itkeä ilosta”, Cinnamon kuiskasi niin vakaasti, ettei Arianna osannut tehdä muuta kuin tuijottaa suu auki. Kuka tahansa olisi saattanut nähdä myrskypilvien kerääntyvän hänen päänsä ylle. Juuri sillä hetkellä kuitenkin pappi avasi taas suunsa kiinnittäen heidän kaikkien huomion Cinnamonin helpotukseksi.

“Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako”, pappi lausahti levittäen käsiään. “Lily ja James, te olette nyt ottaneet toisenne aviopuolisoiksi ja tunnustaneet sen julkisesti Jumalan

kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa. Vihkisormus on annettu avioliittonne merkiksi. Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi. Voitte suudella morsianta.”

Ääliömäisesti säteillen James astui askeleen eteenpäin ja kietoi uuden vaimonsa tiukkaan suudelmaan. Sillä hetkellä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut karkottaa tuhat Voldemortia yhdellä taikasauvan heilautuksella.

Lily tuijotti vaiteliaana nimettömässään kiiltelevää sormusta yrittäen selvittää itselleen, mitä kaikkea se oikein merkitsi. Se oli pelkkä kultainen, pienenpienin kivin koristeltu rengas, ei millään tavalla suuri tai mahtava. Silti se merkitsi suurempaa elämänmuutosta kuin mikään sitten Tylypahkan päättymisen ja Lilyn vanhempien kuoleman.

Lily vilkaisi syrjäkarein vierellään auton takapenkillä istuvaa Jamesia. Heidän takanaan kokonainen juhlavieraiden letka ajoi kohti Luumutarhan kartanoa, missä häävastaanotto oli tarkoitus pitää. Lokakuun harvinainen aurinko kurkisti sisään auton suljettujen ikkunoiden raosta.

“No, selvisimmepähän hengissä”, James totesi kietaisten käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille. Lily nojasi päätään pojan olkapäähän. “Lily Potter.”

Lily kohotti kulmiaan. “Et voinut vastustaa kiusausta käyttää tuota nimeä?”

“Odota vain. Olen odottanut tätä niin kauan, etten viikkokausiin kutsukaan sinua muulla nimellä.”

“Sitten minun on kai paras hankkia korvatulpat, vai mitä?”

James unohtui katsomaan häntä ruskein, lämpimän huvittunein silmin. Kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta he purskahtivat rentouttavaan nauruun, joka laukaisi kaiken aamun jännityksen siihen paikkaan. He olivat selvinneet ilman sen suurempia katastrofeja avioliiton satamaan ja nyt kaikki tulisi olemaan hyvin.

“Merlin, luulin välillä, että pyörryn alttarille!” James paljasti naurunsa lomasta. “Kun sinä ilmestyit ovelle - ja näytit niin mielettömän ihanalta - “

“Sinä puolestasi näytit melkoisen kalpealta”, Lily kiusoitteli nojautuen painamaan suudelman vasten Jamesin leukaa. “Ettei herra Potteria vain olisi hermostuttanut?”

“Rouva Potterhan sen paremmin tietää”, vastasi James. Poika oli hetken hiljaa ja sanoi sitten päätään pudistellen: “Meille tulee vielä iso ongelma tästä. Minä olen niin tottunut ajattelemaan sinua Evansina, että sekoitan sinut äitiini sinä silmänräpäyksenä kun joku karjuu rouva Potterin nimeä.”

“Sinä sekoitat minut äitiisi?” Lily toisti siristäen silmiään. James luki salamannopeasti vaaran vaimonsa vihreistä silmistä ja kiirehti korjaamaan, ettei Lilyllä ja Saschalla ollut missään tapauksessa muuta yhteistä kuin nimi.

“Sinä näytät yhä seitsemäntoistavuotiaalta, älä huoli”, James vakuutti silmäillessään hymy huulillaan Lilyn hääpuvun helmaa, joka aaltoili laajana merenä heidän jaloissaan.

Lily hymähti. “Ihan vain tiedoksesi: olen kahdeksantoista.”

James huokaisi. “Lily, en ole niin typerä, että unohtaisin, kuinka vanha minun vaimoni oikein on! Tarkoitin lähinnä sitä ‘seitsemäntoistavuotiaana on neito kauneimmillaan’-soopaa, jota äiti on syöttänyt minulle siitä lähtien, kun ymmärsin, mitä tarkoittaa sana ‘neito’. Ja minä sentään olen mies.”

Lily antoi kasvojensa sulaa lämpöiseen hymyyn ja vajosi vasten Jamesin olkapäätä arvoituksellisesti naurahtaen.

James oli tuskin ehtinyt taluttaa Lilyn sisälle Luumutarhan kartanon kukkasin koristellusta kaariovesta, kun Cinnamon jo ilmestyi esille kulman takaa hopeinen puku liehuen ja kapsahti suoraan ystäviensä kaulaan halaten heitä kumpaakin tiukasti yhtä aikaa. Kaikki viimeaikainen kireys Cinnamonin ja Jamesin välillä oli nyt ollutta ja mennyttä; he vaihtoivat poskisuudelmia kuin mitään ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Sitten Cinnamon käännähti Lilyn puoleen ja halasi häntä uudemman kerran kylkiluita musertavalla voimalla.

“Olen niin onnellinen sinun puolestasi, rouva Potter”, hän julisti mielissään. Lily naurahti ja vilkaisi Jamesia alta kulmiensa.

“Mitä luulet, kuulenkohan minä tänään mitään muuta nimeä kuin rouva Potter?” hän pohti.

“Tuskin”, James veikkasi näyttäen siltä, ettei asia häirinnyt häntä tippaakaan. Hän siirtyi halaamaan paikalle ilmestynyttä Remusta.

“Hauska nähdä, että sait lopultakin, mitä halusit, kaverit”, Remus sanoi pitkän halauksen päätyttyä. “Sitä kannatti odottaa, vai mitä?”

“Hyvää kannattaa aina”, Siriukselle kuuluva syvä ääni vastasi Jamesin selän takaa. James pyörähti ympäri kannoillaan ja virnisti leveästi kaikkien aikojen parhaalle ystävälleen, joka oli juuri ilmestynyt paikalle Arianna käsipuolessaan. Sirius onnitteli Jamesia halauksen ja teeskennellyn nenäkkäiden sanojen kera, mutta kuka tahansa saattoi nähdä, että hän ainoastaan vähätteli tuntemuksiaan - kukaan heistä ei ollut koskaan nähnyt Sirius Blackia niin liikuttuneena ja ylpeänä jonkun sellaisen asian vuoksi, joka ei liittynyt suoranaisesti häneen itseensä.

“Teit juuri elämäsi parhaan teon, pikkusisko”, Sirius kehaisi suudellessaan Lilyä poskelle. “Ilman sinua me kaikki olisimme pahassa pulassa Sarvihaaran lemmenkipeyden kanssa.”

Lily oli aikeissa vastata, kun Cinnamon liihotti paikalle kameran kanssa.

“Riittää jo”, tyttö komensi terävästi. “Sirius, minä haluan kuvan sinusta, Lilystä ja Jamesista. Riviin nyt siitä, te kolme!”

Tottelevaisesti Sirius, James ja Lily siirtyivät syrjemmälle kuvan ottamista varten. James kietaisi käsivartensa Lilyn vyötärölle ja jakoi lyhyen virnistyksen Siriuksen kanssa, joka oli myös laskenut kätensä Lilyn olkapäille. Cinnamon räpsi tyytyväisenä valokuvan toisensa perään mutisten jotakin ‘muistojen keräämisestä’.

“Tämä on teidän elämänne paras päivä, te haluatte tästä paljon materiaalia todistukseksi”, Cinnamon selitti, kun Sirius nurisi liian pitkään kestävästä poseerauksesta.

“Tarkoitat varmaan, että JAMES haluaa paljon todistusmateriaalia”, Arianna ehdotti teeskennellyn purevasti. “Päivä, jolloin hän kukisti Lily Evansin ja niin edespäin.”
James hymyili omahyväiseen tapaansa ja jätti Siriuksen ja Lilyn kameran uhreiksi suunnistaen itse tervehtimään paikalle ehtinyttä Peteriä, joka saatteli mukanaan kokovaaleanpunaiseen pukuun pukeutunutta Admire Speiriä. Admire näytti oikealta sokeroidulta enkeliltä, mutta Peteriä se ei näyttänyt haittaavan. Heidän jäljessään paikalle harppoi Red, joka tapansa mukaan oli kieltäytynyt puvuntakista ja käytti pelkää kauluspaitaa, kerrankin väriltään valkoista. Mies oli pelkkää hymyä kiireestä kantapäähän, tosin oli mahdotonta sanoa, oliko hymy aito. Hän halasi Lilyä lyhyesti.

“Hauska nähdä, että tekin löysitte tienne alttarille”, Red onnitteli luonteenomaisen sarkastiseen tapaansa. “Olin lyönyt Jazzin kanssa vetoa siitä, onnistutteko te siinä vai ette. Hän olisi ollut onnellinen tänään. Hän olisi voittanut.”

Kuten aina, Jazzin mainitseminen sai aikaan vaivaantuneen hiljaisuuden kaikkien miettiessä omissa oloissaan, mitä aiheesta voisi sanoa ja mitä ei. Heidän helpotuksekseen Red kuitenkin rikkoi painostavan tunnelman utelemalla Siriukselta, aikoiko tämä pitää puheen Lilylle ja Jamesille.

Siriuksen harmaat silmät tuikkivat helpottuneesti. “Kyllä vain. Heti kun nämä kaksi kullanmurua ovat saaneet murskattua toistensa varpaat valssilla.”
“Kaikki meistä eivät tanssi surkeasti, vaikka sinä tanssisitkin”, Peter sihahti ystäviään puolustaen.

Red hymyili alentuvasti kuin olisi joutunut keskelle lastentarhaa. “Minä taidankin sitten siirtyä salin puolelle ärsyttämään Minervaa. Ja James - “

“Niin, pomo?” James tiedusteli vetäen käden näkymättömään lippaan.

“Ei liikaa kehuskelua sitten.”

Antamatta Jamesille tilaisuutta vastata Red katosi väkijoukkoon. Siitä eteenpäin kaikki oli pelkkää kaaosta; onnittelijat virtasivat sekavana massana Lilyn ja Jamesin luokse hukuttaen heidät halauksiin, onnentoivotuksiin ja ‘mitä minä olen aina sanonut rakkaudesta’-huomautuksiin. Joukossa oli niin väkinäisesti hymyilevä Amos Diggory kuin hyväntuulinen Troy Christiansen, jonka hilpeys kaikkosi nopeasti, kun mies sai Siriuksen näköpiiriinsä. Hän pakeni nopeasti saliin turvaan Siriuksen kiiluvilta silmiltä.

Viimeisenä onnittelemaan saapuivat Jamesin vanhemmat, mukanaan professorit McGarmiwa ja Dumbledore.

“Tervetuloa perheeseen”, Joseph Potter sanoi tarttuen Lilyä olkapäistä. Hän suuteli tyttöä kummallekin poskelle häkellyttäen tämän. Lily oli tottunut näkemään Jamesin isän vain aurorimaisen arvokkaana ja vakavana, mutta nyt mies oli kuin pienoisaurinko kaikessa hyväntuulisuudessaan. Myös Jamesin äiti hymyili onnellisena.

“James”, professori McGarmiwa aloitti karheasti ojentaessaan kätensä myrkynvihreän kaapunsa hihasta. Nainen ei ollut ottanut huomioon Lilyn pyyntöä jästipukeutumiseen liittyen, eikä Lily ollut sitä odottanutkaan. Olisi ollut naurettavaa, jos McGarmiwan ja Dumbledoren kaltaiset suuret taikuuden nimet olisivat noin pukeutuneet kuten pahaiset jästit.

“Hienoa, että pääsit tulemaan, professori McGarmiwa”, James vastasi kohteliaasti, eikä Lily voinut olla miettimättä, miten irvokas koko tilanne oikein oli - nyt, koulun jo loputtua James puhutteli professoriaan tahdikkaammin kuin kertaakaan koko elämässään. Myös McGarmiwa näytti panevan asian merkille, sillä naisen suupielet nytkähtivät tavalla, jota joku olisi jopa saattanut pitää ystävällisenä.

“En olisi ikinä uskonut näkeväni tätä päivää”, professori sanoi painokkaasti. “Yksi Kelmeistä naimisissa.”

James teeskenteli parhaansa mukaan murheellista. “Loistavimmatkin meistä ovat tuomittuja kaatumaan joskus”, hän filosofoi. Lily tönäisi häntä.

“Itsepähän sinä tätä halusit”, tyttö muistutti. Heidän seuralaisensa nauroivat.

“No, minun henkilökohtaisesti on pakko sanoa, etten ole aikoihin viettänyt yhtä mukavaa päivää yhtä herttaisissa merkeissä”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien. Vanha velho oikaisi puolikuulasien asentoa nenällään ja tiedusteli sitten: “Voisiko joku näyttää minulle, mistä löytäisin voileipäkakkua? En ole saanut sellaista miesmuistiin ja minun miesmuistini on totta totisesti pitkä.”

Lily nautti olostaan Luumutarhassa välittömästi. Kartano oli vanhanaikainen, hienostunut ja jollakin tapaa hyvin tyttömäinen rakennus. Sen käytävät olivat avaria ja valoisia ja tuoksuivat vanhalta puulta sillä tavoin kuin kauan sitten rakennetut talot nyt yleensä tuoksuvat. Juhlasali oli hyvin tilava ja tulvillaan heikkoa, punertavaa auringonvaloa, joka arkana työntyi sisään lasimaalein värjättyjen ikkunoiden lävitse. Lilyn askeleet tuntuivat keveiltä, kun tuli aika tanssia häävalssi yhdessä Jamesin kanssa.

“Minä en sitten vastaa sinun varpaistasi”, James varoitti heidän astellessaan keskelle tanssilattiaa. Saman tien orkesteri alkoi soittaa laulua, jonka Lily oli heidän häätanssikseen valinnut. Kyseessä oli hänen nuoruudenidolinsa John Denverin laulu Annie’s Song.

“Come let me love you, let me give my life to you, let me drown in your laughter, let me die in your arms…” Lily kohotti varoen katseensa Jamesiin ja oli purskahtaa nauruun nähdessään, kuinka keskittyneesti poika häntä katseli. Hän oli niin hyvällä mielellä, ettei tiennyt, miten päin hänen olisi pitänyt olla. Hän olisi kehrännyt, jos olisi osannut.

“Aiheutetaanko McGarmiwalle pahoinvointia?” James ehdotti kohottaen kulmiaan laiskan siriusmaisesti. Lily vilkaisi miestään epäluuloisesti.

“Tarkoitatko sinä - “ hän aloitti, muttei koskaan ehtinyt kysymyksessään sen pidemmälle, sillä siinä vaiheessa James jo kumartuikin hänen puoleensa ja vaiensi hänet yhdellä suudelmalla. Jos McGarmiwa saikin pahoinvointikohtauksen, Lily ei sitä ainakaan enää huomannut.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa lautasilleen ja istuivat mukavasti paikoillaan, tuli Siriuksen puheen aika. Päästä varpaisiin tyylikkyyttä huokuva nuori Kelmi nousi korokkeelle kilistäen viinilasiaan. Hän loi yhden epäluuloisen silmäyksen mikrofoniin kuin harkitsen, käyttäisikö sitä ja kääntyi sitten nyrpistäen nenäänsä poispäin. James virnisti. Hän tunsi kyllä Siriuksen kovaäänisemmät puolet sen verran hyvin, että tiesi mikrofonin olevan pojan tapauksessa täysin turha kapistus.

“Hyvät naiset ja herrat, hyvä hääpari, saisinko huomionne hetkeksi?” Sirius pyysi muodollisesti. Puheensorina kuoli vähä vähältä ihmisten kääntäessä odottavat katseensa lavalla seisovaan nuorukaiseen, joka oli aikaa sitten luopunut puvuntakissaan ja näytti nyt viimeistä piirtoa myöten siltä kuin olisi ollut jälleen Tylypahkassa. Vaikutelmaa korosti etenkin rohkelikon punakeltainen solmio.

“Sulhasen bestmanina ja henkisen tukena minun on ilmeisesti tarkoitus pitää puhe”, sanoi Sirius. “Haluaisin aloittaa onnittelemalla niin sulhasta, morsianta kuin heidän läheisiäänkin siitä, että he kaikki selvisivät hengissä tästä traumaattisesta päivästä. Omasta kokemuksesta tiedän, ettei James ole mitenkään lahjakas virallisissa tilanteissa. Olen hyvin ylpeä siitä, että hän selviytyi koko seremoniasta kumahtamatta kertaakaan tajuttomaksi alttarille.

“Vielä ylpeämpi olen kuitenkin siitä, että James ylipäätänsä meni naimisiin tänään. Vietettyäni seitsemän vuotta samassa koulussa niin sulhasen kuin morsiamenkin kanssa voin sanoa, ettei heidän taipaleensa ole ollut helppo. Jos sille voisi antaa kivikkoisuuspisteitä, nimittäisin sen täyden kympin suhteeksi. James rakasti Lilyä, mutta yritti piilottaa sen ärsyttämällä häntä. Perinteisenä tyttönä Lily tietenkin uskoi kaiken mitä James sanoi ja teki alkoi varsin nopeasti vihata häntä. Me muut yritimme tasapainoilla heidän välissään sideharsoin ja kilvin siltä varalta, että he päättäisivät äkkiä alkaa heittää toisiaan mädillä omenoilla. Jos kirjoittaisin listan kaikista niistä vammoista, jotka Lily on Jamesille aiheuttanut, puhuisin tässä vielä silloinkin, kun sulhanen ja morsian ovat jo lähteneet häämatkansa viettoon.”

Sirius veti syvään henkeä ja jatkoi. “Kukaan meistä ei oikeastaan ymmärrä, miten ihanainen lemmenparimme oikein löysi toisensa. Itse nimittäisin sitä hyviksi olosuhteiksi - James päätti ryhtyä inhimilliseksi, Lily päätti laskea vaatimustasoaan. Eräänä kauniina aamuna me vain saimme kuulla, että riitaisat ystävämme ovat päättäneet laskea aseistuksensa. Ja, kuten me kaikki arvasimme jo ensimmäisellä luokalla, tästä seurasikin oikea historiankirjoihin sopiva romanssi. James ja Lily ovat kumpikin hyvin viihdyttäviä ja ihania ihmisiä, mutta kun he ovat yhdessä, on heistä kaksin verran enemmän iloa. Kukapa meistä ei nauttisi kuunnellessaan heidän hyväntahtoista nälvintäänsä, joka kukkaiskielellä sanottuna tarkoittaa vain sitä, että he ovat kuolettavan rakastuneita toisiinsa? Lily on aina saanut huumorimiehen Jamesissa hereille, joskaan en usko sen olleen aina tarkoituksellista. James yrittää aina niin kovasti miellyttää Lilyä, että hän tekee väkisinkin jotakin typerää. Niin kuin silloin, kun hän kosi tätä meidän ihastuttavaa kukkastamme: sekin edellytti murtuneita varpaita. Suoraan sanottuna olen sitä mieltä, että Severus Kalkaros olisi ehdottomasti pitänyt sisällyttää kutsuvieraslistaan. Ilman häntä nämä kyyhkyläisemme todennäköisesti värjöttelisivät yhä yksin miettien, miten ilmaista toisilleen tunteensa. Hassua, miten rohkeinkin mies muuttuu toisinaan pelokkaaksi Lily Evansin edessä, vai mitä? Henkilökohtaisesti en kuitenkaan valita. Olen jo vuosikausia kohdellut Jamesia veljenäni ja näiden häiden myötä saan itselleni myös siskon. Eli kiitos, James Potter, että ymmärsit puhkaista egosi ajoissa. Kiitos, Lily Potter, että pelastit meidät vanhapiikaveljeltä. Toivon, että avioliittonne kestää pitkään.”

Lily vaihtoi nopean hymyn Jamesin kanssa, kun Sirius kohotti maljansa muiden häävieraiden mukana.

“Hänen todella on mahdotonta pitää ei-sarkastista puhetta, vai mitä?”

“No jaa”, James arvioi ja vislasi Siriukselle toisesta suupielestään. “Hän saattaa olla renttu, mutta me kaikki rakastamme häntä, vai mitä?”

Juhlat virtasivat eteenpäin. Iltapäivän kuluessa häävieraat lähtivät harhailemaan pöydästä toiseen unohtamatta missään tapauksessa tulla huomauttamatta Jamesille ja Lilylle jotakin siitä, kuinka herttainen heidän rakkaustarinansa oikein Siriuksen mukaan olikaan. Sirius itse kulki juhlavieraan luota toiselle jakelemalla heille niitä ihmeellisen imartelevia kehujaan, jotka saivat heidät rakastamaan häntä entistä enemmän. Arianna seurasi poikaystävänsä seikkailuja myrtyneenä sivusta, kunnes sai viimein vangittua tämän tanssilattialle kanssaan.

“Voisit, tiedätkö, kiinnittää seuralaiseesikin hieman enemmän huomiota”, tyttö ehdotti vaarallisesti Siriuksen keinuttaessa häntä varoen puolelta toiselle musiikin tahdissa. Sirius vihasi sitä, miten hauraalta Arianna tuntuikaan hänen käsiensä otteessa; hän uskalsi hädin tuskin puristaa tyttöä siinä pelossa, että tämä saattaisi murtua hänen käsiinsä. Hän hymähti tytön huomautukselle omahyväiseen tapaansa.

“Maailma on täynnä Jamesin sukulaisia, jotka minun täytyy hurmata”, Sirius vastasi helposti.

“Miksi ihmeessä sinä haluaisit hurmata Jamesin sukulaisia?” ällisteli Arianna.

Sirius väläytti hampaitaan. “He hukuttavat minut makeisiin jouluna.”

“Sinun kohdallasi todella pitää paikkaansa se sanonta, että miehet ajattelevat vain vatsallaan”, Arianna sanoi puolittain nauraen, puolittain halveksuen.

“Ainakin toinen meistä ajattelee vatsaansa.”

“Onko meidän pakko aloittaa tämä taas?”

Sirius oli aikeissa nyökätä, mutta muutti sitten mielensä. Niin paljon kuin hän olisi halunnutkin saada Ariannan kuuntelemaan itseään, ei parhaan ystävän hääjuhla ollut missään tapauksessa oikea paikka repivän riidan aloittamiseen. Ei olisi ollut oikein pahoittaa Lilyn mieltä sillä tavalla, Sirius ajatteli katsahtaessaan punatukkaiseen morsiameen, joka tanssi Redin kanssa valssia salsan askelin ja nauroi katketakseen. Myös Red näytti olevan paremmalla tuulella kuin aikoihin - ilmeestä päätellen mies teki juuri jonkinlaisia sarkastisia huomautuksia. Siriusta ärsytti, ettei hän kuullut niitä.

Puolittain Redin ja Lilyn takana tanssi Lilyn lapsuudenystävä Troy. Miehellä oli parinaan Jamesin pikkuserkku Meggie ja hän tähyili kaiken aikaa ympärilleen. Kun hän kohtasi Siriuksen katseen, hänen ilmeensä muuttui varautuneeksi. Sirius iski näkyvästi silmää ja nuolaisi huuliaan. Troy lähti kiireesti tanssittamaan pariaan toiseen suuntaan.

“Herranjestas sinun kanssasi, Sirius Phoenix Black!” Arianna älähti. “Onko sinun pakko flirttailla vielä MIEHIENKIN KANSSA?”

“Metsästäjä ei saa koskaan lakata harjoittamasta taitojaan”, Sirius vastasi filosofisesti. Sanojensa vakuudeksi hän kumartui lähemmäs Ariannaa ja kehräsi käheällä äänellä tytön korvaan: “Vai haluaisitko, että harjoitan kykyjäni sinuun?”

Ariannan polvet löivät loukkua. “Sinä olet liian hyvä tuossa, Sirius Black!” tyttö kikatti tiukentaessaan otettaan Siriuksen kaulasta. “Saisit kenet tahansa haluamaan suudella sinua!”

“Haluatko SINÄ suudella minua?” Sirius kysyi suoraan.

Vastaamisen sijaan Arianna liimautui vasten Siriuksen vartaloa ja näytti pojalle, mitä oikein halusi tehdä.

Cinnamon risti käsivartensa rinnalleen ja pohti, oliko hänen ylleen langetettu jokin häitä koskeva kirous. Siinä missä toiset tanssivat ja pitivät hauskaa hän itse seisoi yksin seinustalla, aivan kuten oli tehnyt Petuniankin häissä. Ja, aivan kuten silloin, vähän matkan päässä tanssi itse Remus Lupin yhdessä Lilyn Ashling-serkun kanssa. Ainoa ero Petunian häihin oli se, että tällä kertaa Remus ei näyttänyt vaivaantuneelta, vaan itse asiassa hymyili Ashlingille. Ja miksi ei olisi hymyillyt, Cinnamon mietti katkerana nakellessaan vaaleaa tukkaa olkapäänsä ylitse. Remushan oli nyt vapaalla jalalla.

Cinnamon ei ymmärtänyt, miksi antoi itselleen luvan olla edes harmissaan. Hän itsehän oli halunnut erota Remuksesta. Silti hän sai huomata olevansa mustasukkainen. Olkoonkin, ettei hän halunnut enää palata yhteen Remuksen kanssa, siitä huolimatta hän olisi toivonut, että... hän ei ollut itsekään aivan varma siitä, mitä oikein toivoi. Ehkä sitä, että Remus olisi muistanut ystävän velvollisuutensa häntä kohtaan ja viihdyttänyt häntä sen sijaan, että viihdytti muita tyttöjä.

Cinnamon huokaisi. Hän tiesi olevansa naurettava, itsekäs ja lapsellinen, kaikkea kolmea yhdessä paketissa. Hän kuvitteli, että vain, koska hän oli päättänyt pysyä ystävänä Remuksen kanssa pojalla ei voisi olla muuta seuraelämää. Hän olisi ollut vihainen itselleen, ellei olisi ollut niin masentuneella tuulella.

“Anteeksi?” Lyhyt koputus Cinnamonin olkapäähän sai hänet havahtumaan ajatuksistaan. Kaunis hymy kohosi hänen huulilleen kuin napista painamalla ja hän kääntyi kohtaamaan puhuttelijansa. Miehen näkeminen sai hänet sanattomaksi. Hänen edessään seisoi Alessandro Visardo salaperäisenä, vakavana ja luvattoman komeana jättivaatteissaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun Cinnamon oli nähnyt miehen ilman velhonkaapua ja hän tuli nopeasti siihen tulokseen, että piti näkemästään.

Hei, hetkinen nyt, Cinnamon huusi itselleen. Hän pakottautui rauhoittelemaan ajatuksiaan ja muistutti itseään siitä, ettei Alessandro Adamo Visardo ollut mies, johon sopi ihastua. Joskin hän oli ihastunut jo, mutta - no, ainakin hän voisi estää tunnetta kehittymästä sen pidemmälle, hän päätti ja väänsi kasvoilleen sopivan viileän ilmeen.

“En tiennyt, että sinäkin olet tulossa”, hän valehteli.

“Lily kutsui minut”, Alessandro vastasi helposti ja haukotteli. “Haluatko tanssia?”

Cinnamon tuijotti vakoojaa äimistyneenä. Hän ei yksinkertaisesti ymmärtänyt Alessandro Visardoa missään mielessä. Alessandrohan pyöritti häntä kuin hän olisi ollut joku - joku - joku kertakäyttönukke, hän ajatteli raivoissaan. Hänen ylpeytensä vaati häntä kieltäytymään miehen pyynnöstä, mutta hänen ruumiinsa ei kuunnellut käskyä. Ennen kuin hän tajusikaan, Alessandro kiidätti jo häntä tanssilattialle.

Varsin nopeasti Cinnamon sai huomata, ettei Alessandro tanssinut yhtä hyvin kuin Remus. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli ikinä odottanutkaan muuta - olkoonkin, että Alessandro oli italialainen ja niin ollen taiteellisen ihmisen maineessa, ei hän todellakaan ollut mitään tanssijatyyppiä. Jos hän kerran oli karannut koulusta nuorena, oli erittäin epätodennäköistä, että hän oli ikinä ehtinyt harjoitella kovin paljon. Siitä huolimatta hän hallitsi tanssimisen ainakin sen verran hyvin, että pystyi viemään Cinnamonia tanssilattian tungoksessa.

Tilanne oli samaan aikaan sekä miellyttävä että hermostuttava. Katsellessaan vaivaantuneena Alessandron läpitunkeviin silmiin Cinnamon tajusi päivänselvästi, että tässä suhteessa oli kaikkea sitä, mitä suhteesta Remuksen kanssa oli puuttunut: oikeaa tunneta. Oli vain kohtalon ivaa, että hänen ja Alessandron suhteessa ei muuta ollutkaan kuin tunnetta. Ei minkäänlaista läheisyyttä, ymmärrystä eikä luottamusta. Pelkkiä tunteita vain, eivätkä ne riittäneet sellaisessa maailmassa kuin heidän maailmansa oli.

“Olet hiljaa”, Alessandro mumisi niin hiljaa, että Cinnamonin täytyi lukea sanat hänen huuliltaan. “Mitä mietit?”

Cinnamon hätkähti ja vilkaisi syyllisenä ulos ikkunasta. “Säätä”, hän valehteli ja nipisti itseään henkisesti estääkseen ajatuksiaan karkaamasta taas väärille urille. Juuri silloin hän näki onnekseen liikettä Luumutarhan eteisaulassa ja sai hyvän tekosyyn kääntää ajatuksensa pois Alessandrosta. Tanssisalin ovensuussa, syvänvioletteja tapetteja vasten seisoi harmaaseen jakkupukuun pukeutunut naishahmo, jonka Cinnamon olisi kaiken jälkeen tunnistanut unissaankin. Petunia.

Cinnamon ei ollut ainoa, joka oli huomannut Petunia Dursleyn yllättävän saapumisen. Myös Lily keskeytti tanssinsa professori Dumbledoren kanssa ja suunnisti Luumutarhan eteisaulaan vastaanottamaan perin juurin vaivaantuneelta näyttävää siskoaan. Hän toivoi, että olisi tiennyt, miksi Petunia oli oikein tullut - pelkkä ilme siskon kasvoilla kieli, ettei kyseessä ollut mikään miellyttävä onnitteluvierailu. Petuniaparka näytti ylisuuren sitruunan nielaisseelta hevoselta, Lily ajatteli epätavallisen häijysti. Siskosten edellinen keskustelu oli yhä hänen mielessään selkeänä ja viiltävänä.

“Lily”, Petunia nyökäytti päätään pitkän kaulansa varassa, kun sisarukset seisoivat epätietoisina vastatusten. “Sinä sitten menit naimisiin sen Potterin kanssa.”

“Sillä Potterilla on etunimi, eikä sen käyttäminen tapa sinua”, Lily vastasi kylmän rauhallisesti. Hän ei aikonut näyttää pettymystään Petunian ilmeisen viileyden vuoksi; sitä iloa hän ei kaiken jälkeen siskolleen soisi.

He seisoivat hetken hiljaa vastakkain käyden äänetöntä taistelua katseillaan. Viimein Petunia taivutti päätään ja kähähti kuin ylitsepääsemätöntä kirousta lausuen:

“Onnea naimisiinmenon johdosta.”

Lily hymähti. “Kiitos. En nähnyt sinua kirkossa.”

“Koska en ollut siellä”, kivahti Petunia. “Luuletko, että minä halusin tulla sinne - sinne friikkien joukkoon?”
Kipu häivähti siskon epämääräisenvärisissä silmissä, eikä Lily voinut olla harkitsematta sitä mahdollisuutta, että valinta jättää tulematta häihin ei ehkä sittenkään ollut Petunian oma. Totta kai hän tiesi, ettei Petunia muutenkaan olisi tullut paikalle riemusta kiljuen. Heidän välillään oli tapahtunut liian paljon pahoja asioita, eikä niitä voinut enää ommella kokoon. Silti Lily ei voinut olla miettimättä, olisiko Petunia tullut, jos Vernonia ei olisi olemassa.

“Minulla on sinulle asiaa”, Petunia sanoi äkkinäisesti ja niin piinattuun sävyyn, että Lily osasi jo odottaa vaikeuksia. Hän suoristi selkäänsä ja kehotti tuskin huomattavalla nyökkäyksellä isosiskoaan kertomaan lisää.

Petunia kiemurteli kuin olisi saanut Siriuksen syyhypulveria alusvaatteisiinsa. Jälkeenpäin Lily ei osannut sanoa, kauanko raastavaa hiljaisuutta kesti, mutta joka tapauksessa se oli vähällä viedä häneltä järjen. Kun pommi lopulta putosi, tuntui se kuitenkin sata kertaa pahemmalta kuin epätietoisuus.

“Minä en halua meidän olevan enää siskoksia”, Petunia töksäytti.

Hetken ajan Lily vain tuijotti siskoaan kuin ei olisi kunnolla ymmärtänyt sitä kieltä, jota tämä puhui. Hitaasti mutta varmasti hän tunsi kylmän, paikalleenjähmettävän kauhun hiipivän varpaitaan pitkin ylös kehoonsa. Viimein hän naurahti epävarmasti.

“Mitä sinä oikein puhut? Et sinä voi noin vain pyyhkiä pois sitä tosiasiaa, että meillä on samat geenit”, hän sanoi heikosti. Petuniaan esitys ei tehnyt vaikutusta. Nainen niiskaisi ja ilmoitti harkinneensa sitäkin vaihtoehtoa, mutta tarkoitti kyllä aivan muuta.

“Jos me olemmekin sukulaisia, minusta meidän ei ole tarkoitus ajatella sitä asiaa tästä eteenpäin. En halua, että pidämme minkäänlaista yhteyttä keskenämme. Jos tapaammekin, teeskentelemme, ettemme tunne toisiamme.”

“MITÄ?” Lily parahti pystymättä uskomaan korviaan.

Petunia nyökkäsi itsepäisesti, vaikka se tapa, jolla hän vältti epätoivoisesti katsomasta Lilyyn kieli, ettei hän ollut aivan niin sinut päätöksensä kanssa kuin antoi ymmärtää. Jälleen kerran Lily totesi mielessään, että Vernonilla oli epäilemättä jotakin osuutta Petunian päätökseen. Tai ehkä heillä vain oli vääränlainen historia - ehkä vanhempien kuolema ja sen aikaansaama järkytys olivat saaneet Petunian kuvittelemaan, että kaikki olisi ollut toisin, jos Lilyä ei olisi ollut. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, millä tavoin Petunia oli vääristänyt asiat mielessään, mutta hän oli varma siitä, ettei pitänyt siitä missään tapauksessa.

“Se on molempien parhaaksi”, Petunia perusteli tuijottaen Luumutarhan värikkäitä seiniä. “Voimme aloittaa alusta ja pysyä kumpikin omassa maailmassamme. Eihän meillä ole enää mitään yhteistä.”

“Entä se, että me olemme siskoja?” Lily kysyi takertuen epätoivoisesti siihen ilmeisimpään tosiseikkaan.

“Minähän sanoin jo. Me voimme unohtaa sen.”

“Mutta - “

Petunia liikautti kärsimättömästi kättään. “En suostu riitelemään sinun kanssasi tästä asiasta, Lily. Tulin vain ilmoittamaan sen sinulle.”
“Ja sinä kuvittelet, että minä hyväksyn sen noin vain?” Lily kivahti.

“En anna sinulle vaihtoehtoja.”

“Sinä et voi olla tuollainen!”

Petunia nauroi tylysti. “Kaiken sen jälkeen, mitä sinä olet minulle tehnyt? Voit uskoa, että voin!”
Lily tunsi hallitsemattoman raivon nousevan sisällään. “Mitä minä muka olen sinulle tehnyt? Milloin sinä uskot, että se kaikki on vain sinun oman kieroutuneen mielikuvituksesi tuotetta?”

Petunia nykäisi päätään taaksepäin kuin terävän läimäytyksen seurauksena. Lily olisi halunnut jatkaa enemmänkin; hän olisi halunnut loukata siskoaan kostoksi siitä kivusta, jonka tämä oli hänelle aiheuttanut - jos kukaan nyt saattoi korvata sitä, että repi sydämen irti jonkun rinnasta, heitti lattialle ja tallasi palasiksi kävelykenkänsä korolla, Lily ajatteli halveksuen. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut niin kovasti lyödä siskoaan.

“Onko täällä ongelmia?” Redin venyttelevä, karhea ääni tiedusteli eteisen ovelta. “Lily, aiheuttaako sinun - tuota - TÄTISI - vaikeuksia?”
Lily tunsi kiellettyä mielihyvää nähdessään Petunian kasvonpiirteiden vääristyvän Redin huomautuksen myötä.

“Sinä!” Petunia sylkäisi näyttäen siltä, että olisi voinut syöksyä kuristamaan Redin hetkellä millä hyvänsä. Red ei kuitenkaan värähtänytkään katseen edessä; sellainen mies, joka taisteli joka toinen päivä hengestään Englannin vaarallisimpia ihmisiä vastaan ei missään tapauksessa hätkähtäisi yhden jästinaisen raivoa, Lily ajatteli. Sitä Petunia ei kuitenkaan tiennyt.

“Mitä minusta?” Red uteli kuivasti.

Petunia katsoi häntä hämmentyneenä. Nainen ei selvästikään ollut tottunut siihen, että joku suhtautui hänen loukkauksiinsa niin alentuvan välinpitämättömästi.

“Sinä olet juuri niin kuin Lily!”

“Itse asiassa en ‘juuri niin kuin’”, närkästyneeltä näyttävä Red oikaisi. “Meillä on kyllä erittäin ratkaiseva sukupuolten välinen eroavaisuus, jos et ole sattunut huomaamaan. Olen Red Stron. Ja sinä olet…?”

“Petunia Dursley”, Petunia vastasi jäätävästi.

“Sepäs mukavaa. En tiennytkään, että Lilyn äidillä oli sisko.”
“Minä - olen - hänen - tyttärensä.”
Red teeskenteli yllättynyttä. “Ohhoh! Onpas omena pudonnut kauas puusta - siskosta siis, tarkoitan”, hän sanoi huolettomasti ja siirtyi tarkastelemaan kynsiään tuttu, pahankurinen virne naamallaan. Lily tunsi oman suuttumuksensa hälvenevän, kun hän näki pitkästä aikaa Redin elementissään. Petunian pään päälle sen sijaan kerääntyi hitaasti mutta varmasti pahaaenteilevä myrskypilvi. Hän näytti siltä, ettei tiennyt, mitä olisi tehnyt ensin - kierittänyt Redin tervassa ja höyhenissä, kärventänyt vai hirttänyt miehen. Redin onneksi Petunia päätyi kuitenkin lievempään vaihtoehtoon ja ainoastaan mulkaisi miestä syvästi halveksuen (Red vastasi katseeseen naureskellen) ja tömisteli ulos Luumutarhasta. Lily jäi tuijottamaan siskonsa perään epämääräistä kaipausta tuntien.

“Kuka hän oikein oli?” Red halusi tietää.

Lily oli aikeissa vastata ‘minun siskoni’, mutta muutti mielensä viime hetkellä. Sellaisten asioiden sanominen tuntui typerältä ja tarpeettomalta nyt, kun Petunia oli tehnyt selväksi, millainen heidän suhteestaan tulevaisuudessa muodostuisi. Hän ei osannut tuntea muuta kuin raivoa siskoaan kohtaan; raivoa tämän ilmoituksen vuoksi sekä siksi, että tämä oli halunnut välttämättä kertoa asiasta juuri hänen häissään. Varmasti Petunia oli tiennyt, mitä ilmoitus Lilylle tekisi.

“Ei kukaan”, Lily valehteli lopulta, vaikka varmasti Red oli Petunian sanojen perusteella arvannut asioiden oikean laidan. “Pelkkä tunkeilija.”

Red nyökkäsi ymmärtävästi. “Arvelinkin. Kukaan ei kaipaa sellaisia häihinsä. Minä en ainakaan kaivannut.”

“Ai sinun häissäsi oli sellaisiakin?” Lily kysyi kiireesti haluten painaa Petunian taka-alalle mielessään, kunnes olisi hieman valmiimpi käsittelemään heidän suhteensa päätöksen.

Red nyökkäsi toistamiseen, eikä miehen kasvoilla ollut tällä kertaa jälkeäkään siitä tutun ironisesta virnistyksestä, johon Lily oli tottunut ja jota hän oli - kummallista kyllä - oppinut jopa rakastamaan.

“Jay Conway”, Red kertoi irvistäen kuin olisi maistanut suussaan mädäntyneen lohikäärmeenlihapihvin. “En tajua, miksi hän vaivautui tulemaan. Hän vihasi minua yli kaiken. Jazzin vuoksi.”

“Hän rakasti Jazzia?” Lily arvasi.

Redin kädet puristuivat tiukasti nyrkkiin. “Jos pakkomielteistä rakkautta voi nimittää rakkaudeksi. Loppuvaiheessa Jay olisi kai tappanut minut Jazzin vuoksi. Joskus luulinkin hänen tekevän niin. Mutta sekin asia ratkesi sitten omalla painollaan - “ Red huokaisi, eikä Lily tarvinnut ketään täydentämään miehen lausetta tietääkseen, mitä tämä tarkoitti. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään silmissä niin syvää, karvasta surua kuin Redin katseessa sillä hetkellä.

Red huoahti uudemman kerran ja hieroi käsiään yhteen kuin tehdäkseen Lilylle selväksi, että aihe oli loppuunkäsitelty.

“Mitä luulet, uskaltaisinko pyytää Peterin tyttöystävää tanssimaan?” Red kysyi katsellen suuntaan, missä Admire Speir kutitti hädänalaista Peteriä.

Lily hymyili helpottuneena puheenaiheenvaihdoksesta. “Hänellä ei ole minun tietääkseni vesikauhua, jos sitä pelkäät.”

Red hymähti. “Ikään kuin tuollainen kukkakeppi muutenkaan saisi ketään puraistua. Lähinnä minä pelkään sitä, että hän pehmentää minun pääni ja syöksyn ensi viikolla Auroriakatemian oppitunneille vaaleanpunaisissa trumpettihousuissa. Koska viimeinen pisara arvokkuuttani murenisi todennäköisesti siinä.”

Jamesin kasvoilla oli huolestunut ilme, kun Lily jonkin ajan kuluttua palasi saliin. Hän sivuutti toiveikkaan Amos Diggoryn tanssipyynnön sanaakaan sanomatta ja siirtyi seinustalle odottamaan Jamesia, joka tanssi sillä hetkellä äitinsä kanssa. Hetken kuluttua Jameskin luovutti äitinsä Redin tanssitettavaksi ja liittyi Lilyn seuraan ikkunaseinälle.

“Mikä hätänä?” poika kysyi vetäen Lilyn syliinsä. Lily painoi päänsä vasten hänen rintaansa, eikä suostunut vastaamaan.

“Kerron joskus toiste. Se oli minun siskoni”, hän lisäsi saaden Jamesin jähmettymään oitis paikoilleen hänen syleilyssään. “Petunia.”

“Tuskin sinulla useampia siskoja onkaan”, James yritti leikinlaskua. Vitsi oli heikko, eikä se houkutellut kuin ohuen hymyn Lilyn huulilta. Silti tyttö arvosti Jamesin yritystä.

He seisoivat pitkään hiljaa vastatusten ja vain syleilivät toisiaan. Lily halusi hukuttaa mielestään pois sen kaiken - niin ilon kuin surunkin - ja rauhoittua, tuntea vain oman hengityksensä ja sen, miten hyvin se sopi yhteen Jamesin hengityksen kanssa. He sulautuivat yhdeksi unohtaen kokonaan ympäröivän maailman, kunnes Peter tuli keskeyttämään hetken yhdessä säteilevän Admiren kanssa

“Teidän pitäisi kohta lähteä ajamaan lentokentälle”, Peter ilmoitti ja Admire kikatti heleästi, ikään kuin hänen poikaystävänsä olisi sanonut jotakin äärimmäisen hauskaa. “Jos haluatte ehtiä koneeseen - “

James nyökkäsi. “Kiitos, Matohäntä. Lily, joko sinä jaksat heittää kimpun?”
“Heittää kimpun?” Lily toisti typerästi.

“Niin”, Admire nyökytteli tuijottaen Lilyä suurin, innokkain silmin. “Sinun pitää heittää hääkimppusi. Se, joka saa sen kiinni, menee seuraavana naimisiin.”

Lily tukahdutti naurunsa Jamesin paidankaulukseen. Ei ollut vaikeaa arvata, että Admire haaveili saavansa kimpun kouriinsa. Hän ei kuitenkaan luvannut tytölle mitään, vaan ainoastaan hymyili tälle hillitysti, ennen kuin siirtyi lavan reunalle pyytäen kaikkia yhä naimattomia naisia kerääntymään kimpunheittoon. James jäi seisomaan seinustalle.

“Mitä luulet, Matohäntä, kuka sen saa?” hän arvuutti, kun Admire nappasi Cinnamonia käsipuolesta ja talutti tytön päättäväisesti mukaan riviin. Arianna sen sijaan jättäytyi ja Siriuksen suureksi helpotukseksi joukon ulkopuolelle ristien käsivartensa mielenosoituksellisesti rinnalleen.

“Jos en seurustelisi Admiren kanssa, veikkaisin häntä”, Peter myönsi katsellen tyttöystäväänsä, joka oli ainakin hetkellisesti unohtanut kiltin luonteensa ja käytteli nyt kyynärpäätaktiikkaa pyrkiessään eturiviin.

“Hänellä on hyvät mahdollisuudet”, James vahvisti. “Samoin tuolla punapäällä tuolla - “

“Sarvihaara, hän on korkeintaan kymmenen vanha!”
Lily tuhahti Jamesin ja Peterin sananvaihtoon ja kääntyi selin yleisöön valmistautuen kimpunheittoon. Hän laski hitaasti kolmeen ja heitti kimpun ilmaan niin lujaa kuin ikinä jaksoi.

Heittoa seurasi epämääräistä kiljahtelua, vihellyksiä ja leikkisän nahistelun ääniä. Lilyn ei kuitenkaan tarvinnut kääntyä ympäri nähdäkseen, kuka kimpun oli saanut - tieto tunkeutui suorastaan väkivaltaisella voimalla hänen korvakäytäväänsä melkein puhkaisten hänen tärykalvonsa.

“LILY ERICA POTTER, SINÄ OLET PETOLLINEN OLENTO!” Ariannan pohjia myöten sydämistynyt ääni kirkui. “Minä jättäydyin tarkoituksella sivuun koko pahuksen kilpailusta ja SINÄ HEITÄT SEN KIROTUN KIMPPUSI SUORAAN MINUN NISKAANI!”

Lily kääntyi mahdollisimman hitaasti ympäri ja kohtasi anteeksipyytävää esittäen punaposkisen ja mutruhuulisen Ariannan katseen. Hän olisi mielellään huomauttanut jotakin kohtalosta, mutta pelkkä huoli omasta terveydestä sai hänet pitämään suunsa kiinni.

Hääkimpun heittämisen jälkeen Lily ja James alkoivat kerätä hitaasti tavaroitaan ja valmistautua lähtöön lentokentälle. James ei ollut koskaan ennen ollut lentokoneessa ja vaikka Lily teki kaikkensa valmistaakseen miestään kokemukseen, ei hän voinut olla hermoilematta asian vuoksi hieman, kun hän vain kuvittelikin kaikkia niitä tapoja, joilla James Potter voisi aiheuttaa kaaoksen lentomatkan aikana.

Saatuaan tavaransa kokoon Lily kiersi kiittämässä vieraitaan läsnäolosta, ennen kuin suunnisti yhdessä Jamesin kanssa Luumutarhan ulkopuolelle. Heidän oli tarkoitus mennä kotiin Viistokujalle vaihtamaan vaatteet ennen ajomatkaa lentokentälle. Luumutarhan ulkopuolella Lily syleili ystäviään pitkään.

“Pitäkää Lontoo pystyssä ilman meitä”, hän komensi halattuaan Cinnamonia kolmannen kerran. “Vahtikaa, ettei Sirius tee mitään typerää.”

“Enhän minä ikinä tee”, Sirius protestoi ottaen kasvoilleen viattoman koiranpentumaisen ilmeen. Arianna, joka ei ollut vieläkään antanut anteeksi hääkimppuepisodia läimäytti häntä takaraivoon. Poika vastasi tekoon pyyhkäisemällä höyhenenkevyen Ariannan vaivattomasti käsivarsilleen ja suutelemalla tätä pitkään. Kuka tahansa saattoi nähdä, että vieressä seisova Cinnamon suorastaan kiemurteli kateudesta. Lily huokaisi hiljaa mielessään - kuinka hän kestäisi kokonaisen viikon ilman Kelmien tuttuja ihmissuhdekuvioita?

“No niin, menkää jo, tai myöhästytte lennolta”, Remus hoputti topakasti. “Lily, sinun pitää muistaa tämä - “

Hän ojensi Lilylle taikajuomaa, jonka Red oli valmistanut tytön pyrkimyksien sitomiseksi. Lily tuijotti hämmästyneenä pikkuruista pulloa. Päivän tapahtumien aikana hän oli lähestulkoon unohtanut, että hänen oli tarkoitus niellä juoma illan aikana. Nyt hän kuitenkin jäi ajattelemaan juomaa ja sitä, mitä se merkitsi: tämän päivän jälkeen hän ei voisi koskaan vastustaa lordi Voldemortia päin tämän kasvoja. Pystyisikö hän siihen?

“Liian myöhäistä katua”, Lily mumisi itsekseen. Hän tarttui pulloon, väänsi sen korkin auki ja nieli koko sisällön kerralla melkein taipuen kaksinkerroin inhottavan, happaman maun voimasta. Vielä pitkään juoman nielemisen jälkeenkin hän tunsi vastustamatonta halua oksentaa koko vatsalaukkunsa ulos, mutta sillä ei ollut merkitystä: hän oli rikkonut Velhojen Vakoiluverkoston valan ja oli vapaa vakoilemaan Feeniksin Killan hyväksi mielensä mukaan.

Viimeisten onnentoivotusten kera Lily ja James kömpivät autoon pyytäen kuljettajaa ottamaan suunnan kohti sitä katua, jonka varrella Vuotava Noidankattila sijaitsi. Lily painoi kasvonsa vasten ikkunaa ja vilkutti kovaa vauhtia loittoneville ystävilleen, kunnes nämä katosivat Luumutarhan kartanoa verhoavien puiden taakse. Lily huokaisi syvään. Hän tiesi, että hänen ystävänsä jatkaisivat juhliaan sinä iltana vielä pitkään, kun taas hän itse oli kokonaan uuden alun edessä. Yllättäen se ei tuntunutkaan missään määrin pahalta tai pelottavalta; katsahtaessaan kulmiensa alta itsekseen viheltelevää Jamesia Lily tunsi päinvastoin innokkuutta, ikään kuin hän ei olisi äkkiä malttanut odottaa, että pääsisi kohtaamaan uuden elämän haasteet yhdessä Jamesin kanssa. Sitä ennen heillä oli kuitenkin edessään kaksi viikkoa rentouttavaa lomailua Venetsiassa vailla Voldemortia tai velhomaailman huolia. Ja istuessaan siinä kylki Jamesin kyljessä hääauton takapenkillä Lily tajusi, että huolimatta siskostaan tai vanhemmistaan, huolimatta kaikista maailman varjoista hän oli onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässään.

28.osa - Vuohenjuustoprinsessa ja vakoilusalaisuuksia

14.11.1978

Kun Lily ja James kahden viikon kuluttua palasivat häämatkaltaan, olivat he jokseenkin ehtineet tottua siihen tosiasiaan, että olivat nyt naimisissa - ainakaan Lilyn ei enää hätkähtänyt joka kerta, kun joku puhutteli häntä rouva Potterin nimellä. Järkytyksiä lomamatkalta ei ollut kuitenkaan puuttunut ottaen huomioon sen tosiasian, ettei James ollut koskaan ennen ollut jästilomalla. Monta kertaa Lily oli huomannut toivovansa, että olisi ottanut henkiseksi tueksi mukaan Siriuksen, tai edes jotakin kättä pidempää. James oli saanut hänet nolostumaan moneen otteeseen kyselemällä lentoemänniltä typeriä kysymyksiä lentokoneen toiminnasta.

Kotiin palatessaan James ja Lily joutuivat kohtaamaan muuttamisen karun todellisuuden. Nopeammin kuin halusivatkaan he olivat jo Viistokujalla ja keräsivät kasaan viimeisiä tavaroitaan aikomuksenaan siirtää ne uuteen asuntoon Talvahallankadulle. Jamesin entinen huone näytti autiolta ilman sänkyään ja kirjoituspöytäänsä; ensimmäistä kertaa elämässään Lily todella pelkäsi uutta alkua. Mitä tapahtuisi, jos he äkkiä tajuaisivat, etteivät pystyneetkään asumaan samassa asunnossa toistensa kanssa? Olkoonkin, että he olivat viettäneet jo muutenkin suurimman osan ajastaan toistensa seurassa, ei se ollut ollenkaan sama asia kuin yhteinen asunto.

“Hei, rauhoitu”, James virnisti nähdessään huolenryppyjen uurtuvan Lilyn otsalle. “Mitä ikinä mietitkin, se on varmasti toisarvoista ja täysin turhaa. Kyllä me tästä selviämme.”

“No, en minä varsinaisesti pelkääkään, että sinä hukkuisit muuttolaatikoiden alle…”
James iski hänelle silmää. Jälleen kerran Lily huomasi miettivänsä, kuinka helpottunut hän oli siitä, että asiat olivat heidän välillään samalla lailla kuin ennenkin. Ennen häitä hänelle oli jankutettu loputtomiin, että naimisiinmeno muutti kaiken. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut. Ja kun hän katsoi heitä nyt, mietti kaikkia niitä tapoja, joilla he edelleen kohtelivat toisiaan... he olivat samat Lily ja James kuin aina ennenkin. Ehkä hieman enemmän tosissaan, ehkä hieman varovaisempia sanomisissaan... sekin varovaisuus kuitenkin hälvenisi ajan myötä, siitä Lily olisi varma. Jonakin kauniina päivänä he unohtaisivat laskea askeliaan yhteisessä keittiössä ja päätyisivät riitelemään tiskivuoroista verisemmin kuin Voldemort ja Dumbledore ikinä.

Lily hymyili itsekseen ja nosti Jamesin pienen kristallipallon huolellisesti muuttolaatikkoon. Hän unohtui katsomaan palloa ja mietti, miksi Red oli oikein ikinä antanut sen Jamesille. Varmasti miehellä oli joku ylevä ja hyvä syy, vaikka tämä muuta väittikin. Redin kaltaiset kieroilijat eivät ikinä puhuneet totta, ellei heillä ollut hyvää syytä siihen.

“Mitä mietit?” James uteli keskeyttäen pakkaamisen. “Näytät… oudolta.”

“Sepä hyvä huomio. Miksi et saman tien kutsunut minua rouva Potteriksi?”

“Luulin sinun saaneen siitä tarpeeksesi.”

Lily hymähti. “James, kiltti, KUKA TAHANSA saa siitä tarpeekseen kahden viikon jälkeen.”

“Voiko siitä oikeastaan syyttää Sarvihaaraa?” Siriuksen ääni nauroi. Hetken kuluttua ääntä seurasi itse Sirius, mukanaan väsyneeltä vaikuttava Remus, joka valmistautui kahden yön päässä odottavaan ihmissusimuodonmuutokseensa. Kaksikko jäi nojailemaan huoneen ovensuuhun sanattomasta sopimuksesta kuin mikäkin vanha aviopari.

“Hän kuitenkin odotti kauan, että pääsee käyttämään sitä kutsumanimeä”, Sirius jatkoi ja lisäsi hilpeästi: “Itsepähän kaivoit oman kuoppasi, pikkusisko.”
Lily ainoastaan hymyili pojalle ja keskitti taas kaiken huomionsa pakkaamiseen. Hän nappasi Kelmejä esittävän valokuvan Jamesin kirjahyllystä ja sulloi sen särkyviä tavaroita sisältävän laatikon päällimmäiseksi. Tuntui oudolta, että joku nuorukainen piti vapaaehtoisesti kuvaa ystävistään esillä - Lily oli aina elänyt siinä käsityksessä, että miehet välttelivät viimeiseen saakka tunteidensa näyttämistä. Kelmit tuntuivat kuitenkin tekevän siinäkin suhteessa poikkeuksen.

“Tämä huone näyttää niin autiolta ilman kaikkia tavaroita”, Remus totesi raskasmielisen huokauksen kera. James käännähti katsomaan ystäväänsä vääntäen väkinäisen hymyn huulilleen. Sillä hetkellä Lily tunsi itsensä todella ulkopuoliseksi. Kelmit saattoivat olla hänen läheisiä ystäviään, mutta siitä huolimatta hän ei tulisi koskaan ymmärtämään sitä suhdetta, jonka tuo poikajoukko keskenään jakoi. Heidän liittyessään yhteen hän oli pelkkä sivustakatsoja. Mitäännäkemätön tarkkailija.

Lilyn helpotukseksi Kelmien hiljainen hetki väistyi nopeasti, kun Cinnamon pyyhälsi käytävää pitkin paikalle tukka säkkärällä ja tuli hännän alla. Hän törmäsi huoneeseen voimalla, joka melkein kumautti Siriuksen nurin.

“Neiti on hyvä ja varoo kulkuaan, minä en ole mikään ilmainen jarrukapula”, Sirius ilmoitti närkästyneenä tarttuessaan kiinni ovenkarmiin saavuttaakseen taas tasapainon.

“Anteeksi”, puuskutti punoittava Cinnamon. “Minulla on niin kamala kiire... Lily, etkö sinä ole vieläkään valmistautumassa?”

Lily tuijotti ihmeissään ystäväänsä yrittäen keksiä, mistä tämä oikein puhui. “Valmistautumassa mihin?”
“Amoksen häihin, pahus, meidän on tarkoitus olla siellä kahden tunnin kuluttua! Arianna ei ole tulossa sinne - hänellä on joku typerä huispauspeli - “
“Se ‘typerä huispauspeli’ on osa hänen ammattiaan”, Sirius tokaisi. Cinnamon ei välittänyt.

“Miten vain - joka tapauksessa, myöskään Peter ja Admire eivät ole tulossa, koska heillä on tapaaminen Peterin isän kanssa tai jotakin sellaista - siis kuka nyt muutenkaan sopii TAPAAMISIA ISÄNSÄ KANSSA?” pärskähti Cinnamon. “No, joka tapauksessa, unohtakaa se. Tärkeintä on, että meidät on kutsuttu sinne pahuksen häihin ja meidän on myös paras mennä sinne, eli olisi mukavaa, jos voisit vain laittautua valmiiksi!”
Cinnamonin äänestä paistava hysteria ei jäänyt Lilyltä huomaamatta. Hän ei ollut aikoihin tuntenut yhtä huonoa omaatuntoa kuin sillä hetkellä. Totta kyllä, hän oli luvannut mennä Amoksen häihin, mutta päivä oli todella huono. Hän oli hukkua keskelle muuttoa, minkä lisäksi hänen oli tarkoitus mennä käymään vielä samana päivänä Velhojen Vakoiluverkostossa ja tarkastaa nopeasti, olisiko siellä mitään, mikä voisi kiinnostaa Dumbledorea tai Rediä. Kun hän oli kerran saanut valansa rikki, halusi hän mielellään päästä mahdollisimman nopeasti hyödyntämään sitä.

“Cin, enkö minä kertonut?” Lily pahoitteli pujottaen puhuessaan kätensä Jamesin käsikoukkuun. Hän pyyhkäisi otsalle liimautuneet kiharat sivuun miehensä kasvoilta. “James ja minä emme pääse tulemaan, me olemme jumissa tämän muuton kanssa koko loppupäivän - “

Cinnamon tuijotti heitä yrittämättä edes peitellä järkytystään. Hän oli loukkaantunut, se oli selvää ja ehkä aiheestakin; Lilyhän oli luvannut lähteä mukaan häihin. Nyt näytti uhkaavasti siltä, että Cinnamonin täytyisi mennä yksin Amos Diggoryn armoille, pohti Lily. Oli varmaa, ettei Sirius missään tapauksessa jättäisi väliin Ariannan huispausottelua ja mitä tuli Remukseen -

“Rem, minua inhottaa pyytää tätä”, Cinnamon aloitti siinä samassa saaden Lilyn unohtamaan kaikki aiemmat mietteensä. “Mutta etkö sinä voisi lähteä minun seuraukseni? Ystävänä, tarkoitan, ei sen enempänä”, hän tarkensi nopeasti, kun Remuksen otsa rypistyi. “Minä vain en kestä Amos Diggorya, mutta JONKUN täytyy mennä sinne, tai hän luulee, että me vihaamme häntä - “
“Mitä siitä? Totta kai me vihaamme häntä!” Sirius pisti väliin.

Cinnamon katsahti poikaa kimpaantuneena. “Kaikkien elämä ei ole yhtä mustavalkoista kuin sinun!” hän tiuskaisi. Hänen kiukkunsa hälveni yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, kun hän kääntyi takaisin Remuksen puoleen.

“Rem, kiltti?”

Lily toivoi, että olisi vain voinut lähteä huoneesta sillä hetkellä. Jollakin tapaa tunnelma oli hyvin vaivaantunut ja epämukava, olkoonkin, että Cinnamon ja Remus olivat aikaa sitten sopineet asiansa. Oli kuitenkin selvää, ettei Remus ollut vielä päässyt asian ylitse, minkä lisäksi Lily pelkäsi, että Cinnamon saattaisi sortua tekemään jotakin typerää vain siksi, ettei Alessandro ollut kiinnostunut tästä. Hän olisi halunnut luottaa ystäviinsä sillä tavoin kuin ennen - varauksettomasti, todellisesti. Nykyään oli kuitenkin hankalaa sanoa, millaisia he olivat ja millaisia heistä vielä tulisi.

Remus vältteli Cinnamonin katsetta. Sivustakatselijoiden mielestä vaikutti siltä, että poika yritti parhaansa mukaan keksiä jonkin hyvän tekosyyn kieltäytyäkseen kohteliaasti Cinnamonin kutsusta. Suoraan hän ei sitä tekisi, se oli varmaa; sellainen ei yksinkertaisesti ollut hänen tapaistaan. Silti Lily tiesi, ettei Remus myöskään erityisemmin halunnut joutua jonnekin kahden Cinnamonin kanssa. Heidän välinsä olivat vielä liian epävarmat sellaiseen.

“Remus?” Cinnamon yritti uudelleen heikosti hymyillen. “Etkö sinä nyt voisi lähteä? Ne ovat vain yhdet häät - istutaan siellä kohteliaisuudesta, syödään vähän ja onnitellaan hääparia. Siinä koko juttu.”
Remus huokaisi ja toiset tiesivät hänen olevan mennyttä miestä.

“Hyvä on. Minä lähden sinun seuraksesi Amoksen häihin. Mutta vain muutamaksi tunniksi”, hän lupasi vastentahtoisesti. Cinnamon sädehti.

“Minulla on huono omatunto”, Lily valitti uudessa kodissa Talvahallankadulla samalla kun nosteli kukallisia posliinilautasia keittiön astiakaappiin. James seisoi hänen selkänsä takana ja tarkkaili hänen toimiaan huvittuneena, selvästikin vain odottaen sopivaa tilaisuutta huomauttaakseen, miten typerää oli järjestää astiat käsin, kun siihen voisi käyttää taikuuttakin. Lily oli kuitenkin ollut jästityttö jo kauan ennen noitaa, eivätkä vanhat tavat koskaan kuolleet kovin nopeasti.

“Lily Potterilla huono omatunto?” James kiusoitteli hyväntuulisesti pyörittäessään kolmea mangoa taikasauvansa avulla ilmassa. “Miten niin on päässyt käymään?”

“Se johtuu Remuksesta”, Lily vastasi kireästi asetellessaan viimeisetkin lautaset kaappiin. Hän sulki kaapin likaisenvaalean oven ja kääntyi katsomaan Jamesia, joka virnisteli typerästi pölyisessä velhonkaavussaan kiinnittämättä kunnolla edes huomiota vaimonsa sanoihin. Lily katseli pojan puuhia aikansa ja tivasi sitten ärtyneenä:
“Voisitko jo luopua niistä mangoistasi ja kuunnella minua?”
James säpsähti syyllisesti. Hän sulloi taikasauvan taskuunsa sellaisella voimalla, että mangot ropisivat vasten keittiön kaapin ovea ja valuivat sitten lattialle yhtenä sotkuisena sekamelskana. Lily tuijotti mangososetta yrittäen estää itseään huutamasta ääneen.

“Anteeksi”, James pahoitteli nolona. “Säikähdin.”

Huomautus tuli niin täydestä sydämestä, että Lily tunsi kaiken suuttumuksensa hälvenevän kuin savuna ilmaan. Hän loitsi sauvallaan tiskirätin muuttokuormasta ja heitti sen Jamesille.

“Alahan kuurata lattiaa, Romeo.”

James virnisti ja polvistui tottelevaisesti lattialle hankaamaan mangotahroja pois. Lily itse hypähti työpöydän reunalle istumaan ja antoi katseensa kiertää heidän asuntoaan. Se oli vain hieman pienempi kuin se asunto, jonka hän, Arianna ja Cinnamon olivat jakaneet Viistokujalla. Oli keittiö, kylpyhuone, makuuhuone, olohuone, sekä yksi ylimääräinen huone, jonka Lily suunnitteli muuttavansa kaiken varalta vierashuoneeksi. James oli inttänyt sen olevan typerää - he eivät tehneet vierashuoneella yhtään mitään ottaen huomioon sen tosiasian, että heidän ystävänsä osasivat ilmiintyä erittäin erinomaisesti.

“Palaisimmeko takaisin asiaan?” James ehdotti hangatessaan tahmaista mangoa irti mustavalkoisista lattialaatoista. “Miksi Kuutamo aiheuttaa sinulle huonon omantunnon?”
“Ei Remus, vaan minä itse”, Lily huokaisi polvistuessaan lattianrajaan Jamesin avuksi. “Tuntuu väärältä lähettää hänet Amoksen häihin yhdessä Cinnamonin kanssa. Pitäisikö minun mennä Vakoiluverkostoon joku toinen kerta ja lähteä Cinin mukaan häihin?”
James mietti asiaa. Hän toivoi, että olisi ollut olemassa joku muu vaihtoehto pelastaa niin Remus kuin Cinnamonkin epämukavalta tilanteelta. Hän tiesi kuitenkin myös, että olisi itse koko päivän jumissa muuttotöidensä kanssa. Pelkkä vilkaisu ankeanruskeisiin, joka paikkaan tunkeutuviin muuttolaatikoihin riitti paljastamaan hänelle julman totuuden. Toisaalta tuntui väärältä vaatia Lilyä siirtämään vierailuaan Velhojen Vakoiluverkostossa. Tyttö oli odottanut sitä aina siitä lähtien, kun oli saanut valansa murrettua. Lyhyt vilkaisu Lilyn silmien apeaan ilmeeseen sai Jamesin tekemään päätöksensä.

“Kuutamo on iso poika, Lily”, James hymyili pörröttäen vaimonsa hiuksia. “Hän olisi kyllä sanonut ‘ei’ Cinnamonille, jos se olisi ollut hänelle niin tärkeää.”

Lily nyökkäsi toivoen, että olisi itse voinut olla yhtä vakuuttunut asiasta. Hänen järkensä sanoi, että Remus ei välttämättä kieltäytyisi edes maailman ikävimmistä asioista, jos kuvittelisi sen auttavan jollakin tavoin ystäviään. Remus vain oli sellainen; välittävä ja vaatimaton, monin tavoin uskollisempi kuin he loput yhteensä. Lily tiesi, että hänen olisi pitänyt lukea poikaa rivien välistä ja pelastaa tämä häiltä. Hänen halveksi omaa itsekkyyttään.

“Niin kai”, hän huoahti kuitenkin pystymättä enää itseään ja nousi ylös lattianrajasta. “Minä lähden nyt Vakoiluverkostoon, jos sinä selviät täällä?”

James teki asennon. “Henkilökohtainen palvelijasi on yhä täällä kun palaat, neiti Evans - anteeksi, rouva Potter”, hän korjasi itsetyytyväisesti. Lily heitti häntä viimeisellä kulhossa olevalla mangolla.

“Siinä on sinulle siivottavaa, herra omahyväisyys!”

Remus raastoi armotta sotkuisia hiuksiaan kammalla suoriksi. Hän oli jo tottunut kipuun siinä määrin, ettei sillä ollut enää merkitystä; toisinaan repiminen oli ainoa keino saada hiukset selviksi. Edellisenä iltana hän oli löytänyt hiuskuontalostaan havunneulasen, joka oli ollut siellä ties kuinka kauan - ihmissuteudella oli ehdottomasti huonot puolensa. Sinä iltapäivänä täydenkuun kaltaiset asiat eivät kuitenkaan vaivanneet Remusta. Hän pesi ja kampasi itseään antaumuksella yrittäen saada itsensä jokseenkin inhimilliseen kuntoon siihen mennessä, kun Cinnamon tulisi hakemaan häntä Amoksen häihin. Tyttö ei varmastikaan ilahtuisi, jos joutuisi itse selvittämään hänen hiuksensa, se kun edellyttäisi koskemista ja siihen Cinnamon ei enää nykyisin kyennyt. Sellaisetkin merkityksettömät eleet kuin kosketus olkapäälle tai kädenpuristus saivat tytön nykyisin säpsähtämään vaivaantuneena, mikä paljasti Remukselle, etteivät heidän välinsä olleet aivan niin eheät kuin Cinnamon mielellään antoi ymmärtää. Remus ei kuitenkaan tehnyt mitään asian eteen. Hän tiesi, että maailma korjaisi kyllä virheensä, kunhan sille ensin vain antaisi aikaa.

Remus veti syvään henkeä ja upotti harjan jälleen kerran hiuksiinsa. Hän puri hampaitaan yhteen repiessään uuden tupon hiuksia selväksi. Miksei kukaan ollut varoittanut häntä siitä, ettei ihmissuden sopinut pitää ylikasvaneita hiuksia?

“Remus!” Cinnamonin kuulas ääni kutsui seinän takaa. Kysymättäkin Remus tiesi tytön seisovan Jamesin huoneessa. Hän ja James olivat huudelleet toisilleen niin monta kertaa tuon nimenomaisen seinän lävitse, että hän olisi tiennyt unissaankin, millä tavalla ääni oikein kaikui sen kautta. Ajatus siitä, ettei huoneessa pian asuisi ketään, jolle huutaa, tuntui ylitsepääsemättömän surulliselta. Miksi aikuistumisen pitikin tehdä toisinaan niin kipeää, Remus mietti haikeasti.

“Remus!”

“Tulen kohta”, Remus vastasi yhteenpuristettujen huultensa raosta. Hän veti kamman vielä muutaman kerran säälimättömästi takkujensa lävitse ja hylkäsi sen sitten kirjoituspöytänsä nurkkaan tarttuen juhlakaapuunsa. Antamatta itselleen lupaa vajota uudelleen keskelle harmaita ajatuksiaan hän puki ylleen kauluspaidan ja päällyskaavun ja sitoi kaulaansa rohkelikon solmion - aivan vain Amos Diggorya ärsyttääkseen. Hän itse ei ollut erityisen kiinnostunut entisen koulutoverinsa kiusaamisesta, mutta Sirius oli suorastaan vaatimalla vaatinut sitä. Eikä Remuksella luonnollisesti ollut sydäntä kieltäytyä pyynnöstä.

Remus hymähti peilikuvalleen. Cinnamonin koputtaessa terävästi hänen ja Jamesin huoneiden väliseen seinään hän suoristi solmionsa ja lähti huoneesta valmistautuen epämukavimpaan iltapäivään aikoihin.

Remus ja Cinnamon olivat yhä vahvoina Lilyn mielessä, kun tyttö kolmen aikaan iltapäivällä antoi itselleen luvan hautautua Velhojen Vakoiluverkoston kirjastoon. Hän vilkaisi ovelta, ettei ketään näkynyt; olkoonkin, etteivät useimmat vakoojat vaivaantuneet sekaantumaan hänen asioihinsa oli aina olemassa se vaara, että Mikaja sattuisi paikalle ja kyseenalaistaisi hänen tekemisensä. Jonkin ihmeellisen oikeuden kautta Mikaja oli ominut itselleen vallan esittää kysymyksiä ja arvostella toisia Velhojen Vakoiluverkostossa. Useimmat vakoojat hyväksyivät tuon käskyvallan noin vain, Lilyä se oli sen sijaan aina hermostuttanut. Ei ollut oikein, että Mikajan kaltainen läpeensä paha nainen pääsi toteuttamaan omia mielihalujaan tikarein ja terävin sanoin, olkoonkin, ettei nainen ollut itse päättänyt kohtalostaan. Myöskään Alessandro ei ollut koskaan pitänyt Mikajan mielivaltaisesta komentelusta, joskin Lily arveli inhon johtuvan täysin muista syistä. Hän nappasi hyllystä mielenkiintoiselta näyttävän kirjan ja astui peremmälle tunkkaiseen kirjastoon istuen kaikkein hämärimpään nurkkaan. Valo oli siellä niin huono, että hänen täytyi siristellä silmiään nähdäkseen kirjan pienen tekstin, mutta sillä ei ollut merkitystä. Nurkassa häntä ei ainakaan häirittäisi. Velhojen Vakoiluverkoston jäsenet eivät varsinaisesti olleet sellaisia ihmisiä, joita toivoi ensimmäisenä seurakseen, Lily tuumi pyyhkiessään pölyä kirjan nahkaiselta kannalta. Vähä vähältä otsikko alkoi paljastua tomun alta. “Pimeistä pimeimmät taiat ja niiden käyttö; mitä olet aina halunnut tietää pimeyden voimien päämääristä”.

“Henkilökohtaisesti minä en kyllä halua tietää yhtään mitään tästä aiheesta”, Lily manasi, mutta veti joka tapauksessa laukustaan esille pergamentin ja muistiinpanovälineet siltä varalta, että kirjasta löytyisi jotakin Feeniksin Killan jäseniä kiinnostavaa. Hän tiesi piinallisen hyvin, että pidemmän päälle kirjasta luetuista tosiasioista ei olisi mitään hyötyä, mutta se saisi riittää aluksi. Lilyllä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta lähteä vakoilemaan ilman Alessandroa ja hän arveli, ettei mies missään tapauksessa suostuisi auttamaan häntä, vaikka saisikin kuulla hänen suunnitelmastaan. Alessandro oli aina halveksunut kaikkea sellaista toimintaa, joka kohdistui jonkun muun hyödyksi.

Lily alkoi käännellä haluttomasti kirjan sivuja. Hänen katseensa pyyhkäisi yli tahmaisten, veritahraisten sivujen, joiden piirrokset esittivät mitä kammottavimpia asioita: muodonmuutoksia, murhia ja särkyneitä sieluja. Erään sivun ylälaitaan oli kirjoitettu otsikko: “SATA TAPAA TUHOTA VIHOLLISESI SISIN”. Lilyä oksetti. Hän käänsi nopeasti sivua.

Minuutit virtasivat eteenpäin. Pöly, huono ilma ja hämärä sekoittivat Lilyn tajunnan kuten Vakoiluverkostossa helposti kävi, kunnes hän ei ollut enää aivan varma siitä, kauanko oli kirjastossa istunut. Aikaa ei voinut päätellä edes päivänvalon määrästä, sillä kirjastossa ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Lily ei voinut kuin ihmetellä, miten kukaan saattoi lukea kovin pitkään sellaisessa paikassa. Se oli täynnä pölyä, hämähäkinseittejä ja menneiden päivien muistoja, jotka kerääntyivät olkapäille ja saivat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Lilyä paleli. Hän käänsi hajamielisesti seuraavan sivun esille ja jäi tuijottamaan otsikkoa. “KUINKA SAAVUTTAA KUOLEMATTOMUUS KOLMESSA PÄIVÄSSÄ; LYHYT OPPIMÄÄRÄ”. Lily nojautui lähemmäs tekstiä ja silmäili sitä ahnaasti.

“En muistaakseni käskenyt sinua töihin tänään”, viileä miesääni totesi.

Lily kiepahti ympäri peitellen syyllisyyttään, kun hänen ja Alessandron katseet lukkiutuivat toisiinsa. Alessandron suupielet kohosivat aavistuksen verran ylöspäin. Silti hän ei hymyillyt.

“Joten?” Lily puolustautui nostaen leukaansa. “Ei kai se tarkoita, etten voisi silti olla täällä?”
“Älä viitsi, Evans”, Alessandro pärskähti.

“Potter”, oikaisi Lily.

Alessandron silmät välkähtivät ovelasti ja lyhyen hetken verran Lilystä tuntui, että mies tiesi kaiken siitä, miten hän oli mennyt rikkomaan valansa. Hän valmistautui jo pitämään puolustuspuhetta, kun hetki meni ohi ja Alessandro käänsi välinpitämättömästi katseensa toiseen suuntaan. Mies veti itselleen tuolin ja istui Lilyä vastapäätä tarkkaillen häntä häiritsevän kiinteästi.

“Joten, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi keskustelusävyyn. Lily ei ollut kuullut miehen äänessä koskaan aiemmin niin rentoutuneen kiusoittelevaa sävyä - huumorinkaltaiset asiat eivät yksinkertaisesti sopineet Alessandro Visardolle, ellei kyseessä ollut tämän oma, kieroutunut huumori, jota kukaan muu ei olisi koskaan voinut ymmärtää. “Menemme muistaakseni vasta huomenna tekemään sitä keikkaa Rochfortin luokse.”

“Minä tiedän sen”, Lily vastasi terävämmin kuin hänen oli ollut tarkoitus. “Se ei tarkoita sitä, etten haluaisi itse asiassa oppiakin jotakin.”

Alessandro nyökkäsi vakavana. “Mitä sinä sitten luet?” hän kysyi ja Lily laski katseensa heidän välissään pöydällä lepäävään opukseen. Hän toivoi, ettei hänen syyllisyydentuntonsa paistaisi hänen kasvoiltaan. Toivo oli kuitenkin turha. Alessandro oli jopa vakoojaksi erittäin tarkkanäköinen ja luki nopeasti muutoksen Lilyn kasvoilta.

“Näytä nyt”, hän maanitteli kohottaen Lilyn kirjan kantta. Lily läimäytti kiireesti kirjan vasten pöytää.

“Ei!” hän älähti.

Alessandro kohotti kulmiaan. “Salattavaa?”

“Ei, minä - “

“Koska se kaikki on yhtä kuin turhaa tässä pisteessä, Lily-pieni. Minä tiedän, mitä sinä olet mennyt tekemään.”

Remus tähyili kyllästyneenä häävastaanoton väkijoukkoa. Hän oli ollut oikeassa ajatellessaan, että häihin tuleminen oli ollut pelkkä iso virhesiirto. Hän tunsi itsensä paitsi vaivaantuneeksi myös pohjattoman ikävystyneeksi. Pelkkä seremonia velhokappelissa oli kestänyt kaksin verroin niin kauan kuin Lilyn ja Jamesin vihkiminen, minkä lisäksi Remus ja Cinnamon olivat saaneet kuunnella kaiken aikaa Marcia Connellyn isän ylpeitä huomautuksia siitä, miten kertakaikkisen kaunis hänen tyttärensä oikein oli. Rehellisyyden nimissä oli tosin sanottava, että Marcia näytti sinä päivänä ihastuttavalta. Olkoonkin, että hänen kasvonpiirteensä olivat lähestulkoon peittyneet erilaisten meikkikerrosten alle, oli hän loistanut juuri sillä tavalla kuin morsiamen voikin odottaa tekevän. Ja mitä tule hänen ja Amoksen pieneen poikaan, Cedriciin - Remus ei voinut kuin toivoa, että poika kasvaisi isäänsä miellyttävämmäksi tapaukseksi. Pikkulapsena hän ainakin oli äärimmäisen ihastuttava sinisine silmineen ja enkelinkiharoineen; hän oli perinyt ulkonäöllisesti parhaat puolet vanhemmiltaan. Sisimmästä oli vaikeaa sanoa mitään, sillä pikku Cedric itki lähes koko seremonian ajan, eikä Remus tuntenut Marciaa tai Amosta tarpeeksi hyvin voidakseen esittää arvauksia. Siitä huolimatta hän onnitteli kohteliaasti molempia heidän ehdittyään häävastaanotolle saakka.

“Kiitos paljon”, Amos vastasi arvokkaasti ja vilkuili ympärilleen kuin jotakuta etsien. Hänen silmänsä pilkahtivat pahantahtoisesti. “Sääli, että sinun pikku ystäväsi eivät päässeet tulemaan. Pidättelikö jokin heitä?”

“Muuttopuuhat”, Remus vastasi aikomaansa terävämmin. “Ja Ariannalla on tänään huispausottelu.”
“Aivan niin, Sirius halusi arvatenkin olla paikalla”, Amos virnuili pahanilkisesti. “Luin mitä hänestä ja Ariannasta kirjoitettiin lehdessä tässä jokin aika sitten. Olisi pitänyt arvata, että he päätyvät heti seurapiirilehtien palstoille. Hiukan kuolattavaa keski-ikäisten vanhapiikojen aamupöytään - “
Kateus suorastaan paistoi Amoksen äänestä, eikä se jäänyt huomaamatta myöskään Marcia Diggorylta, joka siirsi painoaan jalalta toiselle tuntien selvästi olonsa epämukavaksi aviomiehensä käsipuolessa. Remus oli yllättynyt siitä, miten täysipainoiselta Marcia oikein vaikutti. Nukkemainen, kultatukkainen nuori nainen oli juuri sellainen tapaus, joka oli helppo kuvitella vuodattamaan sielunelämäänsä Päivän Profeetalle, olihan hän sentään miss Ruosteinen Noidankattila. Marciassa ei ollut kuitenkaan jälkeäkään minkäänlaisesta tyhjäpäisyydestä. Hänen sinisenvihreät silmänsä säteilivät älyä ja nokkeluutta.

“Usko pois, kyllä sinäkin vielä sinne aamiaispöytään ehdit päätyä”, Remus vakuutti vaivautumatta vääntämään hymyä huulilleen. “Onhan vaimosikin kuuluisa - “

Amos vilkaisi ylpeänä Marciaa ja puristi tämän olkapäitä. “Niin, Marcialla on varmasti edessään pitkä ja lupaava ura säkenöivänä tähtenä”, hän vastasi.

“Mutta Ame”, kihersi Marcia. “Kyllähän sinä tiedät, että minä ryhdyn opiskelemaan kirousten murtamista!”

Amoksen ilme paljasti, että hän oli tiennyt asian erittäin hyvin, mutta toivonut yli kaiken, etteivät Remus ja Cinnamon saisi tietää asiasta. Remus katsahti Cinnamonia syrjäkarein ja hymyili rohkaisevasti haudanvakavalle tytölle. Hän mietti, vieläkö Cinnamon mahtoi miettiä sitä lyhyttä ajanjaksoa, jolloin hän oli tapaillut Amosta. Siitä alkoi olla jo vuosi - aivan kuten Cinnamonin perheen kuolemastakin. Ei ihme, että tyttö oli ollut niin hiljaa viime aikoina, Remus ajatteli syyllisesti ja painoi mieleensä, että muistaisi pitää entistä tyttöystäväänsä hieman tarkemmin silmällä lähiaikoina.

“Me taidamme päästää muut onnittelemaan teitä nyt”, Cinnamon sanoi pusertaen hymyn huulilleen. “Näemme varmasti salissa.”

Amos nyökkäsi mahtipontisesti. “Nauttikaa olostanne. Minä ja Marcia olemme järjestäneet tänne itävaltalaisen tarjoilun, mikä tarkoittaa sitä, että sivistyttekin kaiken lisäksi tämän iltapäivän aikana!”

“Ihan kuin me mitään sellaista tarvitsisimme”, Remus vastasi hilpeästi. Hän kääntyi ympäri ja oli aikeissa painaa kämmenensä Cinnamonin lapaluiden väliin ohjatakseen tätä väentungoksessa. Viime tipassa hän kuitenkin muisti, ettei Cinnamoniin sopinut enää koskea.

Amoksen ja Marcian häitä juhlittiin Marcian vanhempien kotona. Rakennus oli valtava ja vanhanaikainen, oikea palatsi; Remus ei enää ihmetellyt lainkaan sitä, että Amos oli ollut niin innokas menemään naimisiin vaimonsa kanssa. Hän toivoi koko sydämestään, että avioliittoon oli ollut muitakin syitä. Pikku Cedriciä odottaisi muuten lohduton elämä, jota tämä ei kaikessa lapsen viattomuudessaan ollut ansainnut.

Remus ja Cinnamon istuivat pitkän pöydän ääreen ruokasalin laitamille. Sali oli Amoksen lupauksen mukaan pullollaan Itävallasta tuotua ruokaa. Myös ruokasali oli koristeltu teeman mukaisesti. Oli kukkia, maalauksia ja piirroksia korkeista vuorista. Tarjoilijat seisoivat salin ovensuussa alppitytön asuissaan näyttäen täydellisen typeriltä. Varmasti he tiesivät sen itsekin, sillä yksikään heistä ei hymyillyt.

Remus virnisti. “Vanha kunnon Amos on näköjään panostanut tarjoiluun.”

“Ehkä vähän liikaakin”, Cinnamon arveli päätään kallistaen. Sitten hän tirskahti. “Katso nyt noita tarjoilijatyttöjä! Hehän ovat kuin mistäkin jodlauksen maailmanmestaruuskilpailuista karanneita!”

“Ole vähän hiljempaa, he voivat kuulla”, Remus varoitti katsellen haudanvakavaa tarjoilijatyttöä, jonka tumma tukka oli palmikoitu kahdelle tiukalle letille ja joka puristi tarjoiluvatiaan näyttäen siltä, että olisi voinut heittää sillä ensimmäistä ihmistä, joka uskaltautuisi puhuttelemaan häntä. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaikka Marcian isä kumartuikin selvästi pyytämään häneltä jotakin. Päinvastoin; tyttö hymyili teennäisesti ja niiasi kuten kunnollisen tarjoilijan kuuluikin. Sitten hän alkoi jodlata yhdessä muiden tyttöjen mukana.

“Ei voi olla totta!” Cinnamon haukkoi henkeään, kun kammottava alppimusiikki täytti salin. “Amoksella vippaa päästä!”

“Senhän me tiesimme jo kauan sitten”, muistutti Remus. He hymyilivät toisilleen ja äkkiä tunnelma salissa tuntui vapautuneen monta astetta.

Lily kiemurteli Alessandron katseen alla kuin olisi äkkiä joutunut elämänsä pahimpaan piinapenkkiin. Tältä siis tuntui joutua McGarmiwan moitittavaksi, hän tajusi, eikä nauttinut tilanteesta lainkaan. Hän tiesi, että häneltä odotettiin jonkinlaista selitystä, tai ylipäätänsä vastausta. Silti hän ei osannut tehdä muuta kuin istua aloillaan kuin syylliseksi julistettu koulutyttö ja tuijottaa käsiään. Katsomattakin hän aavisti Alessandron nauttivan tilanteesta.

“No?” nuori italialainen kovisteli kärsimättömästi. “Etkö aio tunnustaa?”

“Mitä minun pitäisi tunnustaa?” Lily sinkautti takaisin toivoen sydämensä pohjasta, että kyseessä olisi jonkinlainen väärinkäsitys - että Alessandro yrittäisi vain bluffata, saada hänet myöntämään sellaista, mitä hän ei ollut tehnyt. Sellainen käytös oli ehdottomasti Alessandro Visardon tapaista, mikäli Lily oli lainkaan oppinut tuntemaan työpariaan kuukausien aikana.

Alessandro nojautui taaksepäin tuolissaan ja venytteli. “Jaa-a, sinähän sen kai tiedät.”

“Itse asiassa en tiedä”, Lily kielsi ottaen kasvoilleen sen suurisilmäisen, tyhjäpäisen ilmeen, jota oli nähnyt Admire Speirin käyttävän lukemattomia kertoja aiemmin. Hän ei olisi ikinä uskonut, että voisi itse asiassa ajatella Admirea jollakin tapaa hyödyllisenä, mutta sillä hetkellä hän oli kiitollinen tytön olemassaolosta.

Ikävä kyllä vaikutti siltä, että myös Alessandro oli törmännyt Admiren kaltaisiin tyttöihin monta kertaa aiemmin. Hän nojautui eteenpäin tuolillaan nykäisten Lilyn kirjan itselleen ja vilkaisi puolihuolimattomasti sen kantta, ennen kuin Lily ehti estämään. Sitten hän tiedusteli laiskaan sävyyn:

“Entä jos väittäisin sinun rikkoneen VVV:n valasi ja vakoilevan nyt täällä omaan laskuusi?”

Lily tiesi, että kaiken vakoilijankoulutuksensa jälkeen hänen olisi pitänyt hillitä tunteensa, tai ainakin pystyä kätkemään ne. Hänen olisi pitänyt pysytellä suoraselkäisenä ja vakavana ja väittää, ettei hän tiennyt, mistä Alessandro puhui. Siihen hänestä ei kuitenkaan tullut. Hän tunsi lehahtavansa varpaitaan myöten punaiseksi samalla kun hänen katseensa kääntyi kiireesti tutkailemaan huoneen kirjahyllyjä, ikään kuin ne olisivat olleet ihmeellisin asia maailmassa.

“Kiinni jäit”, Alessandro sanoi ilmeettömästi, aivan kuin hänen pieni, yksityinen voittonsa ei olisikaan merkinnyt hänelle mitään. “Mitä ikinä teetkin, älä milloinkaan väistä syyttäjän katsetta, Lily. Se paljastaa, että sinulla on jotakin salattavaa. Se saa - “
“Hyvä on, se on totta!” Lily älähti katkaisten tylysti Alessandron sanat. Hän tuijotti työpariaan silmät salamoiden. “Mitä sitten, jos minä teenkin niin? Ei se ole sinun asiasi kuitenkaan!”
“Hiljaa nyt”, Alessandro sihisi julmasti. “Milloin sinä oikein muistat, että Thornton voi kuunnella?”

“Jos hän kuuntelee, miksi puhumme tästä täällä, emmekä sinun huoneessasi?” tiuskaisi Lily. Hänen sanansa näyttivät murtautuneen Alessandron suojamuurien lävitse, sillä hetken mies katsoi häneen puhtaan hämmentyneenä, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt, miten hän tuli ajatelleeksi sellaisia asioita. Sitten vakooja kuitenkin kokosi puolustuksensa ja letkautti ammattimaisen pilkallisesti:

“Ehkä en välitä, vaikka jäisitkin kiinni sääntöjen rikkomisesta? Hän korkeintaan tappaisi sinut.”

Äkkiä Lilyllä oli hyvin kylmä ja hän toivoi, ettei olisi koskaan kuullutkaan mitään Velhojen Vakoiluverkostosta.

“Haluatko tanssia, Rem?” Cinnamon kysyi hymyssä suin pyörähtäessään takaisin sen pöydän luokse, jonka ääressä Remus yhä istui. Tyttö näytti olevan suorastaan sopimattoman hyvällä tuulella ottaen huomioon sen, että hän oli juuri tanssinut pakollisen tanssinsa Amos Diggoryn kanssa. Remus katseli huvittuneena tytön leveää hymyä ja alati heilahtelevaa, hennonvihreää hameenhelmaa. Hän kohautti olkapäitään.

“Onhan täällä sali nättejä tarjoilijatyttöjä täynnä, jos minulle tulee yksinäinen olo”, poika sanoi vilkuttaen silmää lähellä seisovalle itävaltalaistarjoilijalle. Nainen soi hänelle vastaukseksi tylyn mulkaisun, eikä juuri muuta.

Cinnamon näytti hänelle kieltä. “Sinä käyttäydyt kuin Sirius.”
“Toisen meistä täytyy”, Remus vastasi aikailematta. “Haluatko sinä leikkiä Ariannaa minulle?”

“En ole kiinnostunut huispauksesta tai syömishäiriöistä, kiitos vain”, Cinnamon torjui haluamatta lausua ääneen sitä kaikkein ilmeisintä syytä, jonka he kumpikin tiesivät: Ariannan osan esittäminen olisi edellyttänyt, että he kaksi seurustelisivat jälleen keskenään. Remuksen teki mieli purra kielensä poikki. Hän ei osannut tehdä edes viatonta kysymystä ilman, että se sai aikaan hautajaistunnelman häissä.

“Tämä on typerää”, hän murahti. Cinnamon ei vaivautunut kysymään, mistä hän puhui. Tyttö tiesi sen joka tapauksessa.

“Niin on”, tämä myönsi ja katsoi Remukseen anovin, sinisin silmin. “Lähtisit nyt tanssimaan!”

Remus huokaisi tietäen, että kun Cinnamon katsoi häntä sillä tavalla, ei hän pystyisi kieltämään tytöltä mitään koko maailmassa. Hän vihasi itseään ja omaa heikkouttaan; sitä, että hän ei osannut päästää irti Cinnamonista, vaikka tiesi samalla paremmin kuin hyvin, ettei enää koskaan palaisi tytön kanssa yhteen. Hän oli saanut jo yhden liian terävän iskun vasten kasvojaan ja hän viettäisi koko loppuelämänsä kasvattaen suojamuuria toista vastaan. Silti Cinnamon Bellinillä oli yhä liian tiukka ote hänen sielustaan.

Sen täytyi johtua siitä, että Cinnamon oli niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat ikinä tienneet, mikä hän oli ja silti välittäneet hänestä, Remus mietti katsellessaan, kuinka Cinnamon taputti Amoksen ja Marcian tangoesitykselle, joka oli kuin professori Vinca Flaemencan pahojen päivien kopio. Cinnamonin lisäksi vain Arianna ja Lily olivat milloinkaan saaneet kuulla hänen ihmissuteudestaan ja molemmat tytöt kuuluivat Remuksen parhaille ystäville, jos kukaan saattoi todella kuulua kenellekään. Edes Admire ei ollut tarinaa Remuksen vaikeuksista. Ei siksi, ettei Remus olisi luottanut häneen vaan siksi, että poika pelkäsi, ettei romanttinen pikku hattarapää kestäisi tarinan raakuutta.

Remus irrotti katseensa lähellä seisovasta lettipäisestä, murjottavasta tarjoilijatytöstä ja käänsi katseensa takaisin Cinnamoniin. Hän tajusi, että häneltä odotettiin vastausta.

“Hyvä on”, hän suostui.

Lily tuijotti pöytää hänen ja Alessandron välissä kuin mitään muuta ei olisi ollutkaan. Hän toivoi, että olisi pystynyt katsomaan silmiin työpariaan. Se oli kuitenkin mahdotonta, kun seurassa oleva henkilö oli niinkin kylmä ja eloton kuin Alessandro oli. Miehellä ei ollut muuta kuin työnsä, mikä tarkoitti sitä, ettei hän myöskään perääntyisi, ennen kuin olisi saanut selville kokonaisuudessaan, mitä Lily oikein oli erehtynyt tekemään.

Lily vaihtoi asentoa tuolillaan. Vakoiluverkoston kylmyys antoi tiensä pureutua hänen sisimpäänsä.

“Miten?” tyttö kysyi viimein, kun hiljaisuus kävi sietämättömäksi. “Miten sinä sait tietää, mitä minä teen?”

Hän uskaltautui katsahtamaan Alessandroon ja näki miehen tummien silmien kiiluvan pilkallisesti. Alessandroa hymyilytti - ei sillä lämpöisellä tavalla, jolla useimmat ihmiset hymyilivät ja saivat toiset tuntemaan olonsa mukavaksi, vaan kokonaan toisenlaiselle, armottomammalla tavalla. Kuin Alessandro olisi ollut ase valmiina tappaamaan. Lilyn suuta kuivasi.

“Se oli oikeastaan aika ilmiselvää, kun ajattelin sitä”, Alessandro myönsi vaivattomasti. “Sinulla oli pakko olla jokin syy liittyä VVV:hen. Lily, minä tunnen sinunkaltaisesi tytöt. Te ette ikinä luovu siitä, mihin uskotte.”

“Pitäisikö sitten?”

Alessandro kieputti poninhäntäänsä vaiteliaana sormensa ympärille. “Ei kai, jos sinä et sitä halua”, hän sanoi harkittuaan asiaa tarkemmin. “Mutta se häiritsee työtäsi. Jos aiot pettää Vakoiluverkoston sen vuoksi…”
“Minä en petä ketään, minä puolustan omiani”, Lily sähähti. Alessandron tyynen rauhallinen käytös ärsytti häntä ja sai hänet toivomaan, että hän olisi voinut jollakin tavalla rikkoa miehen jäisen peilipinnan. “Voiko sitä muka kutsua rikokseksi?”

“Mikajan silmissä kyllä. Lily, jos hän saa tietää, että sinä olet rikkonut valasi, hän tappaa sinut. Hän todella tekee sen - silloin kun nukut tai kun sinä sitä vähiten odotat, mutta voit olla varma siitä, että hän tekee sen. Thorntonin kaltaiset naiset eivät koskaan anna minkään mennä ohi kostamassa sitä ensin. Minä tiedän”, Alessandro päätti ja miehen äänessä häivähti niin inhimillinen katkeruus, että hetken ajan Lily ehti kuvitella katsovansa ihmistä, ei ohjelmoitua nukkea. Hetki kuitenkin vaihtui toiseen ja Alessandron silmiin syttyi yhtä suuri välinpitämättömyys kuin aina ennenkin. Lilyä hermostutti. Miten hän ikinä saisi moisen kylmyyden syttymään tuleen oman asiansa puolesta?

“Lähinnä minua kiinnostaa se, MITEN sinä rikoit valasi”, jatkoi Alessandro. “Luulin sen olevan mahdotonta.”

“Se oli pelkkää pilkunviilausta”, Lily torjui tylysti. “En välitä mennä sen syvemmälle yksityiskohtiin.”

“Entä jos minä uhkaan kertoa sinusta Mikajalle?”

Lily punnitsi työpariaan. Totta kyllä, mies todella näytti olevan vakavissaan nojatessaan pöytään toisella kyynärpäällään yhtä kauniina ja mustanpuhuvana kuin aina ennenkin. Jokin Alessandron silmissä kuitenkin kavalsi miehen epäröinnin. Lily ei tiennyt, mitä se jokin oli - ehkä jonkinlaista ymmärrystä tai myötätuntoa, jotakin inhimillistä ja todellista…

“Et sinä kerro”, Lily sanoi ja toisti vielä, nyt rohkeammin: “Et sinä kerro.”

Huoneessa oli hetken ajan hiljaista. He vain tarkkailivat toisiaan, hän ja Alessandro, ja yrittivät saada selville, mitä toisen mielessä sillä hetkellä vaelsi. Se oli pohjimmiltaan turhaa ja säälittävää, Lily pohti, sillä he kumpikin olivat koulutettuja vakoojia ja osasivat halutessaan kätkeä sisimpänsä toisiltaan.

Alessandro oli heistä se, joka liikahti ensimmäisenä.

“Olet oikeassa”, mies myönsi karheasti, eikä katsonut Lilyyn. “En minä kerro.”
Lily antoi helpottuneen huokauksen karata huuliltaan.

“Entä jos minä haluan auttaa sinua?”

“Tämän päivän jälkeen en enää ikinä halua kuulla kenenkään jodlaavan”, Cinnamon sihisi kesken valssin Remuksen korvaan. “Mitä Amoksen päässä oikein liikkuu? Hän ei mahdollisesti VOI pitää jodlausta nautittavana musiikkina!”

Remus olisi kohauttanut harteitaan, ellei se olisi ollut varsin vaikeaa tanssiessa. Hän kääntyi vilkaisemaan Amosta, joka tanssi vähän matkan päässä Marcian äidin kanssa ja ilmeestä päätellen lateli tälle juuri niitä ylitsevuotavan epäuskottavia kohteliaisuuksia, jotka saivat naisen punastelemaan ja kikattamaan kuin koulutyttö. Sellaisiin kohteliaisuuksiin kai Tylypahkan tytötkin olivat aikoinaan langenneet, vaikka jälkeenpäin tulikin yleensä ilmi, ettei Amos ollut lainkaan niin ihana luonne kuin antoi ymmärtää. Oli vaikea sanoa, miten Marcia oli ikinä rakastunut mieheen. Amoshan oli kuin ylisuuri limanuljaska vääränlaisessa ympäristössä, Remus nauroi mielessään.

“Ehkä hän haluaa esitellä kulttuurintuntemustaan”, Remus ehdotti vastauksena Cinnamonin kysymykseen. Cinnamon pudisti päätään näyttäen siltä, että hänen korviaan särki, eikä Remuksenkaan tärykalvojen puhkeaminen ollut enää kaukana. Tanssittuaan yli tunnin verran raivostuttavassa itävaltalaisjodlauksessa he olivat kumpikin kypsiä Pyhän Mungon mielisairaalaosastolle. Tuskin Amoksen palkkaamat jodlaajatkaan nauttivat kovin paljon tehtävästään, Remus arveli, sillä tekohymyistään huolimatta kaikki seitsemän tyttöä näyttivät siltä, että olisivat voineet purra joltakulta pään poikki.

Cinnamon tuhahti. “Amos? Kulttuurintuntemusta? Eihän hän erota edes etelä- ja pohjoisnapaa toisistaan!”

“Mitä merkitystä sillä on? Ainahan hän voi kehuskella.”

“No, jos hän jatkaa tätä kehuskeluaan kovin pitkään minä menen tuonne lavalle pitämään Itävalta-tietokokilpailua hänelle ja Marcialle. Sittenpähän nähdään, kuinka paljon hän oikein tietää.”

“Ja sitten täällä olisi ainakin hiljaista”, Remus muistutti ansaiten palkakseen murhaavan katseen eräältä itävaltalaistarjoilijalta. Hän sääli tyttöä etäisesti; täytyi olla kovaa joutua esiintymään häissä hameenhelmojaan heiluttavana vuohipaimentyperyksenä. Remuksen päätä ainakin särki jo pahasti.

He vaipuivat hiljaisuuteen. Remus keskittyi pyörittämään Cinnamonia ympäri käsiensä varassa ja kiepsautti tytön sitten takaisin käsivarsilleen, kuten niin monia kertoja ennenkin. Tanssikaan ei kuitenkaan enää tuntunut samalta kuin ennen. Se oli paljon varautuneempaa ja jähmeämpää, ikään kuin Cinnamonin olisi täytynyt pelätä, kun tyttö nojautui taaksepäin hänen käsivarsiensa varassa. Tytön katse harhaili kaikkialla paitsi Remuksen kasvoissa.

Remus otti vihjeestä vaarin ja lakkasi itsekin tuijottamasta Cinnamonia. Se vaikutti nykyisin typerältä ja turhalta, kun salissa oli niin paljon muitakin tyttöjä. Ei kuitenkaan kovin viehättäviä sellaisia, Remus totesi katsellessaan pitkää pöytää, jonka ääressä istuvat naispuoliset yksilöt olivat poikkeuksetta joko vanhuksia tai alle kouluikäisiä. Edes Sirius ei olisi pitänyt sellaisia olentoja tuijottamisen arvoisina.

“Mitä sinä mietit nyt?” Remus uteli katkaistakseen ahdistavan hiljaisuuden.

“Alessandroa”, Cinnamon vastasi niin yksinkertaisesti, että Remus arvasi tytön puhuneen automaattisesti, sanojaan ajattelematta. Saman tien tyttö olikin purra kieleensä ja näytti syylliseltä. Hän ei kuitenkaan pyytänyt anteeksi tunteetonta vastaustaan.

Remus taivutti päätään väkinäinen hymy huulillaan ja pyysi anteeksi sitä, että hänen täytyi keskeyttää tanssi.

“Tarvitsen päänsärkylääkettä”, hän mumisi ja jätti Cinnamonin seisomaan keskelle tanssilattiaa kadoten itse väkijoukkoon.

“Miten niin sinä haluaisit auttaa?” Lily puuskahti kireästi katsellen Alessandroa suurin, epäuskoisin silmin. “Ethän sinä VÄLITÄ! Miten sinä kuvittelet voivasi olla avuksi, kun et välitä yhdenkään elävän ihmisen tunteista pätkän vertaa?”
Alessandro näytti hätkähtävän Lilyn äkillistä hyökkäystä, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Katsellessaan miestä Lily oli näkevinään ovelan, melkein vahingoniloisen ilmeen hiipivän tämän silmiin. Hän toivoi, että olisi ymmärtänyt paremmin miehen ajatusmaailmaa sillä hetkellä.

“Sinä viittaat tuolla huomautuksella nyt Cinnamoniin, vai mitä?” Alessandro kysyi huvittuneesti.

“Siihenkin”, nyökkäsi Lily.

“Olet vieläkin siitä vihainen?”

“Pahus, mitä muuta minä voin olla kuin vihainen? Hän on minun ystäväni, ei mikään lelu, jota voit käyttää hyväksesi noin vain! Jos et ollut kiinnostunut, olisit edes voinut sanoa sen hänelle!” Lily huusi välittämättä enää tippaakaan siitä, että he olivat julkisella paikalla ja joku voisi kuulla heidän keskustelunsa. Tuskin Mikajaa erityisemmin kiinnostaisi, Lily tuumi huvittuneena mielessään, ellei naisella sitten ollut jotakin salaista ihastusta Alessandroon, mikä oli hyvin epätodennäköistä. Vaikka eihän Lily toisaalta ollut uskonut sitäkään, että Cinnamon - kiltti, kunnollinen Cinnamon - voisi ihastua Alessandron kaltaiseen renttuun. Ihmeitä kuitenkin tapahtui kaiken aikaa.

Alessandro hymyili näyttämättä tippaakaan anteeksipyytävältä. “Älä nyt viitsi, Lily”, mies suostutteli leikitellen laiskasti hiusnauhallaan. “Cinnamon on iso tyttö ja hän selviää siitä kyllä.”

Lily tuhahti ja pysyi vaiti.

“Minä tarkoitan sitä”, jatkoi Alessandro. “Cinnamon tietää, miksi tein niin kuin tein. Jonakin päivänä hän ymmärtää sen, lakkaa välittämästä rakkaasta oikeudestaan ja tulee tänne minun luokseni. Ja sitten hän ei enää edes muista mitään siitä, mitä minä alun perin hänelle tein.”
“Minä en anna sinun tehdä sellaista hänelle”, Lily ilmoitti raivokkaasti ristien käsivarret rinnalleen. “Hän on minun ystäväni, etkä sinä tee hänestä samanlaista jääpalikkaa kuin itsestäsi!”

“Entä jos se on hänelle hyväksi?”

“Se ei ole!”
“Ja mitenkähän rouva Potter sen kuvittelee tietävänsä?”

“Minä olen hänen paras ystävänsä, siksi”, Lily huusi kohottautuen puolittain seisomaan pöydän ääressä. “Minä itse asiassa välitän hänestä, Alessandro Visardo. Se tarkoittaa sitä, että minä tiedän, mikä on hänelle hyväksi ja mikä ei. Ymmärretty?”

Alessandro katseli häntä alentuvasti kuin pikkulasta, joka oli juuri päättänyt ryhtyä uhmaamaan vanhempiaan nukkumaanmenoaikojen vuoksi.

“Joko sinä lopetit?” mies kysyi välinpitämättömästi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lily hengitti raskaasti. “Hyvä. Palataanpa sitten asiaan. Sinä et ehkä halua minua avuksesi tähän pikku vakoiluprojektiisi, mutta edes sinä et voi olla niin typerä, että kuvittelet selviytyväsi siitä yksin. Mikaja saa sinut kiinni ja silloin sinä kuolet. Kun taas jos minä olen sinun puolellasi, voin saada kokonaisen ryhmän vakoojia toimimaan Thorntonin selän takana. Miltä kuulostaa?”

Lily tunsi ohimenevää houkutusta myöntyä saman tien Alessandron sanoihin, mutta hänen ylpeytensä ei antanut myöten.

“Se ei tule toimimaan”, hän kielsi varmaan sävyyn. “Te ette voi toimia valaanne vastaan.”

“Lily, minä en ole vannonut valaa”, Alessandro paljasti. Lily tunsi suunsa loksahtavan auki.

“Miten se on mahdollista?”

Alessandron huulilla leikki katkera hymyn varjo. “Thornton oli minulle sen velkaa. Siskostani”, hän tarkensi ja Lily nyökkäsi. Cinnamon oli kertonut hänelle aikaa sitten Alessandro Visardon koko tarinan, mutta vaikka se olikin auttanut häntä ymmärtämään miehen motiiveja, ei se ollut saanut häntä varsinaisesti pitämään tästä.

“Entä ne toiset?”

“Lily, jos sinä voit rikkoa valasi, hekin pystyvät siihen”, Alessandro vakuutti. Miehen silmät kiilsivät hämärässä tavalla, jota olisi voinut kutsua melkein pelottavaksi. Lily ei ollut koskaan ennen nähnyt Alessandroa niin innoissaan mistään ja se sai hänet empimään.

“Suostuisit nyt…”

“Miksi sinä sitä haluat?” Lily töksäytti, ennen kuin ehti estämään itseään. “Me molemmat tiedämme, etteivät Voldemortin ja Dumbledoren asiat kiinnosta sinua tippaakaan.”

“Onko syyllä tässä muka jotakin merkitystä?”

Lily nyökkäsi lujasti. “On.”
Alessandro näytti ärtyneeltä kuin pikkupoika, joka oli juuri tullut syytetyksi luvattomasta vierailusta makeispussille. Hän otti aikansa ja viivytteli ennen kuin puhui yrittäen selvästi keksiä jonkin hyvän tavan kiemurrella eroon vastaamisesta. Viimein mies kuitenkin taipui Lilyn peräänantamattoman katseen edessä.

“Se on hyvä tapa kostaa Mikajalle”, Alessandro sanoi niin hiljaisella äänellä, että Lily joutui pinnistelemään korviaan kuullakseen sanat. “Jos onnistun luomaan sellaisen vakoilujärjestelmän kuin haluan, se tuhoaa Mikajan rakkaan Vakoiluverkoston. Ja se puolestaan tuhoaa Mikajan. Sitten olemme tasoissa.”

Lily olisi halunnut sanoa jotakin, hän olisi halunnut tarjota jonkinlaisen vastauksen siihen häijyyttä pistelevään toteamukseen, jonka Alessandro oli juuri iskenyt vasten hänen kasvojaan. Kaikki maailman sanat kuitenkin kuolivat hänen huulilleen, kun hän näki tavan, jolla Alessandro häntä katseli. Miehen silmät paloivat ja sillä hetkellä Lily tiesi, että Alessandro olisi hänen puolellaan kuoleman asti. Mies ei ehkä tekisi sitä oikeista syistä, mutta silti he kaksi pitäisivät yhtä.

Remus pyyhkäisi otsaansa ruokasalin kuumuudessa. Hän harhaili yksin häävastaanoton tungoksessa vältellen parhaansa mukaan Marcian isää, joka paloi halusta päästä kehumaan hänelle tyttärensä uskomatonta molekyylikoostumusta. Väistäessään miehen lähestymisyritystä Remus törmäsi vasten pitkää tarjoilupöytää melkein kopauttaen kumoon korkean suiponmallisen kakun, jonka oli ilmeisesti tarkoitus esittää lumihuippuista vuorta. Hääparin vanhemmat olivat totta tosiaan ottaneet Itävalta-teeman vakavissaan, Remus arvioi tietämättä, oliko hänen tarkoitus olla ihaileva vai huvittunut moisen vaivannäön johdosta.

Päänsärky tykytti Remuksen ohimoilla välkkyen terävänä, näkökentän sumentavana kipuna hänen silmissään. Hän vilkuili kärsimättömästi kelloa toivoen, että olisi voinut jo lähteä kotiin vaikuttamalla epäkohteliaalta tai tylyltä. Oli niin hänen tapaistaan lähteä juhliin ilman minkäänlaista särkylääkettä, hän totesi.

Nähdessään lettipäisen tarjoilijatytön kulkevan ohitse Remus päätti kysyä tältä, oliko missään tarjolla lääkettä päänsärkyyn. Hän törmäsi uudemman kerran vuoritäytekakkuun kiirehtiessään uhrinsa perään. Tarjoilijatytön askeleet lipuivat reippaina vasten salin puulattiaa ja hänen typerän pukunsa helma heilahteli vallattomasti puolelta toiselle. Hän lauleskeli mennessään jotakin, joka kuulosti uhkaavasti vaimealta jodlaamiselta.

Remus nopeutti askeliaan ja taputti tarjoilijaa kevyesti olkapäälle.

“Anteeksi - “ hän aloitti, eikä ehtinytkään sanoa sen enempää, ennen kuin tyttö jo pyörähti ympäri vaarallisesti onnistuen melkein kumauttamaan häntä päähän hopeisella suklaaleivostarjottimellaan. Remus ei voinut olla täysin varma siitä, oliko pieleen mennyt isku vahinko vai ei; ainakin tytön ruskeat silmät kiiluivat tavalla, jota pelokkaampi mies olisi voinut pitää hengenvaarallisena.

“Ennen kuin ehdit edes kysyä, niin vastaus on kyllä!” tyttö kivahti äänessään sävy mustanpuhuva sävy. Hän näytti siltä, ettei osannut päättää, olisiko lyönyt Remusta vai tukehduttanut hänet suklaaleivoksiin. Kovin palvelualttiin näköiseksi häntä ei ainakaan voinut kutsua, Remus hymähti. Hän yritti uudelleen.

“Minä vain halusin - “

“Kyllä minä tiedän mitä sinä halusit kysyä!” tiuskahti tarjoilija. “Ja olet aivan oikeassa, me itävaltalaiset emme osaa tehdä mitään muuta kuin jodlata, paimentaa lampaita ja hukuttautua vuohenjuustoon! Luoja, minä vihaan teitä - teitä - barbaarisia brittejä!”

Remus astui askeleen taaksepäin tytön äkillisestä hyökkäyksestä järkyttyneenä. Hän päätteli, että nuori tarjoilija oli käsittänyt hänet jollakin tapaa väärin - ainakaan tämän sanoja ei voinut lukea vastaukseksi päänsärkylääkekysymykseen. Hän hymyili anteeksipyytävästi.

“Minä kyllä halusin vain tietää, onko täällä jossakin päänsärkylääkettä”, Remus vastasi rauhallisesti. Hän katseli tyttöä yhä varuillaan siltä varalta, että tämä päättäisi kenties läimäyttää tarjottimen vasten hänen kasvojaan.

Nuoren itävaltalaisen ilme valahti. Ensi alkuun hän vain tuijotti Remusta typerästi kuin ei olisi voinut uskoa korviaan. Puna hiipi hitaasti hänen kaulaansa pitkin ylöspäin.

“Entschuldigung”; tyttö pahoitteli nolona. “En ikinä ajatellut, että joku voisi kysyä minulta jotakin tuollaistakin.”
“Paha iltapäivä meneillään?” arvasi Remus.

Tyttö ravisti päätään niin, että tummanruskeat palmikot heilahtelivat puolelta toiselle. “Usko pois”, hän tuhahti sitten ja kääntyi mulkaisemaan Marcia Diggorya, joka syötti onnellisena tuoreelle aviomiehelleen sachertorttua. “En minä tänne halunnut tulla. Minä valmistan lääkkeitä, en tarjoile vuohenjuustoa jodlaten! Mutta pikkuserkkuni pakotti minut tänne.”

“Marcia?” Remus ihmetteli katsellen hänkin kultatukkaista morsianta. Tämä ei näyttänyt piiruakaan siltä, että olisi omistanut jotakin muuta kuin brittiläistä verta, ellei sitten ehkä aavistuksen verran keijukaisenverta. Tarjoilijatyttö kuitenkin nyökkäsi myrtyneenä.

“Ensin hän ei puhu minulle vuosiin ja manipuloi minut sitten tänne sukulaissuhteisiin vedoten. Minä inhoan Marciaa”, hän sanoi polkien jalkaansa niin painokkaasti, ettei Remus olisi ihmetellyt lainkaan vaikka pelkkä hänen äänensä olisi riittänyt sytyttämään morsiamen hääpuvun tuleen. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tarjoilijatyttö tuijotti pikkuserkkuaan aikansa, ennen kuin käänsi huokaisten katseensa takaisin Remukseen ja irrotti otteensa tarjottimesta ojentaen Remukselle kätensä.

“Tinka Schmitt, taikavuohifarmari Maximilian Schmittin tytär. Ja sinä olet…?”

“Remus Lupin”, Remus vastasi puristaen keskustelukumppaninsa kättä. “Teet siis lääkkeitä työksesi? Osaatko mahdollisesti kertoa minulle, mistä voisin löytää päänsärkylääkettä?”

Tinka purskahti nauruun. Nauraessaan hän oli kokonaan toinen ihminen, tai ainakin vähemmän pelottava sellainen. Enää hän ei näyttänyt siltä, että olisi halunnut repiä keskustelukumppaninsa ranteet auki tarjottimenkulmalla. Hänen kätensä sujahti näppärästi esiliinan taskuun ja vain hetkeä myöhemmin hän ojensi Remukselle pienen, kirkasta nestettä sisältävän pullon.

“Pudota kolme pisaraa tuota veteen ja juo se, niin päänsärkysi on muutamassa minuutissa ohitse”, Tinka neuvoi asiantuntevaan sävyyn, kuten ainakin ammattimainen lääkkeenvalmistaja. Remus hymyili tytölle kiitollisena.

“Entä mistä löydän sinut - että voin palauttaa tämän - “

Tyttö nyrpisti pisamanenäänsä. “Älä turhaan yritä etsiä minua, me aloitamme pian jodlausesityksen. Marcia on tässä suhteessa oikea typerys. Kuvittelee esittelevänsä kulttuuria, mutta päätyy vain halveksumaan meitä itävaltalaisia. Joka tapauksessa, pidä se pullo.”

“Kiitos”, Remus sanoi puristaen pikku putelin tiukasti nyrkkiinsä.

“Eipä kestä. Voisitko nyt mitenkään siirtyä ja päästää minua ohi? Tuo ylipöhöttynyt karvainen pallo tuolla huitoo minulle siihen malliin, että hänen Linzin torttunsa on lopussa.”

Nielaistuaan päänsärkylääkkeensä Remus tuli siihen tulokseen, että oli aika palata kotiin; jodlaus ja suklaakakku olivat jo liikaa hänen hermoilleen. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt mitä todennäköisimmin kertoa Cinnamonille lähtöaikeistaan, mutta jostakin syystä hän ei saanut pakotettua itseään tekemään niin. Heidän aiemman keskustelunsa jälkeen Cinnamonin etsiminen olisi tuntunut yksinomaan typerältä, minkä lisäksi tyttö näytti viihtyvän oikein tuntemattoman tanssiparinsa - hontelon, sammakkomaisen miehen - käsivarsilla. Ehkä mies muistutti tätä jollakin tapaa Alessandrosta, Remus ivasi mustasukkaisena.

Hän nappasi päällysviittansa naulakosta ja suuntasi askeleensa ulos Connellyn kotitalon ulkopuolelle. Jalkakäytävällä hän oli vähällä törmätä tummatukkaiseen, nopsajalkaiseen pikkutyttöön, joka juoksi kulman takaa esiin akvamariininsininen viitta liehuen. Tyttö - korkeintaan kymmenenvuotias sellainen - kikatti vallattomasti, pyysi nopeasti anteeksi ja säntäsi taas eteenpäin. Remus jäi hymyilemään hänen jälkeensä.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin tyttöä seurasi kulman takaa solakka nuori mies, jonka ruskeista silmistä paistoi huoli ja jonka vaaleat kiharat sojottivat pystyssä joka suuntaan. Remus jähmettyi niille sijoilleen miehen nähdessään. Hän oli varma siitä, että oli törmännyt tähän joskus ennenkin.

“Dimanche”, mies kutsui pikkutytön perään. Pitkillä jaloillaan hän sai helposti pikkutytön kiinni ja kiepsautti tämän syliinsä pyörittäen tätä ympäri. Hetken kuluttua mies laski tytön takaisin asfaltille ja pörrötti tämän tihkusateen kosteuttamaa tukkaa. Tyttö nauroi ja esitteli miehelle ylpeänä kaulassaan roikkuvaa riipusta, joka esitti tummanpuhuvaa korppia.

“Sunday, äiti on kieltänyt sinua juoksentelemasta yksin ja tiedät sen aivan hyvin”, mies moitti vahvalla, ranskalaisella aksentilla, joka sai Remuksen viimein keksimään, missä hän oli oikein nähnyt miehen. Kyseessä oli Siriuksen ja Jamesin työkaveri Jude X.

29.osa - Anteeksiantamatonta

19.11.1978

Ariannan ja Cinnamonin keittiö kylpi marraskuun kirpeän aamuauringon valossa. Sirius tyhjensi kahvikuppinsa ja taitteli Päivän Profeetan siististi eteensä. Hän vilkaisi hellan ääressä hääräilevää Ariannaa hymyillen näylle. Esiliinassa ja kurittomat kiharat tummansinisellä huivilla peitettynä Arianna toi Siriuksen mieleen pikkutytön, joka leikki kotileikkiä äitinsä tavaroilla. Pelkkä kontrasti tavanomaiseen riitti tekemään Ariannasta kauniin sinä aamuna.

“Mistä päin nyt tuulee?” Sirius ihmetteli, kun Arianna pyörähti paljain jaloin ympäri hellan ääressä ja työnsi täyden aamiaislautasellisen hänen eteensä.

Arianna hymähti. “Eikö tyttö saa tehdä poikaystävälleen aamiaista ilman taka-ajatuksia?”

“Älä kuvittelekaan, että valitan”, Sirius virnisti ja nojautui suutelemaan Ariannaa nopeasti poskelle, ennen kuin tyttö työnsi hänet sivuun ja palasi takaisin hellan ääreen ryhtyen määräilemään taikasauvallaan paistinpannun käyttäytymistä. “Kunhan ihmettelen. Yleensä sinä vain sullot paahtoleivän suuhuni ja käsket pureskella.”

“No, ei kukaan ole ikinä väittänytkään minua hienotunteiseksi tytöksi.”
Sirius hymyili itsekseen. Soti hänen luonnettaan vastaan olla sillä tavoin iloinen jokapäiväisten pikkuasioiden vuoksi ja silti hän sai huomata olevansa sitä täysin sieluin ja sydämin. Ariannan tekemisten katseleminen sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi toisella tavoin kuin aikoihin, ikään kuin yksi tyttö olisi riittänyt karkottamaan Voldemortin kuolonsyöjineen kauas taka-alalle.

Sirius seurasi yllättyneenä sivusta, kuinka Arianna nosti paistetun kananmunan lautaselleen paahtoleivän lisäksi ja istui hänen seurakseen syömään aamiaista.

“Mitä?” tyttö kysyi nähdessään Siriuksen tuijottavan.

Sirius hymyili anteeksipyytävästi. “Ei mitään - minä vain yllätyin - “
“No, yllätyit turhaan”, Arianna sinkautti vastaukseksi. “Se, että satun painamaan vähemmän kuin sinä ei välttämättä tarkoita, etten osaisi syödä kun minulla on nälkä!”

Sirius nieli vastaväitteensä ja tyytyi hymyilemään katse lautaseen painettuna. Hän ei tiennyt, mikä oli saanut Ariannan niin hyvälle tuulelle, mutta oli se mitä hyvänsä, hän piti siitä. Arianna oli sinä aamuna rentoutuneempi kuin aikoihin.

“Olit taas lehdessä tänä aamuna”, Sirius mainitsi, kun Arianna alkoi järsiä paahtoleipänsä reunaa. Tyttö kohotti kulmiaan kyllästyneesti huokaisten.

“Mitä ne tänään kirjoittivat?” hän tiedusteli varautuneesti. Vain muutamaa päivää aiemmin Päivän Profeetassa oli ollut kirjoitus, jossa oli suureen ääneen arvailtu hänen sairastavan anoreksiaa. Hän oli raivonnut kirjoituksesta päiväkausia, kun taas Sirius oli vältellyt sen mainitsemista parhaansa mukaan.

Sirius nytkäytti olkapäitään. “Eivät mitään mielenkiintoista. Että sinä petät minua Thomas Knightsdalen kanssa.”

“Minä MITÄ?” Arianna parahti läimäyttäen paahtoleipänsä vasten pöytää sellaisella voimalla, että marmeladi roiskui ympäriinsä. Siitä välittämättä Arianna hautasi päänsä käsiinsä. Oli mahdotonta sanoa, itkikö hän vai nauroiko; hänen olkapäänsä vavahtelivat rajusti yhtä kaikki.

“Hei - “ Sirius tarttui tyttöystävänsä ranteisiin ja siirsi kädet sivuun tämän silmiltä. Hän näki naurunkyyneleiden valuvan solkenaan Ariannan tummansinisistä silmistä.

“Lucy Wright on seonnut!” Arianna sanoi painokkaasti pyyhkiessään kyyneliä silmäripsistään. “Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä? Jos hän kerran haluaa meiltä apua, on hänellä pahuksen huono taktiikka näyttää se! Miksei hän voi tehdä niin kuin normaalit ihmiset ja itse asiassa PYYTÄÄ APUA sen sijaan, että kirjoittelee perättömiä lehtiin?”
“Jaa-a”, Sirius sanoi suupielet nykien. “Ehkä hän ei saa muuten yhteyttä sinuun. Tai sitten hän on todella varma asiastaan.”
“Ainakaan hänen ei pitäisi olla”, Arianna tiuskaisi vihaisesti. “Minä olen varattu ja Tom on varattu.”

“Hän on?”

Arianna nyökkäsi. “Hän seurustelee jonkun jästitytön kanssa. Sen tytön nimi on Selena joku, en tiedä sen enempää. Joka tapauksessa tuollainen kirjoittelu Tomista on todella ilkeää tilanteen huomioon ottaen… hänen tyttöystävällään on syöpä.”
Sirius muisti kuulleensa joskus Lilyn ja Cinnamonin puhuvan keskenään jästisairaudesta nimeltä syöpä. Hän ei tiennyt siitä kovin paljon, eikä halunnut tietääkään; Lilyn mukaan tuo sairaus oli hengenvaarallinen. Ensimmäisen kerran elämässään Sirius jopa tunsi myötätuntoa Thomas Knightsdalea kohtaan.

“Eli sinä et siis petä minua Knightsdalen kanssa?” hän varmisti, kun Arianna oli rauhoittunut tarpeeksi puhuakseen kunnolla.

Arianna kohotti paahtoleipäänsä. “Haluatko marmeladia naamaasi?”

“Vain jos saan samalla naamanpesun, kulta”, Sirius virnisti nojautuen tyttöystäväänsä kohti. Arianna ojensi kätensä ja työnsi hänet nauraen kauemmas.

“Meistä kahdesta SINÄ olet se koira”, tyttö protestoi.

“Niin, minä olen suloinen ja halattava ja uskollinen…”

“Ja omahyväinen.”

“Sitäkin.”

Arianna viskasi lusikallisen marmeladia poikaystäväänsä kohti. Sirius ohjasi sen näppärästi taikasauvallaan tiskialtaaseen, ennen kuin se ehti lähellekään hänen kasvojaan. Hän kohotti omaa lusikkaansa ja vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. Se oli vähän yli puoli kahdeksan aamulla.

Sirius huokaisi ja antoi lusikan pudota takaisin lautaselleen. Niin paljon kuin hän olisikin halunnut jäädä ja uppoutua merkityksettömään ruokasotaan Ariannan kanssa, oli aika palata takaisin omalle asunnolle ja vaihtaa työvaatteet ennen Auroriakatemiaan lähtöä. Hän oli ottanut tavakseen viipyä aamuisin Ariannan luona niin pitkään kuin suinkin mahdollista. Jollakin tapaa siellä oli helpompaa kuin kotona. Hänen ja Remuksen asunto tuntui nykyisin kovin tyhjältä. Tottuminen Jamesin poissaoloon veisi aikansa, Sirius arveli. Sitä odotellessaan hän ei voinut tehdä muuta kuin vierailla ahkerasti Ariannan luona mitä omituisimpina vuorokaudenaikoina aina kun levottomuus yllätti, vaikka sellainen käytös varmasti ajoikin niin Remuksen kuin Cinnamonin hermoromahduksen partaille. Sirius ei kuitenkaan voinut itselleen mitään. Kaikista mieluiten hän olisi mennyt Jamesin luokse, mutta jollakin tapaa se ei vaikuttanut enää sopivalta. Ei nyt, kun Jamesilla oli Lily.

Jos Sirius ei olisi itsekin rakastanut Lilyä niin loputtoman paljon, hän olisi hyvinkin saattanut vihata tyttöä. Ei tytön itsensä vuoksi, vaan siksi, että tämä oli riistänyt häneltä Jamesin tavalla, johon kukaan muu ei olisi milloinkaan pystynyt. Jos Lilyä ei olisi ollut, Kelmit olisivat pysyneet yhtenäisinä ikuisesti. Vai olisivatko sittenkään? Olihan Peterkin muuttanut Admiren luokse heti koulun loputtua ja Admire oli sentään vasta kuudentoista, oikea keskenkasvuinen hattarapää. Ihmismieli toimi toisinaan kovin kummallisella tavalla.

Ravistautuen valveille ajatuksistaan Sirius työnsi loput paahtoleivästä suuhunsa kokonaisena ja kumosi toisen kahvikupillisen kurkkuunsa. Neste poltti kurkkua ja sai hänet yskimään. Arianna silmäsi häntä teeskennellyn huolestuneena.

“Myrkytinkö minä sinut? Hyvä on, en ole ikinä väittänyt osaavani kokata, mutta - “

“Kaikki - on - hyvin - “ Sirius takelteli selvittäessään kurkkuaan. “Kunhan et käytä sitä Haiman otetta - “

“Ei hätää, Sirius, minulla ei ole mitään aikomusta tappaa sinua toistaiseksi”, Arianna sanoi kiltisti ja taputti häntä poskelle. “Sinusta on minulle oikein paljon iloa.”

“Hyvä - niin - “

Edelleen yskänpuuskansa vallassa Sirius nousi ylös pöydästä ja leijutti astiansa tiskialtaaseen. Hän näpäytti vesihanan päälle ja komensi muutamalla sanalla tiskiharjan töihin. Arkiset rutiinit tuntuivat rauhoittavilta, mutta samalla myös vierailta. Milloin hänestä oli tullut niin vastuuntuntoinen, että astiatkin merkitsivät hänelle jotakin? Hän painoi mieleensä, että muistaisi järjestää jonkin äärettömän lapsellisen kohtauksen myöhemmin, ettei kukaan vain ehtisi kuvitella hänen aikuistuneen.

“Menen töihin nyt”, Sirius ilmoitti kerätessään ympäri keittiötä levinneitä tavaroitaan.

Arianna nyökkäsi. “Minäkin lähden kohta lentoharjoituksiin. Tuletko taas illalla?”

“Seitsemän jälkeen, kyllä.”

Siriusta melkein nauratti se peli, jota hän ja Arianna olivat Jamesin muuton jälkeen ryhtyneet pelaamaan. He leikkivät aikuisia, teeskentelivät yhteisestä sanattomasta sopimuksesta olevansa vastuuntuntoisia ja kunnollisia. Yhtä lailla ääneenlausumattoman sopimuksen kautta he tiesivät, että heidän pieni pelinsä päättyisi aikanaan ja he palaisivat takaisin siihen, mitä olivat olleet aina ennenkin: ruutiin ja räjähdysvaaraan. Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä.

Sirius laski taikasauvansa sivupöydälle ja veti Ariannan syliinsä kiusaten tyttöä suudelmallaan. Ohitsekiitävän hetken ajan hän sulki silmänsä ja lepuutti otsaansa vasten Ariannan otsaa. Hän ei halunnut astua ulos ovesta ja palata kuuntelemaan Auroriakatemian synkeitä, kuolemantäyteisiä luentoja. Hän halusi jäädä tyttöjen lämpöiseen asuntoon ja hukuttaa itsensä kuuman veden virtaan, hän halusi pukeutua hullunkurisesti ja seurata Ariannaa Rapakon Palloseuran huispausharjoituksiin, pidellä tyttöä käsistä ja näyttää sille Lucy Wright-X:lle, kenen kanssa Arianna Bell oikein seurusteli. Joskus tulisi vielä sen aika, Sirius päätti valmistautuessaan kaikkoontumaan tiehensä. Ei kuitenkaan nyt, kun Voldemort teki tietään ihmisten maailmaan ja aurorit tarvitsivat jokaisen miehen, jonka ikinä saivat.

James seisoi jo odottamassa Siriusta Auroriakatemian aulassa, kun poika muutaman minuutin kuluttua saapui paikalle työvaatteissa ja tukka kammattuna. Hän ei ollut vieläkään täysin tottunut siihen, että hän ja James saapuivat nykyisin koulutukseen omia aikojaan. Tuli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, ettei hän koskaan tottuisikaan siihen. Ajatus siitä, että Jamesilla oli nyt oma koti ja oma elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta hyväksyä, vaikka Sirius tiesikin, että hänen olisi pitänyt olla onnellinen ystävänsä puolesta.

Sirius tervehti ystäväänsä nopealla nyökkäyksellä ja keskittyi kirjaamaan itseään sisälle Auroriakatemian turvajärjestelmään. Takaansa hän kuuli Jamesin huvittuneen naurahduksen.

“Mitä nyt?” Sirius uteli hyväntuulisesti.

“Etköhän sinä ole nyt unohtanut jotakin?”

“Kuten mitä?”

Seurasi merkitsevä hiljaisuus, jonka jälkeen James tokaisi: “Taikasauvasi.”

Vaistomaisesti Sirius ojensi kätensä vyölleen tunnustellen siihen kiinnitettyä sauvanpidikettä. Hän kirosi ääneen tajutessaan unohtaneensa taikasauvan aamulla Ariannan luokse.

“Paljonko kello on?” Sirius kysyi kireään sävyyn. Vauhkomieli tappaisi hänet, jos hän myöhästyisi päivän tunnilta - tai mahdollisesti Red, oli vaikeaa sanoa, kumpi kaksikosta oli oikein verenhimoisempi tapaus, mitä myöhästelyyn tuli. Jamesin kerrottua ajan Sirius lykkäsi oppikirjansa pojalle ja keskittyi ilmiintymiseen. Hän toivoi, että Arianna olisi jo lähtenyt asunnoltaan - hänellä ei ollut aikaa selityksiin.

Avatessaan silmänsä tyttöjen asunnolla Sirius ehti lyhyen hetken ajan olla varma siitä, että todella oli yksin. Keittiö oli hiljainen, eikä missään näkynyt merkkejä elävästä elämästä. Hän antoi katseensa kiertää keittiötä, kunnes näki taikasauvansa työpöydän reunalla ja nappasi sen taskuunsa vilkuillen samalla kelloa. Vielä viisi minuuttia aikaa ennen tunnin alkamista, hän ehtisi mainiosti palata takaisin Auroriakatemialle ja väistää ärsyttävän Hermelin, joka oli viime aikoina ottanut tavakseen roikkua ikävästi hänen ja Jamesin kannoilla -

Kylpyhuoneen suunnalta kuuluvat vaimeat äänet saivat Siriuksen havahtumaan ajatuksistaan ja keskittymään jälleen ympäristöönsä. Höristäessään korviaan hän tajusi selvästi, ettei vasten kuvitelmiaan ollutkaan yksin. Tyttöjen kylpyhuoneessa oli joku ja se joku oli äänistä päätellen tukehtumaisillaan. Huoli hiipi Siriuksen sydämeen, kun hän sulloi taikasauvan taskuunsa ja lähti hiipimään kohti asunnon pientä kylpyhuonetta.

Lisää kakomista. Nyt Siriuksesta tuntui, että hän tunnisti paitsi äänen omistajan, myös äänen itsensä. Joku oksensi. Mieli täynnä pahoja aavistuksia Sirius työnsi kylpyhuoneen oven auki ja kohtasi näyn, joka ei oikeastaan yllättynyt häntä, mutta sai sitäkin raskaamman painon laskeutumaan hänen sydämeensä. Polvillaan kylpyhuoneen lattialla kyhjötti Arianna. Tyttö oli kalpeakasvoinen, pahoinvoiva ja säälittävän heikko. Hänen kyyneltyneet, orvokinsiniset silmänsä väistelivät Siriuksen katsetta.

“Anteeksi”, hän kuiskasi hiljaa ja vasta Sirius ymmärsi kunnolla, että hänen tyttöystävänsä oli yrittänyt valehdella hänelle. Ja hän kun oli ehtinyt kuvitella, että Arianna aikoi tehdä jotakin syömishäiriölleen…

Sirius tuijotti Ariannaa mykkänä syyttävin, harmain silmin. Hän ei ollut koskaan ennen ollut niin pettynyt tyttöystäväänsä.

Kiukku kipinöi edelleen Siriuksen katseessa, kun poika palasi takaisin Auroriakatemiaan taikasauva mukanaan ja kirjasi itsensä sisälle koulutukseen. Hän väisteli työtovereidensa katseita ja unohti jopa tiuskia ylettömiä kohteliaisuuksiaan jakelevalle Hermelille, joka hidasteli tahallaan hänen edessään matkalla koulutustilaan. Varmasti Hermel huomasi jonkin olevan vialla, Sirius arveli, mutta ainoa, joka näki hänen tyynen naamionsa läpi, oli kuitenkin James. Poika vilkuili häntä kysyvästi heidän ottaessaan paikkansa Auroriakatemian tomuisesta koulutussalista, jota kukaan ei ollut vielä marraskuussakaan vaivautunut lämmittämään. Kylmä hiipi ylös Siriuksen käsivarsia.

Sirius ei ymmärtänyt, miten oli saattanut olla niin typerä ja uskoa, että Arianna halusi parantua. Jos tyttö oli jotakin halunnut, niin huijata häntä - saada hänet pois kimpustaan, uskotella, että kaikki oli hyvin. Kuinka monena aiempana aamuna tyttö oli tehnyt samaa? Sirius puristi kaavunkulman tiukasti nyrkkiinsä.

“Mitä nyt?” James suhahti hänen korvaansa ottaessaan muistiinpanovälineitään esille. Hän pudisti päätään pystymättä muodostamaan kunnollisia sanoja.

“Ei nyt - joskus toiste - “ hän solkkasi epäselvästi. Jamesia vastaus ei näyttänyt tyydyttävän, mutta poika ei voinut tehdä asialle mitään, sillä juuri sillä nimenomaisella hetkellä Alastor Vauhkomieli linkutti huoneeseen kannoillaan huomattavasti vaivattomammin kulkeva ja haudanvakava Red Stron. Sirius huokaisi ja valmistautui mielessään rankkaan tuntiin. Hän oli nähnyt Redin kasvoilla yhtä ankean ilmeen aiemmin, eikä se koskaan luvannut oppilaille hyvää.

“Täydellinen hiljaisuus, oppilaat”, Vauhkomieli mörisi saavuttuaan salin etuosaan saakka. Mies vaikutti tavallistakin ärtyisämmältä, eikä Sirius voinut kuin ihmetellä, mistä sinä päivänä oli kyse. Mitä todennäköisimmin Vauhkomieli oli ainakin ollut tappelussa, sillä miehen kasvojen toista puolta verhosi nyrkinkokoinen, jo kovaa vauhtia haalistuva mustelma.

“Näyttää pahalta, vai mitä?” Sirius mumisi Jamesille.

“Hänen kasvonsa vai hänen ilmeensä?”
Sirius aukaisi suunsa vastatakseen. Juuri sillä hetkellä Vauhkomieli käänsi katseensa heidän puoleensa, kohotti taikasauvaansa ja mutisi muutaman sanan. Kipinöivä, salaman lailla välkähtävä valo iskeytyi seinään heidän välissään.

“Minä sanoin hiljaisuus!” hän ärähti ja kääntyi äyskähtämään vieressään virnistelevälle Redille: “Hillitse kasvonilmeesi, Stron, tai haen Longbottomin tänne sinun sijastasi!”
Maininta Frankista sai Siriuksen toisella puolella istuvan Alicen punastumaan helakasti. Sirius hymyili itsekseen nuorelle rakkaudelle ja keskittyi sitten kuuntelemaan Vauhkomieltä, joka näytti toden totta siltä, ettei häntä kannattanut ärsyttää. Hän murisi jotakin itsekseen, työnsi taikasauvan vyöhönsä ja istui tuolille salin etuosaan. Hänen terävä katseensa mulkoili vuorotellen jokaista huoneen oppilasta.

“Tänään tutustumme aiheeseen, jonka halusin alunperin ottaa käsittelyyn vasta kahden vuoden kuluttua. Ikävä kyllä taikaministeri ja Visardo ovat tehneet toisenlaisia päätöksiä - “ Vauhkomielen suu tiukkeni kireäksi viivaksi, joka ei luvannut hyvää. Hänen vierellään Red naksutteli levottomasti rystysiään. Oppilaat odottivat haudanhiljaisina kuullakseen, mitä oli tulossa.

“Puhun nyt tietenkin anteeksiantamattomista kirouksista. Minulla ei tietenkään ole lupaa kritisoida taikaministeriötä tai sen toimia, mutta sanon silti, etteivät nämä todellakaan kuulu teidän koulutusohjelmaanne”, arvosteli Vauhkomieli. “Yhdenkään kunnollisen aurorin ei kuulu selviytyä tilanteesta toisia vahingoittamalla. Joka tapauksessa, taikaministeri ja yliaurori ovat arvioineet tilanteen toisin ja me toimimme sen mukaan. Voisiko joku kertoa ystävällisesti, mitä anteeksiantamattomia kirouksia on olemassa? Hyvä, anna tulla, Bonneveye.”

Huulensa mustalla värillä maalannut, etäisesti Kalkarokselta näyttävä tyttö kohtasi rohkeasti Vauhkomielen vauhkon katseen.

“Anteeksiantamattomia kirouksia on kolme”, Avalon Bonneveye sanoi kuuluvalla äänellä. “Komennuskirous, kidutuskirous ja avada kedavra…”
“Aivan, aivan…” Vauhkomieli mörähti saapastellessaan keinuvin askelin edestakaisin luokan etuosassa. Hänen puujalkansa hakkasi raskaasti vasten lattiaa. “Tänään me harjoittelemme anteeksiantamattomien kirousten käyttämistä.”

“Mitä?” Sirius ja James parahtivat yhteen ääneen.

“Ei mitään hätää siellä”, Red naljaisi huvittuneeseen sävyyn oikoessaan Mistaken Identityä mainostavan t-paitansa hihoja. “Emme pistä teitä harjoittelemaan avada kedavraa toisiinne, jos sitä pelkäätte. Jos teitä siihen olisikaan... yksikään velho ei saa aikaan anteeksiantamatonta kirousta noin vain. Siihen tarvitaan paitsi vahvoja maagisia kykyjä, myös halua todella satuttaa jotakuta. Anteeksiantamattomia kirouksia täytyy tarkoittaa.”

Jude X nosti kätensä hitaasti ylös.

“Niin?”

“Aurori Stron, minä ‘aluaisin tietää, osaatteko te tehdä anteeksiantamattoman kirouksen?”

Red hymyili huvittuneesti. “Halutessani, kyllä. Voin silti luvata, ettei teillä ole mitään pelättävää”, mies lisäsi nähdessään haukankatseellaan eturivissä istuvan Hermelin valahtaneen kasvoiltaan valkoiseksi kuin jauhosäkkiin pudonnut aave. “Minulla ei ole tapana käyttää anteeksiantamattomia kirouksia oppilaisiini.”

Hermel uskaltautui taas hengittämään. Sirius tunsi tyttöystävänsä aiheuttaman suuttumuksen hälvenevän hitaasti, kun hän ja James vaihtoivat huvittuneita katseita. Mikä oikein oli saanut Hermelin kaltaisen nahjuksen kuvittelemaan, että tämä voisi selvitä läpi Auroriakatemiasta?

“No niin, jospa sitten ryhtyisimme töihin”, Red ehdotti reippaasti läimäyttäen käsiään yhteen. “Korjatkaa luunne sieltä penkeiltä ja tulkaa tänne salin etuosaan. Jokainen ottaa purkista yhden pitsiperhosen ja siirtyy harjoittelemaan sen kiroamista. Voitte itse valita kirouksen, jota käytätte.”
“Emme odota, että kukaan teistä saa aikaan mitään tajuttomuudenmenetystä kummempaa”, Vauhkomieli lisäsi, kun toiset nousivat penkkejään narisuttaen ylös paikoiltaan. “Nämä saattavat olla vain perhosia, mutta me puhumme nyt anteeksiantamattomien kirousten tekemisestä. Niitä ei loitsita ohimennen prinssinnakkeja popsittaessa.”

“Haastetta, huh?” Sirius virnisti napatessaan itselleen pitsiperhosen purkista. Hän tuijotti säälien siivekästä olentoa, joka räpytteli luottavaisena hänen kämmenellään.

Vieressä seisova Jude hymyili ja nyökkäsi. “En kyllä usko, että saamme aikaan mitään kovin ‘ienoa, mutta - “

“Tiedän tunteen, usko pois. Kuule, minä haluaisin oikeastaan vähän puhua sinun - “ Sirius aloitti, muttei ehtinyt sen pidemmälle, kun Red jo ilmestyi hänen selkänsä taakse ja taputti häntä vaativasti olkapäälle.

“Vähemmän juoruilua ja enemmän toimintaa, pojat, tämä ei ole ikäneitojen taikajuomakerho”, mies näpäytti. “Hop hop, töihin siitä!”
“’op, ‘op”, Jude toisti selvästi ihastuneena sanontaan. Sirius nauroi ja palasi omalle paikalleen puristaen pyristelevää pitsiperhosta tiukasti nyrkissään. Hän vapautti sen pöydälle ja jäi katselemaan sen levotonta tanssia sulkakynän kärjellä. Mahtoivatko pikku otuksen jalat tahraantua musteeseen?

Sirius havahtui ajatuksistaan vasta tajutessaan muiden jo lennättävän kirouksiaan. Hän kohotti omaa taikasauvaansa, mutta jäi katselemaan, kuinka hänen vasemmalla puolellaan istuva James teki yrityksen oman perhosensa kiroamiseksi.

“Komennu!” poika sanoi tiukasti ja osoitti perhosta taikasauvallaan. Sauvan kärjestä lennähti epämääräisenvärisiä kipunoita, mutta perhoseen niillä ei ollut mitään vaikutusta. Se kohosi siivilleen ja lensi ympyrää Jamesin edessä kuin tätä pilkaten.

James sadatteli vaimeasti. “Miksi sinä et tee mitään?” hän kivahti Siriukselle. Sirius kohautti olkapäitään leveästi hymyillen ja kääri hihansa katsellen samalla ympärilleen. Kukaan muukaan ei ollut onnistunut Jamesia paremmin. Vauhkomieli ja Red eivät kuitenkaan välittäneet, nyökkäilivät vain tietäväiseen sävyyn.

Sirius selvitti kurkkuaan, otti paremman otteen sauvastaan ja heilautti sitä perhosen yllä.

“Kidutu!” hän määräsi niin lujasti kuin ikinä vain pystyi. Hänen taikasauvansa iski punaisia kipunoita, jotka löysivät tiensä valkoisen pikku pitsiperhosen siipiin. Siriuksen suureksi kauhuksi ja järkytykseksi perhonen kellahti selälleen hänen pöydälleen ja alkoi vääntelehtiä siinä ilmeisen tuskissaan. Sirius tuijotti perhosta osaamatta sanoa tai tehdä mitään. Miten hän oli voinut onnistua?

Pöydällä kituva perhonen herätti hitaasti toisten kurssilaisten huomion. Sirius ei pystynyt kohottamaan katsettaan käsistään, kun hänen kurssitoverinsa kerääntyivät yksi kerrallaan ihmettelemään perhosta. Hän häpesi tuntiessaan heidän epäuskoisen ja hermostuneen sekaiset katseet niskassaan. Kyllä, he pelkäsivät häntä.

“Tehkää tietä”, Vauhkomielen kumea ääni komensi ja toiset kaikkosivat Siriuksen lähettyviltä kuin komennuskirouksen pakottamina. Edes James ei jäänyt, Sirius tajusi pahoillaan. Hän todella toivoi, että hänen ystävänsä olisi ollut sillä hetkellä hänen tukenaan. Koskaan aiemmin elämässään hän ei ollut hävennyt niin paljon omia kykyjään.

“Kas vain”, Vauhkomieli tuumi tarkastellessaan hurjasti sätkivää perhosta. “Tämäpä yllätys. Voit lopettaa, Black.”
“Kiitos.” Tuskanhiki otsallaan Sirius kohotti taikasauvaansa ja nosti kirouksen perhosen yltä. Kurja hyönteisparka jäi lojumaan pöydille säpsähtäen silloin tällöin kirouksen vaikutuksesta.

Vauhkomieli oli pitkään hiljaa ja vain katseli Siriusta. Sirius nosti leukaansa uhmakkaasti ja kohtasi miehen katseen sillä tavoin rohkeasti kuin niin usein ennenkin pulassa ollessaan. Hän ei antaisi kenenkään nähdä todellisia tunteitaan. Vaikka totta kai James näki, sen hän tiesi. Hän saattoi suorastaan tuntea, kuinka hänen ystävänsä tuijotti häntä säälien ja toivoi, että olisi jotenkin voinut auttaa häntä. Sirius suoristi selkäänsä itsepäisesti.

“Tule mukaani, Black”, Vauhkomieli sanoi äkkiä ja käännähti ympäri. Sirius kompuroi ylös seuraten miestä nopeasti.

“Stron, ryhmä on sinun vastuullasi tästä eteenpäin!”

“Aina, pomo”, Red vastasi reippaasti sarkasmia tavoitellen. Hän onnistui siinä kuitenkin kovin huonosti. Seuratessaan Vauhkomieltä hitaasti ulos huoneesta Sirius saattoi suorastaan tuntea toisten epäluuloiset katseet niskassaan.

Vauhkomielen työhuone oli sotkuinen ja niin tunkkainen, ettei sitä varmasti ollut tuuletettu päiväkausiin. Sirius istui kehotuksesta ränsistyneen, narisevan tuolin reunalle ja odotti hermostuneena, kun itsekseen vaimeasti murahteleva Vauhkomieli kiersi työpöydän toiselle puolella ja istui alas. Koskaan aiemmin Sirius ei ollut tuntenut itseään niin hermostuneeksi jonkun ohjaajansa moitittavana ja hän sentään oli ollut lähes viikoittainen vieras professori McGarmiwan kansliassa.

“No niin”, hänen esimiehensä sanoi vakavasti ja toisteli sitä yhä uudelleen: “No niin… no niin…”

“No niin mitä?” Sirius kysyi pystymättä hillitsemään kieltään.

Vauhkomieli katseli häntä tuikeasti. “Kun määräsin teitä harjoittelemaan anteeksiantamattomia kirouksia, en vakavissani olettanut, että joku teistä onnistuisi. Parhaatkaan aurorit eivät opi anteeksiantamattomia noin vain, Black. Kuten sanoin, niihin tarvitaan mielenlujuutta ja HALUA satuttaa.”

Sirius kiemurteli vaivaantuneena tuolillaan. Hän tiesi kyllä mitä Vauhkomieli tarkoitti ja saattoi niin ollen helposti arvata, minne keskustelu oli menossa. Hän oli Black ja syntyjään ilkeämielinen, eikä hänestä olisi koskaan pitänyt tehdä auroria, koska hän ei halunnut muuta kuin satuttaa. Hän oli nähnyt tilanteesta painajaista niin monta kertaa, että olisi osannut esittää sen unissaankin. Miksi Vauhkomieli ei voinut aloittaa show’ta jo ja päästää häntä kärsimyksistään?

“Oletko koskaan ennen langettanut anteeksiantamatonta?” Vauhkomieli kysyi hiljaa.

“Mitä - EN”, Sirius älähti järkyttyneenä siitä, että kukaan saattoi edes kuvitella hänestä sellaista. Hän nosti päätään ja kohtasi rohkeasti esimiehensä katseen.

Vauhkomieli katseli häntä tutkivasti. “Hyvä on sitten. Aion nyt olla rehellinen sinun kanssasi, Sirius Black. En pidä siitä, mitä teit tuolla salissa ja vihaan varsinkin sitä, mitä se merkitsee. Vain voimallinen pimeyden velho voi langettaa kidutuskirouksen noin vain, ymmärrätkö sinä?”

“Ymmärrän, mutta - “ Sirius aloitti aikomuksenaan puolustaa itseään. Hänelle ei kuitenkaan annettu siihen mahdollisuutta.

“En halunnut sinua Auroriakatemiaan alunperinkään. Jos Stron ei olisi suorastaan kerjännyt meitä hyväksymään sinut, olisimme hylänneet sinun oikopäätä pelkästään sukunimesi johdosta. Olet kuitenkin osoittautunut yhdeksi parhaista oppilaistamme aikoihin ja se, mitä teit äsken perhoselle - “

“Mitä siitä?” Sirius kysyi varuillaan.

“Vain sitä, että olet äärimmäisen lahjakas. Jos jatkat samaan malliin kuin tähän saakka, voimme todennäköisesti lähettää sinut jo vuoden mukana käytännön harjoituksiin oikeiden aurorien mukana.”

Sirius katsoi hämillään rujoa ohjaajaansa. Jos hän oli jotakin odottanut kuulevansa, niin ei missään tapauksessa kehuja.

“Kiitos, aurori Vauhkomieli.”

“Älä kiitä minua vielä”, kuului karhea vastaus. Vauhkomieli nojautui pöydän ylitse lähemmäs Siriusta ja katsoi häntä ankarasti. “Sinun täytyy ymmärtää, että tämä on ehdoton luottamuksenosoitus minun osaltani, Black. Jos olisin seurannut vaistojani, olisin lähettänyt sinut ulos Auroriakatemian ovesta sinä silmänräpäyksenä kun sait sen perhosen kitumaan edessäsi. Sen lajin taidot eivät ole luonnollisia aurorille.”

“Kiitos taas… luulisin.”

Vauhkomieli nyökkäsi. “Voit mennä.”

Sirius nousi ylös tuolistaan tukeutuen raskaasti sen selkänojiin. Hän ei luottanut kunnolla omiin jalkoihinsa horjuessaan ulos Vauhkomielen toimistosta taakseen katsomatta. Häntä vapisutti, kun hän vain ajattelikin keskustelua ja sen merkitystä, tai perhosta, jota hän oli satuttanut yhdellä sanalla. Oliko mitään hirviömäisempää olemassakaan?

Turtana Sirius horjui portaat alas Auroriakatemian aulaan. Se oli tyhjä ja hiljainen; toiset olivat yhä oppitunnilla. Sirius tiesi, että hänenkin odotettiin palaavan sinne ja käyttäytyvän kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän ei kuitenkaan pystynyt siihen. Hän vajosi lattialle vasten aulan marmoriseinää ja värähti tuntiessaan kylmyyden puskevan paidan läpi vasten selkänsä ihoa. Lakkaisiko hänen perheensä milloinkaan vainoamasta häntä? Hän saattoi kieltää heidät ja sen kaiken - oman pahan verensä - ja silti se työntyi esille mitä odottamattomimmissa tilanteissa, sai hänet taas vihaamaan omaa itseään…

“Sirius?” naisen ääni ihmetteli lähettyviltä. Nostaessaan katseensa Sirius näki tutut punaiset hiukset ja smaragdinvihreän velhonkaavun.

“Pikkusisko, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi nousten kiireesti ylös lattialta. Lilyn ilme kieli, että tyttö ihmetteli hänen läsnäoloaan vähintään yhtä paljon kuin hän tämän, mutta tyttö ei sanonut sitä ääneen, vaan tyytyi pyyhkäisemään pölyhiukkaset Siriuksen olkapäiltä. Vähitellen onnellinen hymy syttyi tytön huulille, kun hän puhkesi puhumaan.

“Tulin tapaamaan Rediä. Haluan esitellä hänelle vakoilujärjestelmän, jonka minä ja Alessandro kehittelimme eilisiltana”, Lily selitti innoissaan. “Tästä lähtien 11 vakoojaa seuraa tunnetuimpia kuolonsyöjiä vähintään kahtena iltana viikossa, eikö olekin hienoa?”

“Joo… joo, tosi hienoa…”

“Olisin oikeastaan halunnut vakoojien etsivän kohteita useampanakin iltana”, Lily lörpötteli otsa rypyssä. “Mutta se on tosi vaikeaa, he haluavat jättää aikaa maksullisille töilleen ja niin edespäin... eivät he oikeastaan ole mukana Dumbledoren vuoksi, vaan haluavat kostaa Mikajalle… outoa, vai mitä?”

“Mitä? Ai, joo, on”, Sirius myönteli. “Tosi outoa.”

Lilyn ilmeen nähdessään hän arvasi puhuneensa liian myöhään. Tyttö kurtisti kulmiaan ja kysyi huolestuneesti:

“Onko sinulla kaikki hyvin? Vaikutat hieman omituiselta.”

Sirius ravisti päätään. “Kaikki on hyvin. Olen vain ajatuksissani.”

“Oletko varma?”

“Valehtelisinko minä sinulle, pikkusisko?” Sirius pusersi huulilleen tavaramerkkinä toimivan hymynsä. Lily vastasi hymyyn jo huojentuneempana ja näytti siltä, että saattaisi jatkaa matkaa saman tien. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan pyörähti vielä portaissa ympäri ja kysyi:

“Tuletko minun ja Jamesin luokse tänä iltana?”

“Ei voi mitään, pikkusisko, lupasin jo mennä Ariannan luokse”, pahoitteli Sirius.

Lily hymyili ymmärtävästi, vaikka tytön vihreistä silmistä paistoikin outo apeus. “Niin kai sitten. Kunhan lupaat tulla pian käymään?” hän pyysi vaativaan sävyyn. “En millään haluaisi, että minusta ja Jamesista tulee yksi niistä uppotylsistä aviopareista, joilla ei ole mitään elämää identtisten ulkoiluvaatteiden ulkopuolella.”

Toteamus oli selvästi tarkoitettu vitsiksi ja niinpä Sirius pakottautui hymyilemään, hymyilemään niin, että suupieliä särki. Lilyyn hänen esityksensä kuitenkin meni täydestä, sillä tyttö heilautti säteillen hiuksensa olkapäänsä ylitse ja lähti vielä viimeisen hymyn myötä kiipeämään portaita ylös ylempiin kerroksiin. Sirius tuijotti hetken hänen jälkeensä ja vajosi sitten takaisin seinää vasten. Hän tunsi itsensä loppuunväsyneeksi.

Hän ei saanut istua rauhassa pitkään, ennen kuin koulutushuoneen näkymättömissä ollut ovi avautui varoen ja aulaan asteli Jude X:n pitkä, hontelo hahmo. Mies pörrötti hajamielisenä vaaleita kiharoitaan. Pienen hetken verran Sirius ehti toivoa, ettei tämä ollut lainkaan huomannut häntä istumassa lattianrajassa. Sitten Jude kuitenkin venytteli ja käänsi ruskeiden silmiensä katseen suoraan Siriukseen.

“Siinähän sinä oletkin, monsieur Black”, Jude sanoi ilahtuneena ja jäi seisomaan Siriuksen eteen hymy huulillaan. Sirius huokaisi.

“Vakavissaan, voisimmeko jo luopua tuosta monsieuruttelusta? Se saa minut tuntemaan itseni neljäkymmentävuotiaaksi linnanherraksi.”

Jude näytti hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi joka tapauksessa kuten kohteliaan ranskalaisen kuuluikin.

“Aivan kuten ‘aluat, monsieur - Sirius”, hän korjasi töksähtäen. Sirius nyökkäsi tyytyväisenä.

“Nyt se meni oikein. Oliko sinulla minulle asiaa?” hän kysyi toivoen keskustelukumppaninsa vastaavan kieltävästi. Kömpelö ranskalainen kuitenkin murskasi hänen toiveensa yhdellä vakaalla pääntaivutuksella.

“Muistatko, kun lupasin kertoa sinulle tarkemmin minusta ja minun vaimostani?”

“Lucysta? Joo, muistan minä.”

Jude näytti tyytyväiseltä. “’ienoa, Sirius. No, me olemme miettineet asiaa ja meidän mielestämme ‘uominen olisi ‘yvä päivä. Mitä sanot?”

Sirius kävi mielessään mahdollisia tapaamisiaan. Omien muistikuviensa mukaan hän ei ollut luvannut mitään kenellekään seuraavalle päivälle, ellei satunnaisia tapaamisia ystävien tai tyttöystävän kanssa otettu huomioon. Ariannaa hän ei tosin aikonut nähdä, ellei se ollut ehdottoman välttämätöntä. Hänen tunteensa olivat vielä liian sekavat aamuisen kohtauksen jäljiltä.

“’uominen - äsh, HUOMINEN sopii ihan hyvin”, Sirius vakuutti ja kurtisti kulmiaan. “Tällä menolla minä alan puhuakin niin kuin ranskalaiset!”

Jude hymyili ihastuttavaa enkelinhymyään. “Ei ranskalaisissa ole mitään vikaa. Näemme siis ‘uomenna, tuon Lucyn mukanani töihin, niin kukaan ei ehdi seuraamaan ‘äntä... Koulutuksen jälkeen aurori Stronin työhuoneessa?”

“Miten sinä kuvittelit saavasi luvan siihen?” ällisteli Sirius.

Ohitsekiitävän hetken Juden silmissä käväisi ilme, joka muistutti Siriusta Jamesista ja äkkiä hän tajusi itse asiassa pitävänsä tästä epävarmasta, salaperäisestä nuoresta ulkomaalaisesta.

“Mildred pitää minusta kovasti”, Jude vakuutti selitykseksi.

Sirius purskahti nauruun tuntien olonsa jo hieman kevyemmäksi päivän vaikeista tapahtumista huolimatta. “Usko pois, se mies ei pidä kenestäkään, joka kutsuu häntä sillä nimellä!”

Kello oli jo yli puolen seitsemän, kun Sirius raahautui kotiin Viistokujalle. Asunto tuntui kylmältä ja hiljaiselta; jääkaapin ovessa oli lappu, jossa Remus kertoi olevansa toistaiseksi suihkussa. Sirius hymyili Kelmitoverinsa ainaiselle huomaavaisuudelle, nappasi jääkaapin ovesta kermakaljapullon ja vajosi sohvalle potkien kuumeisesti kenkiä jaloistaan. Hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin yhtä voimattomaksi, ikään kuin sitä olisi voinutkin väsyä pelkkien henkisten ongelmien avulla. Remuksen kaltainen keittiöpsykologi olisi ehdottomasti väittänyt, että niin saattoikin tapahtua. Toisaalta taas Sirius ei ollut ikinä uskonut ystävänsä psykologiankirjoista kopioituja lauseita.

Valuvan veden ääni lakkasi ja muutaman minuutin kuluttua Remus asteli huoneeseen kuivaten hiuksiaan pyyhkeellä. Hän haukotteli tervehdykseksi.

“Ha-ha-hauska n-n-n-ähdä sinuakin täällä”, Remus venytteli. “Talo tuntuu niin hiljaiselta yksin.”

“Oletko sitten ollut täällä kauankin?”

“Aikojen alusta asti”, Remus vastasi kuivasti ja hymähti sitten. “Ei, tosissaan tulin puoli kolmen aikaan. Kävin Langenneidenkujalla Peterin ja Admiren luona.”

Sirius nyökkäsi. Hän tiesi, että hänenkin oli jo korkea aika käydä vierailulla Peterin luona. Hän ei ollut nähnyt Peteriä kokonaiseen päivään, mikä oli Kelmille jo suorastaan anteeksiantamattoman pitkä aika. Seuraavana päivänä hän kuitenkin menisi Peteriä tapaamaan.

“Mitä Matohännälle kuului?”

Remus pudisti päätään huolestuneena. “Ei hyvää. Hän oli käynyt isänsä luona, kyllähän sinä tiedät... en tiedä, mitä hänen isänsä hänelle sanoo, mutta se saa hänet täydelliseen lukkotilaan.”

“Vanha kunnon Harold on näköjään päättänyt aiheuttaa hankaluuksia oikein toden teolla”, Sirius ivasi. “Pitäisiköhän minun tehdä jazzit ja mennä kutittelemaan tikarilla hänen varpaanvälejään?”
“Anturajalka, sinä et omista tikaria”, huomautti Remus.

“Sen asian voi aina korjata.”

Remus hymähti ja kysyi sitten, ilmeisesti innokkaana vaihtamaan puheenaihetta: “Millainen päivä akatemiassa oli tänään?”

Sirius oli hiljaa ja mietti, mitä oikein voisi sanoa ystävälleen. Pitäisikö hänen kertoa tälle, että oli juuri suorittanut yhdellä kädenheilautuksella teon, josta tuomittiin useammaksi vuodeksi Azkabaniin? Että hän pystyi nyt virallisesti aiheuttamaan ihmiselle niin suurta kipua, että tuo kyseinen ihmisparka halusi kuolla? Se ei ollut varsinaisesti kovin rauhoittavaa kerrottavaa veljelle ja ystävälle, Sirius tuumi katkeran huvittuneesti.

“Päiväni oli… Anteeksiantamaton”, hän kuvaili lopulta parempien sanojen puutteessa ja nousi ylös sohvalta, ennen kuin Remus ehti analysoimaan hänen sanojaan sen tarkemmin. Leijuttaen kermakaljapullonsa puolihuolimattomasti keräysastiaan Sirius heitti viittansa eteisen naulakkoon ja ilmoitti lähtevänsä tapaamaan Ariannaa. Hän ei oikeastaan kaivannut tyttöä sillä hetkellä; osa hänestä halusi ehkä vetää tytön käsivarsilleen ja hautautua tämän hiusten tuoksuun siinä määrin, että todellisuus ja päivän karmeudet unohtuisivat. Ylpeys ei kuitenkaan antanut myöten. Arianna oli valehdellut hänelle ja hän antaisi sen myös näkyä sinä iltana.

Sirius toivoi, että joku oli antanut myrskyvaroituksen Viistokujalle.

Arianna ei viitsinyt edes teeskennellä laittavansa ruokaa, kun Sirius seitsemän jälkeen ilmiintyi hänen asunnolleen. Jo kaukaa saattoi nähdä, että Arianna oli itkenyt. Tytön silmät punoittivat ja hänen poskillaan oli ripsiväriä, jota hän ei ollut vaivautunut pyyhkimään pois. Hän näytti suttuiselta ja epäsiistiltä, oikealta peikkotytöltä.

“Millainen päivä oli?” Arianna kysyi ilmeettömästi ojentaessaan Siriukselle sen illan toisen pullollisen kermakaljaa. Sirius otti sen vastaan vailla kiitoksen sanaa. Ei ollut vaikeaa huomata, että Arianna yritti parhaansa mukaan käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Hän oli kuitenkin tullut paikalle riitelemään, eikä aikonut päästää tilannetta noin vain käsistään.

“Päivä oli surkea. Alusta loppuun”, hän sanoi painokkaasti ja mulkaisi Ariannaa vielä siltä varalta, ettei tyttö ollut ehkä tajunnut hänen tarkoitustaan.
Arianna pyöritti silmiään. “Hyvä on, tajusin vähemmälläkin. Sinä haluat tapella, joten anna mennä! Mitä sinä oikein halusitkaan sanoa?”

Tyttö paukautti huispauskirjansa pöydälle ja tuijotti Siriusta haastavasti. Sirius vastasi katseeseen aivan yhtä tiukasti yrittäen palauttaa mieleensä ne sanat, jotka oli vain hetkeä aiemmin halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja. Äkkiä hänen mielensä kuitenkin oli täysin tyhjä. Hän ei olisi osannut sanoa edes omaa nimeään, jos joku olisi sattunut sitä kysymään.

Ärtyneesti huokaisten Sirius antoi käsiensä vajota hervottomiksi vasten kylkiään.

“Ei tästä tule mitään”, hän puuskahti antaumuksella. Seuraavassa hetkessä hän huomasi kietoutuneensa vasten Ariannan nukenvartaloa ja hukuttavansa pahaa oloaan tämän huuliin, tämän hiuksiin, tämän lantion kaareen… Huutaminen, hän ajatteli hämärästi, oli asia erikseen ja saattoi helpottaa suuttumusta, mutta todellista apua siitä ei ollut. Hän nosti Ariannan syliinsä ja antoi itsensä hautautua toiseen maailmaan tavalla, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut. Ylpeyden nieleminen ei ollut koskaan helppoa, mutta toisinaan tuli hetkiä, jolloin silläkin oli hyvät puolensa.

Aamuyöllä Sirius heräsi tukahduttavaan kuumuuteen. Hän istui pitkään sängyn reunalla saamatta unta ja vain katseli, kuinka valon värit vaihtuivat huoneessa pikimustasta liukuvan siniseen hämärään. Päivän tapahtumat kulkivat hänen päänsä sisällä yhtenä sekavana massana. Päällimmäisenä olivat Juden ja Ariannan kasvot.

Sirius kohotti katseensa käsistään ja vilkaisi sängyllä nukkuvaa Ariannaa. Tytön paljaat, tikunohuet sääret pistivät esiin peiton alta. Hän vääntelehti levottomasti unissaan. Vaikka Sirius kuinka yritti, ei hän pystynyt sulkemaan mielestään edellisaamuista kohtausta ja kylpyhuoneen lattialla itkevän Ariannan kuvaan. Oli kammottavaa nähdä joku niin rakas niin sairaana.

Äkkiä Sirius ei enää kestänyt sitä. Hän hyppäsi alas sängyltä ja käveli paljain jaloin kirjoituspöydän luokse. Pengottuaan hetken ajan laatikkoaan poika otti esille pergamentin ja sulkakynän. Hän istui kirjoituspöydän reunalle ja kirjoitti Jake Bellille.

30.osa - Kolme kertaa X ynnä Nälkäkurki

20.11.1978

“Omituista”, Arianna pohti ääneen taitellessaan veljensä lähettämän pergamentin takaisin kuoreensa. Hän kääntyi katsomaan otsa rypyssä aamiaispöydän ääressä istuvaa Cinnamonia, joka selasi hajamielisenä sinä aamuna saapunutta postivuorta lävitse. Tyttö erotteli huolellisesti mainokset henkilökohtaisista kirjeistä ja tunki nopeasti yhden kirjekuoren kaapunsa taskuun. Arianna teeskenteli, ettei ollut huomannut mitään; hän oli liian väsynyt alkaakseen kinastella siitä, että Cinnamon pimitti kirjeitään häneltä. Olihan ystävilläkin oltava jonkinlainen oikeus yksityiseen, Arianna ajatteli ja työnsi viinirypäleen huuliensa väliin.

“Mikä nyt niin omituista on?” Cinnamon halusi tietää.

Arianna heilautti kirjekuortaan. “Jake haluaa tavata minut perhepäivällisellä kotona Manchesterissa. En edes muista, milloin meillä on viimeksi ollut perhepäivällinen!”
“Olithan sinä sunnuntaina kotona.”

“Niin, mutta en perhepäivällisellä”, Arianna tarkensi irvistäen pelkälle sanallekin. “Ne ovat eri asia. Silloin Jake ja Rosaria tulevat paikalle ja me käymme läpi jokaisen naapurin tekemiset yksitellen. Kuvittele, Jake haluaa kutsua Siriuksenkin!”

“Eikö se ole luonnollista?” Cinnamon ihmetteli. “Tai siis, hänhän ON sinun poikaystäväsi, vai mitä?”

“On, mutta se ei tarkoita, että hänet pitäisi sisällyttää perhepäivällisen kaltaisiin velvollisuuksiin. Se on jo… luonnotonta.”

Cinnamon huokaisi. “Ria, uskoisit jo, että sinunkaltaistesi tyttöjen ei kuulu ajatella noin paljon! Ehkä Jake vain pitää Siriuksesta, oletko miettinyt sitä? Enkä tarkoita, että hän pitäisi Siriuksesta SIINÄ MIELESSÄ”, Cinnamon lisäsi hätäisesti, kun Ariannan kulmat kohosivat aina tytön hiusrajaan saakka. Tyttö vilkaisi viinirypälettään kuin jo valmiiksi olemattoman ruokahalunsa menettäneenä.

“Sehän tästä vielä puuttuisi, että minun täytyisi ruveta vahtimaan Jakea”, tyttö tuumi kallistaen päätään niin, että kiharat valuivat valtoimenaan hänen toiselle olkapäälleen. “Vaikka ei kai minun tarvitse olla huolissani. Jakehan on naimisissa.”

“Ja saa pian lapsen”, vahvisti Cinnamon. “Joulukuussako se oli?”
“Joulukuun lopulla. Tosin en luottaisi siihen turhan paljon. Jake on varma siitä, että lapsi on poika ja pojat ovat epätäsmällisiä jo ennen syntymäänsä, joten - “

“Onko kukaan sanonut sinulle, että feminismi ei välttämättä tarkoita miesten halventamista?”

“Onko kukaan sanonut SINULLE, että miesten vähätteleminen on jokaisen naisen perusoikeus?”

Cinnamon vaikeni itsekseen hymyillen, kuten Arianna oli arvannutkin. Cinnamon saattoi olla mukava ja ihana ystävä, mutta tytössä oli yksi suuri puute: hän ei koskaan jaksanut väitellä pitkään. Nytkin tyttö sulki sanomalehtensä ja nousi ylös pöydästä ryhtyen laittamaan tavaroitaan kasaan töihin lähtöä varten.

“Onneksi huomenna on lauantai”, Cinnamon venytteli ja lisäsi vielä, ettei Ariannan kannattanut odottaa häntä kotiin sinä iltana.

“Miksi? Onko sinulla treffit unelmiesi miehen kanssa?”

Cinnamonin ilme paljasti, ettei Ariannan arvaus ollut välttämättä osunut kovin kauas totuudesta. Arianna purskahti yllättyneeseen, mutta ehdottoman ilahtuneeseen nauruun. Cinnamonista oli usein tuntunut, että hänen ystävänsä suorastaan patisti häntä käymään enemmän ulkona, eikä se mikään ihme olisi ollutkaan. Huolimatta perushuikentelevaisesta luonteestaan Arianna itse pysytteli uskollisena Siriukselle ja joutui siksi elämään villiä nuoruuttaan Cinnamonin kautta.

“Ei hän mikään unelmien mies todennäköisesti ole”, Cinnamon myönsi. “Hänen nimensä on Brutus.”

“BRUTUS?”

“Huuda vielä vähän lujempaa, että naapuritkin kuulevat”, letkautti Cinnamon. “Brutus on nimi siinä missä muutkin. ‘Ei nimi miestä pahenna’, vai mitä Lily tapasikaan sanoa neljännellä luokalla.”

“Se johtui vain siitä, että Petunia seurusteli silloin Wilhelmus Tellus-nimisen miehen kanssa”, Arianna muistutti.

“Miten vain. Joka tapauksessa Brutuksen pitäisi olla OK. Hän on työkaverini Mungossa - pitkä, harteikas, ei koskaan hymyile…”

“Kuulostaa tylsältä”, Arianna teilasi ikävän suorapuheiseen tapaansa. Sellainen ihminen, joka ei tuntenut häntä kovin hyvin olisi saattanut ottaa hänet vakavissaan ja loukkaantua. Cinnamon kuitenkin vain hymähti kyllästyneenä.

“Unelmien prinssejä ei kai ole enää olemassakaan.”
“Niitä oli”, Arianna paljasti asiantuntevasti. “Ne metsästettiin sukupuuttoon Pääsiäissaarilla viime vuosikymmenen loppupuolella. Ehkä sinun pitäisi tyytyä sammakkoon?”

Cinnamon huitaisi häntä päällyskaapunsa ylipitkällä hihalla kasvoihin. “Neiti on hyvä ja sulkee suunsa hyvän saan aikana! Brutus ei ehkä ole täydellisen upea, mutta ainakin minulla on hauskaa… ja saan muuta ajateltavaa kuin se kirottu Alessandro Visardo.”
Arianna loi ystäväänsä juonikkaan katseen. “Entä Remus?”

Cinnamon laski syyllisenä katseensa käsiinsä ja Arianna arvasi tämän unohtaneen Remus Lupinin aikaa sitten. Ei se mikään ihme ollut - jännitystä etsivä ihminen ei olisi milloinkaan pysynyt Remuksen kanssa, kun tarjolla oli Alessandron kaltainen kahdella jalalla liikkuva Salaperäisyys. Paitsi että Alessandro ei varsinaisesti ollut tarjolla, mutta siitä huolimatta… no, Arianna saattoi ajatella Cinnamonin tehneen typerän tempun, mutta ääneen hän ei sitä sanoisi. Ystävyyteen kuului toisinaan myös se, että opetteli nielemään toisen virheet silloinkin kun se tuntui liian suurelta palalta kurkkuun.

Hiljaisena Arianna katseli, kuinka Cinnamon veti viitan ylleen ja katosi Pyhän Mungon parantajakoulutukseen. Hän itse jäi silmäilemään Päivän Profeetan ankeita uutisotsikoita (“ENSIMMÄINEN AURORIN SUORITTAMA MURHA ON ENÄÄ VAIN AJAN KYSYMYS”) ja kuunteli asunnon tasaisena virtaavaa hiljaisuutta.

Itsekseen huokaisten Arianna nousi ylös ja alkoi metsästää kirjepaperia tiedottaakseen Siriukselle veljensä päivälliskutsusta.

Sirius rypisti kirjeen nyrkkiinsä sfinksimäinen ilme kasvoillaan. Vaikka hän kuinka yritti selvittää ajatuksiaan, ei hän ollut täysin selvillä siitä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän ja Arianna menisivät siis sinä iltana päivälliselle Manchesteriin - hyvä niin, ainakin Ariannan veli saisi tilaisuuden nähdä, miten kammottavaan kuntoon tämän pikkusisko oikein oli ajautunut. Mutta vaikka Sirius tiesi toimivansa Ariannan parhaaksi, nipisti kuuma neulankärki hänen sydäntään aina kun hän ajatteli koko tilannetta. Jollakin tapaa hänestä tuntui kuin hän olisi pettänyt Ariannan toteuttamalla suunnitelmansa. Ja varmasti Ariannakin ajattelisi niin, kun koko kuvio viimein selviäisi tytölle. Sen jälkeen Sirius olisi onnekas, jos selviäisi takaisin Viistokujalle kaikki tärkeät ruumiinosat tiukasti kiinni vartalossaan.

“Kaikki hyvin, Anturajalka?” vieressä sohvalla istuva James kysyi hienovaraisesti. “Näytät siltä kuin sinulla olisi ongelmia.”

Sirius antoi katseensa kiertää Jamesista Remukseen ja viimein Peteriin. Kelmit olivat päätyneet viettämään yhteistä kokoontumishetkeä Peterin asunnolle ennen kuin lähtisivät kaikki omiin töihinsä - Sirius ja James Auroriakatemiaan, Remus Curetumiin ja Peter Hienoihin Huispausvarusteisiin. Koko joukosta Peter näytti olevan ainoa, joka ei nauttinut sillä hetkellä olosta laisinkaan. Poika tuijotti tuleen jäykkänä ja pysyi vaiti.

“Kaikilla meillähän on toisinaan ongelmia”, Sirius sanoi merkitsevästi. “Joskus suuria ja joskus pieniä, toisinaan vain Sarvihaaran varpaankynnen kokoisia. Matohäntä, oletko sinä vielä valveilla?”

“Mitä - AUTS!” Peter kohotti päätään äkkinäisesti iskien sen saman tien yllä olevaan kirjahyllyyn.

“Matohäntä, en tarkoittanut, että sinun pitäisi antaa itsellesi nuijanukutus, vaikka sattuisitkin olemaan yhä hereillä”, Sirius huokaisi dramaattisesti. “Näytit rotan suolipatsasversiolta.”

“SUOLA”, Remus korjasi tärkeillen. “Ei suoli.”
“No, minä olisin VOINUT olla oikeassa”, loukkaantunut Sirius vastasi sukien näkymättömiä pölynhiukkasi aurorinviittansa olkapäiltä. Hän vilkaisi sivumennen kelloa; se oli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan aamulla.

“Ja minä olisin voinut syntyä Alastor Vauhkomieleksi.”
“McGarmiwa meitä siltä säästäköön”, Peter kauhisteli silmät pyöreinä. “Se mies on pahempi kuin Admiren teekutsujen osanottajat yhteenlaskettuna! Sirius, tänäänkö sinä tapaat sen herra X:äsi?”

“Hän ei ole MINUN herra X:äni”, Sirius kielsi pahoinvoiva ilme kasvoillaan. “Vaan sen toimittajan, joka on valinnut minut ja Ariannan uhreikseen! Voitteko kuvitella, hän arvaili kolumnissaan julkisesti, milloin me menemme naimisiin?”

Remus virnisti. “Olin kuolla nauruun sitä lukiessani. Se Lucy ei selvästikään tunne teitä kovin hyvin.”

“No ei”, Sirius puuskahti. “Joka tapauksessa, melkein heti sen jälkeen sen hirvittävän Hermelin pöllösöpöläinen kiikutti minulle kirjeen, missä hän kehui tyttöystävääni ja kysyi, onko tällä mahdollisesti sisaruksia.”

James kohotti kulmiaan. “Entä mitähän herra nenäkkäiden vastausten mestari mahtoi vastata?”

“Tuo kuvaus viittaa itse asiassa Rediin, mutta olkoon. Minä kerroin hänelle, että Ariannalla on kyllä veli, joka on naimisissa, mutta että Jake suostuisi ehkä harkitsemaan uudelleen suuntaumustaan, jos vain tapaisi Hermelin”, Sirius virnisti leveästi. Toiset Kelmit nauroivat - jopa Peter näytti heräävän hetkellisesti siitä transsista, johon keskustelu Harold Piskuilanin kanssa oli hänet eilispäivänä ajanut.

“Mitä Hermel-muru siihen vastasi?” James ilvehti.

“Että hänen äitinsä ei hyväksy homoseksuaaleja.”

Siriuksen sanoja seurasi ällistynyt hiljaisuus toisten punnitessa, puhuttiinko heille totta vai ei. Siriuksen huvittunut ilme kuitenkin paljasti, ettei poika valehdellut.

Viimein Peter naurahti epävarmasti. “Taisin tehdä viisaasti, kun en lähtenyt Auroriakatemiaan. Huispauskaupassa minulla on riesanani vain Admiren kissa.”

“Milloin Admire on kissan ostanut?”

“Kolme päivää sitten. Siirappisöpöliini on kyllä oikein mukava kissa, mutta se on turhan kiintynyt minun jalkoihini”, Peter tunnusti otsa rypyssä. “Otan sen aina mukanani töihin. Se raapii Admirea, jos minä en ole paikalla.”

“Admire-parka”, Remus pahoitteli yrittäen ankarasti pitää kasvonsa peruslukemilla. “Hän on varmasti ottanut sen raskaasti.”

“Hyvin”, Peter vahvisti raskaasti. Sitten poika lisäsi jo hieman valoisammalla mielellä: “Mutta ei se mitään, koska Admire aikoo viedä Siirappisöpöliinin terapiaan lähiaikoina. Hän aikoo vedota läheisriippuvuuteen tai johonkin sellaiseen.”

Siriuksen vatsaa väänsi epäilyttävästi, kun hän yritti epätoivoisesti pitää kasvonsa peruslukemilla. Pystymättä enää estämään hysteeristä naurua hän loikkasi ylös sohvalta ja änkytti, että oli aika lähteä Auroriakatemiaan. James myönteli itsekin varsin huvittuneen näköisenä.

“Hänen Sarkastisuutensa ei ilahtuisi, jos me myöhästyisimme. Ja minä EN puhu nyt Hermelistä”, poika tarkensi.

“Grindelwaldin nimeen, se poika ei ole kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin sarkasmi…”

Sen päivän aurorikoulutus soljui Siriuksen ohitse kuin poika olisi ollut syvän unen vallassa. Hän vilkuili vähän väliä kelloa kärsimättömästi odottaen, että se tulisi puoli kolme ja hän saisi tilaisuuden puhua Jude Langloise-Riouxin kanssa. Myös Judella näytti olevan samanlaisia tunteita, Sirius päätteli nähdessään, kuinka poika kompastui omiin jalkoihinsa kesken kaksintaisteluharjoituksen. Se tosiasia, että Jude oli syntyjään äärimmäisen kömpelö ei tietenkään auttanut asiaa lainkaan.

Sirius keskeytti kaksintaistelunsa Alicen kanssa ja unohtui tuijottamaan Judea yrittäen katseellaan selvittää miehen henkilöllisyyden. Jude oli kuin yksi suuri vyyhti arvoituksia, eikä hän saanut yhdestäkään langanpäästä kiinni. Mies oli naimisissa Lucy Wrightin kanssa, sen Sirius tiesi, ja mitä todennäköisimmin miehellä oli myös lapsi. Sen ajatteleminen tuntui oudolta. Siriuksen tietojen mukaan Jude oli kaksikymmentävuotias kuten Lucykin, kun taas heidän pikku tyttönsä - Sunday - oli ollut vähintään nelivuotias. Niin Remus oli kertonut. Kukapa olisi uskonut, että Juden kaltainen punasteleva törmäysvaara olisi voinut olla teini-isä? Sirius tunsi melkein myötätuntoa miestä kohtaan.

“Alastor Vauhkomielen nimeen, KESKITY SIELLÄ, Black!” Red karjui heristäen taikasauvaansa äkäisesti. “Se tosiasia, että taistelet tyttöä vastaan ei tarkoita, ettei hän voisi kirota sinua sillä aikaa kun sinä tuijottelet miesten perään!”

Sirius tunsi punehtuvansa, kun toiset kääntyivät katsomaan häntä. Haluamatta näyttää poikkeuksellista - ja eittämättä harmillista - hämillisyyttään Sirius kohotti leukaansa ja tokaisi itsevarmasti:

“Älä pelkää, Red, en minä sinua aio iskeä. Olen tuntenut sinut vähän liian kauan kuvitellakseni, että sinussa olisi hyvää poikaystäväainesta minunlaiselleni miehelle.”

Red virnisti ja iski hänelle silmää. “TUOSSA on jo asennetta, Sirius. No niin, Prewett, Tonks voi tuurata pariasi hetken aikaa. Minä aion näyttää tuolle kukkoilevalle kolkkapojalle, miten OIKEAT aurorit taistelevat.”
Kohauttaen anteeksipyytävästä olkapäitään Alice siirtyi syrjään jatkaakseen kaksintaisteluharjoitusta yhdessä ohjaaja Camelotta Tonksin kanssa. Sirius kuivasi hikisiä käsiään housuihinsa katsellessaan, kuinka Red veti oman taikasauvansa esille ja käveli hänen luokseen keskittynyt ilme kasvoillaan. He kumarsivat sääntöjen mukaisesti.

Sirius olisi valehdellut, jos olisi väittänyt, ettei häntä hermostuttanut lainkaan. Missään tapauksessa hän ei pelännyt, että hänelle kävisi huonosti: elämä halveksitun perheen itseään halveksimana jäsenenä oli muokannut hänestä kovan ja päättäväisen, eikä hän pelännyt kipua tai kuolemaa niin kauan kuin ne kohdistuivat häneen itseensä. Ajatus häviöstä sen sijaan sai hänet hermostumaan. Huolimatta siitä, että hän oli ylivoimaisesti paras oppilas heidän ryhmässään hän tiesi, etteivät hänen taitonsa olleet lähelläkään Redin taitoja. Hän nielaisi.

“Valmiina?” Red kysyi muodollisesti ja heilautti taikasauvaansa tavalla, joka kieli hänen olevan täysin valmistautunut tulevaan koitokseen. Sirius tunsi kiukun leimahtavan sisällään. Kuka tahansa saattoi väittää Red Stronia huippuluokan auroriksi, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hänen pitäisi myöntyä häviöönsä edes yrittämättä pistää vastaan. Hän nyökkäsi kireästi.

“Yksi… kaksi... kolme…”

“KARKOTASEET!” Sirius karjaisi.

“Estous”, Red vastasi laiskasti ja torjui kirouksen tuskin heilauttaen taikasauvaansa. Siitä lähtien nuori ammattilaisaurori hallitsi kaksintaistelua miten tahtoi; Sirius ehti hädin tuskin torjumaan yhden kirouksen ennen kuin seuraava jo lensi vasten hänen kasvojaan. Pahinta oli, ettei kaksintaistelu saanut Rediä edes kiinnostumaan tilanteesta. Mies taisteli poissaolevasti ikään kuin olisi vain liikuttanut kättään samalla kun muisteli jotakin samankaltaista tilannetta, toista taistelua ystävää vastaan… Hengästynyt Red sentään oli, Sirius totesi suureksi tyydytyksekseen pyyhkiessään hikeä omalta otsaltaan. Se vasta olisikin ollut julmaa hänen itsetunnolleen, jos Red olisi osoittautunut kivipatsaaksi, johon minkäänlainen liikunta ei vaikuttanut. Yhtä kaikki Red oli kuitenkin heistä kahdesta se, joka oli taistelussa voitolla, eivätkä mitkään Siriuksen teot olisi voineet vaikuttaa siihen.

Heidän lopettaessaan taistelunsa Sirius puristi taikasauvaansa tajuten äkkiä tuskallisen kipeästi sen, kuinka paljon oppimista hänellä todella oli jäljellä. Samalla ajatus oli myös innoittava. Jonakin päivänä, hän päätti kohdatessaan Redin hyväksyvän ja tyytyväisen katseen, jonakin päivänä hän taistelisi yhtä hyvin kuin Red Stron. Ja sinä päivänä hän taivuttaisi veljensä takaisin oikealle puolelle sotaa.

Koulutus tuli viimein siltä päivältä päätökseensä ja Sirius sai tilaisuuden käydä kauan odotetun keskustelunsa Jude ja Lucy X:n kanssa. Hän korjasi mukaansa tavaransa ja vastustelevan Jamesin, joka ei ehtinyt kunnolla edes käsittää mitä tapahtui, ennen kuin häntä jo kiikutettiin ylös Auroriakatemian portaita Siriuksen ja Juden kannoilla. Kiharatukkainen Jude puri kynsiään hermostuneena selvittäessään tiensä Redin työhuoneen luokse. Hän pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan kumppaneitaan.

“Te kuulette nyt koko ‘irveän jutun, mutta ette saa ‘iiskahtakaan mistään, mitä teille sanotaan, onko selvä?” Jude kysyi ankarasti ja sillä hetkellä Sirius sai tilaisuuden nähdä kokonaan toisenlaisen puolen miehestä; selkärangallisen ja itsevarman. He nyökkäsivät vakavina, kumpikin innokkaina kuulemaan omituisen auroritoverinsa tarinan.

Jude loi vielä kumpaankin hänelle epäluonteenomaisen tiukan katseen ja kääntyi sitten painamaan ovenkahvan alas. Hän astui heidän kannoillaan sisälle kovaa vauhtia pimenevään ja pölyttyvään toimistoon, jota Red ei ollut varmasti käyttänyt ikuisuuksiin. Autio toimisto ei siitä huolimatta ollut. Kirjoituspöydän kiikkerällä tuolilla kyhjötti pikkuruinen, huulensa räikeän punaisella värillä maalannut nuori nainen, jonka hiusten vihreät raidat säteilivät kilpaa hänen vaatteidensa kanssa. Naisen kasvoille syttyi suloinen hymy kuin napista painamalla, kun hän näki tulijat.

“Jo oli aikakin”, Lucy Wright-X sanoi ojentuen täyteen pituuteensa, mikä ei ollut kovinkaan paljon ottaen huomioon sen, että hän seisoi korkokengillä ja ulottui Siriusta silti vain leukaan. Hän kätteli niin Siriusta kuin Jamesiakin toimittajan reippaudella, joka sai kummankin nuorukaisen värähtämään hermostuksesta. Sirius vilkaisi Lucya epäluuloisesti ja istuutui mielenosoituksellisesti mahdollisimman kauas naisesta. Vaikka hän olisi halunnutkin, hän ei pystynyt unohtamaan kaikkia niitä teräviä lehtikirjoituksia, jotka Lucy oli Ariannasta tehnyt.

“No niin, nyt kun me kaikki olemme paikalla - “ Jude aloitti selvästi vaivaantuneesti istuessaan penkille Lucyn viereen. Hänen vaimonsa vaiensi hänet laskemalla kätensä hänen polvelleen.

“Anna minun hoitaa tämä, Jude”, Lucy enemmänkin vaati kuin pyysi, eikä aina yhtä ystävällinen Jude osannut laittaa vastaan, vaan nyökkäsi ja vajosi syvemmälle tuoliinsa. Siriusta melkein nauratti, miten erilaiselta tuo varautunut nuori ranskalainen oikein näyttikään vaimonsa seurassa. Judessa oli uudenlaista itsevarmuutta ja rohkeutta, jota tämä ei koskaan koulutuksen aikana paljastanut.

“Aiotteko te puhua vai ette?” Siriuksen vierellä istuva James kysyi levottomasti. “Koska me emme osaa telepatiaa, kyllähän te varmasti sen tiedätte?”

“Koskaan ei voi olla liian varma”, Lucy vastasi napakasti väläyttäen Jamesille säteilevän hymyn punatuilla huulillaan. Hän suipisti suutaan, korjasi neliskulmaisten pikku silmälasien asentoa nenällään ja heilautti säären toisen yli, ennen kuin viimein puhui.

“Tämä tarina alkaa, tai oikeastaan päättyy siihen hetkeen, kun minua alettiin kiristää. Se oli ilmeisesti tiedät-kai-kenen aivoituksia.”
“Voldemortin”, Sirius korjasi happamasti. Lucy painoi kädet korvilleen.

“Älä käytä sitä nimeä, herra Black!”

“Herra? Nyt sinä siis kutsut minua herraksi, kun olet ensin levittänyt typeriä juoruja minusta ja tyttöystävästäni? Pahus, sinä olet seonnut, nainen!” Sirius räjähti. Hän nappasi vanhan sanomalehden Redin työpöydältä ja alkoi sipehtiä sitä palasiksi käsissään.

Jude liikahti. “Tämä oli selvästi ‘uono idea”, hän totesi vahvasti murtaen. Lucy pudisti päätään.

“Ei, ei ollut. Minun täytyy vain selvittää tämä. Sirius, olen kiusannut sinua ja tyttöystävääsi, koska se on ainoa keino kiinnittää teidän huomionne. Minä todella tarvitsen teidän apuanne”, Lucy lisäsi ja ellei naisen pähkinänruskeista silmistä olisi paistanut niin suuri ylpeys, Sirius olisi saattanut itse asiassa ajatella naisen anelevan. Hän ei kuitenkaan antanut sen vaikuttaa itseensä, vaan ainoastaan katsoi naista pitkään.

“Hyvä on”, Lucy jatkoi palaten takaisin teräväsanaiseen, suloiseen kuoreensa. “Kuinka paljon te tiedätte meistä kahdesta?”

“Me tiedämme, että te olette naimisissa”, James vastasi ennen kuin Sirius ehti puhumaan.

“Ja teillä on tytär”, pisti väliin Sirius, joka oli kuullut Remuksen puhuvan kohtauksesta Juden ja pikku Sunday-tytön välillä.

“Ei Dimanche ole minun lapsi”, Jude kielsi lammasmaisesti hymyillen. “’än on Lucyn tyttö.”

“Niin on”, vahvisti Lucy. “Hän on oikeastaan sellainen vahinko, vai miten sitä sanotaankaan - sain hänet, kun olin kuudentoista.”

Hän nosti leukaansa ja haastoi katseellaan Siriuksen ja Jamesin tekemään ilkeitä välihuomautuksia. Kaksikko pysyi kuitenkin vaiti haluamatta joutua tekemisiin Lucyn pitkien, kukkakuvioilla koristettujen kynsien kanssa. Siriusta melkein nauratti se, millaisessa otteessa tuo oravamainen pikku tyttö piti heitä kaikkia: aviomiestään ja vieraitaan. Hän otti paremman asennon tuolilla.

“Olen hoitanut Sundayta yksin siitä lähtien kun sain hänet. Jätin koulun kesken silloin aiemmin, olkoonkin, että Dumbledore olisi varmasti tehnyt järjestelyitä pitääkseen minut koulussa. En halunnut ketään Sundayta pilkkaamaan. Joten muutin Lontooseen ja hankin itselleni työn sen ainoan asian kanssa mitä osaan tehdä, eli kirjoittaa. Sunday seurasi mukana. Me asuimme yhdessä siihen saakka, kunnes tapasin Juden hänen tullessaan Englantiin.”
Jude oli lehahtanut helakanpunaiseksi kasvoiltaan. “Se ei ollut kovin ‘ohdokas tapaaminen”, hän myönsi. “Olin eksynyt - “
“Hän on aina eksyksissä”, keskeytti Lucy. “Ei pysyisi suunnassa edes kompassin kanssa.”

Sirius seurasi kiinnostuneena Juden ilmeitä nähdäkseen, miten mies suhtautui tähän terävään huomautukseen, mutta ranskalainen ainoastaan hymyili Lucylle. Siriukselle ei ollut hetkeäkään epäselvää, kuka suhteessa vei ja kuka vikisi.

“Minä kysyin tietä asunnolleni”, Jude sanoi edelleen hymyillen. “Ja koska me asuimme samassa kaupunginosassa, kysyin tietä useamminkin.”

“En ihmettelisi, vaikka olisin ollut ainoa koko kaupungissa, joka ymmärsi Juden outoa mongerrusta!” Lucy nauroi silmäillen miestään silmälasiensa linssien raosta. Hänen silmänsä välkkyivät. “Joka tapauksessa asiat menivät siitä eteenpäin niin kuin niiden voi olettaakin menevän, eli me menimme naimisiin. Tosin vasta sen jälkeen kun minä kosin Judea - “ Lucy mutristi huuliaan tyytymättömänä. Jude vaihtoi asentoa tuntien selvästi olonsa epämukavaksi.

“Cherié, ei kai ‘eille tarvitse kertoa kaikkea?”

“Ei”, hymyili Lucy. “Mutta sinä ansaitsit tuon. Palatakseni asiaan - me siis menimme naimisiin ja minä ja Sunday muutimme Juden luokse.”

“Kaikki meni ‘yvin aina viime ‘elmikuuhun asti - “

“Joulukuuhun, Jude, joulukuuhun”, oikaisi Lucy. “Äläkä ryhdy väittämään, että minä valehtelen, koska minä muistan tämän! Se oli se kuukausi, kun Sara-täti lähetti Sundaylle sen korppikaulaketjun ja sitä toffeeta, joka ei irronnut hänen hampaistaan, kyllähän sinä muistat? En ikinä unohda sitä - piti viedä Sunday Mungoon kesken joululoman ja tungos oli sen mukainen - “

“Te riitelette kuin vanha aviopari”, James kommentoi huvittuneena. Sirius tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen.

“Odota vain, Sarvihaara, tuollainen sinustakin vielä tulee.”

“Voi turha toivo!”
Jude rykäisi. Molemmat Kelmit vaikenivat kuin joku olisi tunkenut kokonaisen kananmunan kerralla heidän henkitorveensa. He katsoivat kysyvästi pitkää ranskalaista ja tämän vieressä istuvaa epäsovinnaista toimittajaa, joka oli taas ottanut kasvoilleen suloisimman ilmeensä ja keimaili nyt itsekseen.

“Mitä tapahtui viime helmikuussa?” Sirius kysyi asiallisesti.

“Joulukuussa!” Lucy huudahti hermostuneena. “Se oli joulukuu!”

James huokaisi. “Antakaa Anturajalalle anteeksi, hän ei ole vielä oppinut luettelemaan kuukausia. Jude…?”

“Viime joulukuu oli aika ‘irveä”, Jude tunnusti saman tien kuin olisi kaiken aikaa vain odottanut kehotusta puhumiseen. “Siihen aikaan kuolonsyöjät kiinnostuivat Sundaysta, ‘e alkoivat seurata ‘äntä jatkuvasti - “

“Eikä se jäänyt edes siihen”, Lucy sanoi vakavoituen kertaheitolla. Hänen täytyi olosuhteista huolimatta suhtautua tyttäreensä hyvin vakavasti, Sirius päätteli, sillä hänen ruskeat nappisilmänsä olivat suorastaan tulvillaan huolta. Myös Jude näytti vakavalta, vaikka ei edes ollut sen Sunday-tytön isä. Korkeintaan henkisesti.

“En tiedä miksi kuolonsyöjät tekivät niin, mutta jossakin vaiheessa he päättivät haluavansa Sundayn itselleen. He yrittivät kidnapata hänet kolmesti ennen kuin uskoivat, ettei siitä tule mitään. Me muutimme uuteen kotiin ja piilotimme Sundayn loitsujen avulla heiltä…”

“Siinä vaiheessa ‘e alkoivat kiristää”, Jude jatkoi myrkylliseen sävyyn. “Lucea, nimittäin. ‘e antoivat ‘änelle kolme vaihtoehtoa: kertoa, missä Dimanche on, kirjoitella typeriä lehtiin tai tulla tapetuksi.”

“Aluksi heille riitti se, että minä valehtelin sanomalehteen heidän puolestaan”, Lucy sanoi kuivaten silmiään kaapunsa hihalla. “Kaikenlaisia typeriä valheita siitä, miten kuolonsyöjät ovat siirtyneet Ruotsiin… jätin kertomatta murhista… vaihdoin nimiä… heillä ei ollut ilmeisesti kiireitä Sundayn kanssa. Sitten tuli tämä uusi kuolonsyöjä, Regulus - “

“REGULUS?”

Siriuksen huuto halkoi huoneen hiljaisuutta sellaisella voimalla, että pelkkä säikähdys riitti vaientamaan Lucyn. Nainen nyökkäsi itkun partaalla ja tarttui miehensä käteen kuin peläten, että Sirius voisi tehdä jotakin typerää. Niin kuin kaikki Blackin suvun jäsenet, Sirius ajatteli katkerana. Ei kukaan kunnon ihminen luottanut heihin, olivat he todistaneet itsensä sen arvoisiksi kymmenentuhatta kertaa tai ei.

“Niin, Regulus Black”, Lucy niiskaisi hetken kuluttua katse käsiinsä painettuna. “Hän sanoi, ettei pelkkä lehtikirjoittelu enää riitä - että minun pitää kertoa, missä Sunday on, tai hän tappaa meidät molemmat - “

“Siksi ’än ’alusi puhua sinun kanssasi, Sirius”, Jude selitti, kun rajut nyyhkäykset vaiensivat Lucyn kokonaan. “’än ‘alusi tietää, voitko sinä tehdä mitään sille Regulukselle?”

Sirius naurahti katkerasti. Siitä oli jo kaksi kuukautta kun hän oli edellisen kerran puhunut Reguluksen kanssa, eikä hänellä ollut ollut aikomustakaan korjata asianlaitaa. Oli kokonaan Reguluksen asia etsiä hänet käsiinsä, jos kuolonsyöjänuorukainen sitä ylipäätänsä halusi. Eikä se ollut kovin todennäköinen vaihtoehto, Sirius täydensi mielessään. Kaikkien tietojen mukaan Regulus oli ainakin jokseenkin onnellinen siellä missä olikin, eli kaukana veljestään.

Hän kohotti katseensa takaisin Lucyyn ja näki naisen itkevän hillittömästi vasten Juden aurorinkaavun verhoamaa olkapäätä. Tuntui pahalta sanoa Lucylle, ettei mitään toivoa ollut, kun nainen yritti niin kovasti pelastaa tyttärensä. Ja ainahan Sirius voisi yrittää - jos ei nyt suoranaisesti käskeä Regulusta lopettamaan, niin ainakin selvittää, miksi kuolonsyöjät olivat niin kiinnostuneita pienestä Sunday Wrightista.

“Hyvä on”, Sirius lupasi syvän huokauksen kera. “Minä puhun Reguluksen kanssa. Mutta en lupaa mitään.”

James oli huoneessa ainoa, joka tajusi, mitä tuo lupaus kokonaisuudessaan oikein merkitsi Siriukselle. Hän taputti ystäväänsä rohkaisevasti hartioihin samalla kun Lucy kuivasi kyyneleensä ja väläytti Siriukselle valloittavan hymyn, joka kaikessa kirkkaudessaan kilpaili itsensä auringon kanssa.

Ajatus Reguluksesta vaivasi Siriusta koko iltapäivän ajan aina siihen saakka, kunnes tuli aika lähteä Manchesteriin Ariannan kanssa. Oli mahdotonta sanoa, kumpi tieto ahdisti Siriusta enemmän: tieto siitä, että hän joutuisi tapaamaan taas veljensä, vai tieto siitä, että hänen tyttöystävänsä olisi muutaman tunnin kuluttua niin raivoissaan hänelle, ettei varmasti enää puhuisi hänelle. Hänestä tuntui kuin Arianna olisi voinut nähdä hänen hymyilevän naamionsa lävitse ja tietää, mitä hän oikein suunnitteli. Ainakin Ariannan kasvoilla oli epäluuloinen ilme, kun he puoli viiden aikaan kohtasivat toisensa tytön vanhan kotitalon pihamaalla Manchesterissa. Taivaalta valui räntää tasaisena harmaana virtana.

“Tänne tuleminen oli huono ajatus”, Arianna mutisi katse kiinnittyneenä kotitalonsa vaaleankeltaiseen julkisivuun. “Hautajaistunnelma oikein leijuu ilmassa. Ihmettelen vain, kenet he aikovat lynkata tänään.”

Sirius kätki syyllisyytensä teeskennellen tuijottavansa äärimmäisen tiiviisti talon portilla olevaa kookasta puutarhatonttua, jonka kädessä olevassa kyltissä luki: “POSTELJOONEJA VAIN OMALLA VASTUULLA”.

“Sinä kuvittelet vain”, Sirius valehteli ja kysyi sitten osoittaen puutarhatonttua: “Milloin he ovat tuon lisänneet?”

“Kaksi viikkoa sitten, kun kävin kotona”, Arianna hymähti tarkastellen verenhimoiselta näyttävää pihatonttua. “He kyllästyivät siihen, että joku typerä postimies tuli koputtelemaan heidän ovelleen etsien postiluukkua. Tuo pitää heidät kyllä poissa.”

“Pelkän kyltin voimalla?”

“Ei… se osaa tarvittaessa mulkoilla erittäin pahasti”, Arianna hymyili. “Jake olisi halunnut lumota sen puremaan, mutta äiti kielsi.”

Sirius nyökkäsi ymmärtävästi. Ariannan äiti, Ann-Graze oli tiukka ja vakavaotteinen nainen, minkä lisäksi hän työskenteli jättiesineiden väärinkäytön osastolla taikaministeriössä. Koska Ariannan isäkään ei ollut huumorintajultaan sen kehittyneempi, ei Sirius voinut kuin ihmetellä, miten nuo kaksi syntymäjäykkää ihmistä olivat voineet saada Ariannan ja Jaken kaltaisia lapsia.

“Mennäänkö sisälle?” Sirius ehdotti tarjoten Ariannalle käsivartensa. Arianna nyökkäsi kireästi aavistaen selvästi, että jotakin oli vialla. Sirius ei halunnut edes kuvitella tyttöystävänsä reaktiota, kun tälle viimein selviäisi, mitä hänen päänsä menoksi oikein oli suunniteltu. Hän toivoi, että Arianna ei sentään ryhtyisi paiskomaan kirouksia ympäriinsä.

He ehtivät koputtaa ovelle vain hetken verran, ennen kuin sisältä kuului raskaita askelia ja Jake Bellin viimeisillään raskaana oleva vaimo Rosaria tuli avaamaan oven. Hän oli huomattavan pitkä ja vaikuttavannäköinen nainen, jonka harmaissa silmissä oli arvokkuutta, jota Sirius ei olisi milloinkaan voinut saavuttaa. Ei ollut vaikeaa kuvitella Rosariaa suuren kartanon tai linnan valtiattareksi. Silti naisen silmäkulmissa oli sama pilke kuin aviomiehellään ja tämän pikkusisarella.

“Toiset ovat ruokailuhuoneessa”, Rosaria sanoi hymyillen ja lähti johdattamaan vieraita edellään. “Odotimme vain teitä.”
“Mitä minä sanoin”, Arianna supisi heidän kävellessään valoisaa, kirkkaankeltaisella sisustettua käytävää eteenpäin. “Kaamean virallinen tunnelma. Tästä tulee katastrofi - ehkä joku meistä on epähuomiossa varastanut äidin ompeluneulan tai vastaavaa.”

Sirius pakottautui nauramaan ja tönäisi Ariannaa leikkisästi. “Rauhoitu nyt! Olet kuin mikäkin hermokimppu!”

“Sittenhän minä olen hyvä vastine lihaskimpulle, vai mitä?”

“Minä en ole lihaskimppu, minä olen hyvintreenattu!” Sirius protestoi loukkaantuneena.

“Sama asia.”

“Eikä ole! Rosaria, tee jotakin!” Sirius aneli. Rosaria Bell kääntyi ympäri katsellen heitä kuin hänen edessään olisi seisonut kaksi tukkanuottasille ajautunutta pikkulasta. Hän ravisti päätään huvittuneena.

“Kyllä sinun täytyy itse rangaista ongelmasi, Sirius”, nainen pahoitteli.

“Juuri niin!” Arianna sanoi asettaen kätensä lanteilleen. “Siinäs kuulit.”
“Oletko varma? Voi olla, että sinun kovaäänisyytesi on kuurouttanut minut ennen aikojani…”

Arianna upotti sormensa Siriuksen kylkiin. Sirius rääkäisi ja siirtyi kiireesti pois tytön ulottuvilta vilkuillen tätä loukkaantuneena. Arianna vain nauroi - nauroi niin iloisesti, että Sirius tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa ajatellessaan sitä, mitä aikoi tytölle tehdä. Arianna ei ansainnut sitä… mutta muita vaihtoehtoja ei ollut, Sirius sanoi itselleen tiukasti ja tarttui taas Ariannan käsivarteen.

“Olehan nyt kunnolla, tai minä vaiennan sinut”, hän määräsi virnistellen Ariannalle niin keskittyneesti, että oli kävellä päin pitkää miestä, jolla oli samanlainen tumma tukka ja pahankurinen virnistys kuin Ariannallakin, vaikka samalla miehen sinisistä silmistä paistoikin huoli. Jake Bell.

“Älä sentään lopullisesti häntä vaienna, kuolleet pikkusiskot ovat niin hyödyttömiä”, Jake moitti hyväntuulisesti. Arianna näytti kieltä veljelleen kuin huonokäytöksisen pikkutytön esikuva.

“Ellei sitten satu olemaan kuolleiden hyväksikäyttäjä…”
“Arianna!” kuului tytön isän rautainen napautus. “Hillitse kielenkäyttöäsi!”

Arianna hymyili isälleen enkelimäisesti ja kääntyi sitten mumisemaan Siriuksen korvaan: “Kun hän tajuaisi, miten monella tavalla sanan ‘kielenkäyttö’ voi ymmärtää…”

Sirius pyrskähteli muutaman kerran epävarmasti yrittäen pidätellä nauruaan. Tuon yhden äärimmäisen kaksimielisen huomautuksen myötä tunnelma vapautui huomattavasti, ainakin Ariannan osalta. Valittamatta tyttö halasi niin veljeään kuin vanhempiaankin tervehdykseksi ja siirtyi sitten takaisin Siriuksen luokse yrittäen olla kuulematta äitinsä järkyttyneitä ‘tyttöseni, miten sinusta on tullut noin laiha’-huomautuksia.

“Se johtuu Siriuksen huonosta ruoanlaittotaidosta”, Arianna näpäytti ärtyneenä. “Ja minä joudun syömään niitä keitoksia!”

Rouva Bellin hyvinmuotoillut kulmakarvat kohosivat aina tämän hiusrajaan saakka. “Asutteko te kaksi yhdessä?”

“Emme”, Sirius änkytti.

“Kyllä”, Arianna paukautti samaan aikaan. Sirius vilkaisi tyttöä yhtä hämmentyneenä kuin muutkin Bellin perheen jäsenet.

“Siis asutteko vai ette?” rouva Bell vaati tietää.

“Asumme”, Arianna vastasi niin lujasti, ettei Siriuskaan uskaltanut väittää vastaan. “Sirius tässä tarkoitti sitä, että emme asu VIRALLISESTI yhdessä... keinottelua asumistukien saamiseksi, kyllähän te tiedätte.”
Rouva Bell nyökytteli hyväksyvästi, vaikka naisen ilme kertoikin, että hän etsi kuollakseen syytä väittää vastaan. Hän oli Belleistä se, jolta Arianna oli ehdottomasti perinyt riidanhaluisuutensa - muuta yhteistä äidillä ja tyttärellä ei sitten ollutkaan, ei ulkonäöllisesti eikä luonteenpiirteiden kautta.

Ariannan äiti tuhisi paikoillaan monta minuuttia, kunnes lopulta löysi mielestään sopivan vastaväitteen ja tokaisi:

“Jos sinä asumistukea tarvitset, olisit pyytänyt meiltä.”

“Niin, meillähän se raha kasvaakin puussa”, Arianna sanoi silmiään pyörittäen. “Vakavissaan, voisimmeko mitenkään lopettaa tätä keskustelua ennen kuin minä ja Sirius kyllästymme ja katoamme minun huoneeseeni pommittamaan puutarhatonttua tilitukuilla?”

“Tulitikuilla”, Sirius korjasi hiljaa. Arianna astui hänen varpailleen.

“Lopetetaan tämä henkinen kädenvääntö jo ja mennä pöytään”, Jake ehdotti äänessään syvästi piinattu sävy. Sirius tunsi myötätuntoa miestä kohtaan. Hän itse joutui kestämään Ariannan ja tämän perheen väittelyitä vain hetkellisesti, kun taas Jakelle se oli elinkautinen. Miesparka.

Rouva Bell ja Arianna rikkoivat vastentahtoisesti murhaavan katsekontaktinsa ja siirtyivät Jaken ja Rosarian kannoilla pöydän ääreen. Keskustelu siirtyi oitis arkisempiin asioihin, kuten Ariannan veljen lapseen (“Siitä tulee poika ja sen nimeksi tulee Josh”, Jake sanoi tiukasti suostumatta uskomaan muita vaihtoehtoja) ja Ariannan huispausuraan (“Jos minulta kysytään, olisit saanut harkita sitä taikaministeriötä, vaikka arvosanasi olivat mitä olivat”). Sirius pysytteli suurimman osan ajasta vaiti ja keskittyi leikkaamaan kurpitsapiirastaan teeskennellen, ettei mikään maailmassa voinut häiritä häntä. Hän oli kiitollinen siitä, että Arianna oli niin keskittynyt väittelemään perheenjäsentensä kanssa, ettei tytöllä ollut aikaa kiinnittää häneen kovin paljon huomiota. Toisenlaisissa olosuhteissa Arianna olisi oitis huomannut jonkin olevan vikana.

He olivat melkein syöneet ateriansa loppuun, kun Jake viimein laski lautasliinansa syliinsä ja päätti pudottaa sen pommin, jota Sirius oli koko ruokailun ajan kammonnut.

“Arianna”, Jake aloitti äänessään se päättäväisen määrätietoinen sävy, jota Sirius oli itsekin usein tyttöön käyttänyt - sääli vain, ettei siitä ollut koskaan ollut minkään valtakunnan hyötyä.

Arianna muuttui oitis varautuneeksi ja siristi silmiään. “No?”

“Olen tässä ajatellut - “

“Kuulostaa pahalta”, Arianna murjaisi. Jake näytti ärtyneeltä.

“Kuuntelisitko nyt?”

Arianna vajosi mielenosoituksellisesti syvemmälle tuoliinsa. Ruokasaliin oli laskeutunut oikea hautajaistunnelma. Sirius teki mielessään inventaariota huoneen lasiesineistä siltä varalta, että Arianna päättäisi jostakin syystä ryhtyä paiskomaan heitä niillä.

Jake ryki hetken ja lausahti sitten: “Olet varmasti itsekin huomannut, että olet melko… laiha.”

“Se ei kuulu sinulle tippaakaan! Minä vain harrastan urheilua!” Arianna tuiskahti. Ei täytynyt tuntea tyttöä kovin tarkasti, että saattoi aistia huoneessa sillä hetkellä leijuvan vaaran. Jos ihmiset olisivat voineet palaa ruudin lailla, Arianna olisi poukonnut lujaa vauhtia vasten seiniä.

Jake pudisti päätään kasvoillaan ilme, joka kieli, ettei hän aikonut perääntyä sillä kertaa. Oli mahdotonta olla ihailematta miehen itsevarmuutta.

“Ei se siitä johdu, Ria, ja sinä tiedät sen ihan hyvin itsekin. Olen puhunut Siriukselle ja - “
“MITÄ?” sen pidemmälle Jake ei ehtinyt, sillä siinä vaiheessa keskustelua Arianna paukautti lusikkansa lautaselleen ja nousi ylös pöydästä sellaisella voimalla, että pöytä olisi yhtä hyvin voinut lentää nurin saman tien. Tytön siniset silmät salamoivat myrskyä enteillen. Heikompi mies olisi maastoutunut pöydän alle katseen voimasta, mutta Sirius pakottautui pysymään vakaana ja vastasi tiukasti:

“Sinä tarvitsit sitä, Arianna. Et kuunnellut minua - “
“Joten sinä menit kielimään minusta minun veljelleni? Pahus, Sirius, minä kuvittelin, että sinuun voi LUOTTAA!” Arianna sähisi. Sirius siirtyi vasten tahtoaankin kauemmas siltä varalta, että Arianna saisi äkkiä päähänsä teroittaa kynsiään hänen kasvoihinsa. Hän olisi halunnut huutaa vasten Ariannan kasvoja ja tehdä tytölle selväksi sen, miten väärässä tämä oikein oli. Haikea järjenääni hänen sisällään kuitenkin intti, ettei se ollut järkevää - ei tässä tilanteessa, eikä varsinkaan näiden ihmisten kasvojen edessä. Niinpä hän hillitsi mielensä ja pysyi vaiti.

Arianna ravisti äkäisesti kiharoitaan. “Voisin kirota sinut lapsettomaksi juuri nyt, Sirius Black!”
“Arianna!” herra Bell ärjäisi perin juurin järkyttyneenä. “En kasvattanut sinua puhumaan tuolla tavalla!”
“Älkää huolehtiko, herra Bell”, Sirius pisti väliin virnistystä tavoitellen. “Olen kuullut pahempaakin.”

“Tässä ei ole nyt kyse siitä”, Jake sanoi yrittäen palata epätoivoisesti takaisin asiaan. “Vaan Ariannan syömishäiriöstä.”

Ariannan kynnet kaivautuivat hänen lautasliinaansa. “Minulla - ei - ole - mitään - syömishäiriötä - “ tyttö tavutti maailmanloppua enteilevä sävy äänessään samalla kun hän silmäili Siriusta katseella, joka sanoi: ‘tästä puhutaan vielä’. Sirius näytteli, ettei ollut huomannut mitään poikkeavaa tyttöystävänsä ilmeessä.

Jake huokaisi. “Arianna, mitä jos olisit rehellinen edes kerran elämässäsi? Me kaikki tiedämme, että sinulla on ongelma - jopa sinä itse tiedät sen. Et kai muuten vaivautuisi valehtelemaan Siriukselle, että syöt?”

Arianna kiepsahti katsomaan Siriusta kivettynyt hymy kasvoillaan. Hänen ilmeessään ei ollut lämmönhiukkastakaan. “Mitä sinä olet hänelle kertonut?” tyttö kysyi leikkien äkkiä ystävällistä ja vastaanottavaista.

“Vain totuuden”, Sirius tokaisi antamatta tyttöystävänsä ilmeen vaikuttaa itseensä millään tavalla. “Sen, että sinä valehtelit minulle alkavasi taas syödä, vaikka todellisuudessa vain oksensit salaa minulta. Minä en voi vahtia sinua, Arianna.”

“EN MINÄ OLE KÄSKENYTKÄÄN!” Arianna huusi.

“NO ANTEEKSI JOS SATUN PITÄMÄÄN SINUSTA!” Sirius karjui vastaan pystymättä käyttämään niinkään radikaaleja sanoja kuin rakkaus, vaikka tiesikin, että hänen olisi pitänyt tehdä niin.

“LOPETA SE SITTEN!”
“MINÄ EN OLE MIKÄÄN PAHUKSEN ON/OFF-MASIINA!”

“NYT - MOLEMMAT - HILJAA!” Jaken kova ääni tunkeutui heidän huutonsa ylitse ja sai heidät vaikenemaan kertaheitolla. Sirius tuijotti Ariannaa raskaasti hengittäen. Hän tunsi olonsa hirvittäväksi ja samalla paremmaksi kuin pitkään aikaan. Häntä ei ollut yksinkertaisesti luotu elämään rauhassa jonkun kanssa, ei ainakaan kovin pitkään.

Arianna laski katseensa käsiinsä kuin suklaakonvehdin varastamisesta kiinnijäänyt pikkulapsi. Jossakin muussa tilanteessa Sirius olisi saattanut nauraa sille vaikutukselle, joka Jakella pikkusisareensa oli.

“No niin”, Jake sanoi kohottaen kätensä. Hän veti syvään henkeä. “Sirius, arvostan sitä, että välität pikkusiskostani, mutta älä tapa häntä. Älä ainakaan tuolla tavalla. Arianna, tunnen kyllä temperamenttisi, mutta kiltti, KILTTI, kuuntele tämän kerran elämässäsi, jooko?”

Arianna mulkoili veljeään, mutta pysyi vaiti. Sirius käsitti tämän jonkinlaiseksi rauhantarjoukseksi ja uskalsi taas hengittää vapaasti. Herra Bell oli kasvoiltaan kalmankalpea, kun taas rouva Bell näytti lähinnä keittoastiaan pudonneelta ravulta. Rosaria oli aikaa sitten siirtynyt puhumaan vatsalleen ja antoi ymmärtää, ettei ollut kuullut koko keskustelua.

“Arianna, olemme kuulleet tarpeeksi selityksiäsi”, Jake sanoi äänensävyllä, joka kielsi kaikki vastaväitteet. Arianna yritti kyllä, mutta Sirius läimäytti käden hänen suulleen ja piti sitä siinä viitaten samalla Jakea jatkamaan. “Tiedämme, että sinä et pidä tästä - saatat jopa vihata meitä tämän vuoksi - mutta Sirius ja minä emme voi hallita sinua. Meidän täytyy auttaa sinua jollakin tavalla.”

Arianna yritti puhua, mutta Sirius esti häntä. Tyttö heilautti vapaata kättään ja läimäytti sen voimalla vasten Siriuksen poskea. Sirius kavahti taaksepäin punaisen, kihelmöivän jäljen kohotessa hänen poskelleen. Rouva Bell vaikutti olevan pyörtymisen partaalla suhisten itsekseen jotakin pilallemenneestä kasvatuksesta.

“Tuo riittää jo, Arianna”, huokaisi Jake. “Sinä voit tappaa meidät, pahoinpidellä meidät Mungoon tai myydä meidät McGarmiwalle, mutta minä aion silti sanoa tämän. Keskustelin asiasta äidin ja isän kanssa viime yönä ja me päätimme varata sinulle paikan Nälkäkurjesta.”

“MISTÄ?” Arianna parahti pudottaen käsistään viinilasin, josta oli ollut juuri juomassa. Viiniä ja lasinsirpaleita lensi ympäri huonetta. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota; Sirius ihmetteli, oliko hän joutunut keskelle jonkinlaista pysähtynyttä, vangittua hetkeä. Ainakin liikkuminen tuntui yhtä vaikealta.

“Nälkäkurjesta”, Jake toisti heikosti. Vasta sillä hetkellä Sirius tajusi, miten paljon pikkusiskon syömishäiriön oli täytynyt vaikuttaa mieheen. “Kyllä sinä tiedät, Nälkäkurjen Syöttölä Syömishäiriöistä kärsiville Velhoille, Noidille ja Kotitontuille - “
“Minä en halua sinne!”

“Arianna, sinun täytyy ymmärtää!”
“Ei!” Arianna kohotti kätensä torjuvasti eteensä. “Minulla ei ole mitään hemmetin syömishäiriötä enkä minä suostu minnekään hullujenhuoneelle vähäjärkisten kiusattavaksi!”

“Arianna, miettisit sanojasi! Sinä puhut nyt Rosarian työpaikasta!”
Arianna vilkaisi ohimennen punehtunutta Rosariaa, mutta oli jo niin raivon vallassa, ettei jaksanut kiinnittää asiaan huomiota. Sirius melkein sääli tyttöä. Hänhän oli lähellä hysteriaa!
“Minä en mene sinne!” Arianna sanoi itkuaan pidätellen. “Ette voi pakottaa minua!”
Huoneessa vallitsi painostava hiljaisuus. Sirius vilkuili vuoroin Ariannaa, vuoroin Jakea tietämättä tarkalleen, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut olevansa niin väärässä paikassa ja niin täydellisen väärässä. Hän voi melkein pahoin ajatellessaan sitä, mitä he olivat Ariannalle tekemässä.

“Itse asiassa - “ Jake aloitti synkästi. Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana Jake upotti kätensä velhonkaapunsa taskuun ja veti esille pergamentinpalasen. Hän ojensi sen Ariannalle. “Me voimme. Siinä on puolentoista kuukauden pakkohoitomääräys Nälkäkurjen bulimiaosastolle.”

“Olemme todella pahoillamme”, Sirius säesti käheästi.

Arianna tuijotti lamaantuneena käsissään olevaa pergamenttia. Sirius toivoi, että saisi tytön sanomaan jotakin - hän vihasi hiljaisuutta ja sitä nukkemaista, ilmeetöntä tapaa, jolla Arianna tuijotti eteensä. Mutta kun nuori huispaaja sitten viimein nosti katseensa, halusi Sirius välittömästi tämän kääntävän sen pois. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin suuren vihan ja halveksunnan paistavan Ariannan silmistä.

31.osa - Verta ja vihaa

30.11.1978

“Cinnamon, olet kaunis kuin... kaunis kuin... kuin…”

Cinnamon naputti kyllästyneenä sormenkynsillään lohikäärmedrinkkilasinsa reunaa. Hän katseli vuoroin seinällä olevaa maalausta, vuoroin vierellään baaritiskillä nyhjöttävää nuorta parantajanalkua, jota saattoi parhaimmillaankin kutsua vain ikävystyttäväksi. Kyseessä olivat toiset treffit Mungossa opiskelevan Brutus Kellnerin kanssa ja Cinnamon alkoi kovaa vauhtia tulla siihen tulokseen, että nämä treffit jäisivät myös viimeisiksi. Ei hän muuta ollut alun perin oikeastaan odottanutkaan. Brutus oli yksinkertaisesti vääränlainen mies: liian lahjaton puhumisessa ja muissakin asioissa, liian tavallinen, liian harmaa, liian mitä-vain. Edes Arianna ei olisi siinä tilanteessa ryhtynyt syyttelemään Cinnamonia liian korkeasta vaatimustasosta, mitä miehiin tuli.

“Nyt minä sen keksin!” Brutus hihkaisi läimäyttäen kämmenellään pöytää. Cinnamon pakottautui havahtumaan ajatuksistaan ja teeskenteli innostunutta siirtäessään katseensa takaisin pukinpartaiseen, etäisesti kurttuviikunaa muistuttavaan nuorukaiseen, jonka siniset silmät säteilivät vilpittömän kiinnostuneina.

“Keksit mitä?”

“Vertauskuvan sinun kauneudellesi”, Brutus vastasi kuin olisi järkyttynyt siitä, ettei Cinnamon muistanut enää, mistä he olivat alunperin puhuneet. Cinnamon itse ei pitänyt sitä kummoisenakaan ihmeenä. Brutus oli änkyttänyt niin pitkään, ettei edes Red Stronin kaltainen hyvämuistisuuden ihmelapsi olisi pystynyt kutsumaan mieleensä mitään siitä, mitä he olivat aiemmin toisilleen sanoneet.

“No?” Cinnamon kysyi - ei siksi, että olisi välittänyt tietää vaan siksi, että Brutus tuntui odottavan kysymystä suorastaan lapsekkaan kipeästi. Hän tunsi itsensä hetki hetkeltä ahdistuneemmaksi katsellessaan, kuinka hänen keskustelukumppaninsa silmät alkoivat kimmeltää. Mies ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Cinnamonin käteen.

“Cinnamon Bellini, sinä olet kaunis kuin marenkikastikkeeseen upotettu hyasintti.”

Cinnamon oli vähällä sylkäistä lohikäärmedrinkkinsä pöydälle Brutuksen sanat kuullessaan. Mies oli ilmeisesti tarkoittanut lauseen kohteliaisuudeksi, mutta Cinnamon osasi pitää sitä ainoastaan pahimmanlaatuisena loukkauksena. Hän oli aina vihannut marenkeja ja mitä tuli hyasintteihin... hänen ainoa mielikuvansa niihin liittyen oli se, kuinka Alice oli kantanut niitä heidän makuusaliinsa kolmannella luokalla ja Ariannan kasvot olivat turvonneet allergisen reaktion seurauksena niin pahasti, että tyttö oli pitänyt kuljettaa sairaalasiipeen.

“Tuota… kiitos”, Cinnamon sai änkytettyä pahoinvointinsa lomasta. Hän siemaisi kiireesti lisää kevyen poreilevaa juomaa toivomuksenaan hankkiutua niin humalaan, että hän joko lakkaisi ymmärtämästä mistään mitään tai alkaisi käyttäytyä niin tunkeilevasti, että Brutus säikähtäisi ja karkaisi paikalta. Jälkimmäinen vaihtoehto ei kuitenkaan vaikuttanut kovin todennäköiseltä. Brutuksen silmät sädehtivät kuin mies olisi nähnyt Cinnamonin paikalla kasan hehkuvia timantteja.

Cinnamon laski lasinsa pöydälle ja alkoi vilkuilla pakokauhuisena ympäri Vuotavaa Noidankattilaa. Tällaisina iltoina hän katui katkerasti sitä, että oli ikinä mennyt eroamaan Remuksesta. Olkoonkin, etteivät heidän välinsä olleet enää loppuaikoina tuntuneet miltään, ainakin hänellä oli vielä Remuksen aikaan ollut JOTAKIN. Nyt hän oli pelkkä säälittävä sekoitus hämmennystä, yksinoloa ja itsesääliä, joka ei vielä viikkojen kuluttuakaan jättänyt häntä rauhaan. Kaikki olisi saattanut mennä täysin hyvin, jos Arianna ei olisi lähtenyt, Cinnamon mietti vilkuillessaan äkäisesti huvittuneelta näyttävää baarimikko Tomia, joka selvästi tunsi vahingoniloa hänen puolestaan. Ariannan lähdön jälkeen Viistokujan asunto oli alkanut tuntua ahdistavalta ja tyhjältä. Cinnamon voi pahoin jo pelkästään kävellessään Ariannan ja Lilyn tyhjien huoneiden ohitse. Hän ei ollut koskaan osannut olla yksin ja niinpä hän oli käynyt tavallista useammin ulkona eri miesten kanssa huolimatta siitä, että nuo miehet osoittautuivat typeryksiksi yksi toisensa jälkeen. He olivat liian ilkeitä, liian tylsiä, liian tavallisia, liian harmaita, liian mitä-vain. Arianna olisi väittänyt Cinnamonin vertaavan kaikkia miehiä Alessandroon ja Remukseen. Huomattavasti myötätuntoisempi Lily sanoi vain, että hänellä oli huonoa onnea.

“Cinnamon?” Brutus taputti Cinnamonia käsivarrelle. Tyttö hätkähti onnistuen vain vaivoin pidättämään kirkaisun samalla kun veti kätensä kauemmas. Hän ei ymmärtänyt, mikä miehiä oikein vaivasi. Miksi he muuttuivat aina sietämättömiksi toisilla treffeillä?

“Mitä?” Cinnamon pikemminkin ärähti kuin kysyi. Brutuksen hymy värisi, mutta hän katsoi yhtä kaikki urheasti seuralaistaan.

“Olen suunnitellut seuraavat treffimme valmiiksi. Haluan viedä sinut käymään kotona Vermontissa - “

Cinnamon jäykistyi ja lakkasi kuuntelemasta tyytyen vain nyökkäilemään silloin tällöin näön vuoksi. Hän teki mielessään päätöksen, että tekisi heti Brutuksen vaiettua miehelle selväksi, ettei häntä kiinnostanut olla tämän kanssa missään tekemisissä. Olihan hän loukannut miehiä varsin helposti ennenkin, hän ajatteli syyllisesti, kun Remuksen kuva kohosi hänen silmiensä eteen. Remus ei ollut sanonut mitään hänen äkilliseen seurusteluintoonsa, eikä hän sitä oikeastaan ollut odottanutkaan. Mutta siitä huolimatta…

Yllättäen Cinnamonin siniset silmät äkkäsivät tutun hahmon Vuotavan Noidankattilan varjoista. Hän ei pystynyt uskomaan hyvää onneaan ahmiessaan katseellaan tummaa tukkaa, virtaviivaisia kasvonpiirteitä ja hoikkaa vartta, jotka nyt astuivat baaritiskin valoon ja ottivat paikkansa vain muutaman metrin päässä Cinnamonista, ikään kuin mies olisi kiusoitellut häntä. Alessandro.

Cinnamon ei jäänyt epäröimään, vaan läimäytti lasinsa vasten pöytää välittämättä lainkaan siitä, että juomaa läikkyi pöydälle ja järkyttyneen Brutuksen syliin. Hän liukui alas baarijakkaralta ja heitti hätäpäissään pöydälle muutaman kolikon.

“Anteeksi, Brutus, minun pitää mennä tervehtimään vanhaa ystävää”, Cinnamon tokaisi pakottautuen sivuuttamaan treffiseuransa onnettoman ilmeen aiheuttaman huonon omantunnon pistoksen. Kyllähän hän tiesi, ettei tapaamisen huonolaatuisuus ollut oikeastaan Brutuksen vika - mies vain oli todella lahjaton, mitä naisten kanssa olemiseen tuli. Cinnamon jätti kuitenkin tuon tosiasian lausumatta monien muiden loukkausten lomassa, nappasi takkinsa penkiltä ja siirtyi baaritiskin toiselle puolelle Alessandro Visardon seuraan.

Päästessään lähemmäs Cinnamon näki Alessandron liottavan lautasliinaansa lasissaan ikävystynyt ilme kasvoillaan. Ei ollut ihme, ettei mies ollut juuri koskenut juomaansa, Cinnamon mietti nyrpistäen nenäänsä. Lieju Alessandron edessä suorastaan savusi. Mies itse puolestaan näytti luvattoman komealta, kuten aina ennenkin. Jälleen kerran Cinnamon huomasi, millaista hukkausta koko Alessandro Adamo Visardo oikein olikaan. Ainutkaan elävä nainen ei saisi koskaan nimittää tämän ihastuttavia piirteitä itselleen kuuluviksi.

“Sinähän helpolla kyllästyit”, Alessandro totesi tehdessään Cinnamonille tilaa ahtaaseen nurkkaan. He joutuivat istumaan tiiviisti toisiaan vasten, mutta Alessandro ei näyttänyt varsinaisesti panevan asiaa pahakseen, vaikka näyttelikin pahantuulista ja välinpitämätöntä. Baaritiskin toisessa nurkassa Brutus sen sijaan ei vaivautunut peittelemään tunteitaan kiitäessään tuoleja kolistellen ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Cinnamon tunsi hetkellisesti huonoa omaatuntoa, mutta pakottautui sitten hautaamaan sen. Hän hymyili Alessandrolle tutkimatonta hymyään.

“Kyllästyin liian varhaisiin rakkaudentunnustuksiin. Mitä sinä täällä teet?”

“Juon itseni humalaan.”

Cinnamon kohotti kulmiaan. “Tuon liejun kanssa?”

“Ei se ole niin pahaa kuin miltä se näyttää”, Alessandro puolustautui laimeasti nostaessaan lasiaan. Hän maistoi myrkynvihreää nestettä ja teki parhaansa ollakseen irvistämättä. “Se auttaa päänsärkyyn.”

“On olemassa helpompiakin päänsärkylääkkeitä”, huomautti Cinnamon.
Alessandro hymyili harvinaista hymyään. “Mutta niihin ei liity jännitystä”, mies muistutti silmissään sellainen pirullinen välke, joka muistutti Cinnamonia auttamattomasti Redistä. Äkkiä tyttö huomasi miettivänsä, missä nuori aurori oli ja mitä tämä sillä hetkellä teki. Hän ravisti päätään pakottautuen elämään nykyhetkessä.

Cinnamonia ärsytti, kun hän huomasi, miten pelkkä Alessandron seurassa oleminen sai hänen mielialansa kohoamaan. Hän saattoi yrittää kaikkensa, mutta se ei tarkoittanut sitä, että hän olisi päässyt yli typerästä ihastuksestaan Alessandroon. Se ihastus tuntui seuraavan häntä minne hän ikinä menikin ja otti hänestä vallan, kunnes hän yllätti itsensä tuijottamasta jälleen kerran kaipaavasti Alessandron poninhäntää. Olisiko ollut helpompaa, jos hän ei olisi koskaan suudellut Alessandroa? Tuskin.

“Näytät mietteliäältä”, Alessandro totesi. “Treffiseuraasiko mietit?”

“Jos häntä voi kutsua treffiseuraksi, minä olen yhtä kuin Sirius Black”, vannoi Cinnamon. Hän ei ollut yllättynyt, vaikka Alessandro ei nauranutkaan hänen vitsilleen. Mies saattoi olla vakooja, mutta se ei tarkoittanut, että hän olisi tuntenut Kelmien monivivahteisen historian. Ja vaikka olisi tuntenutkin... no, Alessandro ei varsinaisesti ollut sitä nauravaisinta tyyppiä. Miksi jonkun niin mielenkiintoisen pitikin olla niin täydellisen kylmä?

Alessandro hymähti ja otti taas kulauksen myrkkyjuomastaan. “Miksi edes vaivaudut käymään ulkona tuollaisten surkimusten kanssa? Luulin, että sinulla olisi parempi maku.”

“Jos puhut nyt itsestäsi, olet omahyväisempi kuin luulinkaan!” Cinnamon kivahti. Hän toivoi sanojensa saavan Alessandron loukkaantumaan, tai edes hätkähtämään, mutta mies ainoastaan hymyili ovelasti ja ilmoitti, ettei ollut koskaan ollut Cinnamonin kanssa ulkona.

“Jos nyt olen rehellinen, minun täytyy sanoa, etten ole koskaan ollut ainoankaan tytön kanssa ulkona. Enkä ymmärrä, miksi sinäkään vaivaudut sellaiseen, kun on päivänselvää, etteivät tuollaiset ikävystyttävät pikku varpuspöllöt kiinnosta sinua tippaakaan”, sanoi Alessandro.

Cinnamon onnistui vain vaivoin estämään itseään huutamasta ääneen sitä, mitä hän todellisuudessa halusi sanoa: että juuri Alessandro ja yksinomaan Alessandro oli ajanut hänet merkityksettömien nahjusten seuraan, kun hän todellisuudessa halusi olla vain yhden miehen kanssa. Eikä se mies ollut enää missään tapauksessa Remus John Lupin, kuvitteli kuka tahansa mitä tahansa.

“Ei minulla ole parempaakaan tekemistä”, Cinnamon ilmoitti tyytyen totuuden toiseen puoleen, joka sinänsä oli aivan yhtä järkevä kuin varsinainen syykin - vain hieman vähemmän painava. “Lily asuu nykyään Jamesin luona ja Arianna on hoidossa Nälkäkurjessa. Olen yksin Viistokujalla. Totta kai minä voin olla iltaisin vaikka Lilyn tai Siriuksen tai Peterin ja Admiren luona, mutta se tuntuu jotenkin typerältä - tiedäthän, olla aina heidän vaivoinaan, koska he kuitenkin haluavat olla välillä keskenäänkin. Hehän ovat rakastuneita! Tai mitä tulee Siriukseen ja Remukseen - “

“Epäiletkö sinä heidän suuntautuneen toisiinsa? Koska jos sinä haluat tietää, voin laittaa asialle jonkun vakoojan ja - “

“EI!”

Alessandro vaikeni ja räpäytti hämmentyneesti silmiään. Sitten mies alkoi Cinnamonin suureksi ihmetykseksi nauraa. Hänen naurunsa oli matalaa ja kehräävää, oikeaa kissapedon naurua, Cinnamon totesi ja punastui välittömästi omia ajatuksiaan. Hänhän oli kuin mikäkin lemmenkipeä koulutyttö. Samanlainen kuin Arianna oli ollut viidennellä luokalla.

Ariannan ajatteleminen sai Cinnamonin mielialan laskemaan, joten hän karisti tytön nopeasti mielestään. “Mitä sinä oikein naurat?” hän tiukkasi keskustelukumppaniltaan.

Alessandro vaikeni yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja alkoi pyörittää poninhäntää sormiensa ympärille. “Sinä vain olet epälooginen, siinä kaikki. Jos sinä haluat seuraa itsellesi, eikö olisi viisaampaa hankkia joku asuinkumppani kuin pyöriä joka ilta eri miesten kanssa?”

“Paraskin puhuja”, Cinnamon nälväisi, vaikka todellisuudessa Alessandron ehdotus kiinnostikin häntä enemmän kuin hän halusi edes myöntää. Kämppäkaveri… siinä oli järkeä, se Cinnamonin oli pakko myöntää. Hän saisi jonkun maksamaan Lilyn osuuden vuokrasta ja säästyisi turhauttavilta, yksinäisiltä illoilta niiden kuuden viikon aikana, jotka Arianna vielä viettäisi vähemmän onnellisesti Nälkäkurjen hoitolaitoksessa.

“Kuulostat katkeralta. Mitä nyt?”

“Mitä nyt?” Cinnamon matki ivallisesti. Hän olisi keksinyt kysymykseen lukemattoman määrän vastauksia, mutta painosti itsensä nielaisemaan ne yhden kerrallaan, kunnes pahat sanat tuntuivat suorastaan tukehduttavan hänet. Hän sanoi ainoastaan:

“Tuntuu huvittavalta, että SINÄ arvostelet MINUA seuralaisen vaihtamisesta.”

“Käytä saman tien termiä ‘yhden yön juttu’, se on helpompaa sillä tavalla”, Alessandro ehdotti. Cinnamon punastui. Toisin kuin Alessandro, Arianna tai Sirius, hän oli jokseenkin hyvinkasvatettu tapaus, eikä mielellään käyttänyt mitään tökeröitä sanontatapoja, joihin törmäsi herkästi jokaisen vähänkin hämärämmän kulman takana.

“Miten vain”, Cinnamon mumisi katse käsiin painettuna. “Tarkoitin vain sitä, että - “

“Että sinua suututtaa se, että en ole kiinnostunut vakavasta seurustelusta”, Alessandro lopetti vakaasti. Miehen välinpitämättömyys oli suorastaan turhauttavaa.

Cinnamon nyökkäsi. “Niin.”
“No, minä en voi tehdä asialle yhtään mitään. Mihinpä lohikäärme suomuistaan pääsee?”

“Se vain on hirvittävää tuhlausta”, Cinnamon valehteli ottaen ääneensä etäisen ammattimaisen sävyn. Hän ojensi kätensä pöydän ylitse ja hipaisi sormenpäillään Alessandron kalpeaa poskipäätä. “Sinun piirteesi menevät täysin hukkaan, kun vältät naisia. Olisit yhtä kuin munkki, jos et olisi niin kiinnostunut naisten kierrättämisestä.”

Alessandro nauroi ilottomasti. “Olen kuullut pahempiakin kuvauksia itsestäni.”

“Ihan tosi”, Cinnamon intti haluamatta vielä luopua puheenaiheesta. “Etkö sinä voisi harkita muuttavasi tapojasi? Et sinä siihen kuolisi!”

“En ehkä, mutta päätyisin vain loukkaamaan naisia.”

“Sinä loukkaat heitä jo nyt.”
Alessandro kohautti olkapäitään antaen ymmärtää, ettei asia kiinnostanut häntä pisaran vertaa. Hän tyhjensi lasinsa, nosti kättään ja viittasi Tomia täyttämään itselleen uuden lasillisen. Cinnamon seurasi äänettömänä sivusta, kuinka raha ja juoma vaihtoivat omistajaa kilinän ja valheellisten hymyjen kera.

“Loukkaisin heitä vielä pahemmin, jos antaisin ymmärtää välittäväni heistä. Nyt ainakin osa heistä tietää, ettei minua kiinnosta.”

“Se ei tarkoita, etteivät he voisi itkeä perääsi”, muistutti Cinnamon.

Alessandro huokaisi kärsimättömästi. “Mikaja Thorntonin nimeen, Bellini, etkö sinä voisi vain lopettaa? Minä - en - aio - muuttua. En koskaan seurustele vakavasti tai julista kenellekään rakkauttani. Usko pois, se on parempi sillä lailla! En ymmärrä, miksi sinun pitää inttää!”

“Koska minä halveksun sinun elämäntapaasi.”

“Sinä halveksut sitä, koska et ymmärrä sitä”, Alessandro sanoi tummat silmät mustaa tulta säkenöiden. Toisenlaisissa olosuhteissa tuo nimenomainen katse olisi saattanut saada Cinnamonin jopa pelkäämään.

“Ihan tosi”, Alessandro jatkoi nojautuen lähemmäs pöydän ylitse. “Oletko sinä koskaan kokeillut minun elämäntapaani?”

“Minä en HALUA kokeilla sitä!”

“Siinä näet. No, lyödään sitten vetoa: sinä elät kaksi viikkoa minun tavallani ja minä elän kaksi viikkoa sinun tavallasi. Rakkaudentunnustuksine kaikkineen”, Alessandro lisäsi huvittuneesti naurahtaen. “Hankin itselleni kunnon tyttöystävän, hukutan hänet kaikkeen inhottavaan ja siirappiseen ja kohtelen häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sillä aikaa sinä kierrät miehen luota miehen luo. Ymmärretty?”
Cinnamon vaikeni häkeltyneenä. Hän ei osannut sanoa sitä ääneen, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan ryhtyä vedonlyöntiin asiasta, jota hän ei voisi milloinkaan voittaa. Alessandron katse tuntui suorastaan liimautuvan häneen ja julisti hänet pelkuriksi, ennen kuin ehti edes sanomaan mitään. Hän tunsi kylmän kiukun leimahtavan suonissaan. Aliarvioiduksi tuleminen ei ollut todellakaan hänen lempiajanvietettään.

“Lyödään sitten vetoa”, Cinnamon tiuskaisi katuen sanojaan heti kun ne olivat jättäneet hänen huulensa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää perua. Ja se oli ollut koko ajan Alessandron tarkoituskin, Cinnamon arveli katsellessaan, kuinka mies nojautui taaksepäin tuolillaan tyytyväinen hymy huulillaan. Mies oli antanut ymmärtää, ettei uskonut Cinnamonin pystyvän vetoon. Hän oli tiennyt, ettei tyttö voisi vastustaa haastetta.

“Sepä hienoa. Mitä tulee vedon ehtoihin… häviäjä tanssii voittajan pillin mukaan, vai mitä?” oli kaikki, mitä Alessandro sanoi ensi alkuun. “Esittelen huomisiltana sinulle uuden tyttöystäväni. Ja mitä tulee sinun osuuteesi vedosta... no, minä olen vakooja. Kyllähän sinä tiedät, että minä saan tietää.”

Alessandro hymyili omahyväisesti, antoi kätensä kulkeutua Cinnamonin hiuksiin ja pakotti tytön lähelleen suudellen tätä lujasti huulille. Cinnamon teki kaikkensa vetäytyäkseen irti - kyllähän hän tiesi, ettei kosketuksella ollut Alessandrolle mitään merkitystä. Hän pysyi kuitenkin paikoillaan aina siihen saakka, kunnes mies liikahti kauemmas tutkimaton katse silmissään.

Cinnamon katseli sokean suuttumuksen vallassa, kuinka Alessandro maksoi baarimikolle ja lähti paikalta. Hän seurasi miehen kulkua aina ovelle saakka kiroten itseään ja omaa heikkouttaan. Keskustelu oli ollut jälleen kerran täydellinen katastrofi. Tai ei ehkä sittenkään aivan täydellinen, korjasi Cinnamon. Ainakin Alessandro oli antanut hänelle ajattelemisen aihetta puheillaan asuinkumppanin hankkimisesta.

“Sinä haet lehti-ilmoituksella kämppäkaveria?” James ällisteli myöhään joulukuun kolmannen päivän iltana, kun Cinnamon oli jälleen kerran hylännyt ahdistavan hiljaisen asuntonsa Viistokujalla ja siirtynyt viettämään iltaa Jamesin ja Lilyn luokse. Paikalla oli myös hiljainen ja tavallista vakavampi Sirius sekä Peter, joka kuherteli Admiren ja tämän kissan kanssa huoneen nurkassa.

James tuijotti Cinnamonia avoimen äimistyneenä, kun tyttö nyökkäsi vahvistukseksi hänen sanoilleen. Hän vaihtoi ihmettelevän katseen vieressä istuvan Lilyn kanssa. Tuntui oudolta, että vieraita ihmisiä välttelevä Cinnamon halusi äkkiä kutsua ventovieraan asumaan kotiinsa.

“En ole aivan varma siitä, että se on hyvä ajatus, Cin”, Lilykin sanoi varovasti paikaltaan Jamesin viereltä. “Tällaisina aikoina ei ole mitenkään viisasta luottaa vieraisiin - “

“Minä en välitä siitä, onko se viisasta vai ei”, Cinnamon vastasi yrittämättäkään pidätellä äkillistä raivoaan. “Olen vain kyllästynyt istumaan yksin Viistokujalla kuin mikäkin muumio!”
“Ehkä sinun pitäisi kysyä asiaa ensin Ariannalta?” Lily ehdotti heikosti.

Cinnamon mulkaisi häntä vihaisesti. “Ei ole minun vikani, että Arianna joutui hoitoon!”
James vavahti. Olkoonkin, että tämä uusi, itsevarmempi Cinnamon oli huomattavaa edistystä verrattuna siihen itsesäälissään riutuvaan kalvakkaan pikkutyttöön, jonka hän oli seitsemännen luokan keskivaiheilla tuntenut, ei hän osannut olla toivomatta, että asiat olisivat menneet toisin. Cinnamon oli jälleen kerran kovin erilainen kuin ennen. Tuli hetkiä, jolloin Jamesia melkein pelotti ajatella, mitä tytöstä loppujen lopuksi tulisi.

“Kuule, Lily, ei sinun tarvitse huolehtia”, Cinnamon huokaisi nieleksien suuttumustaan. “Minä tiedän kyllä mitä teen. Minä vain tarvitsen jonkun, jonka kanssa asua, tai tulen hulluksi.”

“Ainahan sinä voisit asua täällä minun ja Jamesin kanssa”, Lily sanoi toiveikkaasti. “Meillä on kyllä tilaa.”

James pakotti itsensä nyökyttelemään vakuuttavasti. Ylimääräinen asuinkumppani ei välttämättä ollut sitä, mitä hän elämältä ensimmäisenä toivoi, mutta jos Lily sitä halusi, hän suostuisi epäröimättä. Sitä paitsi Cinnamon oli hänen perhettään siinä missä kuka tahansa hänen ystävistään, olkoonkin, että tyttö aiheutti ongelmia toisella tavalla kuin Remus tai Sirius tai Peter ikinä. Ystäviä ei yksinkertaisesti hylätty hädän hetkellä.

Jamesin huojennukseksi Cinnamon pudisti muitta mutkitta päätään.

“En minä tänne voi muuttaa”, tyttö sanoi ja virnisti sitten. “Ettekö ole kuulleet, että vastanaineiden lähistöllä oleminen pehmentää pään tehokkaammin kuin pussillinen vaaleanpunaisia jänöjusseja ikinä?”

“Hei, emme me niin pahoja ole!” James protestoi näreissään vilkaisten syrjäsilmällä vieressä istuvaa Lilyä, joka ainoastaan hymyili hänen loukkaantumiselleen. Tyttö ei tehnyt elettäkään vahvistaakseen tai kumotakseen Jamesin sanoja, eikä sillä ollut merkitystäkään. He olivat tottuneet jo yhteiseloonsa siinä määrin, ettei kummallakaan ollut enää tarvetta todistella selviytymistään. Totta kai heillä oli typerät kiistansa ja väittelynsä; vasta edellisenä päivänä Lily oli uhannut usuttaa tiskiharjan Jamesin kimppuun, koska poika oli mennyt epähuomiossa työntämään heidän postinsa takansytykkeeksi. Tuli päiviä, jolloin James sai huomata, että tietty aika kuukaudesta teki naispuolisista olennoista kammottavia asuinkumppaneita ja päiviä, jolloin Lily maastoutui Velhojen Vakoiluverkostoon vain välttääkseen Kadlein Kanuunoiden häviötä surevan Jamesin suuttumuksen. Silti he olivat toisilleen läheisempiä kuin koskaan aiemmin ja sen myös näki. Ei ollut oikeastaan mikään ihme, ettei Cinnamon halunnut muuttaa heidän asuntoonsa, James mietti kietaistessaan käsivartensa Lilyn olkapäiden ympärille.

“Jaa-a, enpä menisi sanomaan”, pohti Peter, joka oli siirtynyt pelaamaan kitakivipeliä yhdessä Siriuksen ja Admiren kanssa. Toisin kuin olisi voinut olettaa, Peter ei suinkaan ollut se, joka pelissä oli häviöllä. Hän oli kolmikosta ainoa, joka oli toistaiseksi välttänyt kitakivien sylkemät limaryöpyt ja oli niin ollen ainoa järkevän näköinen. Siriuksen hiukset olivat lähestulkoon hautautuneet pistävänkeltaiseen liejuun, kun taas Admire näytti olevan itkun partaalla tarkastellessaan vaaleanpunaisen villapaitansa helmaan ilmestyneitä tahroja.

“Mikä meissä muka on vikana?” Lily nauroi ristiessään säärensä sohvalle. “Jos saa huomauttaa, ME emme ole olleet ne, jotka ovat kaulailleet puolet tästä illasta!”

“Niin, koska sinä olet entinen johtajatyttö ja inhoat julkista fyysistä kontaktia”, Sirius muistutti heräten hetkellisesti transsistaan. James mittaili huolestuneesti parasta ystäväänsä katseellaan päästä varpaisiin. Hän arveli, että Sirius oli ainoastaan masentunut Ariannan lähdön vuoksi, mutta asiasta oli mahdoton olla täysin varma. Jokin poikaa joka tapauksessa vaivasi, sen James tiesi.

Lily hymähti. “Ei kukaan vaadikaan aloittamaan mitään suurta imukuppimaratonia täällä, jos sinä sitä vihjasit. Sellainen on tyylitöntä.”

“Sellainen on Anturajalan tyyliä”, Peter oikaisi. Sirius pyöritti silmiään, pyyhkäisi kellertävää limaa otsaltaan ja läimäytti sen vasten Peterin poskea. Admire uikutti.

“Sinä sotket hänen kasvonsa!”

“Vuoroin vieraissa, muru”, Sirius lohdutti.

Peter loi ystäväänsä varoittavan katseen. “Minä en halua sinua käymään vieraissa tyttöystäväni luona, kiitos vain.”

Tunnelma keveni oitis toisten purskahtaessa levottomaan nauruun ja keskustelu Cinnamonin kämppäkaveriasiasta unohtui. James veti Lilyn tiukemmin syliinsä ja ajatteli vähän yli kolmen viikon päässä odottavaa joulua. Hänen vanhempansa olivat kutsuneet hänet ja Lilyn jouluksi Godricin Notkoon siinä missä Siriuksenkin, mutta hän tiesi jo, ettei menisi, ellei Lily sitä ehdottomasti vaatisi. Vaikka hän rakastikin edelleen vanhempiaan yli kaiken, oli hänellä nyt omakin perheensä ja oli aika viettää tämä ensimmäinen joulu sen perheen kanssa. Seuraavana vuonna hän voisi jo harkita Godricin Notkoon lähtemistä.

James tiesi, että hän ja Lily viettäisivät joulun yhdessä, eikä sitä tosiasiaa ollut kyseenalaistaminen. Sen sijaan häntä mietityttivät muut joulujärjestelyt. Hän ja Lily olivat puhuneet alustavasti siitä, että voisivat kutsua kaikki ystävänsä luokseen jouluksi. Olisi tuntunut väärältä jättää Sirius kaiken ulkopuolelle, James ajatteli katsellessaan ystäväänsä, joka tuijotti surkeana takkatuleen. Siriuksella ei ollut perhettä, jonka luokse mennä, eikä ollut lainkaan varmaa, että Arianna tulisi viettämään joulua tämän kanssa. Tyttö saisi ehkä luvan lähteä Nälkäkurjesta joululomalle, mutta vaikutti epätodennäköiseltä, että hän kaiken jälkeen haluaisi tavata perhettään tai Siriusta. James muisti aamun, jolloin Arianna oli pakotettu lähtemään ja tiesi, ettei haluaisi kokea mitään sen esityksen kaltaista uudelleen.

“Hei, Sarvihaara, McGarmiwaako sinä ajattelet?” Peterin hyväntuulinen ääni uteli

James hätkähti. “Anteeksi kuinka?” hän ähkäisi katsellessaan ystäväänsä, joka kuivasi parhaillaan limamönjää Admiren vaaleista hiuksista. Admire puolestaan syleili Siirappisöpöliini-kissaansa rakastunut ilme kasvoillaan.

“Tuijotit kaukaisuuteen näyttäen siltä, että olet juuri unohtanut, miten muututaan hirveksi ja takaisin.”

“Osaatko sinä sellaistakin?” Admire ihasteli suurin silmin. “Sepäs hauskaa! Minä osaan kyllä muuttaa tulitikun neulaksi, mutta siihen se sitten jääkin.”

Jamesin oma naurunpyrskähdys kuoli, kun Siriuksen suusta purkautunut koiramainen haukahdus kiinnitti hänen huomionsa. Kun hän katseli Siriusta tarkemmin, oli hänen mahdoton olla miettimättä, mikä poikaa oikein vaivasi. Sirius näytti sairaammalta kuin aikoihin.

Sirius lähti Jamesin ja Lilyn asunnolta vasta puolenyön jälkeen. Hän ei suostunut sanomaan mitään syytä poikkeukselliselle masennukselleen, vaikka sekä Lily että James olivatkin yrittäneet kysyä. Poika oli ainoastaan pudistanut murheellisesti päätään, vetänyt hupun päähänsä ja kadonnut räntäsateen hautaamille kaduille välittämättä siitä tosiasiasta, ettei keskellä yötä käveleminen ollut välttämättä kaikkein viisainta ajanvietettä. Lily jäi tuijottamaan ulos ikkunasta, kuinka Siriuksen solakka hahmo katosi hämärille kujille.

“Hän ei vaikuttanut oikein onnelliselta, vai mitä?” Lily kysyi otsa rypyssä.

“Pilailetko?” James pärskähti. “Olen nähnyt Siriuksen edellisen kerran noin masentuneena silloin, kun hän melkein tapatti Kalkaroksen Kuutamon kynsissä! Siitäkin on aikaa yli... yli…”

“Yli vuosi, jos et osaa laskea”, Lily sanoi avuliaasti.

James virnisti. “Ajatuksenjuoksuni taso laskee tähän aikaan yöstä kuin Voron peukaloruuvit katosta”, hän mutisi tallustaessaan keittiöön etsimään lisää kahvia. Hän tiesi, ettei saisi kuitenkaan unta sinä yönä. Siriuksen asiat vaivasivat häntä aivan liikaa, että hän olisi pystynyt rentoutumaan.

Lily seurasi poikaa hiljaisena keittiöön. Tyttö veti itselleen tuolin ja nosti jalkansa ylös kylmältä lattialta.

“Oletko sinä miettinyt yhtään joulua?” hän kysyi katsellessaan, kuinka James tappeli tottelematonta tiskiharjaa vastaan.

James kääntyi ympäri pöllämystynyt ilme kasvoillaan. “Joulua?” hän toisti.

“Niin, James, se on juhla! Oletko miettinyt, miten haluaisit juhlia sitä?”

James virnisti hämillisesti nostaessaan kahvipannun takaisin astiakaappiin. Jos hän oli rehellinen itselleen, ei hän ollut toistaiseksi uhrannut niin kaukaisille asioille kuin joulu ainuttakaan ajatusta. Oli niin paljon muuta ja tärkeämpää, kuten muutaman päivän päässä odottava Killan koulutus, joka varmasti olisi yksi viimeisistä, tai Siriuksen ja Peterin ongelmat. Sellaisten asioiden keskellä joululla vain oli taipumus jäädä taka-alalle.

Kun James nyt oikein ajatteli asiaa, ei hän voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka lähellä joulu loppujen lopuksi olikaan. Aikaa oli vain kolme viikkoa, eikä hän ollut tehnyt vielä elettäkään miettiäkseen lahjoja ystävilleen. Hän tunsi paniikin leviävän sisällään. Mitä hän voisi antaa lahjaksi Lilylle?

“James? Oletko sinä yhä paikalla?”

“Mitä? Ai - totta kai - ajattelin juuri joulua”, James änkytti ja istui Lilyn viereen pöydän ääreen. “Ajattelin, että voisimme lähteä vaikka jouluksi Pääsiäissaarille ja - “

“James, EI!” Lily kielsi, ennen kuin poika ehti sen pidemmälle. “Minä en enää mene sinun kanssasi lentokoneeseen!”
“Miksi ihmeessä?” hämmästeli James, vaikka todellisuudessa poika tiesi erinomaisen hyvin, mikä oli saanut Lilyn tekemään päätöksensä. Heidän häämatkansa ei ollut mennyt kovinkaan loisteliaasti ainakaan lentomatkan osalta. James arveli, että lentoemännät pohtivat edelleen, mitä tuliviski ja viuhpiiporeet oikein olivat.

“Mietin lähinnä, olemmeko me menossa sinun vanhempiesi luokse vai olemmeko joulun täällä”, Lily vastasi kiertäen kysymyksen näppärästi kuten kunnon diplomaatti ainakin.

“Ollaan täällä”, ehdotti James. Hän tiesi vanhempiensa toivovan heidän menevän jouluksi Godricin Notkoon, mutta ajatus tuntui jollakin tapaa väärältä hänen ystäviensä kannalta. Siriuksella ei ollut paikkaa, minne mennä jouluksi, ei ainakaan nyt, kun Arianna oli Nälkäkurjessa hoidettavana. Potterit olisivat varmasti valmiit kutsumaan myös Siriuksen luokseen, siitä James oli varma, mutta silti ajatus tuntui jotenkin vastenmieliseltä. Hänellä oli nyt oma perheensä ja hänen oli aika viettää joulua sen perheen kanssa.

Lily nyökkäsi vakavasti. “Kuulostaa hyvältä idealta. Sinä varmaan haluat kutsua myös muut meikäläiset?”

“Totta kai!”
“Entä Redin? Hänellä ei kai ole ketään, jonka kanssa viettää joulua.”

James empi. Toisaalta tuntui pahalta ajatella, että Red saattaisi viettää joulun yksin isossa talossaan ja kumota koko illan tuliviskiä kurkkuunsa kuin päivä olisi ollut samanlainen kuin kaikki muutkin. Toisaalta taas oli vaikeaa kuvitella Rediä heidän muiden seuraan.

“En oikein tiedä. Ehkä Red viihtyy paremmin vaikka Dumbledoren seurassa”, James arveli ja virnisti heikosti. “Kuka tietää, ehkä he hankkiutuvat humalaan ja lyövät vetoa siitä, kumpi iskee McGarmiwan ensin.”

Jamesin huomautus sai hymyn kohoamaan Lilyn huulille, mutta jätti hänet itsensä tyhjäksi ja vakavaksi. Hän oli kai viettänyt aivan liian suuren osan elämästään Siriuksen seurassa, hän arveli alakuloisesti, sillä aina kun hän tiesi Siriuksen olevan surullinen, hän tunsi itsensäkin vain puolikkaaksi ihmiseksi. Se tunne ei tuntunut erityisen hyvältä.

Sirius hypähti kevyesti alas moottoripyöränsä selästä. Jälleen kerran hän sai huomata seisovansa Kalmanhanaukio numero kahdentoista pihamaalla, vaikka oli jo edellisellä kerralla vannonut, ettei enää astuisi sinne jalallaankaan, ellei Regulus sitä erityisesti pyytäisi. Ihmismieli oli totisesti heikko muissakin kuin tyttöihin liittyvissä asioissa, Sirius filosofoi sammuttaessaan moottoripyöränsä. Jos Regulus kehtaisi nauraa hänen rikotuille lupauksilleen, hän pitäisi omajalkaisesti huolen siitä, ettei hänen pikkuveljensä koskaan erehtyisi saamaan lapsia.

Sirius veti taikasauvansa esiin ja suuntasi suoraan Kalmanhanaukio kahdentoista yläkertaan. Hän oli purskahtaa nauruun ajatellessaan, mitä hänen ystävänsä olisivat ajatelleet nähdessään hänet sillä hetkellä - kiipeilemässä pitkin veljensä seinää kuin mikäkin teko-Romeo. Hän tiesi naureskelevansa typerille asioille, mutta sillä hetkellä se oli suoranainen välttämättömyys. Jos hän olisi antanut vakavamielisyydelleen periksi, hän olisi saattanut murtua pelkästä ajatuksesta, että joutuisi pian tapaamaan uudelleen veljensä.

Reguluksen huone vaikutti ensisilmäyksellä tyhjältä ja Sirius oli jo valmis kipuamaan saman tien köynnöksiä pitkin alas takaisin maankamaralle, kun hänen valoontottumattomat silmänsä erottivat luihun hahmon huoneen nurkasta. Hän naputti rystysillään ikkunaan.

Regulus nosti päätään yllättynyt ilme kasvoillaan. Pikkuveljen kasvot olivat ruokkoamattomat ja hänen hiuksensa harottivat harakanpesän lailla ilmansuunnasta toiseen. Kun hän tunnisti Siriuksen, hänen kasvoilleen syttyi se tuttu vino hymy, joka oli kuin kopio Siriuksen omasta. Reguluksen olemukseen liitettynä tuo hymy vain antoi kovin toisenlaisen vaikutelman kuin Siriuksen vallattomilla pahan pojan kasvoilla.

“Velikulta”, Regulus sanoi sarkastisesti työntäessään huoneensa oven raolleen. Sirius tyrkkäsi hänet sivuun ja pudottautui huoneen lattialle kevyesti kuin kissa.

“Etsi itsellesi toinen kulta, pikkuveli, koska minä en harrasta sellaisia suhteita.”

Regulus nauroi. “Aina yhtä herttainen.”

“Aina yhtä rähjäinen”, Sirius vastasi hymyillen maireasti veljelleen. “Vakavasti ottaen, Reggie, milloin sinä olet viimeksi käynyt suihkussa? Haiset kuin äidin hajuvesi ennen suuren sukuvihan alkua. Ja sukuvihasta puheenollen, en tullut tänne vain vaihtamaan suloisia siirappisia huomautuksia, jos sitä kuvittelit. Olemme sodassa, pikkuveli.”

“Ja mistähän sodasta on tällä kertaa kyse?” Regulus ivasi perääntyessään kirjoituspöytänsä reunalle istumaan. “Suuresta aamiaislesesodasta, kenties?”

Sirius ei voinut estää hymyä kohoamasta huulilleen, kun hän muisti tapahtuman, josta Regulus puhui. Hän oli ollut silloin hyvin nuori, ehkä seitsemän- tai kahdeksanvuotias ja äärimmäisen mustasukkainen siitä, että hänen Alphard-setänsä osoitti Regulukselle enemmän huomiota kuin hänelle. Viisaana poikana hän oli haudannut melkein koko keittiön aamupalaleseisiin.

“En ikinä unohda sitä, kuinka äiti melkein repi korvani irti”, Sirius tunnusti lammasmaisesti. “En ole koskaan saanut yhtä pahaa käsittelyä ainoaltakaan naiselta.”

“Vaikea kuvitella”, kommentoi Regulus. “Sen perusteella mitä Mikaja minulle kertoi ei kulunut päivääkään, jolloin et olisi ollut keskellä jonkinlaista naisselkkausta.”

Sirius virnisti. “Hyvästä ulkonäöstä pitää ottaa kaikki irti. Ja tuo oli siis vihje sinullekin.”

“En ryhdy kuljettamaan tänne kuraverisiä huoria äidin kiusaksi. Hänen hermonsa ovat tarpeeksi heikoilla muutenkin.”

“Hän ansaitsisi mantikorinsyyläsyndrooman ja olet kyllä samaa mieltä itsekin.”

Regulus haroi ärtyneesti jo entistäänkin sotkuisia hiuksiaan, jotka olivat niin likaiset, että ne vetivät jo kovaa vauhtia vertoja Severus Kalkaroksen hiuksille. Jos ne eivät olisi olleet niin lyhykäiset, Sirius olisi hyvinkin saattanut kuvitella katselevansa silmiin vanhaa verivihollistaan. Tosin sitähän Reguluskin tietyssä mielessä oli, hän muistutti itselleen tiukasti, ennen kuin erehtyisi kuvittelemaan mitään muuta.

“Et tullut tänne puhumaan vain äidistä”, Regulus haukahti kyllästyneesti. “Jos nyt vain menisit kerran elämässäsi suoraan asiaan, ettei minun tarvitse kutsua Oljoa tänne siivoamaan ruumiinkappaleitasi pois.”

Regulus vaikutti jostakin syystä hermostuneelta ja se jos mikä sai Siriuksen tarttumaan asiaan. Hän otti jokseenkin mukavan asennon Reguluksen mustassa, nahkaisessa nojatuolissa ja katsoi veljeään pitkään. Viime kuukausien aikana Regulus oli muuttunut entisestään. Hänen poskensa olivat lommolla ja hän näytti siltä, ettei ollut hymyillyt tosissaan aikoihin.

“Puhuin erään aurorikaverini kanssa pari viikkoa sitten”, Sirius aloitti. “Nimi on Jude X, kuulostaako tutulta?”

Sirius ei tiennyt, mitä oli kuvitellut Reguluksen tekevän, mutta ainakaan hän ei ollut osannut odottaa sitä karkeaa naurua, joka pojan huulten raosta purkautui.

“Puhut varmaan Lucyn miehestä”, poika päätteli ärsyttävän nenäkkäästi. Sirius olisi sillä hetkellä halunnut lyödä häntä. Regulus oli liian tunteeton, liian välinpitämätön ja aivan liian ilmeisellä tavalla ylpeä siitä, mitä ikinä olikaan erehtynyt tekemään. Kerran Black, aina Black, Sirius muistutti itselleen ja pakottautui olemaan ajattelematta sitä päivää, jolloin oli muistuttanut itseään tuosta tosiasiasta kiduttamalla perhosta. Sitä Regulus ei saisi milloinkaan tietää.

“Minä puhun niistä ihmisistä, joita sinä olet kiristänyt”, Sirius sylkäisi. “Kuulostaako tutulta? Valheet sanomalehdissä ja Sunday Wright?”

“Otat sen liian vakavasti, veli hyvä”, puuskahti Regulus. “Ei kukaan heistä ole vielä kuollut!”
“Paino sanalla ‘vielä’”, Sirius murjaisi. “Mitä sinä oikein aiot tehdä? Kiduttaa heidät hautaan saakka?”

“Toivon mukaan minulla ei ole tarvetta mennä niin pitkälle. Haluan vain sen pikkutytön, siinä kaikki.”

Sirius pyöritti silmiään. “Nytkö Voldemort on jo lapsiinsekaantujakin?”

Vastaus iskettiin nyrkillä vasten hänen kasvojaan. Hän liikautti päätään, mutta ei valittanut, vaikka tunsikin kuuman kivun tykyttelevän poskiluussaan. Regulus tuijotti omaa kättään hämmentyneenä kuin ei olisi kunnolla käsittänyt sen voimaa. Vaikka varmasti veli oli vahingoittanut ihmisiä ennenkin, Sirius ajatteli.

Hän kokosi itsensä ja katsoi Regulusta vakaasti tokaistessaan: “Tuo ei auta yhtään mitään. Miksi kuolonsyöjät oikein haluavat sen pienen tytön? Ei kai hän voi olla kovin suureksi vaaraksi Voldemortille? Ellei Voldemort sitten… kärsi lapsifobiasta”, Sirius lopetti dramaattisesti. Regulus kiristeli hampaitaan näyttäen siltä, että olisi voinut lyödä veljeään uudemman kerran. Hän kuitenkin vangitsi kätensä tiukasti kylkiään vasten.

“Kerro nyt”, Sirius kannusti. “Mitä Voldemort tekee lapsilla?”

“Riittää jo”, toinen ääni sanoi ovensuusta. Sekä Sirius että Regulus kiepsahtivat ympäri. Sirius tunsi verensä seisahtuvan suonissaan, kun hän näki ovella tutun hahmon. Pitkät, mustat hiukset, kyömyisen koukkunenän, kuolemankalpeat kasvot ja vähintään yhtä valkeat huulet, jotka nyt olivat pelkkä ilkeä viiva.

“Hauska nähdä sinuakin, Ruikuli”, Sirius sanoi ystävällisesti.

Kalkaros veti sanaakaan sanomatta taikasauvansa esiin. “Kangistumis tyystilus!” hän karjaisi. Sirius tavoitteli taikasauvaansa, mutta turhaan. Viimeinen asia jonka hän muisti ennen tajunnan menetystä oli Reguluksen ilme, kun Kalkaros sanoi pitävänsä hänet hengissä vain voidakseen nähdä hänen kärsivän.

Lily tuijotti ulos ikkunasta käsi poskella. Kello oli ehkä puoli neljä joulukuun kolmannen ja neljännen päivän välisenä yönä, eikä hän ollut nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Kiitos asiasta kuului pääasiassa Redille, joka oli ilmestynyt paikalle puoli kahden jälkeen vain ilmoittaakseen, että Killan koulutus odottaisi heitä Fox’s Denissä joulukuun seitsemäntenä. Tapansa mukaan Red oli itse lakannut noudattamasta normaalia vuorokausirytmiä ja oli paremman tekemisen puutteessa päättänyt jäädä istumaan iltaa - tai yötä - Lilyn ja Jamesin seuraksi. Nyt tuo hankala aurori istui pelaamassa räjähtävää näpäystä Jamesin seurana sohvalla. Lily arveli, ettei heidän olohuoneensa olisi enää koskaan ennallaan. Hän haukotteli.

“Lily, kyllä sinä voit mennä nukkumaan jo”, Red huomautti huvittuneesti kohottaessaan katseensa nokisista pelikorteistaan. “En minä aio iskeä miestäsi sillä aikaa.”

“En minä sitä pelkääkään”, Lily vastasi kiepsahtaessaan ympäri ikkunalla. “Tiedän kyllä, ettei James koskisi sinuun edes pitkällä tikulla.”

“Hei, sinä puhut nyt entiselle professorillesi, vähän kunnioitusta!”

“Hyvä professori sinä olitkin”, James jupisi puoliääneen. “Suurin aikaansaannoksesi taisi olla lähtemätön kuolalammikko työhuoneesi oven edessä.”

Red kohautti olkapäitään syvään huokaisten. “Hyvä ulkonäkö on kirous siinä missä siunauskin. Minervalla oli tapana sanoa minun olevan niin hyödytön opettaja, että minut voisi erottaa saman tien. Mutta hän sanoi sen vain, koska vihasi minua aina siitä lähtien, kun muutin hänen ihonsa vihreäksi.” Tavallisesti niin synkeä aurori nauroi muistoilleen. “Merlin, siitä on kauan! Seitsemän vuotta ovat menneet nopeasti.”

Lily nyökkäsi muistellen omaa elämäänsä seitsemän vuotta sitten. Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan kuin olisi voinut nähdä lumisateen seassa oman nuoremman, kokonaisemman itsensä. Hän ei kuitenkaan erottanut lohduttomassa yötä muuta kuin kaksi miehen hahmoa, jotka eivät millään muotoa voineet kuvata hänen entistä elämäänsä.

Lily oli jo aikeissa antaa katseensa jatkaa vaellustaan, kun jokin ulkona kulkevissa miehissä kiinnitti hänen huomionsa. Tarkemmin katsoessaan hän tajusi näiden näyttävän etäisesti tutuilta - ja että he raahasivat välissään kolmatta, elottomalta näyttävää hahmoa.

“Sirius!” Lily huudahti.

Red ja James keskeyttivät hyväntahtoisen väittelynsä Redin professorintaidoista ja säntäsivät Lilyn luokse ikkunaan. Järkytyksen mykistäminä he katselivat, kuinka mustiin pukeutuneet nuoret miehet laahustivat taakkansa kanssa kerrostalon portaille ja paiskasivat tämän rajusti vasten kivisiä askelmia. Hervoton hahmo kierähti selälleen, jolloin tämän tunnisti erehtymättömästi Siriukseksi.

“Nyt mennään!” Red murahti vetäen taikasauvansa esiin. James oli kuitenkin jo ovella ennen kuin mies oli ehtinyt edes lopettamaan lausettaan. Yhtenä jalkana kolmikko syöksyi ulos kerrostaloasunnosta ja kolmen kerroksen portaat alas hyytävään kylmyyteen. Red jätti Lilyn ja Jamesin huolehtimaan elottomasta Siriuksesta ja karkasi itse kahden kuolonsyöjän perään yöhön.

Lilyn hengitys tuntui takertuvan kiinni hänen kurkkuunsa, kun hän näki Siriuksen retkottavan portailla veriset huulet raollaan. Hän painoi kätensä vasten tämän huulia. Sirius hengitti yhä, mutta kovin heikosti. Hänen kasvonsa olivat kokonaan mustelmien ja veren peitossa.

“Mitä he ovat tehneet hänelle?” Lily nyyhkäisi kuivatessaan verta Siriuksen paidankaulukseen. “James, mitä hänelle on tehty?”

“Regulus”, James vastasi suu tiukkana viivana. “Ja Kalkaros. Tunnistaisin sen koukkunokan vaikka molemmat silmät ummessa.”

“Hän meni tapaamaan Regulusta?”

“En ymmärrä tätä! Luulin Reguluksen olevan hänen puolellaan!” James äyskähti.

Lily pudisti päätään kyyneleet silmissään. “Reguluksen kaltaiset ihmiset eivät ole ikinä oikealla puolella, James. Hän on yhtä peto kuin loputkin perheestään.”

“Kaikista ihmisistä juuri sinun kuvittelisi olevan tuollaisen luokittelun yläpuolella, Lily”, Redin ääni sanoi Lilyn selän takaa. Lily kääntyi kiitollisena kohtaamaan entisen opettajansa katseen. Red hymyili hänelle ironiseen sävyyn ja polvistui sitten Siriuksen vierelle ryhtyen hoitamaan tämän haavoja asiantuntevin ottein.

“En saanut heitä kiinni. Kaikkoontuivat heti kun saivat tilaisuuden - “ Red tuhahti. “Ne pelkurit. Miksi Sirius oli heidän seurassaan?”

James levitteli käsiään. “En tiedä. Häntä vaivasi jokin, hän kai yritti saada siihen selvyyden Regulukselta - “

“Ja joutui Kalkaroksen yllättämäksi. Niin tyypillistä. No, en voi väittää olevani yllättynyt”, Red sanoi synkästi. “Kuolonsyöjät ovat aina kuolonsyöjiä, eikä sillä ole mitään merkitystä. Kun sitä astuu yhden palvelukseen, muut asiat menettävät merkityksensä.”

Red kuulosti siltä kuin olisi puhunut omakohtaisesta kokemuksesta, eikä Lily voinut olla pohtimatta, ajatteliko mies puhuessaan Jazzia. Olihan Jazzkin ollut kuolonsyöjä... vain hieman eri tavalla ehkä, hieman erilaisista syistä... mutta kenestä muusta Red muka olisi voinut puhua kuin Jazzista?

Lily vilkaisi murheellisesti Siriuksen ruhjottuja kasvoja ja toivoi, että poika ollut ehtinyt ymmärtämään, mitä hänen veljensä oli hänelle mennyt tekemään.